Syö ravintolassa ja menetä yöunesi

Kävimme pitkästä aikaa ukkelin kanssa ihan ravintola-ravintolassa syömässä, vaikka minä lähdinkin mukaan hieman pitkin hampain. Toki olisin voinut kieltäytyä lähtemästäkin, mutta sitten olisin joutunut laittamaan ruokaa. Ravintolareissu pelasti kokkaamiselta, mikä on aina iloinen asia.

Minua ei kiinnosta nykyään ravintoloissa käyminen iltaisin monestakaan syystä. Ensinnäkin ruoka on minulle vain polttoainetta, ja kaikenlainen hienostelu ruoan kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Minulle on tärkeintä, että ruoasta tulee riittävästi kutakuinkin kaikkia ravintoaineita, että vatsa täyttyy ja että aterialla jaksaa niin pitkään, kunnes on taas aika syödä. En osaa arvostaa kauniita annoksia, vaikka toki kaunis annos houkuttelee syömään mieluummin kuin harmaa mössö. On hienoa, että joillakuilla on intohimoa ruoanlaittoa ja ruoan esillepanoa kohtaan, ja sekin on hienoa, että on ihmisiä, jotka osaavat arvostaa hyvää ruokaa ja kauniita annoksia. Itse en kuulu tähän joukkoon, ja siksi olen aika turha ravintola-asiakas. 

VIP-asiakas saapumassa ravintolaan.

Toiseksi ravintoloissa ärsyttää odottelu. Otimme viikonloppuna Ragussa neljän ruokalajin yllätysmenun, ja aikaa siitä hetkestä, kun saavuimme ravintolaan, siihen hetkeen, kun lähdimme sieltä, kului melkein kaksi ja puoli tuntia. Emmekä edes parittaneet ruokia viineihin, vaan joimme vain yhdet lasilliset punaviiniä. Jos on syömässä isommalla seurueella tai jos kyseessä on jokin erityistilanne, pidempikin istuminen ravintolassa menee, mutta tavallisella "käydään ulkona syömässä" -keikalla parissa tunnissa rupeaa jo odottamaan sitä hetkeä, että pääsisi lähtemään kotiin. 

Ukkeli malttoi sentään tällä kertaa olla räpläämättä kännykkäänsä koko ajan, mutta naapuripöydässä oli niin mielenkiintoiset keskustelut, että minulla oli vaikeuksia keskittyä juttelemaan ukkelin kanssa, kun piti kuunnella, mitä naapuripöydässä puhuttiin. 🙈 Naapuripöydän seurueessa oli nainen, jolla oli useampikin ruokarajoite (vehnä, ruis, kaura, ohra ja pähkinät), ja oli kiinnostavaa seurata, miten ravintolan keittiö ja tarjoilija suhtautuivat niihin (erinomaisen hyvin). 

Kolmanneksi ravintoloiden ruoka on harvoin mitenkään erityistä. Usein ruoka on ihan hyvää mutta ei sen tasoista, että sen takia viitsisi lähteä kotoa mihinkään, odotella ruokaansa joskus hyvinkin kauan ja maksaa siitä enemmän kuin haluaisi. Korona-ajan jälkeen ravintoloissa tapahtui minusta jonkinlainen laadullinen notkahdus, ja huonoja annoksia on tullut sen jälkeen eteen luvattoman usein. 

Ragun ruoatkin olivat hyviä perusruokia, mutta mitään ihmeellistä niissä ei ollut. Pääruoan lammas oli toki poikkeuksellisen hyvin kypsennetty, ja siitä annan pisteet. 

Ragun leipätarjotin on aina yhtä ihana ja tällaiselle leipähiirelle oikea taivas!

Siikacrudoa ja mangokastiketta.

Myskikurpitsakeittoa ja Aura-kroketti.

Karitsanniskaa ja perunafondant.

Tummasuklaa-vadelmamousse ja vadelmasorbettia.

Ragun yllätysmenu oli kyllä ihan koherentti kokonaisuus, ja kausituotteiden käyttäminen ilahdutti erityisesti. Ukkeli tykästyi kurpitsakeittoon ja sanoi, että tätä pitäisi tehdä kotonakin. Meillä onkin syöty tällä viikolla poikkeuksellisen paljon keittoja, kun ukkeli sai Intiassa yksissä häissä taas jonkin pöpön ja on ollut yskäinen ja nuhainen. Kuumat keitot ovat siis maistuneet ukkelille. Minä en suuremmin pitänyt Ragun keitosta, sillä siinä oli jokin mauste (kaneli?), joka ei sopinut minusta keittoon, ja suolaakin oli omaan makuuni liian vähän. 

