Kun syöminen on vaikeaa

Joku ehkä muistaa, kun kerroin taannoin pahoista uniongelmistani, joiden yhteydessä mietin sitä, että energiansaantini (1600-1800 kaloria päivässä) oli tuskin riittävä ja saattoi osaltaan olla syypää nukkumisvaikeuksiini. Ajattelin nyt vähän päivittää tilannetta, vaikka tämä ei ehkä ketään kiinnostakaan. Mutta ainakin tämä voi toimia vertaistukena, jos joku muu sattuu painiskelemaan samankaltaisten syömisongelmien kanssa. Postaus saattaa olla jonkun mielestä vähän karua luettavaa, mutta olen ainakin varoittanut. Sitä paitsi en ole koskaan mitään hyvän mielen blogia luvannutkaan.

Olen huomannut, että tärkeimmät asiat, jotka vaikuttavat nukkumiseeni ja unen laatuun, ovat ruokavalio ja kahvi. Jos haluan saada illalla unen päästä kiinni ilman että minun täytyy pyöriskellä sängyssä tuntitolkulla, on paras olla juomatta kahvia enää aamukahvin jälkeen. En voinut ensin uskoa, että kahvi voisi vaikuttaa uneeni niin suuresti, sillä saatoin ennen juoda kahvia vielä illallakin, eikä siitä seurannut mitään ongelmia. Kuitenkin aina niinä päivinä, kun olen juonut iltapäiväkahvit, nukahtaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, ja on ollut lopulta pakko myöntää, että kahvilla on ihan selkeä yhteys nukkumiseeni. Mieli on illalla väsynyt, ja haluaisin nukkua, mutta kroppa on jotenkin ylivirittynyt. Se näkyy esimerkiksi runsaina säpsähtelyinä ja muina tahdottomina liikkeinä, jotka häiritsevät nukahtamista.

Toinen tärkeä nukkumiseeni vaikuttava tekijä on syöminen. Minulla on ollut vaikea suhde syömiseen 16-vuotiaasta lähtien, jolloin lakkasin erään tapahtuman seurauksena syömästä kunnolla. Varsinaista anoreksiaa minulle ei ehtinyt kehittyä, kun äiti sai järjestettyä minulle hoitoa, mutta siihen suuntaan olin ollut menossa. Kävin nuorisoterapeutilla parin vuoden ajan, vaikka en kokenutkaan saavani terapiasta mitään hyötyä, sillä terapia oli sellaista piirtelyä ja paskan jauhamista. Tykkäsin kuitenkin terapeutista, ja sekin tuntui kivalta, että sain jonkun jakamattoman huomion kokonaisen tunnin ajan. Nuo asiat kai motivoivat minua jatkamaan terapiaa.

Syömisongelmat loppuivat sillä haavaa, mutta ongelmien siemen oli jäänyt päähäni. Yhä edelleenkin, jos tulee vastaan sellaisia ongelmia tai vaikeuksia, joita en osaa käsitellä, siemen alkaa itää. Minulla ei muka ole nälkä ja ruoan ajatteleminenkin tekee pahaa, vaikka tosiasiassa alan rajoittaa syömisiäni, osin tiedostamattomasti. Pian ollaankin siinä tilanteessa, että paino on pudonnut kilotolkulla, ja luuni paistavat rumasti. Viimeksi näin kävi pari vuotta sitten, kun minulle tuli nivustyrä, enkä voinut harrastaa muuta kuin todella rauhallista ja varovaista liikuntaa, ennen kuin olin käynyt leikkauksessa ja toipunut siitä. Tyrä olisi nimittäin saattanut kureutua, ja seurauksena olisi pahimmillaan voinut olla suolen kuolio.

Koska en voinut harrastaa liikuntaa, aloin pelätä lihomista, ja tasapainotin tilannetta syömällä minimaalisen vähän. Painoni putosi lyhyen ajan sisällä 55 kiloon, eikä minun kroppani ole tuon painoisena mikään erityisen kaunis näky. Ukkeli yritti saada minut järkiini omalla suorasukaisella tyylillään ja tokaisi minun näyttävän ihan hirveältä, kun luuni törröttivät sillä lailla. Minun todellisuudentajuni oli kuitenkin niin hämärtynyt, että muistan ajatelleeni vain, että "sepä hyvä, enpähän ole ainakaan lihava". Nälkiintynyt ihminenhän elää täysin omassa todellisuudessaan, jossa on aivan eri säännöt ja prioriteetit kuin normaalien ihmisten maailmassa.

Sovituskopissa eilen. Miten olisi tällainen kiltin koulutytön paita?

Olin jatkanut salilla käymistä ja tehnyt siellä PT:n ohjauksella varovaisia liikkuvuus- ym. harjoituksia, joita tyrän kanssa saattoi tehdä. Nekin piti kuitenkin lopettaa, kun meinasin pyörtyä porraskoneessa, vaikka tahti oli ollut erittäin rauhallinen. Aivan kirjaimellisesti tunsin, kuinka veri valui päästä jalkoihin. Sain juuri ja juuri estettyä pyörtymisen, mutta en voinut enää mennä salille, kun pelkäsin, että saattaisin seuraavalla kerralla pyörtyä ihan oikeasti. En voinut kertoa PT:lle todellista syytä, miksi meinasin pyörtyä, vaan sepitin hänelle jonkin tarinan. (Kerroin syyn kuitenkin myöhemmin, koska olen ajatellut, että on paras olla PT:lle ihan sataprosenttisen rehellinen. Muutoin hänen työnsä valuu ikään kuin hukkaan, jos hän ei tiedä, missä kulloinkin mennään.) Muistan kun ajoin salilta kotiin melkein itkien tuskasta, kun jalkani kramppasivat koko ajan niin pahasti, että auton polkimien polkeminen oli miltei mahdotonta. Puolen kilometrin matka ei varmasti ole koskaan tuntunut niin pitkältä.

