Kodinhoidon ihmeellinen maailma

Perjantaiaamu käynnistyy tässä korttelissa kierrätystoimenpiteillä. Kerroinkin jo aikaisemmin, että talossamme on näppärä roskakuilu, jonne roskapussit voi käydä vaivihkaa sujauttamassa. Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö?

Niinhän sitä voisi kuvitella. Perjantaiaamuisin kulmakunnan roskat nimittäin kaivetaan esiin ja kasataan tuohon parvekkeemme alle ajotien laitaan.

Sitten alkaa lajittelu. Pussit revitään auki, ja pussien sisältö käydään läpi. Ainakin muovi (pullot, kanisterit ja sen sellaiset), sanomalehdet ja pahvi lajitellaan eri kasoihin. En ole käynyt tekemässä tarkempaa selvitystä lajitteluperiaatteista.

Tämä kuva on toiselta perjantailta. Siellä on näköjään jonkun matkalaukkukin.

 
En voinut uskoa silmiäni, kun näin tapahtuman ensimmäisen kerran. Mutta pakko se oli vain ruveta uskomaan, kun homma toistui joka perjantai. Roskapussi ei siis katoa roskakuilun kautta jonnekin maan uumeniin, vaan roskat palaavat takaisin maan päälle kummittelemaan.

Tässä trimmataankin jo sitten nurmikkoa. Toinen mies käyttää konetta ja toinen kulkee vieressä pidellen suojakangasta, jotteivät heinät lentelisi ajotielle. Siisteys ennen kaikkea.

Ulkomaalaisissa asunnoissa saa aina vähän jännittää, millaiset siivousvälineet niistä löytyy. Yleensä tarjolla on ollut jonkinlainen harja ja rikkalapio lattioiden lakaisemista varten, jonkinlainen moppisysteemi, vessaharja sekä vaihteleva valikoima rättejä ja pesuaineita. Tästä asunnosta löytyi kuitenkin yhdestä kaapista jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen missään muualla nähnyt: imuri! Voi miten iloinen kohtaaminen se olikaan!

Ei tällä kyllä imureiden kauneuskilpailuja voitettaisi, mutta pääasia onkin, että imuri on olemassa ja että se toimii. Inhoan harjan ja rikkalapion kanssa hyörimistä yli kaiken, kun tuntuu, että lakaiseminen vain levittää pölyä entisestään, joten olen ollut todella onnellinen imurista. Joskus onneen ei paljon tarvita. 😀

Pyykinkuivaustelinettä täällä ei kuitenkaan ollut, vaikka kävin kaikki kaapit moneen kertaan läpi. Mikä se semmoinen huusholli on, jossa ei ole minkäänlaista pyykinkuivaustelinettä? Onneksi teline löytyi kaupasta pienen haeskelun jälkeen, ja pääsin pesemään pyykkiä.

Yhtenä päivänä rupesin tutkiskelemaan tarkemmin pesukoneen nappuloita ja huomasin, että yhdessä luki 'secar' (kuivaus). Olisiko mahdollista, että pesukoneessa oli myös kuivain samassa?

Ei muuta kuin googlen kimppuun etsimään pesukoneen käyttöohjetta. Pian paljastuikin, että pesukoneella onnistui pyykin pesemisen lisäksi myös pyykin kuivaaminen. Siksi täällä ei siis ollut kuivaustelinettä! En ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt kuivausrumpua, enkä nytkään uskaltanut kokeilla kuivausta vaatteille, sillä olen antanut itseni ymmärtää, että kuivausrumpu kutistaa vaatteita. Päätin kuitenkin kokeilla kuivaustoimintaa pyyhkeille ja valitsin normaalin kuivausohjelman. Meinasin pyörtyä, kun kone lähti käyntiin ja ruutuun lävähti aika, joka kuivaamiseen menisi: neljä ja puoli tuntia! Johan kone kuluttaisi sähköäkin ihan hirveästi!

Hieman lisää käyttöohjetta lueskeltuani sain selville, että kuivausajan pituus on myös mahdollista säätää itse. Olen nyt laittanut ajaksi kaksi tuntia, ja petivaatteille se on ollut ihan riittävä aika. Pyyhkeet eivät aina ihan ehdi kuivua tuossa ajassa, ja vaatteita en ole uskaltanut kuivata edelleenkään koneella.

