Lääkärikäynti

Olen elellyt pari viikkoa aika lailla hiljaiseloa polveni takia (ja samalla melkein kasvanut läppäriini kiinni). Polvihan kipeytyi automatkalla kolme viikkoa sitten, kun palasimme Tirupatista Hyderabadiin. Koska pahin kipu meni ohi, en tajunnut jäädä lepäilemään, vaan menin parina iltana lenkille ja liikuin muutenkin. Vasta sitten, kun polvi kipeytyi kesken lenkin niin, että en enää pystynyt juoksemaan ja kun pidempiaikainen istuminen sohvalla sai aikaan niin kovan kivun, että tuntui kuin polveen olisi isketty veitsi, tajusin rauhoittua. Sen jälkeen elämä kutistuikin aika pienelle alueelle, kun autoa ei voinut ajaa, ja kävelykin oli aika vaivalloista. Ruoanlaitostakin tuli pakkolomaa, kun pidempiaikainen seisominen aiheutti sekin turvotusta ja kipua. Sen siitä saa, kun kuvittelee olevansa supernainen ja yli-ihminen, joka pelastaa koko universumin. Palasin maan pinnalle niin, että lätsähdys vain kävi. Kylläpä naurattaa. Hehheh.

Minä en olisi halunnut mennä vielä lääkäriin, vaan olisin halunnut lepäillä kotona ja katsoa, josko polvi paranisi pelkällä levolla. Lääkärille meneminen on alkanut tuntumaan minusta aina vain vastenmielisemmältä, kun kuulee juttuja siitä, miten sairaita ihmisiä huijataan. Jos ei lääkäriin voi luottaa, niin keneen sitten voi? Ukkeli halusi minun kuitenkin menevän lääkäriin, ja appiukko varasi tutun tutulta lääkäriltä ajan. Lääkärissäkäynti tällaisen asian takia kun ei ole niin yksinkertaista, että suunnistetaan vain lähimmän ortopedin vastaanotolle. Lääkärin pitää olla jotakin kautta tuttu, koska sillä varmistetaan lääkärin luotettavuus. Jos menee ihan tuntemattomalle lääkärille, voi käydä niin, että lääkäri määrää hurjan määrän turhia lääkkeitä, teettää tarpeettomia kalliita tutkimuksia tai pahimmassa tapauksessa: määrää täysin tarpeettomaan leikkaukseen! On sanoinkuvaamattoman vastenmielistä, miten sairaita ihmisiä käytetään surutta hyväksi, jotta sairaala saisi rahaa esimerkiksi kalliiden laitteiden ylläpitämiseen.

Lääkärikäyntini ensimmäinen ongelma ilmeni jo kotona: mitä laittaisin päälle? Ei siksi, että vastaanotolla pitäisi olla ykkösiinsä pukeutunut vaan siksi, että tutkimuskohta oli polvi. Polvi kun ei ole yhtä helposti tutkittavissa kuin esimerkiksi silmä, vaan polvi on vaatteiden sisällä piilossa. Koska lääkäri oli mies, arvasin, että minun ei olisi soveliasta heittää vastaanotolla pikkuhoususilleni. Piti siis etsiä sellaiset housut, joiden puntti nousisi tarpeeksi ylös, eikä se ollutkaan mikään helppo tehtävä, kun en viitsinyt missään urheilu- tai lököhousuissakaan vastaanotolle lähteä (ja hameita en käytä). Minua raivostutti jo etukäteen: miten lääkäri saisi polven edes tutkittua kunnolla, jos puntti nousisi vain hieman polven yläpuolelle? Manasin intialaisen tekosiveyden ja latasin ukkelillekin: te olette saaneet aikaiseksi yli miljardi lasta, mutta ette kestä nähdä vähän naisen reittä!

