Taj Mahal

Tapasimme Delhin lentokentällä ukkelin siskon perheen (siis siskon itsensä, tämän miehen ja 13- ja 23-vuotiaat tyttäret), appivanhemmat sekä mukaan yllättäen lähteneen appiukon sisaren. Koska minun ja ukkelin lento oli saapunut paljon aikaisemmin kuin näiden muiden, eikä lentokentän loungesta saanut edes mitään syötävää, olimme käyneet ukkelin kanssa nauttimassa jo erään lentokentän lähellä sijaitsevan hotellin mielenkiintoisista palveluista.

Lähdimme lentokentältä kahdella tila-autolla kohti Agraa, ja matka eteni tuskastuttavan hitaasti, sillä Delhissä oli kamala ruuhka. Taisi mennä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsimme edes kaupungista ulos. Toisessa autossa matkustimme minä, ukkeli, ukkelin sisko ja tämän mies; toisessa autossa loppuporukka, ja puhelimet soivat autojen välillä tuhkatiheään. Siskontytöillä oli nimittäin kiljuva nälkä, sillä lentokoneessa oli kuulemma ollut tarjolla niin kaameaa ruokaa, ettei sitä ollut pystynyt syömään ilmeisesti kukaan muu kuin anoppi. Kenellekään ei ollut tullut mieleen ottaa autoon mukaan esimerkiksi hedelmiä tai keksejä, eikä kummassakaan autossa ollut edes yhden yhtä vesipulloa! Matkan varrellakaan ei ollut kelvollisen näköisiä kauppoja, joista olisi voinut ostaa jotain syötävää. Siskontyttäret ovat nimittäin kovin herkkiä saamaan vatsavaivoja, eivätkä he voi syödä Intiassa mitä tahansa, vaan heidän pitää katsoa hyvin tarkkaan, mitä suuhunsa panevat. Maitotuotteet ovat heiltä esimerkiksi täysin pannassa.

Intian osakilpailun F1-rata (siis tuo rakennelma tuolla takana).

Vihdoinkin motarilla!

Onneksi - juuri ennen nälkäkuolemaa - vastaan tuli säädyllisen näköinen tienvarsiravintola.

Tyttäret löysivät itselleen syötäväksi Pringles-perunalastuja ja keksejä, ja me muut otimme joko poori- tai chole bhature -annokset.

Chole bhature eli uppopaistettuja leipiä ja kikhernecurrya. Jestas kun olikin hyvää!

Kulkupelimme.

Kun saavuimme vihdoin monen tunnin jälkeen Agraan ja näin Taj Mahalin ensimmäisen kerran auton ikkunasta, minut valtasi samanlainen epätodellinen tunne kuin pari vuotta sitten Hollywoodissa. Olin kuullut Taj Mahalista niin paljon, etten voinut uskoa, että olin oikeasti katseluetäisyyden päässä siitä!

Vihdoinkin hotellilla!

Intialaiset hotellit ovat usein hyvin kauniita ja suomalaisin silmin katsoen myös aika suureellisia. Agran ITC Mughal -hotellikin oli varsin kaunis, vaikkakin paikoin hieman vanhahtava.

Aika pian hotelliin saavuttuamme huomasin käytävän varrella kyltin, joka osoitti "observatorioon". Observatorio oli kyltin mukaan auki vain päiväsaikaan, iltaseitsemään asti, ja ihmettelin, mikä se sellainen observatorio oli, joka oli vain päivisin auki. Asiaa piti tietenkin lähteä tutkimaan.

Observatorio osoittautui näköalatasanteeksi, jolla oli keinu sekä tuoleja.

En oikein ymmärtänyt, mitä näköalapaikalta oli tarkoitus katsella, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että tarkoitus oli kai ihailla hotellin puutarhaa, joka olikin varsin kaunis ja suuri.

Sitten satuin kääntämään pääni toiseen suuntaan ja ymmärsin vihdoin näköalapaikan tarkoituksen.

