Läpäläpä

Asiaa ei nyt oikein ole, mutta onpahan lenkkeilykuvia taas. Oli niin kivan harmaa päivä, että päätin lähteä kameran kanssa lenkille, vaikka lähtiessäni totesinkin, että kameran akussa oli virta aika vähissä. En kuitenkaan malttanut jäädä latailemaan akkua, vaan arvelin, että kyllä virta riittää. No eihän se mitään riittänyt. Harmitti, mutta toisaalta ei sitten tullut kuviakaan niin paljon järjesteltäväksi!

Rakkauslukkoja Haukilahden venesataman kupeessa. Kyllä tuonne vielä lisääkin mahtuisi!

Olen pohtinut viime aikoina uuden kameran ostoa, ja tänäänkin tuli mieleeni, olisiko paristokäyttöinen kamera akkukäyttöistä kameraa sittenkin parempi, kun ylimääräisiä paristoja voisi ottaa aina varuiksi mukaan. Toisaalta paristojen kanssa räpeltäminen tuntuu aika työläältä, ja olen ajatellut paristojen myös kuluvan aika nopeasti ja paristokäyttöisen kameran tulevan loppujen lopuksi kalliiksi. Akku kestää - täyteen ladattuna, hehe - hyvinkin pitkään, mutta sitten kun akku on tyhjä, niin minkäs teet. Kuvia et ota ainakaan.

Huomasin ilokseni rannalla joutsenperheen, ja kyllä harmitti, kun akun varoitusvalo alkoi jo tässä vaiheessa vilkuttaa punaista.

Ihmettelin poikasia, kuinka ne eivät vieläkään olleet vaihtaneet väriään, vaikka ne olivat jo yhtä isoja kuin vanhempansakin ('vanhemmat' kuulostaa tässä yhteydessä kyllä vähän hassulta...). Joutsenet ovat upeita lintuja, mutta nuo kiertyneet kaulat aiheuttivat minussa jonkinlaisen inhotusreaktion. Ihan kuin käärmeitä! Yhyy!

Syksyn ruska oli yllättävän äkkiä ohi, ja lehdet ovat pudonneet puista jo melkein kokonaan. Syksy tuntuu minusta edelleen ihanalta, mikä on perin kummallista, sillä olen ennen vihannut syksyä sydämeni pohjasta. 

Tässä minun oli tarkoitus kuvata Poseidonin temppeliä muistuttava huvimaja, jonka olen kuvannut kerran kesäisempänä ajankohtanakin. Ehkä sen tuolta vastarannalta juuri ja juuri erottaa, jos oikein kovasti pinnistelee?

Sitten tulisi hevoskuvia, koska en ole vielä koskaan aiemmin hevosia kuvannutkaan. Pollet olivat siirtyneet talviaikaan ja saaneet ylleen talvivaatetuksen.

Olen aina luullut pelkääväni hevosia, mutta nyt totesin, että en taida pelätäkään niitä. Pari heppaa tunki turpansa melkein kameraan kiinni - luulivat varmaan, että minulle oli taskussa herkkupaloja - mutta siitä huolimatta en pelännyt niiden haukkaisevan minua. Sisälle hevosaitaukseen en kyllä ehkä uskaltaisi mennä, koska siellä olisi niitä kavioita.

Korppua, leivänkannikkaa, intialaista currya?

Olen huomannut, että kamera toimii minulla jonkinlaisena pelon lievittäjänä: tuoreessa muistissa on vielä Kruunuvuori, jonka autiotaloja ei tullut mieleenkään pelätä. Vasta illalla rupesin kauhistelemaan mielessäni, missä olinkaan ollut: olisin voinut nähdä haamuja ja kuulla kuolleiden kuiskintaa! Kyse on luultavasti siitä, että kun olen oikein keskittynyt kuvaamiseen, ajatukset pyörivät vain kuvaamisen ympärillä, ja pelkoa synnyttävät ajatukset eivät pääse tulemaan mieleen. Jos olisin ollut Kruunuvuoressa ilman kameraa, minulla olisi ollut paljon enemmän aikaa ajatella ympäristöäni ja itseäni (apua, mikä tuo ääni oli; nyt minua alkaa varmaan pelottaa!). On kyllä mielenkiintoista, miten paljon itseensä pystyy vaikuttamaan ihan pelkän ajatuksen voimin: miten ajattelemme, siten tunnemme ja käyttäydymme.

