Kyllä minusta vielä lihapulla tulee

Olen taas käveleskellyt mielimaisemissani ja todennut, että kyllä, kesä on tullut. Kamera on tietysti ollut retkilläni mukanani, ja koska en kehtaa ihan pelkkiä kuvia tähän laittaa, ja aivotoimintakin on nyt hyvin heikonlaista, kirjoittelen yhdestä lukemastani kirjasta.

Olen tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että oikeastaan inhoan kaikenlaisia elämäntaito-oppaita. Ne ovat jotenkin niin teennäisiä ja epärealistisia - pelkkää sananhelinää. Joku muu voi ehkä saadakin niistä apua tai vinkkejä elämäänsä, mutta minun ajatusmaailmaani ne eivät oikein tunnu sopivan. Aarrekarttojen piirtämiset, visualisointiharjoitukset, positiivisten asioiden listaukset ovat minusta aikuisten päiväkotiaskartelua.

Siitä syystä ilahduinkin kovasti, kun satuin törmäämään Eeva-Leena Vaahtion kirjaan Enemmän irti elämästä. Sen ensimmäisillä sivuilla lukee näin:

"Olet ehkä lukenut elämäntaito-oppaita, jotka kehottavat sanomaan joka aamu peilin edessä kymmenen kertaa: "Olen hyvä, olen hyvä." Voihan se toimiakin, mutta se ei ole tämän kirjan juttu. Mekaanisten sanojen toistelun asemasta tämä kirja kehottaa meitä tarkkailemaan sisäistä puhettamme ja nitistämään siinä piilevä tuhoisa kielteisyys."

Tämähän kuulostaa lupaavalta. Olen aina inhonnut ajatusta siitä, että pitäisi toistella (mahdollisesti vielä peilin edessä) jotain mantraa - olen hyvä, olen kaunis, olen fiksu - ja simsalabim, ajatuksen voima muuttaakin minut juuri sellaiseksi. Se on kuulkaas niin, että jauheliha ei muutu lihapullaksi, vaikka sille kuinka kauniisti juttelisi.

Vaahtio jatkaa:

"Usein kielteisyys on hyvin epäjohdonmukaista: miksi epäonnistuminen olisi todennäköisempää kuin onnistuminen? Miksi junasta myöhästyminen olisi todennäköisempää kuin siihen ehtiminen? Miksi et onnistuisi saamaan lippuja haluamaasi konserttiin? Sisäisellä puheella voit nujertaa itsesi niin, ettet edes viitsi lähteä jonottamaan konserttilippuja. Vahinko, sillä jäät ilman hienoa taide-elämystä."

Sorrun itse hyvin usein siihen, että ajattelen jo etukäteen epäonnistuvani. Yksi syy siihen on varmasti se, että kun ajattelen epäonnistuvani, valmistan itseni mahdolliseen pettymykseen. En siis putoa kovin korkealta, jos/kun epäonnistun. Tämä on sinänsä ihan looginen ja järkevä perustelu, mutta valmistautuminen epäonnistumiseen vie tekemisestä kaiken ilon, ja syö - näin uskon - myös onnistumisen mahdollisuuksia.

"Sisäinen puheesi, on se sitten myönteistä tai kielteistä, konkretisoituu kaikessa mitä teet, ja maailmasi rakentuu sen mukaan. Sanoilla on valtava voima:

"Jos ajattelet, että pystyt, tai että et pysty, olet aina oikeassa." (Henry Ford)

"Ei" on kielteisin ja valitettavasti myös voimakkaimpia sanojamme. Ehdottomuudessaan se kieltää oikeuksia ja sulkee portteja:

"Ei käy, en osaa."

Entäpä jos sanoisikin:

"Katsotaan käykö se, voin yrittää."

Ihan eri maku, eikö vain! Jälkimmäisessä kommentissa oli myönteinen sävy, mutta ilman yltiöpositiivista "kaikki on mahdollista" -uhoa.

Kun opettelee puhumaan itselleen myönteisesti, aluksi on vaara sortua epärealistiseen yltiömyönteisyyteen. Jos olet elänyt yli varojesi ja menettänyt budjettisi hallinnan, älä sorru ajatteluun, johon et itsekään usko:

"Mitäs näistä laskuista, voitan huomenna lotossa miljoonan."

