Elä vaarallisesti (eli viikon kootut)

Ajattelin tehdä paremman puutteessa tällaisen viikkokoosteen, johon tulee vähän jotakin viikon jokaiselta päivältä. Aivojen toiminta on nyt sitä luokkaa, etten jaksa syventyä oikein mihinkään.

MAANANTAI

Maanantaihin oli tarkoitus tulla ihan muuta asiaa, mutta aihe oli niin synkkä, että itseänikin alkoi ahdistaa. Laitan siis vain muutaman kuvan kävelylenkiltä.

Nämäkin kuvat ovat yhdestä ja samasta koirasta, joka oli minusta niin suloinen, että olisin voinut kaapata sen kainalooni.

Mitä mahtaa Mancha-koira miettiä?

Koiralla oli kaulassaan luunmuotoinen laatta, jossa luki koiran nimi, Mancha. Suomeksi Mancha kääntyisi esimerkiksi Laikku. Siinä Mancha istuskeli nätisti portin edessä ja ihmetteli ympäristön tapahtumia.

TIISTAI

Tiistaina oli Beauty Plaza -ostoskeskuksen avajaiset, ja päätin lähteä uteliaisuuksissani käymään paikalla, kun ostoskeskus on aivan tuossa vieressäkin. Beauty Plaza on toki ollut avoinna jo aiemminkin, mutta kokonaisuudessaan se aukesi vasta tiistaina.

Ken tästä käy...

Ulko-oven vieressä jaettiin tulijoille punaviiniä, mutta minä huomasin viinin vasta poislähtiessäni. Eipä olisi viini kyllä siinä kohtaa maistunutkaan.

Väkeä oli paikalla vähänlaisesti, mutta naiskauneutta riitti. Liukuportaiden ylä- ja alapäissä sekä kauppojen ovilla seisoskeli kauniita naisia lyhyissä mekoissaan ja korkeissa koroissaan.

Minulle tuli vähän kiusallinen olo naisten keskellä, kun en oikein ymmärtänyt, mikä naisten virka oli - muuta kuin näyttää kauniilta. Jos tuollainen tyhjäntoimittaminen ei ole naisten esineellistämistä, niin ei sitten mikään. Olen huomannut muutenkin, että Boliviassa (ja ehkä muissakin Etelä-Amerikan maissa?) sellainen macho-kulttuuri kukoistaa, ja naisten ulkonäköön kiinnitetään todella paljon huomiota.

Beauty Plaza ei ole mikään tavallisen bolivialaisen jokapäiväinen ostospaikka, vaan sitä markkinoidaan luksuskauppakeskuksena, joka sisältää myös gourmet-ravintolakokonaisuuden.

Three Sisters -lastenvaateliike.

Bolivialaisen vaatemerkin, Alman, liike.

Mysore-joogastudio.

Myös Casa Moda -kodinsisustusliike avasi ovensa tiistaina.

Minun ei tarvinnut avajaisissa kovin kauan pyöriä, kun totesin, että eiköhän nämä pippalot ole nähty.

KESKIVIIKKO

Keskiviikkoinen salikäyntini oli oikea katastrofi. Oloni tuntui hirveän heikolta ja voimattomalta, ja sydän hakkasi ihan hulluna. Oli pakko tehdä kevyempi treeni, ja silti minusta tuntui, että olisi pitänyt lähteä kesken kaiken pois. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi, kun olin kerran salille asti tullut.

Kun menin treenin jälkeen menin suihkuun, minulle tuli samanlaisia näköhäiriöitä kuin pari kertaa aiemminkin. Oli sellaisia kimaltelevan villalangan oloisia viiruja ja jonkinlainen sokea alue. Koska mitään muita oireita ei kuitenkaan tullut, ja oireet menivät ehkä reilussa varttitunnissa ohi, en huolestunut asiasta. Jälkeenpäin mietin, että ehkä tuo ja ne aiemmat näköhäiriötkin olivat kivuttomia migreenikohtauksia, vaikka on kai aika harvinaista, että joku saisi pelkästään kivuttomia migreenikohtauksia (kivullista migreeniä minulla ei ole koskaan ollut).

