Älä ota sitä niin vakavasti

Intiassa on kaikenlaisia guruja pilvin pimein. Gurut ovat parrakkaita ukkoja, jotka puhuvat niin viisaita, että tavallinen pulliainen ei aina ymmärräkään heidän juttujaan. Olen aina suhtautunut guruihin suurella varauksella, koska en voi sietää minkäänlaista ihmiskulttia. Miksi joku ukko olisi jotenkin pätevä neuvomaan, miten minun tulisi elämääni elää? Enköhän minä itse tiedä kumminkin parhaiten, mikä minulle on parasta?

Olen joskus kertonut, kuinka hyderabadilainen ystäväni tutustutti minut aikoinaan Sadhguruun. Kävimme jopa kerran yhdessä katsomassa Sadhgurua (postaus siitä löytyy täältä). Olen aina joskus heikkoina hetkinäni sortunut katselemaan Sadhgurun videoita, koska on pakko kumminkin myöntää, että Sadhguru puhuu ihan järkeviä juttuja. Olen jopa ruvennut kirjoittamaan Sadhgurun ajatuksia ylös ja poimimaan niistä oivalluksia omaan elämääni.

(Varoitan, että postauksen kuvamateriaali saattaa järkyttää syvästi herkempiä lukijoita. 😎)

Mielestäni yksi parhaista Sadhgurun neuvoista on kehotus olla ottamatta itseään ja elämää liian vakavasti. Me monethan olemme niin kamalan tosissamme elämän kanssa.



Sadhguru sanoo:

Tosikkomaisuus johtuu siitä, että ihminen pitää itseään tärkeänä henkilönä. Ajattele itsesi pölyhiukkaseksi: jos sinua ei enää huomenna olisi, ketään ei kiinnostaisi. Kaikki jatkuisi maailmassa samanlaisena ilman sinuakin. Kaikkien tulisi muistaa tämä tosiasia joka hetki. Ei ole mitään väliä, mitä muu maailma sanoo sinusta. Ei ole mitään väliä, miten merkityksellistä työtä teet. Ymmärrä se, että elämä jatkuisi järkkymättä ilman sinuakin, olit sitten kuka tahansa. Jos pidät aina mielessäsi tämän tosiasian, sinulla ei ole enää mitään syytä ottaa itseäsi vakavasti. Älä ole kuollut nyt. Sen aika tulee kyllä vielä. Nyt on aika elää.

Sadhguru kehottaa siis muistamaan koko ajan sen, että kuolemme jonakin päivänä. Kuoleman ajatteleminen tuntui minusta aluksi ahdistavalta, mutta elämän rajallisuuden muistaminen auttaa todellakin näkemään asiat ihan eri tavalla. Keskitymme usein aivan vääriin asioihin ja mietimme esimerkiksi sitä, miltä me näytämme muiden silmissä tai mitä muut ajattelevat meistä. Emme uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisimme, koska pelkäämme muiden mielipiteitä. Pelkäämme mokaavamme, näyttävämme typeriltä ja tekevämme itsemme naurunalaiseksi, joten on parempi elää varovasti ja olla mahdollisimman näkymätön. Jos muistaisimme koko ajan sen, että aikamme on rajallinen ja että päivämme saattavat olla luetut milloin tahansa, osaisimme ehkä olla rennompia ja keskittyä oikeisiin asioihin.

Sillä jos asiaa miettii tarkemmin, niin mitä väliä sillä oikeasti on, mitä joku meistä ajattelee? Ei yhtään mitään!

Omassa itsekeskeisyydessämme unohdamme myös sen, että olemme todellakin vain minimaalisen pieni osa tätä maailmankaikkeutta. Jos ajattelee jokapäiväisiä "ongelmiaan" ja niiden merkitystä maailmankaikkeudelle, tajuaa oman pienuutensa ja naurettavuutensa.



Sadhguru puhuukin toisessa videossa leikkimielisyyden merkityksestä:



Hän sanoo:

Leikkisyyttä on aina pidetty vastuuttomuutena, ja kuitenkin vastuullisin mahdollinen tapa elää on olla leikkisä. Eikö olekin äärimmäisen vastuutonta kuljeskella ympäriinsä surkeana ja naama pitkänä? Surkeus on kaikkein edesvastuuttomin tapa elää, sillä leikkisyys on se, joka tekee ihmisestä vastuuntuntoisen ja vastaanottavaisen. Jos mieli on vakava, maailma pyörii oman itsen ja omien turhanpäiväisyyksien ympärillä. Vakavalle ihmiselle ympäröivää maailmaa ei ole, sillä vain leikkisä ihminen pystyy havaitsemaan ympärillään kaiken.   

Haastankin nyt kaikki ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, hulluttelemaan ja pelleilemään itsensä kustannuksella. Ei tämä elämä niin vakavaa ole.

Hyvää vappua tähän samaan syssyyn!

Let's blow some balloons!