Pääruoan ruusukaaleista tuli mieleeni, että kokeilin laittaa tällä viikolla ruusukaaleja intialaiseen tapaan, ja ruoasta tuli hiton hyvää. En normaalisti tykkää ruusukaalista, mutta intialaisten mausteiden kanssa se upposi yllättävän helposti. Nyt meinaankin jatkaa ruusukaalireseptien kehittelyä, ja suunnitelmissa olisi kokeilla laittaa ruusukaaleja ainakin sambariin sekä tehdä niistä jonkinlaista currya.

Olen miettinyt, onko minusta tullut ruoan suhteen vaativampi kuin aiemmin, kun mikään ravintolaruoka ei jaksa oikein enää säväyttää. Olen syönyt elämäni aikana hyvin monenlaisissa ravintoloissa ja niin monenlaista ruokaa, että ehkä kaikki on tavallaan jo nähty. On koettu Michelin-ravintolat ja katuruokakojut ja kaikki niiden väliltä. Ehkä jossain vaiheessa tulee väistämättäkin vastaan se raja, että ei jaksa enää hurmioitua mistään, vaan tavallinen perusruoka alkaa maistua paremmalta kuin mitkään Michelin-tähdet. 

Viimeinen ja tärkein syy, miksi en välittäisi lähteä illalla ravintolaan, on se, että ravintolaillallinen pilaa yöunet – ilman alkoholiakin. Useinhan ravintolakäynnit venyvät pitkälle iltaan, ja jos olemme varanneet pöydän esimerkiksi seitsemäksi, olemme saattaneet olla kotona vasta kymmenen, yhdentoista aikoihin. Uni tulee harvoin heti, eikä unen laatu ole kummoinen raskaan illallisen jälkeen. Tällä kertaa ehdotinkin ukkelille, että menisimme syömään tarpeeksi aikaisin, jotta pääsisimme myös ajoissa kotiin. No, ukkeli varasi pöydän viideksi, jolloin ravintola aukesi. 😅 

Noin aikainen illallisaika nauratti, mutta loppujen lopuksi söimme lähes tavanomaiseen aikaamme kuuden ja seitsemän välillä, kun alkupalaleivät ja viinilasit tulivat pöytään vasta vähän ennen kuutta. Olimme kotona kahdeksan maissa, ja minä pääsin nukkumaan tavanomaiseen aikaani yhdeksältä. Uni oli kuitenkin todella katkonaista ja häiriintynyttä. Ukkelilla puolestaan oli hankaluuksia saada unen päästä kiinni, ja hän oli hereillä vielä, kun minä nousin ylös neljän maissa. Ukkeli oli tosin juonut päivän aikana neljä kuppia kahvi, joista viimeisen vielä tuolla Ragussa, joten ihan pelkkää ravintolaruokaa ei voi hänen kohdallaan syyttää. 

En käsitä, miksi ravintolaruoat pilaavat lähes järjestään yöunet, vaikkei söisi itseään mitenkään ähkyyn ja vaikkei joisi pisaraakaan alkoholia. Minulle käy joka ravintolaillallisen jälkeen niin, että nukun huonosti, ja koska nukkuminen on minulle tärkeää ja osaan nykyään myös arvostaa hyvää unenlaatua, tämä ärsyttää todella. Tuleeko ravintolassa syötyä sittenkin enemmän kuin kotona, ja unet menevät pilalle ruoansulatuksen takia? Ehkä syödyn ruoan määrää ei hahmota, kun syömiseen kuluu ravintolassa verraten pitkä aika? Kotonahan ruoka tulee mätettyä naamariin varmaankin kymmenessä minuutissa. Vai ovatko ravintolaruoat laadultaan niin erilaisia kuin kotiruoka, ja se vaikuttaa nukkumiseen? 

Ilman naamaria on helpompi syödä. 😆

Edellä mainituista syistä tykkään siis käydä ravintoloissa mieluummin lounaalla kuin illallisella. Lounaat ovat mutkattomampia, ja isompikin annos ehtii sulaa iltaan mennessä. Jos pitää käydä ravintolassa illalla, käyn mieluiten jossakin aasialaistyyppisessä paikassa, jossa kaikki ruoka tuodaan pöytään samaan aikaan, ja annokset jaetaan. Siitä jää kaikki ylimääräinen kikkailu pois, ja maku on pääasiassa. 

Oma asenteeni ravintolasyömistä kohtaan vähän harmittaa sen takia, että ravintola-alalla ei mene nykyään kovin kummoisesti, ja olisi kiva kantaa kortensa kekoon ja tukea ravintola-alaa. Mutta en kyllä lähde ahtamaan väkisin napaani ruokaa, jota en halua oikeasti edes syödä.  

