Lukeminen on kivaa mutta yksitoikkoista. Samoja kirjaimia sivulta toiselle.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Onko pyramidilla vessoja?

Pitkäperjantaina päätimme lähteä vähän kuljeskelemaan Barrancon kaduille. Barranco on boheemiksi mainostettu kaupunginosa Liman eteläosassa, ja se on tunnettu katutaiteestaan, värikkäistä taloistaan ja viehättävistä kaduistaan.

Kun pääsimme Barrancon keskusaukiolle, päätin ottaa yhteisselfien minusta ja ukkelista. Olin ostanut juuri ennen matkaa selfiekepin, ja nyt sitä olisi hyvä koekäyttää, kun olin muistanut ottaa sen hotellista mukaanikin! Pian kuitenkin huomasin, että keppi ei ollutkaan minulla. Olin ilmeisesti unohtanut sen taksin penkille, kun olin näpelöinyt sitä autossa tulomatkalla, tai sitten se oli pudonnut käsilaukun päältä kävellessäni jonnekin. Voi perhanan perhana. Siinä meni sekin keppi, joka oli vielä kaiken lisäksi aivan käyttämätönkin! Meikäläistä ei ole näköjään tarkoitettu selfieiden ottajaksi.

Barrancon kirjasto.




Starbucks Barrancon tyyliin.



Barrancon tunnetuin nähtävyys taitaa olla Puente de los Suspiros eli Huokausten silta. Silta rakennettiin vuonna 1876 ihan käytännön syistä eli ylittämään sillan alla kulkenut pieni joki. Nykyään sillan alla ei ole enää vettä, mutta silta on yhä vilkkaassa käytössä.


Siltaan liittyy viehättävä uskomus: jos sillan näkee ensimmäisen kerran elämässään, saa yhden toiveen, ja jos sillan pystyy ylittämään koko ajan henkeään pidättäen, toive toteutuu.

Tätä piti tietenkin kokeilla, ja vaikka sillalla oli aika paljon väkeä, pääsin kuitenkin ihan hyvin sillan päästä päähän hengittämättä. Ja totta kai myös toivoin jotakin!




Barrancossa on myös tunnettu panimopubi, Barranco Beer Company, jossa kävimme.


En oikein pitänyt paikasta, sillä se oli jotenkin kolkko, eikä olutkaan ollut minun makuuni. Illalla paikka saattaa olla kyllä tunnelmallisempi.

Kävimme matkalla myös toisessa panimopubissa, La Cerveceríassa, Liman vanhassa keskustassa. La Cervecería miellytti minua paljon enemmän, vaikka paikka olikin aika pieni.



Paikasta on mainittava sellainen huomionarvoinen seikka, että oluita sai maistella ennen ostopäätöstä. Maistoimme neljää eri olutta, ennen kuin löytyi se, josta tiesi heti, että tämä se on.

Panimon valikoimaan kuuluu 21 erilaista olutta.

Olen vasta ihan viime aikoina oppinut vertailemaan oluiden IBU-arvoa, joka kertoo oluen katkeruudesta (International Bitterness Units). Mitä korkeampi IBU-arvo on, sitä katkerampaa olut pääsääntöisesti on. En pidä kovin katkerista oluista, joten tämmöiselle krantulle IBU-arvo on olennaisen tärkeä. Tuossa valitsemassamme oluessa (numero 9 eli Dörcher Pilsener) IBU-arvo oli vain 10, kun esimerkiksi muutamassa panimon IPA-oluessa se on 90.

Kävimme Barrancossa vielä uudestaankin, yhtenä iltana, ja illalla Barrancossa oli varsin erilainen tunnelma kuin kirkkaassa päivänvalossa.







Limassa on useita vanhoja kartanoita, jotka on muutettu baareiksi, ja tunnetuin näistä taitaa olla Ayahuasca, joka sekin sijaitsee Barrancossa.

Ayahuascan sisäänkäynti.

Oleellinen osa Ayahuasca-käyntiä on kuljeskella ympäri kartanoa ja tutkiskella huoneita, jotka kaikki on sisustettu eri tavoin. Olimme paikalla heti avaamisen (eli kello kuuden) jälkeen, ja paikka näyttää siitä syystä varsin autiolta. Illan mittaan väkeä kyllä tuli.


Baaritiskejä oli ainakin viisi ja huoneita lukematon määrä, joten tuonne mahtuu useampikin janoinen. Paikka tunnetaan erityisesti pisco sour -juomista, jotka ovat muutenkin Perun erikoisuus. Pisco souriin tulee muun muassa pisco-brandya ja munanvalkuaista, ja valitsemani passionhedelmä-versio oli ihan hyvää, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävää. En muutenkaan oikein pidä tätä nykyä mistään drinkkisekoituksista, vaan tykkään ennemmin puhtaista mauista.

