Voi ehkä näyttää siltä, etten tee mitään, mutta tosiasiassa odotan aktiivisesti ongelmieni poistumista.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Monta kokemusta rikkaampi

Palasimme Hyderabadiin myöhään sunnuntai-iltana aika lailla rättiväsyneinä, sillä paluumatka Tirupatista oli ollut todella pitkä. Matka koetteli välillä sekä fyysisesti että henkisesti, mutta taisin selvitä matkasta kaiken kaikkiaan voittajana. Smiley

Meidän piti alun perin palata kotiin jo perjantaina, mutta suunnitelmat muuttuivat guest housen korjaustöiden takia. Ne kun eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan, mikä ei kyllä todellakaan ollut mikään yllätys. Yllättyneempi olisin ollut, jos kaikki olisi mennyt ihan suunnitelmien mukaan! Kun talossa ei ollut nettiyhteyttä, televisiota (tai televisio oli, mutta ei satelliittilautasta) eikä lehtiäkään tullut luettua, sain kokeilla sitäkin, millaista on elää viikko täydellisessä uutispimennossa ja ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan (no kännykät oli tietysti kaikilla mukana, mutta niitä ei lasketa Smiley). Kokemus oli aika erikoinen, mutta loppujen lopuksi oikeastaan aika virkistävä.

Viikossa kerkesi tapahtua niin paljon kaikenlaista, että täytyy varmaankin kirjoittaa matkasta useampi postaus (ja siltikin näistä jutuista näyttää tulevan pitkiä kuin nälkävuosi). Yhdestä viikosta riittää, katsokaas, märehdittävää pitkäksi aikaa!

Pennar-joki, jossa ei ole vettä tipan tippaa.
Metsäisiä kukkuloita.
Vaikka etukäteen pelkäsinkin appivanhempien autolla ajamista, pääsin auton kanssa sinuiksi yllättävänkin äkkiä. Kaupunkiajokaan ei pelottanut lopulta yhtään, vaikka Tirupatissa eksyimmekin ukkelin kanssa ajelemaan pari kertaa niin pienille kujille, että heräsi epäilys, olivatko ne autoteitä lainkaan (kun ei siellä muitakaan autoja näkynyt). Anopin sisko, joka asuu Tirupatissa, hämmästelikin, että miten te siellä oikein ajoitte; eihän siellä voi autolla ajaa! No kun ukkeli luki kännykästään ajo-ohjeita, minä tietysti noudatin niitä. Smiley

Menomatkan Nelloreen piti kestää enintään seitsemän tuntia, mutta tiet olivat suurimmaksi osaksi niin hirveässä kunnossa, että matkaan meni lopulta yhdeksän tuntia. Huomasimme aika pian matkaan lähdettyämme senkin, että ilmastointi ei toiminut kunnolla. Onneksi se toimi sentään edes jotenkin (ulkolämpötilat vaihtelivat päivisin 30 ja 38 asteen välillä)!

Lankoja. Näistä tulee hienon värisiä sareja!
Vähän ohitettavaa näkyvissä.
Emme pysähtyneet menomatkalla kuin kerran, ja perille Nelloreen päästyämme oikea polveni oli niin jumissa, että en pystynyt kävelemään kunnolla puoleen tuntiin. Paluumatkalla jämähti vasen polveni, eivätkä polveni kestä edelleenkään pitkään istumista. Vaiva on minusta todella outo, koska yleensä portaiden nousut ja sen semmoisethan ne aiheuttavat polvivaivoja. Minä saan näköjään polvivaivoja istumisesta!

Pidempien ajomatkaosuuksien teiden huonosta kunnosta huolimatta kaikkein ikävin osuus oli kuitenkin noin 70 kilometrin pituinen matka Pileristä Tirupatiin, kun palasimme appiukon sukulaisilta Itäisen Ghat-vuoriston halki sysipimeässä. Vierailu oli venähtänyt paljon aiottua pidemmäksi, ja siksi palasimme vasta pimeän aikaan, vaikka tarkoitus oli ollut ehtiä takaisin valoisaan aikaan. Kiemuraisilla teillä ajaminen oli epämiellyttävää, kun tiesi, että kivenheiton päässä on syvä rotko. (Aluetta kutsutaankin houkuttelevasti Kuoleman laaksoksi.) Kaiken lisäksi intialaiset ajavat pimeällä aina pitkät valot päällä - niin kaupungissa kuin maallakin, tuli vastaan ketään tai ei - ja vastaantulevien autojen valot sokaisevat hetkeksi aivan täysin. Menomatkalla näimme yhden tomaattilastissa olleen kuorma-auton, jonka lava oli levinnyt tien viereen. Ohjaamo oli ilmeisesti lentänyt rotkosta alas, kun sitä ei tien vieressä näkynyt. Maassa oli aivan valtava tomaattimeri, kun kaikki vihanneslaatikot olivat levinneet tien viereen.