Perästä kuuluu

Viime päivinä ei ole tuntunut ihan hirveän keväiseltä, mutta on Suomessa ollut jossain välissä ilmeisesti ihan lämmintäkin, koska automme oli vihdoinkin irronnut parkkipaikasta. Kolme viikkoa sitten, ennen Intiaan lähtöä, jäätä oli renkaan ympärillä vielä niin paljon, ettei ollut mitään toivoa saada rengasta irti. Jätinkin auton suosiolla odottelemaan parempia aikoja, mutta varasin kumminkin kesärenkaiden vaihdon heti kotiinpaluun jälkeiseksi aamuksi.

Kun menin katsomaan renkaan tilannetta lentokentältä tultuamme, näky oli aika surkea. Rengas oli aivan tyhjä. Vararengas löytyi kuitenkin tavaratilan pohjan alta, ja kun ohjekirjassa oli niin hyvät ja kompaktit kymmensivuiset renkaanvaihto-ohjeet, päätin vaihtaa vararenkaan alle. Ei kai se nyt niin vaikeaa voisi olla. Homma tyssäsi kuitenkin heti alkuunsa, sillä en saanut pultteja auki. Pultit eivät liikahtaneetkaan, vaikka väänsin kaikin voimin ja vaikka jopa seisoin ja hypin ristiavaimen päällä. Ärsyttävää. Mikäs kuntosalien kuningatar se tämmöinen on, joka ei saa edes paria pulttia auki?

Seuraavaksi päätin käydä ostamassa jalkapumpun ja yrittää pumpata rengasta. Jospa renkaassa pysyisi ilma edes sen verran, että saisin auton ajettua seuraavana aamuna renkaanvaihtoon. Pumppaaminen oli kuitenkin oikeaa hölmöläisten touhua. Vaikka pumppasin ja pumppasin (karkeasti arvioiden noin 500 kertaa), rengas ei täyttynyt juuri lainkaan. Lopulta päätin luovuttaa ja soittaa seuraavana päivänä jonkun bodarin apuun.

Aamulla soitin Hinausautokeskukseen, ja sieltä tulikin mies paikalle jo reilussa varttitunnissa. Selitin miehelle, kuinka olin edellisenä päivänä yrittänyt saada vararengasta vaihdettua, mutta en ollut saanut pultteja auki. Mies käänsi pultteja varsin kevyen näköisesti, ja kappas vaan, pultit olivatkin jo auki.

Rengas ei ollut tyhjentynytkään jään ja kylmyyden takia, kuten olin ajatellut, vaan renkaasta löytyi pieni metallinpalanen. Rengas tuli paikattua samalla, ja pääsin vihdoin vaihdattamaan kesärenkaat alle. En ollut koskaan ennen kuullut, että rengas voisi jäätyä maahan kiinni, mutta Itä-Suomessa käydessäni kuulin, että sellaista tapahtuu itse asiassa useinkin. Ei tarvita kuin pieni kuoppa renkaan alle, johon vesi voi kerääntyä. Jos on kovat pakkaset, eikä autoa liikuttele, niin rengas jäätyy maahan kiinni.

Tuommoinen metallinpalanen renkaasta löytyi.

Minun oli tehnyt Intiasta palattuamme illalla mieli salaattia, kun oli ollut tuota salaattivajetta pari viikkoa. Laiskotti kuitenkin sen verran, etten viitsinyt ostaa salaattiaineita (ne pitää pilkkoa...), joten kävin ostamassa marketin salaattibaarista salaattia. Mielessäni kyllä kävi, että pitäisiköhän kumminkin jättää valmissalaatti ostamatta, kun oli jo varsin myöhäinen sunnuntai-ilta. Kuinkakohan paljon salaatilla oli ollut sunnuntaina menekkiä? Olikohan salaatti seissyt laarissa kauankin?

Sepä selvisi puoli neljän aikaan aamulla, kun heräsin siihen, että vatsaani väänteli aivan kamalasti. Siitä se hauskuus sitten alkoikin. Tuli juostua pöntön ja sängyn väliä niin monta kertaa, että meni laskut sekaisin (sori naapurit!), mutta onneksi tavaraa tuli vain alapäästä. Meinasin kuolla nauruun, kun ajattelin, että olin juuri viettänyt pari viikkoa Intiassa, syönyt siellä mitä sattui (usein vielä pesemättömin käsin), eikä minulla ollut ollut mitään ongelmia. Mutta sitten kun tulin Suomeen ja ostin marketista salaattia, sain heti ripulin. Ei ole todellista.

Ukkeli on jo pitkään ollut sitä mieltä, että ruoan laatu on Suomessa heikentynyt, mutta minä olen väittänyt itsepintaisesti vastaan. Suomen ruokahan on maailman parasta ja turvallisinta! Kai minunkin on pikkuhiljaa pakko ruveta tarkistamaan käsityksiäni.

Sirkkaleipä oli saapunut kauppoihin. Ja laari ammotti tyhjyyttään.

Heti kun olin saanut kotiin palattuamme matkalaukut auki, olin todennut, että vaatteemme haisivat pahalle, ikään kuin ummehtuneelle kaapille. Joka ikinen vaatekappale haisi, alushousuja ja sukkia myöten! Olikohan anoppilan vaatekaappeja tuuletettu ikinä, kun niistä tuli vaatteisiin tämmöinen haju?