Piti vielä varmistaa näköalatasanteella olleelta naiselta, että rakennus oli varmasti Taj Mahal. Olin nimittäin jo aiemmin matkalla luullut jotain toista valkoista pytinkiä Taj Mahaliksi ja aiheuttanut nauruntyrskähdyksiä kanssamatkustajissani ihmetellessäni, että tuota vartenko me olimme tänne asti tulleet.

Ukkeli oli ottanut meille hotellilta oppaan, jonka oli määrä opastaa meitä seuraavana päivänä Taj Mahalilla ja muuallakin, minne halusimme mennä. Olimme sopineet oppaan kanssa, että tapaisimme hotellin aulassa kello 6.30, jotta pääsisimme lähtemään Taj Mahalille ajoissa. Me muut olimme aulassa aika lailla sovitusti, mutta siskon perhettä ei vain näkynyt. Odottelimme ja odottelimme, kunnes joskus vähän ennen seitsemää ukkeli soitti siskon huoneeseen ja sai kuulla, että sisko oli alkanut yöllä oksentaa ja ripuloida, eikä hän pystyisikään lähtemään Taj Mahalille. Siskokin on ruokien suhteen aika herkkä, ja hänellä tuntuu muutenkin olevan jatkuvasti jonkinlaista vatsavaivaa. Nyt hän oli sairastunut ilmeisesti sen eilisen dhaban ruoasta.

Joskus varttia yli seitsemän siskon mies ja tyttäret olivat vihdoin valmiita lähtöön. Sisko jäi hotellille, kun oli ensin varmistettu, ettei hän tarvinnut lääkäriä, ja kun hänelle oli tilattu kookosvettä, joka auttaa tunnetusti kaikkiin vaivoihin. Agraan asti sisko oli päässyt, mutta Taj Mahal jäi häneltä kumminkin näkemättä!

Opas kävi ostamassa Taj Mahalin lipunmyynnistä appiukon kanssa meille liput. Olimme saapuneet Taj Mahalille eilisillä takseillamme, ja lipunmyyntipaikalta oli tarkoitus jatkaa Taj Mahalin portille alueen omilla ekologisilla autoilla, jotka eivät saastuttaneet ilmaa ja näin ollen lianneet muistomerkkiä.

Taj Mahal on rakennettu valkoisesta marmorista, ja sen tummumista varjellaan kaikin keinoin. Siksi kaikenlainen ilmaa saastuttava teollisuuskin on Agran kaupungissa kielletty, ja agralaiset ansaitsevatkin leipänsä suurelta osin maanviljelyllä, käsityöläisyydellä ja turismilla. Käsityöläisyyteen pääsemme perehtymään lisää joskus myöhemmin.

Kaljabaarikin on hyvä olla janoisille matkailijoille.

Intialainen orava. Näitä tulin näkemään myöhemmin vielä paljon lisää!

Liput saatuamme pääsimme vihdoinkin matkaan!

Kyyti jätti meidät Taj Mahalin alueen itäiselle portille. Portteja alueelle on kolme (läntinen, eteläinen ja itäinen), ja kaikista niistä johtaa kävelytie Taj Mahalin varsinaiselle pääportille.

Itäinen portti.

Opas oli osoittautunut jo varsin hyödylliseksi, sillä hän oli jo taksissa kertonut, että kaikki syötävät (minttupastilleja myöten) kannatti poistaa laukusta ja jättää autoon, koska ne saatettaisiin ottaa portilla laukkutarkastuksessa pois. Samoin liian suuret kassit kannatti jättää autoon, koska niitä ei välttämättä saisi viedä alueelle. Opas varoitti myös kaupustelijoista, joita liikkui sekä lipunmyyntialueella että Taj Mahalin portin ulkopuolella: kaupustelijat ehkä näennäisesti kauppasivat jotain mutta oikeasti he saattoivat olla näppäriä taskuvarkaita. Kannatti siis olla koko ajan valppaana ja pitää käsilaukustaan tiukasti kiinni.

Yleensä rakennusten katoilla näkee Intiassa apinoita, ja hämmästyin suuresti, kun näin katolla valkoisen apinan.

