Vaihtelusta puheen ollen, löysin itseni muutama päivä sitten urheiluliikkeestä sovittelemasta uimapukuja - ja sovitteluasteelle se touhu myös jäi. Uimisen kanssa kävisi kuitenkin niin, että kävisin uimassa tasan kerran, eikä sitä yhtä kertaa varten oikein kannata uimapukua ostaa. Uiminen olisi varsin hyvää liikuntaa (näin olen antanut itselleni kertoa), mutta asiassa on semmoinen ongelma, että minä inhoan uimista. Inhoan uimapuvun nihkeyttä, uimahallin liukasta lattiaa, kylmyyttä, tungosta uima-altaassa, silmiin ja nenään menevää vettä, kloorin hajua ja märkää tukkaa. Liikunnan tarkoitus on kai tuottaa liikkujalle iloa, mutta uimahallissa käynti saa minut poikkeuksetta kiukkuiseksi. Vaan kuka tietää, ehkä minä vielä sen uimapuvunkin hankin. (Bikinit mulla kyllä on, mutta niissä tunnen oloni uimahallissa hirveän alastomaksi.)
Tällä lenkillä suunnistin kohti Espoon keskuspuistoa (juu, uskokaa tai älkää, Espoollakin on oma Central Parkinsa!) Keskuspuisto oli minulle ihan uusi lenkkeilypaikka - tai teknisesti ottaen kävin siellä kyllä jo viime viikolla, mutta silloin kävi niin surkuhupaisasti, että eksyin metsään. Lenkkeily meni suunnistamiseksi, ja kuvasaldo jäi todella köyhäksi, kun kaikki energia meni selviytymiseen.
Vähän harmittaa, että lenkkeilypäivä oli niin pilvinen, ja kuvat jäivät siitä syystä hyvin harmaiksi. Mutta sellainenhan tämä Suomen syksy on, pimeä ja harmaa. Eikä nyt ole edes vielä pimeä.
Ihmettelen sitä, että metsässä oleminen ei ole pelottanut minua tänä kesänä ollenkaan. Aiemmin en uskaltanut mennä syvemmälle metsään yksin, vaan piti liehua lähellä taloja - en siksi, että olisin pelännyt eksyväni, vaan siksi, että pelkäsin mörköjä. Puiden huminan keskellä oli aivan liian helppo ruveta mielikuvittelemaan kaikenlaista. Mutta tänä kesänä havahduin kerran mustikassa ollessani: hyvänen aika, minuahan ei pelota lainkaan! En ymmärrä, mihin ja miten pelko on hävinnyt, mutta pääasia on, että se on hävinnyt. Olen saanut elämääni ihan uuden ulottuvuuden, metsän.
Kun minua ei nyt enää pelota metsässä, uskallan poiketa poluiltakin, ja sillä tavalla viimeksi eksyinkin. Kun piti lähteä tutkiskelemaan, mitä tuonkin mäen päällä mahtaa olla ja mihin tuokin polku johtaa. On kyllä tunnustettava, että en varmasti olisi ollut niin huoleton, ellei olisi ollut kännykkä mukana. Kompassia en ole koskaan osannut käyttää, mutta onneksi sitä ei nykyaikana tarvitsekaan.
Vaikka keskuspuistossa tunsikin välillä olevansa ihan korvessa, totuus eli kaupungin läheisyys ei päässyt kuitenkaan missään vaiheessa tyystin unohtumaan. Ylitse lenteli jatkuvasti lentokoneita, jossakin kuului ambulanssin ujellus, metsäkoneet tekivät töitä, ja muita lenkkeilijöitäkin näkyi. Monella samoilijalla näytti olevan kori kädessään, ja koriin oli arvatenkin tarkoitus löytää sieniä. Minäkin yritin katsella niitä, mutta maasto näytti kyllä siltä, että se oli koluttu moneen kertaan.
Nami, nami, sieniä. |
Joku oli käynyt Indiskassa ja heittänyt kuitin luontoa kaunistamaan. |
Ainoa ärsytyksen aihe keskuspuistossa olivat työmatkapyöräilijät, jotka suorittivat kotiin pyöräillessään ilmeisesti päivän liikunta-annostaan. Vauhti oli tietysti hirmuinen, ja siinä meinasi lenkkeilijäparka jäädä polkupyörän alle pariinkiin otteeseen. Mietin vain, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut iPodit korvilla, enkä olisi kuullut pyöräilijöiden lähestymistä.