Haju oli niin kuvottava, ettei auttanut muu kuin laittaa kaikki vaatteet pesuun - sellaisetkin, joita en ollut käyttänyt koko matkan aikana kertaakaan. Kurtat pitää pestä käsin, ja siinä olikin mukavasti puuhaa, kun pyykkäsin parikymmentä kurtaa käsin. Minulla oli ollut juuri käsipyykkihommat meneillään, kun tuli tuo renkaanvaihtotilanne, ja sitten kun tulin kahden tunnin päästä takaisin rengasliikkeestä ja muilta asioilta, löysin kylpyhuoneesta likoamasta kaksi kurtaa, joita ei saisi liottaa. Ihan yhtenä kappaleena ne kuitenkin olivat, vaikka niitä olikin liotettu varsin perusteellisesti.

Koska haju ei tuntunut oikein lähtevän pesussakaan, tuulettelin vaatteita vielä ulkona parvekkeella. Nallekin haisi, ja poloinen joutui istumaan kaksi päivää parvekkeella kylmässä. Haju ei siltikään vielä täysin lähtenyt. Kun kerroin puhelimessa hajuasiasta äidilleni, oivalsin yhtäkkiä jotakin: eihän nalle ollut ollut missään vaatekaapissa, vaan se oli pötkötellyt koko ajan sängyn päällä! Samalla tajusin, ettei moni muukaan pahasti haiseva asia (esimerkiksi käsilaukkuni) ollut ollut kaapissa vaan ihan vain makuuhuoneessa. Jopa päiväkirjani, läppärin laturi ja matkalaukut haisivat kaikki samalle. Silloin ymmärsin, että tavaramme taisivatkin haista homeelle.

Ihmettelin suuresti, miten en ollut tajunnut homeen hajua anoppilassa ollessani, vaan huomasin hajun vasta Suomessa. Delhin hotellissa olin huomannut tavaroissamme vähän jotain hajua, mutta en yhtä selvästi kuin nyt kotona. Toki olin haistanut anoppilassa homeen silloin, kun tongimme niitä pahvilaatikoita, mutta sen jälkeen olin kuvitellut hajun hävinneen. Homeen hajuun tottuu näköjään järkyttävän pian.

Olin alkanut ihmetellä toisella Intian-viikolla outoa silmäsärkyä, joka paheni aina iltaa kohti. Silmiäni särki samalla tavalla kuin kuumeisena, ja myös päätäni särki silmien takaa ja ohimoilta. Ihmettelin illalla sängyllä kirjaa lukiessani, oliko näköni huonontunut, kun silmiäni särki tällä tavalla. Vastahan näköni oli vuosi sitten tarkastettu! En ollut koskaan kärsinyt vastaavanlaisesta särystä, ja olin todella ihmeissäni. Vaiva paheni, mitä pidemmälle päivät etenivät, ja päätinkin käydä tarkistuttamassa näköni Suomeen palattuani uudestaan.

Suomen asukasluku 26.4.2018 kello 9.04.

Mutta kun pääsimme Suomeen, vaivani katosivat kuin taikaiskusta. Vielä paluulentopäivänä silmiäni ja päätäni särki varsin ankarasti, mutta maanantaina minulla ei ollut enää mitään oireita, eikä niitä ole ollut sen jälkeenkään. Mietinkin, olisiko särky voinut johtua homeesta. Minulla ei ollut kyllä mitään hengitystieoireita, eikä tuommoinen särky ole kai mikään ihan tyypillisin homeoire, mutta se osuu kyllä niin yksi yhteen tuon anoppilan homehuoneessa oleskelun kanssa, etten osaa selittää sitä oikein muutenkaan.

Onni tässä on se, että appivanhemmat eivät käytä tuota homeista huonetta lainkaan, vaan se on vain vierashuonekäytössä. Mikään ei tietysti poista laskuista sitäkään mahdollisuutta, että hometta on asunnossa muuallakin, joten olisi entistäkin tärkeämpää löytää appivanhemmille uusi asunto mahdollisimman pian.

Kevään iloa!

Suklaapatukka viuhahtaa

Intiassa tuli käytyä ja sieltä palattua. Tässä vielä kooste viimeisistä Intian kuvista ja tunnelmista. Kuvat jäivät tälläkin kertaa liian vähiin, mistä on suureksi osaksi syyttäminen kuumuutta. Olin suunnitellut käyväni vaikka missä, mutta en sitten käynytkään, kun en oikein viitsinyt lähteä iltapäivällä ulos. Anoppi olisi kuitenkin asettunut vastahankaan, kun olisin hänen mielestään voinut saada auringonpistoksen tai jotain. Minua kuumuus ei sinänsä haittaa (sen jälkeen kun olin selvinnyt ensimmäisistä kuumemmista päivistä), ja yhtenäkin iltana, kun läksin puoli kuuden aikaan lenkille, oli vielä 40,5 astetta lämmintä. Kun oli kaiken lisäksi tavallista kosteampaa, niin kahdeksassa kilometrissä oli tekemistä. Naama oli lenkin jälkeen niin punainen, että oikein itsekin pelästyin. Mieluummin tietysti lenkkeilisin vähän viileämmässä, mutta meneehän se noinkin, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Kirjoittelin kuusi vuotta sitten Intian Ikeasta, joka oli tullut Hyderabadiin. Kauppa piti tietysti käydä heti katsastamassa, sillä en voinut uskoa, että Hyderabadiin oli tullut Ikea. No eihän se sitten mikään oikea Ikea ollutkaan vaan intialainen kopio-Ikea. 😀

