tiistai 26. helmikuuta 2013
lauantai 23. helmikuuta 2013
Terroria
Hyderabadissa sattui torstai-iltana kaksi pommi-iskua, joissa kuoli viimeisimpien tietojen mukaan 16 henkilöä ja loukkaantui 117 ihmistä. Kun kuulin uutisen, tunsin epäuskon sekaista järkytystä: olin tuudittautunut siihen uskoon, että Hyderabadista oli tullut vuoden 2007 pommi-iskujen jälkeen suhteellisen turvallinen paikka, vaikka terrori-iskun mahdollisuus olikin aina leijunut ilmassa. Vuonna 2007 Hyderabadissa tapahtui kaksi pommi-iskua, toinen Mecca Masjidissa, jossa kuoli 14 ihmistä, ja toinen Lumbini-puiston läheisyydessä, jossa kuoli 42 ihmistä. Noista iskuista oli kuitenkin kulunut jo sen verran aikaa, että luulen
aika monen ruvenneen pitämään Hyderabadia jälleen yleisesti ottaen
turvallisena paikkana. Nyt turvallisuudentunne on kuitenkin taas mennyt, enkä tiedä,
kuinka monta vuotta kuluu, ennen kuin kaupunkilaiset uskaltavat
taas hengittää vapaasti. Ehkä niin ei tapahdu koskaan.
Näinä rauhallisempina välivuosinakaan terrorismin mahdollisuus ei ole koskaan kuitenkaan päässyt unohtumaan kaupunkilaisilta. Siitä ovat pitäneet huolen runsaat turvatarkastukset muun muassa kauppakeskuksissa ja suuremmissa hotelleissa. Kassit pengotaan, ja sisään kuljetaan metallinpaljastimen läpi (joka piippaa yleensä jokaisen kohdalla, mikä on ilmeisesti sen merkki, että laite toimii), ja miehet käydään läpi metallinpaljastimilla. Naiset viedään katseilta piiloon sovituskopin näköiseen koppiin, jossa naisvartija kopeloi asiakkaan lentokenttäturvatarkastuksen tapaan siltä varalta, että asiakas on jemmannut vaatteidensa alle jotakin epäilyttävää. Turvatarkastukset ovat useimmiten hyvin suurpiirteisiä, ja joskus tuntuukin siltä, että niiden tarkoituksena on vain työllistää muutama ihminen. Yhdessäkin hotellissa kassit pantiin läpivalaisulaitteen läpi, mutta kukaan ei ollut takana katsomassa, mitä kuvaruudulta näkyy. Kerran taas kopelointikopissa odotti yllätys, kun vartija avasi minulle verhon: siivooja oli nukahtanut moppeineen kopin lattialle! En tiedä, kuka pelästyi eniten, siivooja, vartija vai minä!
Pommi-iskujen tekijästä ei toistaiseksi ole varmaan tietoa, mutta teon tekijäksi epäillään intialaista terroristiryhmää Indian Mujahideenia (IM). Teon on arveltu olevan kosto pakistanilaisen terroristijohtajan, Afzal Gurun, teloituksesta, joka toimeenpantiin 9. helmikuuta, mutta todennäköisempää on, että iskuja on suunniteltu jo pidemmän aikaa. Iskut tehtiin Dilsukhnagarin kaupunginosassa Hyderabadin vanhassakaupungissa, johon on ennenkin tehty pommi-isku. Dilsukhnagar on tunnetusti hyvin vilkasta aluetta, jolla liikkuu paljon varsinkin nuorta väkeä, mikä johtuu siitä, että alueella on paljon kouluja, instituutteja, valmennuskeskuksia, elokuvateattereita, kirjakauppoja ja asuntoloita. Suurin osa loukkaantuneista olikin 19-30 vuotiaita, ja kuolleiden joukossa oli myös opiskelijoita.
Dilsukhnagar on kaukana siitä alueesta, jolla me asumme, ja me liikumme vanhassakaupungissa muutenkin aika harvoin. Tällä pommi-iskujen alueella kävimme viimeksi lokakuussa, kun etsiskelimme sieltä korikalusteita. Ne (ja moni muukin tavara) kun ovat halvempia vanhassakaupungissa kuin uudemmissa kaupunginosissa.
Dilsukhnagar sijaitsee valtatie 9:n varrella, mikä tekee siitä yhden kaupungin ruuhkaisimmista alueista: alueen läpi ajaa päivittäin yli satatuhatta autoa. Siellä sijaitsee myös hyvin tunnettu Sai Baba -temppeli sekä yksi maan suurimmista hedelmätoreista. Kaiken tämän takia Dilsukhnagar on terroristeille ihanteellinen kohde, sillä uhreja tulee takuuvarmasti paljon.
Dilsukhnagarin ruuhkaisuus sai minut ajattelemaan taannoista Sadhgurun ja näyttelijä Siddharthan keskustelutilaisuutta. Tapahtuma järjestettiin isossa messuhallissa, ja olin etukäteen aivan varma, että ovella olisi massiiviset turvatarkastukset, kun oli kyse näinkin tunnetuista henkilöistä kuin Sadhguru ja Siddharth. Piilotin kamerani jo kotona varmuuden vuoksi käsilaukkuni keskitaskuun, koska ajattelin, että kameratkin saatettaisiin ottaa pois, ja sieltä keskitaskusta kamera olisi vaikeampi löytää.
Kun saavuimme tilaisuuteen, olin todella yllättynyt: kukaan ei kysellyt ovella mitään, vaan sisään saattoi kävellä ihan noin vain - ja kuka vain. Minusta vaikutti aivan epäloogiselta, että kun menee kauppaan ostamaan ruokaa, kassit tutkitaan ja asiakkaille tehdään ruumiintarkastus, mutta tuommoiseen isoon kansantapahtumaan pystyy kävelemään, vaikka kassissa olisi mitä. Koolla oli kuitenkin parituhatta ihmistä! Jos terroristien tarkoituksena on saada paljon uhreja, eikö heidän kannattaisi iskeä paikkaan, jossa on varmuudella koolla paljon ihmisiä, eikä iskeä epämääräiseen väkijoukkoon keskellä katua? Tekevätkö terroristit pommi-iskuja kadulle siksi, että katu on julkinen paikka, jolla kuka tahansa saattaa liikkua milloin tahansa? Saadaanko näin kylvettyä epämääräistä pelkoa ja kauhua tehokkaammin kuin jos iskettäisiin kokoontumisiin? Kadulla liikkumista kun on vaikeampi välttää kuin menemistä ehdoin tahdoin sellaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, joissa tiedetään olevan muutakin väkeä koolla.
Mitä terroristit ylipäänsä saavuttavat sillä, että he saavat kadulla liikkujia tapetuksi? Indian Mujahideen -terroristiryhmä pyrkii lukemani mukaan luomaan jännitteitä Intian muslimi- ja hinduväestöjen välille, ja sen perimmäisenä tarkoituksena on luoda koko Etelä-Aasian kattava yhtenäinen muslimikalifaatti. (Hyderabadin väestöstä noin 40 prosenttia on muslimeja.) Jos näiden iskujen takana tosiaan oli IM, mitä ryhmä saavuttaa sillä, että se saa parikymmentä kadunmiestä tapettua? Olenko jotenkin tyhmä, kun en ymmärrä, miten tämä ajaa terroristien asiaa? Jos tarkoituksena on todellakin luoda kahakoita hindujen ja muslimien välille, eikö terroristien kannattaisi iskeä ennemminkin johonkin hindutemppeliin? Eikö viesti menisi näin paljon selkeämmin perille? Miksi iskeä kadunmiehiin, joiden joukossa saattaa vielä hyvässä lykyssä olla muslimejakin?
Tapahtuneesta huolimatta elämä jatkuu, ja Dilsukhnagarkin on palailemassa taas normaaliin arkeen - jopa niin normaaliin, että oudompaa hämmästyttäisi. Lukiessani tämän päivän Deccan Chroniclen verkkoversiota hämmästyin, sillä yhden sivun oikeassa laidassa oli kuva onnettomuudessa loukkaantuneesta, verisestä miehestä ja artikkeli siitä, kuinka paljon nuorta väkeä oli loukkaantunut iskuissa. Artikkelin vasemmalla puolella oli sitten tämä ilmoitus:
Itse en meinaa antaa tapahtuneen vaikuttaa elämääni millään lailla - en aio ruveta elämään pelossa ja välttelemään ulkona liikkumista uusien iskujen pelossa. Dilsukhnagariin en ole kyllä ihan ensimmäiseksi menossa, vaikka terroristit tuskin iskevät heti perään ainakaan samaan paikkaan. Siinä mielessä Dilsukhnagar voisi olla turvallinenkin paikka. En kuitenkaan aio ehdoin tahdoin mennä sellaisille alueille, joilla on tavallisesti väentungoksia, ja välttelen edelleenkin Charminarin ja Mecca Masjid -moskeijan lähistöä perjantaisin, jolloin moskeijaan kokoontuu paljon muslimeja perjantairukouksiinsa. Muuten aion elää kuten ennenkin, ihan normaalia elämää, ja mennä minne mieli tekee.
Iskut tulevat vaikuttamaan hyderabadilaisten elämään epäsuorasti varmasti vielä pitkään, jos eivät muuten, niin ainakin lisääntyneiden turvatarkastusten muodossa. Pommi-iskujen seurauksena lisääntyneet turvatarkastukset ovat yksi niistä asioista, joita en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Eikö ole myöhäistä rypistää, kun paska on jo housuissa?
Kaiken tragedian keskellä ihmisten kohtalot ja kertomukset jaksavat hämmästyttää. Voiko esimerkiksi olla yhtä epäonnista miestä kuin Abdul Mirza (muslimi hänkin), joka loukkaantui pahasti jo vuoden 2007 pommi-iskussa ja joka sattui taas olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja loukkaantumaan tässäkin iskussa? Mirza menetti vuoden 2007 iskussa jalkansa ja loukkaantui muutenkin niin pahoin, että kuntoutumiseen meni lähes vuosi. Nyt mies oli vailla työtä, joten hän oli tullut Dilsukhnagariin tapaamaan serkkuaan, joka myi t-paitoja ja jolla mahdollisesti oli töitä Mirzalle. Isku tapahtui juuri, kun miehet olivat istuneet alas teekuppostensa ääreen.
Mirzan sankaritarina sai pian kuitenkin uuden käänteen, kun poliisi rupesi ihmettelemään, kuinka Mirza sattui olemaan paikalla molempien iskujen sattuessa ja vielä kaiken lisäksi selviämään hengissä kummallakin kerralla. Poliiseista tuntui epäilyttävältä, että mies oli tullut kotoaan seitsemän kilometrin päästä muka teekupposelle Dilsukhnagariin, ja pian tämän jälkeen oli räjähtänyt. Itse kuitenkin uskon, että kyse on vain todella huono-onnisesta kaverista, jolla ei ole osaa eikä arpaa iskuihin.
22-vuotias tyttö V. Rajitha olisi puolestaan saanut kahden viikon päästä kaupalliset opintonsa päätökseen ja päässyt pankkiin töihin, mutta nyt hän makaa sairaalassa jalka amputoituna. Tyttö haluaa kuitenkin saada opintonsa päätökseen eikä halua antaa tapahtuneen olla unelmiensä tiellä. Tytön äiti sen sijaan suree sairasvuoteella katkerasti tytön kohtaloa ja amputoitua jalkaa: "Hän on perheestämme eniten kouluja käynyt. Kuka hänet nyt huolii vaimokseen?"
Elämän peruskysymykset eivät muutu koskaan. Edes terroritekojen jälkeen.
Näinä rauhallisempina välivuosinakaan terrorismin mahdollisuus ei ole koskaan kuitenkaan päässyt unohtumaan kaupunkilaisilta. Siitä ovat pitäneet huolen runsaat turvatarkastukset muun muassa kauppakeskuksissa ja suuremmissa hotelleissa. Kassit pengotaan, ja sisään kuljetaan metallinpaljastimen läpi (joka piippaa yleensä jokaisen kohdalla, mikä on ilmeisesti sen merkki, että laite toimii), ja miehet käydään läpi metallinpaljastimilla. Naiset viedään katseilta piiloon sovituskopin näköiseen koppiin, jossa naisvartija kopeloi asiakkaan lentokenttäturvatarkastuksen tapaan siltä varalta, että asiakas on jemmannut vaatteidensa alle jotakin epäilyttävää. Turvatarkastukset ovat useimmiten hyvin suurpiirteisiä, ja joskus tuntuukin siltä, että niiden tarkoituksena on vain työllistää muutama ihminen. Yhdessäkin hotellissa kassit pantiin läpivalaisulaitteen läpi, mutta kukaan ei ollut takana katsomassa, mitä kuvaruudulta näkyy. Kerran taas kopelointikopissa odotti yllätys, kun vartija avasi minulle verhon: siivooja oli nukahtanut moppeineen kopin lattialle! En tiedä, kuka pelästyi eniten, siivooja, vartija vai minä!
