Kokemus tämäkin

Kun kirjoittelin taannoin dosista ja muista Etelä-Intian herkuista, minulta kysyttiin kommenteissa, voisiko näitä samoja ruokia maistella Suomessa jossain. Tiesin, että Helsingissä sijaitsee South Indian -ravintola, josta näitä ruokia saisi, mutta koska en ollut itse käynyt kyseisessä ravintolassa, en voinut suositella paikkaa omakohtaisesti.

Viime viikolla kävimme kuitenkin viimeinkin testaamassa South Indianin.

South Indian sijaitsee Kluuvin kauppakeskuksessa.

Ravintola on niin viihtyisä kuin kauppakeskuksessa sijaitseva ravintola voi olla.

Ravintolassa oli tuolloin arki-iltana meidän lisäksemme muutama intialainen perhe. Wolt ja Foodora toimittavat myös South Indianin ruokia, ja lounastakin ravintolalla näytti olevan tarjolla buffetpöydästä päätellen.

Olimme kuvitelleet, että tarjolla olisi iltaisin vain neljä kiinteää menuvaihtoehtoa (olisi kannattanut katsoa ravintolan nettisivuilla olevaa ruokalistaa vähän tarkemmin!), ja yllätys olikin erittäin mieluinen, kun ruokalista oli suuri (ehkä jopa hieman liiankin suuri, kun iski valinnanvaikeus). Löysimme iloksemme listalta kaikki tutut herkut, kuten dosat, idlit ja uttapamit, ja jokaista oli tarjolla useampaa laatua. 

Ruokalistalta ei löytynyt naanleipiä eikä butterchickenejä, mikä oli vain hyvä asia, koska se todisti, että ravintola oli – nimensä mukaan – uskollinen eteläintialaiselle ruoalle. 

Tilasimme alkuun podi idlejä ja chicken uttapamin, ja sen jälkeen dosat – minä podi dosan ja ukkeli potato masala dosan. 

Podi idlejä.

Chicken uttapam.

Samat lautasellani (lisukkeena sambarkeittoa ja kahta eri chutneytä).

Podi idlit (eli nuo linssikakkuset) sekä näyttivät että maistuivat kummallisilta: idlien päällä oleva podi (eli maustejauhe) oli luotaantyöntävän väristä, maku oli outo, ja idlit oli käräytetty pohjasta mustiksi. Chicken uttapamin tilaaminen oli pieni riski, sillä kanaversio uttapamista ei ole mikään tavallisin versio, eikä riskinotto ei tässä tapauksessa kannattanut, sillä uttapam oli maultaan ja koostumukseltaan ihan omituinen ja päällä oleva kanaseos mautonta. Annosten mukana tullut sambarkeitto oli kuin soseutettua linssikeittoa, johon oli yritetty saada jotain makua siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainoa valopilkku olivat chutneyt, varsinkin kookoschutney, jotka olivat aika hyviä. 

En haluaisi kuulostaa näin kielteiseltä, ja mielelläni kehuisin ruokia ja toivoisin ravintolalle pitkää ikää, mutta jos ruoka on sellaista kuin meidän annoksemme olivat, on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Mutta emme lannistuneet vielä, vaan olimme toiveikkaita, että jospa dosat olisivat napakymppejä. Niillä voisi pelastaa paljon.

Minun dosani oli aivan valtavan kokoinen, sillä dosan halkaisija oli arviolta noin 70 senttiä. Pieneksi annosta ei siis voinut ainakaan syyttää. Mutta. Kummankin dosat olivat pöytään tuotaessa aivan kylmiä, ja minun dosani oli vähän turhankin rapea, sillä se hajosi sormissa tuhannen paloiksi, jolloin sen syöminen ilman lusikkaa oli vaikeaa. Ukkelin dosan perunatäyte uiskenteli kuulemma öljyssä, ja minun podi dosassani oli täytteenä sitä samaa kuivaa harmaata jauhetta, jota oli idlien päälläkin. 