Mutta nyt Hyderabadiin oli tullut aivan oikea, ruotsalainen Ikea! Ruotsi valloittaa Intiaa näköjään ihan kunnolla, kun H&M:kin on Hyderabadissa jo kahdessa paikassa.

Ikean mainoksia näkyi katukuvassa aika paljon.

Minun oli tietysti taas mentävä uteliaana katsomaan, miltä Ikea näytti.

Nyt Ikea oli ihan oikea Ikea, ja huonekalutkin olivat selvästi aitoa Ikea-kamaa. En viitsinyt kuvata kaupassa, kun siellä oli enemmän myyjiä kuin asiakkaita, ja arvelin, että kuvaamisesta saattaisi tulla sanomista. Kauppa oli niin minimaalisen pienikin, etten siellä kovin kauan viihtynyt, kun myyjäpaljous alkoi ahdistaa.

Kauppa oli kokonsa ja valikoimansa puolesta kaukana täyden valikoiman Ikeasta, ja selvisikin, että kyseessä oli Hej Home -niminen pop-up-Ikea, jollaisia on noussut Intiaan isojen kauppakeskusten sisälle. Näiden pikku-Ikeoiden tarkoituksena on esitellä Ikea-brändi intialaisille kuluttajille. Hyderabad oli muuten ensimmäinen intialainen kaupunki, joka sai tuommoisen pop-up-kaupan, ja Hyderabad tulee olemaan myös ensimmäinen kaupunki, johon avataan - ilmeisesti ihan lähiaikoina - täysimittainen Ikea.

Näkymiä tien päältä.

Appivanhempien uusi asunto jäi etsimättä ja löytämättä, sillä ukkeli oli niin valtavan kiireinen, että hänellä ei ollut yksinkertaisesti aikaa paneutua asuntoasiaan. Harmillista. Mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla?

Appivanhemmat ovat lähdössä ylihuomenna Amerikkaan, ja kyseessä on sama reissu, joka heidän piti tehdä jo maaliskuun alussa (niihin häihin). Kumpikaan appivanhemmista ei vaikuttanut kovin innostuneelta lähtemään, ja anoppi sanoikin ihan suoraan, että häntä ei haluttaisi ollenkaan lähteä. Häissä olisi tavannut kaikki läheisimmät sukulaiset kerralla, mutta nyt Amerikassa ei olisi enää kuin anopin vanhempi sisar ja tämän mies sekä tytär ja nuorempi poika perheineen (sekä anopin nuoremman sisaren lapset). Amerikkaan meno tuottaa myös työtä, sillä lapset ovat toivoneet Intiasta kaikenlaista, lähinnä ruokatavaraa. Esimerkiksi kanssaminiälle pitää viedä jo pelkästään erilaisia linssejä yhteensä seitsemän kiloa! Tyttärelle taas pitää valmistaa muun muassa suolaisia riisilastuja, tomaattipikkelssiä ja pikkelssiä gongura-puun lehdistä. Niin ovat Intian antimet tärkeitä. Itse en ikinä pyytäisi vanhoja ihmisiä raahaamaan toiselta puolelta maapalloa yhtään mitään, ja jo ajatuskin siitä, että appivanhempien pitäisi raahata painavia matkalaukkuja minun takiani, tuntuu karmivalta.

Kävin pällistelemässä Hyderabadin Jagannath-temppeliä, joka on kopio Odishassa sijaitsevasta Puri Jagannath -temppelistä. Temppelin ulkokuori on valmistettu hiekkakivestä, ja kaiverrukset ovat varsin taidokkaita.

Olin liikkeellä taas väärään aikaan eli iltapäivällä, joten temppeli oli kiinni.

Vartija istui varmuuden vuoksi oven välissä, ettei kukaan vain päässyt livahtamaan temppeliin.

Kenkäsäilytys. (Temppeleihin ei saa mennä kengät jalassa.)

Temppeliä ympäröivän muurin maalaukset olivat minusta kaikessa värikkyydessään todella hienoja (mutta Blogger latistaa taas värit). Maalaukset ovat peräisin Ramayanasta.