Tuonkin syömiskriisin ohi päästiin, kun pääsin vihdoin sinne tyräleikkaukseen ja sen jälkeen taas liikkumaan. Oli muutenkin oikeastaan pakko ruveta syömään kunnolla, sillä olin silloin työharjoittelussa vaativalla osastolla sairaalassa, eikä nälkiintyneen ihmisen aivotoiminta ole  todellakaan mitenkään terävää. Tunsin itseni ihan ääliöksi, kun en tajunnut ihan päivänselviltä tuntuvia juttuja, enkä todellakaan halua tuntea itseäni ääliöksi, jos vain voin sen jotenkin välttää.

En ole koskaan ollut lihava enkä edes ylipainoinen, mutta jotenkin oman kehon ja painon tarkkailu on saanut elämässäni aivan järjettömän suuren roolin. Olen vuosien saatossa kehittänyt itselleni monia kirjoittamattomia sääntöjä siitä, mitä saan syödä ja mitä en. Mieluiten syön kotona, joka päivä lähes samaa ruokaa, koska se tuntuu jotenkin turvalliselta. On monia ruoka-aineita, esimerkiksi pähkinät, avokado ja banaani, joita en voi syödä lainkaan, kun nehän sisältävät niin hirveästi kaloreita. Ruoka-ajatkin ovat tarkasti mielessäni määritellyt, koska jos syön esimerkiksi lounaan liian aikaisin, saattaisin syödä päivän aikana liikaa.

En missään nimessä haluaisi olla lihaksikas, koska minun silmissäni lihaksikkaat naiset näyttävät lihavilta, vaikka järkeni toki sanoo, että niin ei ole. Lihaksikkaat, paksut reidet ovat minusta hirveän rumat, enkä ymmärrä, kuinka kukaan haluaa vapaaehtoisesti tehdä itselleen sellaiset. En ikinä pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos jostakin kohtaa pullistelisi lihakset. Tämä kirjoituskin sai oikeastaan alkunsa Timo Haikaraisen eilisestä blogikirjoituksesta, jossa Timo kertoi asiakkaansa hankkineen yli neljä kiloa lihasta kolmen kuukauden aikana. Olin ihan kauhuissani, sillä minun kielelläni tuo ihminen oli lihonut neljä kiloa. Minulle on ihan sama, mikä painonnousun on aiheuttanut, läski vai lihas, kun fakta on se, että ihminen on lihonut. Minä lopettaisin liikkumisen siihen paikkaan, jos liikunta nostaisi painoani.

En ole myös koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, joille painon pudottaminen on vaikeaa. Mitä vaikeaa siinä muka on: jos syö tarpeeksi vähän, niin kyllähän paino tulee väkisinkin alas! Ei sitä ruokaa ole kukaan muu väkisin suuhun tunkemassa, vaan ihan itse sen jokainen sinne laittaa. Järjellä tietysti ymmärrän, että tällainen on epäterveellisin ja typerin mahdollinen tapa laihduttaa ja että oma ajattelutapani on erittäin häiriintynyt, mutta jos tarkoitus on kerran pudottaa painoa, ja paino putoaa, niin mitä väliä. En ole myöskään koskaan tajunnut puhetta ns. säästöliekistä. Minä en ole vielä sellaista liekkiä nähnyt, vaikka olen ollut kuinka pitkään kuinka vähällä ravinnolla. Kyllä minulta paino putoaa aina vain, vaikka en juuri mitään söisikään, ja putoaisi varmasti kuolemaan asti.

Minun ruokailusääntöni ja -rajoitukseni pätevät arkeeni, mutta silloin kun olen matkalla, kylässä tai ravintolassa, kaikki rajoitukseni lentävät taivaan tuuliin. Unohdan kalorit ja annan itselleni luvan syödä mitä haluan ja kuinka paljon haluan. Tästä seuraa uudenlaisia ongelmia. Kun näen kaikki kielletyt herkut, joita en saa normaalissa arjessa syödä, itsehillintäni katoaa aivan täysin, ja saatan syödä itseni lähes kipeäksi. Ylensyömisestä seuraa tietysti hirveä morkkis ja valtavat itsesyytökset, ja silloin aina päätän, etten koskaan enää tekisi samoin. Heh heh. Mässäilyistä seuraa usein myös itseni rankaisemista: kituutan seuraavina päivinä entistäkin pienemmällä kalorimäärällä tai liikun enemmän - mieluiten kumpaakin. Mitä kielletympi herkku, sitä suurempi himo: joskus minun alkaa tehdä kaupassa niin kamalasti mieli irtokarkkeja, etten pysty edes odottamaan, että saisin karkit maksettua, vaan olen jo syönyt puolet karkeista siinä vaiheessa, kun pääsen kassalle (olen sentään ensin punninnut karkit ja laittanut pussiin hintalapun).