Appivanhempien autonkuljettaja kävi hakemassa meidät, ja sen jälkeen suuntasimme appiukon toimistolle. Minusta oli noloa, että appiukon piti keskeyttää työpäivänsä minun lääkärikäyntini takia ja tulla lääkärille mukaan. Koska hän kuitenkin oli se, joka lääkärin jotenkin tuntee, hänen oli hyvä tulla vastaanotolle näyttämään naamansa. Ymmärsin kyllä tämän kaiken oikein hyvin, mutta siltikin kiukutti: eikö haettaisi vielä anoppikin mukaan, niin olisi kunnon jengi koossa!  

Odottelimme odotushuoneessa, ja minä mietin mielessäni, millainen lääkäri minut mahtaisi ottaa vastaan. Arvuuttelu keskeytyi, kun edellinen potilas tuli saattajansa kanssa huoneesta ulos, ja meidät kutsuttiin sisään. Lääkäri oli vanha ukko, jonka eläkeikä oli minusta mennyt ohi jo kauan sitten. Myöhemmin kuulin lääkärin olevan yli 70-vuotias ja jääneen jo eläkkeellekin, mutta eläkkeelle jäämisen jälkeen lääkäri oli kaivannut ajankulua ja jatkanut ortopedin hommia konsulttina. Kiva harrastus. 

Minut istutettiin lääkärin viereen pyöreälle tuolille, ja appiukko ja ukkeli kävivät istumaan lääkärin pöydän ääreen. Lääkäri kysyi, mikä on ongelmani, mutta ennen kuin ehdin avata suutani, lääkäri kysyikin miehiltä, mitä kieltä minä puhun. Kun lääkäri kuuli, että osaan teluguakin, hänellä oli pitkä tarina kerrottavaan eräästä amerikkalaisnaisesta, joka osasi telugua erinomaisesti. Amerikkalainen osasi telugua niin hyvin, että hän osasi sitä paremmin kuin lääkärin oma miniä ja tämän tytär, vaikka telugu oli näiden äidinkieli. Sitten seurasi selostus siitä, millaisia hupaisia kielioppivirheitä miniä ja tytär tekevät, ja miehet kuuntelivat lääkärin selostusta heittäen sopiviin väleihin ihmetteleviä kommentteja. Minä tuijottelin likaisesta ikkunasta ulos.

Lopulta juttu päättyi ja tuli taas minun vuoroni selostaa ongelmani. En päässyt tälläkään kertaa alkua pidemmälle, sillä selostukseni keskeytti huoneeseen astunut nainen, joka toi lääkärille teekupin. Kupin päälle oli asetettu lasinalusta, ettei tee jäähtyisi liian nopeasti. Seurasimme toimitusta hiljaa ja kunnioittavasti.

Vihdoinkin oli minun vuoro puhua, ja selostin ongelmani parhaani mukaan. Minulta katoaa aina lääkärillä puolet ajatuksista, mutta olin käskenyt ukkelin täydentää juttua, jos unohtaisin kertoa jotain. Taisin kuitenkin muistaa melkein kaiken. Lääkäri kuunteli ongelmani ja kysyi sitten, kuinka pitkä minä olen. Kerroin pituuteni hieman hölmistyneenä, mutta koska osasin sanoa pituuteni vain senttimetreissä, lääkäri joutui hieman miettimään, ennen kuin sai käännettyä sen jaloiksi ja tuumiksi. Sen jälkeen lääkäri osoitti vieressään olevaa vaakaa: käykääpä tuohon seisomaan. Katsoin vaakaa epäuskoisena: Pelleilikö lääkäri? Pitikö minun todellakin ihan ensimmäisenä tutkimustoimenpiteenä nousta vaa'alle? Koska lääkäri näytti olevan tosissaan, ei auttanut muu kuin tehdä niin. 

Lääkäri katsoi painoni ja muisteli sitten, kuinka pitkä olinkaan. "Juu, ihan hyvä paino siihen pituuteen nähden", hän mietti, "vaikka muutama kilo vähemmän olisi vielä parempi. Älä ainakaan tuosta enää yhtään liho. Ylipaino on suurin syy polvivaivoihin, kun paino käy niveliin. Näittekö senkin potilaan, joka lähti täältä ennen teitä? Hänen pituutensa ei ollut kuin viisi jalkaa ja kolme tuumaa, mutta silti hän painoi 75 kiloa! Eiväthän kenenkään nivelet sellaista kestä! Tiedättekö, kuinka monet saavat polvivaivoja ihan vain ylipainon takia?"