Kun tuli maksun aika, maksupäätteeseen tuli jokin ongelma, ja ukkeli joutui kokeilemaan maksamista kahteen kertaan, ennen kuin tarjoilija otti laitteen ja lähti kysymään apua keittiöstä. Siellä selvisi, että ongelman nimi oli ollut se, että tarjoilija ei ollut tajunnut ensimmäisellä kerralla (koska teksti oli suomeksi), että tulostuneessa kuitissa oli lukenut, että maksu oli hyväksytty. Jäin epäilyttämään, menikö maksu kahteen kertaan. Kun ukkeli katsoi myöhemmin maksujaan pankista, kävi ilmi, että maksu oli tosiaankin veloitettu tililtä kahteen kertaan. Sillä lailla. Tämä kruunasi ravintolakokemuksen.

Niin paljon kuin haluaisin South Indiania suositella, en voi mitenkään tehdä sitä. Ainakin nämä ruoat, joita me maistoimme, olivat todellisia rimanalituksia, ja on vaikea uskoa, että ravintolan muutkaan ruoat olisivat yhtään sen parempia. Ukkelin mielestä ruoka oli ollut mautonta, mutta minusta ruoissa oli kyllä ollut jotain makua, mutta kaikki maut olivat olleet kertakaikkisen omituisia. Teki mieli melkein pyytää vatsaltani anteeksi, että olin tunkenut sinne jotain noin kamalaa.

Myönteinen puoli tässä on se, että nyt ei tarvitse enää arvuutella, mennäkö syömään South Indianiin vai ei. Nyt siellä on käyty, ja toistamiseen ei tarvitse mennä. Suosittelisinkin tätä ravintolaa sellaiselle, joka haluaa tietää, millaista eteläintialaisen ruoan ei kuulu olla. 

Vertailun vuoksi laitan vielä kuvan Chennai Masala Dosan podi idleistä, vaikka en vertailusta varsinaisesti pidäkään. Ei olisi vaikea päättää, kumman annoksen ottaisin, jos pitäisi valita ulkonäön perusteella!

Jouduin viime viikolla ensimmäisen kerran elämässäni myös rengasratsiaan. Olin ajamassa Triplasta kotiin päin, kun näin lähellä Eläintarhan Nestettä massiivisen poliisikeskittymän sekä ukkoja valkoisissa asuissa touhuamassa jotain autojen kimpussa. Olin ajamassa paikan ohi muun autoletkan mukana, kunnes edessäni olikin yhtäkkiä poliisi, joka poimi minut jonosta ja viittilöi minua ajamaan sivuun. Vasta silloin näin suuret Rengasratsia-kyltit tien vieressä. 

Meikäläinen seuraavana vuorossa.

Siinä vuoroani odotellessani yritin kuumeisesti muistella, milloin meidän kesärenkaat renkaat oli uusittu. Ei mitään käryä asiasta! Kyllä siitä varmaan oli useampi vuosi. Toivottavasti ei kuitenkaan liian monta vuotta!

Kun vuoroni tuli ja sain ikkunan auki, yksi mies rupesi kyselemään minulta kaikenlaista sillä välin, kun valkopukuiset ukot puuhailivat renkaitteni parissa. Auton vuosimalli – muistinko sitä? Tämä oli helppo, ja vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Sitten tulikin jo vaikeampi kysymys: mikä oli oma arvioni renkaiden kunnosta? Hetken tuumailtuani yritin jotain poliittisesti ympäripyöreää vastausta tyyliin "eivät ne nyt ihan parhaassa kunnossa enää ole, mutta tuskin ne vielä sakkorenkaat kuitenkaan ovat". Mies tarkensi, että "vastaat siis tyydyttävä, asteikolla huono–tyydyttävä–hyvä?" Totesin, että tyydyttävä saattaisi olla lähinnä oikeaa. Seuraava kysymys vaati jo perusteellista harkintaa: "milloin olet viimeksi tarkastanut renkaiden ilmanpaineet?" Totuus oli nimittäin se, etten ollut katsonut ilmanpaineita sen jälkeen, kun kesärenkaat oli vaihdettu keväällä alle. Tuskin saisin lisäpisteitä siitä, jos kertoisin katsovani aina ennen ajamaan lähtöä, että renkaissa oli vielä ilmaa. 😆 Mutisin siis, että "ööh... on siitä jo jonkin aikaa... oisko jotain kuukausi?", ja mies rustasi vastauksen paperiinsa.

