Eipä lotrata vedellä

Taas on mennyt herne nenään, kuppi nurin ja mitä näitä nyt on. Tällä kertaa syynä ovat asumishommelit. 

Saimme pari viikkoa sitten tiedotteen, jonka mukaan talossamme tultaisiin tekemään vesikalusteiden huoltotöitä ja vesivirtaamien säätöjä. En tiennyt, mitä kyseiset toimenpiteet pitäisivät sisällään, mutta sehän selvisi heti, kun avasin keittiön hanan ensimmäisen kerran säätöjen tekemisen jälkeen. Hanasta ei tullut kuin pieni liru vettä verrattuna entiseen. Muistakaan hanoista ei tullut vettä yhtään sen enempää, ja suihkupääkin oli vaihdettu sellaiseksi, että siitä tulee vettä huomattavasti vähemmän kuin aiemmasta. 

Ensimmäinen reaktioni oli, että mitä helvettiä. Onko tämä jotain pilaa? Erityisesti keittiössä ärsytti, että vettä ei tullut kunnolla, sillä vesikannun tai kattilan täyttäminen kestää iäisyyden, eikä käsin pestävien astioiden pesemiseen tunnu tulevan riittävästi vettä. Varsinaisesta vedenpaineen laskusta ei ole kuitenkaan kyse, sillä suihkun alahanasta ja bideesuihkuista tulee vettä ihan samalla lailla kuin ennenkin. Ilmeisesti hanojen päihin on asennettu jonkinlaiset rajoittimet, jotka rajoittavat veden tuloa.

Rupesin googlettelemaan asiasta ja sain selville, että vesivirtaaman pystyy mittaamaan itsekin. Vesivirtaama tarkoittaa siis sitä, kuinka monta litraa hanasta tulee minuutissa vettä, jos veden antaa virrata täysillä. Netissä neuvottiin laittamaan hanan alle ämpäri ja laskemaan vettä siihen, mutta meidän hanoistamme tulee vettä niin säälittävän hitaasti, että arvelin ämpärin olevan liioittelua. 

Seuraavassa jännittävä video siitä, kuinka kauan kestää täyttää kolmen litran kattila. Videossa näkyvä vedenpaine on siis se, joka keittiön hanasta tulee, kun vesihana on täysillä.

Kolmen litran kattilan täyttymiseen menee siis aika tarkalleen 40 sekuntia. 

Suositusten mukaan vesivirtaama keittiössä ja suihkussa on riittävä, jos vettä tulee 12 litraa minuutissa. Käsienpesuhanoissa riittää pienempikin virtaama eli kuusi litraa minuutissa. (Luin suosituksista mm. täältä, täältä ja täältä.) Meidän hanoistamme tulee kuitenkin vain 4,5 litraa vettä minuutissa, mikä on siis vain hieman yli kolmasosa suositellusta määrästä.

Otin yhteyttä vuokranantajaan, joka oli tilannut kyseiset muutostyöt. Vuokranantaja vastasi lähettämällä yhteisen tiedotteen kaikille asukkaille, sillä moni muukin oli ihmetellyt veden tuloa.

Lainaus tiedotteesta (lihavoinnit kuuluvat alkuperäiseen tekstiin): 

"Vedenpaine on kotitalossanne säädetty samalle tasolle kuin muissa kiinteistöissämme, ja ymmärrämme, että muutos on huomattava. Vedenpaine on sellainen asia, että kun siihen tottuu, muutokset suuntaan tai toiseen huomaa todella herkästi. Vedenpaineen laskulla on suuri merkitys kotitalouksien vedenkulutukseen, ja koska teemme jatkuvasti työtä ympäristöystävällisemmän asumisen eteen, on vedenkulutus siinä suuressa roolissa. Lämmin vesi kun kuluttaa myös energiaa rutkasti, sen säästämisellä on vaikutusta niin veden kuin energiankin suhteen. 

Riippumaton, ulkopuolinen ja kansainvälisesti toimiva ympäristösertifikaatteja myöntävä yritys on määritellyt mm. kiinteistöjen veden- ja energiakulutuksen tarkat rajat, jotta ne voivat saada vaatimukset täyttävän ympäristösertifikaatin. Miksi sitten haluamme sertifoida kiinteistömme? Yksinkertaisesti siksi, että asuminen on yksi isoimmista päästöjen tuottajista, niin me huolehdimme, että kiinteistöissämme asuminen ei ole niin kuormittavaa ympäristölle. Tämä vaatii meiltä investointeja niin energiaratkaisuihin kuin esimerkiksi kiinteistön sähkön- ja vedenkulutukseen.

