KGB:n entinen päämaja, Riika

Huomasin tyystin unohtaneeni kirjoittaa KGB:n entisestä päämajasta, jossa vierailimme Riian-matkallamme elokuussa. Päämaja toimii nykyään museona, ja olin yrittänyt käydä siellä jo viime vuonna, mutta en ollut löytänyt koko rakennusta. Aikakin oli ollut viime vuonna kortilla, joten olin päättänyt käydä museossa joskus toiste.

Varoitan heti tähän alkuun, että en suosittele tätä postausta kaikkein herkimmille. Jos ihmisen julmuus on sinulle liikaa, jätä lukeminen suosiolla tähän.

Museo ei ole mitenkään erityisen huomaamaton. Miten ihmeessä en ollut viime vuonna nähnyt tätä?!

Olin ostanut liput opastetulle kierrokselle jo etukäteen (nettisivu täällä), vaikka en ollut tiennyt, olisiko meillä kyseiseksi sunnuntaiaamuksi muuta ohjelmaa ja huvittaisiko minua edes lähteä museoon juuri sillä kellonlyömällä. Liput maksoivat kuitenkin vain viisi euroa, joten ei olisi suuri menetys, vaikka liput jäisivät käyttämättäkin. Ostin lipun ukkelillekin, vaikka tiesin, että ukkeli ei lähtisi mitään vankisellejä koluamaan. Yllätys olikin melkoinen, kun ukkeli ilmoitti olevansa halukas lähtemään mukaan. Piti vielä tämäkin päivä nähdä!

Päämaja (Stūra māja, Corner House eli suomeksi Kulmatalo) on kuusikerroksinen rakennus, joka rakennettiin vuonna 1912 uusrikkaiden asunnoiksi. Luksusasuntojen lisäksi talossa oli kauppoja ja toimistotiloja. KGB otti rakennuksen haltuunsa vuonna 1940, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian ensimmäisen kerran. Vuoden 1941 jälkeen rakennus oli muutaman vuoden muussa käytössä, kunnes vuonna 1944 se palasi jälleen KGB:n haltuun, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen. Sen jälkeen rakennus olikin KGB:n hallussa aina vuoteen 1991, jolloin Latvia itsenäistyi. Rakennus jäi KGB:n lähdettyä tyhjilleen, mutta vuonna 2014 se avattiin museona. Päämaja on jätetty siihen kuntoon, millainen se oli KGB:n poistuttua, joten menneisyyden voi aistia kierroksella vähän turhankin hyvin.

Museo koostuu näyttelytilasta, jossa on esillä joitakin esineitä KGB-ajoilta sekä opastauluja, joista voi lukea rakennuksen synkästä menneisyydestä. (Itse en olisi kuuna päivänä jaksanut noita plakaatteja lukea.) Vankilatilat pääsee näkemään vain opastetulla kierroksella, joka järjestetään kerran päivässä. Opastetulle kierrokselle lähdetään kuvan oikeassa laidassa näkyvästä ovesta, punaisen maton päästä.

KGB:n aikana tässä tuskin oli punaista mattoa.

 
Kun saavuimme museoon, eteisessä oli jo iso lauma ihmisiä. Selvisi, että lipunmyynnin kanssa oli jotain ongelmia, eikä opas saanut lippuja myytyä. Koska meillä oli jo liput ostettuina, saatoimme siirtyä näyttelytiloihin odottelemaan kierroksen alkua. Olinpa tyytyväinen, että olin ostanut liput kerrankin ennakkoon! Ei tarvinnut jännittää, saisimmeko lippuja vai emme.

Saimme vielä ennen kierroksen alkua ihan oikeat liputkin.

Rakennuksen ylemmät kerrokset oli varattu KGB:n virkamiehille, ja katutasossa sijaitsivat muun muassa kuulusteluhuoneet sekä teloitushuone. Vankisellit olivat maan alla kellarikerroksessa. Virkamiehet saattoivat siis elellä ylemmissä kerroksissa tyytyväisen tietämättöminä siitä, mitä alemmissa kerroksissa tapahtui.

Reitti vankilan käytäville.

Päämajaan tuotiin kuulusteltavaksi yhteiskunnan "epätoivottuja elementtejä", eli henkilöitä, joita pidettiin jollakin tavalla poliittisesti epäilyttävinä tai uhkaavina. Kuulustelujen syiksi riittivät esimerkiksi neuvostovastaiset mielipiteet, runouden kirjoittaminen tai levottomuuksien (oletettu) lietsominen.

