Malesian joulutunnelmia

Vietimme joulua tänä vuonna aika epätavallisissa merkeissä, sillä kaupunkilomailimme ukkelin kanssa Kuala Lumpurissa, Malesiassa. Oikeasti emme kyllä viettäneet joulua mitenkään sen kummemmin, vaan vietimme jouluaatonkin shoppaillen iltamyöhään (emme kylläkään joululahjoja ostellen). Ilmeisesti yhdistän joulun päässäni niin läheisesti lumiseen vuodenaikaan, tunnelmalliseen pimeyteen, kynttilöihin, adventtipäiviin, joulukalenteriin, itsenäisyyspäivään, glögiin, jouluruokien suunnitteluun ja ennen kaikkea läheisiin ihmisiin, että minun on vaikea päästä oikeisiin joulufiiliksiin muualla kuin Suomessa. Tuntuu jotenkin niin etukäteen tuhoon tuomitulta tehtävältä "taikoa joulu tyhjästä", että en siksi taida viitsiä edes yrittää.

Ihan huomaamatta joulu ei meiltäkään livahtanut, vaikka muslimivaltaisessa Malesiassa olimmekin. Vaikka kristittyjen osuus Malesian väestöstä on vain 9 prosenttia, joulua juhlitaan Malesiassa silti todella näkyvästi. Parhaiten jouluhuuman näki kaupoissa, jotka olivat vielä jouluaattoiltanakin tupaten täynnä ihmisiä, kun kaikki tekivät viime hetken jouluostoksia. Eräskin kauppias kertoi, että ei ole koko kauppansa viisivuotisen historian aikana nähnyt vastaavaa jouluryysistä, ja taksikuskit huokailivat järkyttäviä liikenneruuhkia. Ihmisillä tuntui kuitenkin olevan shoppailussa ihan rento meininki, eikä stressistä vääristyneitä naamoja juurikaan näkynyt (paitsi omani, kun satuin vilkaisemaan peiliin :-D).

Ostoskeskusten joulukoristelut olivat toinen toistaan upeampia. Näihinkin Pavillion-ostoskeskuksen pytinkien pystyttämiseen oli mahtanut kulua aikaa.

Kaupungin kadut oli koristeltu näyttävin jouluvalaistuksin, joista jotkut olivat kyllä melkoisia virityksiä...

Ostoskeskukset tarjosivat ihmisille shoppailun lomassa monenlaista ohjelmaa.

Balettitanssia.

Joululauluja pirteiden malesialaisneitosten esittäminä.

Valokuvausta joulupukin ja tonttutytön kanssa.

Joulupukki taitaa muuten olla aika ehtivää sorttia, sillä törmäsin häneen ennen joulua Intiassakin. Pukki pyöriskeli marketin ovella ja heilutteli minulle iloisesti.

Intialainen pukki oli hyvin simpsakan oloinen.

Kuva on hieman epätarkka, kun tuli vähän hätälaukaistua. Minua alkoi katsokaas hävettää, että tällainen kypsään ikään ehtinyt naisihminen kuvailee joulupukkia kuin suurtakin nähtävyyttä. Kas kun en pyytänyt päästä vielä syliinkin.

Koska joulupukki ei ehdi ihan joka paikkaan kuitenkaan, näin ennen joulua Intiassa myös pukin stuntteja.

Tämä oli polkenut varmaan Rovaniemeltä asti, kun nuokkui niin ryytyneen näköisenä pyöränsä päällä. Lahjatkin olivat onnettomalta levinneet pitkin pihaa.

Tämä pukki oli päässyt muodikkaan näköisen hepun peesiin ja oli varmaankin siksi hyvin reippaan näköinen.

Näin Malesiassa myös ihan oikean suomalaisen joulupukin, television välityksellä tosin! Telkkari sattui olemaan intialaisella tamilinkielisellä kanavalla, ja yhtäkkiä kuvaruutuun ilmestyi suomalainen joulupukki, joka puhui englantia suomalaisella aksentilla. Koska en kuunnellut, mitä pukki sanoi, ja koska emme osaa tamilia, jäi hieman hämärän peittoon, mistä mahtoi olla kyse. Joissakin kuvissa pukki oli kiinalaisten lasten ympäröimänä, joten olisikohan pukki piipahtanut Kiinassakin?

Pukki puhuu kieliä. Tässä hän suoltaa tamilia.