Tämä viikko on ollut siitä ihmeellinen, että ukkelilla on ollut niin paljon vapaa-aikaa. On ollut todella poikkeuksellista, että meillä on ollut mahdollisuus viettää niin paljon aikaa yhdessä. Tähän voisi jopa tottua!

Yhtenä päivänä kävimme ihmettelemässä El Tesoron ostoskeskusta, joka oli tehty kivasti osaksi luontoa.

Ostoskeskuksen keskellä kulkee kävelykansi, joka yhdistää ostoskeskuksen osat toisiinsa.

Näköala kävelykannelta toiseen suuntaan (alas laaksoon)...

... ja ylös vuorille.

Talven ihmemaa.

Toissailtana vein ukkelin Plaza Boterolle, jossa hän ei ollut vielä koskaan käynyt (syystä että ukkelilla ei ole yleensä aikaa mihinkään turistikierroksiin). Taivas oli jotenkin hämmentävän sininen, ja aukio näytti varsin erilaiselta kuin niinä kertoina, jolloin olen siellä aiemmin käynyt.

Aukion laidalla on Rafael Uribe Uriben kulttuuripalatsi.

Taas piti kuvata Boteron patsaita, vaikka minulla on niistä jo vaikka kuinka monta kuvaa.

Tulipa valittua oivallinen patsas poseerauspaikaksi. 😆

Poseeraustyyli on vapaa!

Jokohan nyt voisi sanoa, että "I ❤ Medellín"? Oikeastaan melkein voisi!

Menimme aukion vieressä olevaan kahvilaan, sillä ajatuksenamme oli juodat kahvit. Kahvin juominen kuitenkin jäi, kun selvisi, että kahvilasta sai kaljaakin. Olutta on tullut kyllä juotua viime aikoina ihan liian usein, mutta ei kai siitä sinänsä mitään haittaa ole, kun kerralla ei tule juotua kuin korkeintaan kaksi olutta (ja niitä kertoja ei ole päivässä kuin yksi!). Ei tässä sentään mitään kännejä olla vedelty. Ja kun ukkelin työkiireet taas alkavat, palaamme varmasti ruotuun tälläkin saralla.

Palasimme kotiin metrolla (myös metromatka oli ukkelille ensimmäinen) - ja bussilla! Päätimme nimittäin hetken mielijohteesta kokeilla vihreää metron liityntäbussia, kun olimme ensin löytäneet bussin, jonka ikkunassa luki sellainen paikka, jonka tunnistimme.

Linja-autossa on tunnelmaa! Linja-autossa matka katkeaa!

Emme tienneet, monelta bussi lähtisi, mutta eipä aikaakaan, kun saimme viihdykettä. Bussiin ilmestyi paikallinen Cheek, joka hyppäsi ketterästi bussin ovella olevan puomin yli ja rupesi vetämään räppiä oikein tyylikkäästi. Harmi vain, että en pystynyt yhtään keskittymään kuunteluun, kun piti heti ruveta supisemaan ukkelille, että pitääkö tuolle maksaa jotain ja kuinka paljon. Onneksi ukkeli hoiti homman ja sujautti miehen käteen jotain. Olisipa meilläkin Suomessa antamisen kulttuuri, niin olisi helpompi toimia tällaisissa tilanteissa, eikä tarvitsisi stressata aina niin hirveästi. Toisaalta kun katselin ympärilleni, niin paikallisetkin näyttivät enemmän tai vähemmän vaivautuneilta, kun tuli rahankeruun aika.

Kun pääsimme vihdoin liikkeelle, tuli jo seuraava ongelma: kuinka bussi pysäytettäisiin. Emme nähneet nimittäin missään minkäänlaisia pysäytysnappuloita, vaikka kuinka pälyilimme ympärillemme. Lopulta kysyin takanamme istuneelta naiselta, oliko bussissa jotain nappuloita, vai kuinka bussi pysäytettäisiin. Nainen viittilöi hieman hämmästyneen näköisenä takaoven vieressä olevaan tolppaan, jossa näkyikin olevan yksi pysäytysnappula. Aika pitkä käsi saa olla, jos haluaa yltää etupenkiltä sinne asti.

Viikonlopun huvituksiin kuului myös verenpaineiden mittaamista (jaa miten niin elämämme on tylsää?). Ukkeli oli pyytänyt minua tuomaan Suomesta verenpainemittarin, kun hänellä on joskus aika alhaiset paineet, ja nyt muistin, että voisimme joskus käyttääkin mittaria.