Kaunis temppeli Pennar-joen varrella.

Pyhimys Sai Baba, joka on hyvin rakastettu ja palvottu hahmo Intiassa.
Temppelin koristeita.
Ihmiset matkustavat Intiassa harvemmin pitkiä matkoja autolla (koska bussi- ja rautatieverkostot ovat niin hyvät, ja autolla matkustaminen on niin epämukavaa), joten tienvarsipalvelutkin ovat aika olemattomat. Suomalaisten huoltoasemien monista palveluista voi vain haaveilla! Eri tieosuuksien välillä on kylläkin eroja, ja paluumatkalla näin montakin ihan hyvännäköistä tienvarsiravintolaa vessoineen ja lasten leikkipaikkoineen.

Menomatkalla Nelloreen pysähdyimme syömään anopin laittamat eväät yhden koulun pihaan.


Paikka ei ollut mitenkään ruokahaluja herättävä, mutta menetteli paremman puutteessa. Minä kävin pyllistämässä yhden koulurakennuksen takana, ja anoppi piti sillä aikaa rakennuksen kulmalla vahtia.

Paluumatkalla pysähdyimme aamiaiselle yhteen ihan kivaan tienvarsiravintolaan Kadapassa, jossa oli oikein vessatkin (reikä lattiassa, mutta seinät siinä kumminkin oli).


Rähjääntynyt matkalainen.
Aamiainen: masala dosa.
Vietimme yhden yön Nelloressa, josta jatkoimme seuraavana päivänä Tirupatiin. Nellore on ukkelin kotikaupunki, joten appivanhemmilla on siellä monenlaisia tuttuja. Kerkesimmekin käymään useammassakin kyläpaikassa, ja kävimme muun muassa aamiaisella appiukon sisaren pojan appivanhempien luona.

Tirupatissa saimme kutsun lounaalle erään ukkelin tuttavan kotiin, ja kuvittelin, että kyseessä olisi aivan tavallinen lounas. Lähestyessämme taloa kuulin äänekästä rummutusta, ja kun pysäköimme talon eteen, tajusin, että rumpujen pärinä kuului talon toisesta kerroksesta - juuri sieltä samasta paikasta, jonne meidätkin opastettiin.

Meneillään oli puja-seremonia, jonka oli tarkoitus valmistaa ukkelin tuttava perheineen matkaan Thiruttanin temppelille, joka on omistettu Subrahmanya-jumalalle. Subrahmanya (toiselta nimeltään Murugan) on vanhan tuttavamme Ganeshan veli (ja Siva-jumalan poika). Smiley


Istuimme hetken seuraamassa seremoniaa, joka oli keskittynyt lattialle kookospähkinöiden, banaanien, omenoiden, kukkien ja tulen ympärille. Isolle palmunlehdelle oli levitetty myös vada-rinkilöitä, keitettyjä kikherneitä sekä makeaa pongal-puuroa. Takimmaisena oli puinen kehikko, jonka päällä oli muutama sari ja kukista punottuja kaulanauhoja. Kehyksen sivussa oli kaksi isoa kangaspussia, joiden merkitys selvisi siinä vaiheessa, kun appiukko tunki sinne rahaa. Kuulin, että kukkanauhat, rahat ja muut lahjat vietäisiin temppeliin lahjoitukseksi jumalalle, ja mietin taas, miten osuva Business Man -elokuvan lausahdus olikaan: religion is a business deal. Kun minä annan, niin sinäkin ehkä annat! Appiukon mallin mukaisesti minäkin kaivelin lompakkoani ja tungin pussiin pari seteliä.