Pommi-iskujen tekijästä ei toistaiseksi ole varmaan tietoa, mutta teon tekijäksi epäillään intialaista terroristiryhmää Indian Mujahideenia (IM). Teon on arveltu olevan kosto pakistanilaisen terroristijohtajan, Afzal Gurun, teloituksesta, joka toimeenpantiin 9. helmikuuta, mutta todennäköisempää on, että iskuja on suunniteltu jo pidemmän aikaa. Iskut tehtiin Dilsukhnagarin kaupunginosassa Hyderabadin vanhassakaupungissa, johon on ennenkin tehty pommi-isku. Dilsukhnagar on tunnetusti hyvin vilkasta aluetta, jolla liikkuu paljon varsinkin nuorta väkeä, mikä johtuu siitä, että alueella on paljon kouluja, instituutteja, valmennuskeskuksia, elokuvateattereita, kirjakauppoja ja asuntoloita. Suurin osa loukkaantuneista olikin 19-30 vuotiaita, ja kuolleiden joukossa oli myös opiskelijoita.
Dilsukhnagar on kaukana siitä alueesta, jolla me asumme, ja me liikumme vanhassakaupungissa muutenkin aika harvoin. Tällä pommi-iskujen alueella kävimme viimeksi lokakuussa, kun etsiskelimme sieltä korikalusteita. Ne (ja moni muukin tavara) kun ovat halvempia vanhassakaupungissa kuin uudemmissa kaupunginosissa.
 |
| Tämä bussipysäkki on vain noin kilometrin päässä tapahtumapaikasta. |
Dilsukhnagar sijaitsee valtatie 9:n varrella, mikä tekee siitä yhden kaupungin ruuhkaisimmista alueista: alueen läpi ajaa päivittäin yli satatuhatta autoa. Siellä sijaitsee myös hyvin tunnettu Sai Baba -temppeli sekä yksi maan suurimmista hedelmätoreista. Kaiken tämän takia Dilsukhnagar on terroristeille ihanteellinen kohde, sillä uhreja tulee takuuvarmasti paljon.
Dilsukhnagarin ruuhkaisuus sai minut ajattelemaan taannoista Sadhgurun ja näyttelijä Siddharthan keskustelutilaisuutta. Tapahtuma järjestettiin isossa messuhallissa, ja olin etukäteen aivan varma, että ovella olisi massiiviset turvatarkastukset, kun oli kyse näinkin tunnetuista henkilöistä kuin Sadhguru ja Siddharth. Piilotin kamerani jo kotona varmuuden vuoksi käsilaukkuni keskitaskuun, koska ajattelin, että kameratkin saatettaisiin ottaa pois, ja sieltä keskitaskusta kamera olisi vaikeampi löytää.
Kun saavuimme tilaisuuteen, olin todella yllättynyt: kukaan ei kysellyt ovella mitään, vaan sisään saattoi kävellä ihan noin vain - ja kuka vain. Minusta vaikutti aivan epäloogiselta, että kun menee kauppaan ostamaan ruokaa, kassit tutkitaan ja asiakkaille tehdään ruumiintarkastus, mutta tuommoiseen isoon kansantapahtumaan pystyy kävelemään, vaikka kassissa olisi mitä. Koolla oli kuitenkin parituhatta ihmistä! Jos terroristien tarkoituksena on saada paljon uhreja, eikö heidän kannattaisi iskeä paikkaan, jossa on varmuudella koolla paljon ihmisiä, eikä iskeä epämääräiseen väkijoukkoon keskellä katua? Tekevätkö terroristit pommi-iskuja kadulle siksi, että katu on julkinen paikka, jolla kuka tahansa saattaa liikkua milloin tahansa? Saadaanko näin kylvettyä epämääräistä pelkoa ja kauhua tehokkaammin kuin jos iskettäisiin kokoontumisiin? Kadulla liikkumista kun on vaikeampi välttää kuin menemistä ehdoin tahdoin sellaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, joissa tiedetään olevan muutakin väkeä koolla.
Mitä terroristit ylipäänsä saavuttavat sillä, että he saavat kadulla liikkujia tapetuksi? Indian Mujahideen -terroristiryhmä pyrkii lukemani mukaan luomaan jännitteitä Intian muslimi- ja hinduväestöjen välille, ja sen perimmäisenä tarkoituksena on luoda koko Etelä-Aasian kattava yhtenäinen muslimikalifaatti. (Hyderabadin väestöstä noin 40 prosenttia on muslimeja.) Jos näiden iskujen takana tosiaan oli IM, mitä ryhmä saavuttaa sillä, että se saa parikymmentä kadunmiestä tapettua? Olenko jotenkin tyhmä, kun en ymmärrä, miten tämä ajaa terroristien asiaa? Jos tarkoituksena on todellakin luoda kahakoita hindujen ja muslimien välille, eikö terroristien kannattaisi iskeä ennemminkin johonkin hindutemppeliin? Eikö viesti menisi näin paljon selkeämmin perille? Miksi iskeä kadunmiehiin, joiden joukossa saattaa vielä hyvässä lykyssä olla muslimejakin?
Tapahtuneesta huolimatta elämä jatkuu, ja Dilsukhnagarkin on palailemassa taas normaaliin arkeen - jopa niin normaaliin, että oudompaa hämmästyttäisi. Lukiessani tämän päivän Deccan Chroniclen verkkoversiota hämmästyin, sillä yhden sivun oikeassa laidassa oli kuva onnettomuudessa loukkaantuneesta, verisestä miehestä ja artikkeli siitä, kuinka paljon nuorta väkeä oli loukkaantunut iskuissa. Artikkelin vasemmalla puolella oli sitten tämä ilmoitus:
 |
| Rangoli avaa kolmannen liikkeensä Dilsukhnagariin. Nyt vain kaikki joukolla Dilsukhnagariin sareja ostamaan! |
Itse en meinaa antaa tapahtuneen vaikuttaa elämääni millään lailla - en aio ruveta elämään pelossa ja välttelemään ulkona liikkumista uusien iskujen pelossa. Dilsukhnagariin en ole kyllä ihan ensimmäiseksi menossa, vaikka terroristit tuskin iskevät heti perään ainakaan samaan paikkaan. Siinä mielessä Dilsukhnagar voisi olla turvallinenkin paikka. En kuitenkaan aio ehdoin tahdoin mennä sellaisille alueille, joilla on tavallisesti väentungoksia, ja välttelen edelleenkin Charminarin ja Mecca Masjid -moskeijan lähistöä perjantaisin, jolloin moskeijaan kokoontuu paljon muslimeja perjantairukouksiinsa. Muuten aion elää kuten ennenkin, ihan normaalia elämää, ja mennä minne mieli tekee.
Iskut tulevat vaikuttamaan hyderabadilaisten elämään epäsuorasti varmasti vielä pitkään, jos eivät muuten, niin ainakin lisääntyneiden turvatarkastusten muodossa. Pommi-iskujen seurauksena lisääntyneet turvatarkastukset ovat yksi niistä asioista, joita en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Eikö ole myöhäistä rypistää, kun paska on jo housuissa?
Kaiken tragedian keskellä ihmisten kohtalot ja kertomukset jaksavat hämmästyttää. Voiko esimerkiksi olla yhtä epäonnista miestä kuin Abdul Mirza (muslimi hänkin), joka loukkaantui pahasti jo vuoden 2007 pommi-iskussa ja joka sattui taas olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja loukkaantumaan tässäkin iskussa? Mirza menetti vuoden 2007 iskussa jalkansa ja loukkaantui muutenkin niin pahoin, että kuntoutumiseen meni lähes vuosi. Nyt mies oli vailla työtä, joten hän oli tullut Dilsukhnagariin tapaamaan serkkuaan, joka myi t-paitoja ja jolla mahdollisesti oli töitä Mirzalle. Isku tapahtui juuri, kun miehet olivat istuneet alas teekuppostensa ääreen.
Mirzan sankaritarina sai pian kuitenkin uuden käänteen, kun poliisi rupesi ihmettelemään, kuinka Mirza sattui olemaan paikalla molempien iskujen sattuessa ja vielä kaiken lisäksi selviämään hengissä kummallakin kerralla. Poliiseista tuntui epäilyttävältä, että mies oli tullut kotoaan seitsemän kilometrin päästä muka teekupposelle Dilsukhnagariin, ja pian tämän jälkeen oli räjähtänyt. Itse kuitenkin uskon, että kyse on vain todella huono-onnisesta kaverista, jolla ei ole osaa eikä arpaa iskuihin.
22-vuotias tyttö V. Rajitha olisi puolestaan saanut kahden viikon päästä kaupalliset opintonsa päätökseen ja päässyt pankkiin töihin, mutta nyt hän makaa sairaalassa jalka amputoituna. Tyttö haluaa kuitenkin saada opintonsa päätökseen eikä halua antaa tapahtuneen olla unelmiensä tiellä. Tytön äiti sen sijaan suree sairasvuoteella katkerasti tytön kohtaloa ja amputoitua jalkaa: "Hän on perheestämme eniten kouluja käynyt. Kuka hänet nyt huolii vaimokseen?"
Elämän peruskysymykset eivät muutu koskaan. Edes terroritekojen jälkeen.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Marmatusta
Joskus on aivan hirveän vaikea saada mitään kirjoitetuksi, ja nyt on juurikin sellainen hetki. Olisi paljon kaikenlaista kerrottavaa, mutta kun mikään ei tahdo tulla ulos. Kaiken lisäksi tuntuu, että mikään ei ole oikeastaan edes kertomisen arvoista ja että tämä blogikirjoittelunikin on ajanhukkaa, merkityksetöntä toimintaa, jossa ei ole mitään järkeä. Tyhjänpäiväistä lätinää. Yleensä kirjoittaminen auttaa minua selvittämään ajatuksiani, mutta nyt mieli on (taas) niin mytyssä, että tekisi mieli vain potkia sitä myttyä: hittoon siitä!
En ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla varsin hyvin. Juuri pari päivää sitten ajattelin, kuinka paljon minulla on elämässä asioita, joista saan olla kiitollinen. Mihin olen nyt unohtanut nämä ylevät ajatukseni, kun mikään ei ole parissa päivässä muuttunut?
Ehkä tämä on taas jonkinlaista eroahdistusta, joka näyttää vaivaavan minua nykyään aina ennen Intiaan paluuta. Jos kyse on siitä, tunne ilmenee taas ihan eri tavalla kuin viimeksi, jolloin tunsin suorastaan, että olin elänyt koko elämäni väärin. Nyt minua lähinnä ottaa päähän kaikki - alkaen vyötärölle (ja muihinkin ruumiinosiin) kertyneistä ylikiloista aina surkeaan nettiyhteyteen. Jälkimmäisestä voisinkin valittaa ihan loputtomasti (ensimmäisen yritän vain unohtaa), mutta taidanpa tyytyä vain sanomaan, että yhteys on ihan paska. Hermoni eivät kerta kaikkiaan kestä sellaista, että yhden sivun latautumista saa odotella kymmenen minuuttia - ja sitten sivu ei edes lataudu! Kun mukaan lasketaan vielä kaikki muutkin läppäriongelmat (ylikuumeneminen, surkea akku ja viimeisiään vetelevä hiiri), läppäri on meinannut lentää muutaman kerran suorinta tietä parvekkeelta alas, vaikka tiedän kyllä, että se ei mitenkään ainakaan auttaisi asiaa.
Olen kai taas jonkinlaisessa välitilassa, kun Suomi-ihmiset ovat tavattu ja hyvästelty, ja nyt pitäisi alkaa suunnata ajatuksiaan taas sinne Intiaan. En osaa tehdä oikein mitään, kun "onhan sitä aikaakin vielä" - kunnes sitä ei sitten enää olekaan. Joka ainoa kerta päätän, että nyt en jätä mitään viime tippaan, ja sitten kuitenkin aika paljon jää aina viime tippaan. Nyt pitäisi vielä väkisin pinnistellä itsensä toimeliaaksi, sillä mukaamme Intiaan lähtee vieras, tätini, ja pitäisi suunnitella hänenkin lomaansa. Aiemmin Intiassa jo mietinkin Hyderabadissa paikkoja, joissa voisimme käydä ja asioita, joita voisimme tehdä, mutta vielä on viimeisen lomaviikon suunnittelu työn alla. Aiomme nimittäin mennä Goaan, koska vieraani haluaa nauttia rantaelämästäkin, ja "kunnon" rantalomapaikat ovat Intiassa aika vähissä (viime vuonna kävimme jo Keralassa). Itse olen käynyt Goassa vain kerran, ja silloin ajattelin, että tuo yksi käynti riittäisi loppuelämäkseni, mutta nyt olen näköjään kuitenkin taas menossa Goaan. Toivon, että muistan väärin, eikä Goa olekaan Intian Playa del Inglés, jossa turistille (ainakin minulle) tulee äkkiä ikävä kotiin.