Uskon, että nukkumisvaikeudet olivat kehoni tapa ilmoittaa, että näin ei voi jatkua. Onneksi ongelmaan oli olemassa helppo ratkaisu: sen kun vain rupeaisin syömään enemmän! Mitä luulette, miten hyvin se on minulta onnistunut?

Kun pohdin sitä, mikä olisi riittävä energiamäärä minulle, PT keksi, että tehdään minulle kehonkoostumusanalyysi, joka kertoisi myös energiantarpeeni. Analyysi paljasti kokonaisenergiankulutukseni olevan 2134 kaloria vuorokaudessa, vaikka valitsin suhteellisen alhaisen aktiivisuustason. Minun pitäisi siis lisätä energiansaantiani jopa 500 kalorilla, ehkä enemmänkin, jos liikunta on kovin rasittavaa. Kehonkoostumusanalyysissa mitattiin myös vyötärönympärykseni, ja turhamaisena ihmisenä olin kovin tyytyväinen, kun se oli 65 senttiä.

Napapaidat ovat palanneet. (En ostanut.)

Ajattelin, että yritän ensin itsekseni muuttaa ruokavalioni energiapitoisemmaksi, mutta jos en pystyisi siihen yksin, menisin ravitsemusterapeutin tai muun vastaavan juttusille. Ostin kirjan nimeltä Intuitive Eating, ja ajattelin, että sen kun lukisin, niin elämäni muuttuisi. Kirjan kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin on käynyt suurimmalle osalle elämäntaito-opuksista, joita olen yrittänyt lukea: se jäi kesken. Olin kuitenkin jo ehtinyt ymmärtää intuitiivisen syömisen periaatteen, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että kuunnellaan kehon signaaleja ja syödään silloin kuin on nälkä, eikä kielletä itseltä mitään, vaan sallitaan itselle kaikki.

Otin siis periaatteekseni kehoni kuuntelemisen: söisin silloin, kun minulla on nälkä, ja söisin niin kauan, kunnes minulla ei enää olisi nälkä. Kuulostaa varsin yksinkertaiselta, vai mitä? Kuitenkin tällaiselle ihmiselle, joka on kadottanut yhteyden kehonsa signaaleihin jo kauan sitten, oman nälän tunnistaminen ja siihen luottaminen on tuottanut suuria vaikeuksia. Miten minulla voi olla taas nälkä, vaikka söin juuri äsken? Miksi en tunne oloani kylläiseksi, vaikka söin niin ja niin paljon? Onko tämä, mitä tunnen nälkää, vai onko minulla ehkä jano? Jos kuuntelen nälkääni, alkaako kehoni vaatia ruokaa koko ajan? Tuleeko minusta lihava?

Alkuun homma sujui kohtuullisen hyvin, ja opettelin syömään jopa manteleita. (Ensin toki punnitsin, kuinka paljon kymmenen mantelia painoi ja laskin, kuinka monta kaloria ne sisälsivät.) Yritin kuunnella, mitä kehoni kertoi minulle: jos minun teki mieli parsakaalia, söin parsakaalia, ja jos teki mieli juoda tuoremehua, join tuoremehua. Söin heti liikunnan jälkeen jotakin ja huolehdin siitä, että minulla oli varmasti riittävästi energiaa, kun rupesin harrastamaan liikuntaa. Varmistin, että minulla oli aina kassissa mukana välipalapatukka, ja söin patukan aina, kun tunsin itseni nälkäiseksi, jos muuta ruokaa ei ollut sillä hetkellä saatavilla. Rupesin myös syömään ennen nukkumaankäymistä pienen iltapalan varmistaakseni, etten heräisi yöllä nälkään.

Jossakin vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että olin huomaamattani palannut vanhoihin ajattelutapoihini ja tullut vieläkin hullummaksi kuin ennen. Samalla kun yritin syödä määrällisesti enemmän, olin muuttanut ruokani entistä energiaköyhemmäksi. Söin esimerkiksi kalan kanssa keitettyjä kasviksia, kun olin ennen saattanut syönyt riisiä. Vertailin kaupassa eri leipien kalorisisältöjä ja valitsin sen leivän, jossa oli kymmenen kaloria vähemmän kuin toisessa. Kun ostin saunasiiderin, valitsin sellaisen, josta en edes pitänyt, koska siinä oli yksitoista kaloria vähemmän kuin siinä toisessa, jonka olisin oikeasti halunnut. Vähensin hiilihydraattien syömistä, ja jätin suolankin ruoanlaitosta kokonaan pois, ettei suola vain turvottaisi (ainaiset silmäpussit hävisivät muuten tämän seurauksena!). Vaikka en laske päivittäistä energiansaantiani, olen kuitenkin kaloreista koko ajan hyvin tietoinen. En uskalla ostaa mitään, ellen tiedä, kuinka monta kaloria se sisältää.