Luuranko kaapissa

Nyt tarvitaan viisaampien apua! Sain kirjeen, että se leikkaus tehdään joulukuun alussa, mikä on hyvä tieto siinä mielessä, että nyt pääsen varaamaan lippua Intiaan, kun operaation ajankohta on tiedossa. Kirjeessä oli – Toimenpide-otsikon alla – kuitenkin yksi hämmentävä kohta, jossa luki näin: Tarjoamme mahdollisuuden koko ihon tarkastukseen (alusvaatteet voi pitää päällä). 

Ymmärrän tuon niin, että ennen leikkausta voisi tutkituttaa, löytyykö ihosta mahdollisesti muitakin poikkeavia esiintymiä, mutta olen varmaankin ymmärtänyt väärin. Ei kai nyt juuri ennen operaatiota ruveta etsimään enää mitään uusia ongelmakohtia, kun eivätkö tutkimukset ja operaatiot ole kaksi eri asiaa? En olisi tietenkään pahoillani, vaikka tutkisivatkin ihoni tarkemminkin, koska minulla on pari muutakin epäilyttävää kohtaa, joista kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen. 

Olisin kiitollinen, jos joku vastaavanlaisessa operaatiossa käynyt tai muuten vain asiasta itseäni paremmin perillä oleva voisi "suomentaa" tuon lauseen minulle. 😘 

Appiukon lähettämä diwali-tervehdys.

Intiassa juhlittiin maanantaina diwalia, mutta ukkeli palasi juuri samana päivänä Intiasta kotiin. Hän oli taas varannut lippunsa katsomatta intialaista kalenteria, joten häneltä jäivät diwali-juhlat välistä. Minähän päätin toissa vuonna (täällä), että en halua viettää enää koskaan diwalia Intiassa, koska en kestä sitä paukkujen ja pommien eläimille aiheuttamaa kärsimystä.

Kävin hakemassa ukkelin lentoasemalta ja totesin, että Helsinki-Vantaan tuloaulassa könötetään edelleen kivillä. 

Joku oli jättänyt kivelle kaksi vohvelia ristiin. 😆

Ihmettelin, mikä tuo vohvelijuttu oikein oli. Oliko joku varannut vohveleilla istumapaikan kiveltä? Vai oliko jossain piilokamera, joka odotti, milloin joku nappaa vohvelit ja syö ne?

Anoppi soitti maanantaina jälleen poskipuhelun. Hänellä oli ennen tapana soittaa minulle aina  tavallisia äänipuheluita Whatsappin kautta, mutta kerran hän soittikin videopuhelun. Kun vastasin, anoppi laittoi puhelimen korvalleen samalla lailla kuin äänipuhelua puhuttaessa. Hetken aikaa anopin poskea katseltuani totesin hänelle, että soitit sitten videopuhelun. Ajattelin, että jos hän oli vaikka soittanut videopuhelun vahingossa eikä tajunnut olevansa videokuvassa. Anoppi totesi, että juu, niin tein, ja jatkoi juttuaan.

Poskipuhelu anopin kanssa. 

Nykyään anoppi soittaa aina näitä video-poskipuheluita, ja minua naurattaa joka kerta. Kun puhelu päättyy ja on aika sanoa heipat, anoppi kuitenkin siirtää puhelimen kauemmas ja vilkuttaa kameralle, eli kyse ei ole siitä, että hän ei ymmärtäisi, miten videota käytetään. 🙈

Pimein vuodenaika on taas alkanut, ja iloitsen siitä suuresti. (Ja samalla pahoittelen sitä, että pimeästä riemuitseminen ei varmaankaan kuulosta kivalta sellaisen korvaan, joka inhoaa syksyä.) Aurinkoisia päiviä on tosin ollut edelleen aivan liikaa, mutta onneksi muutos on jo näkyvissä. 😆 

Joskus lapsena oli olemassa sellainen kirjoittamaton sääntö, että jouluvalot ja -kyntteliköt saa laittaa ikkunaan vasta joulukuun alussa. Mitäköhän olisi käynyt, jos olisi ripustanut jouluvalot jo lokakuussa? Jouluvalopoliisi olisi varmaankin soittanut ovikelloa ja antanut sakon – paitsi että kukaan olisi tuskin edes avannut ovea hänelle, koska silloin säikyttiin myös televisiolupatarkastajaa. Oi niitä aikoja. 

Alan vouhottaa jouluvaloista nykyään aina vain aikaisemmin, ja ilahduinkin suuresti, kun vastapäisen talon ikkunoihin ja parvekkeille alkoi ilmestyä jouluvaloja jo syyskuussa: on muitakin jouluvalohulluja! Nykyään jouluvaloja pitäisi kai nimittää kausivaloiksi, mutta minä en jotenkin osaa. Sitä paitsi: mikä kausi? Pimeä kausi? Talvikausi? Polttele valojasi milloin haluat -kausi? 

