Lukeminen on kivaa mutta yksitoikkoista. Samoja kirjaimia sivulta toiselle.


keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Kinkkua ostoskärryissä

Kävimme taannoin äidin kanssa Jätkäsaaressa ihmettelemässä entisiä kotiseutujani. Minua kiinnosti lähinnä tietää, joko se ikuisuusprojekti eli talomme takana sijainnut puisto olisi lopultakin valmistunut. 

Talomme viereen, kauan tyhjänä olleelle tontille, oli alettu vihdoinkin rakentaa toista taloa, ja rakennusprojekti oli edennyt jo varsin pitkälle. 

Entistä kotitaloamme katsellessani mietin, kuka mahtaa asua meidän asunnossa. Kiinnostaisi päästä näkemään, miten asukkaat ovat sisustaneet asunnon ja erityisesti parvekkeen, kun sehän oli vähän haastavan mallinen (15 metriä pitkä ja 1,5–1,7 metriä leveä). 

Puisto oli valmistunut, mutten tiedä, mitä siitä oikein sanoisi.  

Hulevesiuoma ja metsäpuutarha.

Ukkeli ei voinut sietää näitä sinisiä pyöräteitä, enkä minäkään oikein ymmärrä värivalintaa. Eikö sinisen sijasta olisi voinut valita jotain maanläheisempää väriä?

Nurmikko ja kasvit ovat toki mukavampaa katseltavaa kuin se ruma hiekkakenttä, mutta minusta puistosta puuttuu jotain. En vain keksi mitä. Voihan se olla, että vuosien kuluessa, kun kasvit kasvavat, puisto muuttuu viihtyisämmäksi. Nyt se vaikutti ehkä hieman ankealta ja tekemällä tehdyltä, mitä se tietysti onkin. 😆

Puistoon oli haettu ilmettä porrastuksilla ja korkeuseroilla. Taustalla näkyy Länsiterminaali sekä Ahdinrannan aluetta, jolle on tarkoitus tulla joskus tulevaisuudessa uimaranta. 

Laura Könösen taideteos nimeltä Ei taivasta rajana.

Könösen taideteos koostuu kivilohkareista, joiden yksi pinta on hiottu sileäksi ja ruiskumaalattu sinisellä maalilla. Kivet muodostavat taiteilijan mukaan eräänlaisen palapelin – ikään kuin taivaan palasia olisi putoillut sattumanvaraisesti maahan. 

Tämäntyylisiä tuoleja oli jo puiston pohjoisosassakin, ja nämä ovat kyllä paljon mukavampia kuin perinteiset puistonpenkit, joilla pitää könöttää kuin kirkossa.

Tulipahan nyt nähtyä tämäkin puisto ja todettua, että se ei herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Sen kuitenkin sanon, että yksi puisto – olkoon se kuinka iso tahansa – ei pelasta sitä tosiasiaa, että Jätkäsaari on oikea kivikylä, jonne on haluttu tunkea mahdollisimman paljon asukkaita. Varmasti on heitäkin, jotka viihtyvät Jätkäsaaressa ja joille luonto ja vehreys eivät ole yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi minulle. Esimerkiksi nuorille Jätkäsaari on varmasti ihanteellinen paikka, kun se on niin lähellä keskustaakin. 

Kävimme tutkimassa myös entistä lähikauppaamme Ruoholahden Citymarketia. En koskaan tykännyt kyseisestä kaupasta, joten kauppaa ei ole ollut ikävä. Suurin ongelma Ruoholahden Cittarissahan on se, että se ei ole Prisma. 😆 

Minulla on pakkomielteenä tutkia aina kauppojen palapelihyllyt, eikä Cittarikaan ollut poikkeus. Mitä näinkään! Myynnissä oli palapelijoulukalentereita, jotka olivat vielä kaiken lisäksi Wasgij-kalentereita! Wasgij-palapelithän ovat mysteeripalapelejä, joiden lopputulosta ei tiedä etukäteen, ja ne ovat ehdottomia suosikkejani. Olen kasannut kaikki mysteeripalapelit, jotka olen löytänyt kaupoista ja netistä. 

Joulukalenteri sisältää 24 kappaletta 54 palan palapeliä, ja kerrankin oikein odotan, että pääsisin availemaan joulukalenterin luukkuja. Tule joulu kultainen. 🤣

Tekisi mieli avata jo nyt ensimmäinen luukku.  🤭

Suomenkielistä sepustusta ei ollut.

Päätin toissa vuonna, etten ostaisi enää yhtään joulukalenteria, koska kaikki olivat osoittautuneet enemmän tai vähemmän pettymyksiksi. (Olen kokeillut normaalien suklaakalenterien lisäksi muistaakseni ainakin tee-, välipala- ja mietelausekalenteria.) Näin se takki taas kääntyi. 