Musiikin kuuntelussani on muuten myös tapahtunut tänä vuonna ihmeellinen muutos. En aiemmin pystynyt lenkkeilemään, ellei korvissa jumputtanut jokin superhyvä biisi (kuten esimerkiksi tämä tai tämä), joka kannusti menemään kovempaa ja pidemmälle. Sitten kerran iPodini lukitusnappula hajosi, ja soitin jäi aina jotenkin päälle, mikä johti siihen, että akku oli aina tyhjä silloin, kun olisin soitinta tarvinnut. Se taas johti siihen, että en enää tarvinnutkaan koko soitinta ollenkaan, vaan voin nykyään keskittyä kuuntelemaan esimerkiksi, kuinka tikka hakkaa puuta. On ehkä ihan hyväkin olla kuuntelematta lenkillä musiikkia, koska reipasta musiikkia kuunnellessa tulee ihan vastustamaton halu juosta, ja se taas tietäisi läjäpäin ongelmia.
Kuntoiluvälineitä lenkkipolun varrella. |
Kohmeloinen koppis. |
Eikä siinä kaikki. Suorituskeskeiseen liikuntaan kuuluu tietysti myös se, että pitää kirjaa liikkumisistaan, ja tätä harrastin minäkin. Nyt olen ilmeisesti kuitenkin ihan lopullisesti seonnut, sillä on mennyt monta viikkoa ilman, että olen merkannut liikuntasuorituksiani ylös. Osaksi se johtuu varmaankin siitä, että en voi polveni takia liikkua niin paljon kuin haluaisin, vaan on ollut pakko opetella kuuntelemaan omaa kehoaan ja säätelemään liikuntaa tuntemusten mukaan. On ollut pakko omaksua rennompi asennoituminen liikkumista kohtaan, eikä liikuntapäiväkirjojen pitäminen oikein sovi sellaiseen. En esimerkiksi muista, mitä liikuntaa harrastin viime viikon tiistaina, ja vaikka epätietoisuus vähän kirpaiseekin (hulluutta on monta lajia...), se tuntuu samalla myös jollakin tavalla hyvin vapauttavalta. Tiedän, että olen liikkunut, ja se riittää. Voisiko olla niin hassusti, että olen oppimassa suorituskeskeisyydestä pois?
Mainittakoon tässä vielä, että tämä samainen ihminen ei vielä 2000-luvun alkuvuosina harrastanut liikuntaa lainkaan, koska liikunta oli niin vastenmielistä puuhaa, ja hikikin siinä tuli. Satunnaisia liikkumisjaksoja minulla oli ollut, mutta liikunta ei ollut koskaan muodostunut osaksi minua.
Sunan päässä keskuspuistoa oli portti (tarkemmin sanottuna kaksi pylvästä), Huuhkajaportti, joka on saanut nimensä läheisen kallioalueen, Huuhkajakallion mukaan.
Joku oli virkannut hauskat koristeet porttipylvään ja viereisen sähkötolpan ympärille. En tiedä, mitä virkaa näillä koristeilla oli ja kuka ne oli tehnyt, mutta siinähän ne olivat, lenkkeilijöiden ihmeteltävinä.
Portin vieressä oleva opastintaulu kertoi huuhkajasta seuraavaa:
"Suomalaisessa kansanperinteessä huuhkajaa on pidetty pahanilmanlintuna, jonka ilmestymistä pihapiiriin tai sen äänen kuulemista pidettiin kuoleman tai onnettomuuden enteenä. Tämän vuoksi huuhkajakanta melkein metsästettiin sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä. Suomalaisissa kansansaduissa pöllö taas kuvataan viisaana eläimenä. Eteläisemmän Euroopan lajistoon kuuluva minervanpöllö on erityisesti perinteinen antiikin viisauden ja filosofian symboli."
Oli kiva tutustua keskuspuistoon. Menen toistekin - tai siis kolmannen kerran.