Tällainen vie vain ojasta allikkoon, kun lottovoittoa ei tule ja postilaatikkosi täyttyy karhukirjeistä. Valitse sen sijaan myönteinen, mutta toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Sano itsellesi:

"Kylläpä näitä laskuja on kertynyt. Minun täytyy kiinnittää enemmän huomiota rahankäyttööni, jotta selviän laskuistani." Tee se sitten."

Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä samanlaiselta lässytykseltä kuin elämäntaito-opusten lurituksetkin, mutta minuun tämä kolahti. Sisäisen puheen muuttaminen myönteiseksi kuulosti sellaiselta, minkä pystyisin ehkä toteuttamaankin, vaikkei se varmaankaan helppoa tulisi olemaan.

Tahtoahan se vaatii, enemmän kuin mitään muuta. Kun on koko elämänsä ajatellut tietyllä tapaa, on itsestään selvää, ettei ajattelua muuteta hetkessä. Mieli tahtoo harata vastaan ja palata vanhaan. Myönteisen puheen kehittäminen on kuitenkin loppujen lopuksi ollut paljon helpompaa kuin luulinkaan. Sanoista on tullut ajatuksia, ja ajatukset ovat johtaneet uudenlaiseen, iloisempaan ja toiveikkaampaan oloon.

Annan muutaman esimerkin.

Aiemmin, kun minun piti esimerkiksi tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt ja mistä olisi ollut hyvä suoriutua kunnialla, aloin tyypillisesti pelätä ja ajatella, että nyt varmasti mokaan jollakin tavalla. Kaikki menee takuulla pieleen, tunnen itseni ihan tyhmäksi ja kadun, että vaivauduin yrittämäänkään!

Nykyään puhun itselleni vastaavassa tilanteessa toiseen sävyyn ja sanon (mielessäni siis): "En tiedä, miten tämä tulee menemään, mutta aion yrittää. Oli lopputulos mikä tahansa, saan ainakin iloita siitä, että olin niin rohkea, että uskalsin yrittää."

Elämä ei ole muutenkaan sillä tavalla mustavalkoista, että asiat menisivät aina joko täydellisen pieleen tai onnistuisivat loistavasti. Suurimmaksi osaksi onnistumisemme liikuu näiden ääripäiden välimaastossa: harvoin elämässä tulee täysin paha tai täydellisen hyvä kakku. Miksi siis ajatella, että tekemisen lopputulos olisi "onnistunut" tai "epäonnistunut", kun lopputulos on useimmiten sekoitus kumpaakin? "Pahassa" kakussakin on hyviä murusia, jos vain haluaa löytää ja osaa etsiä ne.

Toinen esimerkki: Jos joudun olemaan tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla ei kerta kaikkiaan synkkaa, kieltäydyn antamasta itselleni luvan ajatella, että voi kamala, miten vastenmielinen tyyppi. Myönteisemmän puheen mukaan mietin: "Mikä tuossa ihmisessä on sellaista, mikä ärsyttää minua tai mistä en pidä? Mitä se kertoo minusta? Voisinko oppia tuolta ihmiseltä jotakin?"

Myönteisempi puhe kannattaa siinäkin mielessä, että ajatuksemme tuppaavat näkymään ulospäin ilmeinä ja eleinä, halusimmepa sitä tai emme. Jos yrittää kaikesta huolimatta olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja ymmärtää tätä, myötämielisyys heijastuu olemukseemme, ja se taas antaa paremman mahdollisuuden selvitä epämiellyttävän tyypin kanssa kuin se, että naamalta paistaisi inho. Sitä paitsi epämiellyttäviltä ihmisiltäkin voi oppia jotakin - jos ei muuta, niin olemaan iloinen siitä, ettei itse ole samanlainen (vaan tietysti paljon mukavampi ).