Huonoista muistoistani huolimatta olen matkan suhteen varovaisen toiveikas, sillä matkaseurani on ainakin parasta A-luokkaa. Olemme syntyneet tätini kanssa peräkkäisinä päivinä (eri vuosina tosin!), ja olemme monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Huumorikin osuu hyvin yksiin, enkä tiedä ketään toista, kenen kanssa minulla olisi ollut niin hauskaa viime vuonna Keralassa, kun lähes joka päivä satoi, ja tätini aurinkoloma jäi pelkäksi haaveeksi. Matkaseuralla on muutenkin ihan hirveän suuri merkitys matkan onnistumisen kannalta, ainakin minun mielestäni. Joskus nuorena matkustin yksinkin, mutta nyt minua ei kyllä mikään saisi enää matkustamaan yksin, koska varmasti kuolisin tylsyyteen.
Huonon nettiyhteyden takia Goan hotellien etsiminen on ollut yhtä tuskaa, mutta onneksi löysin edes lennot aika nopeasti vanhan tutun luottoportaalin kautta. En luota pätkääkään hotellien omiin nettisivuihin, ja kuluu hirveästi aikaa, kun yritää lukea hotellissa käyneiden asiakkaiden arvosteluja mahdollisimman objektiivisesti. Matkustajien kokemuksiin kun vaikuttavat niin monet tekijät lähtien vaikkapa siitä, kuinka paljon he ovat aiemmin matkustaneet, ja millaisissa hotelleissa he ovat aiemmin asuneet. Sitten pitää miettiä sitäkin, missä asiassa itse on valmis joustamaan ja tekemään kompromisseja, koska joka suhteessa täydellistä on turha olettaa löytävänsä. Minua pelottaa, että tulen valinneeksi jonkin ihan kamalan hotellin, jossa lutikat järsivät meidät verille, uima-allas on saastainen, meidät ryöstetään ja saamme hotellin ruoasta ruokamyrkytyksen. Tietysti lomasta tulisi tuolla tavalla ainakin ikimuistoinen, mutta minä kyllä ottaisin mieluummin ihan tavallisen loman, jolla ei tapahdu mitään kovin järisyttävää.
Viimeksi sain Trivandrum-Delhi -lennolla viereeni kamalimman vierustoverin ikinä! Vieressäni istui vanhahko intialainen nainen, joka oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa lentokoneessa, koska hän pudotteli kaikki roskansa lattialle, yritti nousta nousun ja laskun aikana käytävälle hortoilemaan, ja perillä hän meinasi ottaa mukaansa kaiken irti lähtevän, muun muassa pelastautumisohjeet. Nainen tuntui aluksi ihan mukavalta, kun hän osti peltirasiallisen mausteisia cashewpähkinöitä ja tarjosi niitä meillekin. Jutellakin hän yritti, mutta yhteistä kieltä ei oikein tuntunut löytyvän, sillä en saanut hänen englannistaan mitään selvää.
Kun rupesin lukemaan sanomalehteä, nainen päätti näyttää, että kyllä häneltäkin kielitaitoa löytyy. Hän rupesi lukemaan sanomalehteäni - ääneen. Nainen luki kovaäänisesti ja erittäin vahvalla intialaisella aksentilla artikkelista aina muutaman lauseen kerrallaan, minkä jälkeen hän pysäytti ja katsoi minua kysyvästi ikään kuin varmistaakseen, menikö oikein. Correct, correct, minä toistelin ja toivoin, että myönteinen palaute kannustaisi naista lopettamaan. Mutta nainen vain jatkoi lukuharjoituksiaan painottaen äänteitä niin voimallisesti, että hänen suustaan lensi sylkeä käsivarrelleni. Minä olin aluksi tirskunut erikoiselle vierustoverilleni, mutta kun ympärillä olevat matkustajat alkoivat mulkoilla meitä paheksuvasti, hymyni alkoi hyytyä. Correct, correct, minä toistelin kuin paikalleen jumittunut äänilevy. Artikkeli oli pitkä kuin mummon hamonen, ja kun nainen vihdoinkin pääsi artikkelin loppuun, minä taittelin sanomalehden kiireesti kasaan ja ojensin sen naiselle: tässä sinulle luettavaa; saat sen ihan omaksi!
Ukkeli-parka sai jostakin hirveän flunssapöpön, ja nyt odottelen jännityksellä, tuleeko flunssa minullekin. Epäilen kyllä suuresti, sillä olen tainnut saada flunssa-immuniteetin - viimeisimmästä flunssastani on nimittäin kohta kaksi ja puoli vuotta. Polvenikin, joka veti minut pariksi kuukaudeksi sohvan pohjalle, on jo sen verran hyvässä kunnossa, että se kestää edes jonkinlaista liikuntaa. Kävin lääkärillä täällä Suomessakin, ja lääkäri kallistui samalle linjalle kuin intialainenkin, että polvea tosiaankin vaivaa kondromalasia eli polviruston pehmentymä. Jos saisin elää uudestaan tuon lokakuun lopun, jolloin panin polveni lyhyen ajan sisällä ihan äärimmäiselle koetukselle (kaksi yhdeksän tunnin ajosessiota Intian arvaamattomilla teillä sekä pari lyhyempää automatkaa, kahden makuuhuoneen maalausoperaatio pohjatöineen (kiipeilyä tikkailla ylös ja alas!), ja näiden päälle vielä normaalit juoksulenkit, aerobicit ja muut hullutukset), niin ilomielin kääntäisin kelloa taaksepäin ja eläisin vähän säädyllisemmin. Kenties tätä polvivammaa ei olisi koskaan edes tullut, jos en olisi rasittanut polveani niin paljon.
En tiedä, tuleeko polveni koskaan täysin paranemaan, vai pitääkö minun tasapainoilla tämän ongelman kanssa koko loppuelämäni. Elämänmuutos harmittaa, sillä olin aiemmin aktiivinen liikkuja, ja vieläpä hyvin suorituskeskeinen sellainen. Vaikka tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että pystyn taas istumaan, kävelemään, elämään suhteellisen normaalia arkielämää ja harrastamaan kevyehköä liikuntaakin, siltikin pieni ääni kuiskuttelee korvaani, että olet ihan surkimus, kun et pysty tekemään mitään rankempaa. Olen yrittänyt etsiä tästä elämänmuutoksesta - joka jää toivottavasti tilapäiseksi! - myönteisiä puoliakin, mutta en ole oikein onnistunut. Mitä myönteistä on siinä, ettei pysty tekemään sitä, mitä haluaisi? Tiedän kyllä, että on aivan idioottimaista valittaa näin mitättömästä asiasta, kun maailmassa on ihmisiä, jotka istuvat esimerkiksi pyörätuolissa eivätkä pääse koskaan omille jaloilleen. Kunpa olisin vähän viisaampi ja tyytyväisempi, enkä tällainen tyhjästä valittava paukapää.
En ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla varsin hyvin. Juuri pari päivää sitten ajattelin, kuinka paljon minulla on elämässä asioita, joista saan olla kiitollinen. Mihin olen nyt unohtanut nämä ylevät ajatukseni, kun mikään ei ole parissa päivässä muuttunut?
Ehkä tämä on taas jonkinlaista eroahdistusta, joka näyttää vaivaavan minua nykyään aina ennen Intiaan paluuta. Jos kyse on siitä, tunne ilmenee taas ihan eri tavalla kuin viimeksi, jolloin tunsin suorastaan, että olin elänyt koko elämäni väärin. Nyt minua lähinnä ottaa päähän kaikki - alkaen vyötärölle (ja muihinkin ruumiinosiin) kertyneistä ylikiloista aina surkeaan nettiyhteyteen. Jälkimmäisestä voisinkin valittaa ihan loputtomasti (ensimmäisen yritän vain unohtaa), mutta taidanpa tyytyä vain sanomaan, että yhteys on ihan paska. Hermoni eivät kerta kaikkiaan kestä sellaista, että yhden sivun latautumista saa odotella kymmenen minuuttia - ja sitten sivu ei edes lataudu! Kun mukaan lasketaan vielä kaikki muutkin läppäriongelmat (ylikuumeneminen, surkea akku ja viimeisiään vetelevä hiiri), läppäri on meinannut lentää muutaman kerran suorinta tietä parvekkeelta alas, vaikka tiedän kyllä, että se ei mitenkään ainakaan auttaisi asiaa.
Olen kai taas jonkinlaisessa välitilassa, kun Suomi-ihmiset ovat tavattu ja hyvästelty, ja nyt pitäisi alkaa suunnata ajatuksiaan taas sinne Intiaan. En osaa tehdä oikein mitään, kun "onhan sitä aikaakin vielä" - kunnes sitä ei sitten enää olekaan. Joka ainoa kerta päätän, että nyt en jätä mitään viime tippaan, ja sitten kuitenkin aika paljon jää aina viime tippaan. Nyt pitäisi vielä väkisin pinnistellä itsensä toimeliaaksi, sillä mukaamme Intiaan lähtee vieras, tätini, ja pitäisi suunnitella hänenkin lomaansa. Aiemmin Intiassa jo mietinkin Hyderabadissa paikkoja, joissa voisimme käydä ja asioita, joita voisimme tehdä, mutta vielä on viimeisen lomaviikon suunnittelu työn alla. Aiomme nimittäin mennä Goaan, koska vieraani haluaa nauttia rantaelämästäkin, ja "kunnon" rantalomapaikat ovat Intiassa aika vähissä (viime vuonna kävimme jo Keralassa). Itse olen käynyt Goassa vain kerran, ja silloin ajattelin, että tuo yksi käynti riittäisi loppuelämäkseni, mutta nyt olen näköjään kuitenkin taas menossa Goaan. Toivon, että muistan väärin, eikä Goa olekaan Intian Playa del Inglés, jossa turistille (ainakin minulle) tulee äkkiä ikävä kotiin.
Huonoista muistoistani huolimatta olen matkan suhteen varovaisen toiveikas, sillä matkaseurani on ainakin parasta A-luokkaa. Olemme syntyneet tätini kanssa peräkkäisinä päivinä (eri vuosina tosin!), ja olemme monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Huumorikin osuu hyvin yksiin, enkä tiedä ketään toista, kenen kanssa minulla olisi ollut niin hauskaa viime vuonna Keralassa, kun lähes joka päivä satoi, ja tätini aurinkoloma jäi pelkäksi haaveeksi. Matkaseuralla on muutenkin ihan hirveän suuri merkitys matkan onnistumisen kannalta, ainakin minun mielestäni. Joskus nuorena matkustin yksinkin, mutta nyt minua ei kyllä mikään saisi enää matkustamaan yksin, koska varmasti kuolisin tylsyyteen.
Huonon nettiyhteyden takia Goan hotellien etsiminen on ollut yhtä tuskaa, mutta onneksi löysin edes lennot aika nopeasti vanhan tutun luottoportaalin kautta. En luota pätkääkään hotellien omiin nettisivuihin, ja kuluu hirveästi aikaa, kun yritää lukea hotellissa käyneiden asiakkaiden arvosteluja mahdollisimman objektiivisesti. Matkustajien kokemuksiin kun vaikuttavat niin monet tekijät lähtien vaikkapa siitä, kuinka paljon he ovat aiemmin matkustaneet, ja millaisissa hotelleissa he ovat aiemmin asuneet. Sitten pitää miettiä sitäkin, missä asiassa itse on valmis joustamaan ja tekemään kompromisseja, koska joka suhteessa täydellistä on turha olettaa löytävänsä. Minua pelottaa, että tulen valinneeksi jonkin ihan kamalan hotellin, jossa lutikat järsivät meidät verille, uima-allas on saastainen, meidät ryöstetään ja saamme hotellin ruoasta ruokamyrkytyksen. Tietysti lomasta tulisi tuolla tavalla ainakin ikimuistoinen, mutta minä kyllä ottaisin mieluummin ihan tavallisen loman, jolla ei tapahdu mitään kovin järisyttävää.
Viimeksi sain Trivandrum-Delhi -lennolla viereeni kamalimman vierustoverin ikinä! Vieressäni istui vanhahko intialainen nainen, joka oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa lentokoneessa, koska hän pudotteli kaikki roskansa lattialle, yritti nousta nousun ja laskun aikana käytävälle hortoilemaan, ja perillä hän meinasi ottaa mukaansa kaiken irti lähtevän, muun muassa pelastautumisohjeet. Nainen tuntui aluksi ihan mukavalta, kun hän osti peltirasiallisen mausteisia cashewpähkinöitä ja tarjosi niitä meillekin. Jutellakin hän yritti, mutta yhteistä kieltä ei oikein tuntunut löytyvän, sillä en saanut hänen englannistaan mitään selvää.