Intia on minulle kuin toinen kotimaa, ja vaikka Intia joskus koetteleekin kärsivällisyyttä ja hermoja, olen Intiassa henkisesti melkein paremmin kotonani kuin Suomessa. Minulla on ollut aina vaikeuksia sulattaa autoritaarisia käskyjä, sääntöjä ja nipottamista, ja näitä kaikkiahan Suomessa riittää. Intiassa saa sen sijaan tulkita ja soveltaa, ja siitä minä pidän. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka sellainen, että autolla ajaessa ei ole niin väliä, ajaako jollakin kaistalla vai kaistojen välissä. Kaistojen välissä on nimittäin paljon näppärämpi ajaa, koska siitä voi siirtyä tarvittaessa nopeasti kummalle tahansa kaistalle. Tosin täytyy sanoa, että hyderabadilaiset ovat alkaneet noudattaa kaistaviivoja varsin hyvin, ja minä taidan olla jumittunut jonnekin menneisyyteen, kun ajelen edelleen keskellä tietä.

Suomi on monella tapaa hyvä paikka asua, mutta täällä on myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi ärsyttävimmästä asioista omasta mielestäni on sellainen kielteinen perusvire ja toisten ihmisen lyttääminen, ikään kuin toisen onnistuminen tai ilo olisivat jotenkin itseltä pois. Toinen pitää palauttaa maan pinnalle keinolla millä hyvänsä, ettei hän vain kuvittelisi olevansa millään lailla erityinen. Toivoisin, että ihmiset keskittyisivät omassa elämässään, toisissa ihmisissä ja koko yhteiskunnassa enemmän siihen, mikä niissä on hyvää, eivätkä tuijottaisi jatkuvasti vain puutteita. Minusta on käsittämätöntä, että niin moni haluaa tieten tahtoen pyöriskellä jatkuvassa kielteisyydessä päivästä toiseen, kun muitakin vaihtoehtoja olisi.

Aurinko on laskenut, ja viimeinen iltalenkki Hyderabadissa on päättynyt.

Inorbit-ostoskeskusta.

Legginsejä ja muita housuja kaikissa väreissä!

Viivyimme Delhissä yhden yön ennen Suomen-lentoa, ja ukkeli oli varannut meille sviitin JW Marriot Aerocitystä. Ukkeli oli käyttänyt samaista hotellia ennenkin, joten hän tiesi hotellin palvelun erinomaiseksi. Itsekin tykkään siitä, että silloin kun on tarkoitus saada palvelua, palvelu myös pelaa saumattomasti.

Kuljetus lentokentältä hotellille oli varsin miellyttävä, ja takapenkillä oli tarjolla vesipullot, pyyhkeet sekä minttupastilleja (tuossa ruskeassa laatikossa). Onnistun usein sähläämään jotenkin, ja nytkin kun otin pastillia paperista, pastilli lensi auton kattoon kuin raketti. 😃

Sviitin olohuone.

Makuuhuone.

Pukeutumis- ja kylpyhuonetilat.

Sviitti oli ihana, ja aivan erityisesti arvostin kahta vessaa. Iso peukku sille!

Huone on käyty laittamassa yökuntoon.

Ukkeli oli toivonut lentokenttänäkymää, ja sellaisen myös saimme. Nousevia lentokoneita oli hauska katsella.

Tykkäsin JW Marriottista paljon, ja se olikin kokemistani Delhin hotelleista (ainakin toistaiseksi) kaikkein mieluisin. Myös Finnairin lentohenkilökunta käyttää JW Marriottia, ja muitakin suomalaisia hotellissa näkyi. Vaikka Lodhi oli JW Marriottia hulppeampi - perushuoneiden kokokin oli 125 neliötä, ja huoneissa oli oma pulahdusallas - niin jollakin tavalla Marriott viehätti silti enemmän. Hotellissa oli minusta sellaista tyylikästä kodikkuutta, joka Lodhista puuttui. Lodhi oli jotenkin kolkko ja kliininen (ja aamiainenkin piti tilata listalta, eli ISO miinus).

JW Marriottin aulan oleskelutiloja.

Sisäpihaa.

Uima-allasaluetta.

Marriottin kuntosali oli todella hyvä, ja siellä oli sellaisiakin laitteita, joita en ole minkään muun hotellin kuntosalissa nähnyt (esimerkiksi avustettu dippi-/leuanvetolaite). Loungessa oli tarjolla illalla pientä syötävää ja juotavaa (myös lounge-tarjoamukset taisivat olla parhaat näkemäni), mutta me olimme valitettavasti ukkelin kanssa niin täynnä myöhäisestä lounaasta (ja kahdesta palauttavasta ohrapirtelöstä), että emme jaksaneet kuin kupilliset kahvia. Virhe. Hotellin aamiainen oli kattava mutta ei minusta mitenkään poikkeuksellisen hyvä.

Lammasvartaita.

Cuban sandwich.

Signature baby back ribs.

Hotellissa oli semmoinenkin erikoisuus kuin ympäri vuorokauden auki oleva kylpylä, josta sai kylpylähoitoja vaikka keskellä yötä. En ole vielä eläessäni nähnyt ympäri vuorokauden auki olevaa kylpylää, joten sehän piti käydä testaamassa - ei tosin keskellä yötä vaan yhdeksän aikaan illalla.