"Myönteinen sisäinen puheesi onnistuu parhaiten, kun tunnet olosi hyväksi. Valitettavasti tiedämme kokemuksesta, ettei itsensä komentaminen hyväntuuliseksi käy tuosta vain. Ei, mutta mukavien asioiden tekeminen tuottaa hyvän olon heti. Mukavat hetket kohottavat mielialaa välittömästi. Mitä taipuvaisempi olet ajattelemaan kielteisesti, sitä tarpeellisempia nuo hetket ovat sinulle. Jos on juuri ollut piknikillä hyvien ystävien seurassa ja nauranut itsensä kipeäksi, ei pysty ajattelemaan kielteisiä ajatuksia. Hyvien hetkien tunnelma kulkee mukana kuin eväät repussa. Hyvä tuuli tarttuu kanssaihmisiin, ja myönteiset tuntemukset tekevät tilaa uusille myönteisille tuntemuksille.

Tässä hektisessä maailmassa aikuisuuden ihanuus on välillä hukassa. Olemme monenlaisten paineiden alaisia. Kiireet ja eri suuntiin vetävät vaatimukset tuntuvat imevän mehut elämästä. Sisäinen puheemme on enimmäkseen kielteistä jupinaa. Olisi hyvä, jos joku silloin tällöin muistuttaisi: "Hei, tämän on tarkoitus olla kivaa!""

Niin. Tämä on hyvä muistutus ihmiselle, jolla on koko ajan vieressä jonkin sortin tehtävälista niistä asioista, jotka pitää tehdä tänään, tällä viikolla tai sitten kun on aikaa. Kaikkihan me tiedämme, ettei työ tekemällä lopu, ja jotenkin kummassa minullekin ilmestyy listalle kaksi uutta asiaa, kun olen yhden saanut tehtyä.

Osaan minäkin toki olla tekemättä mitään - tai ainakaan mitään järkevää - mutta niinäkin hetkinä tekemättömät työt kummittelevat jossakin takaraivossa. On kamalaa, että joutenolostakin pitää tuntea syyllisyyttä. Oli melkoinen oivallus tajuta, että elämän on tarkoitus olla kivaa ja ettei se ole mikään paha asia, jos joskus unohtaa kaikki velvollisuudet ja tekee jotain oikein mukavaa. Ja nauttii siitä ihan estottomasti.

Asiantuntijan viinivinkit

Olen kovasti jo odotellut kesäloman alkua ja tehnyt suunnitelmia loman varalle. Ei mitään suurta ja mahtavaa, vaan pieniä juttuja; paikkoja, joissa olen jo pitkään halunnut käydä. Harmi, että kauas on pitkä matka, eli en voi tuosta vain lähteä käväisemään vaikkapa Rovaniemellä. Joka tapauksessa meinaan ottaa vapaa-ajastani kaiken irti, kun vuorokaudessa on niin monta tuntia, ja kaikki ovat ihan vain minua varten. Jos aika meinaa tulla pitkäksi (mitä epäilen), niin ei hätää: on minulla hyödyllistä tekemistäkin ajateltuna. Minulla on nimittäin pari operaatiota, joiden tekemistä olen siirtänyt menestyksellisesti jo vuosikaudet, kun en ole vain saanut aikaiseksi. Yksi tämmöinen projekti on kellarikomeron tyhjennys - meinaan heittää varastosta kaikki rojut hemmettiin. Ajattelin vuokrata pakettiauton ja viedä kaiken suorinta tietä kaatopaikalle, niin pääsen kaikesta kerralla eroon ja saan kellarin tyhjäksi. Tuo vaatii kyllä aika paljon viitseliäisyyttä, mutta pakko sekin on joskus tehdä.

Tämä tässä on ystävämme perunalastu. Eikö ole herkullisen näköinen?

On minulla lomalle yksi vähän isompikin toive. Toivon nimittäin, että pääsisin pitkästä aikaa käymään Intiassa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että toive saattaa jopa toteutuakin. Täytyy varmaankin käydä pikainen telugun kertauskurssi ennen lähtöä, sillä kieli on kadonnut päästäni aika täydellisesti näiden kahden vuoden aikana. Kielen ymmärrys tosin on säilynyt yllättävänkin hyvin (kuulen kieltä kuitenkin suhteellisen usein, kun ukkeli puhuu puhelimessa), mutta puhevalmiuteni on taas ihan perustasolla. Muiden kanssa pärjäisin englannillakin, mutta anopin ja autonkuljettajan kanssa olisi hyvä osata telugua.