Kun rupesin lukemaan sanomalehteä, nainen päätti näyttää, että kyllä häneltäkin kielitaitoa löytyy. Hän rupesi lukemaan sanomalehteäni - ääneen. Nainen luki kovaäänisesti ja erittäin vahvalla intialaisella aksentilla artikkelista aina muutaman lauseen kerrallaan, minkä jälkeen hän pysäytti ja katsoi minua kysyvästi ikään kuin varmistaakseen, menikö oikein. Correct, correct, minä toistelin ja toivoin, että myönteinen palaute kannustaisi naista lopettamaan. Mutta nainen vain jatkoi lukuharjoituksiaan painottaen äänteitä niin voimallisesti, että hänen suustaan lensi sylkeä käsivarrelleni. Minä olin aluksi tirskunut erikoiselle vierustoverilleni, mutta kun ympärillä olevat matkustajat alkoivat mulkoilla meitä paheksuvasti, hymyni alkoi hyytyä. Correct, correct, minä toistelin kuin paikalleen jumittunut äänilevy. Artikkeli oli pitkä kuin mummon hamonen, ja kun nainen vihdoinkin pääsi artikkelin loppuun, minä taittelin sanomalehden kiireesti kasaan ja ojensin sen naiselle: tässä sinulle luettavaa; saat sen ihan omaksi!
Ukkeli-parka sai jostakin hirveän flunssapöpön, ja nyt odottelen jännityksellä, tuleeko flunssa minullekin. Epäilen kyllä suuresti, sillä olen tainnut saada flunssa-immuniteetin - viimeisimmästä flunssastani on nimittäin kohta kaksi ja puoli vuotta. Polvenikin, joka veti minut pariksi kuukaudeksi sohvan pohjalle, on jo sen verran hyvässä kunnossa, että se kestää edes jonkinlaista liikuntaa. Kävin lääkärillä täällä Suomessakin, ja lääkäri kallistui samalle linjalle kuin intialainenkin, että polvea tosiaankin vaivaa kondromalasia eli polviruston pehmentymä. Jos saisin elää uudestaan tuon lokakuun lopun, jolloin panin polveni lyhyen ajan sisällä ihan äärimmäiselle koetukselle (kaksi yhdeksän tunnin ajosessiota Intian arvaamattomilla teillä sekä pari lyhyempää automatkaa, kahden makuuhuoneen maalausoperaatio pohjatöineen (kiipeilyä tikkailla ylös ja alas!), ja näiden päälle vielä normaalit juoksulenkit, aerobicit ja muut hullutukset), niin ilomielin kääntäisin kelloa taaksepäin ja eläisin vähän säädyllisemmin. Kenties tätä polvivammaa ei olisi koskaan edes tullut, jos en olisi rasittanut polveani niin paljon.
En tiedä, tuleeko polveni koskaan täysin paranemaan, vai pitääkö minun tasapainoilla tämän ongelman kanssa koko loppuelämäni. Elämänmuutos harmittaa, sillä olin aiemmin aktiivinen liikkuja, ja vieläpä hyvin suorituskeskeinen sellainen. Vaikka tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että pystyn taas istumaan, kävelemään, elämään suhteellisen normaalia arkielämää ja harrastamaan kevyehköä liikuntaakin, siltikin pieni ääni kuiskuttelee korvaani, että olet ihan surkimus, kun et pysty tekemään mitään rankempaa. Olen yrittänyt etsiä tästä elämänmuutoksesta - joka jää toivottavasti tilapäiseksi! - myönteisiä puoliakin, mutta en ole oikein onnistunut. Mitä myönteistä on siinä, ettei pysty tekemään sitä, mitä haluaisi? Tiedän kyllä, että on aivan idioottimaista valittaa näin mitättömästä asiasta, kun maailmassa on ihmisiä, jotka istuvat esimerkiksi pyörätuolissa eivätkä pääse koskaan omille jaloilleen. Kunpa olisin vähän viisaampi ja tyytyväisempi, enkä tällainen tyhjästä valittava paukapää.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Lasten suusta
Minusta on aina ollut hauska lukea lasten sutkautuksia, ja nyt kun löysin kirjastosta Lasten suusta -nimisen kirjan, on pakko jakaa muutama kirjasta poimittu lausahdus. En tiedä, mikä minua näissä lasten lausahduksissa niin kovin naurattaa - ovatko ne lasten älynväläykset, vai onko se sittenkin nolous, jota tilanteessa läsnä olleet aikuiset ovat saattaneet tuntea. Tässä muutama kirjasta poimittu sutkautus mukavaksi aloitukseksi viikonlopulle. 
Matti, 3, oli mummilassa. Katsoimme televisiosta musiikkiohjelmaa, ja juontaja sanoi, että nyt laulaa Kaija Koo kappaleen Kuka keksi rakkauden.
Siihen Matti tokaisi:
- Eikö ne muka tiedä, Matti Nykänen tietenkin.
Mummi
Nelivuotias pojantytär katseli mummon kaulalla olevaa struuman leikkausarpea.
- Onko sinulta leikattu kaula poikki? Ja miksi vielä tuon vanhan pään laittoivat?
Äiti Orimattilasta
Viisivuotias Kimmo söi kalaa, jossa oli tillit päällä. Hän tokaisi:
- Onpas uinut lähellä rantaa, kun on tarttunut heinää kylkiin.
Hoitotäti Muoniosta
Matti yritti syödä lihapullia haarukalla, mutta vaikka hän kuinka sohi, eivät pullat osuneet haarukkaan. Viimein äiti otti lihapullan haarukkaan ja antoi sen Matin suuhun. Matti tuumi:
- Hyvähän sun on, kun mä jo väsytin sen.
M.S., Hämeenlinna
Äidillä oli syntymäpäivä. Timo, 5, ja Lassi, 7, miettivät, mitä he laulaisivat äidille. Niinpä Lassi ehdotti:
- Lauletaan se Paljon on kärsitty vilua ja nälkää.
Mummo Uimaharjusta
Viljami, 4, oli mumman kanssa käymässä paapan työpaikalla. Ruokailuhuoneen seinällä oli tyttökalenteri, jossa alaston tyttö nojasi polkupyörään. Viljami katsoi kuvaa tarkkaan. Mummaa vähän jännitti, kuinka Viljami kommentoisi sitä. Viljami katsoi vielä hetken ja sanoi:
- Sillä ei ole kypärää.
Tärkein puuttui
Kummityttärellä on kaksivuotias Daniel-poika ja koira nimeltä Milla. Eräänä päivänä Daniel ei löytänyt koiraa mistään ja sanoi vanhemmilleen:
- Milla hävisi, googleta se!
Kummi
Kolmevuotias Eija-tyttönen oli mummonsa kanssa lihakaupassa, jossa oli huono ilma. Tyttö haisteli ja nuuhki ilmaa, kunnes kysyä pamautti kovalla äänellä:
- Mikä täällä haisee?
Myyjät katselivat nolostellen toisiaan eivätkä sanoneet mitään. Hetken päästä tyttö tokaisi:
- Pylly vissiin.
A.L., Kuusankoski
Pikku Jaska oli saanut uuden äitipuolen. Naapurin isäntä kysyi Jaskalta, onko hänelle mitään hyötyä äitipuolestaan. Jaska vastasi:
- Ei siitä minulle ole, isälle kai on.
E.K., Sotkamo
Neljävuotias Olavi katseli missikisoja televisiosta. Hänellä oli oma voittajasuosikkinsa. Spede Pasasen pyöriminen ruudussa juontajana pani pojan huokaisemaan:
- Kauhistus, jos tuo Spede voittaa.
Tyttö Pietarsaaresta
Nykyajan lapset tuntevat jo pienenä tietotekniikan termejä. 4-vuotias Nuutti totesi yhtäkkiä mummulassa:
-Www piste kakattaako piste fi?
Pappa
Vein nelivuotiasta tytärtäni ja erästä naapurin poikaa syntymäpäiväjuhlille. Seurasin lasten takapenkillä käymää keskustelua kuullakseni, miten tyttäreni selviäisi keskustelusta. Pitkään aikaan ei kumpikaan hiiskunut sanaakaan, mutta lopulta tyttäreni käännähti seuralaisensa puoleen ja kysäisi:
- Onko lähtenyt hampaita viime aikoina?
Mika, Haavanpää
Olin poikani, 4, kanssa menossa anoppilaan 1970-luvun alussa raitiovaunulla, joka oli täynnä ihmisiä. Poikani sanoi minulle kovalla äänellä:
-Isi, minulta tuli pieru, mutta se oli äänetön.
Isi
Kohta neljä vuotta täyttävä tyttärenpoikani Eemil oli äitinsä kanssa kävelyllä, kun hän näki hälytysajossa olevan paloauton ja ambulanssin menevän peräkkäin. Tähän Eemil totesi:
- Ne taitavat hakea jotakin loppuun palanutta äitiä.
Pappa
Leevi, 2, istui sohvalla. Televisiosta tuli englanninkielistä ohjelmaa. Äiti kertoi Leeville, että ihmiset televisiossa puhuvat eri kieltä, englantia. Leevi totesi:
- Jeah.
Kielet hallussa
Teemu, 3, oli isin kanssa kävelyllä. He pysähtyivät suojatien eteen, samoin pysähtyi eräs rouva turkki päällä. Teemu huusi:
- Tuli apina! ja katsoi rouvaa.
Rouva hymyili ja Teemu sanoi:
- Apina nauraa!
Mummo Lohjalta
Tuttavamme poika Sami, 3, oli maatalousnäyttelyssä vanhempiensa kanssa. Vuorossa oli sikojen esittely, ja sioilla oli kyljissään numerot. Sami tokaisi isälleen:
- Kato isi, rallisika.
Jonin äiti
Viisivuotias Jukka näki autossa lemmenparin ja riensi isältään kysymään:
- Isä, paljonko akka maksaa?
Kesälomalla kuultu, Kyyjärvi
Minna näki nunnan kuvan kirjassa ja ihmetteli:
- Missä tuon lepakon siivet on?
Isosisko Kuopiosta
Isä ja viisivuotias tyttö tekivät linnunpönttöä. Pönttö oli melkein valmis, kun tyttö sanoi isälle:
- Isä, älä tee liian kallista kotia linnuille. Niillä voi olla rahat lopussa, kun ne tulevat etelästä.
Naurua riitti, Forssa
Milla, 3, sai mammalta pehmohiiren. Mamma ehdotti, että hiirelle annettaisiin nimi. Hän kysyi:
- Kumpi se on, tyttö vai poika, Helmi vai Heikki?
Millalta tuli vastaus hetkeäkään empimättä:
- Se on poika ja Heikki Kovalainen.
Raisa-mamma
Kolmannella vuodella olevat serkukset hieroivat tuttavuutta.
- Onkos sinulla pippeli? kysyi Mika.
- Ei, sanoi Lotta.
- Mutta siskolla on Afriikan tähti.
Mummukka Kymistä
Kolmevuotias Jukka oli perheensä kanssa katsomassa naapurin vauvaa. Tuli vauvan ruokinta-aika ja äiti rupesi syöttämään rintaa. Jukka katseli aikansa ja tuumasi:
- Minä en kyllä tuommoista nahkaniemekettä söisi.
T.S., Joroinen
Äiti oli poikien kanssa lypsyllä. Koneeseen tuli jokin vika, ja puuha keskeytyi. Lehmät mulkoilivat odottavasti. Tapani meni taputtamaan ammua kaulalle ja sanoi:
-Valitamme teknistä häiriötä.
Saara Bräyschy, Lappila
Eetu, 7, oli saanut serkultaan Tuomakselta pussillisen vaatteita. Pussista löytyi valkoinen huppari.
Eetu riemastui ja huusi:
- Ihanaa, munamiesasu!
Mummi (10/2011)
Jussin isällä oli puusta tehty mitta, jolla hän mittasi, olivatko ravut täysmittaisia eli kymmensenttisiä. Kerran isä tapasi neljävuotiaan Jussin mittailemassa rapumitalla pippeliään. Isä kysyi, oliko täysmitta. Siihen Jussi vastasi hieman nolona:
- Alamitta on.
M.P., Kuopio
Eeli, 6, ja Aaro, 4, olivat mummolassa käymässä. Pojat istuivat keittiön pöydän ääressä syömässä Eila-mummon tekemää puuroa. Mummo varoitteli poikia sotkemasta vastasilitettyä pöytäliinaa. Hetken hiljaisuuden jälkee Eeli kysyi mummolta:
- Kuule, mummo, kumpi on tärkeämpi, pöytäliina vai elämä?