Sitten renkaita tarkastanut ukko tulikin jo ilmoittamaan renkaiden urasyvyydet, jotka olivat kaikissa renkaissa viiden millimetrin luokkaa. Renkaat olivat siis vielä ihan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Helpotuksen huokaus! Sain vielä "vaivan palkaksi" työhanskat ja urasyvyysmittarin, joka olikin erittäin tervetullut kapistus. Nyt pitäisi enää muistaa käyttää sitä!

Viime viikolla tajusin, että pahin on koronan suhteen ehkä vihdoinkin jo takanapäin. Talomme aulaan oli ilmestynyt ilmoitus, että talon lenkkisaunat alkavat lämmetä taas tällä viikolla ja että kerhohuonekin avautuu. Kun olin lauantaina pyöräilemässä, ihmisiä oli menossa jäähallille ilmeisesti jotain peliä katsomaan, ja melkein liikutuin näystä. Jatkuuko elämä sittenkin? Voisimmeko tosiaankin palata pian normaaliin elämään? Ajatus tuntui jotenkin ihan käsittämättömältä, ja tässä puolentoista vuoden aikana on tullut niin monta kertaa takapakkia, että on vaikea uskoa, että normaali elämä olisi ihan kulman takana. Mutta toivotaan niin!

😘

Melkein näin valon

Nyt sitten siihen viimeiseen Barcelona-postaukseen, jotta pääsen sen jälkeen muihin aiheisiin (jos niitä nyt on 😆). Tekisi joskus mieli pyytää teiltä lukijoilta vinkkejä, mistä voisin kirjoittaa, mutta hankalahan se on varmaan kenenkään toisen sanoa, että kirjoita tuosta tai tästä. Mutta jos joskus tulee jotain toivetta mieleen, niin täällä ollaan aina valmiita ottamaan toiveita vastaan. 

Olen myös miettinyt, että haluaisin muuttaa blogini ulkoasua lähiaikoina, mutta koska olen sellainen tumpelo tietoteknillisissä asioissa, asiat saattavat hyvinkin mennä pieleen. Älkää siis ihmetelkö, jos blogi näyttää joskus jotenkin kummalliselta. Luultavasti silloin on juuri jokin muutoskampanja käynnissä.

Mutta nyt siis vielä viimeisen kerran Barcelonaan.

Asumisasioita tuli mietittyä matkalla aika paljon, sillä meidän Airbnb-asunnossamme oli tekijöitä, jotka olisivat saattaneet jossakin toisessa tapauksessa häiritä. Metro meni kirjaimellisesti talon alta, ja asemakin oli melkein oven edessä. 

Nämä liukuportaat vievät metroasemalle, ja asuintalomme näkyy heti takana.

Metron jylinä kuului selvästi sisälle asuntoon, ja joissakin toisissa olosuhteissa ääni olisi saattanut häiritä nukkumistani hyvinkin pahasti. (Metro kuului liikennöivän melkein läpi yön, joten yössä ei ollut monta hiljaista tuntia.) Ääni ei haitannut kuitenkaan yhtään, mihin vaikutti osaltaan tietysti myös se, että asunnossa oli kaksi liikuteltavaa lattiatuuletinta, jotka sai mukavasti hurisemaan taustalle. Siitä huolimatta tuntuu ihmeelliseltä, että en häiriintynyt metrosta yhtään. Näyttääkin olevan niin, että sopeudun siihen, mihin haluan sopeutua. Monestihan nämä nukkumisjutut ovat sellaisia, että mitä enemmän kiinnittää huomiota nukkumista häiritsevään asiaan, sitä enemmän se häiritsee.

Myös asunnon keittiö oli sellainen, että siellä ei viitsinyt hirveästi ruokaa laittaa. Ruoanlaittovälineet olivat kehnot ja leikkuulauta suorastaan ällöttävä. Ruoan lämmittäminen mikrossa oli sekin varsinainen ohjelmanumero, sillä kaikki lautaset olivat neliön muotoisia. Kuinka laitat neliön muotoisen lautasen mikroon pyörimään? En ymmärrä, mikä järki tuossakin on ollut.