Minusta tuntuu, että tasapainoilen koko ajan jollakin trapetsilla, ja olen koko ajan riittävän energiansaannin rajoilla. Jos pikkuisenkin vähennän energiansaantiani, se näkyy heti yöunissani. Näin kävi esimerkiksi, kun tulin taannoin syöneeksi vanhempieni luona aivan liikaa ja turposin kuin pallo. Kotiin päästyäni minun piti tietenkin aloittaa kunnon dieettiruokavalio, ja neljän, viiden vuorokauden jälkeen nukkumiseni alkoi kärsiä. Uneni muuttui kevyeksi ja häiriintyneeksi, ja rupesin heräilemään taas neljän aikaan muka ihan pirteänä. Nykyään on siis näköjään niin, että jos haluan nukkua, minun on pakko syödä riittävästi. Jos en syö, en nuku, ja jos en nuku, en jaksa liikkua, tai ainakaan en nauti liikunnasta yhtään. Mutta ehkä on hyväkin, että kehoni ilmoittaa minulle, etten voi kohdella sitä enää ihan miten sattuu.

Olisin halunnut kirjoittaa selviytymistarinan tyyliin "kuinka selätin vuosia kestäneet syömisvaikeudet", mutta koska vaikeudet näyttävät jatkuvan edelleen, en voi sellaista kirjoittaa. Tällä hetkellä näyttää myös siltä, että tämä ruoan kanssa pelleily ei ole loppumassa ihan lähiaikoina, joten sitä selviytymistarinaakin saadaan varmasti odotella vielä hyvä tovi.

Tämä oli varmasti kovin ankeaa luettavaa, enkä tiedä, miksi tämän edes kirjoitin. Ehkä siksi, että tosiasiat ovat tosiasioita, eivätkä ne kieltämällä muuksi muutu.



P.S. Muistakaahan syödä hyvin!  😛

Pää pyörällä

Nyt se on taas iskenyt. Nimittäin jokakeväinen polkupyöräkuume. Joka vuosi käy niin, että kun tiet alkavat olla lumesta paljaat ja aurinko lämmittää, minä alan haikailla polkupyörän perään. Pyöräily olisi ihana tapa liikkua paikasta toiseen, sillä pyörällä pääsisi pidemmälle kuin kävellen, ja matkantekokin olisi nopeampaa. Pyöräillessä kokisi myös olevansa osa luontoa, toisin kuin autoillessa. Olisi ihana tehdä kaikenlaisia tutkimusmatkoja, ottaa eväät reppuun ja pysähtyä välillä evästauolle vaikkapa rantakallioille. Oikein jo näen itseni istumassa kimaltelevan meren äärellä, kun aurinko paistaa ja lokit kirkuvat. Pyörällä kiitäessä saisi nauttia ihanasta vapauden tunteesta, ja olisihan pyöräily myös yksi liikuntamuoto lisää.

Miksi sitten en ole hankkinut pyörää, vaan olen aina vain tyytynyt haaveilemaan asiasta? Tähän on montakin syytä, eikä pienin ole suinkaan se, että kaksi edellistä pyörääni varastettiin. Ei tunnu kivalta ajatukselta elää jatkuvassa pelossa, milloin tämäkin pyörä taas vohkittaisiin. Talossamme on erittäin kehno pyörävarasto, jossa ei juurikaan ole tilaa ylimääräisille pyörille. Joutuisin luultavasti jättämään pyörän ulos, ja ulkoa pyörä varastettaisiin varmasti ennemmin tai myöhemmin.

Masentava pyörävarasto.

Minua myös hieman epäilyttää, että pyöräilyinnostukseni saattaisi lopahtaa alkuunsa, ja pyörä jäisi käyttämättä. Muistelen, että pyöräily ei ole koskaan ollut - silloinkaan, kun minulla oikeasti oli pyörä! - mikään lempiharrastukseni, enkä osaa sanoa, onko asiassa tapahtunut vuosien saatossa muutosta. Viimeisin, eikä vähäisin, syy kariutuneisiin pyöräunelmiini on nykyinen polkupyörätarjonta. Minun ei tarvitse kuin mennä jonkin pyöräliikkeen sivuille tai selata urheilukaupan mainoslehtisen pyörätarjontaa, kun jo tuskastun: milloin pyöräilystä tuli tällaista tiedettä?

Tavallista polkupyörää ei tunnu enää olevan olemassakaan; on vain hybridipyöriä, citypyöriä, maastopyöriä, cyclocross- ja maantiepyöriä. Jo itselleni sopivan pyörätyypin valinta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Pyörämerkkejäkin on valtava määrä, ja joka merkillä tuntuu olevan kiihkeät kannattajansa.

Pyöräkuume on tänä vuonna kuitenkin sen verran kova, että innostuin hieman googlettelemaan eri pyörätyyppejä ja etsimään neuvoja polkupyörän hankintaan. En tiedä, oliko siitä tosin mitään hyötyä, sillä ohjeet saivat pääni entistä enemmän sekaisin. Pyörän ostossa näyttää olevan niin monta asiaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, kuten esimerkiksi:

Rungon koko

"Väärän kokoinen runko saa tekemisen maistumaan puulta eikä voima välity parhaalla mahdollisella tavalla, jos runko on täysin väärän kokoinen. Rungon mitoitukseen on olemassa monta kaavaa. Netti on valitettavasti pullollaan erilaisia laskureita ja kaavoja, miten pyörän oikea koko määritellään. Kokenut harrastaja osaa kasata pyörän paperillakin, verraten geometriaa vanhoihin pyöriin käyttäen omaa kokemustaan." (Lähde.)