Mummo
Ystäväni häissä edessäni istui pikkupoika. Sali hiljeni, kun pappi astui sisään mustassa liehuvassa viitassaan. Sen nähtyään pikkupoika hihkaisi:
- Kato saakeli, Batman tuli!
Tyttö Tampereelta
***
Matti, 3, oli mummilassa. Katsoimme televisiosta musiikkiohjelmaa, ja juontaja sanoi, että nyt laulaa Kaija Koo kappaleen Kuka keksi rakkauden.
Siihen Matti tokaisi:
- Eikö ne muka tiedä, Matti Nykänen tietenkin.
Mummi
***
Nelivuotias pojantytär katseli mummon kaulalla olevaa struuman leikkausarpea.
- Onko sinulta leikattu kaula poikki? Ja miksi vielä tuon vanhan pään laittoivat?
Äiti Orimattilasta
***
Viisivuotias Kimmo söi kalaa, jossa oli tillit päällä. Hän tokaisi:
- Onpas uinut lähellä rantaa, kun on tarttunut heinää kylkiin.
Hoitotäti Muoniosta
***
Matti yritti syödä lihapullia haarukalla, mutta vaikka hän kuinka sohi, eivät pullat osuneet haarukkaan. Viimein äiti otti lihapullan haarukkaan ja antoi sen Matin suuhun. Matti tuumi:
- Hyvähän sun on, kun mä jo väsytin sen.
M.S., Hämeenlinna
***
Äidillä oli syntymäpäivä. Timo, 5, ja Lassi, 7, miettivät, mitä he laulaisivat äidille. Niinpä Lassi ehdotti:
- Lauletaan se Paljon on kärsitty vilua ja nälkää.
Mummo Uimaharjusta
***
Viljami, 4, oli mumman kanssa käymässä paapan työpaikalla. Ruokailuhuoneen seinällä oli tyttökalenteri, jossa alaston tyttö nojasi polkupyörään. Viljami katsoi kuvaa tarkkaan. Mummaa vähän jännitti, kuinka Viljami kommentoisi sitä. Viljami katsoi vielä hetken ja sanoi:
- Sillä ei ole kypärää.
Tärkein puuttui
***
Kummityttärellä on kaksivuotias Daniel-poika ja koira nimeltä Milla. Eräänä päivänä Daniel ei löytänyt koiraa mistään ja sanoi vanhemmilleen:
- Milla hävisi, googleta se!
Kummi
***
Kolmevuotias Eija-tyttönen oli mummonsa kanssa lihakaupassa, jossa oli huono ilma. Tyttö haisteli ja nuuhki ilmaa, kunnes kysyä pamautti kovalla äänellä:
- Mikä täällä haisee?
Myyjät katselivat nolostellen toisiaan eivätkä sanoneet mitään. Hetken päästä tyttö tokaisi:
- Pylly vissiin.
A.L., Kuusankoski
***
Pikku Jaska oli saanut uuden äitipuolen. Naapurin isäntä kysyi Jaskalta, onko hänelle mitään hyötyä äitipuolestaan. Jaska vastasi:
- Ei siitä minulle ole, isälle kai on.
E.K., Sotkamo
***
Neljävuotias Olavi katseli missikisoja televisiosta. Hänellä oli oma voittajasuosikkinsa. Spede Pasasen pyöriminen ruudussa juontajana pani pojan huokaisemaan:
- Kauhistus, jos tuo Spede voittaa.
Tyttö Pietarsaaresta
***
Nykyajan lapset tuntevat jo pienenä tietotekniikan termejä. 4-vuotias Nuutti totesi yhtäkkiä mummulassa:
-Www piste kakattaako piste fi?
Pappa
***
Vein nelivuotiasta tytärtäni ja erästä naapurin poikaa syntymäpäiväjuhlille. Seurasin lasten takapenkillä käymää keskustelua kuullakseni, miten tyttäreni selviäisi keskustelusta. Pitkään aikaan ei kumpikaan hiiskunut sanaakaan, mutta lopulta tyttäreni käännähti seuralaisensa puoleen ja kysäisi:
- Onko lähtenyt hampaita viime aikoina?
Mika, Haavanpää
***
Olin poikani, 4, kanssa menossa anoppilaan 1970-luvun alussa raitiovaunulla, joka oli täynnä ihmisiä. Poikani sanoi minulle kovalla äänellä:
-Isi, minulta tuli pieru, mutta se oli äänetön.
Isi
***
Kohta neljä vuotta täyttävä tyttärenpoikani Eemil oli äitinsä kanssa kävelyllä, kun hän näki hälytysajossa olevan paloauton ja ambulanssin menevän peräkkäin. Tähän Eemil totesi:
- Ne taitavat hakea jotakin loppuun palanutta äitiä.
Pappa
***
Leevi, 2, istui sohvalla. Televisiosta tuli englanninkielistä ohjelmaa. Äiti kertoi Leeville, että ihmiset televisiossa puhuvat eri kieltä, englantia. Leevi totesi:
- Jeah.
Kielet hallussa
***
Teemu, 3, oli isin kanssa kävelyllä. He pysähtyivät suojatien eteen, samoin pysähtyi eräs rouva turkki päällä. Teemu huusi:
- Tuli apina! ja katsoi rouvaa.
Rouva hymyili ja Teemu sanoi:
- Apina nauraa!
Mummo Lohjalta
***
Tuttavamme poika Sami, 3, oli maatalousnäyttelyssä vanhempiensa kanssa. Vuorossa oli sikojen esittely, ja sioilla oli kyljissään numerot. Sami tokaisi isälleen:
- Kato isi, rallisika.
Jonin äiti
***
Viisivuotias Jukka näki autossa lemmenparin ja riensi isältään kysymään:
- Isä, paljonko akka maksaa?
Kesälomalla kuultu, Kyyjärvi
***
Minna näki nunnan kuvan kirjassa ja ihmetteli:
- Missä tuon lepakon siivet on?
Isosisko Kuopiosta
***
Isä ja viisivuotias tyttö tekivät linnunpönttöä. Pönttö oli melkein valmis, kun tyttö sanoi isälle:
- Isä, älä tee liian kallista kotia linnuille. Niillä voi olla rahat lopussa, kun ne tulevat etelästä.
Naurua riitti, Forssa
***
Milla, 3, sai mammalta pehmohiiren. Mamma ehdotti, että hiirelle annettaisiin nimi. Hän kysyi:
- Kumpi se on, tyttö vai poika, Helmi vai Heikki?
Millalta tuli vastaus hetkeäkään empimättä:
- Se on poika ja Heikki Kovalainen.
Raisa-mamma
***
Kolmannella vuodella olevat serkukset hieroivat tuttavuutta.
- Onkos sinulla pippeli? kysyi Mika.
- Ei, sanoi Lotta.
- Mutta siskolla on Afriikan tähti.
Mummukka Kymistä
***
Kolmevuotias Jukka oli perheensä kanssa katsomassa naapurin vauvaa. Tuli vauvan ruokinta-aika ja äiti rupesi syöttämään rintaa. Jukka katseli aikansa ja tuumasi:
- Minä en kyllä tuommoista nahkaniemekettä söisi.
T.S., Joroinen
***
Äiti oli poikien kanssa lypsyllä. Koneeseen tuli jokin vika, ja puuha keskeytyi. Lehmät mulkoilivat odottavasti. Tapani meni taputtamaan ammua kaulalle ja sanoi:
-Valitamme teknistä häiriötä.
Saara Bräyschy, Lappila
***
Eetu, 7, oli saanut serkultaan Tuomakselta pussillisen vaatteita. Pussista löytyi valkoinen huppari.
Eetu riemastui ja huusi:
- Ihanaa, munamiesasu!
Mummi (10/2011)
***
Jussin isällä oli puusta tehty mitta, jolla hän mittasi, olivatko ravut täysmittaisia eli kymmensenttisiä. Kerran isä tapasi neljävuotiaan Jussin mittailemassa rapumitalla pippeliään. Isä kysyi, oliko täysmitta. Siihen Jussi vastasi hieman nolona:
- Alamitta on.
M.P., Kuopio
***
Eeli, 6, ja Aaro, 4, olivat mummolassa käymässä. Pojat istuivat keittiön pöydän ääressä syömässä Eila-mummon tekemää puuroa. Mummo varoitteli poikia sotkemasta vastasilitettyä pöytäliinaa. Hetken hiljaisuuden jälkee Eeli kysyi mummolta:
- Kuule, mummo, kumpi on tärkeämpi, pöytäliina vai elämä?
Mummo
***
Ystäväni häissä edessäni istui pikkupoika. Sali hiljeni, kun pappi astui sisään mustassa liehuvassa viitassaan. Sen nähtyään pikkupoika hihkaisi:
- Kato saakeli, Batman tuli!
Tyttö Tampereelta
***
tiistai 12. helmikuuta 2013
Luettua
Olen saanut lukijoilta mielenkiintoisia Intiaan liittyviä kirjavinkkejä, ja nyt Suomessa pääsin vihdoinkin perehtymään näihin kirjoihin. Mitään syvällisempiä kirja-arvosteluja en meinaa tehdä, koska
viisaampien kirjoittamia arvosteluja löytyy netistä pilvin pimein, vaan ajattelin kirjoitella lähinnä niistä ajatuksista, joita kirjat minussa herättivät.
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
 |
| Kuva täältä. |
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
"Katsos kun kaikella on tarkoituksensa tässä kaikkein suurimmassa maailmassamme, herra Gora [Göran Borg]. Aivan kuten meillä kaikilla on vähintään yksi sisäinen jumala, tai itse asiassa niitä on varmasti paljon enemmänkin, kun tarkemmin ajattelen, samoin meillä on myös kaikkein pahimmat sisäiset demonit. Ja aivan kuten meidän pitää päästää sisäinen jumala pintaan, meidän pitää vetää myös demonit kaikkein kirkkaimpaan valoon. Asia on nimittäin niin, herra Gora", Yogi sanoi ja kietoi käsivartensa harteilleni, "asia on niin, että jos demonit tulevat kaikkein kirkkaimpaan auringonvaloon, heidän pullistuneista rintakehistään katoaa ilma. Ymmärrätkö?"
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
"Vaikka televisiokanavia oli lähes sataviisikymmentä, ohjelmia oli ainoastaan kuutta eri tyyppiä toisiaan muistuttavina variaatioina:
1. Käsittämättömiä Bollywood-elokuvia, joissa poika tapasi tytön, joissa tyttö aina itkeä tirautti ja joissa kaikki alkoivat yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää ennakkovaroitusta, tanssia ja heiluttaa käsiään intialaisen popmusiikin tahdissa.
2. Käsittämättömiä krikettiotteluita enimmäkseen kahdeksankymmentäluvun alusta, jotka selostettiin englannin sekaisella käsittämättömällä keskiluokan hindillä. (Voi luoja että minä kaipasin Eurosportin uusintoja Bundesliigan otteluista!)
3. Käsittämättömiä iltapäiväsaippuasarjoja, joissa näytettiin vuorotellen erittäin vihaisia miehiä ja äärimmäisen kärsivästi ilmehtiviä erittäin alistuneita naisia dramaattisen musiikin säestyksellä.
4. Käsittämättömiä uutislähetyksiä, joiden kuluessa ruudun alareunassa vilkkui jatkuvasti teksti "BREAKING NEWS". Myös sääennustuksen aikana.
5. Käsittämättömiä uskonnollisia kokoontumisia, joissa valkoiseen tai sahraminkeltaiseen asuun pukeutunut miespuolinen intialainen lahkonjohtaja lateli tai huusi maanisesti käsittämättömyyksiä, jotka saivat istuvan naispuolisen yleisön laulamaan ja keinuttamaan ylävartaloaan.
6. Käsittämättömiä kykykilpailuja, joissa hassuihin vaatteisiin pukeutuneet lapset ja aikuiset joko lauloivat ja tanssivat tai kertoivat käsittämättömiä vitsejä, jotka saivat yleisön räjähtämään käsittämättömiin naurunremakoihin."
 |
| Kuva täältä. |
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
 |
| Kuva täältä. |
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
"Intia turruttaa minut. Minusta ei ole tullut empaattisempaa tai myötätuntoisempaa, vaan vähemmän empaattinen ja vähemmän myötätuntoinen. Voin käskeä pientä nälkäistä kerjäläislasta painumaan helvettiin. Voin katsoa puolikuollutta vauvaa kantavaa naista silmiin hänen ojentaessaan kättään taksin avoimen ikkunan läpi ja voin sulkea ikkunan tuntematta mitään muuta kuin lievää ärsytystä. Tämä ei ole hyvä juttu, mutta luulen, että mieli kehittää tämän asenteen eräänlaiseksi henkiseksi suojautumiskeinoksi, koska muuten minua ympäröivä uskomaton kurjuus tekisi minut hulluksi."
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Saisiko olla sahanpurua?