Odotan erityisesti appivanhempien ja hyvän ystäväni tapaamista, ja jälkimmäisen kanssa on toiveissa mennä ainakin muutaman kerran buffettiin syömään. Rakastamme molemmat syömistä, ja pystymme istumaan buffetissa helposti useammankin tunnin. Kerran tarjoilija tuli jopa sanomaan meille, että teidän pitäisi ruveta lähtemään, kun ravintola menee kohta kiinni.

Autonkuljettaja - se nuori poikanen, jolla ei ollut edes ajokorttia, kun hän aloitti pestissään - on jo kerran ottanut lopputilin ja vaihtanut toisen perheen autonkuljettajaksi mutta palannut sittemmin takaisin anoppilan autonkuljettajaksi. Poika on luonteeltaan aika herkkä, ja hän tuntuu myös kiintyvän ihmisiin helposti. Yllättävin synttärionnitteluni tuli juurikin tältä samaiselta autonkuljettajalta: hän oli laittanut minulle Whatsuppiin suloisen videon, jossa nalle saa yllätysjuhlat.

Minä en autonkuljettajan palveluksista juurikaan välittäisi, vaan minulle paras vaihtoehto olisi se, että pääsisin itse auton rattiin. Se olisi paljon helpompaakin, kun en aina tiedä oikein itsekään, minne olen menossa. Nyt kun olen menossa (jos siis olen menossa) Intiaan vain lomalle, en voi olettaa, että voin käyttää autoa milloin mieleni tekee, kun on näitä muita (appiukko ja ukkeli), joilla on työasioitakin. Jospa tämän kerran pystyisin vain nauttimaan autonkuljettajan palveluksista ilman, että tunnen oloni epämukavaksi?

Toki tähänkin postaukseen pitää ainakin yksi linnun kuva mahduttaa. Telkällä oli jo pari viikkoa sitten poikasia.

Uudistelinpa tässä sitten blogiakin taas. Tuosta taustakuvasta en hirveästi tykkää, kun se on niin musta, joten se vaihtuu varmaankin aika pian toiseksi. Blogin nimen vaihtoakin olen taas harkinnut, mutta kun en millään keksi hyvää nimeä. Ehdotuksia?

Mistä muuten tunnistaa todellisen viiniasiantuntijan? No, todellisen viiniasiantuntijan tunnistaa tietenkin siitä, että hän ostaa viinin nimen perusteella. Jos viinillä on kiva nimi, viininkin on pakko olla hyvää.

Suunnitelma B:tä maistelimme eilen. Ukkeli, joka on vielä suurempi viiniasiantuntija kuin minä, kysyi viiniä maistettuaan, että onko tämä jotain halpisviiniä. Yleensä minulla on tapana ostaa vain halpoja viinejä, kun minusta viini maistuu viiniltä, oli se halpaa tai kallista, ja olinkin vähän pöyristynyt ukkelin kommentista - olin nimittäin poikkeuksellisesti maksanut kyseisestä putelista yli 11 euroa.

Tuomio: menihän tuo, kun ei muutakaan ollut tarjolla.

Kohta sataa.

Koska olen tylsä ja mielikuvitukseton ihminen, tämä seuraava viini herätti välittömästi mielenkiintoni.

Siitä se uusi elämä alkaa, kun tätä viiniä juo. Juu.

Tämmöistäkin on tullut näköjään ostettua. Miksi ihmeessä?

Kassi-Alman luontoretki

Täällä sitä ollaan elävien kirjoissa edelleenkin, eli vatsataudista on selvitty jo ajat sitten. Alkuun täytyy tunnustaa, että makeanhimon loppumisen kanssa kävi vähän nolosti: heti vatsataudin jälkeisenä maanantaina yhdessä tilaisuudessa oli tarjolla pullaa ja pipareita, ja kuka olikaan jonossa melkein ensimmäisenä kahmimassa niitä lautaselleen. (Puolustus: olihan niitä otettava, kun ilmaiseksi sai.) Ne maistuivat yllättävän hyvin sellaiselle, joka vielä muutama päivä aikaisemmin oli luullut saaneensa makeasta tarpeekseen koko loppuelämäkseen.