Kun vedenpainetta säädetään pienemmäksi, se tuntuu alkuun omituiselta, jopa liian vähäiseltä. Kuitenkin nyt teidän talossanne oleva vedenpaine on samalla tasolla muiden kiinteistöjemme kanssa, ja uuteen hiljaisempaan virtaukseen tottuu pian. Sameus tai harmaus johtuu ilmakuplista, joita uudet vesikalusteet tuottavat. Ilmakuplat tasaavat vedenpaineen muutosta ja tehostavat vedenpaineen tuntua. Vesi on edelleen yhtä laadukasta kuin ennnenkin."

Erityisesti keskimmäinen kappale ihmetytti. Saneleeko jokin ulkomainen yritys siis sen, kuinka paljon hanoistamme saa tulla vettä? Onko ympäristösertifikaatin saaminen tärkeämpää kuin asumismukavuus?

Ymmärrän, että ympäristöä täytyy suojella ja säästää, ja olen valmis kantamaan korteni kekoon, mutta tässä on kyllä menty liian pitkälle. Vesivirtaamaa olisi voinut säätää ja vedentuloa pienentää, mutta ei noin paljon. Tuollaisella vesimäärällä liruttelu tuntuu todella omituiselta, kun Suomessa ei käsittääkseni kuitenkaan ole pulaa vedestä. 

Edit. kello 16.32. Lisäsin tämän kuvan hanasta ja suuttimesta, kun tuli kommenttilaatikossa puheeksi. 😊

Olen yrittänyt ajatella, että tilanne on mikä on ja että minun on ihan turha ärsyyntyä ja pullikoida vallitsevia tosiasioita vastaan. Aiheutan sillä tavalla vain mielipahaa ja stressiä itselleni. En kumminkaan kerta kaikkiaan mahda sille mitään, että joka kerta kun avaan jonkin hanan – erityisesti keittiön – alkaa vituttaa. Päivässä tulee avattua erinäisiä hanoja yllättävänkin monta kertaa! Erityisesti raivostuttaa vuokranantajan välinpitämättömyys ja ylimielisyys sekä se, että asukkaiden mielipiteillä ei tunnu olevan mitään väliä. Selityksetkin tuntuvat olevan aika heikoissa kantimissa.

En kuitenkaan aio hyväksyä asiaa ihan ilman kitinää, vaan meinaan vähän kysellä kuluttajaneuvonnasta (kun en muutakaan keksi), olisiko siellä antaa jotain neuvoja. Olisin soittanut sinne saman tien, mutta kuinka ollakaan, kuluttajaneuvonnan puhelinpalvelu on kiinni tämän viikon torstain ja perjantain, eikä asiointilomakkeellakaan voi lähettää viestejä ennen maanantaita, eli ei auta muu kuin odotella. Tuskinpa kuluttajaneuvonnassakaan osataan antaa sen kummempia neuvoja, eli ei kai auta muu kuin ruveta totuttelemaan ajatukseen – tai sitten muuttaa muualle. Sekin on käynyt mielessä, ihan vain protestina.

Oletko sinä koskaan mitannut, miten paljon kotonasi tulee hanoista vettä minuutissa?

Jottei tämä menisi pelkäksi valittamiseksi, niin loppuun vielä muutama tunnelmakuva Helsingistä. Lähdin ottamaan kuvia isolle kirkolle siitä syystä, että tarkoituksenani oli vertailla kännykkääni (iPhone 15 Pro Max) ja kahta vanhaa kameraani pimeäkuvauksessa. Olin nimittäin ottanut edellisellä viikolla kävelylenkilläni kuvia kännykällä ja harmistunut siitä, miten huonoja kuvista oli tullut. Olinkin aivan varma, että vanhat kamerani pesisivät iPhonen mennen tullen. 

Väärässäpä olin. iPhone oli selvä voittaja, varsinkin kuvien tarkkuudessa.

iPhone.

Panasonic DMC-TZ100.

Sony DSC-HX50V.

iPhonen heikkous tuntuu kuitenkin olevan se, että yökuvista tulee usein valoisamman oloisia kuin mitä oikeasti on, eivätkä väritkään ole aina todenmukaisia. 