Kiitos. Tämä selvensikin paljon.

Jarrut

Ensin pitäisi tietää, haluaako jalkajarruja ensinkään, vai riittävätkö pelkät käsijarrut.

"Jalkajarrullisella pyörällä ei hätäjarrutukseen pysty. Hurja väite, joka vaatinee muutaman perustelun. Jalkajarrulla on kaksi tehokasta jarrutusasentoa (=polkimet vaakasuorassa). Takapyörä vastaa vain kolmannesta jarrutustehosta (verrattuna etu-+ takapyörä). Etukäsijarrun käyttö jalkajarrun kanssa on vaikeaa ja paniikkitilanteessa lähes mahdotonta." (Lähde.)

Kuulostaa lupaavalta.

Sitten pitäisi vielä tietää, haluaako rumpu-, rulla-, vanne- vai levyjarrut. Huoh.

Varusteet

"Mieti mitä varusteita tarvitset. Enemmän pyöräilevä saattaa tarvita esimerkiksi lukkopolkimia, ketjusuojaa tai pyörälaukkuja. Pyöräilyhousut, hanskat sekä ajolasit lisäävät käyttömukavuutta." (Lähde.)

Miten olisi ihan vain se polkupyörä näin alkuun?

Vaihteet

Olen ajanut vanhempieni luona äidin kolmivaihteisella pyörällä, ja olen pärjännyt mielestäni ihan hyvin, vaikka maasto onkin aika mäkistä. Miksi nykyajan pyörissä näyttää olevan järjestään 27 tai 30 vaihdetta? Mitä ihmettä ihminen tekee niin monella vaihteella?

Koeajo

Polkupyörä pitäisi ilmeisesti ensin koeajaa ennen ostamista, mikä kuulostaakin hyvin järkeenkäyvältä. Jotenkin tuommoisen koeajon toteuttaminen käytännössä kuitenkin epäilyttää. Annetaanko kaupasta pyöriä muka noin vain ulos koeajettavaksi?

Sopiva paikka evästauolle.

Monella sivulla kehotettiin ensin kartoittamaan, millaiseen tarkoitukseen hakee pyörää, siis millaisessa maastossa tavallisesti pyöräilee, miten pitkiä lenkkejä tekee, kuinka usein pyöräilee, kuinka kovaa pyöräilee, millaisen ajoasennon haluaa jne. Tämä onkin ainoa asia, joka on minulle täysin selvä: Haluan mahdollisimman kevyen ja rullaavan pyörän, jonka ajoasento saisi olla suhteellisen kumara. Tulen ajamaan yksinomaan asfaltilla ja luultavasti myös kohtuullisen vauhdikkaasti, luultavasti korkeintaan 30-40 kilometrin lenkkejä pari kertaa viikossa. En ehdottomasti halua paksuja renkaita (en tosin mitään euron kolikon paksuisiakaan) enkä mitään toripyörää, jonka satulassa törötetään kuin kirkossa.

Eri pyörämalleista lueskeltuani päädyin sellaiseen hataraan lopputulokseen, että minulle saattaisi sopia maantiepyörä tai jonkinlainen hybdiripyörä. Maantiepyöristä tuli tosin sellainen mielikuva, että ne on tarkoitettu tosipyöräilijöille, siis sellaisille, jotka treenaavat ihan tosissaan. Maantiepyörä olisi minulle ehkä liian "edistynyt", onhan minun tarkoitus pyöräillä lähinnä peruskuntoilu- ja hupimielessä. Sitäkin rupesin miettimään, että pääsisiköhän maantiepyörällä edes niille rantakallioille? Mitä jos kuitenkin haluaisin ajaa muuallakin kuin asfaltilla, esimerkiksi Espoon ihanalla rantaraitilla?  

Voisin tietysti hankkia kokeeksi käytetyn pyörän, mutta käytetyn pyörän ostaminen tuntuu aivan liian monimutkaiselta ja jännittävältä tapahtumalta. Käytetty pyörähän saattaisi olla vaikka varastettu! Kun en muutenkaan tiedä pyöristä mitään, on parempi ostaa uusi, ettei kukaan vain viilaa minua linssiin. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että entinen hulttiopoikaystäväni varasti kerran pyörän, jolla hän sitten tyytyväisenä ajeli. Sitä ennen hän kuitenkin maalasi pyörän mustaksi, ettei pyörää vain tunnistettaisi. Minä en pystynyt edes koskemaan pyörään, kun omatuntoni kolkutti niin paljon - saati sitten ajamaan pyörällä! Naamastani olisi varmasti paistanut kilometrin päähän, että tässä sitä ajellaan varastetulla pyörällä.)

Yhden pysähdyksen taktiikka.

Ei kai tässä auta muu kuin mennä johonkin pyöräliikkeeseen, esittää toiveeni myyjälle ja luottaa siihen, että asiantuntija osaa auttaa minua. Epäluulo ei kuitenkaan jätä rauhaan: kun myyjä tajuaa, että olen ihan pihalla pyörien kanssa, hän yrittää taatusti myydä minulle jonkin ylikalliin härpäkkeen, vaikka saisin ehkä halvemmallakin tarpeisiini riittävän pyörän. Käyköhän tässä kuitenkin taas niin, että polkupyörä jää hankkimatta, ja haaveilu jatkuu jälleen ensi keväänä?