Mutta asunnon sijainti oli ihan loistava, ja oli ihanaa, kun kaikki oli lyhyen kävelymatkan päässä. Inhoan matkoilla (varsinkin kaupunkilomilla) sitä, jos yöpymispaikka on jossain hevonkuusessa, ja pitää ottaa aina taksi tai muu kulkuväline, jos haluaa päästä sieltä jonnekin. Tykkäämme panostaa yöpymispaikkaan muutenkin, kun taas joidenkin mielestä on ihan samantekevää, mihin majoittautuu, kun paikasssa kumminkin vain nukutaan. Esimerkiksi yksi tuttu kertoi kerran, että hän tykkää asua lomallaan mahdollisimman halvalla ja käyttää rahansa mieluummin johonkin sellaiseen, josta jää pysyvä muisto (esimerkiksi käsilaukkuun, koska siitä on iloa vielä kotonakin). Ymmärrän tämänkin näkökohdan erinomaisesti. Onhan se tavallaan tyhmää maksaa asumisesta, kun majoituspaikasta iloitsee vain tasan niin kauan, kun siellä on, ja sen jälkeen asunto on pelkkä muisto. Mutta itse en ole koskaan välittänyt tavarasta enkä varsinkaan mistään merkkituotteista, ja kokemukset ovat kai itselleni niitä tärkeämpiä.

Passeig de Gràcialla oli monta suurta vaatekauppaa, ja esimerkiksi Zaran liike oli niin suuri, että en ole eläissäni nähnyt niin suurta Zaraa. Uniqlon liike (kuvassa) oli kuitenkin vielä suurempi, sillä siinä oli ainakin kolme, ellei neljä (menin sekaisin) kerrosta. Tuo kaupan portaikko oli ihan uskomattoman kaunis, ja ajattelin, että barcelonalaisilla on kyllä aika hyvin pullat uunissa, kun saavat shoppaillakin noin kauniissa rakennuksissa.

Jossakin vaiheessa olimme harkinneet asuntoa jopa Badalonasta, joka sijaitsee kymmenen kilometriä Barcelonasta pohjoiseen mutta joka kuitenkin kuuluu Suur-Barcelonaan. Nämä suunnitelmat kariutuivat, kuten nyt tiedämme, mutta päätimme kuitenkin lähteä yhtenä iltana katsomaan, millaista Badalonassa oli, kun sinne pääsee niin näppärästi metrolla. Badalona on L2-metrolinjan päätepysäkki, ja metromatka sinne meidän pysäkiltä Passeig de Gràcialta kesti suunnilleen 25 minuuttia. 

Barcelonan suurkaupunkifiilis oli Badalonassa tiessään, ja olimme tupsahtaneet keskelle pikkukaupunkielämää. 

Kävelimme rannalle, mutta oli aivan valtavan tuulinen ilta, emmekä viihtyneet rannalla kauan. Sen aikaa kumminkin sinnittelimme, että joimme rantabaarissa yhdet gin tonicit (kuinkas muutenkaan). 

Badalonaan pääsee Barcelonasta junallakin.

Takaisin Barcelonaan palasimme taksilla, kun ukkeli halusi katsella maisemia (Barcelonan metrohan kulkee käsittääkseni yksinomaan maan alla). Taksikuski rupesi jututtamaan ukkelia hindiksi, ja kävi ilmi, että ukkeli ja taksikuski olivat melkein maanmiehiä, sillä taksikuski oli kotoisin Pakistanin Hyderabadista. Taksikuski ihmetteli, mitä oikein teimme Badalonassa. Sehän on ihan paska paikka, taksikuski sanoi. Hän itse sanoi asuvansa Badalonassa, joten kokemusta kuulemma oli. Ranta oli roskainen (sitä se kyllä olikin), eikä Badalonassa ollut muutenkaan mitään hyvää. Tämä selvä. 