Seuraavissa kuvissa olevan Relandersgrund-laivan valot olivat luonnossa tunnelmallisen kellertävät, mutta iPhone muutti ne kylmän valkoisiksi.

iPhone.

Panasonic.

Sony.

Ne aiemmin ottamani pimeäkuvat oli otettu todella pimeällä, ja voi olla, ettei millään kameralla saa kovin tarkkoja kuvia oikein pimeässä – ellei sitten omista erityisen hyvää kameraa.

Loppuun vielä muutama kännykkäkuva. 

Helsingin Manhattan 😆 (eli Kalasatama).

Väkeä odottelemassa Suomenlinnan lauttaa.

Mattimyöhäiset joutuivat panemaan juoksuksi. 😆

Kivaa viikonloppua!

Kivoja käsityöideoita marraskuun iltoihin

Etsin laatikosta yhtä kirjaa, mutta silmäni osuivat sattumalta toiseen kirjaan, jonka olin kerran ostanut Savonlinnan kirjaston poistohyllystä kolmella eurolla ja jonka olemassaolon olin ihan unohtanut. Sisko oli nähnyt kyseisen kirjan olevan myynnissä mutta jättänyt sen ostamatta, ja kuulin kirjasta häneltä. Minun piti siltä seisomalta lähteä pelastamaan aarre kirjastosta. Tämmöistä laatukirjaa harvoin saa kolmella eurolla!

Pikkuisen jännitti, vieläkö kirja olisi myymättä vai olisiko joku onnekas ehtinyt ostaa sen, mutta ei: siellä se komeili hyllyssä edelleen! Hieman oli pokassa pitelemistä, kun kiikutin kirjan kassalle, ja muistelen, että siinä maksaessa olisi ollut vielä jotain sählinkiäkin, mutta en muista enää mitä. 

Saanko siis esitellä melkein Finlandia-palkitun teoksen nimeltä Tee itse seksilelusi. 

Mitäänhän minä en ole tällä kirjalla tehnyt, mutta pakkohan tämä oli ostaa, kun kerran halvalla sai. Kuinkas tässä oli ihan selittelyn makua. 😆

Katsotaanpa, mitä kirja pitää sisällään.  

Kuulostaa lupaavalta. Ei enää internetin pornotunkioita. 😆

Kirjassa on osio miehille, naisille sekä yhteiseen kivaan. Jotkin ideat ovat aika roiseja, joten luet omalla vastuullasi. 🙈

Alkuun muutama idea miehille.

Mikroateria on valmis!

Miksi neuloa enää villasukkia, kun voi tehdä jotain innovatiivisempaa! Rupeankin tekemään lerssinlämmittimiä ja lähden myymään niitä torille. Tästä saattaa tulla jopa ensi joulun lahjahitti. Itse kunkin selvitettäväksi jää, onko lerssinlämmitin pehmeä vai kova paketti.

Sitten on vuorossa naisten osasto. 

Unohtakaa hulavanteet – nyt tulee tissienpyöritys!

Lopuksi vielä yhteistä kivaa -osasto. 

Kun omin käsin näperretyt käsityöt alkavat täyttää kodin joka nurkan, edessä on säilytysongelma. Mutta ei hätää, kirjassa on ratkaisuehdotuksia tähänkin pulmaan. 

Askartelun iloa!

Marraskuu

Marraskuu on monelle haastava kuukausi. Aurinkoa ei juuri näy, ja vaikka näkyisikin, pimeä tulee aikaisin. Kesä on ohi, eikä talvikaan ole vielä alkanut, joten marraskuu on jonkinlainen välikuukausi. On harmaata, ankeaa ja kuollutta. 

Luin viime viikolla Hesarista jutun nimeltä Rakkaudesta kaamokseen, joka kertoi Sonja Hämäläisestä ja muista hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka – päinvastoin kuin moni muu – nauttivat marraskuusta ja pimeydestä yleensä. Tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo artikkelissa, että osa ihmisistä kokee voivansa parhaiten silloin, kun päivät ovat lyhyitä ja valoa on vain vähän. Hänen mukaansa ilmiötä voi kutsua "käänteiseksi kaamosoireiluksi". Tällaisia ihmisiä läpi päivän jatkuva valoisuus saattaa ahdistaa ja aiheuttaa levottoman olon. Pimeä tuntuu levollisemmalta, koska se ei aiheuta ylivireyttä.