Minulta meinasi mennä eilen aamukahvit väärään kurkkuun, kun näin Hesarin Menoja tänään -palstalla seuraavan ilmoituksen: 

Siis oikeinko todella porukka kiertää Seurasaarta kutimiaan heiluttaen? Mahtaa olla kivaa, varsinkin jos työn alla on esimerkiksi peitto. Jään odottelemaan, milloin Seurasaaressa ruvetaan järjestämään palapelikävelyjä.

Äidin yhdellä ystävällä on kilpikonna, jolla on ikää kuulemma jo 40 vuotta. Oikeastaan konna on ilmeisesti hänen tyttärensä, mutta tyttären ollessa matkalla konna tulee äidille hoitoon.

Olen nähnyt kilpikonnia vain eläintarhoissa ja sen sellaisissa, mutta en ole koskaan tavannut lemmikkikilpikonnaa. Konna oli minusta luotaantyöntävä, hieman pelottava ja – anteeksi nyt vain – ruma kuin mikä. Kyllä lemmikkieläimellä pitää olla edes karvoja! Sen verran konna kuitenkin kiinnosti minua, että kun äidin ystävä piti konnaa sylissään, menin lähemmäs katsomaan otusta. Silloin äidin ystävä ojensi konnaa minua kohti ja pyysi ottamaan sen syliinsä. Parahdin, että en uskalla, mutta ojensin kuitenkin kädet eläintä kohti, kun en kehdannut juosta karkuunkaan.

Äidin ystävä oli silitellyt konnan kilpeä, ja konna oli selvästikin tykännyt siitä, mutta kun minä silittelin konnaa sylissäni, se oli selvästi jännittynyt ja suurelta osin kilven suojassa. Kilpikonna saa siis vedettyä raajansa ja päänsä kilven alle piiloon, jos vastaan tulee kuumottava tilanne. Tämmöinen tietoisku tähän väliin. Silittelin konnaa aikani, mutta laskin konnan sitten maahan, ja konna lähti menemään yllättävän nopeaa vauhtia sohvan alle ja patterin viereen, jossa se kuulemma tykkää lämmitellä. 

Jonkin ajan kuluttua konna ilmestyi taas sohvan alta ja lähti tulemaan suoraan minua kohti. Jännityksellä seurasin konnan menoa (tuleeko se pentele tänne vai meneekö se ohi), eikä aikaakaan, kun konna oli edessäni ja tökki sormillaan varpaitani. Äidin ystävä totesi, että sehän haluaa takaisin syliisi, eikä minun auttanut muu kuin nostaa konna lattialta ja alkaa taas silitellä sitä. Voi hyvänen aika sentään, mihin sitä ihminen joutuukaan. Konna oli tällä kerralla jo selvästi rennompi ja saattoi jopa nauttia sylissäni olosta.

Minusta oli hämmästyttävää, miten nopeasti konna oli hyväksynyt minut ja lakannut pelkäämästä minua. Ehkä kaikki kilpikonnat ovat sellaisia, että ne "ystävystyvät" nopeasti ihmisten kanssa, ainakin jos ihminen on niille ystävällinen. Toki asiaan saattoi myötävaikuttaa myös juttelu, sillä juttelen aina kaikille eläimille kuin ne olisivat ihmisiä, koska minusta on outoa olla hiljaa elävän olennon edessä. Ehkä konna kuuli äänensävystäni, etten tahtonut sille pahaa?

Googletin, että tämä taitaa olla nelivarvaskilpikonna. Varpaiden määrä ainakin täsmää! Miten nuo varpaatkin ovat niin pelottavan näköiset...

Mutta eipä tulisi edelleenkään itselleni mieleen hankkia kilpikonnaa lemmikiksi, eikä vähiten siitä syystä, että kilpikonnat saattavat elää jopa satavuotiaiksi. Keskimäärin konnat elävät lukemani mukaan 50–80 vuotta. Toisaalta olisihan se aika huikeaa, jos saisi pitää saman lemmikin koko elämänsä! Utopistinen ajatus oikeastaan.

Loppukevennyksenä kävelykuulumisia. Kävimme ukkelin kanssa kävelyllä, ja bongasin tien vieressä ostoskärryt. Kuinka ollakaan: oli taas pakko päästä istumaan kärryihin. Minulla näyttää olevan pakkomielle tunkea itseni ostoskärryihin, jos näen irtokärryt jossakin. Ilmeisesti en ole saanut lapsena istua tarpeeksi ostoskärryissä. 😆

Jos ukkeli olisi vielä suostunut työntämään minua, kokemus olisi ollut täydellinen.