Kruunuvuoresta tuli mieleen, että luin Kruunuvuoren historiasta kertovan Kruunuvuori-kirjan, mikä sai minut lumoutumaan paikasta entistä enemmän. Harmitti, etten lukenut kirjaa ennen Kruunuvuoressa käyntiä, koska silloin olisin tiennyt paikasta jo etukäteen enemmän ja osannut katsella taloja ihan toisin silmin, kun olisin tiennyt niiden asukkaiden historiasta jotain. Vielä enemmän harmittaa se, että sain tietää paikasta vasta nyt, kun talot kohta puretaan.

Esimerkiksi Lindbergin talon viimeisestä asukkaasta, Naima-neidistä, kerrotaan kirjassa seuraavaa:

"Naiman tunteneet kuvaavat häntä avuliaaksi ja vaatimattomaksi. Hän ravitsi hentoa ruumistaan niukasti ja vei usein ruokaa yhtä vaatimattomalle ystävälleen Kalastaja-Kallelle, joka asui Kaitalahden pohjukassa. Joskus hän ansaitsi muutaman lisäpennosen myydessään puutarhansa tuotteita ja metsämarjoja Kruunuvuoren kesäasukkaille. Monet muistavat, kuinka Naima vielä ikääntyneenäkin ilmestyi ovensuuhun ja niiaten kysyi: "Saisiko teille olla muistikoita?"

Kun Naima täytti 80 vuotta, huvila-asukkaat järjestivät hänelle juhlat Villa Hällebossa. Naima ei ollut tottunut huomionosoituksiin tai koreiluun. Sen verran hän kuitenkin oli ennakoinut tulevaa, että oli syntymäpäiväkseen hankkinut uudet kumitossut."   

Olisinpa tiennyt Naiman persoonasta ennen käyntiäni Kruunuvuoressa, niin olisin voinut kuvitella hänet kalosseissaan poimimassa marjoja Kruunuvuoren metsissä.

Nyt olen eksynyt kyllä aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Niitä lenkkikuvia siis.

Lenkin jälkeen maistuikin sitten kuuma glögi. Olen ihan hulluna Valion sokeroimattomaan glögiin (ei ole mainos; kerronpa vain pitäväni kyseisestä juomasta), ja olen jo monta vuotta ostanut pelkästään sitä (plus lisäksi jotain holillisia versioita). Tänä vuonna järkytyin pahasti, sillä en meinannut löytää sokeroimatonta glögiä enää mistään. Mihin ihmeeseen se on kadonnut? Ei kai sen valmistusta vain meinata lopettaa? Erittäin pitkällisen ja sinnikkään haeskelun seurauksena löysin glögiä vihdoinkin yhdestä kaupasta, ja sitä pitikin sitten ostaa samalla viisi purkkia.

On se höyryävän kuumaa.

Kuvaöveri

Miten te varmuuskopioitte valokuvanne? Minä olen täysin kyllästynyt omaan systeemiini, joka on sekava ja epäkäytännöllinen: Aina silloin tällöin muistan, että kuvat pitäisi taas varmuuskopioida, jolloin menen vaikkapa C-levylle, ja kopioin sieltä valitsemani kansiot copy-paste -menetelmällä ulkoiselle kovaleylle. Tässä on se ongelma, että koska en osaa "verrata" ulkoisen kovalevyn ja C-levyn sisältöä, enkä jaksa käydä jokaista kansiota yksitellen läpi, jotkut kuvat saattavat tulla kopioiduksi moneen kertaan. Nämä moneen kertaan kopioidut kuvat vievät ulkoiselta kovalevyltä ihan turhaan tilaa, kun kaiken lisäksi olen hyvin laiska käymään kuvia läpi ja poistamaan joukosta epäonnistuneet otokset. Ryhdyn siivoamaan kuvakansioitani tavallisesti vasta siinä vaiheessa, kun on viimeinen pakko, eli silloin, kun koneen kovalevyt ovat täynnä.