Tunnistin jutusta itseni, sillä olen aina tykännyt pimeydestä, marraskuustakin. Pimeydessä on jotain turvallista vaikka toki joskus myös jotain pelottavaakin. Pimeys antaa ikään kuin luvan vetäytyä kotiin tekemään kivoja juttuja, kuten kasaamaan palapelejä, neulomaan sukkaa, lukemaan kirjaa tai katsomaan YouTubea. Ei tarvitse riekkua missään eikä tuntea samanlaista syyllisyyttä kuin kesällä, jos istuu kotona aurinkoisena päivänä ja kaunis päivä menee niin sanotusti hukkaan.

Minulla on tapana herätä aamulla ennen viittä, ja tunnistan jo vastapäisen talon ikkunoista ne, joissa on myös valot noihin aikoihin tai joihin ne syttyvät pian. Tykkään fiilistellä pimeyttä tuijottelemalla ikkunasta kadulle ja ihmettelemällä maailman pysähtyneisyyttä. Kadulla näkee tuohon aikaan oikeastaan vain Boltin takseja, jotka jostain syystä tykkäävät parkkeerata pidemmäksi aikaa katumme varteen. Paljon muuta ei tuohon aikaan sitten tapahdukaan.

Tänä vuonna olen nautiskellut erityisen paljon marraskuun tunnelmasta, ja laitoin joulukynttelikötkin ikkunoihin jo lokakuun lopussa. Minulla on ympäri kämppää sijoiteltuja LED-kynttilöitä, jotka palavat ajastetusti ympäri vuoden, mutta vasta näin pimeänä vuodenaikana ne pääsevät oikeuksiinsa. Erityisen iloinen olen siitä, että älysin laittaa kynttilät vessaan ja kylppäriin. Ne tuovat juuri riittävästi valoa, ettei tarvitse räväyttää kirkasta kattovaloa päälle, kun käyn yöllä vessassa. Kirkkaat valot vievät unet silmistä, ja on hankala nukahtaa uudelleen, mutta kynttilät valaisevat lempeämmin. 

Kynttilät valaisevat yöllistä vessassa kävijää.

Lakkasin myös jossain vaiheessa katsomasta yöllä herätessäni kelloa, mikä on parantanut uneni laatua huimasti. Aiemmin minulla oli tapana katsoa joka kerta yöllä herätessäni kelloa, ja sen jälkeen käynnistyi pakonomainen laskentatoimitus: Kuinka monta tuntia olen nukkunut? Kuinka monta tuntia ehdin vielä nukkua? Sitten piti ahdistua milloin mistäkin syystä tyyliin "olen nukkunut vasta kolme tuntia, mutta mulla on jo ihan pirteä olo" tai "tunnin päästä pitää nousta, mutta heräsin jo nyt, enkä saa varmaankaan enää unta". Kun en tiedä kellonajasta tuon taivaallista, yölliset matematiikkasessiot ovat jääneet pois, kuten myös niitä seurannut ahdistus.

Harkitsin jopa oikean herätyskellon hankkimista kännykän sijaan sen jälkeen, kun luin jostain, että kännykästä lähtee säteilyä, joka haittaa unta. Kännykkää ei tulisi kuulemma pitää makuuhuoneessa lainkaan, mikä on vähän hankalaa, jos tarvitsee herätyksen. Googlettelin erilaisia herätyskelloja, mutta ongelmaksi muodostui herätysääni, sillä en halua herätä mihinkään kamalaan piippaukseen. Jätin kuitenkin kellon ostamatta, kun totesin, että suurimman osan ajasta kellolla ei olisi mitään käyttöä. Sisäinen kelloni herättää minut 95-prosenttisesti paljon ennen kellon herätystä, enkä edes muista, milloin viimeksi olisin herännyt kellon soittoon. 