Tykkäätkö sinä pyöräillä? Millainen pyörä sinulla on?

Hemmetin kirjoneule

Kerroin jokin aika sitten, että olin vihdoinkin oppinut neulomaan villasukan kantapään ja saanut aikaiseksi useammankin parin sukkia. Juhuu! Perussukkien neulominen on minusta kivaa puuhaa, sillä kun malli on tarpeeksi yksinkertainen, television katselukin onnistuu neuloessa vaivattomasti. En nimittäin halua neuloa sellaisia sukkia, jotka vaativat kaiken huomion, eikä samanaikainen telkkarin katselu siis onnistu. Kyllä samalla iskulla pitää saada vähintään kaksi kärpästä! Kovin kauan perussukat eivät kuitenkaan jaksaneet minua innostaa, vaan halusin lähteä uusia haasteita kohti: päätin opetella neulomaan palmikkoneulesukat, pitsineulesukat ja kirjoneulesukat.

Sitä ennen pitää kuitenkin palata hieman ajassa taaksepäin. Innostuin nimittäin joulun jälkeen tilailemaan Novitan alennusmyynnistä vähän neulelankoja. Kun jättimäinen paketti sitten saapui, tajusin, että homma oli tainnut lähteä vähän hanskasta. En todellakaan tarvinnut sellaista kasaa lankoja, varsinkin kun suurin osa langoista oli aivan muita kuin sukkalankoja. Olin suunnitellut neulovani esimerkiksi huivin, pari pipoa, keepin ja mitä vielä, mutta nyt näiden muiden juttujen neulominen ei enää innostanutkaan. Minun piti laittaa villalangat äkkiä piiloon, ettei ukkeli vain näkisi, millaisen lankavuoren omistajaksi olin yhtäkkiä tullut. Jotkut naiset piilottelevat miehiltään ostamiaan vaatteita, mutta meillä piilotellaan villalankoja. 😎 Kaiken lisäksi en enää edes pitänyt suuresta osasta tilaamiani lankoja, sillä langat olivat aika synkeän värisiä, enkä vain jotenkin pysty tuijottamaan tunnista toiseen tummanpuhuvaa neuletyötä. Ajatuskin ahdistaa.

Mitä tästä taas opimme? Ööh... Että ei kannata tilata lankoja netistä?

Ensimmäiset palmikkoneulesukat menivät ystävälle, joten niistä ei ole kuvaa, mutta tässä on toinen neulomani palmikkosukkapari.

Malli täältä (sovellettuna).

Tosin olihan sitä palmikkoa näissäkin:

Malli: Novitan sukkalehti 2015 (Saimaa-sukat).

Nämä olivatkin vähän haasteellisemmat sukat, sillä ne neulottiin toistensa peilikuvana. Olin varma, että peilikuvana neulominen ei minulta onnistuisi, mutta kun vain seurasin ohjetta tarkasti, niin onnistuihan se kumminkin.

Pitkävartisten sukkien neulominen oli tuntunut etukäteen ajateltuna pelottavalta ajatukselta: mitä jos en saisikaan työtä loppuun, vaan innostukseni lopahtaisi kesken sukan! Kokemus on kuitenkin osoittanut, että pitkävartisia sukkia on minusta itse asiassa mukavampi neuloa kuin lyhytvartisia - juuri siitä syystä, että neulomista riittää pidemmäksi aikaa.

Malli täältä.

Nämä ovat oikeastaan lempisukkani: mukavat tehdä, mukavat käyttää, ja värikin miellyttää!

Minulla on tosin näiden hieman työläämpien, pitkävartisten sukkien kanssa semmoinen ongelma, että en raaski käyttää niitä! Pelkään kai, että sukat kuluvat, ja niinhän ne tietysti ajan myötä kuluvatkin, mutta ainahan voin neuloa uudet. En vain kerta kaikkiaan saa otettua sukkia käyttöön.

Jo aiemmassa sukkapostauksessani kerroin, että olen tehnyt neuloessani varmasti kaikki virheet, jotka ihminen vain voi tehdä. Uusien mokien mahdollisuus tuntuu kuitenkin rajattomalta.

Kun olin todennut, että pitsisukkien neulominen onnistuu, päätin kokeilla, miten minulta onnistuisi haasteelliseksi luokiteltujen pitsisukkien neulominen. Kävi ilmi, että sukkien neulominen itsessään ei ollut vaikeaa, vaan vaikeaa oli se, että pitsineulekaaviot (joita oli sukissa neljä erilaista) oli printattu lehteen hirveän pieninä. Vaikka kuinka yritin tihrustaa kaaviota, menin koko ajan sekaisin siitä, millä rivillä ja missä kohdassa kulloinkin olin. Samanaikainen television katselu oli lähestulkoon mahdotonta, mutta purkamiseksi homma meni vasta siinä vaiheessa, kun piti vielä yrittää whatsappaillakin samalla.

Vasta kun keksin tulostaa kaaviot isompina ja laittaa kaavion päälle pahvisen läpyskän, jota siirsin aina sen mukaan, millä rivillä olin, homma rupesi onnistumaan. Sain kuin sainkin sukat valmiiksi, ja sovittelin niitä ylpeänä. Vasta silloin tekemäni kaamea moka paljastui.