Minun on pitänyt kirjoittaa eräästä aiheesta jo hyvin pitkään, mutta olen aina vain siirtänyt kirjoittamista. En nimittäin mielelläni ajattele koko asiaa, vaikka se kalvaakin Intiassa mieltäni päivittäin. Suomessa oleskelu on kuitenkin tuonut asian taas sen verran pinnalle, että nyt on pakko avautua.
Olisin voinut luetella etukäteen kymmeniä asioita, jotka tulevat vaikeuttamaan oloani Intiassa, mutta en kyllä olisi ikinä etukäteen arvannut, että vaikeimmaksi asiaksi nousisi elintarvikkeiden turvattomuus: koskaan ei voi olla täysin varma siitä, että se, mitä suuhunsa laittaa, on todellakin sitä, mitä kuvittelee sen olevan.
Vielä pari vuotta sitten ostin kaupasta tyytyväisenä kaikenlaista miettimättä sen tarkemmin, mitä tuotteet mahtoivat sisältää. Join joka päivä Coca-Colaa tai Pepsiä, vaikka kaikki paikalliset sanoivatkin, että intialaisia kolajuomia ei saisi juoda, koska ne aiheuttavat syöpää. Ostin edullisempia jäätelömerkkejä, vaikka jäätelöt osoittautuivatkin silloin tällöin kumman jauhoisiksi. Otin urhoollisesti vastaan anopin halvalla saamia riisiä ja linssejä, vaikka niihin tuli aina muutaman viikon päästä ötököitä. Tein jogurttia ja ihmettelin, kun tekemäni jogurtin lopputulos vaihteli suuresti riippuen siitä, mitä maitomerkkiä olin käyttänyt.
Sitten putosi pommi. Eräänä päivänä kaikki päivälehdet toitottivat, kuinka jopa 70 prosenttia kuluttajille myytävästä maidosta on väärennettyä. Tavallisimmin maitoa väärennettiin niin, että sitä jatkettiin vedellä, mutta maidosta löytyi myös muita maitoon kuulumattomia aineita: maitojauhetta, glukoosia, rasvaa, pesuainetta, lipeäkiveä, valkoista maalia ja jopa virtsa-aine ureaa. Ainoa hyvä puoli uutisessa oli se, että Andhra Pradeshissa (osavaltiossa, jossa itse majailen) vain 6,7 prosenttia maidosta oli väärennettyä. Siitä huolimatta maidosta oli mennyt niin sanotusti maku, ja silmäilin joka aamu kotiin toimitettavaa maitopussiani aina vain epäluuloisemmin.
Hieman tämän uutisen jälkeen eräs päivälehti julkaisi artikkelin, jossa neuvottiin kuluttajia, kuinka he voivat yksinkertaisin kotikonstein erottaa väärennetyt elintarvikkeet aidoista. Chilijauheen aitouden voi testata esimerkiksi niin, että ripottelee chilijauhetta vesilasiin. Jos chilijauhe jää veden pinnalle kellumaan, chilijauhe on aitoa tavaraa, mutta jos jauhe vajoaa lasin pohjalle, olet tullut maustaneeksi ruokaasi jauhetulla tiilellä - sillä samalla, jota käytetään talojen rakentamiseen. Samantyyppisellä vesilasitestillä voi selvittää myös sen, onko suolan tai sokerin joukossa jauhettua liitua tai talkkia. Vedellä jatketun maidon tunnistaa puolestaan niin, että laittaa tipan maitoa pystysuoralle tasaiselle pinnalle. Aito maito ei valu, tai se valuu hyvin hitaasti jättäen jälkeensä valkoisen vanan, kun taas vedellä jatkettu maito valuu heti alas, jättämättä jälkeensä minkäänlaista jälkeä. Saippuan maku jäätelössä johtuu luultavasti jäätelössä olevasta pesuaineesta, jolla jäätelöä on yritetty tehdä valkoisemmaksi. Jos jäätelön päälle puristaa muutaman tipan sitruunamehua, ja jäätelö alkaa kuohata, käsissäsi on pesuainejäätelöä. (Lisää vastaavia neuvoja voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.)
Luulin artikkelia ensin vitsiksi, koska en voinut mitenkään uskoa, että joku ihan tarkoituksella sekoittaisi chilin joukkoon tiiltä tai sokerin joukkoon talkkia. Hyvin pian kuitenkin tajusin, että artikkelista - ja koko asiasta - oli hauskuus kaukana. Rupesin ottamaan asioista selvää, ja intialaisen elintarviketurvallisuuden tila valkeni minulle koko kauheudessaan: jopa 25-30 % intialaisista elintarvikkeista on tarkoituksellisesti väärennettyjä. Ei tehnyt mieli syödä enää yhtään mitään.
Rupesin etsimään myös tietoa intialaisista kolajuomista ja sain selville, että ne olivat olleet osallisina useammassakin skandaalissa. Vuonna 2003 niistä löydettiin huomattava määrä jäänteitä hyönteismyrkyistä, joiden on todettu aiheuttavan syöpää ja tuhoavan immuunijärjestelmää. Vuonna 2006 kolajuomat testattiin uudelleen, ja niistä löytyi edelleen samoja myrkkyjä, jopa enemmän kuin aiemmalla kerralla. Tämän seurauksena jotkin Intian osavaltiot kielsivät Coca-Colan ja Pepsin myynnin kokonaan. Uudempia testituloksia kolajuomien turvallisuudesta en löytänyt, mutta en enää niitä kaivannutkaan: intialaisten kolajuomien juominen loppui minulta siihen.
Elintarvikkeita voidaan väärentää monella tapaa, ja niiden väärentämisessä tuntuu vain mielikuvitus olevan rajana. Elintarvikkeeseen voidaan lisätä jotakin siihen kuulumatonta (joskus vaarallista tai suorastaan myrkyllistä) ainesta, jokin elintarvikkeen ainesosa voidaan korvataan jollakin toisella aineksella, ja joskus elintarvike voidaan korvata kokonaan jollakin toisella, jolloin lopputuloksena saatu "elintarvike" on vain kopio oikeasta. Yleisimmin väärennetään maitoa ja maitotuotteita, jauhoja, öljyjä, mausteita (erityisesti jauhettuja mutta myös kokonaisia), linssejä, kahvia ja teetä, makeisia, virvoitusjuomia sekä elintarvikkeiden ulkopuolelta lääkkeitä. Jos siis oikein huonosti siis käy, joku saattaa saada väärennetyn elintarvikkeen aiheuttamiin vaivoihin väärennettyjä lääkkeitä!
Pistaasipähkinöitä korvataan huonolaatuisilla maapähkinöillä, jotka paloitellaan pienemmiksi ja värjätään keinotekoisilla väriaineilla, jotta ne saataisiin näyttämään aidoilta pistaasipähkinöiltä. Tällainen askartelutoiminta on ilmeisen kannattavaa, sillä elintarvikeväärennösten väitetään olevan suorastaan Intian tuottoisin bisnes. Joka on joskus yrittänyt kopioida ravintolassa syömiään upean punaisia tandooriruokia kotona, on varmasti joutunut pettymään pahasti, kun kotiruoan väri on jäänyt vain kalpeaksi aavistukseksi ravintolaruoasta. Tandooriruokien salaisuutena ovat usein laittomat ja terveydelle haitalliset väriaineet, ja haitallisia väriaineita käytetään Intiassa muutenkin paljon, jotta saataisiin ruoka näyttämään houkuttelevalta. Tee puolestaan saattaa sisältää käytettyjä teelehtiä, jotka on kerätty teekojuista, kuivattu auringossa ja värjätty teelehtien värisiksi. Käytettyjen teelehtien joukossa saattaa olla myös värjättyä sahanpurua sekä muiden kasvien kuivattuja lehtiä. Joukkoon sekoitetaan juuri sen verran oikeita teelehtiä, että "tee" muistuttaa tuoksultaan ja maultaan teetä. Myrkyllisiä keltapiikkiunikon siemeniä saatetaan myydä sinapinsiemeninä ja niistä valmistettua öljyä sinappiöljynä, ja tällainen toiminta on joskus aiheuttanut ihmishenkiä vaatineita vesipöhö-epidemioita.
Elintarvikkeita väärennetään tietenkin siksi, että se on rahallisesti kannattavaa toimintaa. Kun aito ja kalliimpi aines(osa) korvataan toisella halvemmalla, saadaan enemmän voittoa. Köyhälle joka ainoa rupia on rahaa, ja rupioiden ansaitsemisessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ihmiset ovat usein tietämättömiä eri aineiden vaikutuksista ihmiskehoon, ja myös välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus rehottavat. Jokainen huolehtikoon itsestään ja omasta perheestään; pääasia, että omassa pöydässä on ruokaa! Mitä väliä sillä on, jos joku toinen kuolee kymmenen vuoden päästä syöpään?
Syy elintarvikkeiden väärentämisessä on tietysti aina väärentäjän, mutta uskaltaisin väittää, että intialaiset kuluttajat ovat ainakin jossakin määrin osasyyllisiä väärennösten yleisyyteen. Intialaisten kuluttajien kun pitäisi saada mahdollisimman laadukasta tavaraa mahdollisimman halvalla - mieluiten tietysti ihan ilmaiseksi! Tämä ja runsas kilpailu aiheuttavat kauppiaille paineita, mikä omalta osaltaan vaikuttaa varmasti elintarvikkeiden laatuun. Kaikkein suurin puute on mielestäni kuitenkin elintarvikelakien puutteellinen toimeenpano ja valvonta, mikä vaikuttaa sekä myyjään että ostajaan. Miksi myyjä ei väärentäisi elintarvikkeita, kun se kerran on niin kannattavaa touhua ja kun siitä ei jää edes kiinni? Entä mitä ostajan pitää tehdä, jos hän huomaa elintarvikkeen laadultaan puutteelliseksi? En löytänyt ainakaan FSSAI:n (Food Safety and Standards Authority of India) sivuilta minkäänlaisia ohjeita, miten kuluttajan pitäisi toimia. Jos kuluttaja palauttaa tuotteen kauppaan, josta hän tuotteen ostikin, kauppa onnistuu takuuvarmasti kääntämään syyn jonkun toisen niskoille. Jos taas kuluttajan pitää tehdä virallinen valitus jonnekin, niin tiedän kyllä jo etukäteen, mitä sille valitukselle tulee tapahtumaan: se hukkuu kaikkien muiden valitusten joukkoon.
Ehdoton edellytys elintarviketurvallisuuden parantumiselle olisi se, että lisättäisiin laadun tarkkailua ja valvontaa, mutta en voi olla miettimättä, olisiko siitäkään lopulta apua. Valvojat olisivat erittäin todennäköisesti lahjottavissa, ja epäpuhtaaksi osoittautunut näyte saattaisi muuttua mystisesti puhtaaksi. Sehän olisi oikein ideaali win-win -tilanne: valvoja saisi taskuunsa mukavasti ylimääräistä, ja kiinnijäänyt saisi jatkaa toimintaansa ilman epämiellyttäviä keskeytyksiä ja lisätutkintaa. Korruptio on yksi niistä Intian lukemattomista ongelmista, joiden edessä yksittäinen ihminen tuntee itsensä aika avuttomaksi. Miten muurahainen pystyy ikinä taistelemaan norsua vastaan?
Kaikki ruoka Intiassa ei tietenkään ole väärennettyä, mutta jo pelkkä epävarmuus elintarvikkeiden sisällöstä ja turvallisuudesta saa minut voimaan pahoin. Oma ruokavalioni onkin muuttunut Intiassa sellaiseksi, että suosin lähes yksinomaan tuoretuotteita. Kartan säilykkeitä, mausteseoksia ja teollisesti valmistettuja tuotteita. En käytä nykyään edes vaniljakastikejauhetta, vaan valmistan vaniljakastikkeenkin itse, vaikka siinä onkin hieman enemmän vaivaa. Jopa purkkimehu on alkanut tökkiä niin paljon, että teen nykyään mehutkin lähes kokonaan itse. On tästä ollut hyötyäkin, sillä olen näin löytänyt aivan uusia makuja, esimerkiksi guavan ja rypäleen yhdistelmän. Lisäksi tulee käytettyä aika paljon sesongin tuotteita. Kahvin ostan tutulta kahvikauppiaalta, joka jauhaa kahvin itse, asiakkaan silmien edessä. En koskaan osta mitään irtomyynnistä (paitsi pikkelssiä joskus), vaikka pakkaus ja firman nimi pakkauksen päällä eivät välttämättä takaakaan tuotteen turvallisuutta. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että markettiketjuilla on ehkä edes jonkinlaiset standardivaatimukset ja vastuu tuotteistaan, ja siksi koen markettien pakatut tuotteet turvallisemmiksi kuin pikkupuotien irtomyyntitavaran. Pakattua lihaa ostan silloin tällöin, ihan mukavuudenhalusta, mutta lihan laatu on melkein joka kerta pettymys. Lihan ja kalan syönti on kutistunutkin Intiassa meiltä minimiin, ja syömme lihaa ja kalaa lähinnä vain silloin, kun anoppi on ostanut tutulta kauppiaaltaan tuoretta.