Nukkuminen on ollut taas viime aikoina todella hankalaa, enkä ymmärrä, mikä nyt mättää. En keksi muuta syytä kuin sen, että treenini ovat olleet liian rankkoja, vaikka en millään pysty uskomaan (enkä haluaisi uskoa!) sitä todeksi. Ihan selkeä ylirasituksen tai alipalautumisen merkki nuo nukkumisvaikeudet kuitenkin ovat, varsinkin, kun ne ynnää yhteen tuon salilla tapahtuneen kanssa.

Illalla kävimme syömässä perulaisessa ravintolassa, jonka ruokalistavihkonen on kaunis mutta perulaiseen ruokaan vihkiytymättömälle vähän vaikeaselkoinen.

Pari sivua ruokalistalta.

Kävimme kyseisessä ravintolassa (Sach'a Rest) nyt toistamiseen, ja tällä kertaa tilaaminen oli jo huomattavasti helpompaa kuin aiemmin. En ole koskaan ollut raakojen kalajuttujen ystävä, mutta Santa Cruzissa olen (jostakin kumman syystä!) tullut sellaiseksi.

El Ahumado -rolls (aivan järisyttävän hyvää!).

Ceviche Tigre.

Ruoka oli niin kevyen raikasta ja maukasta, että kyllä jäi hyvä mieli. Jälkkäri ei tosin oikein miellyttänyt, mutta omapa oli vikani: päätin nimittäin elää siinä kohtaa vaarallisesti ja tilata jotain sellaista, minkä sisällöstä minulla ei ollut mitään muuta tietoa kuin annoksen nimi.

Clásico.

Perulaista olutta.

Aiemmin kun kävimme ravintoloissa harvemmin, minun piti pelata aina varman päälle ja ottaa sellainen annos, joka varmasti miellyttäisi. Nykyään syömme ravintoloissa niin usein, että on oikeastaan ihan sama, mitä eteeni saan. Maailmani ei kaadu huonoon annokseen, koska tiedän, että seuraava ravintolakerta tulee pian.

TORSTAI

Olemme ruvenneet katsomaan ukkelin kanssa paikallisia iltauutisia telkkarista aika usein. Se on aika hauskaa, vaikka emme ihan kaikkea ymmärräkään (ukkeli vielä vähemmän kuin minä) ja vaikka uutisista tulee harvoin mitään mukavaa. Monet tuntevat ahdistusta uutisia katsoessaan, mutta minä olen aina ollut sillä lailla kummallinen yksilö, etten ole koskaan potenut mitään maailmantuskaa maailmalla tapahtuvien kauheuksien vuoksi. Uutiset ovat vain uutisia, jotka menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onhan tämä maailma joskus aika kauhea paikka, mutta asian kauhisteleminen ei muuta asiaa miksikään. En myöskään osaa surra täysin tuntemattomien ihmisten kohtaloita, enkä näe siinä oikein mitään järkeäkään. Mitä hyötyä siitä on yhdellekään kärsivälle, jos minä otan hänen murheensa sydämelleni? Se on taas asia erikseen, jos ihmisiä pystyy oikeasti auttamaan jollakin tavalla.

Kollektiivinen suru kiinnostaa minua muutenkin, ja olen pohtinut, mitä sen takana oikeasti on. Onko kollektiivinen suru ihan oikeasti surua muiden ihmisten puolesta, vai kumpuaako se jonkinlaisesta itsekeskeisyydestä, ja taustalla on ajatus, että noin olisi voinut tapahtua myös minulle, lapselleni tai jollekin läheisistäni? Eipä sillä, että asialla olisi mitään väliä, sillä jokainen elää ja tuntee omalla tavallaan. Jotkut elävät enemmän tunteella, ja minä taas olen enemmän sellainen "tilanne on tämä; miten tästä eteenpäin" -tyyppi. En myöskään halua tuntea oloani ehdoin tahdoin surkeaksi, jos on mahdollisuus valita, ja se on yksi syy, miksi suljen silmäni maailman pahuudelta. Voihan se toki olla niinkin, että olen itsekäs paska, kun minusta omissa ja läheisten asioissa on ihan tarpeeksi miettimistä. Jos miettimistä ei ole, niin hyvä niin!

Telkkariuutisten mielenkiintoisin osuus on monen mielestä varmasti säätiedotus, sillä säätytön pukeutuminen ei ole talvea nähnytkään.