Tässä sitä ollaan vielä varsin hyvävoimaisena Barrancon kadulla.
Yöllä kolmen aikaan heräsin siihen, että vatsaani koski, ja minulla oli hirveän huono olo. Siinä yön pimeinä tunteina mietiskelin, kummasta päästä lähtisi kohta tulemaan tavaraa – vai lähtisikö molemmista. Pari tuntia sängyssä huonovointisena kieriskeltyäni sain vastauksen: alapäästä. Onneksi ei tullut mitään massiivista ripulia (siis niin, että olisi tullut esimerkiksi sairaalareissu, kuten kerran Intiassa), vaan selvisin loppujen lopuksi aika vähällä. Huono ja hutera olo vaivasi kuitenkin koko seuraavan päivän, mikä tietenkin otti päähän, kun oli vähäisistä lomapäivistä kyse. En saanut aamiaisella alas kuin hieman kaurapuuroa, mutta sillä oli jaksettava. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun olen syönyt hotellin aamiaisella puuroa! Piti vielä tämäkin päivä nähdä.

Aamiaisen jälkeen hetken levättyäni totesin, että ei tänne ole makailemaan tultu. Jotain ohjelmaa oli keksittävä. Tunnin opastettu käyskentely Huaca Pucllana -pyramidilla keskipäivän polttavassa auringossa tuntui erinomaisen sopivalta ohjelmanumerolta, joten ei muuta kuin matkaan. Hieman toki mietitytti, että mitä jos siellä pyramidilla iskee paskahätä, mutta arvelin, että eiköhän siitäkin jotenkin selvittäisi.

Täällä sitä taas törötetään. Älysin sentään pakata kassiin pari vesipulloa. (Tulivat tarpeeseen.)






Saavuimme paikalle juuri sopivaan aikaan, sillä yksi englanninkielinen ryhmä oli lähdössä kierrokselle. Koska lipunmyynnissä kuitenkin kesti, missasimme kierroksen alusta melkein kymmenen minuuttia. Parempi kumminkin niin kuin odotella seuraavan kierroksen alkua.

Selostuksesta meni muutenkin suuri osa ohi korvien, sillä keskittymiskykyni ei ollut ihan parhaimmillaan, ja huseerasin suurimman osan ajasta omiani kameran kanssa. Onneksi korviin tarttui sentään kuitenkin jotain.


Huaca Pucllanan pyramidi on rakennettu savitiilistä, ja pyramidi on seissyt tuossa samalla paikalla jo kohta 2000 vuotta. Monelle tulee tietenkin mieleen ensimmäisenä kysymys, että kuinka on mahdollista, että sade ei ole pehmittänyt savitiiliä ja romahduttanut koko pyramidia. Vastaus kuuluu: se johtuu siitä, että Limassa ei sada juuri koskaan. Limassa sataa koko vuoden aikana vain noin 20 millimetriä, mikä tekee (oppaan mukaan) Limasta maailman toiseksi kuivimman pääkaupungin Kairon jälkeen. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingissä sataa keskimäärin 655 mm vuodessa, Saharan autiomaan kuivimmalla alueella Libyan aavikolla vajaat 25 mm (tieto täältä) ja Medellínissä 1 673 millimetriä – siis yli 83 kertaa enemmän kuin Limassa!

Huaca Pucllanan savitiilissä pisti silmään se, että tiiliä ei ole ladottu tavanomaisesti päällekkäin, vaan tiilet on laitettu pystyasentoon.



Tällekin oli selityksensä. Tiilet ladottiin pystyasentoon siksi, että seinät kestäisivät paremmin maanjäristyksiä. Laastia laitettiin vain tiilien ylä- ja alaosiin – ei siis tiilien pitkille sivuille – jolloin tiilien väliin jäi pienet raot, ja seinä kesti liikettä paremmin. Siis jo 200-luvulla, jolloin pyramidi on rakennettu, tiedettiin maanjäristyksistä ja osattiin varautua niihin! Espanjalaisten valloittajien olisi ehkä kannattanut perehtyä perulaiseen rakennustekniikkaan, ennen kuin he rupesivat rakentamaan omia korttitalojaan. Pystyasennossa olevat tiilet muistuttavat kirjahyllyssä olevia kirjoja, ja siksi tällaista rakennustapaa kutsutaankin kirjahyllytekniikaksi (técnica del librero).

Tiilien valmistus oli rankkaa puuhaa.

Pyramidialue oli aikoinaan huomattavasti isompi, mutta 1900-luvulla alueen ympärille alettiin rakentaa taloja, jotka valtasivat alaa pyramidilta. Pyramidia alettiin tutkia ja restauroida vasta vuonna 1981.