Kaivoin joulukynttelikköni esille jo lokakuun alussa ja olin pettynyt, kun lempikynttelikköni ei enää toiminutkaan. Valovalikoimani ei muutenkaan tyydyttänyt, joten oli lähdettävä jouluvalo-ostoksille. Kävi kuitenkin samalla lailla kuin ennen muinoin kesäkukkien kanssa, että olin liikkeellä liian aikaisin, eivätkä jouluvalot olleet vielä tulleet kauppoihin. Ei siis auttanut muu kuin odotella kärsivällisesti. 

Savonlinnan-reissun jälkeen vihdoinkin lykästi. Valot olivat tulleet kauppoihin, ja valikoimat olivat valtavat. Nyt oli enää päätettävä, mitä haluaisin. Toiveissa oli ainakin pari valokranssia ikkunoihin sekä jotain parvekkeelle.  

K-Rautaan oli tehty oikein pimeä huone, jossa valojen kirkkauden näki paremmin.

Nykyään on kiva, kun valot on laitettu palamaan jo kaupassa esitteillä ollessaan. Näin ei tarvitse ostaa sikaa säkissä, vaan näkee vähän valojen värisävyä ja kirkkautta. Itse en tykkää kovista valkoisista valoista enkä taas toisaalta värivaloistakaan, vaan minusta jouluvalojen tulee olla lämpimän valkoisia. 

Näin Prismassa led-joulukalenterin ja tavasin hieman hämmästyneenä hintalapussa olevaa tekstiä. Luulin, että kalenterista paljastuisi joka päivä uusi valo, ja tuumasin, että onpa hölmö idea. Jännittävää availla kalenteriluukkuja, joiden takaa paljastuu valoja. 😆 Kotona tarkemmin kalenterista googleteltuani kävi ilmi, että led-joulukalenteri on ihan tavallinen joulukalenteri, jonka laatikoihin voi piilottaa pikkuyllätyksiä, mutta kalenterin yläosa on valaistu led-valoilla. Edelleen pöljä idea.

Nämä porot olivat minusta niin söpöjä, että tämmöinen oli pakko kotiuttaa.

Tulkaa mamman tykö!  

Ripustelin ostamani kaksi valokranssia ikkunoihin ja asettelin porot parvekkeelle, mutta pimeän tultua kävi ilmi, että kaikki valot olivat omaan makuuni liian kirkkaita. 😞 Mutta ei auta: valot on ostettu, joten niitä on nyt vain kestettävä. 

Auringonlaskun ratsastaja.

Näin eilen Prismassa jotain semmoista, että mielikuvitus lähti taas liikkeelle. 

Enpä olisi uskonut näkeväni tätä päivää, että Prismassa myydään luurankoja.

Tekisi kovasti mieli ostaa yksi luuranko ja piilottaa se ukkelin vaatekaappiin. Ai että sitä ukkelin ilmettä, kun hän avaisi kaappinsa! Naurattaa jo ajatuskin. Luuranko kustantaa kymmenen euroa, ja se on minusta kyllä aika korkea hinta yhdestä pilasta. Toki luurangolle voisi keksi jatkokäyttöä ja sen kanssa voisi hupailla enemmänkin. Voisin esimerkiksi viedä luurangon autoon, laittaa sen istumaan viereeni etupenkille ja ajella sen kanssa ympäri kaupunkia. Miten siistiä. Olisi kiva vilkutella liikennevaloissa vieressä oleville autoilijoille: "Hei vaan! Täällä onkin ajeltu jo pidemmän aikaa!" Voisin myös tehdä pienen källin lehdenjakajalle ja tunkea luurangon käden ulos postiluukusta odottamaan päivän lehteä. Tulisikohan meille Hesaria sen jälkeen enää ollenkaan? 😆

Luin pari päivää sitten lehdestä Hanna Lehikoisesta, joka oli voittanut syyskuussa joukkueensa kanssa palapelikasauksen MM-kultaa. Palapelin MM-kisat! En ollut kuullutkaan tämmöisestä. Kiinnostukseni heräsi välittömästi: mitähän voittaja saa palkinnoksi? Pitäisiköhän minunkin osallistua? 