"Apina" olikin kuitenkin koira, ja ihmettelin kovasti, miten koira oli katolle päässyt. Toivottavasti se pääsi myös sieltä alas!

Opas totesi meille, että olimme onnekkaita, kun olimme sattuneet paikalle aurinkoisena päivänä: sinistä taivasta vasten valkoinen Taj Mahal näyttäisi erityisen hyvältä. Olimme osuneet paikalle kuulemma muutenkin hyvään aikaan, sillä ne, jotka olivat saapuneet Delhistä edellisiltana, olivat käyneet Taj Mahalilla jo aamuvarhaisella, ja taas ne, jotka olivat lähteneet Delhistä samana aamuna päiväretkelle, eivät olleet vielä saapuneet paikalle. Jos oppaaseen siis oli uskomista, kannattaa ajoittaa käyntinsä aamukahdeksan tienoille - ellei erityisesti halua nähdä Taj Mahalia auringon noustessa tai laskiessa tai vaikkapa kuunvalossa. Parasta olisi tietysti, jos paikalle pääsisi tulemaan arkena, esimerkiksi maanantaina tai tiistaina, koska silloin paikalla on vähemmän porukkaa kuin viikonloppuisin (me olimme Taj Mahalilla lauantaina).

Taj Mahalin pääportti.

Pääportti (ja moni muukin alueen rakennus) on tehty punaisesta hiekkakivestä. Hiekkakivi on siitä hyvä materiaali, että se on helposti muokattavaa, mutta toisaalta se myös rapistuu helposti. Siksi hiekkakivestä tehtyjä rakennuksia on jouduttu remontoimaan jo moneen kertaan.

Ryhmä Rämä on saapunut Taj Mahalille. Anoppi ihmettelee etualalla.

Sitten, vihdoinkin. Siinä se nyt oli, koko komeudessaan.

"Koko komeus" on vähän huono termi, sillä kaksi minareeteista oli remontissa, eivätkä nuo vihreät muovit ja rakennustelineet mitenkään sanottavasti komistaneet rakennusta. Mutta onpahan ainakin autenttiset kuvat. :-D

Moni varmaan tietääkin jo Taj Mahalin historian, mutta kertaan sen vielä hyvin lyhyesti. Mogulihallitsija Shah Jahan rakennutti Taj Mahal -mausoleumin eli hautamuistomerkin muistoksi lempivaimolleen Mumtaz Mahalille, joka oli kuollut vuonna 1631 synnyttäessään parin neljättätoista lasta. Seitsemän lapsista oli kuollut, ja seitsemän oli jäänyt eloon. Oppaan mukaan Taj Mahalin ja sitä ympäröivien rakennusten rakentamiseen oli kulunut kaikkiaan 22 vuotta, ja rakennustöihin oli tarvittu 22 000 miestä. Itse mausoleumi (eli tuo kupolirakennus) valmistui vuonna 1648.

Mausoleumin kaikki neljä sivua ovat identtiset: katsoi Taj Mahalia siis mistä ilmansuunnasta tahansa, rakennus näyttää aina samalta. Valo vaikuttaa siihen, minkä väriseltä Taj Mahal kulloinkin näyttää: esimerkiksi auringonlasku värjää Taj Mahalin usein vaaleanpunertavaksi, kun taas täysikuun valossa Taj Mahal näyttää valkoiselta.

Meillä oli mukanamme myös oppaan kautta tullut valokuvaaja, joka hyöri ympärillämme ja kuvasi meitä milloin minkäkinlaisissa ryhmittymissä ja asennoissa.

Vanhempi siskontyttö poseeraa. (Kuva on otettu valokuvaajan paperikuvasta.)

Kun pääsimme Taj Mahalin ulkopuolelle, valokuvaaja oli jo odottamassa meitä siellä ruskeiden kirjekuorien kanssa, jotka sisälsivät miehen meistä ottamat kuvat. Saimme kuvat myös DVD-muodossa.