Kuulusteluhuone.

Jos omaiset halusivat saada tietoja kuulusteluihin tuoduista läheisistään, heidän tuli jättää kirjallinen kysely ovenpielessä sijaitsevaan kirjelaatikkoon. Monet eivät nähneet omaisiaan enää koskaan, sillä osa kuulusteluihin tuoduista vain "katosi". Samaiseen kirjelaatikkoon saattoi jättää myös vihjeitä tuttavistaan tai naapureistaan, jos epäili heidän harjoittavan neuvostovastaista toimintaa.

Kuulusteltavia pidettiin vankeina selleissä, joiden olot olivat lievästi sanottuna epäinhimilliset. Neljän hengen sellissä saattoi olla 20-30 henkilöä, ja vankeja kidutettiin sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Sellien lämpötila pidettiin yli 30 asteessa, ja vankeja estettiin nukkumasta muun muassa pitämällä valoja öisinkin päällä. Vangit vietiin vessaan kerran päivässä, mutta muutoin vangit joutuivat käyttämään sellissä olevaa astiaa. Hygieniasta tai yksityisyydestä ei ollut siis tietoakaan. Joskus valittiin joku vanki umpimähkään tapettavaksi, jotta pelon ilmapiiri vankilassa säilyisi.

Ruoka tarjottiin ovessa olevista pienistä luukuista, joiden kautta vankeja myös valvottiin. Lisäksi seinissä oli salaisia kurkistusaukkoja, joista vartijat saattoivat tarkkailla vankeja näiden tietämättä.

Vankien ulkoilualue oli pienen pieni tila sisäpihalla, mutta jotkut vangit eivät päässeet koskaan ulos.

Opas kertoi kahdesta vanhasta naisesta, jotka olivat tulleet kerran opastetulle kierrokselle. Ulkoilualueelle päästyään naiset olivat pyytäneet saada lupaa istua ulkona hetken aikaa. Kävi ilmi, että naiset olivat olleet aikoinaan KGB:n vankina, eivätkä he olleet päässeet käymään ulkona kertaakaan koko pitkän vankeutensa aikana.  

Opas kertoi paljon muitakin mielenkiintoisia ja liikuttavia yksityiskohtia, ja harmittaa, kun en kirjoittanut asioita heti vierailun jälkeen ylös. Enhän minä niitä kaikkia nyt enää muista.

Keittiötiloja.

Kaikki eivät päässeet ulos vankilasta hengissä, vaan jotkut kohtasivat loppunsa teloitushuoneessa. Jotkut taas siirrettiin työleirille (esimerkiksi Siperiaan), jossa he joutuivat olemaan jopa vuosikymmenien ajan.

Teloitettavat vietiin teloitushuoneeseen, jossa heidät tapettiin takaapäin päähän ampumalla. Teloitushuone oli hyvin äänieristetty, jotta laukauksen äänet eivät kuuluisi muualle taloon. Seinä oli vuorattu muovilla, jotta veriroiskeet eivät tahrisi seiniä, ja teloitushuoneen lattiassa oli viemäri, jonka kautta veret huuhdottiin pois.

Teloitushuoneen vieressä oli autotalli, jossa oleva auto pidettiin käynnissä silloin, kun teloitusta suoritettiin. Myös auton ääntä käytettiin laukausten äänen peittämiseen.

Teloitetun ruumis käärittiin pressuun, heitettiin auton lavalle, kuljetettiin metsään kaupungin ulkopuolelle ja haudattiin. Suurin osa hautapaikoista on löydetty jälkeenpäin, ja ruumiit on haudattu uudelleen oikeisiin hautoihin.

Kierroksemme päättyi autotalliin, jossa näimme muutaman minuutin mittaisen videon teloituksesta ja sitä seuranneista toimenpiteistä.

Video veti hyvin hiljaiseksi ja vakavaksi. 

Autotalli näkyy kuvan oikeassa laidassa.

Museokierros oli samaan aikaan sekä kiinnostava että järkyttävä. Se herätti miettimään taas sitä, mikä on se systeemi, jonka mukaan meille jaetaan elämän pelikortit. Onko olemassa oikeasti jokin karman laki, vai onko kyse ihan puhtaasta sattumasta?

Kumpikin vaihtoehto on oikeastaan yhtä pelottava.

Selfiet - hullujen hommaa?