Artikkelin luettuani totesin, että taidanpa kuitenkin jättää palapelin MM-kisat muille ja nauttia itse siitä, että saan tehdä palapelin hitaasti fiilistellen. Lehikoiselta menee 500 palan palapelin kasaamiseen tyypillisesti alle 30 minuuttia, ja aika vikkelä saa kyllä olla, jos mielii saada palapelin kasaan tuossa ajassa. Olisi itse asiassa aika kamalaa, jos rentouttava ja rauhoittava harrastus pitäisi muuttaa kilpailuksi. Itse kun tykkään käydä keittelemässä kasauksen lomassa kahvit ja välillä kaataa kahvit palapelin päällekin. Siivouksen jälkeen jatketaan sitten taas kasaamista. Ei mene kyllä alle puoleen tuntiin tuo. Pääpalkintokaan ei näyttänyt olevan kuin 1000-2000 euroa. Pari tonnia on minusta niin surkea palkkio kamalan stressaavasta kasaustilanteesta, etten viitsi edes vaivautua. Miljoona euroa houkuttelisi jo huomattavasti enemmän. Minullahan on niin suuret luulot itsestäni, että osallistumiseni tarkoittaisi samaa kuin voitto. 🙊 

Seuraavaksi kasaan ehkä tämän, vaikka tässä onkin aivan liikaa taivasta. 

Tai sitten kasaan tämän. Rakastan oikein värikkäitä palapelejä! 

Tässä postauksessa ei tainnut olla mitään järkeä, joten tällä on oikein mukava aloittaa päivänsä. 😆

Semmoinen luuranko on kuitenkin ehkä pakko saada, maksoi mitä maksoi... 

Viiden tähden majoitusta linnuille

Vielä yksi postaus Savonlinnasta. 

Yhtenä iltapäivänä lähdin moikkaamaan iskää Talvisalon hautausmaalle, ja iskän luona hetken vietettyäni sain idean lähteä tutkiskelemaan hautausmaata enemmänkin. En ollut koskaan kierrellyt Talvisalossa, mutta nyt tuntui jotenkin siltä, että pieni hautausmaakierros tekisi poikaa. 

Hautausmaa oli valtava – paljon suurempi kuin olin tajunnutkaan. Kuljeskelin mietteissäni hautoja ja niissä olevia nimiä katsellen, mutta hautausmaan vanhimpaan osaan tultuani tahtini hidastui, sillä haudat alkoivat yhtäkkiä puhutella uudella tavalla. Vanhoissa hautakivissä luki nimittäin usein myös vainajan ammatti, mikä teki hautakivestä jotenkin inhimillisemmän. 

Tuntui jotenkin hassulta, että hautausmaalla makasi haudankaivajiakin, vaikka eiväthän ne haudankaivajatkaan ikuisesti elä ja kaiva toisten hautoja, vaan hautaan he päätyvät lopulta itsekin. 

Haudankaivajalla oli hieman erikoisen näköinen leposija. 

1700- ja 1800 -lukujen nainen hahmotettiin näköjään pitkälti hänen miehensä ammatin kautta.  

Vanhemmissa haudoissa päivämäärä ja kuukausi oli upotettu jännästi vuosiluvun keskelle. Olikohan ajan käsityskin ennen jotenkin erilainen kuin nykyään?

Talvisalon hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1878, joten tämän täytyy olla yksi hautausmaan vanhimmista haudoista.

Mikä ihme on Ruunun luotsi? Tarkoittaako se mahdollisesti Kruunun luotsia? Kruunun luotsijärjestelmääkään en tiennyt, vaan sekin piti googlettaa. Sen jälkeen piti googlettaa, että milloinkas Suomi olikaan Ruotsin vallan alla? Kohta pitää googlettaa varmaan sekin, miten googletetaan. 😆

Hautausmailla herää aina kysymyksiä ihmisten kohtaloista, ja Talvisalon ehkä eniten minussa kysymyksiä herättänyt hauta oli tämä: 

Miksi tässä lepää vain Juho Naukkarisen "perhe"? Miksi perheenjäsenillä ei ole nimiä ja miksi heidän syntymä- ja kuolinaikojaan ei ole merkitty hautaan? Kunpa tietäisin.

Tämä hauta on niin surullinen. Lapsi Kustaa on kuollut ilmeisesti synnytyksessä ja äiti päivää myöhemmin. 

Tämä hauta oli valtava, kahden miehen yhteishauta, joka oli ympäröity matalalla muurilla. Tutkin pitkään syntymä- ja kuolinaikoja, ja tulin siihen tulokseen, että tässä saattaa olla isä ja poika. Mutta missä on perheen naisväki? Eri haudassa? Entisajan suomen kielen koukerot tuottavat nekin hieman haasteita, enkä ole varma, mikä vasemmanpuolimmaisen herran etunimi on ja oliko hän ammatiltaan ylivahtimestari vai mikä vahtimestari. Poika kuoli hirveän nuorenakin, ennen isäänsä, vain 18-vuotiaana.