Olen yllättänyt itseni kaipaamasta lunta! Olen inhonnut lunta melkein koko aikuisikäni lähinnä käytännön syistä, sillä se hankaloittaa autoilua ja liikkumista muutenkin. Kun meillä oli 2000-luvun alussa Toyota Yaris, jäin sillä niin monta kertaa kiinni lumeen, että hieman traumatisoiduin siitä. On tavattoman turhauttavaa ja noloa yrittää saada autoa liikkumaan, kun pyörät pyörivät tyhjää. Mutta niistäkin tilanteista selvittiin – jos ei muuten niin viimeistään kevään tullessa. 😆

Tänä vuonna mieleeni on kuitenkin hiipinyt sellainen ajatus, että minun ei tarvitse automaattisesti yhdistää lunta ja autoilua keskenään. Enhän minä ole auton ratissa jatkuvasti, ympäri vuorokauden ja läpi talven! Voin siis rajoittaa talviautoilusta ahdistelemisen vain niihin hetkiin, kun olen oikeasti ratin takana, ja nauttia muun ajan lumen kauneudesta. Todennäköisesti tämä vaatii hieman työstämistä, sillä olen melko varma, että kun ensimmäiset lumihiutaleet osuvat maahan, vatsaani alkaa kääntää, kun "kohta maassa on puoli metriä lunta, auto ei pysy tiellä, ja lumikasat vievät kaikki parkkipaikat". Mutta ensimmäinen askel uuteen ajattelutapaan on nyt otettu, ja tarvitsee enää juurruttaa uusi ajatusmalli päähän. Se onnistuu varmasti, vaikkei se tietysti hetkessä käy. 

Lähestyvä joulu tuntuu sekin kivalta ajatukselta, mikä on erittäin kummallista, sillä en ole koskaan ollut mikään jouluihminen. Oikeastaan en odota itse joulunpyhiä, mutta tämä pimeän joulunalusajan tunnelmointi viehättää. Jopa kauppojen joulukrääsä tuntuu jotenkin kotoisalta: näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan. Kaupoissa on joka vuosi samat jutut – joulusuklaat, lahjakorit, kinkut, punaiset jouluneuleet ja flanellipyjamat – ja ajatus tuntuu tänä vuonna jotenkin turvalliselta ja miellyttävältä. Ehkä nykyisessä epävakaassa maailmantilanteessa kaipaa jotain kiinnekohtaa, jotain tuttua, mihin voi tukeutua? 

Vaatekauppojen tarjonta sen sijaan huvittaa. Eksyin kaupoille, kun tarvitsin uudet housut, ja totesin, että hörhellys- ja kimalleaika on taas alkanut. Tuntuu, että joka vuosi tähän aikaan kaupoissa pyörii samat vaatteet kimalteineen, pitseiseen ja paljetteineen.

Käyttääkö joku oikeasti tällaisia vaatteita ja missä? Minusta tällaiset ovat kertakäyttövaatteita, joita käytetään ehkä pikkujouluissa ja jotka jäävät sen jälkeen roikkumaan kaappiin käyttämättöminä.

Housutkin jäivät ostamatta, sillä totesin, että leveät trumpettilahkeet taitavat olla nyt muotia, kun kaupat tursusivat sellaisia. En voisi kuvitellakaan käyttäväni leveälahkeisia housuja, sillä minulla olisi sellaiset päällä tunne, että lahkeisiin on tarttunut pöytäliina tai jotain muuta ylimääräistä. 

Farkkuja olisi ollut tarjolla pilvin pimein – muitakin kuin trumpettilahkeisia – mutta olen tullut niin mukavuudenhaluiseksi, että käytän farkkuja enää todella harvoin. Ärsyttää, jos vaate kiristää mistään tai jos vaatteen päälläolon ylipäänsä huomaa jostain. Päätökseni olla ostamatta uusia vaatteita, ellen todella tarvitse jotain, on ollut erinomainen, ja se on saanut uusia piirteitä: en osta mitään, ellei vaate heti ensi näkemällä ja kokeilemalla tunnu omalta. Yleensä nämä "rakkautta ensi silmäyksellä" -vaatteet ovat niitä, joita tulee oikeasti käytettyä ja joista tulee lempivaatteita. Löydän tällaisia vaatteita kuitenkin todella harvoin, joten vaateostokset jäänevät tulevaisuudessakin vähiin. En pidä tätä huonona asiana ollenkaan, koska minulla on kyllä vanhoja riepujakin sen verran, että saan peitettyä niillä itseni.