Katselin tässä aiempia postauksiani ja totesin, että voiko enää karmeampia blogikuvia olla: oksennuspussi, puhelinluettelo ja autopesula! Kukahan tuommoisia kuvia on käynyt tänne laittamassa? Nyt täytyy yrittää vähän skarpata.

Matkustin viikonloppuna taas parin vuoden tauon jälkeen junalla, kun käväisin Itä-Suomessa äitienpäivää juhlistamassa. Ukkeli ei lähtenyt mukaan, joten päätin jättää auton kotiin.

Päitä on matkalla pudonnut.

En tykkää junalla matkustamisesta kahdesta syystä. Ensinnäkin minua raivostuttaa junamatkailun kalleus. Jos matkustaisimme ukkelin kanssa vanhemmilleni kaksistaan, saisimme pulittaa meno-paluusta yhteensä melkein 300 euroa, kun autolla ajaisi samalla rahalla saman matkan kolme kertaa edestakaisin! Minua ärsyttää VR:n uusi hinnoittelupolitiikka muutenkin. Ymmärrän kyllä, että suosituista junavuoroista kannattaa ottaa enemmän hintaa, mutta näin matkustajana minua nyppii se, että pitäisi lähteä liikenteeseen kukonlaulun aikaan, että saisi vähän halvemman lipun. Ihan periaatteesta siis ajelen yleensä mieluummin autolla, vaikkei se kovin ympäristöystävällistä olekaan.

Toinen syy, miksi en tykkää junalla matkustamisesta, on matkatavaroiden raahaaminen. Espoosta kun pitää päästä rautatieasemallekin jotenkin, ja inhoan sitä pakaasien kanssa bussiin änkemistä. Minulla on kaiken lisäksi tapanani ottaa aina ihan liikaa tavaraa mukaan, ja joka kerta kiroan omaa hölmöyttäni. Enkö koskaan opi? Tällä kertaa pääsin sentään matkaan yhdellä laukulla, mutta se painoi sitten senkin edestä. 

Tällä kertaa en sentään ottanut paikkaa leikkivaunusta, kuten viimeksi vahingossa kävi.

Kevät oli saapunut Itä-Suomeenkin mutta oli selkeästi Etelä-Suomen kevättä jäljessä. Hyvä niin: kerkesinpähän minäkin ottamaan kuvia kevään ensi vihreydestä.

Lehti ei ole kovin iso, mutta jo on mato ehtinyt sitä jyrsimään.

Muurahaisetkin nautiskelivat lehtien aluista.

Kesä tuli virallisesti avattua, sillä rantasauna otettiin käyttöön lauantai-iltana. On se vaan niin erilaista istua saunassa, kun ikkunasta näkyy järvimaisema. Lauantaina tosin järvellä oli melkoinen aallokko ja tuuli ihan hirveästi, mutta sunnuntaina ilma oli jo paljon leppoisampi: järvi oli peilityyni, ja ilmakin oli kovin kesäinen.

Uimaan en uskaltanut mennä, vaikka veden lämpötila olikin ruhtinaalliset 10,5 astetta. Aikomus kyllä oli, kun ajattelin kerrankin repäistä, mutta varpaat kasteltuani tuli kiire takaisin saunaan.

Lintuja tuli myös bongailtua, kun olen nykyään niin kovin valveutunut lintujen tarkkailija. Vanha tuttu rantasipi (joita oli itse asiassa ainakin kolme) oli taas ilmestynyt talven jälkeen samoihin maisemiin - jos siis lintu oli sama kuin aiempina vuosina.

Välillä ihmetellään...

... ja välillä taas ei.

Västäräkkikin saattoi olla sama kuin aiempina vuosina - ehkä tämä on senkin kotiseutua? On niin mukava toiveajatella, että linnut ovat samoja kuin edellisinä vuosina; että ne ovat jostain syystä tykästyneet juuri näihin rantoihin.