Muutamassa uudemmassa hautakivessä oli jäljitelty entisajan tyyliä, ja kiviin oli kirjoitettu vainajien ammatit. 

Katselin hautausmaalla myös haudankaivaja Marko Ruuskasen rautaisia taidelinnunpönttöjä, joista Ruuskasen tarina Savonlinnan linnunpönttöjen "isänä" sai alkunsa. 

Rauta on ollut Ruuskaselle aina rakkain materiaali, ja aluksi hänen pönttönsä olivatkin rautaisia taidelinnunpönttöjä, joita hän ripusteli työpaikkansa Talvisalon hautausmaan puihin. Ruuskanen on kunnostanut myös Kirkkoniemen hautausmaa-aluetta, ja siellä hän saikin idean tehdä puiset näköispöntöt Tuomiokirkosta ja Pikkukirkosta. Kun Marko sai kaupunginpuutarhuri Raili Auravalta luvan pystyttää näköispönttöjä minne haluaa, hän pääsi toteuttamaan haaveensa Olavinlinnan näköispöntöstä. Loppu onkin – ainakin näin satunnaisen turistin silmin – historiaa, ja kaupungin menneisyyttä esittelevistä näköislinnunpöntöistä on tullut Savonlinnalle upea ja harvinaislaatuinen vetonaula, jollaista ei ole varmasti missään muussa kaupungissa. 

Oma pönttöhistoriani sai alkunsa vuonna 2021, kun sisko pyysi minut kanssaan opastetulle kävelykierrokselle, jossa esiteltiin Ruuskasen tekemiä pönttöjä keskustan alueella (postaus siitä täällä). Pari vuotta myöhemmin kävin bongailemassa lisää pönttöjä (täällä), ja nyt tänä keväänä pönttöjen bongailu jatkui taas, kun kävin maaliskuun lopussa tutkimassa kaupunkiin tulleita uusia pönttöjä. En kirjoitellut silloin kierroksestani blogiin, ja se kostautuu nyt sillä tavalla, että joudutte katselemaan aikamoisen satsin linnunpönttöjä. 🙈 

Talvisalon hautausmaalla on taidelinnunpönttöjen lisäksi myös muutama näköispönttö, ja näin toisen niistä nyt ensimmäistä kertaa. 

Tuntuu suorastaan nololta nimittää tällaista taideteosta linnunpöntöksi! Pääsin pöntön historian jäljille, kun huomasin pöntössä lukevan Elisenvaara. Tämä johti taas – yllätys, yllätys 😆 – googletuspuuhiin. 

Kyseessä on ilmeisesti Elisenvaaran rautatieasema, joka oli keskeinen risteyspaikka evakoiden ja sotajoukkojen kuljetuksessa ja joka on historiamme pommitetuin rautatieasema. Jäin lukemaan yhdestä pommituksesta selvinneen Maire Virtasen tarinaa, joka sai taas miettimään, millaisia kauheuksia jotkut ovat elämänsä aikana joutuneet kokemaan. 

Miten Elisenvaara liittyy Talvisalon hautausmaahan tai Savonlinnaan, sitä en tiedä, mutta on hyvä, että menneisyyden rakennukset ja tarinat (vaikka surullisetkin) elävät Markon pöntöissä. 

Uudemmista linnunpöntöistä, kuten tästä Elisenvaarasta, huomaa, miten valtavasti Markon pöntöt ovat kehittyneet vuosien saatossa. Pöntöt olivat aiemminkin hienoja, mutta nyt niistä on tullut aina vain suurempia ja yksityiskohtaisempia. Tuokin Elisenvaara on varmasti niin painava, että miten sen on saanut edes kiinnitettyä puuhun.

Korhosen jugendlinna, joka sijaitsi aikoinaan Matkustajasatamassa. Vasemmassa alalaidassa on tekijän signeeraus ja valmistumisvuosi, kuten Markon pöntöissä aina.

Ruiskuhuone.

Ruiskuhuone rakennettiin Savonlinnan puutalokaupunkiin vuonna 1868 turvaamaan kaupungin palotorjunta. Tuohon aikaan tulipalot olivat hyvin yleisiä, varsinkin kesäkuumalla sateettomien ajanjaksojen jälkeen, ja tavallisesti myös tuhoisia, kun pärekattoiset puutalot oli rakennettu vieri viereen. Vuonna 1873 Ruiskuhuoneen katolle saatiin hälytyskello, jota ensimmäisen palon havaitsijan tuli soittaa vuorokaudenajasta riippumatta. 