Tätäkö minä olin tullut tänne kuuntelemaan. Olin pitänyt itseäni ihan normaalipainoisena, hoikkanakin. Täytyy nyt tosiaan kiinnittää huomio syömisiini ja jättää ne makeiset vähemmälle, etten vain pääse lihomaan. Muutenhan minulta pamahtaa kohta toinenkin polvi. 

Lääkäri kysyi, kuinka korkealle punttini nousevat, ja vastauksena vedin puntit hampaat irvessä niin ylös kuin pystyin, hieman polvien yläpuolelle. Lääkäri totesi, että tuo riittää oikein hyvin, ja käski minut tutkimuspedille makaamaan. "Kuinka pitkä matka sieltä Tirupatista onkaan?", lääkäri kysyi kääntyen miesten puoleen. Kuultuaan kilometrimäärän lääkäri rupesi selostamaan miehille, kuinka he olivat kerran ajaneet Vizaqista Hyderabadiin ja millaisin väliajoin he olivat pysähtyneet. "Ajoimme 150 kilometriä ja pysähdyimme, sitten ajoimme 200 kilometriä ja taas pysähdyimme..." Minä istuin tutkimuspöydällä farkunpuntit reisiä kiristäen.

Sitten ruvettiin tutkimaan polvea. Lääkäri kyseli, onko polveni turvonnut, onko se kipeä, näyttääkö se minusta erilaiselta kuin toinen polvi. Koskeeko tästä? Entä tästä? Sattuuko, jos teen näin? Entä näin?

Ennen kuin tajusinkaan, tutkimus oli ohi, ja olimme siirtyneet jumppaohjeisiin. Lääkäri näytti minulle liikkeitä, joilla minun tulisi vahvistaa polveani. Liikkeitä tuli tehdä aluksi vain muutama kymmenen sarja päivässä, mutta määrä tulisi kasvattaa myöhemmin kymmeneen sarjaan. "Jos et jumppaa, lääkkeetkään eivät auta", lääkäri uhkasi. Lääkärin mielipide juoksemisestakin tuli hyvin selväksi: "mistä syystä sinä oikein juokset?" Kun en heti vastannut, lääkäri jatkoi: "Pysyäksesi kunnossa! Käveleminen on ihan yhtä tehokasta, jos kävelee reippaasti. Miksi pitää juosta ja vasaroida niveliä?!"

Sitten seurasi käynnin tärkein osuus: diagnoosi ja lääkkeiden määrääminen. Lääkäri vetäisi eteensä sairaalan ja lääkärin nimellä varustetun paperin, johon hän alkoi kirjoittaa. Istuimme kaikki hiljaa tuijottaen, mitä paperille ilmestyisi. Appiukko tunki nenänsä melkein paperiin kiinni, että varmasti näkisi kaiken. Potilaan nimi, ikä, pituus ja paino. Diagnoosi: synoviitti eli nivelkalvon tulehdus. Lääkkeet: yksi lääke tulehdukseen ja toinen kipuun. Yksi kumpaakin aamuin ja illoin; ei tyhjään vatsaan. 

Sitten olimmekin valmiit lähtemään kotimatkalle, mutta sitä ennen piti tietenkin kiitellä tohtoria ylitsevuotavasti: thank you, sir ja thank you, doctor. Ojennettuaan minulle diagnoosi-reseptilapun lääkäri kääntyi appiukon puoleen ja alkoi jutella muista asioista. Poistuimme ukkelin kanssa vastaanotolta vähin äänin. Ostimme lääkkeet alakerran apteekista, ja menimme autolle. Appiukon tultua autonkuljettaja vei miehet töihin. Minä menin kotiin ja söin jäätelöä, payasamia, maapähkinöitä ja suolakeksejä.