Kun seremonia päättyi, muut menivät ulos, mutta meidän käskettiin jäädä istumaan sisälle. Koska olimme vieraita, meidän annettiin syödä ensin ja perhe söi vasta meidän jälkeemme. Yksi naisista meni kaivelemaan kädellään palmunlehden päällä olevaa pongal-puuro kasaa, ja hän nosteli kädellään kasasta pieniä möykkyjä lautasille. Hyi miten inhottavaa, ajattelin. Toivottavasti eivät ainakaan anna noita meille syötäväksi! Meni hetki, ja sain eteeni lautasen, ja siinä se pongalmöykky taas oli. Smiley Koska ruoka oli prasadam, jumalan puja-seremoniassa siunaamaa ruokaa, ei auttanut muu kuin syödä mukisematta.

Tykkään Tirupatin kaupungista paljon erityisesti siitä syystä, että sitä ympäröivät vuoret, jotka antavat kaupungille ihan oman viehätyksensä.



Tähän aikaan vuodesta (sadekauden jälkeen) vuorilla voi nähdä lukuisia pieniä vesiputouksia, joita ei kuivempina vuodenaikoina näe.


Tirupati on hindujen pyhiinvaelluksen kannalta tärkeä kaupunki. Tirupatista lähtee tie ylös vuorille Tirumalan kaupunkiin, jossa on hindujen suosituin pyhiinvaellustemppeli, Sri Venkateswara -temppeli. (Tien voi bongata tuosta ensimmäisestä vuorikuvasta, jossa näkyy kuvan keskellä pala vanhaa siltaa.) Kyseinen temppeli on kaikkein suosituin pyhiinvaelluspaikka maailmassa (Mekkaakin suositumpi), ja siellä käy joka päivä 50 000 - 100 000 ihmistä; juhlien aikaan jopa puoli miljoonaa ihmistä päivässä. Tirupatista lähtee ylös Tirumalaan myös kaksi pyhiinvaellusreittiä, jotka kuljetaan jalkaisin. Olen itsekin kävellyt toisen, yhdentoista kilometrin mittaisen, reitin kahdesti, mutta en ole saanut siitä postausta (vieläkään) aikaiseksi. No, ehkä semmoinenkin tulee vielä joskus. Smiley

Tykkään Tirupatista myös siksi, että se on aika siisti kaupunki ja kehittyneemmän oloinen kuin esimerkiksi Nellore. Kehittyneisyys johtuu tietysti osittain turismista - näin kaupungissa jopa kaksi länsimaalaista naista! Ilmeisesti turisteja ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta heihin olisi täysin totuttu, sillä kun odottelimme ukkelin kanssa appiukkoa autossa yhden kadun varressa ja kävin ottamassa kadusta kuvan, yksi nainen ja kolme pikkutyttöä lähtivät juoksemaan minua kohti.

Tämän kuvan otin.

Pakenin autoon, mutta nainen ja tytöt tulivat heiluttamaan ikkunan taakse. Koska heillä oli selvästikin minulle jotain tärkeää asiaa, minun oli pakko avata ikkuna. Nainen kätteli minua kuin vanhaa tuttavaa: hei, hei, kuinka voit? Sitten seurasi litania vanhoja tuttuja kysymyksiä: mikä sinun nimesi on, mistä olet kotoisin, mitä teet Tirupatissa jne. Saatuaan tietää kaiken tarpeellisen joukko poistui lopulta jonnekin. Hetken päästä kaksi tytöistä palasi kuitenkin lehtiön kanssa takaisin: saisimmeko sinun nimikirjoituksesi? Raapustin lehtiöön kuuliaisesti nimeni, ja tytöt kiittivät ja poistuivat. Ei mennyt kauan, kun kolmaskin tyttö juoksi ikkunan taakse paperilappusen kanssa: saisinko minäkin nimikirjoituksen? Ukkeli alkoi hermostua, ja hän sanoi, että tämä on sitten viimeinen nimikirjoitus! Hetken saimmekin olla rauhassa, kunnes yksi tyttö juoksi taas automme viereen paperilappu käsissään. Avasin vastentahtoisesti ikkunan: ehkä voisin vielä tämän yhden nimikirjoituksen antaa. Mutta tyttö työnsikin taitellun lappusen ikkunasta minulle ja katosi vikkelästi jonnekin. Avasin lapun, ja totesin saaneeni kirjeen.


Hihittelimme ukkelin kanssa asialle pitkän aikaa. Smiley

Toinen erikoinen tapaus sattui Fortune Kences -hotellissa, jossa kävimme ukkelin kanssa kahvittelemassa ja tapaamassa yhtä ukkelin ystävää.