Tällaista säätä oli luvassa loppuviikolle (viernes=perjantai; sábado=lauantai). Aika hyvin piti paikkansa.

PERJANTAI

Perjantai oli kauhea päivä, mikä johtui siitä, että olin nukkunut yöllä ehkä kaksi tai kolme tuntia. Nukkumattomuuden syy oli se, että joku ilmeisesti remontoi asuntoaan ja hakkasi lekalla (tai muualla vastaavalla) seinää, ja meteli oli aivan kaamea. Hakkaaminen alkoi yhdentoista aikaan illalla, ja sitä jatkui aamukolmeen asti.

Kahden aikaan olin jo aivan epätoivoinen, kun ajattelin, että eikö tämä meteli ikinä lopu. Miten on edes mahdollista, että joku hakkaa seinää keskellä yötä? Eikö täällä ole mitään sääntöjä, mihin aikaan tuollaisia meteliä aiheuttavia töitä saa tehdä? Epäilin jo hetken, että olin tullut hulluksi ja että kuvittelin kaiken, mutta koska ukkeli kuuli saman kuin minäkin, ei kyse voinut olla siitäkään. Kun kävin ulko-ovella kuuntelemassa, mistä ääni mahtoi tulla, näin erään papparaisen hiippailevan portaikossa samoin aikein.

Mietin taas näitä tyypillisiä suomalaisia valitusten aiheita, kuten sitä, että joku häiriintyy, kun naapuri vetää yöllä vessan. Tekisi mieli kysyä tällaiselta valittajalta, että tiedätkö, miltä tuntuu, kun joku jyskyttää keskellä yötä lekalla seinää neljä tuntia putkeen.

LAUANTAI

Olin todella kaukana mukavuusalueeltani, sillä meille tuli siivooja. Asunnon omistaja oli ehdottanut siivoojakäyntiä jo aiemmin, kun meillä on yksi käyttämätön siivouskerta, mutta olin kieltäytynyt. En nähnyt siivoojan käynnissä mitään järkeä, kun minä kuitenkin pidän huushollin päivittäin varsin siistinä. Nyt en kuitenkaan viitsinyt enää kieltäytyä omistajan ehdotuksesta, vaan ajattelin, että tulkoon sitten.

Minulla on jostain syystä hirveän kiusaantunut olo, jos joku siivoaa huusholliamme, ja minun pitää olla itse paikalla. Siksi en Intiassakaan halunnut meille koskaan kotiapulaista, vaan tein kaiken itse. Perimmäinen syy kiusaantuneisuuden tunteeseen on kai se, että tuntuu nololta vain olla ja laiskotella, kun toinen painaa vieressä töitä niska limassa. Tuntuu myös järjettömältä teettää toisella sama työ, jonka olisin itsekin täysin kykeneväinen tekemään. Tosin on pakko myöntää, että siivooja siivosi varsin perusteellisesti ja teki työnsä todella hyvin - varmasti paljon paremmin kuin minä olisin sen tehnyt. Nainen oli muutenkin varsin työteliään, luotettavan ja vastuuntuntoisen oloinen, toisin kuin vaikkapa moni intialainen kotiapulainen. Esimerkiksi anoppilan nykyinen apulainen on sellainen, että hän tekee työn hyvin juuri niin kauan, kun joku katsoo, mutta heti kun silmä välttää, aletaan sluibailemaan.

Siivooja oli asetellut tyynyt ja nallen sängylle. 😊

Illalla kävimme syömässä La Casonassa, joka osoittautui saksalaishenkiseksi bistroksi. Santa Cruzissa vietetään tapasviikkoja - ensimmäistä kertaa ikinä - joiden aikana viisitoista santacruzilaista ravintolaa tarjoaa espanjalaistyylisiä tapaksia. Meidän oli ollut alun perin tarkoitus mennä ranskalaiseen Dossieriin, mutta koska se oli jostain syystä suljettu, päädyimme La Casonaan.  Laitan kuvan La Casonan tapaskokoelmasta silläkin uhalla, että kuvasta ei saa mitään tolkkua, koska ukkeli halusi asetella lautaset tuolla lailla.

Ruokalistaa selatessani tajusin, että La Casona oli jonkinlainen saksalainen ravintola (kokkikin näytti saksalaiselta!), joten päätin ottaa pääruoaksi spätzleä eli saksalaista pastaa.