Selfieistä on väännetty kättä varmasti niin kauan kuin selfieitä on ollut olemassa. Joidenkin mielestä selfiet ovat noloja ja niitä kuvaavat ihmiset tyrkkyjä ja itserakkaita, ehkä jopa narsisteja tai psykopaatteja. Toisten mielestä selfiet ovat nykypäivää ja selfieitä ottamattomat ihmiset muinaisjäänteitä, jotka käyttävät varmasti vielä lankapuhelintakin.

Olen pohtinut aihetta sen takia, että oma suhtautumiseni selfieitä kohtaan on muuttunut paljon. Selfieiden ottaminen oli minusta aiemmin hirveän noloa, ja jossain määrin se on sitä vieläkin, varsinkin julkisella paikalla. Nolouden tunne johtuu varmasti sellaisesta "kuka sinä oikein kuvittelet olevasi" -ajatuksesta. Selfieitähän saavat ottaa vain kauniit ihmiset! Rumilla ei ole oikeutta kuvata itseään, tai ainakin kuvaaminen pitää suorittaa pimeässä komerossa, jonne yksikään silmäpari ei varmasti näe. Tästä huolimatta olen ruvennut ottamaan selfieitä ja jopa julkaisemaan niitä. Kuinka saatan olla niin itsekäs ja omahyväinen, että otan itsestäni kuvia ja pakotan vielä muutkin katsomaan niitä?

¡Ay, caramba! ¡México, sol y un selfí!

Perinteisissä valokuvissa poseeraaminen on ollut minulle aina vaikeaa, sillä en osaa loihtia naamalleni valokuvahymyä, jos minua ei sillä hetkellä oikeasti hymyilytä. En osaa näytellä, vaan senhetkinen mielentilani näkyy suoraan kuvista. Erityisesti muodolliset kuvaustilanteet, joissa on vähemmän tuttuja ihmisiä ja joissa en tunne oloani kovinkaan kotoisaksi, ovat vaikeita. Kuvassa olisi pakko hymyillä, mutta kun yritän pakottaa kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen, naamani vääntyy omituisen näköiseksi.

Kun vietimme ukkelin serkun synttäreitä kesällä Meksikossa, kuvaustilanteilta ei voinut tietenkään välttyä. Erityisesti syntymäpäiväjuhlien iltana piti poseerata yhdessä jos toisessakin valokuvassa. Pahaksi onneksi minulla oli juuri tuona iltana hirveä päänsärky, ja olin muutenkin tosi väsynyt. Olisin halunnut olla missä tahansa muualla, mutta silti oli pakko leikata kakkua ja yrittää hymyillä kuvissa. Teeskentely ei näemmä kuitenkaan onnistunut, sillä synttärisankari kysyi minulta, miksi olin niin jännittynyt ja kireä. Kysymys ei tehnyt oloani ainakaan yhtään paremmaksi.

Kun katson itseäni kuvista, jotka on otettu tuollaisissa pakkotilanteissa, näen kuvissa ihan vieraan ihmisen. Noiden kuvien ihminen kun ei vastaa ollenkaan sitä, millainen ajattelen todellisuudessa olevani. Pidän itseäni yleensä aika hyväntuulisena ja iloisena ihmisenä, mutta valokuvissa poseeraa hapannaama, jonka vaivautunut olo paistaa kilometrien päähän. Toisaalta päinvastainenkin on mahdollista: jos tunnen oloni iloiseksi ja levolliseksi, sekin näkyy kuvista. Katselen mielelläni esimerkiksi viime vuonna otettuja Taj Mahal -kuvia, sillä senhetkinen hyvä oloni välittyy kuvista. Mukana oli mieluisia ihmisiä, joiden seurassa sain olla oma itseni, ja se näkyy kuvista.

Selfiet ovat mukavia siitä syystä, että niitä saa ottaa silloin kun itse haluaa. Kun ei tarvitse poseerata väkisin, on paljon vapautuneempi olo, ja kuvistakin tulee luonnollisesti erilaisia. Selfiet ovat antaneet minulle uuden tavan tarkastella itseäni ja auttaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Olen kärsinyt ulkonäöstäni koko ikäni, mikä johtuu suurelta osin siitä, että olen saanut kuulla ulkonäöstäni loukkaavia kommentteja, jotka ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa sisäistää ajatuksen, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Olen toki tiennyt sen aiemminkin, muiden kohdalla, mutta en ole osannut ajatella, että sama pätisi minuunkin. Itseään kun tulee tarkasteltua ja arvotettua niin helposti eri mittarein kuin muita. Ulkonäön ei tarvitse olla minun(kaan) ihmisyyteni mittari. Voin olla ulkonäöstäni huolimatta ihan hyvä ihminen.