Kun mittari näytti tulokset, oli syytä ruveta miettimään, että pitääkö olla huolissaan.

Ukkelin verenpaine.

En tiedä, oliko mittari vaurioitunut lennolla, vai oliko se hajonnut yksinkertaisesti vanhuuttaan, kun kummankin alapainelukemaksi tuli 6. Ehkä emme ole ukkelin kanssa enää hengissäkään, vaan olemme vain kaksi haamua, jotka haahuilevat elävien keskellä ja kuvittelevat olevansa itsekin elossa. 

Loppuun vielä muutama kuva tämänpäiväiseltä kävelylenkiltä.

Kolmas parveke ylhäältä lukien on meidän.

P.S. Vaihdoin postauksen ja kommentti-ikkunan kellonajat Kolumbian aikaan. Sanokaa, jos se häiritsee, niin vaihdan ne takaisin Suomen aikaan.

Koska tuskin enää postailen ennen vuoden vaihtumista, haluan toivottaa kaikille lukijoilleni erittäin onnellista uutta vuotta. Tuokoon vuosi 2019 elämäänne kaikkea hyvää! ❤

Silityspalvelu kännykässä

Toivottavasti siellä on selvitty joulun vietosta mallikkaasti ja nautittu joulupöydän antimista sillä lailla sopivasti. Meidän joulupöydän antimet olivat sellaiset, että aattoiltana nautiskelimme intialaisia sapuskoja ja sitten eilen joulupäivänä söimme ulkoruokinnassa lounaaksi hampurilaisateriat. Tulimme kumpikin niistä niin täyteen, ettei tarvinnutkaan syödä enää koko loppupäivänä yhtään mitään. Vanhenemisen huomaa kai siitäkin, ettei pysty syömään enää yhtä hillittömiä annoksia kuin joskus nuorempana. Toisaalta se vähän harmittaa, mutta toisaalta se on tietysti hyväkin.

Ukkeli pelleili Snapchat-kuvien kanssa, ja ukkelin kuvat näyttivät niin hauskoilta, että minunkin piti ladata Snapchat puhelimeeni, jotta pääsin kokeilemaan. Kuvia katsellessani rupesin miettimään, että en oikeastaan yhtään ihmettele, miksi jotkut jäävät koukkuun kuviensa muokkaukseen ja erilaisiin filttereihin. Onhan se oikeastaan aika kiva, kun rypyt katoavat naamasta ja kaulalta ja ihosta tulee tasaisen värinen.

(Nyt tulee aivan liian monta, Snapchatin tuunaamaa, naamakuvaa. Joulupukeutumiseenkin on näköjään todella panostettu, kun päälle on löytynyt t-paita, jossa on banaanin kuvia.)

Tämän viimeisen kuvan tyyli kiehtoo minua jollakin tavalla, ja voisin hyvin kuvitella itseni tuon näköisenä (ukkeli oli tietysti asiasta eri mieltä). Olen haaveillut jo pitkään - en tiedä, mistä syystä  - myös tummanvihreästä tukasta.

Snapchat muuttaa automaattisesti ihoa tasaisemmaksi, ja vaikka olisi mukava uskoa ja uskotella, että näytän tuolta, niin totuus on kuitenkin toinen. En edelleenkään halua lähteä sille linjalle, että rupeaisin muokkaamaan kuviani, vaikka niin kuuluisi kai nykyaikana tehdä. En oikein ymmärrä sitä, että jos ihminen ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on, niin onko niitä omia kuvia sitten pakko julkaista. Toki kilpailu somessa on kovaa, ja jokainen haluaa esiintyä edukseen ja saada myönteistä huomiota, mutta kannattaako se pitkällä tähtäimellä kuitenkaan? Minusta ainakin tuntuu, että jos tottuisin laittamaan itsestäni kaunisteltuja kuvia, niin kynnys näyttää naamani sellaisena kuin se todellisuudessa on, ilman minkäänlaista kuvamuokkausta, varmasti kasvaisi, ja se tuntuisi todella pelottavalta ajatukselta.