Alue jakaantui aikoinaan kahteen osaan, 23 metriä korkeaan pyramidiin, joka toimi ilmeisesti lähinnä uskonnollisten seremonioiden pitopaikkana, sekä alhaalla olevaan alueeseen, jossa harjoitettiin arkisia askareita sekä kaupankäyntiä.




Alueen yhdessä kulmassa oli nytkin kasveja ja eläimiä kertomassa perulaisista perinteistä.

Alpakoita.

Marsuja (joita syödään Perussa).
Erilaisia chililajikkeita.
Anopinkieliä. 😀
Tulipahan todistettua sekin, että anopinkielet pärjäävät 20 mm:n vesimäärällä vuodessa (tai voihan se olla, että näitä anopinkieliä kastellaan erikseen). 

Pyramidilta on löytynyt myös kuutisenkymmentä hautaa.



Tuon ajan ihmiset olivat lyhyitä, noin puolitoistametrisiä, joten heidät haudattiin pystyasentoon.

Huaca Pucllanan loistokausi oli vuosina 400–700, minkä jälkeen pyradimi oli lähinnä hautakäytössä espanjalaisten tuloon asti.

Tunnin mittainen kierros paahtavalta tuntuvassa auringonpaisteessa oli hieman pökerryttävä, sillä vaikka lämpötilat Limassa eivät olleet kuin siinä 25 asteen tienoilla, aurinko tuntui jotenkin erityisen polttavalta. Opas kertoi tämän johtuvan siitä, että Lima sijaitsee niin lähellä päiväntasaajaa. Jossakin muualla, kauempana päiväntasaajasta siis, 40 asteen lämpötilakaan ei tunnu yhtä kuumalta tai auringonpaiste läheskään yhtä voimakkaalta kuin Limassa.

Uskoin toki oppaan selitystä, mutta jäin silti miettimään asiaa. Medellín sijaitsee nimittäin huomattavasti lähempänä päiväntasaajaa kuin Lima, sillä Medellínistä on päiväntasaajalle vain 695 km, kun Limasta on 1 339 km (jos tätä lähdettä on uskominen). Siitä huolimatta Medellínin reilut 30 astetta ei tunnu läheskään yhtä kuumalta kuin Liman 25 astetta. Kuumuutta selittäviä tekijöitä täytyy siis olla muitakin kuin pelkkä etäisyys päiväntasaajasta – ehkä sademäärä (ja sitä kautta ilmastotyyppi) sekä korkeus merenpinnasta.

Huaca Pucllanan ravintola.


Lopuksi vielä muutama sana Larco-museosta, jossa kävimme myös. Käynti oli aika pikainen, sillä ukkeli on yhtä viehättynyt museoista kuin minäkin. 😀 (Minä kyllä meinaan ottaa museot ohjelmistooni – museopostaukseeni saamieni kommenttien innoittamana – ja ruveta käymään niissä ihan uudella asenteella.)

Larcon upeita kukkia.


Appelsiinivettä museovieraille.
Larcossa on esineistöä esikolumbiaaniselta ajalta, ja kokoelma on varsin hieno. Näyttely on myös kivan kompakti.

Moche-aikakauden keramiikkaa (1–800 jaa.). Minä innostuin nämä nähdessäni, että hei, inkojen kahvakuulia.
Mochet olivat muinaisista kulttuureista ensimmäisiä, jotka pyrkivät jäljittelemään patsaissa henkilön piirteitä mahdollisimman tarkasti. 
Wari-kaudella (800–1300) keramiikassa käytettiin jo enemmän värejä.
Chimorien aikakauden pusero eli uncu sekä lannevaate. (1300–1532)
Moche-kauden kultaisia korvakoruja.

Andien muinaisissa kulttuureissa korvakorut (ja korut muutenkin) olivat yksi tärkeimmistä tavoista erottaa ylimystö tavallisesta rahvaasta. Korut eivät olleet vain koriste, vaan korujen kantajien ajateltiin saavan niiden avulla uusi persoonallisuus ja uusi keho, kun raskaat ja suuret korut muuttivat kehoa. Espanjalaiset valloittajat kutsuivatkin inkojen ylimystöä isokorviksi (orejones), kun jättimäiset korut olivat venyttäneet inkojen korvat niin isoiksi.

Kuolemaan liittyviä esineitä.

Panhuiluja soitettiin muinaisina aikoina varsinkin kuolemaan liittyvissä seremonioissa.
Hautausasusteita Vicús-kulttuurin aikakaudelta (1250 eaa. – 1 jaa.). Tuommoinen kaulalaatta saattoi painaa kaksikin kiloa.

Minua kiinnosti eniten Larcon eroottinen kokoelma, jossa on näytteillä seksuaalisuuteen sekä naisen ja miehen kehoon liittyvää keramiikkaa. Eroottinen kokoelma löytyi puutarhan perältä erillisestä näyttelytilasta.