Olin suunnitellut ottavani Detoxifying Body Wrapin, kun en ollut koskaan sellaista kokeillut, mutta sitten sain kuulla, että kyseinen hoito olisi viileänpuoleinen. Minua oli viluttanut koko päivän, ja siksi minulle suositeltiinkin lämpimämpää Chocolate Body Bliss Scrubia, joka olikin ihan täydellinen! Ensiksi iho kuorittiin sellaisella karkealla suklaa-merisuolaseoksella, ja oikein tunsin, kuinka kaikki Intian kuonat lähtivät iholta. Kuorinnan jälkeen piti käydä suihkussa, ja sitten koko vartalolle levitettiin lämmintä suklaa"kastiketta". Lopuksi minut käärittiin tiukasti pyyhkeisiin, ja sain maata hoitopöydällä yksinäni hyvän tovin. Yritin keskittyä taustamusiikkiin, hengitykseen ja läsnäoloon, mutta mieleen pyrki taas kaikenlaisia ajatuksia. Kuten esimerkiksi sellainen, että mitä jos nyt tulisi palohälytys: palohälytys pärähtäisi soimaan, ja minä olisin siinä pöydällä tiukasti pyyhkeisiin käärittynä. Oikein näin jo mielessäni, kuinka yrittäisin päästä pyyhkeistä irti ja sitten juoksisin suklaakuorrutettuna kokoontumispaikalle.   

Nähdään taas, Intia!

Finnairin bisnesluokassa matka sujuu hyvin, kun jalkaan saa Marimekko-tohvelit.

Varmuuden vuoksi on kuitenkin hyvä istua kädet ristissä.

Terveellistä kotiruokaa

Bolivian enemmän ja vähemmän hirveiden ruokien jälkeen Intia on tuntunut taivaalta, ja olen entistä vakaammin sitä mieltä, että intialainen ruoka on maailman parasta. Ymmärrän toki, että mausteiset ja joskus vähän epäilyttävän näköiset intialaiset mössöt eivät ole ehkä kaikkien mieleen, mutta minun makuhermooni intialainen ruoka osuu paremmin kuin mikään muu. Arvostan myös intialaista kekseliäisyyttä, sillä intialaiset osaavat käyttää vihanneksia ja linssejä todella monipuolisesti ja saavat vähistäkin aineksista aikaiseksi hyvää ruokaa.

Vaikka olen intialaisen ruoan suhteen hyvin kaikkiruokainen, minullakin on ruokia, joista tykkään enemmän ja joista tykkään vähemmän. En erikoisemmin pidä okrasta, ja sangatia (sormihirssipuuroa) sekä maksaa tai muita sisäelimiä en syö ollenkaan. Kerran erehdyin maistamaan jossakin ravintolassa aivoista tehtyä currya, paikallista herkkua, ja meinasin pyörtyä, kun kuulin mitä ruoka piti sisällään. En myöskään erityisemmin tykkää idleistä, höyrytetyistä linssi-riisikakkusista, jotka ovat täällä hyvin tyypillinen aamiaisruoka. Syön idlejä kyllä, ja varsin hyvällä halullakin silloin, jos kyytipoikana on riittävästi chutneytä (esimerkiksi maapähkinöistä tai kookoksesta tehtyä mausteista kastiketta).

Tämän postauksen kuvat eivät ole mikään esteettinen nautinto, mutta ei voi mitään.

Idlejä, currylehtijauhetta ja maapähkinächutneytä.

Idli ja sambarkeittoa (linsseistä ja kasviksista tehtyä paksua keittoa).

Olen yleensä syönyt intialaiset leivät käsin, mutta riisin ja muiden ruokien syömiseen olen käyttänyt haarukkaa tai lusikkaa, niin Suomessa kuin täällä anoppilassakin. Jos olen ihan rehellinen, niin olen ollut sitä mieltä, että sormin syöminen on sottaista puuhaa ja että se näyttää ällöttävältä. Sain kuitenkin Boliviassa eräänä päivänä jonkinlaisen herätyksen, sillä tajusin, miten paljon paremmalta ruoka maistuu, kun sen syö sormin. Myös ruoan vieminen suuhun metallisella ruokailuvälineellä tuntuu jotenkin kylmän kliiniseltä.

Pohjoisintialainen kasvisthali.

Rakastan intialaisia thaleja, jotka tarkoittavat monesta pienestä annoksesta koostuvaa ruokaa. Thali-lautasella tuodaan ruokien kanssa aluksi jotakin intialaista leipää, esimerkiksi rotia tai naan-leipää, kuten kuvan annoksessa. Kun on syönyt leivän, lautaselle tuodaan riisiä, ja kaikkia ruokia saa halutessaan santsata. Kuvasta puuttuvat alkukeitto, sambar- ja rasam-keitot sekä jäätelö ja hedelmät.

Intialaisessa ruoassa on paljon hyvää, mutta on siinä huonoakin. Omasta mielestäni intialaisessa ruoassa on parasta tietysti maku, mutta jos tykkää siitä, että raaka-aineiden oma maku tulee selvästi esiin (esimerkiksi että kala maistuu kalalta), niin voi olla, että intialainen ruoka ei oikein maistu. Monia mausteita ja ruoka-aineita käytetään Intiassa yhtä lailla ruoka-aineina kuin luonnonlääkkeinäkin, ja monen aineksen uskotaan edistävän terveyttä ja ehkäisevän sairauksia. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa luonnonlääketiedosta on uskomusta ja kuinka suuri osa siitä on tieteellisesti todistettua faktaa.