Selfietikku ensimmäistä kertaa käytössä, ja sen kyllä huomaa. Vielä kun näkisikin jotain!

Vaikka tiedän, että selfieitä voi ottaa monesta eri syystä, silti on pakko myöntää, että toisten selfiet aiheuttavat joskus hämmennystä. Miksi joku haluaa esimerkiksi julkaista itsestään kuvan, jossa hän itkee? Eräs julkisuuden henkilö julkaisi taannoin isänsä kuoleman jälkeen juuri tällaisen itkuselfien, ja teko tuntui minusta hyvin kummalliselta: eipä tulisi itselleni ihan ensimmäisenä läheisen kuoleman jälkeen mieleen kuvata itkuani ja laittaa kuva someen. Missä siis kulkee selfieiden raja, vai onko mitään rajaa olemassakaan? Eikö jokainen saa julkaista itsestään millaisia kuvia haluaa? Ovatko tunteet täysin aitoja vain silloin, kun ne pitää itsellään, vai voivatko tunteet olla aitoja myös silloin, kun ottaa kuvia omista tunteistaan?

Selfiet - ja ylipäänsä omat valokuvat - voivat olla joskus myös varsin voimaannuttava kokemus. Joku julkimo (en muista kuka) kertoi taannoin hävenneensä ja piilotelleensa paksuja ja muhkuraisia reisiään koko elämänsä, mutta sitten hän sai piilottelusta tarpeekseen. Hän julkaisi itsestään kuvan, jossa reidet näkyivät juuri sellaisina kuin ne olivat. Kuvan julkaisemisen taustalla oli kai ajatus, että kun myöntää sen, mitä eniten häpeää, häpeä lakkaa olemasta. Minusta tämä on loistava tapa hyödyntää somea, sillä itse ainakin uskon siihen, että mitä vähemmän täydellisiä yritämme olla, sitä inhimillisempiä meistä tulee.

Kas tässä näemme ihmisen, joka on juonut edellisiltana liikaa viiniä, nukkunut pari tuntia, lähtenyt aamukolmen jälkeen Ateenan lentokentälle ja selviytynyt nyt jo Frankfurtiin asti. Jaksaa, jaksaa!

Palaan vielä tuohon kamerakammoon, sillä luulen keksineeni, mistä se voisi johtua. Perinteinen valokuvaustilanne on loppujen lopuksi varsin luonnoton kohtaamistilanne, sillä ihmisten välissä on väline, kamera. Kamera tekee asetelmasta epätasa-arvoisen: toinen kuvaa, ja toinen on kuvattava. Vaikka kuvaaja on kuvaustilanteessa läsnä, hän on kuitenkin tavoittamattomissa, koska hänen huomionsa on kiinnittynyt kameraan. Kamera ikään kuin katkaisee yhteyden ihmisten välillä, ja juuri tämä tekee minulle kameran edessä olemisesta vaikeaa. Ihan sama jos yrittäisin hymyillä mikroaaltouunille tai silitysraudalle - yhtä elottomia välineitä nekin ovat! Ehkä tämä on myös syy siihen, miksi ihmiset näyttävät hymyilevän ryhmäselfieissä aina jotenkin erityisen aidosti. Ryhmäselfieissähän kaikki ovat kuvausvälineen samalla puolella, ja kännykän ruudusta näkyy toinen ihminen. Ihmiselle kun on paljon helpompi hymyillä kuin esineelle.

Lauantai-illan huumaa

Ukkeli lähti taas reissuun, joten minä läksin käymään Itä-Suomessa. Täällä(kin) on nimittäin juhlantynkää, sillä iskällä ja äiskällä on tänään 45-vuotishääpäivä. Tuohon on meikäläisillä vielä matkaa!

Äiti halusi, että leipoisin jotain, ja koska heillä oli omenoita, äiti keksi, että voisin tehdä keikauskakun eli tarte tatinin. Tuumasta toimeen! En ole tehnyt koskaan aikaisemmin tarte tatinia, ja karamellikastikeen keittely hieman arvelutti. Minulla oli nimittäin sellainen hatara muistikuva, että aiemmat karamellikastikeyritelmäni olivat olleet katastrofeja. Uskoin kuitenkin siihen, että tällä kertaa kastike onnistuisi.

Vaan eihän se mitä onnistunut.

 Kyllä näistä tarte tatin syntyy!