Huomaatteko sukissa mitään eroa?

Malli: Novita Kevät 2017 -lehti.

Oikean puolen sukka on paljon vaaleampi kuin vasemman puolen sukka. Väriraja kulkee noin 15 senttiä oikean sukan suusta alaspäin.

Olin toki tiennyt, että lankakerien väreissä saattaa olla pieniä eroja ja että lankakerän eränumero tulisi aina tarkistaa ennen ostamista, jotta langat olisivat varmasti samanväriset. En ollut kuitenkaan tajunnut, että samasta kaupasta, samaan aikaan ostetut, vierekkäiset lankakerätkin voivat kuulua eri eriin!

Tämä paljastui vasta, kun tutustuin (sukkien jo valmistuttua tietenkin) lankojen vyötteisiin.

Vyötteet ovat muuten täysin samanlaiset; vain eränumero on eri.

Arvatkaapa, ottiko hieman päähän?

Ei auttanut kiroilu eikä itku markkinoilla. Niin paljon kuitenkin harmittaa, että melkein tekisi mieli neuloa samat sukat erivärisinä uudestaan. Kyllä minä teille vielä näytän! Se hyvä puoli tässä on, että en todennäköisesti koskaan enää unohda syynätä eränumeroa ja pidä itsestäänselvyytenä sitä, että vierekkäiset lankakerät kuuluisivat - totta kai! - samaan erään.

Muutoin tunnen itseni sukkamarkkinoilla jopa jonkinlaiseksi konkariksi, sillä osaan jo soveltaa ohjeita, jos jokin niissä ei miellytä. Tykkään esimerkiksi tästä hieman koristeellisemmasta kantapäästä (onko tämä ranskalainen kantapää nimeltään?), ja olen tunkemassa sitä nykyään joka sukkaan.

Värisilmäni vaatii vielä kehittämistä, paljonkin, ja pitäisi kai vain kokeilla erilaisia väriyhdistelmiä rohkeasti.

Entä sitten se kirjoneule?

Olen sitäkin sinnikkäästi yrittänyt, mutta kun ei perkele onnistu, niin ei onnistu. Vaikka olen valinnut ns. helppoja malleja, joissa ei ole pitkiä lankajuoksuja (=nurjalla puolella kulkevia lankoja), sukista ei ole tullut siltikään mitään. Onnistun vetämään langan aina liian kireälle, jolloin sukka ei jousta leveyssuunnassa yhtään, ja myös lankojen kuljettaminen sormen päällä tuntuu minusta hirveän vaikealta ja kömpelöltä. Kaikkein eniten minua turhauttaa kuitenkin se, että kirjoneule etenee minulta niin hitaasti, että sukkien valmistumiseen menisi varmasti kuukausi, ja sen samanaikaisen telkkarin katselun kanssakin on vähän niin ja näin. Olen siis luopunut toivosta, että pystyisin joskus neulomaan kirjoneulesukkia, ja tyydyn vain nostamaan hattua niille, jotka sen homman osaavat.

 
Neulomisiin!

Sokerikuorrutettua

Minun piti käydä pitkästä aikaa pitkällä ja rauhallisella kävelylenkillä, kun oli niin ihana aurinkoinen aamu. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan valokuvata, vaikka otinkin kameran varuiksi mukaan, mutta toisin kävi: yöpakkanen oli kuorruttanut kasvit niin hauskan näköisiksi, että piti kaivaa kamera jo ensimmäisessä mutkassa esiin. Lenkistä tulikin sitten kunnon puskahyppelyä. Olin kyllä aika nolo valokuvaaja, sillä kuvasin puolihuolimattomasti aurinkolasit silmillä, ilman että edes näin kuvauskohteen kunnolla.

Näillä kuvilla nyt kuitenkin mennään viikon makrohaasteeseen, jonka aiheena on kevään merkit. Eipä näissä kuvissa ole mitään muita erityisiä kevään merkkejä muuta kuin nuo yöpakkasen aikaansaamat taideteokset. Nehän sulavat kevään lämmittävässä auringossa hyvin nopeasti pois!

Kasvoton mies.

Kevään ja syksyn aurinkoiset ja kirpakat aamut ovat minusta melkein paras asia Suomen ilmastossa. Raikas ilma on yksi niistä asioista, joita tulee pidettyä helposti itsestäänselvyytenä ja jota oppii arvostamaan vasta sen jälkeen, kun on hengitellyt muualla maailmassa vähemmän puhdasta ilmaa.

Spagetti bolognese sin bolognese.

Pajunkissasta tuli mieleeni, että pääsiäinen on minusta tänä vuonna oudon myöhään. Olen monesti miettinyt, mistä pääsiäisen ajankohdan vaihtelu johtuu, ja joskus olen asian selvittänytkin - ja saman tien taas unohtanut asian.