Osui ja upposi.

SUNNUNTAI

Tästä päivästä en vielä tiedä, mitä tänään tulee tapahtumaan, mutta ainakin vuokraamme auton. Sitä tullaan nimittäin tarvitsemaan ensi viikolla.

Suomessa ruvetaan jo heräilemään aamuun, mutta minä meinaan nyt käydä pehkuihin, sillä kello on täällä vasta vähän yli puolenyön.

Nähdään taas!

Luovutan.

Olen kirjoitellut aiemminkin, että bolivialainen ruoka ei ole oikein minun makuuni. Päätin antaa bolivialaiselle ruoalle Suomesta palattuani kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, sillä minähän en ollut vielä maistanut sitä maankuulua maapähkinäkeittoakaan, sopa de manía! Jospa tykkäisin edes siitä.

Monenlaista bolivialaista sapuskaa oli kumminkin tullut jo maisteltua. Bolivialainen ruoka on hyvin lihavoittoista, ja lisukkeet tuppaavat olevan aina enemmän tai vähemmän samaa - perunaa jossakin muodossa, yuccaa jossakin muodossa sekä riisiä jossakin muodossa.

Alkusalaatti- ja lisukepöytä.

Costilla de Cerdo eli possun ribsejä.

Matambre eli naudan kuvetta.

Keperi al horno eli uunissa haudutettua naudanrintaa.

Silpancho eli riisiä, ranskiksia, naudanlihaa, kananmunaa sekä lisukkeita.

Kalaa ei täällä juuri kannata tilata, koska kala on takuuvarmasti pakastettua. Siitä huolimatta ukkeli tuli tehneeksi yhdessä ravintolassa sellaisenkin virheen, että tilasi kalaa.

Uusi peliväline frisbeegolfiin.

Ruokalista kannattaa lukea huolella, ettei tule mitään ikäviä yllätyksiä. Jos listassa sanotaan esimerkiksi, että liha on kääritty juustoon, niin silloin se todellakin on sitä.

Maistuis varmaan sullekin.

Annoskuvaukset kannattaa lukea myös ihan loppuun asti eikä katsoa vain ensimmäisiä aineksia, että tämäpä vaikuttaa hyvältä.

Pique macho -pizza.

En ole koskaan nähnyt pizzan päällä ranskanperunoita, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Olen toki kaikkiruokainen, mutta se ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla samassa annoksessa! En ole vielä maistanut varsinaista pique macho -ruokalajia, ja tuon pizzan perusteella se taitaa jäädä maistamattakin. Pique macho on nimittäin ihan hervoton läjä sapuskaa, ja annoksessa on kaikkea mahdollista (ja ilmeisesti vielä jotain muutakin).

No, oma moka. Mitäs en lukenut ruokalistaa kunnolla.

Siinähän sitä sanotaan ihan selvästi, että papas fritas, ranskanperunat.

Laitoin muuten tuon pizzan kuvan perheen Whatsapp-ryhmään ja kirjoitin kuvan yhteyteen, että tässä pizzassa on luultavasti kaikkea, mitä ikinä vain voi kuvitella. Eiköhän se suvun huumoriveikko vastannut, että minä en kyllä näe juustoa missään. 😂 Kyllä pizzassa juustoakin oli, varsin kiitettävä määrä vielä kaiken lisäksi, mutta se oli piilossa tuon kaiken muun alla.

Jälkiruoat ovat olleet bolivialaisissa ravintoloissa lähes poikkeuksetta pettymyksiä. Ne tulevat pöytäänkin niin nopeasti, että ne ovat selkeästi odotelleet jääkaapissa (kuinka kauan?!), kunnes joku pahaa-aavistamaton asiakas tilaa semmoisen. Ei siis ole mikään ihme, että sainkin siitä yhdestä sitruunapiirakasta ripaskan.

Jälkiruoat ovat tyypillisesti maitopohjaisia, ja erityisesti dulce de lecheä käytetään paljon. 

Manjar blanco eli dulce de lecheä ja kaksi juustopalaa ristissä.

Eikö muuten olekin huikea esillepano? Ruokahalu herää kuin vanhan herran Mersu.

Arroz con leche eli riisiä ja maitoa.