Yritin tehdä kastikkeen kahdesti, mutta rasva ja sokeri erottuivat kummallakin kerralla. Vaikka yritin googlettaa, mitä olin tehnyt väärin, en löytänyt asialle selitystä. Kolmannella yrityksellä rupesin muistelemaan, että ehkä sokerin piti antaa sulaa rauhassa, ja kokeilin tällaista taktiikkaa. Kolmannella kerralla kastikkeesta tulikin sellaista, että sen ilkesi laittaa torttuun, mutta mitään kaunista ja tasaista kastike ei edelleenkään ollut. Osaisiko joku neuvoa, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Kastikkeen ei olisi pitänyt löytämieni ohjeiden mukaan olla todellakaan mitään rakettitiedettä, vaan ihan simppeli juttu, enkä voi ymmärtää, miksi kastike ei onnistunut. (Yritin tehdä kastiketta nyt siis sillä lailla, että laitoin sokerin ja voin pannulle ja rupesin kuumentamaan. Sekoittelin koko ajan - ja sitten minulla olikin yhtäkkiä ruskeanharmaa sokerilieju ja sokerista erottunut rasva.)

Juhlistimme 45-vuotishääpäivää syömällä paikallisella huoltoasemalla herkullisen buffetlounaan.

Näillä leveysasteilla ei ole ruokapaikoissa hirveästi valinnanvaraa, sillä ruokapaikkoja on tarjolla näin sunnuntaisin tasan yksi.

Yhden autiotalonkin kävin bongaamassa, mutta en päässyt taloon sisälle.

Jouduimme hieman jännittämään, juuttuisiko auto mutaiseen pihaan kiinni, mutta iskä totesi, että onhan meitä tässä työntäjiä.

Televisiotarjonta oli eilen illalla niin surkeaa, että yritimme keksiä äidin kanssa jos jonkinlaista viihdykettä. Ohjelmassa oli esimerkiksi puujalkavitsien kerrontaa tyyliin:

Mitä hevonen sanoi, kun haisteli sirkkeliä?
- Tulipa turvaton olo.

Lueskelimme myös netistä tärkeitä uutisia.

Tämä olikin tärkeä tieto.

Höpön Löpön -peliäkin tuli pelattua. Peli toimii niin, että toinen on kysyjä ja toinen on vastaaja. Pelissä on siis kysymyksiä ja vastauksia, ja pakasta luetaan aina päällimmäinen kysymys/vastaus. Olin ostanut pelin, sillä kummisedälläni oli ollut lapsuudessani samankaltainen peli, joka oli minusta tosi hauska.

Tämä peli oli kuitenkin vain kehno kopio, eikä meitä naurattanut yhtään. Tuumasinkin, että pelistä pitää tehdä oma versio, ja kysymykset ja vastaukset pitää keksiä uusiksi. Rupesin hommaan saman tien, mutta sitten mielikuvitukseni loppui.

Possea katsoimme sen verran, että näimme ohjelmassa kilpailun, jossa piti saada keksi otsalta suuhun ilman että koskee keksiin käsin. Keksiä sai siis liikuttaa pelkästään naaman liikkeillä. Äidillä oli Domino-keksejä kaapissa, ja pääsimme testaamaan peliä. Ainakin saimme hommasta hyvät naurut. Otin kuviakin tästä hupaisasta ajanvietteestä, mutta jätän ne kuitenkin häveliäisyyssyistä julkaisematta. Loppuilta sujuikin sitten keksinmuruja naamasta kaapien.

Parhaat kaverukset taas yhdessä!

Tuli tutkiskeltua pitkästä aikaa myös äidin 50 vuotta vanhaa keittokirjaa, joka tarjoaa aina yhtä miellyttävän lukuelämyksen.

Onhan sinullakin suurusteensekoittaja?

Entä lyhytaikamittari?

Kuinka monta kertaa sinä tartut veitseen?

Jos dieettiä pukkaa, niin tässä pientä vinkkiä.

Nyt lähden lenkille lasehdittamaan vatsaani. Palaillaan!