Oppaalla oli epäkiitollinen tehtävä toimia laukunkantajanani silloin, kun minä otin kuvia tai kun poseerasin itse kuvissa.

Pihamaina-merkkinen lintu, johon olen tykästynyt kovasti. Tässä hän näyttää kyllä aika tuimalta.

VIP-lippuihin kuuluivat myös kenkäsuojukset, jotka opas antoi meille mausoleumin alueelle päästyämme. Kengät olisi muuten pitänyt ottaa pois ja jättää säilytykseen. Inhoan julkisilla paikoilla paljasvarpaisin kulkemista, joten olin kenkäsuojuksista oikein ilahtunut.

Tekstejä Koraanista.

Opas kertoi, että Taj Mahalin koristelussa ei ollut käytetty varsinaisia väriaineita lainkaan, vaan kaikki koristeluissa näkyvät eri värit ovat itse asiassa eri kivilaatuja. Eriväriset kivet on upotettu valkoiseen marmoriin niin taidokkaasti, että silkinsileästä pinnasta ei mitenkään huomaa, että marmoriin olisi upotettu jotain!

Myös valkoiseen marmoriin tehdyt kaiverrukset olivat taidokkaasti tehtyjä.

Millainen työmäärä noissa on 1600-luvulla ollutkaan, kun senaikaisissa työkaluissakaan tuskin oli kehumista!

Sisällä mausoleumissa ei saanut kuvata, mutta olisin varmasti rikkonut kieltoa, ellei opas olisi vahtinut vieressä koko ajan haukkana. Vierailijoiden silmälläpito on ilmeisesti muutenkin tarpeen: jotkut olivat nimittäin irrottaneet seinistä värikkäitä kivenpalasia ja vieneet ne mennessään.

Mausoleumissa on kaksi hautaa, jotka eivät kuitenkaan ole Shah Jahanin ja Mumtaz Mahalin oikeat haudat. Oikeat haudat ovat alempana kryptassa, johon vierailla ei ole käsittääkseni pääsyä.

Pääportti Taj Mahalilta päin nähtynä. Tämä kuva on otettu noin puoli yhdeksän aikaan aamulla, ja porukkaa on alueella jo huomattavasti enemmän kuin puoli tuntia aiemmin.

Taj Mahalin moskeija, joka on edelleen käytössä.

Yamuna-jokea Taj Mahalin takapuolella.

Yamuna-joen toisella puolella oleva puisto (tuolla olisi ollut se geokätkö :-D).

Taj Mahal on vuosien saatossa tummunut, mikä johtuu muuan muassa ilmansaasteista ja roskien polttamisesta. Taj Mahalia on puhdistettu vuodesta 1994 lähtien tavalla, joka on minusta varsin mielenkiintoinen. Puhdistukseen käytetään kalkkipitoista savea, joka levitetään ohueksi kerrokseksi tummuneelle pinnalle. Saven annetaan kuivua yön yli, minkä jälkeen kuivunut kerros poistetaan, ja pinta puhdistetaan pehmeällä harjalla ja tislatulla vedellä. Tämmöinen puhdistustapa on turvallinen, sillä minkäänlaisia kemikaaleja ei tarvita, ja mekaanista työtäkin tarvitaan vain vähän.

Parhaillaan puhdistuksen alla oli kaksi minareettia. 

Taj Mahal alkoi olla nähty, ja palailimme hiljakseen kohti porttia.

Vielä ennen Taj Mahalin alueelta poistumista kerkesin näkemään ihan oikeitakin apinoita muurien päällä. Hieman huvitti, kun luin seuraavan päivän lehdestä, että apina oli pöllinyt torstaina Taj Mahalilla jonkun brittituristin käsilaukun, joka oli sisältänyt muun muassa kännykän, rahaa ja passin. Henkilökunta oli kiivaan etsinnän jälkeen kuitenkin löytänyt apinan ja laukun ja saanut palautettua laukun takaisin omistajalleen. Turisti ei ollut tehnyt asiasta virallista valitusta, vaan oli jatkanut Taj Mahal -käyntiään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarina ei kerro, oliko apina ehtinyt jo tuhlata osan rahoista.