En myöskään osaa ajatella somea reaalimailmasta irrallisena paikkana, jossa pätevät eri säännöt kuin muussa elämässä. Joudummehan me kohtaamaan ihmiset todellisessa elämässäkin oikeilla naamoillamme, joten miksi somessa pitäisi toimia toisin? Siksi koska somessa voi niin tehdä? Tiedostan kyllä olevani varsin jälkeenjäänyt näiden ajatusteni kanssa, ja saatan olla jopa hieman tiukkapipoinenkin, mutta minusta totuus on aina parempi kuin kaunistelu tai jopa suoranainen huijaaminen.

Mutta nyt saavat analyysit riittää. Jouluisempiin tunnelmiin!

Kävimme eilen ukkelin kanssa eteläisessä Medellínissä Sabaneta-nimisessä kaupunginosassa. Minulle on ollut yllätys, miten erilaisia Medellínin eri kaupunginosat voivat olla, ja Sabaneta yllätti todella positiivisesti. Ukkeli totesi Sabanetan muistuttavan jotakin Välimeren alueen pikkukaupunkia, ja vähän sellainen se minustakin oli. Turisteja ei juurikaan näkynyt (paitsi tietysti me kaksi!), vaan meno oli vielä hyvin aitoa kolumbialaista.

Maistoimme sokeriruokomehua eli guarapoa, joka valmistetaan tuoreesta sokeriruo'osta ja limetistä. Sokeriruokokeppi tungetaan tuohon rattaan vieressä näkyvään reikään, ja valmis mehu valuu siivilän kautta ämpäriin. Toinen mies kauhoo ämpäristä valmista mehua mukeihin ja tarjoilee sitä janoisille asiakkaille.

Mehu oli varsin makeaa mutta hyvää. Virkisti mukavasti!

Sabanetan keskusaukio kirkon vierellä vaikutti varsin miellyttävältä paikalta, varsinkin kuumana päivänä.

Puluille oli tehty kolmikerroksisia asumuksia.

En viitsinyt käyttää tonttulakkia päässäni kovin kauan, kun se oli ukkelin mielestä niin nolo. Voi kiesus.

Aukion laidalla on kuuluisa Santa Anan kirkko sekä paljon baareja ja ravintoloita. Kirkossa oli juuri (ilmeisesti joulupäivän) messu menossa, ja väkeä riitti ulos asti.

Kirkko on suosittu erityisesti siksi, että vuonna 1968, eräänä tiistai-iltana, jotkut uskoivat nähneensä messun aikana Neitsyen. Siitä lähtien erityisesti tiistai-illan messut ovat olleet äärimmäisen suosittuja, kun ihmiset tulvivat paikalle rukouksineen ja toiveineen. Joidenkin toiveet ovat toteutuneetkin, ja tapahtumia on pidetty ihmeinä.

Mie olen tämän kulmakunnan kingi!

Mekin päätimme käydä tuohon kadunvarteen istumaan ja juomaan oluet.

Kävimme myös Envigadon uudessa ostoskeskuksessa Vivassa. Olen ollut Santa Cruzin jälkeen todella ihmeissäni siitä, miten monta ostoskeskusta Medellínissä on (Santa Cruzissahan oli vain se yksi). Tietysti samat kaupathan niissä suurelta osin on, mutta onpahan kuitenkin vara valita, jos ostoskeskuksissa kuljeskelu kiinnostaa.

Viva oli niin suuri, että kolmannesta kerroksesta löytyi autokauppa ja lasten huvipuisto ja neljännestä kerroksesta useampi jalkapallokenttä.

Söimme tuolla ne hampurilaisateriat eräässä paikallisessa, vähän fiinimmässä hampurilaisravintolassa. Täällä on Mäkkäreitä, Burger Kingejä ja KFC:itä aivan kuten muuallakin maailmassa, mutta ne eivät oikein vedä täkäläisiä ihmisiä puoleensa. Samaan aikaan kun amerikkalaisketjujen paikat ammottavat tyhjyyttään, paikallisiin hampurilaispaikkoihin joutuu jonottamaan.

Sitten olikin aika siirtyä kotiin kärvistelemään liian täyden vatsan kanssa, niin kuin olisi tullut syötyä isompikin sika. Joulutunnelma oli siis siltä osin kohdallaan. 😆

Sabanetan pääkatu oli joulupäivänä varsin autio.

Täällä onkin tänään jo ihan tavallinen arkipäivä, sillä joulu kestää täällä vain yhden päivän. Mutta sinne muualle toivottelen rattoisaa tapaninpäivän jatkoa!