Marraskuun valot

Ajattelin osallistua pitkästä aikaa Makrotex-kuvahaasteeseen, jonka aiheena on tällä viikolla marraskuu. Haasteeseen voi osallistua muillakin kuin makrokuvilla, ja niitä muita kuvia olisi nyt tyrkyllä, sillä ajattelin lähestyä aihetta "valoa pimeyteen" -teemalla. Olen aina tykännyt pimeästä, sillä pimeässä kaikki on jotenkin niin paljon kauniimpaa ja tunnelmallisempaa. Voisinkin katsella pimeässä hohtavia kaupungin valoja varmasti loputtomiin. Pimeys jättää myös tilaa mielikuvitukselle, toisin kuin kirkas päivänvalo, joka ei jätä yhtään tulkinnan varaa. Joskus pimeys myös lohduttaa, sillä pimeyteen voi kadota.

Kävin pienellä kuvauskierroksella Helsingin keskustassa. Pointsit sille, joka tunnistaa kaikki paikat!

Kaikki meni tälläkin kierroksella tietysti ihan putkeen. Kierroksen saldo: yksi töytäisty auto (miten auto olikin päässyt pysäköimään taakseni ilman että olin huomannut sitä ollenkaan) ja yksi kärähtänyt lohilaatikko, kun olin jättänyt laatikon muhimaan uuniin kahdeksi tunniksi "jälkilämmölle". Hyvin oli muhinut!

Muiden osallistujien marraskuisia kuvia löydät Pienen Linnun blogista.

Tunnelmallista marraskuun jatkoa!

Tahdon

Aika kuluu hämmästyttävää vauhtia. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä, kun tapasimme ukkelin kanssa ensimmäisen kerran. Herään välillä kyselemään, mihin ihmeeseen kaikki nämä vuodet ovat menneet. Toisaalta jos alan miettiä yksittäisiä tapahtumia ja kaikkea sitä, mitä näihin vuosiin on mahtunut, kaksikymmentä vuotta ei tunnukaan enää mahdottoman pitkältä ajalta. Kun katselen kaksikymmentä vuotta sitten minusta ja ukkelista otettuja kuvia, näen kuvissa kaksi nuorta, melkein lasta, jotka etsivät vielä itseään ja suuntaa elämälleen. On suunnaton onni, että näitä vuosia ei ole tarvinnut kulkea yksin, vaan olemme saaneet taivaltaa matkan yhdessä.

Rakkautemme ei syttynyt ensi silmäyksellä, sillä olimme ukkelin kanssa aluksi vain kavereita. Jos totta puhutaan, en voinut kuvitellakaan, että meistä tulisikaan ikinä mitään muuta kuin kavereita. Ukkeli tuntui nimittäin kaikessa suorapuheisuudessaan varsin ärsyttävältä tyypiltä. Hän saattoi töksäytellä milloin mitäkin, ja muistan kerrankin lähteneeni hänen luotaan ovet paukkuen.

Ukkeli laittoi minulle muutaman kerran intialaista ruokaa, mutta en tainnut oikein osata arvostaa hänen elettään. Intialainen ruoka oli minusta vähän outoa, vaikka periaatteessa kyllä ihan hyvää. Ruoassa olleet siemenetkin aiheuttivat pientä hämmennystä. Luulin siemeniä ötököiksi, jotka olivat päätyneet ruokaan vahingossa!

Jollakin ensimmäisistä yhteisistä ulkomaanmatkoistamme.

Pidin vielä tuolloin kaksikymppisenä päiväkirjaa, ja olin kerran niin suivaantunut ukkeliin, että kirjoitin päiväkirjaani 17 asiaa, jotka minua ukkelissa ärsyttivät. Kävin etsimässä tuon vanhan päiväkirjan, ja luin listaa hieman punastellen. Tässä muutama kirjoittamistani asioista:

• se käyttää varvastossujen kanssa sukkia
• sillä on talvellakin ikkuna aina auki
• sillä oli vessanpöntön reunoilla mustia (ja siis todella mustia!) karvoja
• se tykkää hitaista biiseistä
• se korjasi mun teekupin pois, ennen kuin olin edes juonut kaikkea

Voi hyvänen aika sentään. 😳 Nämä asiat kertovat varmasti paljon enemmän minusta kuin ukkelista! Näin jälkeenpäin ajateltuna minusta tuntuu, että kaveruussuhteessa on tainnut kuitenkin olla jonkinlainen viritys, kun on pitänyt oikein etsimällä etsiä ärsytyksen aiheita!

Kommunikointi ukkelin kanssa oli hieman vaikeaa, sillä ukkelin englanti oli minusta tosi outoa. Olin tottunut vain amerikan- ja brittienglantiin, joita olin kuullut televisiosta, mutta intianenglanti kuulosti minusta ihan käsittämättömältä mongerrukselta. En ymmärtänyt yhtään mitään, ja jouduinkin koko ajan kysymään, että mitä. (Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä puhun nykyään itsekin samanlaista mongerrusenglantia!)