Olen päättänyt olla pyytelemättä enää anteeksi, vaikka laittaisinkin omia kuviani blogiin. Ei minun egoni siitä ratkea, vaikka julkaisisinkin kuvia itsestäni, ja jos ratkeaa, se on sitten lähtö Maata kiertävälle radalle. Elämä on jatkuvaa riskinottoa. 🤣

Värikästä syksyn jatkoa! 🍁

torstai 10. lokakuuta 2024

Oletko koskaan?

Näin Kristiinan blogissa kivan haasteen nimeltä "Oletko koskaan...?", ja päätin vastata itsekin Kristiinan kysymyksiin. 

Oletko koskaan...

Halunnut palata ajassa taaksepäin?

Enpä juurikaan. Olisi toki kiva käydä kurkkaamassa, millaista elämä oli vaikkapa 1800-luvulla tai isovanhempieni lapsuudessa, mutta pieni kurkkaus riittäisi, ja sitten olisi jo kiire takaisin nykyaikaan. Enkä tiedä, palaisinko menneisyyteen edes tekemään asioita toisin, koska silloin en olisi tässä, missä nyt olen.

Miettinyt ulkomaille muuttamista?

Olen asunut ulkomailla (Intiassa, Boliviassa ja Kolumbiassa), mutta en ole koskaan miettinyt ulkomaille muuttamista. 😆 Tämä hieman erikoinen yhtälö selittyy sillä, että ukkeli on joutunut asumaan työnsä takia maailmalla, ja kun minulla oli mahdollisuus lähteä mukaan, niin miksi en olisi lähtenyt. Itse asiassa kun mietin asiaa, minulla ei olisi nytkään mitään ulkomailla asumista vastaan, ja voisin muuttaa saman tien jonnekin (paitsi Intiaan 😆). Se on vain se matkailu – paikkojen töllistely, tyhjänpäiväinen lomailu, olemisen tilapäisyys ja edestakainen ravaaminen – mikä tökkii.

Noista maista Bolivia on oikeastaan ainoa, jossa asuisin mielelläni uudestaan. Bolivialaiset ihmiset olivat maanläheisiä, vaatimattomia ja aitoja, ja sellainen vetoaa minuun. Jokaisessa maassa on toki omat hyvät ja huonot puolensa, ja joissakin maissa huonot puolet tulevat silmille helpommin kuin toisessa. Maailmankuva ainakin avartui eri maissa oleskelun myötä huimasti, ja Suomikin näyttäytyy nykyään eri valossa. Hyvät ja huonot puolet erottuvat selvemmin, kun on vertailukohtia. 

Muutama kuva bolivialaisista ihmisistä.

Eksynyt kauppakeskuksessa?  

En muista itse eksyneeni kauppakeskuksessa, mutta olen kyllä kadottanut kauppakeskuksen parkkihalliin autoni. Tämä tapahtui Inorbitin ostoskeskuksessa Hyderabadissa. Palasin ostoskierrokseltani parkkihalliin, mutta autoni ei ollutkaan siinä, minne olin sen jättänyt. Pyöriskelin etsimässä autoani, mutta autoa ei löytynyt mistään, ja lopulta olin varma, että joku oli varastanut sen. 

Soitin itkuisen puhelun ukkelille, että en löydä autoa mistään, ja ukkeli oli hieman ihmeissään, että mitä hän voi toimistostaan käsin asialle tehdä. Lopulta ukkeli kuitenkin laittoi pelastuspartion eli yhden kollegansa tulemaan Inorbitiin. Kollegaa odotellessani minua rupesi yhtäkkiä epäilyttämään, olinkohan oikeassa kerroksessa. Inorbitin parkkihalli kun on muistaakseni kolmessa tai neljässä kerroksessa. Päätin lähteä katselemaan vähän muitakin kerroksia, ja sieltähän se auto löytyikin. Parkkipaikka oli oikea mutta kerros väärä. Sitten soittamaan kiireesti ukkelille, että kollegasi saa kääntyä takaisin toimistolle. 🙈

Halunnut palata matkalta kotiin aiemmin kuin olit suunnitellut? 

Olen rakastanut matkailua niin paljon, että asia on ollut pikemminkin päinvastoin: olisin mielelläni pidentänyt matkaa. Mutta kaksi kertaa on käynyt niinkin, että olen halunnut palata matkalta aiemmin kotiin, ja olen myös tehnyt niin. 