Tuolla menisi Louis Vuitton...

Apinaongelma on Taj Mahalilla kuulemma lisääntymään päin, mikä johtuu laukkutarkastuksessa turistien laukuista poistetuista syötävistä, joita apinat käyvät tonkimassa roskiksista. Koiraongelmallekin on yritetty tehdä jotain, mutta koirat palaavat takaisin aina muutama päivä kiinniottamisen jälkeen.

Katse kohti uusia seikkailuja.

Viimeinen silmäys.

Kiitos ja näkemiin!

Riemukasta yhteiseloa

Meinasin kirjoittaa seuraavaksi Taj Mahalista, mutta Taj Mahalin ja Agran valokuvia katsoessani iski sellainen epätoivo, että en jaksanut ihan vielä käydä kuvia lajittelemaan. Pysytellään siis viime päivien tapahtumissa.

Eilen oli sellainen päivä, että kaikki ärsytti. Aamulla kaikki oli vielä hyvin, mutta kun lähdimme hotellista ja pääsimme anoppilaan, ärsytys alkoi. En oikein itsekään tiedä, mikä oli ärsytyksen perimmäinen syy, mutta monta mahdollista syytä kyllä keksin.  Minua ärsytti anoppilassa oleva väkimäärä ja se, että tiesin porukkaa riittävän koko päiväksi. (Viimeinen vieras lähti puoli kymmeneltä.) En olisi yhtään jaksanut seurustella ja olla ystävällinen, vaan mieleni olisi tehnyt lukita makuuhuoneen ovi, kirjoittaa oveen lappu "tungettelijat ammutaan" (mitenköhän se kirjoitettaisiin teluguksi?) ja vetää peitto pään päälle. Ärsytti oma olo ja se, että kaikki ruoka on täällä niin rasvaista ja raskasta; ärsytti kipeä polvi, kuumuus, nihkeys ja väsymys. En olisi jaksanut tehdä yhtään mitään - kaikkein viimeiseksi seurustella vieraiden kanssa! Tuli ehkä kuitenkin liikuttua Hyderabadin hotellipäivinä vointiini nähden liikaa, ja se sitten kostautui. Minuun iski nimittäin eilen taas se sama karmea, täysin voimattomaksi vetävä väsymys, joka minua vaivasi silloin ylikunnon ilmetessäkin. Minulla on varmaankin jonkinlainen psykologinen ongelma, kun en kerta kaikkiaan pysty vastustamaan kiusausta, jos näen hotellissa hyvinvarustellun kuntosalin tai houkuttelevasti välkehtivän uima-altaan.

Eilispäivän kruunasi se, että kun vihdoin puoli kymmenen aikaan kävimme päivällispöytään, löysin riisistäni madon. Kuolluthan se oli, mutta ruokahalut menivät täysin, kun huomasin valkoisten riisinjyvien seassa harmaapäisen, parin sentin mittaisen otuksen. Ukkeli ei ensin meinannut uskoa löydöstäni madoksi, mutta sitä lähemmin tutkittuaan hän totesi minun olevan oikeassa, ja ukkeliltakin jäi loppuruoka syömättä. Anoppi oli luonnollisesti pahoillaan - keittäjä oli kuulemma esikäsitellyt riisin huolimattomasti. Riisihän pitää puhdistaa ennen keittämistä, ja riisinjyvien joukosta pitää poistaa kaikki sellainen, mikä on elossa tai mikä on joskus ollut elossa. Anoppi olisi paistanut minulle dosa-lättysiä, mutta en halunnut niitä, kun en ollut oikeastaan edes nälkäinenkään. Pieni paasto ei tekisi yhtään pahaa!

Lauantai-iltana olimme ukkelin ja Ruotsin-serkun kanssa syömässä hotellimme Casbah-ravintolassa. Otin jälkiruoaksi baklava-trion, joka oli muuten ihan hyvä (pähkinöitä oli tosin liikaa suhteessa taikinaan), mutta baklavasta löytyi pari pientä kovaa palasta, jotka tuntuivat hampaissa ihan kiviltä.