Tilasin Black forest -kakkupalan (olin juuri hetkeä aiemmin käynyt lasivitriinin takana tutkimassa, että sitä varmasti oli tarjolla), mutta vähän ajan päästä pöytämme viereen ilmestyi kolme naistarjoilijaa, joista yksi oli kai jonkinlainen päällikkö. Hän varmisti, että olin tilannut Black forest -kakkupalan, ja pahoitteli sitten, että kyseinen kakku ei ollut oikein hyvää. White forest -kakku sen sijaan olisi oikein hyvää; haluaisinko ottaa mieluummin sitä? Olin aikeissa kysyä, mitä vikaa Black forestissa oli, mutta hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan halunnut edes tietää. (Todennäköisesti sama kakkupala oli pyörinyt vitriinissä päivätolkulla, ja tarjoilijat olivat todenneet, että olisi liian riskaabelia antaa valkonaamaisen turistin syödä se.)

Kaksi muuta tarjoilijaa katosivat paikalta, mutta päällikkö kysyi minulta, muistanko hänet. Olin ällistynyt, koska minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka nainen oli. Nainen sen sijaan sanoi, että hänpä muistaa minut: olin ollut hotellissa kaksi vuotta sitten ja menossa darshanille Tirumalaan. Hämmästyin, sillä olin todellakin ollut samaisessa hotellissa kaksi vuotta aiemmin ja menossa Tirumalaan (en kuitenkaan darshanille, vaan sille kävelylle, josta kerroin). Miten ihmeessä nainen saattoi muistaa minut?! Pakko se oli kuitenkin uskoa, koska tällaista on sattunut minulle ennenkin. Kuvittelen aina olevani ihan huomaamaton tyyppi, joka sulautuu intialaisten joukkoon kuin rusina pullaan (haha!), kunnes tapahtuu jotain tämmöistä, mikä todistaa toisin.

Intiassa näkee konekirjoitustoimistoja, joissa voi käydä kirjoituttamassa dokumenttinsa kirjoituskoneella.
Kun otin kuvan konekirjoituspaikasta, nämäkin ukot halusivat välttämättä päästä kuvaan.
Lisää ukkoja. Nämä olivat aamukahvilla.
Jumppatuokio. Kuka jaksaa odottaa, että juna menee ohi ja puomi nousee, kun puomin altakin pääsee?

Yhden liikkeen edessä oli jatkuvasti hirveä kaaos, ja kun katsoin tarkemmin, huomasin sen oleva kaasunjakelupiste.

Jos haluaa saada valtion tukemaa kaasua, on pidettävä puolensa.

Appivanhempien "kesämökki" ei kuitenkaan ollut Tirupatin kaupungissa vaan pienessä kylässä kahdeksan kilometrin päässä Tirupatista. Maisemat kylän ympäristössä olivat ihan huikean kauniit - vuoria, palmuja ja mangopuutarhoja.




 


Matkamme ajankohtaan osui myös yksi hindujen tärkeimmistä juhlista, dasara, joka symboloi hyvän voittoa pahasta (Rama-jumala kukisti Ravanan). Temppelien ympäristöt oli koristeltu juhlan kunniaksi värivaloin, ja jättimäiset Rama-hahmot loistivat jo kauas. Oli aika yllättävää, kun muuten pimeän maaseudun keskellä silmien eteen avautuivat yhtäkkiä valtavat värivaloasetelmat.  


Kuvasta on vähän vaikea käsittää hahmon kokoa, mutta tämän korkeus oli ainakin viisi metriä.

Dasara meni minulta valitettavasti aivan täysin ohi, koska olin niin uppoutunut omiin projekteihini (niistä lisää myöhemmin), eivätkä appivanhemmatkaan juhlineet dasaraa mitenkään. Kyllä minäkin pääsin pikkuisen juhlasta osalliseksi: havahduin juhlapäivän iltana jo nukkumaan mentyäni rummutukseen ja meteliin, joka tuntui lähenevän. Raahauduin parvekkeelle katsomaan, mitä ulkona oikein tapahtui. Puiden raoista näin, että tiellä kuljetettiin jotain hindupystiä kulkueessa. Totesin, että jaaha, ja raahauduin takaisin sänkyyn. Smiley

Parin kilometrin päässä kylästä teiden risteyksessä on hieno kirkko, jota olin aina ohikulkiessani ihastellut. Olimme myös ihmetelleet läheiselle vuorelle pystytettyjä jättimäisiä ristejä ja miettineet niiden merkitystä. Yhtenä päivänä läksimme ukkelin kanssa tutkimaan kirkkoa lähemmin.