Ensimmäinen kerta oli vuonna 1999, kun olimme ystäväni kanssa suorittamassa espanjalaisen filologian opintoihin kuuluvaa kieliharjoittelua Malagassa. Tai oikeastaan emme olleet enää Malagassa, sillä olimme päätyneet yllättävien tapahtumakäänteiden seurauksena Teneriffalle lomailemaan. 🤭 Ystäväni joutui palaamaan jostain syystä aiemmin kotiin, ja minä jäin Teneriffalle yksin, eivätkä tunnelmat olleet varsinaisesti katossa. Onneksi minäkin sain lentoni aikaistettua, ja pääsin kotiin. En muista, että olisin ollut koskaan niin onnellinen kotiinpaluusta!

Huvittava yhteensattuma oli (anteeksi nyt vain taas, kun en pysty vastaamaan kysymyksiin lyhyesti), että kun olimme ukkelin kanssa kesällä Malagassa, asuimme Airbnb-asunnossa Plaza de la Mercedillä. Minulla ei ollut vuoden 1999 matkasta juuri minkäänlaisia muistikuvia, ja kuvittelin olevani Plaza de la Mercedillä ensimmäistä kertaa. Eräänä päivänä silmäni osuivat naapurirakennuksen ovenpielessä olevaan kylttiin: Instituto Picasso. Airbnb-asuntomme sattui siis olemaan sen samaisen koulun naapurissa, jossa olin opiskellut vuonna 1999!

Nallet Picasso-sedän sylissä Plaza de la Mercedillä kesällä.

Toinen kerta, jolloin palasin kotiin aiottua aiemmin, oli koronavuonna 2020, kun kävimme ukkelin kanssa Riiassa ja Tallinnassa. Meidän oli tarkoitus palata Tallinnasta vasta illalla, mutta Tallinnassa oli niin kuollutta ja tylsää, että päätimmekin tulla aikaisemmalla laivalla.

Aloittanut laihdutuskuurin tai terveellisemmän elämän?

Nämä syömisjututhan ovat olleet minulle vähän vaikea aihe, kuten varmasti moni muistaakin. Syömiseni oli aiemmin hyvin rajoitettua (oli kielletyt ja sallitut ruoat, laskin koko ajan kaloreita jne.), ja kun elämässä tuli eteen vastoinkäymisiä, joita en osannut käsitellä, syömishäiriöiset ajatukset ottivat yliotteen. Vähensin syömistäni niin, että kuihduin varjoksi entisestäni, mikä tuotti suurta tyydytystä. Lomilla ratkesin syömään järjettömiä määriä (en sentään koskaan oksentanut), koska lomilla eivät päteneet arjen säännöt, ja loman jälkeen alkoi aina hirveä "kurinpalautus", joka tarkoitti erittäin kontrolloitua syömistä ja yletöntä määrää liikuntaa. Kai noita kurinpalautuksia voi pitää jonkinlaisena laihdutuskuurina tai terveellisemmän elämän aloittamisena, eli vastaan tähän, että aina lomien jälkeen. 🤣 

Suhteeni ruokaan alkoi normalisoitua muistaakseni vuonna 2017, ja nyt syön oikeastaan kaikkea. Syömishäiriöiset ajatukset katoavat tuskin kuitenkaan koskaan muististani, enkä halua siksi rajoittaa syömisiäni, käydä vaa'alla tai laskea kaloreita. Pelkään, että sellainen saattaisi taas laukaista vanhat käyttäytymismallit. Onneksi laihduttamiseen ei ole tarvettakaan, vaikka syönkin niin isoja annoksia, että ihmiset joskus ihmettelevät, miten pystyn syömään niin paljon lihomatta. Veikkaisin, että syynä on nopea aineenvaihdunta (tämä on todettu ihan geenitestilläkin), pääosin terveellinen ja puhdas ruokavalio sekä suurehko energiankulutus. En myöskään harrasta napostelua, koska syön kunnon aterioita niin usein (neljä kertaa päivässä), että sellaiseen ei ole tarvetta.

Miettinyt miten elämäsi olisi muuttunut, jos olisit ollut ahkerampi koulussa? 

En, koska en olisi pystynyt olemaan yhtään ahkerampi. 

Laulanut karaokessa? 

Kerran ruotsinlaivalla kaverien kanssa. Jostain syystä karaokelaulaminen jäi siihen. 😆

Ajanut autolla kolarin? 