Jokin aika sitten kävi niin onnettomasti, että ulkoinen kovalevykin täyttyi. Helpoin vaihtoehto olisi ollut ostaa uusi kovalevy, mutta päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ruveta järjestelemään kuvakansioita, kun tiesin, että ylimääräisiä kuvia poistamalla saisin lisätilaa. Hävettää tunnustaa, mutta sain ihan vain huonot kuvat ja moneen kertaan kopioidut kuvat poistamalla vapautettua 70 gigaa tilaa. Siivous oli kuitenkin niin järjetön, turha ja aikaavievä homma, että nyt on pakko keksiä jokin järkevämpi systeemi.

Löysin kovalevyä siivotessani joitakin Intia-kuvia, jotka minulla oli ollut tarkoitus laittaa joskus blogiin mutta jotka eivät kuitenkaan sinne tietään löytäneet. Tässä tulee siis sekalainen kokoelma kovalevyn uumenista löydettyjä kuvia.

*****

Ihmettelin kerran asuintalomme neljännesvuosikirjanpitoraporttia katsellessani, että kuinka puutarhurilla oli voinut mennä talomme edessä olevan nurmikkoläntin leikkaamiseen kaksi päivää. Nurmikkoläntti on todella pieni, ehkä joku parikymmentä neliötä, joten sen leikkaamisessa ei kauan pitäisi mennä.

Eräänä päivänä tämäkin arvoitus ratkesi. Syynä oli se, että nurmikko leikattiin käsin.

Ja kun sanon käsin, tarkoitan ihan kirjaimellisesti käsin: puutarhuri kykki maassa, otti ruohotupsun sormiensa väliin ja repäisi sen irti.

Puutarhuri siisti samalla myös pihaa reunustavia kukkapuskia ja pensaita, ja hänen apunaan oli nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, jonka tehtävä oli haravoida piha. Harava ei tietenkään ollut harava vaan luuta - yksi Intian monikäyttöisimmistä työvälineistä.

Ja nurmikko kukoisti taas!

Naapurin pihalta löytyi hieno banaaninkukka.

Nallen elo Intiassa on hieman hankalaa ja tylsää, koska poloinen joutuu olemaan koko ajan sisätiloissa. Ulkona kun on liian paljon vaaratekijöitä, kuten pulut, liskot ja pöly. Päätinkin kerran järjestää nallelle hieman vaihtelua ja ottaa nallen autoajelulle mukaan. Kävimme ihmettelemässä monenlaisia paikkoja.

Tästä seuraavasta kyltistä nalle tykkäsi aivan erityisesti:

Ukkelin mielestä oli nolon näköistä, että auton ikkunasta tungettiin ulos nalle ja sen jälkeen otettiin siitä kuva. Jos ihan totta puhutaan, niin tuossa rakennustyömaan liepeillä minuakin hieman hävetti, kun siinä oli niitä raksamiehiä katselemassa.

Tämän kuvan otin erään anopin ystävän luona, kun minusta oli hauska huomata, miten samalta intialainen ja suomalainen valokuvapöytä näyttävät. (Kuva on vähän huono, kun näpsäisin sen salaa.) Tällaisia valokuvakokoelmia näkee Suomessa varsinkin vanhempien ihmisten kotona, ja kokoelmat taitavat olla Intiassakin enemmän vanhemman väen "harrastus". Intialaisen pöydän päälle on tosin levitetty sanomalehti, koska sanomalehti on kätevä myös pöytäliinana ja hyllypaperina (muiden muassa).

Liikenne tarjoaa Intiassa loputtoman määrän kuvauskohteita.

Tässä sitä mennään skootterilla koko perheen voimin.

Olenko jo maininnut, että olen nähnyt yhden moottoripyörän päällä samalla kertaa neljä ihmistä ja yhden vuohen? Kypärää ei tietysti ollut kenelläkään - ei edes sillä vuohella.

Huumoriveikko liikenteessä.

Toivottavasti ei tule äkkipysähdystä tälle herralle!

Kerran kehätiellä ajallessamme näimme sivutiellä massiivisen ihmisjoukon.