Kolmen, neljän kuukauden kuluttua ukkeli lähti pariksi kuukaudeksi Amerikkaan. Kun ukkeli ei ollut enää ärsyttämässä minua, minulla olikin äkkiä kovin tyhjä olo. Jotakin tuntui puuttuvan. Järkytyksekseni tajusin, että minullahan oli ikävä sitä hemmetin ärsyttävää tyyppiä! Onneksi ukkelilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Kun ukkeli palasi Suomeen, emme olleetkaan enää vain kavereita. 😊

Ensimmäinen pidempi eromme tuli jo seuraavana vuonna, kun lähdin suorittamaan maisteriopintoihin liittyvää kieliharjoittelua Espanjaan. Pyysin ennen lähtöäni ukkelia ostamaan minulle nallen, jotta minulla olisi mukanani jonkinlainen "ukkelin korvike". Ukkeli meni kaverinsa ja tämän vaimon kanssa Itäkeskuksen Anttilaan ja melkein osti minulle vaaleanpunaisen pantterin (miehet!). Onneksi ukkelin kaverin vaimo oli kieltänyt ukkelia ostamasta vaaleanpunaista pantteria ja käskenyt sen sijaan ostamaan vähän perinteisemmän nallen. Niin nalleni sitten kotiutui Itäkeskuksen Anttilasta. Nallellakin on ikää jo melkein 18 vuotta!

Onpas nalle ollut joskus pörheä ja siisti!

Yhteiselomme vaikeimmat ajat koettiin heti seurustelumme alkuvaiheessa, kun ukkelille kävi paha onnettomuus. Olin ollut koko viikon todella kiireinen ja stressaantunut, mutta sitten perjantaina (silloinkin oli muuten marraskuu) olin siivonnut ja laittanut ukkelin herkkuruokia. Olin päättänyt hemmotella ukkelia ja antaa hänelle kaiken huomioni. Läksin hakemaan ukkelia töistä kotiin, mutta tuota kotimatkaa ei sitten koskaan tullutkaan. Kodin sijaan ukkeli lähti ambulanssilla sairaalaan, ja minä ajelin ambulanssin perässä epätoivoisena ja epäuskoisena. Koin ensimmäisen kerran elämässäni todella raastavaa huolta ja pelkoa. Tunsin itseni todella avuttomaksi, kun jouduin vain katsomaan toisen kärsimystä, enkä pystynyt auttamaan ukkelia mitenkään. Jos olisin voinut, olisin ottanut kaikki kivut ja tuskan itselleni, jottei ukkelin olisi tarvinnut kärsiä.

Seurasi useamman kuukauden mittainen sairasloma ja pitkä kuntoutuminen. Se oli kyllä todella vaikeaa aikaa. Oli vain yritettävä jaksaa eteenpäin, vaikka paremmasta huomisesta ei ollut takeita. Uskon kuitenkin, että tuollakin kokemuksella oli jokin tarkoitus. Ainakin se kasvatti minua ihmisenä, sillä olin varsinkin nuorempana todella huono pitämään puoliani, ja karttelin konflikteja viimeiseen asti. Löysin itsestäni tapahtuman seurauksena uuden ja vähän pelottavankin puolen: ukkelin puolia pitääkseni voisin tehdä varmasti vaikka murhan.

Ensimmäinen automme oli vaaleanpunainen Toyota Yaris.

Autolla oli nimikin, Candy.

Ostimme auton uutena, ja kun ostaa uuden auton, saa itse valita auton värin. Ukkeli halusi autosta vaaleanpunaisen, eikä minullakaan ollut mitään vaaleanpunaista autoa vastaan. Vaaleanpunaisia autoja näki tuohon aikaan äärimmäisen harvoin, ja automme keräsikin usein ihmettelijöitä ympärilleen. Meillä oli tapana tehdä sellaisia ennalta suunnittelemattomia huviajeluita, että lähdimme vain ajelemaan jonnekin ilman mitään etukäteissuunnitelmaa. Nuo autoajelut olivat minusta ihan parhaita, ja varmasti harrastaisimme niitä vieläkin, jos ukkelilla olisi aikaa sellaisiin.