Ensimmäiseksi piti katsoa Kielitoimiston sanakirjasta, mitä kolarilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Vastaus kuului: "kulkuneuvon törmäys jhk, vars. toiseen kulkuneuvoon". Koska törmäilyn kohde voi siis olla jokin muukin kuin toinen kulkuneuvo, listasta tulee pitkä. Nyt on hyvä hetki hakea kahvikuppi tai jotain. 😆

Ensimmäinen kolarini ikinä oli kauppakeskus Liilan parkkipaikalla (keskus oli kyllä silloin jonkin muun niminen). Lähdin peruuttamaan parkkiruudusta, ja takaani oikealta tuli kovaa vauhtia nainen, joka osui autoni kylkeen. Minusta vika oli naisen, koska hänellä oli aivan liikaa vauhtia, mutta minun viaksenihan se katsottiin, koska olin peruuttamassa parkkiruudusta. Toinen kolari sattui, kun olin liittymässä Leppävaarasta Kehä ykköselle. Meinasin ensin kiihdyttää Kehä ykköstä ajaneen auton eteen, mutta jäinkin odottamaan, ja takanani tullut auto mälläsi perääni.

Vanhempien autollakin sattui kerran yksi episodi. Olin hakenut äidin edellisenä päivänä sydämen rytminsiirrosta kotiin, ja lähdimme Kiteelle kaupaan – minä tietysti kuskina, koska äiti oli vielä toipilas. Oli kunnon talvikeli, ja yhdessä tiukassa mutkassa äiti ehti juuri sanoa, että "sinun ei pitäisi ajaa näin kovaa" – ja siinä samassa auto lähti käsistäni. Pyörimme tiellä ympyrää ja päädyimme lopulta metsähallituksen puolelle, vain noin kymmenen senttimetrin päähän lähimmästä puusta. Auton keula osoitti sentään tielle päin. Istuimme äidin kanssa typertyneinä hiljaa paikoillamme, kunnes äiti tokaisi: "nythän mulla meni rytmit paikoilleen". Meillä oli paljon onnea matkassa, kun tiellä ei sattunut olemaan sillä hetkellä ketään emmekä törmänneet edes puuhun. Vahingot jäivät siis varsin vähäisiksi (yksi puhjennut rengas ja hieman ruttuun mennyttä peltiä). Tuon tapauksen jälkeen olen pelännyt ja inhonnut talvikeleissä ajamista, ja kitkarenkailla ajaminen on pahin painajaiseni. 🙈

Sitten siirrymmekin ulkomaankokemuksiin. Taorminassa Sisiliassa otin kerran hieman kontaktia toiseen autoon loma-asuntomme parkkipaikalla, ja asuntomme omistaja sattui olemaan pihalla ja näkemään tapauksen. Kun nousin autosta ja menin ulos arvioimaan mahdollisia tuhoja ja miettimään seuraavaa siirtoa, asunnon omistaja huitoi terassilta minulle, että lähde menemään; mitä sinä siinä enää seisot! Omalle vuokra-autolle ei käynyt onneksi mitään, mutta toiseen autoon tuli pieni lommo. 

Autoriksat ovat oikeita pikku paholaisia.

Intiassa olen tehnyt tuttavuutta erityisesti autoriksojen kanssa. Kerran olin pysähtynyt risteyksessä liikennevaloihin, kun oikealta tuli kovaa vauhtia autoriksa, joka kääntyi samalle kadulle, jolla minä olin. Vauhtia oli mutkassa riksalle liikaa, ja kolmipyöräinen ajokki menetti tasapainonsa ja kaatui – kuinka ollakaan – konepeltini päälle. Minä istuin paikalleni jähmettyneenä ja ihmettelin, kuinka on mahdollista, että minun konepeltini päällä makaa autoriksa kyljellään. Tilanne ratkesi käsittämättömän nopeasti, sillä riksakuski kiipesi salamannopeasti ulos riksan ovesta (joka osoitti nyt siis kohti taivasta), käänsi risteyksessä olleen liikennepoliisin avustuksella kulkupelinsä pystyyn ja lähti menemään. Minä havahduin vasta siihen, että torvet soivat takanani ja yksi ukko tuli komentamaan minua, että lähde menemään siitä; tukit koko liikenteen. Onneksi auton moottori ei ollut vaurioitunut, ja pystyin jatkamaan matkaa. Koko stoorin tästä keissistä voit lukea täältä

Toisen läheisen hetken autoriksan kanssa koin ihan omaa hölmöyttäni, sillä tein kardinaalivirheen, jollaista ei Intiassa pitäisi koskaan tehdä: käänsin rattia pikkuisen liian nopeasti ja paljon, minkä seurauksena autoni osui vieressäni olleen autoriksan kylkeen. Tilanne ratkesi intialaiseen tapaan, eli autoriksan kuljettaja kääntyi mulkoilemaan minua ja minä mulkoilin häntä takaisin, mutta kumpikaan ei viitsinyt edes pysähtyä, vaan jatkoimme matkaamme. Tämä tapaus oli erinomainen muistutus siitä, että Intiassa ei pidä tehdä liikenteessä koskaan mitään äkkinäistä, koska joku on takuulla melkein kyljessä kiinni.