Toppatakkini oli ainakin kymmenen (ellei viisitoista) vuotta vanha, ja siitä oli hajonnut vetoketju, joten uusi toppatakki oli kumminkin pakko ostaa. Kun pidin järjen mukana, uusi takki löytyi alle viidessätoista minuutissa, mikä on ehkä nopein vaateostokseni ikinä. Aiemminhan olen saanut menemään kaupoissa tuntikausia, kun on pitänyt vertailla kaikkien kauppojen valikoimat, jotta löytyisi se paras vaatekappale – ja silti olen usein lähtenyt kotiin tyhjin käsin. Kauppojen valikoimatkin tuntuvat nykyään todella kummallisilta, mikä kertoo kai vain siitä, että olen pudonnut lopullisesti kelkasta.

Tuntuu, että henkisyyspohdiskeluistani on ollut apua näinkin arkisessa asiassa kuin ostosten teossa. Shoppailuun on tullut uudenlaista päämäärätietoisuutta, ja pystyn näköjään ajattelemaan hyvin käytännöllisesti ja järkevästi: takin värin pitää olla sellainen, että siinä ei näy lika; sen pitää olla lämmin ja siinä pitää olla huppu ja taskut. Autoilevan ihmisen takkihan likaantuu usein ihan huomaamatta, kun pitää tunkea itsensä autoon ahtaalla parkkipaikalla tai koukkia syvältä takaluukusta jotain. Takin (tai ylipäänsä minkään muunkaan vaatteen) ei ole enää tarkoitus korostaa persoonaani tai olla "minun näköiseni", vaan sen tarkoitus on vain pitää minut lämpimänä ja olla muutenkin käytännöllinen.

Vaatteisiin kohdistuva huomio tuntuu jopa kiusalliselta, sillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön. Lainaan Tommi Korpelaa, joka sanoi jossakin haastattelussa, että nollana on hyvä olla. Olen samaa mieltä. Toki saattaa olla kyse siitäkin, että viidenkympin rajapyykki on iskostanut mieleeni jonkinlaisen arvottomuuden tunteen, enkä koe ansaitsevani tulla nähdyksi. Mutta luulen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi on kyse siitä, että vaatteet ovat menettäneet entisen merkityksensä, enkä tarvitse niitä enää muuhun kuin kehoni verhoamiseen. 

Muistanette Adidaksen kukkaverkkarin, josta tuli muutama vuosi sitten kertaheitolla suosikkiasuni varsinkin matkoilla. (Asu oli päälläni esimerkiksi Viron-reissulla.) Rupesinkin kutsumaan vaatetta matkaunivormuksi, kun minulla oli aina se päällä matkustaessani. Nyt olen kuitenkin ruvennut tuntemaan oloni siinä hieman vaivaantuneeksi, sillä se on juuri sellainen vaate, joka ei jää ihmisiltä huomaamatta. 

Kun istuimme äidin kanssa Kyproksella hotellin aulassa odottamassa lentokenttäbussia, baaritiskillä pizzaa odotellut ruotsalainen mies lähestyi minua. Odotin jännittyneenä, että mitähän asiaa miehellä voi minulle olla. No ukkohan tuli ihastelemaan verkkariani ja kysymään, mistä olin sen ostanut. Mies oli tainnut nauttia useammankin tuopillisen, kun asun värejä ja muotoja piti ihastella niin perusteellisesti. Kerran taas Frankfurtin lentokentällä vastaani tuli tummaihoinen nainen, joka suuntasi askeleensa minua kohti. Lähestymisen syykin selvisi pian, sillä nainen osoitti pukuani ja sanoi: "that is so beautiful". Naisella itsellään oli päällään kirkkaanpunainen lyhyt kotelomekko, joten hän ehkä arvostaa värikästä pukeutumista. 😆 Verkkarini aiheuttaa usein vastaavanlaisia tilanteita, ja vaikka en mitenkään kammoa tuntemattomien lähestymisiä, niin vähän hassua ja kiusallista tämä silti on, kun kyse on kuitenkin vain yhdestä vaatekappaleesta.

Jos viihdyn marraskuun pimeydessä, niin kevät onkin sitten hankalampi juttu, sillä minulla on ollut varsinkin viime vuosina tapana ahdistua pahasti keväällä ja alkukesästä. Se valtava valon määrä tuntuu melkeinpä väkivaltaiselta, eikä valoa pääse edes pakoon minnekään. Olenkin kokenut synkimmät hetkeni keväällä, ja siitä syystä olen hieman alkanut pelätä, millaisia fiiliksiä kevät tuo aina tullessaan. Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaan nautitaan nyt tästä pimeydestä. 😎