Uusia lajejakin tuli bongattua. Härkälinnun äänen olen monen monta kertaa kuullut, mutta koskaan en ole lintua itseään nähnyt. Härkälinnun ääni on muuten potentiaalisesti maailman rumin linnun ääni: se kuulostaa vähän siltä kuin sikaa tapettaisiin (vaikka en ole koskaan kuullutkaan, miltä sian tappaminen kuulostaa).

Kuikan ääni taas on minusta kaunis ja hieman haikeakin. Kuikka tuli sekin nähtyä ensimmäistä kertaa, eikä kuikka ollut ollenkaan sen näköinen lintu kuin olin kuvitellut. Kyllä elämä on pettymyksiä täynnä.

Ihme patruuna.

Isokoskelotkin olivat ilmestyneet taas järvelle.

Wikipediasta: koiraalla tummanvihreä pää, naaraalla punertava hapsottava takatukka. Melkein kuin meikäläinen.

Hämmästyin suuresti, kun näin aivan laiturin vieressä kaksi joutsenta. En ole koskaan ennen nähnyt joutsenia niin lähellä laituria.

Sekin kummastutti, että joutsenen nokka näytti olevan aivan erimallinen kuin esimerkiksi Suomenojan joutsenien. Pikainen selvittely paljastikin, että tämä joutsen onkin laulujoutsen, kun Suomenojalla on kyhmyjoutsenia. Voi herranen aika tätä tiedon määrää.

Toinen joutsen oli aluksi kovin varuillaan, mutta sekin rupesi pian pyllistelemään rantavesistössä, kun huomasi, etten meinaa laittaa heitä pataan.

- Käytkö sä useinkin täällä?

Äitienpäivä sujui mukavasti (kävimme lounaalla Lustossa, jossa mukaamme liittyi muitakin juhlijoita), ja Luston lähellä piti käydä tutkimassa yksi vanha aitta ja talon kivijalka, kun ne sattuivat siinä tien vieressä sopivasti olemaan.

Harmittaa, etten tullut katsoneeksi tuonne uunin luukkuun. No, aina ei voi voittaa.

Tiedon määrästä puheen ollen: en ollut aiemmin tiennyt sitäkään, että sahrami tehdään krookuksen luoteista.

Äitihän se minulle tämänkin tiedon paljasti, ja taas nähtiin, että kana on munaa viisaampi. En tosin tiedä, onko se tämä samainen krookuslajike, josta sahramia tehdään, vai onko kyseessä jokin toinen lajike.

Näitä seuraavia kasvejapa äiti ei tunnistanutkaan.

Makrokuvat joskus vähän vääristävät, ja nämäkin töppyräiset näyttävät kuvissa suhteellisen isoilta, vaikka oikeasti nämä olivat tosi pieniä. Lupiinin alkujahan tuossa on, ja kyllä äitikin ne sitten tunnisti, kun näytin hänelle paikan, jossa olin kuvat ottanut.

Ei tämä seuraava ötökkäkään mikään kovin iso ollut, ehkä korkeintaan muutaman millimetrin mittainen.

Äiti epäili näitä liljakukoiksi, mutta eivät nuo niiltä minusta oikein näytä. Liljakukolla kun ei näyttäisi olevan pilkkuja, ja isompikin se on. Paljain silmin ötökästä ei erottanut juuri mitään, mutta kamera paljastaa, että sillä on oikein naamakin.

Kanukka.

Tämän minäkin tunnistin - ilman googlea ja äitiä.

Ruusukin tunkee alkua piikeistä huolimatta.

 Sitten taas vähän ötökkäosastoa.

Perhosia on ihan pirun vaikea kuvata, kun ne lepattavat sinne tänne, mutta tämä yksi suruvaippa antautui ilokseni kamerallekin. (Toivottavasti nimi ei ole enne.)

Valkovuokot kuuluvat äitienpäivään, totta kai.

Tekisi mieli tarinoida pidemminkin, mutta eiköhän sitä ollut riittämiin tässäkin. Palailen taas joskus lehtereille. Hyvää viikon jatkoa kaikille!