 
Eroottista kokoelmaa katsellessani tuli mieleeni, että maailmassa on sentään nähtävästi joitakin asioita, jotka eivät ikinä muutu!

Viimeisenä iltana menimme katselemaan Liman auringonlaskua rannalla olevaan Cala-ravintolaan. Toki auringonlaskuja oli tullut ihailtua jo aiemminkin.



Ukkeli on ahkera käyttämään hotellien concierge-palveluja (suomeksi kai hotelliportieeri), eikä hän aikaile soittaa concierge-tiskille, jos hän haluaa varata vaikkapa pöydän jostakin ravintolasta. Concierge teki meille varauksen Calaankin.

Tämän lähempänä merta ei voi enää oikein istua.


Tuli sitten kumminkin tilattua drinksu täälläkin.

Lima on erittäin suosittu surffauspaikka, ja surffailijoita näkyi tälläkin rannalla.


En voinut muuta kuin katsella surffailijoita ihaillen, sillä vaikka mieluusti tungen nenäni vähän joka paikkaan, surffaaminen on sellainen juttu, että sitä en uskaltaisi kokeilla. Meri on niin arvaamaton, että tyydyn ihailemaan merta rannalta tai vaihtoehtoisesti riittävän isosta paatista.


 
Kun auringonlasku oli katsottu, oli aika syödä. Calan ruoka oli parasta, mitä tällä matkalla saimme.

Kvinoasalaatti.



Ceviche Cala.
Ukkelin tiikerirapuannos.


Ruoka oli Limassa muutenkin hyvää, vaikka sitä tuli syötyä paljon vähemmän kuin olin ennakkoon kuvitellut. Syynä oli se, että ukkelilla on hieman ärsyttävä tapa tilata aina juomien (siis esimerkiksi oluen) kanssa jotakin naposteltavaa. Tapa on ärsyttävä siksi, että tarjolla ei yleensä ole mitään pientä, esimerkiksi pähkinöitä tai perunalastuja, kuten ukkeli toivoisi, joten hänen on otettava esimerkiksi empanadoja. Annokset ovat usein niin kookkaita, että niiden jälkeen ei jaksa enää syödäkään kunnon ruokaa.

Ayahuascan empanadat. Kaksi annosta sisälsi yhteensä kymmenen isoa empanadaa. Ei hirveästi tehnyt mieli päivällistä noiden jälkeen.

Eihän minun olisi tietysti mikään pakko osallistua näiden "naposteltavien" syömiseen, vaan voisin antaa ukkelin syödä ne yksin. Mutta sitten ongelmana olisi se, että minulla olisi hetken päästä nälkä, kun taas ukkelilla ei. Kyllä elämä on vaikeaa, kun pitää synkronoida syömisetkin! Tähän ns. ongelmaan pitäisi kyllä oikeasti keksiä jokin ratkaisu, sillä söisin mieluummin kunnon ruokaa kuin jotain naposteltavia. Pitää varmaan lopettaa juominen. 😅

Limassa syödään paljon kalaa, ja ceviche taitaakin olla tunnetuin perulainen ruokalaji. Minä en tiennyt vielä muutama vuosi sitten cevichestä mitään, saati sitten että olisin koskaan maistanut sitä. Tutustuinkin cevicheen vasta täällä Etelä-Amerikassa, ja pidän siitä varsin paljon. Tosin on myönnettävä, että en pysty syömään kovin suuria annoksia cevicheä, sillä kalan löllö olomuoto alkaa ällöttää aika pian. Taidankin olla enemmän tiraditojen kuin cevichejen ystävä.

Toinen ceviche.



Tiradito nikkei.
Tiraditot ovat vähän kuin cevichejä, mutta tiraditossa kala on viipaloitu (japanilaisen sashminin tyyliin), kun taas cevichessä se on paloiteltu. Tiraditossa kalaa ei myöskään olen kypsytetty hapossa, vaan kastike kaadetaan päälle juuri ennen tarjoamista, ja kala on siis käytännöllisesti katsoen raakaa. Myös tiraditon kastikkeen maut ovat usein syvemmät kuin cevichen. 

Limassa olisi ollut tarjolla paljon eksoottisempaa ruokaakin, kuten niitä marsuja (cuy). Marsua meikäläinen ei pysty syömään, sillä marsu näyttää lautasellakin edelleen marsulta (ei siis esimerkiksi siistiltä filepalalta), joten todellisuus tulee ihan liian lähelle.

Esimerkki marsuateriasta. (Kuva täältä.)

Oikein autenttista marsuateriaa voi käydä katsomassa vaikkapa Rouva Kepposen blogista

Mutta nyt Lima on käsitelty juurta jaksaen. Onneksi olkoon, jos pääsit tänne asti. Kukkanen kärsivällisyydestäsi! 🌺