Barcelonan matkaamme sisältyi vielä pari museokäyntiä, joista toinen kuului sarjaan "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä", ja toinen oli ihan jees. Kävin yksin CosmoCaixan tiedemuseossa (tämä oli se paska reissu), joka muistuttaa aika tavalla Heurekaa. Olin lähtenyt katsomaan lähinnä museon trooppista sademetsää, ja kyllä otti päähän, kun vihdoin pääsin museoon ja sain tietää, että trooppinen sademetsä oli remontissa. 

Matkalla näin Torre Ignacion Portabellan, joka oli minusta ihan huikean kaunis.

Tästä sitten viisi kerrosta alaspäin.

CosmoCaixan ideana on se, että siellä pääsee kokeilemaan itse kaikenlaista tieteeseen liittyvää, ja museo on lapsiperheille – miksei aikuisillekin – varmasti ihan huippukokemus. Minä olin kuitenkin tullut katsomaan sitä trooppista sademetsää enkä jaksanut oikein innostua muusta, mikä nyt jälkeenpäin vähän harmittaa. Mutta matkalla iskee välillä väsymys, nälkä, jano, vessahätä ja mitä näitä nyt on, ja silloin kun on jokin fyysinen tarve päällä, ei jaksa innostua mistään (minulla oli kaikki muut paitsi vessahätä 😆). 

Mutta näin sentään pakuja (=kaloja) ja viheranakondan. Jälkimmäisestä en tosin ihan hirveästi innostunut.

Toinen museo, jossa kävin, oli luonnontieteellinen museo. Ukkeli yllätti ja ehdotti kyseiseen museoon menoa, ja kävimme siellä sen jälkeen, kun olimme käyskennelleet ensin hieman Diagonal Mar -puistossa ja syöneet lounaan Diagonal Mar -kauppakeskuksessa. 

Bongasin puistossa pari lintua, mutta en tiedä, mitä lintuja ne olivat. 

Linnut olivat kaukana, mutta minulla oli vanha hyväzoominen kamera mukana. Kun kävin läpi linnuista ottamiani kuvia, huomasin yhden kuvan taustalla jonkin ihmeellisen otuksen. 

Ensin katsoin, että onko tuo pöllö tai jokin, mutta ehkä se on sittenkin vain sorsan peräpää? 

Greenvita-ravintola mainosti itseään terveellisen ruoan ravintolana, ja päätimme syödä siellä.

Tykkäsin ravintolan konseptista: 11,9 euron hintaan sai valita yhden alku- ja yhden pääruoan, ja pienen jälkkärin sai eurolla. 

Otin alkuruoaksi linssisalaatin, joka oli todella hyvä, ja pääruoaksi päivän kalan, joka oli hyvä muuten, mutta tuossa alla olevassa jyväsekoituksessa oli jokin kumma haju (joka muistutti palanutta kumia), enkä pystynyt syömään sitä sen takia. Ukkelia ei haju haitannut, joten teimme pienet vaihtokaupat. 

Olen aiemminkin päivitellyt sitä, kun minusta on tullut niin herkkä kaikenlaisille hajuille. En tiedä, johtuuko se astmasta vai mistä. Nyt syksyn tullen astma on taas muutenkin pahentunut ja olen vähän helisemässä lääkkeiden kanssa, kun en oikein tiedä, pitäisikö hoitavaa lääkettä ottaa yksi vai kaksi annosta, ja pitäisikö vetäistä oranssista piipusta vai punaisesta. Silmienkin osalta tämä syksy on kuin toisinto viime syksystä: silmäni ovat todella kuivat, ja ne ovat alkaneet taas vuotaa. Toivoisin, että ongelma ei kehittyisi yhtä pahaksi kuin viime syksynä, ja nyt on ainakin moni asia toisin kuin viime vuonna: en meikkaa, käytän silmälaseja ja ilmankostutinkin on otettu taas käyttöön. 

Luonnontieteellinen museo oli jo ulkoapäin huomiota herättävä ilmestys. 

Museon vieressä on mielenkiintoinen Torre Diagonal Zero Zero -toimistorakennus.

Museo esittelee mm. maapallon historiaa aikojen alusta nykypäivään sekä Välimeren alueen luontoa, ja erityisesti maapallon aikakausia esittelevä osio oli kiinnostava, joskin hieman suppea.