Kirkon ovet olivat auki, mutta astuimme silti hieman arkaillen sisään. Olin ajatellut näpsäiseväni kirkosta muutaman kuvan ja jatkavani sitten matkaa, mutta kirkon etuosassa ollut nainen huomasi meidät ja viittilöi tulemaan peremmälle.

Nainen ojensi meille banaanit ja veti esiin kaksi muovituolia, joilla saisimme istua. Samassa paikalle ilmestyi naisen mieskin, ja sitten tarina alkoi.


Mies oli kotoisin Andhra Pradeshista ja nainen oli Karnatakasta, ja heillä oli kolme lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika. Perheen koti oli ollut ennen samalla paikalla, jolla kirkko nykyisin sijaitsee. Pariskunta oli harjoittanut silloin jotain bisneksiä, joita varten he olivat ottaneet hurjan määrän lainaa. Kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kaikki bisnekset kaatuivat, mutta iso laina jäi. Koko perhe oli niin surkeassa jamassa, että heillä ei ollut rahaa ostaa edes ruokaa. Kukaan ei auttanut perhettä, eivät edes omat sukulaiset. Lopulta vanhemmat tulivat siihen tulokseen, että itsemurha olisi ainoa vaihtoehto päästä kaikesta, ja sekä vanhemmat että lapset suunnittelivat tappavansa itsensä.

Kävi kuitenkin niin, että nainen näki yöllä unen, jossa Jumala ilmestyi hänelle. Jumala antoi naiselle parantajan kyvyt, jotka tulivat muuttamaan kaiken. Nainen oli ollut aiemmin lukutaidoton, mutta Jumala antoi hänelle myös lukemisen lahjan, jotta nainen pystyisi lukemaan Raamattua ja levittämään Jumalan sanaa.

Tuon unen jälkeen kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Pariskunnalle alkoi virrata rahaa kaikkialta, eikä pariskunta kuulemma tiennyt, mistä se kaikki raha oikein tuli. Lahjoituksia he eivät ainakaan saaneet. Pariskunta rakennutti entisen talon paikalle kirkon ja kirkon taakse kaksikerroksisen hienon talon, jossa perhe nyt asui. Hieno autokin heillä oli. Pariskunta pystytti läheiselle kukkulalle ristit, joiden oli määrä vetää jumalallisia voimia puoleensa, jotta naisen parantajan voimat vain vahvistuisivat.

Kirkosta oli tullut äärimmäisen suosittu, kun sana naisen parantajan lahjoista oli kiirinyt. Kirkossa oli käynyt kuuluisiakin vieraita, ja jopa Andhra Pradeshin entinen pääministeri Y.S. Rajasekhara Reddy perheineen oli käynyt siellä. Nainen oli parantanut kaikenlaisia sairauksia syövästä lähtien, ja lukemattomat ihmiset olivat saaneet häneltä avun. Kirkossa pidettiin kokoontuminen joka sunnuntai puoli yhdeltätoista, ja kaikki apua tarvitsevat olivat tervetulleita sinne. Tilaisuus oli äärimmäisen suosittu, ja paikalla oli tavallisesti viitisensataa ihmistä. Meidänkin pitäisi ehdottomasti tulla seuraamaan sunnuntain tilaisuutta!


Vakuuttelimme tulevamme jonakin sunnuntaina (tänä sunnuntaina emme pääsisi, kun lähtisimme juuri sunnuntaiaamuna takaisin Hyderabadiin), ja teimme jo lähtöä, kun sivummalla kertomusta kuunnellut nuorehko mies halusi hänkin kertoa tarinansa.

Mies oli ollut mielisairas, ja hänet oli luokiteltu parantumattomasti hulluksi, sillä yksikään lääkäri ei ollut pystynyt parantamaan häntä. Sitten joku oli tuonut miehen kirkkoon, jotta nainen parantaisi nuorukaisen. Nainen oli todennut, että miestä riivasi demoni, joka piti saada poistumaan miehestä. Demoni oli ollut niin voimakas, että oli tarvittu 30 henkilöä pitelemään miestä, kun demoni tuli ulos!