Koska täällä ei syödä juuri mitään kypsentämättä, ruoka myös sulaa paljon helpommin kuin raaka ruoka. Tykkään syödä Suomessa päivittäin salaattia, vaikka olenkin huomannut, että elimistölläni on vaikeuksia sulattaa raakoja kasviksia. Raaoista kasviksista tulee hirveät ilmavaivat, mutta sitä vaivaa ei täällä Intiassa ole. 😊  Toisaalta intialainen ruoka on varsin raskasta, ja kärsinkin Intiassa varsin usein siitä, että vatsani ei toimi kunnolla ja että minulla on paksu ja turvonnut olo. (Tosin se voi johtua jo ihan syödyn ruoan määrästäkin!) Toisaalta raskas hiilihydraattipitoinen ruoka tuo myös unen paremmin kuin kevyemmät eväät.

Poori-leipäsiä ja kanacurrya. Ehkä paras yhdistelmä maailmassa.

Dosa ja chepala pulusu eli kalaa tamarindikastikkeessa.

Suurin ongelma intialaisessa ruokavaliossa ovat minusta rasvaiset ja makeat välipalat, joita täällä syödään ihan päivittäin. Välipalat maistuvat tietenkin äärettömän herkullisilta, mutta terveellisyys on niistä kaukana. Koska olemme täällä vain rajallisen ajan, olen noudattanut anoppilan ruokailuaikoja ja -tapoja, enkä ole välittänyt kieltäytyä kyseisistä välipaloistakaan. Ehtisin kyllä taas syömään terveellisemmin ihan kyllästymiseen asti! Nyt nautin jokaisesta suupalasta, vaikka sitä läskiä taas vähän tulisikin.

Uusi makeiskauppa, jonka kävimme anopin kanssa testaamassa.

Olen aivan hulluna intialaisiin makeisiin, ja jos pitäisi valita, otanko intialaisen makeisen (esim. suosikkini sunnundan) tai suklaata, niin valitsisin ehdottomasti ensiksi mainitun.

Sunnunda-makeinen.

Tässä joitakin välipaloja, joita olen menneen viikon aikana syönyt. Näitä välipaloja syödään yleensä siinä neljän, viiden aikaan iltapäivällä, eli samaan aikaan, kun minä söisin Suomessa salaattia tai hedelmiä. 😆

Mirchi bajji eli täytetty ja uppopaistettu vihreä chili.

Sipulisamosa ja pala kova, makea maitomakeinen.

Mausteista snack-sekoitusta ja sunnunda-makeinen (tehty urad dal -linsseistä, sokerista ja gheestä).

Ponganalu eli dosa-taikinasta paistettuja pehmeitä pallukoita. Kyytipoikana mausteista tomaattipikkelssiä.

Ariselu eli sitkeä palmusokerimakeinen ja chegodiluja eli riisijauhoista tehtyjä uppopaistettuja renkaita.

Varsin terveelliseltä näyttäviä välipaloja, vai mitä?

Hedelmiäkin syödään täällä kohtuullisen paljon, mutta enemmän minä syön hedelmiä Suomessa kuin Intiassa. Mangosesonkikin on jo alkanut, mutta vaikka mangoja on myynnissä pilvin pimein, mangot eivät ole vielä ollenkaan sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Syynä on se, että mangoviljelijöillä on kiire saada hedelmänsä markkinoille, joten viljelijät käyttävät kemikaaleja, jotka kypsyttävät mangot nopeammin. Mangoja kannattaisi ostaa vasta toukokuun puolella, kun luonnon kypsyttämät mangot saapuvat myyntiin, ja mangot alkavat maistuakin joltain. Olemme ostamaan muutaman mangon kokeeksi kahdesta eri paikasta, mutta kumpikin kerta oli pettymys. Kemikaaleja käytetään Intiassa muutenkin varsin paljon, ja esimerkiksi rypäleet kannattaa pestä kuumassa suolavedessä ennen niiden syömistä. 

Anoppi osti vihannestorilta kaksi kiloa punaisia kuivattuja chilejä, sillä hän tekee osasta chilijauhetta. Osa lähtee meidän mukanamme Suomeen. Chilisäkit olivat juuri saapuneet torille, ja näkymätöntä chilipölyä oli kaikkialla. Yskimme ja aivastelimme kilpaa, kun chili kävi hengitykseen.