En ole koskaan tykännyt riisi- ja maitopohjoisista jälkiruoasta, ja herääkin kysymys, miksi ihmeessä olen tällaisenkin tilannut. Ei kai ole ollut muutakaan tarjolla?

Muutama viikko sitten suunnistimme ensimmäisen kerran El Aljibeen, joka on Tripadvisorin mukaan Santa Cruzin paras paikallinen ravintola. Toiveet olivat siis korkealla, varsinkin kun olin nähnyt, että ruokalistalla olisi sitä maapähkinäkeittoakin!

Tunnelmassa ei ollut valittamista, sillä ravintola oli vanhassa talossa, jonka keskellä oli kiva puutarha.

Tarjoilija oli vähän omituinen, ja hän toi minulle mieleen jonkun tyypin jostakin Hitchcockin filmistä. En muista tyypin nimeä enkä leffaa, mutta tämä tarjoilija oli juuri samanlainen, sillä hän hiippaili ympäriinsä sellainen luihu ilme naamallaan. Tuskin olimme ehtineet istua alas - puhumattakaan siitä, että olisimme ehtineet tutkia ruokalistaa - kun tarjoilija rupesi jo penäämään, että mitä söisimme. Kun pyysin, että saisimmeko nähdä ne ruokalistat kumminkin ensin, tarjoilija osoitti pöydälle. Kas siinähän ne ruokalistat olivatkin, keskellä pöytää. 

Tilasin hätäpäissäni alkuruoaksi sitä sopa de manía ja pääruoaksi pipíania, eli kanaa maapähkinäisessä kastikkeessa. Tulisikin sitä maapähkinää nyt sitten kunnon annos kerralla.

Tässä on nyt se kauan kaivattu maapähkinäkeitto.

Sopa de maní ei ollut ollenkaan sellaista kuin olin kuvitellut. Olin kuvitellut keiton olevan jonkinlainen kirkas keitto, jossa olisi kokonaisia määpähkinöitä, mutta tämä olikin tasainen sosekeitto, joka maistui hyvin lievästi maapähkinälle. Keitto oli siis suuri pettymys, mutta kyllä sen alas sai, kun lisäsi tarpeeksi suolaa ja pippuria.

Kun pipían tuli eteeni, kävi niin kuin aina ennenkin bolivialaisissa ravintoloissa: viimeisetkin ruokahaluni katosivat.

Annos ei ollut ulkonäöllä pilattu, mutta makuhan onkin se tärkein asia. Valitettavasti vain makukaan ei ollut mikään kummoinen. Kyllä tuonkin alas sai, kun lisäsi tarpeeksi suolaa ja pippuria.

Emme olisi todellakaan enää kaivanneet jälkiruokaa, mutta pitihän semmoinen kuitenkin ottaa, kun olimme kerran parhaassa paikallisessa ravintolassa. Otin annoksen nimeltä "Quiero más" (suom. "haluan lisää"), jossa olisi maitoa kolmella tavalla valmistettuna ja jota tarjoilija suitsutti. Se olisi kuulemma valtavan herkullista.

Tarjoilija kiikutti annoksen eteeni pikavauhtia ja jäi sitten odottavan näköisenä tuijottamaan minua. Hän halusi kuulla, kuinka hyvää jälkiruoka minusta oli. Annoksesta jäi kuvakin ottamatta, kun piti syödä tarjoilijan tarkkailevan silmän alla.

Puoliksi syöty "Quiero más".

Ei tuo nyt mikään maailman kaamein jälkkäri ollut, ja joku saattaa jopa tykätäkin tuollaisesta. Olen aina skipannut kaikki vanukastyyppiset jälkkärit, kuten creme bruleen, ja tämä meni vähän siihen samaan kategoriaan. En halua lisää. No quiero más.

Ravintolan vessa kertoo paikasta hyvin paljon, kuten olen jo ennenkin todennut. Vessa piti siis käydä vielä katsastamassa, kun oli sopivasti hätäkin.

Tässä voi ilmeisesti ottaa suihkunkin samalla.

Kun pääsimme ulos El Aljibesta, minulla oli varsin lannistunut olo. Miten voi olla, että El Aljibe oli saanut Tripadvisorissa niin hyvät arvostelut? Oliko minussa jotain vikaa, kun bolivialainen ruoka oli minusta niin pahaa, ettei se maistunut edes yhdessä parhaimmaksi mainostetuista paikoista? Sanoin ukkelille, että nyt minä luovutan. En halua enää edes yrittää pitää bolivialaisesta ruoasta enkä syödä yhdessäkään bolivialaisessa ravintolassa. Minulle riittää.