Kun sitten tulen Suomeen ja pääsen suomalaisiin ruokakauppoihin, olen aivan onnesta pökerryksissä. Voisin kuljeskella kaupoissa tuntikaudet ja ihastella tuotteita, jotka ovat kaikki ensiluokkaisia ja ennen kaikkea turvallisia! Minulle ei tulisi mieleenkään nipottaa mistään E-koodeista, kun olen Intiassa törmännyt sellaiseenkin tuoteselosteeseen, jossa on kerrottu tuotteen sisältävän "mausteita ja niin edelleen". Ruoka on Suomessa kuitenkin periaatteessa äärimmäisen turvallista, ja se tieto riittää minulle.
Mitä kauemmin olen Intiassa, sitä enemmän osaan arvostaa Suomen puhdasta ruokaa ja juomavettä. Sitä enemmän nautin puhtaista salaateista, punaposkisista tomaateista, kermaisesta jäätelöstä, virheettömästä lihasta, limsoista, kermavalmisteista, karkeista, pakasteista, joiden kylmäketjun tiedän katkeamattomaksi - ja raikkaasta maidosta, jossa ei taatusti ole valkoista maalia tai mitään muutakaan ylimääräistä.
Olisin voinut luetella etukäteen kymmeniä asioita, jotka tulevat vaikeuttamaan oloani Intiassa, mutta en kyllä olisi ikinä etukäteen arvannut, että vaikeimmaksi asiaksi nousisi elintarvikkeiden turvattomuus: koskaan ei voi olla täysin varma siitä, että se, mitä suuhunsa laittaa, on todellakin sitä, mitä kuvittelee sen olevan.
Vielä pari vuotta sitten ostin kaupasta tyytyväisenä kaikenlaista miettimättä sen tarkemmin, mitä tuotteet mahtoivat sisältää. Join joka päivä Coca-Colaa tai Pepsiä, vaikka kaikki paikalliset sanoivatkin, että intialaisia kolajuomia ei saisi juoda, koska ne aiheuttavat syöpää. Ostin edullisempia jäätelömerkkejä, vaikka jäätelöt osoittautuivatkin silloin tällöin kumman jauhoisiksi. Otin urhoollisesti vastaan anopin halvalla saamia riisiä ja linssejä, vaikka niihin tuli aina muutaman viikon päästä ötököitä. Tein jogurttia ja ihmettelin, kun tekemäni jogurtin lopputulos vaihteli suuresti riippuen siitä, mitä maitomerkkiä olin käyttänyt.
Sitten putosi pommi. Eräänä päivänä kaikki päivälehdet toitottivat, kuinka jopa 70 prosenttia kuluttajille myytävästä maidosta on väärennettyä. Tavallisimmin maitoa väärennettiin niin, että sitä jatkettiin vedellä, mutta maidosta löytyi myös muita maitoon kuulumattomia aineita: maitojauhetta, glukoosia, rasvaa, pesuainetta, lipeäkiveä, valkoista maalia ja jopa virtsa-aine ureaa. Ainoa hyvä puoli uutisessa oli se, että Andhra Pradeshissa (osavaltiossa, jossa itse majailen) vain 6,7 prosenttia maidosta oli väärennettyä. Siitä huolimatta maidosta oli mennyt niin sanotusti maku, ja silmäilin joka aamu kotiin toimitettavaa maitopussiani aina vain epäluuloisemmin.
Hieman tämän uutisen jälkeen eräs päivälehti julkaisi artikkelin, jossa neuvottiin kuluttajia, kuinka he voivat yksinkertaisin kotikonstein erottaa väärennetyt elintarvikkeet aidoista. Chilijauheen aitouden voi testata esimerkiksi niin, että ripottelee chilijauhetta vesilasiin. Jos chilijauhe jää veden pinnalle kellumaan, chilijauhe on aitoa tavaraa, mutta jos jauhe vajoaa lasin pohjalle, olet tullut maustaneeksi ruokaasi jauhetulla tiilellä - sillä samalla, jota käytetään talojen rakentamiseen. Samantyyppisellä vesilasitestillä voi selvittää myös sen, onko suolan tai sokerin joukossa jauhettua liitua tai talkkia. Vedellä jatketun maidon tunnistaa puolestaan niin, että laittaa tipan maitoa pystysuoralle tasaiselle pinnalle. Aito maito ei valu, tai se valuu hyvin hitaasti jättäen jälkeensä valkoisen vanan, kun taas vedellä jatkettu maito valuu heti alas, jättämättä jälkeensä minkäänlaista jälkeä. Saippuan maku jäätelössä johtuu luultavasti jäätelössä olevasta pesuaineesta, jolla jäätelöä on yritetty tehdä valkoisemmaksi. Jos jäätelön päälle puristaa muutaman tipan sitruunamehua, ja jäätelö alkaa kuohata, käsissäsi on pesuainejäätelöä. (Lisää vastaavia neuvoja voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.)
Luulin artikkelia ensin vitsiksi, koska en voinut mitenkään uskoa, että joku ihan tarkoituksella sekoittaisi chilin joukkoon tiiltä tai sokerin joukkoon talkkia. Hyvin pian kuitenkin tajusin, että artikkelista - ja koko asiasta - oli hauskuus kaukana. Rupesin ottamaan asioista selvää, ja intialaisen elintarviketurvallisuuden tila valkeni minulle koko kauheudessaan: jopa 25-30 % intialaisista elintarvikkeista on tarkoituksellisesti väärennettyjä. Ei tehnyt mieli syödä enää yhtään mitään.
Rupesin etsimään myös tietoa intialaisista kolajuomista ja sain selville, että ne olivat olleet osallisina useammassakin skandaalissa. Vuonna 2003 niistä löydettiin huomattava määrä jäänteitä hyönteismyrkyistä, joiden on todettu aiheuttavan syöpää ja tuhoavan immuunijärjestelmää. Vuonna 2006 kolajuomat testattiin uudelleen, ja niistä löytyi edelleen samoja myrkkyjä, jopa enemmän kuin aiemmalla kerralla. Tämän seurauksena jotkin Intian osavaltiot kielsivät Coca-Colan ja Pepsin myynnin kokonaan. Uudempia testituloksia kolajuomien turvallisuudesta en löytänyt, mutta en enää niitä kaivannutkaan: intialaisten kolajuomien juominen loppui minulta siihen.
Elintarvikkeita voidaan väärentää monella tapaa, ja niiden väärentämisessä tuntuu vain mielikuvitus olevan rajana. Elintarvikkeeseen voidaan lisätä jotakin siihen kuulumatonta (joskus vaarallista tai suorastaan myrkyllistä) ainesta, jokin elintarvikkeen ainesosa voidaan korvataan jollakin toisella aineksella, ja joskus elintarvike voidaan korvata kokonaan jollakin toisella, jolloin lopputuloksena saatu "elintarvike" on vain kopio oikeasta. Yleisimmin väärennetään maitoa ja maitotuotteita, jauhoja, öljyjä, mausteita (erityisesti jauhettuja mutta myös kokonaisia), linssejä, kahvia ja teetä, makeisia, virvoitusjuomia sekä elintarvikkeiden ulkopuolelta lääkkeitä. Jos siis oikein huonosti siis käy, joku saattaa saada väärennetyn elintarvikkeen aiheuttamiin vaivoihin väärennettyjä lääkkeitä!
Pistaasipähkinöitä korvataan huonolaatuisilla maapähkinöillä, jotka paloitellaan pienemmiksi ja värjätään keinotekoisilla väriaineilla, jotta ne saataisiin näyttämään aidoilta pistaasipähkinöiltä. Tällainen askartelutoiminta on ilmeisen kannattavaa, sillä elintarvikeväärennösten väitetään olevan suorastaan Intian tuottoisin bisnes. Joka on joskus yrittänyt kopioida ravintolassa syömiään upean punaisia tandooriruokia kotona, on varmasti joutunut pettymään pahasti, kun kotiruoan väri on jäänyt vain kalpeaksi aavistukseksi ravintolaruoasta. Tandooriruokien salaisuutena ovat usein laittomat ja terveydelle haitalliset väriaineet, ja haitallisia väriaineita käytetään Intiassa muutenkin paljon, jotta saataisiin ruoka näyttämään houkuttelevalta. Tee puolestaan saattaa sisältää käytettyjä teelehtiä, jotka on kerätty teekojuista, kuivattu auringossa ja värjätty teelehtien värisiksi. Käytettyjen teelehtien joukossa saattaa olla myös värjättyä sahanpurua sekä muiden kasvien kuivattuja lehtiä. Joukkoon sekoitetaan juuri sen verran oikeita teelehtiä, että "tee" muistuttaa tuoksultaan ja maultaan teetä. Myrkyllisiä keltapiikkiunikon siemeniä saatetaan myydä sinapinsiemeninä ja niistä valmistettua öljyä sinappiöljynä, ja tällainen toiminta on joskus aiheuttanut ihmishenkiä vaatineita vesipöhö-epidemioita.
Elintarvikkeita väärennetään tietenkin siksi, että se on rahallisesti kannattavaa toimintaa. Kun aito ja kalliimpi aines(osa) korvataan toisella halvemmalla, saadaan enemmän voittoa. Köyhälle joka ainoa rupia on rahaa, ja rupioiden ansaitsemisessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ihmiset ovat usein tietämättömiä eri aineiden vaikutuksista ihmiskehoon, ja myös välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus rehottavat. Jokainen huolehtikoon itsestään ja omasta perheestään; pääasia, että omassa pöydässä on ruokaa! Mitä väliä sillä on, jos joku toinen kuolee kymmenen vuoden päästä syöpään?
Syy elintarvikkeiden väärentämisessä on tietysti aina väärentäjän, mutta uskaltaisin väittää, että intialaiset kuluttajat ovat ainakin jossakin määrin osasyyllisiä väärennösten yleisyyteen. Intialaisten kuluttajien kun pitäisi saada mahdollisimman laadukasta tavaraa mahdollisimman halvalla - mieluiten tietysti ihan ilmaiseksi! Tämä ja runsas kilpailu aiheuttavat kauppiaille paineita, mikä omalta osaltaan vaikuttaa varmasti elintarvikkeiden laatuun. Kaikkein suurin puute on mielestäni kuitenkin elintarvikelakien puutteellinen toimeenpano ja valvonta, mikä vaikuttaa sekä myyjään että ostajaan. Miksi myyjä ei väärentäisi elintarvikkeita, kun se kerran on niin kannattavaa touhua ja kun siitä ei jää edes kiinni? Entä mitä ostajan pitää tehdä, jos hän huomaa elintarvikkeen laadultaan puutteelliseksi? En löytänyt ainakaan FSSAI:n (Food Safety and Standards Authority of India) sivuilta minkäänlaisia ohjeita, miten kuluttajan pitäisi toimia. Jos kuluttaja palauttaa tuotteen kauppaan, josta hän tuotteen ostikin, kauppa onnistuu takuuvarmasti kääntämään syyn jonkun toisen niskoille. Jos taas kuluttajan pitää tehdä virallinen valitus jonnekin, niin tiedän kyllä jo etukäteen, mitä sille valitukselle tulee tapahtumaan: se hukkuu kaikkien muiden valitusten joukkoon.
Ehdoton edellytys elintarviketurvallisuuden parantumiselle olisi se, että lisättäisiin laadun tarkkailua ja valvontaa, mutta en voi olla miettimättä, olisiko siitäkään lopulta apua. Valvojat olisivat erittäin todennäköisesti lahjottavissa, ja epäpuhtaaksi osoittautunut näyte saattaisi muuttua mystisesti puhtaaksi. Sehän olisi oikein ideaali win-win -tilanne: valvoja saisi taskuunsa mukavasti ylimääräistä, ja kiinnijäänyt saisi jatkaa toimintaansa ilman epämiellyttäviä keskeytyksiä ja lisätutkintaa. Korruptio on yksi niistä Intian lukemattomista ongelmista, joiden edessä yksittäinen ihminen tuntee itsensä aika avuttomaksi. Miten muurahainen pystyy ikinä taistelemaan norsua vastaan?