Menimme naimisiin reilun seitsemän vuoden seurustelun jälkeen, eikä kosintaan liittynyt mitään romanttista. Itse asiassa mitään kosintaa ei edes ollut, vaan muistaakseni minä ehdotin ukkelille, että mentäisiinkö naimisiin, ja ukkeli sanoi, että joo. Meillä oli hyvin pienimuotoiset mutta lämminhenkiset maistraattihäät, joissa olivat läsnä vain ihan lähimmät ihmiset. Koko päivän satoi kaatamalla, ja vasta illalla, kun lähdimme illallisristeilylle, sää kirkastui. Hääpäiväänkin sisältyi monenlaisia tunteita, sillä päivä oli alkanut hyvin surullisesti. Äitini oli saanut aamulla tietää, että hänelle todella läheinen sisar, joka oli kamppaillut vakavan sairauden kourissa pitkään, oli kuollut. Järkytys oli valtaisa, eikä häiden viettäminen samana päivänä tuntunut todellakaan sopivalta. Ehdotinkin äidille, että peruisimme häät, mutta äiti kielsi: elämä jatkuu.

Emme ole menneet Intiassa koskaan virallisesti naimisiin, vaikka yritys olikin kerran kova. On otettu intialaiset hääkuvat ja käyty Tirupatissa hakemassa papin aamen intialaisen ja ulkomaalaisen avioliittoon. Homma kaatui kuitenkin lopulta intialaisen byrokratian rattaisiin. En siis ole ollut morsiamena intialaisissa häissä, mistä olin aikoinani pelkästään tyytyväinen. Minusta olisi ollut äärimmäisen kiusallista olla valtaisan huomion keskipisteenä ja ihmettelyn kohteena. Nyt en panisi huomion keskellä paistattelua yhtään pahakseni, vaan saattaisin jopa nauttia siitä, että saisin olla morsiamena viidensadan tai tuhannen vieraan häissä. Nyt taitaa tosin olla pikkuisen myöhäistä juhlia intialaisia häitä!

Ei omat häät vaan jonkun toisen. (Voi kaamea tuota ilmettä.)

Vietämme nykyään aika paljon aikaa erillämme, sillä ukkeli joutuu matkustamaan töidensä puolesta paljon. Olen sen verran itsellinen ihminen, että erossa oleminen ei tuota suurempia vaikeuksia, mutta huolta se tietysti aiheuttaa, että toinen on toisella puolella maapalloa eikä voi olla itse varmistamassa, että kaikki on hyvin. Minusta onkin tullut melkoinen WhatsApp-stalkkeri, joka käy välillä kurkkimassa, milloin ukkeli on nähty viimeksi WhatsAppissa. Jos ukkelin viimeisimmästä WhatsApp-käynnistä ei ole kovin kauan, kuten ei yleensä olekaan, kaikki on todennäköisesti hyvin.

Kerran kävi niin, että ukkelia ei ollut nähty WhatsAppissa kahdeksaan tuntiin, vaikka Etelä-Amerikassa (jossa ukkeli siis oli) oli päivä. Huolestuin suunnattomasti, ja näin jo silmissäni, kuinka ukkeli oli ryöstetty, mukiloitu ja jätetty jonnekin katuojaan virumaan. Yritin saada ukkelia kiinni WhatsAppilla, sähköpostilla ja soittamalla, mutta mikään ei onnistunut. Piinaavan pitkän ajan kuluttua ukkeli soitti minulle ja kysyi, olinko yrittänyt tavoitella häntä. Ukkelilla oli vain ollut niin kova kiire, että hän ei ollut ehtinyt käymään WhatsAppissa! Joskus toivon, että mitään whatsappeja ei olisi keksittykään.

Tätä postausta oli vähän vaikea kirjoittaa, sillä minun piti pyyhkiä kyyneliä koko ajan. Mutta ehkä joskus on hyväkin pysähtyä miettimään, mitä on elämältä saanut. Aivan liian usein tulee pidettyä ihmisiä ja asioita itsestäänselvyyksinä.

Juhlistimme kahtakymmentä yhteistä vuottamme eilen ravintola Savoyssa.

Ilta kului perinteiseen tyyliin, eli siihen kuului ylensyöntiä, sopivasti viiniä, kännykän räpläystä (ukkeli), salakielellämme eli telugulla puhumista sekä pientä nahistelua (muun muassa Finlaysonin tyynyliinoista). Kotimatkalla totesimme kuitenkin olevamme toisillemme rakkaita. Olen iloinen, että kaksikymmentä vuotta ei ole muuttanut sitä asiaa miksikään.

Kaksikymmentä vuotta sitten kukaan ei ollut kuullutkaan selfieistä!