Olen törmännyt Intiassa myös sikaan, mutta sille en olisi voinut itse mitään, sillä sika säntäsi eteeni niin yllättäen, etten ehtinyt reagoida. En tiedä, miten sialle kävi, enkä jäänyt selvittelemäänkään, sillä sika juoksi tien sivuun. Sian ulvaisu jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. 

Autolle on tehty taas pieni kasvojenkohotus. 😆 Kuvassa Intian-automme vuonna 2010.

Yhden mopoilijaukon kanssa sattui niin hämärä tilanne, että en vielä tänä päivänäkään ymmärrä, mitä siinä oikein tapahtui. Odotin liikennevaloissa, ja vieressäni oli vanha mies mopollaan. Mies sattui kääntämään katseensa ja näkemään minut ratin takana – ja samassa ukon mopo oli kumollaan siinä eturenkaani vieressä. Hämmästyin, että mitä helvettiä: olinko ajanut miehen päälle, vaikka en ollut liikkunut senttiäkään? Ukko kuitenkin vilkuili minuun niin velmu ilme naamallaan, että arvelin hänellä olevan pahat mielessä. Ehkä hän halusi höynäyttää minua – ulkomaalaista naista – sillä, että olin muka törmännyt häneen, ja yritti saada minulta rahaa korvaukseksi. Tämäkin tilanne päättyi intialaiseen tapaan, eli kun valo vaihtui vihreäksi, kaasutin pois paikalta, ja taustapeilistä näin, että ukkokin lähti huristelemaan mopollaan. 

Kerran olen törmännyt Suomessa myös seinään ja Intiassa anoppilan parkkipaikalla tolppaan, mutta nämä ovat niin pieniä juttuja, että näitä ei kannattaisi edes mainita. Tässä onkin sitten vissiin kaikki.

Ei kun ei olekaan! Vielä tuli mieleen yksi tapaus. Nuorena ajoin ystäväni perheen traktorilla päin heidän navettansa päässä ollutta koppia, niin että koppi liikahti törmäyksen seurauksena paikoiltaan. Onnettomuuden syy oli hyvin yksinkertainen: en tiennyt, missä traktorin jarrupoljin sijaitsi. Kuka sitä nyt viitsii jotain jarrupolkia tutkia ennen ajamaan lähtöä.  

Kun etsin arkistoistani kuvia meidän Intian-autosta, löysin tuon edellä olevan kuvan ja rupesin ihmettelemään, miksi auton vasen etukulma oli tuon näköinen. Minkäs kolarin seurausta tuo oli? Näytin kuvaa ukkelillekin, mutta hänkään ei muistanut, joten haeskelin blogistani mahdollista selitystä asialle. Pian sellainen löytyikin (täältä). Olin törmännyt autolla kaksikin kertaa, ensin jonkin kaupan parkkihallin seinään ja viikkoa myöhemmin yksissä häissä katukivetykseen. Nyt alkaa tuntua siltä, että pitäisi ehkä poistaa koko postaus. 🙈

Tämä osio onkin hyvä lopettaa toteamukseen, että olen omasta mielestäni täydellinen kuski, ehkä jopa maailman paras. 🤪

Tehnyt huonon ostoksen? 

En nykyään muuta teekään kuin huonoja ostoksia, siis ainakin mitä vaatteisiin tulee. Jopa alushousut ovat nykyään virheostoksia (liian tiukkoja tai muuten vain epämiellyttäviä). Olen tullut siihen tulokseen, että ostan vaatteita jollekin kuvitteelliselle ihmiselle – sille, joka kuvittelen olevani tai joka haluaisin olla – ja vaatteet jäävät siitä syystä roikkumaan kaappiin käyttämättöminä. Kuljen aina samoissa vaatteissa, kun ei minua oikeastaan edes kiinnosta, miltä näytän. Teinkin jonkin aikaa sitten päätöksen, etten osta enää yhtään vaatetta, vaan käytän niitä vaatteita, jotka minulla jo on, kunnes ne hajoavat ja on pakko ostaa uusia. Jos jonkun silmät kärsivät siitä, että kuljen aina samoissa hynttyissä, niin voi voi. 

Jäänyt luokallesi koulussa? 

En. Katso aiempi kouluun liittyvä kysymys. 

Katunut syvästi jotain tekemääsi?

Katumuksen aiheistani saisi kirjoitettua pienen kirjan, ja pystyn suoralta kädeltä nimeämään ainakin puolen tusinan verran asioita, joita kadun todella syvästi. Kun vastasin aiempaan kysymykseen, etten palaisi menneisyyteen edes tekemään asioita toisin, niin unohdin nämä katumuksen aiheet, ja perunkin tässä saman tien puheeni. Kyllä todellakin palaisin menneisyyteen tekemään pari asiaa toisin! Ihan sama, olisinko sen jälkeen tässä vai jossain muulla.