Kun lopulta pääsimme kirkosta ulos, ukkeli vannoi, että hän ei kyllä astuisi enää jalallaankaan kirkkoon - eikä ainakaan tulisi koskaan siihen sunnuntaipalvelukseen, jossa olisivat kaikki hullut koolla! Smiley Taidan minäkin painaa kirkon kohdalla jarrun sijasta kaasupoljinta!

Selvisin kuin selvisinkin siis koko reissusta ilman, että kolhin appivanhempien autoa yhtään. Olin itsestäni aika ylpeä. Smiley Perille Hyderabadiin päästyämme purimme kaikki tavaramme appivanhempien autosta ulos ja pakkasimme minun ja ukkelin kamat meidän pikkuautoon, jonka olin parkkeerannut appivanhempien autopaikalle. Minun piti siirtää meidän automme pois appivanhempien parkkiruudusta, jotta saisin heidän autonsa parkkeerattua omalle paikalleen, mutta en meinannut saada autoamme millään liikkeelle. Appivanhempien autossa on bensakone (meillä on diesel), ja olin jo ehtinyt viikossa tottua siihen, että auto reagoi herkästi, eikä polkimiakaan tarvitse painaa kuin ihan kevyesti. Meidän automme tuntui viikon jälkeen isolta raskaalta työkoneelta! Autojen eroja ihmetellessäni olinkin jo huomaamattani lähtenyt liikkeelle, ja samassa oikealta sivulta kuului raapivaa ääntä, kun auton sivuosa osui pylvääseen! Onneksi auto vain hipaisi pylvästä ja naarmu rajoittui vain maalipintaan - metalli ei siis mennyt kasaan - mutta silti minua harmitti niin maan perusteellisesti. Tuli ajeltua ympäri Andhra Pradeshia ilman naarmun naarmua, ja sitten piti mennä törmäilemään tutulla parkkipaikalla! Onneksi auto oli sentään oma eikä appivanhempien!

Seuraavassa postauksessa onkin sitten luvassa remonttiasiaa ja kurkkaus "kesämökkiin" sisälle. Smiley

Näkymä illansuussa talon portilta kylään päin.

26 kommenttia:

  1. Jostakin syystä minun nauruhermoon kävi nuo nimikirjoituksen pyytäjät ja kirjeen kirjoittajat, mutta myös siellä täällä istuskelevat ukkelit:D. Hihhih!

    Onhan siellä tapahtumaa yhden viikon aikana, oi oi. Ja tuo kirkkokin vielä. Raha, joka saapuu paikasta x ja josta riittää lainan maksuun, kirkkoon ja hulppeaan taloonkin vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta on joskus ennenkin pyydetty nimikirjoitusta, ja on aina yhtä huvittava tunne antaa nimmari. Ihan kuin olisin joku kuuluisuus. :-D

      Minäkin haluaisin tietää tuommoisen mysteeripaikan, josta tulee rahaa tulvimalla! Paikan x salaisuus kyllä selvisi lopulta (ainakin osittain), mutta siitä lisää myöhemmin. :-)

      Poista
  2. Täytyy kyllä kommentoida, että tämä sun blogisi on aivan huippu! Postauksista saa usein makeat naurut ja usein tulee mietittyä kommelluksiasi ja kuviasi seuratessa, että tuokin on kyllä mahdollista vain Intiassa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti :-) Kiitos. <3

      Poista
  3. Vasta hoksasin että siellä on vasemman puoleinen liikenne..mikä ei varmaan helpota ajamista (varsinkin ohittelua, huh).
    Aivan ihania maisemia, ja vau mikä matka. Osaat kertoakin niin hauskasti. Löydät kyllä tosi mielenkiintoisia paikkoja, niin kuin tuo kirkkokin, ja näköjään ihmiset siellä ihan mielellään kertoilevat elämästään. Eivät ole kyllä yhtään kompleksisia, ystävällistä, nimmareitakin pyydetään :) Siis täällähän ei ikinä kukaan 'alistuisi' moiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tosiaan, täällä on vasemmanpuoleinen liikenne – tai milloin minkäkin puoleinen. :-) Joskus on parempi ajella vähän tien toistakin laitaa, kun siellä saattaa olla tie paremmassa kunnossa.