Silikaatti- ja rautaoksidikerrostumista muodostunutta kiveä 2500 miljoonan vuoden takaa.

Fossiloitunut meriskorpioni.

Kuvassa on Ophthalmosaurus icenicus -kalaliskon pää jurakaudelta (206–144 miljoonaa vuotta sitten). Ophthalmosaurusta sanotaan myös silmäliskoksi, sillä sen silmät olivat valtavat, läpimitaltaan jopa 220–230 millimetriä.

Diatryma gigantea- eli Gastornislintu oli lentokyvytön suuri, jopa kaksimetrinen, lintu, joka eli myöhäiseltä paleoseenilta (66–56 milj. vuotta sitten) varhaiselle eoseenille (56–33,9 milj. vuotta sitten). 

Kuvassa oleva kallo kuuluu heidelberginihmiselle, joka kehittyi jossain päin Afrikkaa noin 800 000 vuotta sitten. Wikipedia kertoo heidelberginihmisestä seuraavaa: 

"Heidelberginihmiset olivat pitkiä ja vahvoja. Koska lajin levinneisyysalue oli niin laaja, populaatiot olivat luonnonvalinnan eroista johtuen erilaisia. Jotkin yksilöt esimerkiksi eteläisessä Afrikassa kasvoivat peräti 213 senttimetrin pituisiksi, mutta toisilla alueilla miesten keskipituus oli 175 senttimetriä ja naisten 157 senttimetriä. 

Heidelberginihminen oli ensimmäisen homini, joka rakensi itselleen suojia. Ne oli tehty kivestä, puusta ja kasveista. Työkalujaan heidelberginihmiset valmistivat kivestä, sarvista, luusta ja puusta. Laji metsästi suurriistaa järjestäytyneissä ryhmissä. Koska jotkin populaatiot asuivat hyvin pohjoisessa, ne osasivat luultavasti valmistaa vaatteita, joskaan jäänteitä vaatteista ei ole löydetty."

Tämä esi-isämme rupesi kiinnostamaan minua siinä määrin, että piti oikein etsiä jonkinlainen kuva tyypistä: 

Kuva täältä.

Kävimme Välimeren luontoa esittelevä tilat aika pikaisesti läpi, kun meinasi alkaa kiinnostus lopahtaa, niin minulla kuin ukkelillakin. 😆

Syksyn ensimmäiset kantarellit tuli kuitenkin bongattua.

Kun lähdimme museosta eteenpäin, jäin keskelle raitiovaunukiskoja kuvaamaan lähestyvää raitiovaunua. Ukkeli meni jo tien yli ja jäi odottamaan sinne. 

Kun käännähdin ympäri ja olin ryntäämässä eteenpäin, kuulin äkkiä kovaäänisen torven tööttäyksen, ja pysähdyin, ennen kuin ehdin edes tajuta mitään. Vastakkaisesta suunnasta selkäni takaa oli juuri tulossa ratikka, ja sen kuljettaja tööttäsi minulle torvea varoitukseksi. En ollut kuullut ratikkaa ollenkaan, ja olisin ollut ratikan alla, jos kuljettaja ei olisi varoittanut minua. Säikähdin aika tavalla, kun tajusin, että olin meinannut päästä hengestäni – ihan omaa tyhmyyttäni ja huolimattomuuttani. Meinasi tulla samanlainen loppu kuin Antoni Gaudille, joka kuoli myös jäätyään ratikan alle. Sepä olisikin ollut kohtalon ivaa. Nähdä Barcelona ja kuolla kuin Gaudi!

Oluita ei tällä reissulla pahemmin juotu, mutta BlackLabin panimoravintolassa tuli maistettua ensimmäistä kertaa elämässäni NEIPA-olutta.

Inhoan IPA-oluita, kun ne ovat niin katkeria, mutta tehtyäni pikaisen googletuksen ennen oluen tilaamista uskaltauduin tilaamaan NEIPA-oluen, kun siitä kirjoitettiin seuraavaa: "NEIPA-oluelle on tyypillistä helppo juotavuus ja raikkaus, joten monet IPA-oluita liian katkerana pitävät tykästyvät NEIPA-oluisiin". En voi sanoa, että olisin erityisen tykästynyt olueeseen, mutta kyllä se oli ihan juotavaa, ja voisin tilata sitä toistekin.