Kiitos, Kristiina, kivasta haasteesta! 😘

sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Yksinkertainen elämäni

Äiti kävi pitkästä aikaa kylässä, ja vierailun ensisijainen tarkoitus oli käydä tapaamassa äidin ystäviä ja serkkupoikaani Kotkassa sekä tavata myös täällä pääkaupunkiseudulla asuvaa tätiäni. Kaikki tapaamiset tuli hoidettua, eli ainakin siinä mielessä reissu oli onnistunut. Nyt äitikin on palautettu onnistuneesti Savonlinnaan, ja minä olen palannut omaan arkeeni. 

Olen miettinyt taas näitä arkijuttuja viime aikoina paljonkin. Istanbulin-matkan jälkeen kävi nimittäin niinkin, että tulin tunnustaneeksi ukkelille, että olen onnellisimmillani silloin, kun saan elää ihan normaalia arkea. Minun arkeni toistuu päivästä toiseen samanlaisena (kuten varmasti monen muunkin), ja se on niin yksinkertaista, että joku saattaisi ihmetellä, miten tuollainen elämä voi olla kenenkään mielestä tyydyttävää. Mutta minulle pieni ja yksinkertainen elämäni tuottaa suurta iloa ja levollisuutta.

Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen alkanut huomata, että läsnäolotaidoissa on se huono puoli, että kaikki elämyyshakuisuus katoaa – tai niin on käynyt ainakin minulle. Matkustaminenkaan ei tuota samanlaista tyydytystä kuin joskus ennen, enkä edes kaipaa minnekään. Voin lähteä matkalle muiden seuraksi, mutta sellainen omakohtainen tarve nähdä ja kokea asioita on kadonnut olemattomiin. Kieltämättä hieman kaipaan sitä nälkäistä seikkailijaa, ja siksi yritänkin tavoitella sitä edelleen matkoilla ja tarkastella maailmaa sen silmin. Suurimman osan aikaa matkustelu tuntuu kuitenkin työltä eikä se edes palkitse millään tavalla. Ihan kamalaa sanoa, mutta mieluummin istun kotona meditoimassa kuin olen matkalla. 🙈

Toki kivat kokemukset ilahduttavat mutta eivät enää samalla lailla kuin joskus ennen. Tuntuu kuin päälleni olisi laskeutunut teflon-kuori, johon mikään ei tartu. Uusi kokemus ilahduttaa hetken – hyvin lyhyen sellaisen – mutta sitten sen vaikutus liukuu pois ja katoaa. Miksi yrittäisin tavoitella sellaista, mikä ei ole pysyvää?

Uudet ja jännittävät kokemukset olivat ennen itseisarvo – se, mitä varten elämääni elin – mutta nyt ne ovat vain jonkinlainen mahdollinen lisämauste, jonka tarpeellisuudesta en ole enää varma. Onko tarpeen juosta paikasta toiseen ja kerätä kokemuksia, jos ei koe tarvitsevansa niitä? Tiedän jo vastauksenkin (ei tietenkään ole, vaikka yhteiskunta/some/muiden oletukset sitä tuntuvat edellyttävänkin), mutta muutos entisestä elämäntavastani on niin suuri, etten osaa suhtautua tähän uuteen enkä oikein hyväksyäkään sitä, ainakaan vielä. Ikävöin sitä ihmistä, joka janosi elämää, sillä elämä oli tuolloin hyvin yksinkertaista: odotin aina seuraavaa hetkeä, jotta tapahtuisi jotain kivaa. Elämä kulki niin eteenpäin ja tuntui varsin tyydyttävältä – kunnes tajusin, että elämähän menee kokonaan ohi. Jos en koskaan näe enkä kuule, mitä ympärilläni on juuri sillä hetkellä, en elä todellisuudessa vaan satumaailmassa, jonka olen rakentanut omassa päässäni. 

Muistan hyvin selkeästi sen hetken, kun tajusin, että tämä hetki on kaikki, mitä meillä oikeasti on. Istuin yksinäni olohuoneessa ja sammutin läppärin, jolta olin katsellut jotain videota. Yhtäkkiä olohuoneen todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisesti, ja näin edessäni ison mustan tv-ruudun ja viherkasvit ja kuulin korvissani tv-tasolla olevan kellon raksutuksen. Ymmärsin, että minun elämäni on juuri nyt tätä eikä mitään muuta: minä olen tässä sohvalla ja kaikki nämä tavarat ovat ympärilläni. Mitään muuta minulle ei ole tällä hetkellä olemassa. Menneisyyttä ei ollut, sillä menneisyys oli vain kasa muistoja, jotka sain herätettyä henkiin, jos ajattelin niitä. Muuten menneisyys oli yhtä todellista kuin uni. 