"Palotorjunta toimi palojärjestyksessä säädetyillä yhteisillä säännöillä. Kaikki olivat velvollisia sammutustöihin, ja hevoset piti antaa palon sattuessa käyttöön. Keskustan hevoset jopa osasivat lönkötellä Ruiskuhuoneelle itsestään palokellon kilistessä. – – Kaikissa lähitaloissa oli avain palotorniin. Noilta ajoilta ovat tuttuja myös kuulutukset, joissa huudettiin jonkinlaiseen torveen kellonaika ja että kaikki on hyvin."  (Lainaus kirjasta Lintuhuviloita Savonlinnasta)

Ruiskuhuone purettiin myöhemmin, kun paloasema siirtyi Heikinpohjaan. 

Lippakioski on edelleen olemassa, ja se on jokaisen kaupunkilaisen tuntema jäätelö- ja lörtsypaikka aina kesäisin. 

Nälkälinnanmäen eli Hungerborgin näköalapaikan ravintola ja sen näkötorni.

1870-luvulla Savonlinnassa havahduttiin siihen, että kaupunki oli kaunis, mutta sitä vaivasi "yleinen torkkuneisuus". Perinteinen näköalapaikka Nälkälinnanmäki haluttiin tehdä kauniiksi ja viihtyisäksi paikaksi, joten kukkulalle päätettiin rakentaa ravintola ja näkötorni. Keilaratakin rakennuksen viereen tehtiin, sillä keilaaminen oli tuohon aikaan suurta muotia. Alueelle istutettiin myös runsaasti puita ja pensaita.

"Hungerborg oli rakennelmana erikoinen ajan vallitsevien tyylisuuntien sekoitus. Periaatteessa pohjana oli harjakattoinen talo, jonka päälle oli rakennettu vapaata klassismia edustanut neliönmuotoinen torni. Oman säväyksensä antoivat lehtisahakoristelut, jotka toivat mieleen lähinnä kaukaisen sveitsiläisen alppimajan. 

Kaiken kaikkiaan Hungerborgin näkötorni oli ehkä fiksuin veto, jonka kaupunki saattoi tuolloin tehdä. Näkymästä kunnostettavaan Olavinlinnaan tuli ikoninen. Sen saapuivat ikuistamaan niin taiteilijat ja aloittelevat valokuvaajatkin, ja näin henkeäsalpaava maisemakuva Savonlinnasta levisi nopeasti koko valtakuntaan. Olavinlinnan 400-vuotisjuhlasta heinäkuussa 1875 tuli koko Suomen tuntema tapahtuma." (Lainaus kirjasta Lintuhuviloita Savonlinnasta)

Hungerborg purettiin 1960-luvulla, kun sen paikalle rakennettiin kirjasto. Nykyään kyseinen kirjastorakennus on pääosin tyhjillään, kun kirjastotoiminta siirtyi uuteen kirjastorakennukseen Joeliin vuonna 2013. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että se 550 Olavinlinnaa -näyttely järjestettiin juuri Nälkälinnanmäen entisen kirjaston tiloissa.  

Ennen Nälkälinnanmäelle siirtymistä kirjasto sijaitsi kuitenkin Satamakadulla, ja tässä on näköislinnunpönttö siitä. 

Salosen talo, joka paloi vuonna 1879 punalentäjien aluepommituksessa. 

Huvilakadun hostelli.

1800-luvun lopulla Savonlinna kasvoi ja matkailu lisääntyi, ja erityisesti kaupungin uusi matkailuvaltti Olavin kylpylä lisäsi majoituspaikkojen kysyntää. Tätä tarvetta varten Huvilakadulle nousi Bergström's villa eli Huvilakadun hostelli, joka toimi seuraavat 60 vuotta pääosin matkustajahotellina.

Huvilakadun ensimmäinen huvila.

Huvilakatu syntyi sekin 1800- ja 1900 -lukujen taitteessa, kun kaupungin päättäjät piirrättivät Ruiskuhuoneen taakse uuden kadun, Huvilakadun. Siitä tuli huviloineen pittoreski eliitin asuinpaikka ja uudenlaisen vaurauden merkki. Yläkuvassa oleva rakennus oli Huvilakadun ensimmäinen huvila, ja osa siitä on löydettävissä edelleen pienkerrostalon rakenteista.

Päiväkumpu, joka sijaitsi myös Huvilakadulla. 

Kaurosen kulma Savonlinnan sataman nurkilla on saanut nimensä kuvassa olevasta vanhasta puutalosta, jossa toimi pitkään Kaurosen rautakauppa. Rakennuksella oli traaginen loppu, sillä vuonna 1977 Kaurosen rautakaupassa surmattiin poliisi, ja vuonna 1986 koko rakennus paloi maan tasalle hämärissä olosuhteissa. Myöhemmin Kaurosen rautakaupan paikalle nousi hotelli Seurahuone, mutta Kaurosen rautakauppa jatkaa elämäänsä nyt linnunpönttönä. 