Kaikki ruoka Intiassa ei tietenkään ole väärennettyä, mutta jo pelkkä epävarmuus elintarvikkeiden sisällöstä ja turvallisuudesta saa minut voimaan pahoin. Oma ruokavalioni onkin muuttunut Intiassa sellaiseksi, että suosin lähes yksinomaan tuoretuotteita. Kartan säilykkeitä, mausteseoksia ja teollisesti valmistettuja tuotteita. En käytä nykyään edes vaniljakastikejauhetta, vaan valmistan vaniljakastikkeenkin itse, vaikka siinä onkin hieman enemmän vaivaa. Jopa purkkimehu on alkanut tökkiä niin paljon, että teen nykyään mehutkin lähes kokonaan itse. On tästä ollut hyötyäkin, sillä olen näin löytänyt aivan uusia makuja, esimerkiksi guavan ja rypäleen yhdistelmän. Lisäksi tulee käytettyä aika paljon sesongin tuotteita. Kahvin ostan tutulta kahvikauppiaalta, joka jauhaa kahvin itse, asiakkaan silmien edessä. En koskaan osta mitään irtomyynnistä (paitsi pikkelssiä joskus), vaikka pakkaus ja firman nimi pakkauksen päällä eivät välttämättä takaakaan tuotteen turvallisuutta. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että markettiketjuilla on ehkä edes jonkinlaiset standardivaatimukset ja vastuu tuotteistaan, ja siksi koen markettien pakatut tuotteet turvallisemmiksi kuin pikkupuotien irtomyyntitavaran. Pakattua lihaa ostan silloin tällöin, ihan mukavuudenhalusta, mutta lihan laatu on melkein joka kerta pettymys. Lihan ja kalan syönti on kutistunutkin Intiassa meiltä minimiin, ja syömme lihaa ja kalaa lähinnä vain silloin, kun anoppi on ostanut tutulta kauppiaaltaan tuoretta.
Kun sitten tulen Suomeen ja pääsen suomalaisiin ruokakauppoihin, olen aivan onnesta pökerryksissä. Voisin kuljeskella kaupoissa tuntikaudet ja ihastella tuotteita, jotka ovat kaikki ensiluokkaisia ja ennen kaikkea turvallisia! Minulle ei tulisi mieleenkään nipottaa mistään E-koodeista, kun olen Intiassa törmännyt sellaiseenkin tuoteselosteeseen, jossa on kerrottu tuotteen sisältävän "mausteita ja niin edelleen". Ruoka on Suomessa kuitenkin periaatteessa äärimmäisen turvallista, ja se tieto riittää minulle.
Mitä kauemmin olen Intiassa, sitä enemmän osaan arvostaa Suomen puhdasta ruokaa ja juomavettä. Sitä enemmän nautin puhtaista salaateista, punaposkisista tomaateista, kermaisesta jäätelöstä, virheettömästä lihasta, limsoista, kermavalmisteista, karkeista, pakasteista, joiden kylmäketjun tiedän katkeamattomaksi - ja raikkaasta maidosta, jossa ei taatusti ole valkoista maalia tai mitään muutakaan ylimääräistä.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Joulu, uusivuosi ja melkein juhannuskin
Kirjoittelen tätä avoimen parvekkeen oven edessä, vaikka ulkona on pari astetta pakkasta. Läppärini on sisältä nimittäin ilmeisesti niin pölyinen, että sen tuuletin hurisee koko ajan ihan villinä ja kone kuumenee niin, että se välillä sammuu itsekseen. Blondina tietenkin ajattelin, että mitä kylmempi ympäristö, sitä kylmempi tietokone. Toivottavasti saan tämän postauksen naputeltua, ennen kuin jäädyn!
Palasin maakuntakierrokseltani taas kaupunkiin, ja kierroksen aikana tuli juhlittua niin joulut kuin uudetvuodetkin.
Suomessa joulutunnelmaan pääsee kovin helposti - vaikka sitten tammikuun 26. päivä, kuten tässä tapauksessa - kun ympäristö on niin talvinen. K-kaupan lihatiskin setä oli heti juonessa mukana, kun menimme äidin kanssa ostamaan karjalanpaistilihoja jouluateriaa varten. Äiti sanoi miehelle, että otettaisiin noita karjalanpaistilihoja, kun vietellään tässä vähän joulua, ja mies totesi pilke silmäkulmassa, että joulu on kerran vuodessa - sama se, milloin se on! Mies harmitteli myös sitä, että oli vain hetkeä aiemmin myynyt viimeisen kalkkunansa. Se ei kyllä hirveästi haitannut, sillä meillä oli jo kinkku odottamassa.
Kävin metsästä pienen kuusen (tai oikeastaan kuusen latvan), jonka sitten koristelin. Kuusi saattoi jopa olla vanhempieni tontilla, joten en ehkä käynyt edes varkaissa.
Äiti oli säilönyt pakkaseen piparkakkutaikinaa, jossa oli vain se huono puoli, että piti malttaa odotella, ennen kuin taikina antautui hampaille.
Sisko oli ostanut minulle Kinder-joulukalenterin, joka on kyllä hienoin kalenteri ikinä! Kalenterin yllätykset ovat vertaansa vailla: tämän (eli viidennen päivän) luukusta tuli kokonainen Kinder-muna, jonka sisällä oli tietysti myös yllätys! Tämän päivän luukusta olisi voinut tulla myös runebergintorttu, koska tänään on Runebergin päivä, mutta muna oli kuitenkin kivempi, koska en edes tykkää runebergintortuista. Laskiaispulla olisi ollut myös kiva yllätys.
Uuttavuotta juhlittiin sattumoisin tarkalleen viikko joulun jälkeen eli helmikuun toinen päivä, ja uudenvuodenaattoon kuului muun muassa tinan valamista, kuohujuomaa ja rakettien eli tähtisadetikkujen polttelua. Lumiukko toimi ystävällisesti rakettien laukaisualustana.
Pääsin myös (monen vuoden tauon jälkeen) laskemaan mäkeä, ja voin kertoa, että sitä oli odotettu kovasti!
Mäenlaskun päätteeksi otin kummitytöiltäni mallia ja kiipesin puuhun.
Ukkeli oli hirmuisen ilahtunut, kun kuuli, että hänen polvivammainen vaimonsa oli kiivennyt puuhun.
Ettei koko maakuntakierros olisi mennyt ihan kokonaan hauskanpidoksi, kävimme myös hieman sivistämässä itseämme Savonlinnan Riihisaaren maakuntamuseossa. Tosin sielläkin oli aika hauskaa.
Perhe kasvoi kahdella norppavauvalla - ei tosin meidän perhe, kun ukkelihan on antanut minulle ukaasin, että meidän perheen nalleluku on nyt täynnä. Nämä eivät kyllä ihan tarkalleen ottaen olleet nalleja, mutta ukkeli tarkoitti varmaan norppiakin...
Matkustin graffitijunalla, ja onneksi matka ei ollut niin pitkä, että olisin kerennyt pitkästymään. Muuten olisi ehkä pitänyt ottaa käyttöön Duudsonien keino piristää pitkää ja tylsää junamatkaa ja matkustaa muka-jäniksenä:
Maaseudulla olo on siitä kivaa, että siellä ei tarvitse panostaa ulkonäköön yhtään. Kauppaan voi lähteä ilman meikkiä ja semmoissa rytkyissä, että en koskaan kehtaisi kulkea ne päällä kaupungissa.
Talvella vaatesuosikkini on äiskän noin 20 vuotta vanha toppapuku, joka on revennyt jo usammastakin paikasta. Pukuun on mukava yhdistellä laatikoista löytyneitä asusteita, jotka saavat mieluusti olla mahdollisimman erivärisiä.
Näytän tässä mielestäni hieman formulakuskilta. Formula-autoa minulla ei kyllä ole, mutta oli minulla potkukelkka, joka on oikeastaan aika sama asia.
Ensi kerralla palaan toivottavasti hieman järkevämmillä jutuilla - tai sitten en.
Toivottavasti saan tämän postauksen naputeltua, ennen kuin jäädyn!Palasin maakuntakierrokseltani taas kaupunkiin, ja kierroksen aikana tuli juhlittua niin joulut kuin uudetvuodetkin.
Suomessa joulutunnelmaan pääsee kovin helposti - vaikka sitten tammikuun 26. päivä, kuten tässä tapauksessa - kun ympäristö on niin talvinen. K-kaupan lihatiskin setä oli heti juonessa mukana, kun menimme äidin kanssa ostamaan karjalanpaistilihoja jouluateriaa varten. Äiti sanoi miehelle, että otettaisiin noita karjalanpaistilihoja, kun vietellään tässä vähän joulua, ja mies totesi pilke silmäkulmassa, että joulu on kerran vuodessa - sama se, milloin se on! Mies harmitteli myös sitä, että oli vain hetkeä aiemmin myynyt viimeisen kalkkunansa. Se ei kyllä hirveästi haitannut, sillä meillä oli jo kinkku odottamassa. Kävin metsästä pienen kuusen (tai oikeastaan kuusen latvan), jonka sitten koristelin. Kuusi saattoi jopa olla vanhempieni tontilla, joten en ehkä käynyt edes varkaissa.
 | ||
| Latvatähteä ei näin pieneen kuuseen ollut, mutta punainen rusetti ajoi saman asian. |
Äiti oli säilönyt pakkaseen piparkakkutaikinaa, jossa oli vain se huono puoli, että piti malttaa odotella, ennen kuin taikina antautui hampaille.
Sisko oli ostanut minulle Kinder-joulukalenterin, joka on kyllä hienoin kalenteri ikinä! Kalenterin yllätykset ovat vertaansa vailla: tämän (eli viidennen päivän) luukusta tuli kokonainen Kinder-muna, jonka sisällä oli tietysti myös yllätys! Tämän päivän luukusta olisi voinut tulla myös runebergintorttu, koska tänään on Runebergin päivä, mutta muna oli kuitenkin kivempi, koska en edes tykkää runebergintortuista. Laskiaispulla olisi ollut myös kiva yllätys.
Uuttavuotta juhlittiin sattumoisin tarkalleen viikko joulun jälkeen eli helmikuun toinen päivä, ja uudenvuodenaattoon kuului muun muassa tinan valamista, kuohujuomaa ja rakettien eli tähtisadetikkujen polttelua. Lumiukko toimi ystävällisesti rakettien laukaisualustana.
 | |
| Bileet ohi. Aika ryömiä petiin. |
Pääsin myös (monen vuoden tauon jälkeen) laskemaan mäkeä, ja voin kertoa, että sitä oli odotettu kovasti!
Mäenlaskun päätteeksi otin kummitytöiltäni mallia ja kiipesin puuhun.
Ukkeli oli hirmuisen ilahtunut, kun kuuli, että hänen polvivammainen vaimonsa oli kiivennyt puuhun.
Ettei koko maakuntakierros olisi mennyt ihan kokonaan hauskanpidoksi, kävimme myös hieman sivistämässä itseämme Savonlinnan Riihisaaren maakuntamuseossa. Tosin sielläkin oli aika hauskaa.
 |
| Satutunti. En mennyt kuuntelemaan, kun paikalla näytti olevan hieman nuorempaa väkeä. |
Perhe kasvoi kahdella norppavauvalla - ei tosin meidän perhe, kun ukkelihan on antanut minulle ukaasin, että meidän perheen nalleluku on nyt täynnä. Nämä eivät kyllä ihan tarkalleen ottaen olleet nalleja, mutta ukkeli tarkoitti varmaan norppiakin...
Matkustin graffitijunalla, ja onneksi matka ei ollut niin pitkä, että olisin kerennyt pitkästymään. Muuten olisi ehkä pitänyt ottaa käyttöön Duudsonien keino piristää pitkää ja tylsää junamatkaa ja matkustaa muka-jäniksenä:
"Pikajunassa on tunnelmaa. Erityisen jännittävä tunnelma junassa on, jos yrität matkustaa ikään kuin olisit jäniksenä eli liputta junassa. Osta lippu ja mene junaan. Yritä matkan ajan piileskellä konduktööriltä. Matka kuluu kuin siivillä, kun leikit kuurupiiloa konduktöörin kanssa. Tai voit myös testata agenttitaitojasi ja vakoilla konduktööriä. Jos tilanne menee tiukaksi, kannattaa ehkä hillitä agenttikäyttäytymistä ja vetää matkalippu esiin.
Vielä hauskempaa tämä on, jos teet kaiken jänispuvussa!"
(Duudsonit - 100 tapaa pelastua tylsyydeltä.)
Maaseudulla olo on siitä kivaa, että siellä ei tarvitse panostaa ulkonäköön yhtään. Kauppaan voi lähteä ilman meikkiä ja semmoissa rytkyissä, että en koskaan kehtaisi kulkea ne päällä kaupungissa.
Talvella vaatesuosikkini on äiskän noin 20 vuotta vanha toppapuku, joka on revennyt jo usammastakin paikasta. Pukuun on mukava yhdistellä laatikoista löytyneitä asusteita, jotka saavat mieluusti olla mahdollisimman erivärisiä.
Ensi kerralla palaan toivottavasti hieman järkevämmillä jutuilla - tai sitten en.
 |
| Alealeaalee... |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)