      Joskus mietin väkisinkin motiiveja, miksi ihmiset kertovat elämästään niin avoimesti. Tuollakin kirkossa oli siinä heti meidän vieressä pahvilaatikon kokoinen rahankeräyslaatikko, johon olisi voinut sujauttaa rahaa. Mietin koko ajan, että mitähän sympatiapisteitä tässä kerätään ja että pitääkö meidän nyt laittaa rahaa siihen laatikkoon... (ei laitettu) On varmaan väärin ajatella näin, mutta välistä sitä on väkisinkin vähän kyyninen.

      Poista
  4. Vihdoin tätä postaustasi on odotettu;)olipa siinä tarinaa mielekästä pitää lukee illalla uusiks ajan kanssa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikenlaista kerkesi viikon aikana tapahtumaan. :-)

      Poista
  5. Hei olet kuuluisuus!
    Ajattelinkin sinua viikon aikana,että miten matka on mennyt ja kokemuksia teillä tosiaankin oli! Ajoitko itse koko ajan vai ajoiko ukkelikin välillä? Hieno temppeli ja mikä tarina tuolla kirkolla ja sillä perheellä;D
    Ja upean vihreää ja rehevää tuolla Tirupatissa,kaunista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, joo, sanoinkin ukkelille, että tässähän on olo kuin jollain Madonnalla. :-) Ukkeli ei ole tottunut ajamaan Intiassa ollenkaan, vaikka on sekin täällä joskus ajellut (viimeksi kuulemma vuonna 2004), joten ajan mieluummin itse kuin annan sen ajaa. ;-) Ihan loppumatkasta meidän seuraan lyöttäytyi yksi tuttu, joka ajoi viimeiset 200 kilometriä. Sekin oli taas niin tapahtumarikas matkaosuus, että siitä saisi aikaan yhden postauksen!

      Poista
  6. Onpa Tirupat kaunis. Ja pidän noista ukkokuvistasi :) Niitä varmaan tulee paljon lisää toivottavasti. Ukot ilmeisesti tykkäävät olla kuvattavina sielläpäin? Kun miettii että alkaisi suomessa ottamaan marketin edessä istuskelevista ukoista kuvaa niin jo herättäisi ihmetystä ukoissa.

    Ja tuo saamasi kirje oli aivan ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi harmi, ei taida kyllä olla enää yhtään ukkokuvaa varastossa; muita kuvia kylläkin. :-) Olin viikon aikana niin kiireinen, että valokuvaaminen jäi harmittavan vähiin.

      Eivät ukot ainakaan pahaa näyttäneet tykkäävän kuvattavana olosta, hih. Yritin kerran Suomessa ottaa kuvaa yhdestä kalastavasta ukosta, ja kysyin luvakin, mutta mies kieltäytyi ihan nyrpeänä. Että eivät ne markettien edessä istuvat (puli?)ukotkaan kuvaamisesta varmaan hyvää tykkäisi. :-D

      Kirje oli tosiaan ihana, ja erityisesti tuo ”I love you” hymyilytti. :-)

      Poista
  7. Hei! Taytyy kysya etta miksi miehesi ei aja autoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, oletko nähnyt, millaista liikenne Intiassa on, mutta jos olet, niin voit ehkä ymmärtää, miksi ihmiset ulkoistavat ajamisen mieluusti autonkuljettajille ja ajavat itse vain silloin, jos on pakko. Minä taas en halua olla riippuvainen autonkuljettajista, ja olen siksi halunnut aina ajaa itse. Kun toimin itse autonkuljettajana, mulla on auto koko ajan käytössä ja saan mennä minne huvittaa ja milloin huvittaa. :-)

      Kyllä mies Suomessa ajaa.

      Poista
  8. det är roligt och läsä om dina äventyr,jag tycker om när du berättar om detta land.hälsningar gitta

    VastaaPoista
  9. Hui ajatko sä autoa siellä Intiassa! Meksikossa asuessani ajoin siellä autoa, mutta Intia taitaa olla vielä astetta tai muutamaa mahottomampi paikka autoilijalle. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, joo, päästä viiraa sen verran. :-) Meksikon liikenteestä en tiedä, mutta voisin kuvitella, että sielläkin on aika kaoottista...