Nykyisen hotelli Seurahuoneen edessä on myös linnunpönttö, ja se esittää alkuperäistä Savonlinnan Seurahuonetta. 

Olen ottanut tämän kuvan viime vuoden heinäkuussa, ja siksi tällainen vehreys.

Alkuperäisen Seurahuoneen rakentaminen alkoi vuonna 1898 lisääntyneen matkailun takia. Seurahuone tarjosi matkailijoille tasokkaampaa majoitusta, ja se oli toiminnassa aina vuoteen 1947, jolloin se tuhoutui tulipalossa. Tulipalossa tuhoutuminen tuntuu olevan savonlinnalaisille rakennuksille se tavallinen tarina. 🙈

Kansallispankin talo, joka nousi Savonlinnaan vuosina 1911–1912. Rakennus edustaa wieniläisjugendia.

Lopuksi vielä pari tunnistamattomaksi jäänyttä kaunista pönttöä. 

Marko tekee pönttöjä aina lokakuusta maaliskuuhun, kun hautausmaahommat ovat tauolla, ja kiinnittää sitten keväällä uudet pöntöt puihin. Hän myös siivoaa pöntöt itse keväisin, ja siivoamisessa on varmasti aikamoinen homma, kun pönttöjä on käsittääkseni pitkälti toista sataa. Tämän kaiken hän tekee varsinaisen päivätyönsä lisäksi, ilman erilliskorvausta, ja tällaisella ihmisellä täytyy olla tosi suuri sydän ja pyyteetön mieli. Marko onkin sanonut: "Kaikki kaupunkipönttöni ovat sydäntyötäni. Siksi laitan jokaisen signeerauksen lisäksi pienen sydämen. Sen oman pienen sydämeni."

Uusimmissa pöntöissä on kuitenkin kaksi signeerausta ja kaksi sydäntä, kuten tässä Viremon grillissä: 

Selitys on mitä ihanin: rakkaus. 

Muutama vuosi sitten työharjoitteluun tullut tyttö tuli pyytämään Markolta pähkinöitä hautausmaan eläimille, sillä Marko tunnetaan suurena eläinystävänä. Tästä tapahtumasta alkoi Markon ja Eveliinan rakkaustarina, ja pian mentiin kihloihin ja sitten naimisiinkin. Nyt linnunpöntöt tehdään yhdessä, ja myös vaimo laittaa pönttöihin oman signeerauksensa: E.R. eli Eveliina Ruuskanen.

Markon ja Eveliinan tarinasta sekä pönttöjen luomisprosessista voit lukea täältä. 

Kuutin kahvila, joka valmistui tänä keväänä. 

Kuutin pönttö sijaitsee samalla paikalla, jossa Kuutin kahvila-konditoria aiemmin sijaitsi. Kuutin kahvila oli hyvin tunnettu ja pidetty kaupunkilaisten keskuudessa, mutta 1960-luvulla ympäristön muutospaineet veivät kahvilarakennuksen mennessään. 

Jos eksytte joskus Savonlinnaan, niin käykää ehdottomasti tutustumassa linnunpönttöihin! Ne ovat mielestäni kaupungin tärkein nähtävyys – heti Olavinlinnan jälkeen. 😊

Harmillista on se, että mistään ei löydy (tai ainakaan minä en ole löytänyt) ajantasaista luetteloa siitä, missä kaikkialla pönttöjä on ja mitä rakennusta ne esittävät. Uusia pönttöjä ilmestyy katukuvaan aina keväisin ja ehkäpä muulloinkin – mikä on tietysti ihana asia! – ja olisi kiva, jos vaikkapa kaupungin matkailusivuilla olisi lista, jota päivitettäisiin yhteistyössä Markon kanssa aina uuden pöntön "ilmestyttyä". 

Osan pöntöistä löytää nettiesitteestä, joka löytyy täältä. Samaista esitettä on jaossa myös paperisena ainakin hotelli Seurahuoneella, josta nappasin sen mukaani keväällä. 

Mahtava tietolähde on myös Lintuhuviloita Savonlinnasta -kirja, jonka sain synttärilahjaksi siskolta. 

Kirjassa esitellään 24 eri pönttöä, mutta kirjan ilmestymisen jälkeen valmistuneista pöntöistä kirjassa ei ole luonnollisestikaan mitään tietoa. Kirja on loistava tietolähde ja syventää kivasti pönttöjen tarinoita. Tuttujakin pönttöjä alkaa katsoa uusin silmin, kun tietää vähän, millainen tarina on niiden takana. Postaukseni tiedot rakennusten historiasta ovatkin peräisin suurelta osin juuri tästä teoksesta.  

Kivaa iltaa! 

💖