Onneksi Santa Cruzissa on paljon muitakin kuin bolivialaisia ravintoloita. Suosikkiravintoloiksemme ovat muodostuneet yksi argentiinalainen ravintola, pari italialaista sekä Jardín de Asia, josta saa aasialaista fuusioruokaa. En ole ikinä pitänyt sushista (koska sushi on minusta kuivaa ja mautonta), mutta Jardín de Asian sushit ovat aivan tajuttoman hyviä. Voisin elää niillä lopun elämäni!

Jardín de Asian susheja vasemmalta oikealle: Kamikase-maki, Langostino samurai -nigiri, Concha y tártara nikkei -nigiri ja Inka maki.

Vertailun vuoksi New Tokyo -ravintolan "oikeita" susheja:

Osui, mutta ei oikein uponnut.

Jardín de Asiassa jälkiruoatkin ovat huippuluokkaa. Viimeksi iski hirveä annoskateus, kun ukkeli sai eteensä tämän:

Volcano del Olvido.

ja minulle tuotiin tämmöinen kuiva käppyrä:

Mondo Amazónico.

Onneksi kohokkaani oli kuitenkin paremman makuinen kuin näköinen ja juuri sellainen kuin suklaakohokkaan pitää ollakin: lämmin ja valuva. Jäätelö olisi tosin sopinut tähänkin erinomaisesti, mutta kävin lainaamassa sitä ukkelin lautaselta. 

Jardín de Asian englanninkielisillä sivuilla on muuten hauska käännöskukkanen.

Ruokalista on käännetty kirjeeksi, sillä espanjankielinen ruokalistaa tarkoittava sana, la carta, kääntyy englanniksi sekä 'kirje' että 'ruokalista'.

Jottei tämä menisi ihan pelkäksi valittamiseksi, niin olen löytänyt täältä (jopa!) yhden ruoan, tai oikeastaan pikkusuolaisen, joka saa veden herahtamaan minunkin kielelleni Se on salteña.

Salteña on piirakka, joka täytetty tavallisesti joko kanalla tai lihalla. Kävin taannoin yhdessä salteñeriassa, jossa myydään siis vain noita salteña-piirakoita, ja otin kokeeksi mausteisen (picante) kana-salteñan. Voi että miten hyvää se olikin! Piirakka oli kuuma, täyte oli mehevä (sellainen lihakastikemainen), ja makuakin oli riittämiin! Ei tarvinnut suolaa eikä pippuria!

Nämä eivät sen sijaan miellyttäneet. Kuvassa kaksi juustoempanadaa ja yucasta tehty sonso.

Hyvänen aika, melkein meinasin unohtaa oluet! Bolivialaiset oluet ovat hyviä, ja niitä tulee nautiskeltua usein ruoan kanssa (joskus muutenkin).

Huari on ehkä suosituin olut, ainakin mitä ravintoloiden tarjontaan tulee. Tässä testailimme ukkelin kanssa kahvin ja kvinoan makuisia Huareja, jotka eivät kyllä meidän mielestä eronneet oikein millään lailla perus-Huarista. Muita tunnettuja oluita ovat esimerkiksi Paceña, Pico de Oro, Cordillera, Bock ja Prost.

Sunnuntaina olusilla katedraalin kupeessa Plazalla.

Tästä kuvasta tuli muuten mieleeni, kun laitoin kaksi ja puoli vuotta sitten blogiin ukkelin ottamia kuvia samasta paikasta ja arvuuttelin lukijoilla, että missähän se ukkeli mahtaa olla. Enpä olisi silloin todellakaan uskonut, että istun vielä joku kaunis päivä itse samassa paikassa ottamassa kuvia! Elämä on joskus varsin hämmästyttävää.

Bolivialaisiin viineihin emme ole hirveästi tutustuneet, mutta on niitäkin tullut muutaman kerran tilattua. Ihan maistuvia nekin ovat olleet. Tosin minun viinituntemuksellani erotetaan juuri ja juuri punaviini valkoisesta. 😆