Koska chilit eivät olleet vielä täysin kuivia, seurasi operaatio nimeltä chilien kuivattaminen auringossa. Kannoimme - autonkuljettaja, anoppi ja minä - chilit katolle, jossa anoppi levitti ne vanhan kankaan päälle. Anoppi oli nähnyt katolla aiemmin vanhan ison rautahäkin, ja autonkuljettajan tehtävä oli laittaa häkki chilien päälle, jotta pulut eivät pääsisi levittelemään chilejä. Häkissä olevan suuaukon autonkuljettaja tukki löytämällään metallinpalalla. Chilit olivat katolla auringonlaskuun asti, jolloin menimme anopin kanssa hakemaan chilejä. Mitä näimmekään: suuaukon metallinpala ei ollut kunnolla paikallaan, ja paikalle saapunut pulujengi oli ehtinyt tehdä tuhojaan. Pari pulua oli häkissä nauttimassa eksoottisista antimista ja loput tepastelivat häkin ulkopuolella chilikasassa, jonka ne olivat sinne levitelleet. Kävi ilmi, että anopin tuttava, joka oli käynyt hakemassa iltapäivällä katolta chilejä, ei ollut laittanut metallinpalaa kunnolla paikalleen, ja niin pulut olivat päässeet tutkimusretkelle.

Sanoin anopille tarvitseni myös tamarindia, sillä en iljennyt tunnustaa anopille käyttäneeni viime aikoina pelkästään kaupan valmista tamarinditahnaa. Anoppi tiesi tutun myyjän, jolta saisi hyvälaatuista tamarindia.

Laaduntarkkailija.

Vihannestoria ja sen meininkiä katsellessani ajattelin taas, että joku hygienian suhteen tarkempi ihminen saattaisi olla vihannestorilla aika "ihmeissään". Vaikka myyntipisteet ovat periaatteessa ihan siistit ja myyjien kädet varmastikin puhtaat, niin supermarkettiympäristö tuntuu silti tällaisesta länsimaisesta hienohelmasta vihannestoria puhtaammalta ja varmemmalta ostopaikalta. Ymmärrän kyllä, miksi anoppi ei halua ostaa tuoretuotteita supermarketista. Hänen mielestään kun supermarkettitavara on laadultaan huonompilaatuista ja kalliimpaa kuin vihannestorien tuotteet. Anoppi on varmasti myös, ainakin osittain, ihan oikeassa.

Pussiin mahtuu enemmän tavaraa, kun painaa välillä nyrkillä.

Vihannestorin vieressä onkin sitten lehmien seisova pöytä.

Kävimme myös tutussa teräastiakaupassa, kun anopin piti korjauttaa tehosekoitinkulho, ja minä halusin itselleni säilytysrasian mausteita varten. Olen tähän asti säilyttänyt mausteita pienissä lasipurkeissa maustekaapissa, mutta olen tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että intialainen mausterasia, masala dabba, on paljon kätevämpi kuin erilliset purkit.

Tuo teräsastiakauppa on teräastioiden ystävän taivas, mutta kaupassa myydään myös muita keittiötarvikkeita, kuten riisinkeittimiä, termospulloja, painekattiloita ja erilaisia tehosekoittimia. 

Teräsastiat myydään painon mukaan, ja asiakkaan valitsemat astiat laitetaan vaa'alle ja punnitaan. Minusta tuo teräskauppa on ihana, ja minun teki taas mieli rohmuta kaupan hyllyt tyhjiksi. Onneksi järki kuitenkin heräsi ja muistutti, että meillä on teräsastioita jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kaupassa on myös keittiölaitteiden korjaustiski, jonne anopillakin oli asiaa. Tehosekoittimen kulhon terä ei pyörinyt kunnolla, ja vika piti korjauttaa. Tiskille oli jonoa, mutta anoppi oli ovela ja kävi sujauttamassa kulhonsa tiskille. Sitten menimme katsotaan mausterasioita. Kun mausterasia oli valittu, anoppi meni jonon ohi korjaustiskille, koska hänen kulhonsa oli siellä jo odottamassa, joten hän oli ikään kuin jonossa ensimmäisenä. Yksi jonossa seissyt nainen tuohtui anopin toiminnasta ja yritti tunkea anopin ohi. Minä seurasin kiinnostuneena tapahtumia sivusta. Anoppi sanoi naiselle, että hänen asiassaan ei menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin, mutta toinen nainen sanoi, että ei hänen asiassakaan menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin. Molemmat yrittivät tunkea tiskille toistensa ohi, mutta lopulta korjaaja hoiti tilanteen diplomaattisesti, ja hoiti kummankin naisen asiat samanaikaisesti. 😀

Olen viettänyt paljon aikaa keittiössä anopin kanssa ja oppinut taas monta uutta ruokalajia.

Tässä tulee ruokaa kuivatuista pikkukaloista.

Viimeisimmän ruoan eli katkarapubiryanin ohje oli sellainen, että anopinkin täytyi luntata muistivihkostaan, kuinka biryani tehdään. Anoppi oli saanut ohjeen naiselta, jonka luona kävimme sunnuntaina kylässä. Koska olin tykännyt ruoasta (sitä oli tarjolla sunnuntaina), anoppi opetti biryanin valmistuksen nyt minulle. Vaikka anoppi saattaa tulistua joskus aika nopeasti, täytyy sanoa, että joskus suorastaan ihmettelen, kuinka kärsivällinen anoppi on minun kanssani. Itseltäni saattaisi mennä hermo aika pian, jos joku pyörisi koko ajan jaloissani ja kyselisi milloin mitäkin. Mutta hyvä niin! 😘