Kinder-baklavat.

Minä en olisi varmaankaan sanonut kivistä mitään, mutta ukkeli huomautti asiasta tarjoilijalle, ja tarjoilija rupesi tutkiskelemaan lautasellani olevia mustia papanoita kovin kiinnostuneesti. Maksoimme laskun ja olimme jo lähdössä, kun luokseni ilmestyi mies, joka esitteli itsensä paikan pääkokiksi. Mies kysyi, olimmeko nauttineet ateriastamme ja alkoi sitten pahoitella hirveästi, että jälkiruoassani oli ollut kiviä. Kivet olivat kuulemma olleet pistaasipähkinöissä ja joutuneet jälkiruokaani sillä tavalla. Kokki halusi tarjota minulle hyvitykseksi pienen ilmaisen jälkiruoan eikä ottanut kieltäytymistäni kuuleviin korviinsakaan. Eteeni ilmestyi pian "pieni" jälkiruoka, joka sisälsi kaksi murokulhon kokoista annosta jotain leipävanukkaan tyyppistä.

Toinen kulho on siirtynyt jo Ruotsin-serkulle, joka suostui ystävällisesti auttamaan minua syömisessä.

 Lauantaina kiviä, eilen mato. Minkäköhänlaisen yllätyksen ruoastani tänään löydän?
 

Intiassa ei kannata luulla, että ruokalistassa oleva hinta on ruoan lopullinen hinta, sillä sen hinnan päälle tulee vielä kaikenlaisia mielenkiintoisia veroja.

Ukkelin siskon vanhempi tytär oli ostanut tullessaan lentokentältä kirjan nimeltä  "Joy on Demand", jonka on kirjoittanut Chade-Meng Tan. Kun siskontyttö kertoili minulle kirjasta, se kuulosti juuri sellaiselta opukselta, joka minuakin saattaisi kiinnostaa. Kirja opettaa kuulemma muun muassa sellaisen asian, kuinka päästä suuttumuksesta ja ikävistä tunteista nopeasti eroon, jottei jäisi jumittamaan niihin koko päiväksi. :-D Innostukseni kirjaa kohtaan kyllä hieman laimeni siinä vaiheessa, kun sain kuulla, että kirja käsittelee mindfulnessia ja meditointia - molemmat kun ovat sellaisia nykypäivän trendi-ilmiöitä, joiden ajatteleminenkin ärsyttää minua. Toisaalta siskontyttö on sellainen henkilö, jonka makuun luotan ja jonka näkemystä arvostan sen verran paljon, että jos hän sanoo kirjan olevan hauskan ja tekevän aiheen helposti lähestyttäväksi, niin olen valmis lukemaan kirjan. Niinpä marssinkin lauantaina kirjakauppaan.

Kävelin hotellilta Inorbit-ostoskeskukseen, ja näin matkalla erään firman ulkopuolella melkoisen jonon väkeä. Tajusin, että porukka jonotti avoimeen työpaikkahaastatteluun, joka tunnetaan täällä nimellä "walk-in interview". Tämmöistä haastattelua varten ei tarvitse varata aikaa, vaan kuka tahansa kyseisen firman tarjoamista työpaikoista kiinnostunut voi mennä haastatteluun. Paperit mukaan vain ja jonottamaan!

Nuorukaisia tuntui naurattavan kovasti, kun he tulivat siinä jonottaessaan valokuvatuiksi.

Kävelin hotellilta kauppaan siksi, että olin ns. ajokiellossa, eikä minulla ollut hotellilla autoakaan. Sillä ensimmäisellä kuntosalikäynnilläni intouduin nimittäin juoksemaan juoksumatolla, kun juoksu tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä ja helpolta, vaikka olin ajatellut vain kävellä. Minulla ei kuitenkaan ollut juoksulenkkareita, vaan jalassani olivat vain salitreenikengät, joissa ei ollut juuri minkäänlaista vaimennusta. Polvi ei ilahtunut tärähtelystä yhtään, eikä asiaa auttanut se, että seuraavana iltana jumituimme ukkelin kanssa liikenneruuhkaan, ja jouduin käyttämään kytkinjalkaa todella paljon, mikä rasitti polvea entisestään.