Tulevaisuuttakaan ei ollut olemassa, sillä en voinut mitenkään tietää, miten elämä tästä jatkuisi. Seuraavana hetkenä saattaisi tapahtua mitä tahansa, eikä minulla olisi tapahtumiin välttämättä mitään valtaa. Joku läheiseni saattoi kuolla vaikka juuri tällä hetkellä, ja elämäni muuttuisi siinä silmänräpäyksessä. Miksi ihmeessä siis pyörittelin tulevaisuutta päässäni koko ajan niin kiivaasti – suunnittelin, toivoin ja pelkäsin? Jos menneisyys oli yhtä epätodellista kuin uni, tulevaisuus oli vieläkin epätodellisempaa, kuin kuumeisen houretta. Yhtäkkiä tajusin sen: jos en ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta, ne lakkaavat olemasta. On vain tämä huone, musta tv-ruutu ja tikittävä kello. 

Kokemus oli samaan aikaan sekä kauhistuttava että lohduttava. Tunsin oloni pohjattoman yksinäiseksi, epävarmaksi ja hämmentyneeksi: Kuka oli se henkilö, joka oli elänyt elämääni? Eikö sitä ollutkaan olemassa? Oliko kaikki vain kuvitelmaa? Eikö millään ollutkaan mitään väliä? Alitajuisesti kuitenkin tajusin, että olin oivaltanut elämästä jotain hyvin olennaista ja että mikään ei olisi tästä lähtien niin kuin ennen. Minulla olisi aina tämä hetki, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Voisin milloin tahansa sulkea pois mielestäni menneisyyden ja tulevaisuuden ja vain olla. Tämä hetki olisi turvasatamani, mielenrauhani ja onneni, ja ympärilläni saisi tapahtua mitä tahansa, eikä sen tarvitsisi horjuttaa minua. Tulkoon tuuli, kaatosade tai ukkonen, mutta minun juureni ovat niin syvällä, että saattaisin huojua mutta en kaatuisi. 

Oloni tuntui jollain lailla puhtaalta, ikään kuin olisi käynyt suihkussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämän kokemuksen valossa en enää kaipaa sitä entistä minääni, joka kuvitteli tulevansa onnelliseksi, jos saisi sitä tai tätä, jos pääsisi sinne tai tänne tai jos saavuttaisi jotain tärkeältä tuntuvaa. Ennemminkin minua harmittaa, että olen tuhlannut elämäni siihen, että olen etsinyt onnea itseni ulkopuolelta ja antanut tapahtumien ja ihmisten kontrolloida sitä, millaiseksi olen oloni milloinkin tuntenut. On hirvittävää tajuta, miten tuuliajolla olen ollut ja miten voimaton olen ollut oman henkisen hyvinvointini suhteen.

Mutta koska 50 vuotta elettyä elämää on pitkä aika, ei ole helppoa päästää irti entisestä elämäntyylistä. Yritän – hieman epätoivoisestikin – tehdä asioita, joita tein ennen, ja takertua siihen, mitä joskus oli – siitäkin huolimatta, että sisimmissäni jo tiedän, että todellinen onni ei tule ulkopuoleltani. Elämäni on kai jonkinlaisessa välivaiheessa, kun mieleni on alkanut jo löytää uusia uria mutta ei ole ihan vielä päässyt perille.

Erityisesti matkustamisen tuottaman ilon katoaminen harmittaa, vaikka voi tietysti myös olla, että matkustamisinto palaa joskus. Pahoin kuitenkin pelkään, että paluuta vanhaan ei ole, ja on joko lopetettava matkailu tai löydettävä uusia tapoja matkustaa. Ehkä voisin yrittää opetella, kuinka löytää mielenrauha ja läsnäolo matkoilta, vaikka ympärillä olisikin nähtävää ja koettavaa ja vaikka se entinen minäni nauttikin kokemuksien keräämisestä. Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille, ja tämähän ei ole millään lailla sidottu paikkaan eikä aikaan. Voisin matkoillakin yrittää kääntää katseeni itsestäni muihin ja siirtyä itsekeskeisestä nautinnon hakemisesta muiden ihmisten ilahduttamiseen.

Minun piti kirjoitella aivan muista asioista, mutta kirjoitus lähti viemään mukanaan. Kuviakaan en jaksa etsiä "viihdykkeeksi".

😘