Harmittelin tuossa jokin aika sitten sitä, kun minulta jäi Amatllerin suklaatehtaan suklaat viime matkalla ostamatta, enkä olisi osannut silloin todellakaan aavistaa, että pääsisin pian uudestaan Barcelonaan ja saisin niitä suklaitakin. Kaupungissa on usempi Amatllerin suklaapuoti, mutta minä kävin ostamassa suklaat pääkallonpaikalta Casa Amatllerista. Tämä tosin oli puhdas sattuma, sillä ukkeli etsi asuntomme läheltä jotain kivaa kahvilaa ja bongasi Casa Amatllerin kahvilan, jossa sitten kahvittelimmekin. Kahvilan terassi oli takapihalla, ja jos oikein venytti niskojaan, saattoi nähdä myös viereistä taloa eli Casa Battlóa.

Suklaapuoti ei ollut suuren suuri, mutta todellakin riittävä, ja seinillä oli niitä ihania julisteita, joiden kuvia taannoin postailin. Suklaarasiat olivat ihan uskomattoman kauniita, ja olisi tehnyt mieli ostaa jokaista lajia.

Paluumatkastamme Suomeen kerroinkin jo vähäsen, mutta laitanpa tähän vielä videon koneen noususta Barcelonan kentältä.

 

Lento Frankfurtiin oli muuten harvinaisen miellyttävä Euroopan sisäiseksi lennoksi, sillä väliä operoi italialainen Air Dolomiti, ja kone oli tavallista suurempi. Bisnesluokkakin oli kuin mannertenvälisillä lennoilla: istuimet sai vaakatasoon, oli televisioruudut, hieronnat sun muut. Harmitti, että lento kesti vain vajaat pari tuntia!

Minulla oli taas sukankutimet mukana, kuten aina lennoilla, koska minusta on hirveää istua koneessa toimettomana, odottaen vain perillepääsyä. Ukkeli ei tykkää siitä, että neulon koneessa, koska hänen mielestään puikot ovat vaaralliset, vaikka puuta ovatkin. Puikot ovat terävät, ei käy kieltäminen, ja jos tulisi kunnon turbulenssi, puikko saattaisi mennä vaikkapa silmään tai vatsan läpi, että siinä mielessä olen kyllä ukkelin kanssa samaa mieltä. Kukaan koneen henkilökunnasta ei ole kuitenkaan koskaan sanonut minulle neulomisesta mitään; ei vaikka olen neulonut monet kerrat myös nousujen ja laskujen aikana. 

Nyt kumminkin stuertti, joka oli jo käynyt kerran ihastelemassa neulomistani ja vitsailemassa, että oliko koneessa kylmä, kun tein itselleni villatakkia, tuli sanomaan minulle ennen nousua, että "I love what you are doing but be careful when we take off". Laitoin neuleen mukisematta sivuun odottamaan sitä hetkeä, kun olisimme turvallisesti ilmassa, ja ukkeli hyrisi tyytyväisenä (mikä olin ihan hiton ärsyttävää 😆), kun joku oli vihdoinkin puuttunut neulomiseeni. Eipä tuokaan stuertti varsinaisesti kieltänyt neulomista nousun aikana, mutta mielellänihän minä laitan neuletyön sivuun, kun asia ilmaistaan tuolla tavalla. 

Hyvästi Barcelona.

Frankfurt ilta-auringossa.

Lentokoneateriat Frankfurin ja Barcelonan välillä olivat tosi köyhät mennen tullen (sama oli kesäkuussa), mutta Frankfurtin ja Helsingin välillä ateriat olivat tosi hyvät. 

Menomatkan aamiainen oli ehkä jopa loistava. Erityisesti nuo tuoreet marjat ja hedelmät viehättivät!

Paluumatkan illallinen.

Tässäpä nämä Barcelona-jutut nyt vihdoinkin olivat. 

Mukavaa viikonloppua! 

😘