Käytäni salilla pari kertaa päätin mennä vaihteeksi uimaan, koska uinti on ilmeisesti nivelystävällistä liikuntaa. Mikä-lienee-kuntosaliohjaajatyyppi pyöriskeli aikansa siinä altaan ympärillä ja tuli sitten altaan toiseen päähän seisomaan ja tuijottamaan, kun minä uin. Oli hirveän kiusallista uida, kun mies vain seisoi siinä ja toljotti! Teki mieleni kysyä, että etkö ole ennen uivaa ihmistä nähnyt. Kerroin myöhemmin illalla tapauksesta ukkelille ja tämän Ruotsin-serkulle, ja ukkeli oli erittäin närkästynyt: minun olisi kuulemma pitänyt antaa miehelle kunnon läimäytys.

Kävin uimassa vielä eilenkin ennen hotellista uloskirjoittautumista, ja pian anoppilaan päästyämme iski se hirveä väsymys. Yritin purkaa matkalaukkuja, mutta en jaksanut, ja laukku jäi levälleen keskelle lattiaa, kun oli pakko käydä sängylle makaamaan. En löytänyt sängyn päällä olevan tuulettimen katkaisijaa, joten laitoin päälle toisen, kauempana olevan tuulettimen, jonka ilmavirta ei kylläkään hirveästi siihen sängylle ylettynyt.

Ehdin maata raatona sängyllä varmaankin kymmenisen minuuttia, kun anoppi pöllähti huoneeseen. Ensimmäiseksi hän ihmetteli, mitä varten olin levittänyt matkalaukun sillä tavalla keskelle lattiaa, ja työnsi jalallaan laukkua hieman sivummalle. Seuraavaksi anoppi tokaisi, että olinko tullut hulluksi, kun olin laittanut tämän tuulettimen päälle - eihän tuuli käynyt siihen sängylle yhtään!

Anoppi lähti mutta palasi pian takaisin ja köllähti sohvalle makaamaan. Normalisti anoppi ottaa päivänokosensa olohuoneen sohvalla, mutta nyt olohuone oli täynnä vieraita, eikä sohvilla lepäily käynyt päinsä. Appivanhempien makuuhuone on ollut viime ajat tyhjillään, ja appivanhemmat ovat nukkuneet kolmannessa makuuhuoneessa tilapäissängyissä, sillä heidän oma sängynsä on kattoterassilla "ottamassa aurinkoa". Appivanhempien sängyssä kun on ollut jo pitkään ötököitä, joita on yritetty myrkyttää jo moneen otteeseen, mutta siitä huolimatta ötökät ovat aina palanneet. Ukkeli ja muutkin ovat olleet ehdottomasti sitä mieltä, että koko sänky pitäisi heittää menemään, koska ötököistä ei päästäisi muuten koskaan eroon, ja ötökät saattaisivat levitä koko huusholliin. Mutta eihän hyvää sänkyä voi pois heittää, eikä varsinkaan uutta sänkyä voi ostaa, kun se vanhakin on vielä ihan toimiva.

Myös ukkelin veljen vaimo lapsineen kävi eilen kylässä. Minua melkein nauratti viime viikolla Tirupatissa, kun ukkelin veljelle selvisi, että minä matkustaisin torstain Air Indian lennolla Tirupatista Hyderabadiin. Veli nimittäin kertoi, että hänen vaimonsa matkustaisi samalla lennolla! Jos minun pitäisi valita maailmasta yksi ihminen, jota välttelisin niin pitkään kuin mahdollista, niin se ihminen olisi juuri tämä veljen vaimo. Meillä ei ole vaimon kanssa kerta kaikkiaan mitään yhteistä, enkä pidä siitä, kuinka hän mittailee aina minua päästä varpaisiin. Nyt joutuisin siis matkustamaan kyseisen ihmisen kanssa samalla lennolla, ja jos oikein hyvin kävisi, niin varmaan meillä olisi vierekkäiset istumapaikatkin!