Nyt päätin taas selvittää asian ja kirjoittaa sen myös ylös, jos se vaikka jäisi sillä tavalla mieleeni. Siis: pääsiäispäivä on kevätpäiväntasauksen jälkeisen ensimmäisen täydenkuun jälkeinen ensimmäinen sunnuntai. (Lähde)

Sama rautalangasta väännettynä: Kevätpäiväntasaus oli eilen, eli 20. maaliskuuta, ja ensimmäinen täysikuu sen jälkeen on 11. huhtikuuta. Täydenkuun jälkeinen ensimmäinen sunnuntai on puolestaan 16. huhtikuuta, joka on siis pääsiäispäivä. Eihän tämä nyt niin monimutkaista ollutkaan!

Huhtikuun puoliväli tuntuu minusta todella myöhäiseltä ajankohdalta pääsiäiselle, mutta kahden vuoden päästä pääsiäinen on vieläkin myöhempään, 21. huhtikuuta! Yleisesti ottaen pääsiäispäivä voi sijoittua maaliskuun 22:sen ja huhtikuun 25:nnen päivän välille.

Sorsa! Tässä oli meneillään jonkinlainen höyhenpeitteen uudelleenjärjestäminen.

No niin. Valmista tuli.

Odottelen jo kovasti muuttolintujen saapumista, jotta pääsisin bongailemaan ensin lintuja ja sitten poikasia. Toistaiseksi saalis on ollut kovin kehno, sillä olen nähnyt vain yhden telkkäpariskunnan, mutta toisaalta eihän kevätkään ole vasta kuin alussa. Otetaanpas nyt taas ihan rauhallisesti tämän kevään odotuksen kanssa! 

Muiden bongaamia kevään merkkejä löydät täältä.

Tulppaaneja tyrkyllä

Ajattelin osallistua pienen tauon jälkeen Mustaa ja valkoista -haasteeseen, jonka aihe on tällä kertaa kasvi. Kuvailin tulppaaneja ja narsisseja, kunnes tajusin, että kuvauskohteeni sopisivat myös Makroviikon aiheeseen, joka on kukka. Tuli mieleeni, että voisin osallistua samoilla kuvilla kumpaankin haasteeseen. En tiedä, saako näin tehdä, mutta kokeilen kepillä jäätä.

Eipä tällä kertaa muuta! Keväistä viikkoa kaikille! 🌱

Lisää mustavalkokuvia löydät täältä ja makrohaastekuvia täältä.

Ovista ja ikkunoista

Autiotalorintamalla on ollut viime aikoina kovin hiljaista, joten asialle piti tehdä pikaisesti jotain. Olen tällä hetkellä taas Itä-Suomessa, ja täällä ei onneksi tarvitse kovin kummoisia etsintöjä suorittaa, jotta autiotalon löytää. Kaiken lisäksi sain mukaan kaverinkin - ainoan ihmisen minun lähipiiristäni, joka lähtee mielellään mukaani päämäärättömille ajeluille ja autiotalokeikoille: äidin.

Tohmajärven aseman baari myynnissä.

Olin haaveillut löytäväni sellaisen autiotalon, jota pääsisi tutkimaan sisältäkin, eikä aikaakaan, kun sellainen löytyikin.

Auto vain parkkiin ja taloa tutkimaan!

En löytänyt ovea, ja hetken aikaa luulin, että sisätilat jäisivät näkemättä. Onneksi talon vieressä oli niin korkeat lumikinokset, että sain kammettua itseni ikkunasta sisään. 😀

Nyt kun katson tätä kuvaa, niin tuossahan on ihan selkeästi oviaukko. Miten en sitä huomannut? No, tulipahan kiipeiltyä!

Yläkertaan meni suhteellisen hyväkuntoisen näköiset portaat, joten ensimmäiseksi piti käydä yläkerrassa. Äiti oli jäänyt autoon odottamaan ja miettinyt siellä, etten vain olisi mennyt talon yläkertaankin. Äiti kertoi kuitenkin arvelleensa kaiken olevan hyvin, kun mitään romahduksen ääntä ei kerran kuulunut. 😀

Talo oli aika huonossa kunnossa, mutta komea uuni yläkerrassa oli!

Vintillekin meni portaat, mutta vintillä näkyi olevan niin pimeää, että päätin jättää siellä käymisen välistä.

Talossa ei ollut jäljellä enää mitään irtaimistoa. Sisältä löytyi ainoastaan muutama vanha kenkä ja lehti.

Tämä oli lapsen pieni kenkä, vaikka kenkä näyttääkin kuvassa paljon isommalta.

Autiotalolta matkamme jatkui kohti Kiihtelysvaaraa. Hämmästelimme sitä, kuinka lumisia maisemat täällä vielä olivat. Päätiet olivat olleet sulat ja kuivat, mutta sivuteillä oli vielä ihan täysi talvi.

Ihmettelimme myös sähkölankoihin ripustettuja heijastinläpysköjä, jotka heiluivat tuulessa.

Heijastinläpysköjä oli aina peltoaukeamien laidassa, ja miettimme, mahtoiko niillä olla jotain tekemistä lintujen kanssa. Varmaa selitystä emme kuitenkaan asialle keksineet. 

Löysimme myös joen, joka osoittautui Jänisjoeksi. Joen varrella kuohui koski.

Tien varrella oli myös seimi, ja ihmettelimme, ettei seimeä ollut korjattu joulun jäljiltä pois. Kiteen tien varressahan on myös aina jouluisin seimi, mutta se korjataan joulun jälkeen pois.

Mukavaa sunnuntain jatkoa!