      Poista
  10. Heissan! Pakko kysyä sinulta ihan mitenkään tähän postaukseen liitymättä, löytyykö intiasta valurautaisia tasapohjaisia tawapannuja leipien paistamiseen? Olen täsän mennessä onnistunut löytämään vain teflonisia versioita ja niiden kestävyys hieman epäilyttää.. Vai onko vain tyydyttävä siihen että kehitys kulkee täälläkin eteenpäin... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa. :-) Kyllä minä olen mielestäni nähnyt muitakin kuin teflonisia pannuja, ainakin HomeTownissa ja Lifestylen Homecentressä. En tiedä, missä päin Intiaa olet, joten en tiedä, onko siellä näitä kauppoja lähistöllä.

      Minulla on itselläni dosien paistamiseen juurikin sellainen valurautainen pannu, mutta se on anopin vanha, enkä tiedä, mistä hän on sen ostanut. Leipien paistamiseen minulla on sellainen todella pelkistetty rautapannu, jonka kävimme aikoinaan anopin kanssa ostamassa sellaisesta pienestä sepän pajasta, jossa myytiin kaikkea muutakin raudasta tehtyä kamaa. Ei olisi kyllä itselleni tullut mieleenkään etsiä pannua sieltä! Olin alkuun todella epäileväinen pannun suhteen (kun tiesin, mistä se on kotoisin, hih), mutta se on toiminut aivan älyttömän hyvin!

      Poista
  11. Tätä postausta ehdinkin jo odotella.. näitä juttujasi on tosi kiva lukea. Ei voi kun ihmetellä tuota positiivista asennettasi noinkin erilaisessa kulttuurissa. Itselläni on pikkasen sellanen jakso päällä, että moni asia tuntuu tosi hankalalta täällä etelä-amerikassa.. ehkä se tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :-) Muistelen lukeneeni jostain, että vieraaseen kulttuuriin sopeutumisessa olisi kolme vaihetta. Ensin on kuherruskuukausi, jolloin kaikki tuntuu ihanalta ja jännittävältä; sitten tulee kyseenalaistamis- ja ärsytysvaihe ja viimeiseksi tulee lopullinen sopeutumisvaihe. Minullakin on ollut täällä joskus tosi vaikeaa; olen saanut itkupotkuraivareita ja inhonnut Intiaa ja kaikkia intialaisia. Kaikki intialaisten tavat ovat tuntuneet ihan tyhmiltä ja intialaiset ihan hirveän ärsyttäviltä. Olen ollut monta kertaa varaamassa lentolippua Suomeen, kun minusta on tuntunut, että en enää kestä tätä paikkaa.

      Tajusin vasta nyt kun sanoit, että en ole enää pitkään aikaan saanut noita ärsytyskohtauksia, vaan yhteiselo Intian kanssa sujuu pääasiassa aika leppoisesti. Olen kai sitten päässyt tuohon viimeiseen sopeutumisvaiheeseen?

      Jaksamista sinulle! Kyllä se menee ohi. :-)

      Poista
  12. Hei, me käytiin tänään vähän road trippeilemässä ja ukko ajoi sen 7 tuntia putkeen.. ja arvaa mitä, senkin oikea polvi oli ihan jumissa ja tosi kipeä! Se ihmetteli että mistä se voi johtua. Minä sanoin että sinulle sattui ihan sama! iik!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas on! Ollaanko me ukkosi kanssakin kaksoset! :-DD Minulla on polvet kipeilleet koko viikon, enkä ole siksi uskaltanut tehdä mitään sellaista, mikä rasittaa polvia. Ukkeli sanoi, että tuommoinen polvikipu saattaa johtua huonoista polven lihaksista ja se käski minua tekemään niitä lihaksia vahvistavia liikkeitä. En ole vielä jaksanut, hih.

      Poista
    2. Me Paulin kanssa vähän googlailtiin sitä polvijuttua. Se saattaa johtua siitäkin että auton istuin on ollut kauempana. Ja sinähän ajoit sellaisella autolla millä et tavallisesti aja (ja vielä niin pitkän matkan), niin se tainnut laittaa polven lujille. Paulilla oli nimittäin penkki taaempana entä normaalisti. Nyt käytiin vähän ajelulla taas ja penkki oli siinä missä se normaalisti on, niin ei sattunut polveen ollenkaan.

      Poista
    3. Totta! Istuma-asento on joka tapauksessa ollut varmaan erilainen kuin omassa autossa, ja se on tosiaan saattanut käydä polveen. Siinä se syy varmaan onkin! Hyvä että Paulin polvi tervehtyi. :-)

      Poista