Toivoin, että onnistuisin livahtamaan koneeseen kentältä niin, etten näkisi vaimoa lainkaan, mutta eihän se Tirupatin pienellä kentällä onnistu. Tapasin vaimon, tämän 8- ja 14-vuotiaat lapset, vanhemmat ja puoli muuta sukua heti lähtöselvitystiskillä ja sitten vielä portillakin. Porukka oli tulossa Hyderadiin häihin, ja siksi sukua oli lähtenyt enemmänkin mukaan.

Jotenkin ihmeessä vaimon ja muun suvun tapaaminen meni oikein kivasti, juttua riitti, enkä tuntenut oloani yhtään epämukavaksi. Ehkä se johtui omasta asenteestani: muistan nimittäin lukeneeni jostain, että suurin osa siitä, mitä meistä ulospäin välittyy, on sanatonta ja tiedostamatonta viestintää. Pakotin siis itseni unohtamaan kaikki ennakkoasenteeni veljen vaimoa kohtaan (aloitin ikään kuin tyhjältä pöydältä) ja kuvittelin vaimon olevan paras ystäväni. Uskon, että tämä auttoi suuresti - kun minusta välittyi ystävällisyyttä, sain sitä myös itse takaisin, ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. (Minä istuin muuten penkkirivillä 10 ja veljen vaimo rivillä 5, eli välissämme oli sentään useampi penkkirivi. :-D) Edelleenkään en veljen vaimosta pidä, mutta nyt tiedän ainakin, että pystyn tulemaan hänen kanssaan toimeen, jos niin haluan. En myöskään pidä joidenkin amerikkaistuneiden intialaislapsien asenteesta, että kaikki Intiassa on tyhmää ja ikävystyttävää ja että isovanhempien luona jaksaa olla vain, jos saa ottaa mukaan iPadin ja pelata pelejä.

Kerroinkin aiemmin, että kävin syömässä viime viikolla ukkelin siskon, tämän tyttärien ja appiukon siskon kanssa. Ravintola oli nimeltään Kangan, joka on saanut nimensä rannerenkaista. Ravintolan yhtä seinää koristavatkin rannerenkaat, ja ravintolan ulkopuolella on mies, jonka rannerenkaiden valmistusta saattaa seurata ihan livenä.

Ruokailijat saivat tilata mieheltä sellaisen rannerenkaan kuin halusivat, ja rannerengas oli kaiken lisäksi ihan ilmainen.

Tässä seuraavaksi pari videota rannerenkaiden valmistuksesta. Kuvissa valmistuu eri renkaat, kun kuvasin tyhmästi ensin toisen renkaan valmistuksen lopun ja sitten toisen renkaan valmistuksen alun.

toinen

Pöytäseurueemme saldoa.

Siskon perhe ja appiukon sisko lähtivät lauantai-iltana, veljen perhe varhain tänä aamuna, ja Ruotsin-serkku lähtee huomenaamulla. Pakko sanoa, että on ihan kiva, kun saa vihdoinkin olla pienemmällä porukalla!

Tänään ei ole tiedossa mitään muuta erityistä ohjelmaa kuin että menemme illalla syömään Ruotsin-serkun siskon ja tämän miehen luokse. Ystävällenikin pitäisi laittaa viestiä ja sopia tapaamispäivä. Olemme perinteisesti tavanneet jonkin hyvin runsaan buffetpöydän äärellä, mutta tällä hetkellä buffetpöytä ei kuulosta ihan parhaalta idealta. :-D

Äsken otettu kuva anoppilan parvekkeelta. Harmaata on!

Ystäväni lähetti minulle jokin aika sitten tämän kuvan: 

Tavat eivät ole suuremmin sadassa vuodessa muuttuneet! :-D