Tuolla oli ilmeisestikin tapahtunut jokin onnettomuus (ambulanssin siniset valot näkyvät kuvan keskellä), ja kaikkien oli pitänyt päästä töllistelemään tapahtunutta - intialaisethan ovat hyvin uteliasta kansaa. Jos jossain tapahtuu jotain mielenkiintoista, paikalle ilmestyy heti laumoittain ihmisiä, vaikka oltaisiin kuinka syrjäkylillä.

Me pysäköimme myös automme moottoritien varteen ja jäimme tarkkailemaan tilannetta. Ei mennyt kauan, kun peräämme pysähtyi toinenkin utelias.

Kauan emme paikalla viipyneet, sillä autonkuljettaja halusi lähteä pois, kun häntä alkoi pelottaa.

Kuvassa on Narasimha Kondan temppeli, joka on omistettu Narasimha-jumalalle. Narasimha on yksi Visnu-jumalan avatarista, ja hän on puoliksi leijona, puoliksi ihminen. Kävimme temppelissä, kun vanhempani olivat appivanhempien luona Nelloressa kylässä, joten tämän kuvan ottamisesta on jo aikaa.

Intialaiset temppelit ovat väreineen ja kaiverruksineen minusta ihan uskomattoman kauniita.

Sitten pari lehtikuvaa.

Minulla oli aikoinaan tarkoitus tehdä juttu intialaisista kuolinilmoituksista, mutta en sitten tehnytkään. Eipä niissä kuolinilmoituksissa mitään kovin erikoista olekaan; tämä on aika tyypillinen. (Vaikka tämä ei olekaan varsinainen kuolinilmoitus vaan ilmoitus kuoleman jälkeisestä kymmenennen päivän seremoniasta yhdistettynä kuolinilmoitukseen.) Minua pisti intialaisissa kuolinilmoituksissa silmään aina se, kuinka naisesta mainitaan aina ensimmäiseksi, kenen vaimo hän oli  (w/o eli wife of), vaikka mieskin olisi jo edesmennyt. Vasta tämän jälkeen tulevat henkilön muut tiedot, kuten ammatti, joka tässä tapauksessa oli koulun rehtori.

Aamulehden välistä tippuvat liput ja laput ja kaikenlaiset mainoskikat ärsyttävät minua ihan suunnattomasti. Tämä lehti vei kyllä voiton kaikista.

Ennen kuin pääsi lukemaan etusivun, piti leikata sivun päällä oleva mainos auki. Kyseessä oli tietenkin vaalennusvoidemainos, ja mainoksessa luvattiin: kun saat tämän revityksi auki, voisit olla neljä kertaa vaaleampi. Väärin. Minä olin neljä kertaa punaisempi.

No niin, aamun askartelut on suoritettu. Sisäpuolelta löytyi lisää vaalennusvoidemainoksia.

Lensin viimeksi Suomeen Lontoon kautta British Airwaysilla (ja se oli luultavastikin viimeinen kerta, kun lensin British Airwaysilla), ja koneen reitti kulki Persianlahden ja Mesopotamian ylitse. Alla aukesivat niin erikoiset hiekka-aavikko- ja jokivarsimaisemat, että en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. (Ja linssissä näkyy olevan joku kiva likatäplä.)

Mitä nuo kuvassa näkyvät viirut mahtavat olla?

Bagdadin kaupunki ilmasta käsin. Vihreys näkyy olevan aika kortilla!

Nämä seuraavat kuvat ovat jostakin Turkin rannikolta. Harmittaa, kun en kirjoittanut paikannimiä lentokartalta ylös, että osaisin sanoa tarkemmin, mistä päin nämä ovat.

Lopuksi vielä yksi video.

Video on kuvattu uudenvuodenpäivänä pari vuotta sitten. Yhdessä ostoskeskuksessa oli uudenvuodentapahtuma, jossa kuka tahansa sai mennä tanssimaan ja esiintymään ihmisille. Ihailen intialaisissa sitä, että he niin pelottomasti menevät esiintymään parrasvaloihin, sekä lapset sekä aikuiset.

Videon laatu on hieman surkea, kun sain taistella tilastani kaiteen luona.



Tulipas melkein ikävä Intiaa.