Aattoiltana Pavillion-ostoskeskuksen pääoven tuntumassa tajusin, että nyt on jotain jännittävää tekeillä, sillä ihmismassat parveilivat ovien edessä ja tuijottivat jonnekin yläilmoihin ihastuksesta huokaillen.

En ihan heti tajunnut, mitä ihmeellistä ulkona oikein oli, mutta aikani tuijoteltuani tajusin, että siellähän sataa lunta! Oikeasta lumesta ei tietenkään ollut kyse (ulkolämpötila oli varmaankin jotain 25 ja 30 (plus)asteen välillä), vaan katon tuntumaan oli laitettu jonkinlaiset puhalluskoneet, jotka puhalsivat ilmaan lumihiutaleen näköistä höttöä.

Tätä harvinaista luonnonilmiötä ihmiset sitten valokuvasivat kuin viimeistä päivää - minä muiden mukana. Totta mooses. Onhan lumisade ihmeellinen ja harvinainen luonnonilmiö.

Lähimmäksi oikeaa lunta pääsin tänä jouluna samaisen tamilinkielisen tv-kanavan välityksellä. Vaikka emme ymmärtäneet uutistenlukijan selostuksesta muuten mitään (on muuten mukavaa ajanvietettä katsella televisiokanavia, joista ei ymmärrä yhtään mitään! :-D), havahduimme siihen, että hän toisteli sanaa "Finland". Seuraavaksi kuvaan ilmestyi Helsinki-Vantaan lähtevien lentojen taulu, Maikkarin mikki ja joku haastattelussa ollut suomalainen hemmo sekä lumiaurat, jotka aurasivat kiitoratoja.

Nyt saa lumi kyytiä.

Viksuina ihmisinä laskimme yhteen yksi plus yksi ja saimme kaksi: Helsinki-Vantaan loistavasti pelaava lumihuolto on löytänyt tiensä intialaiselle televisiokanavallekin!

Tästä on joulutunnelma kaukana.

Epäonninen automatka

Läksin tänään hakemaan ukkelia töistä, kuten niin monet kerrat aikaisemminkin. Tulin asutusalueellemme johtavan pikkutien jälkeen isomman tien risteykseen ja jäin odottamaan, että liikennepoliisi antaisi minulle luvan kääntyä päätielle. Siinä odotellessani näin, kun päätietä pitkin, minusta katsoen oikealta, tuli autoriksa (sellainen kolmipyöräinen keltainen hirvitys) hirvittävällä vauhdilla. Kun autoriksa oli kääntymässä sivutielle, kuljettaja menetti autoriksan hallinnan täysin. Autoriksa irtosi tiestä ja lensi kyljelleen - suoraan minun konepeltini päälle.

Tässä niitä paholaisia on, kokonainen lauma.
Kuvan autoriksat eivät liity tapaukseen.

Minä istuin autossa jähmettyneenä. Keltainen autoriksan raato makasi poikittain konepellilläni, ja sen etuosa oli ihan rusinana ja lasi tuusan nuuskana. Riksan kuljettaja alkoi kaivautui kuin vikkelä muurahainen ylös riksan oviaukosta, joka nyt siis osoitti taivasta kohti. Risteyksessä seissyt liikennepoliisi oli siinä samassa paikalla ja kiskoi hänkin kuskia riksasta ylös. Ehkä noin kymmenessä sekunnissa autoriksa oli nostettu pystyyn, riksa ja sen kuski olivat kadonneet kuin maan nieleminä ja liikennepoliisi seisoi taas risteyksessä ohjaamassa liikennettä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin edelleen autossa, enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä.

Lopulta havahduin ja nousin ulos, vapisten kuin haavanlehti. Katselin autoni vaurioita, jotka olivat onneksi huomattavasti vähäisemmät kuin tapauksen läheltä nähneenä olisin voinut kuvitella. Tiellä loikki ihmisiä, ja yritin paniikissa huudella heille, että sanokaa, mitä mun oikein pitää tehdä! Tiesin kyllä, että Intiassa toimintatavat onnettomuuden jälkeen ovat hieman erilaiset kuin Suomessa - paikalla ei ruveta vaihtamaan vakuutustietoja tai soittelemaan poliisille - mutta muuten minulla ei ollut mitään hajua, mitä minun oikein pitäisi tehdä.

Kaikki vain mulkoilivat minua, kunnes yksi paikalle osunut mies kysyi: "oletko tämän auton kuljettaja?". Kun vastasin myöntävästi, hän käski minun ajaa sivuun. "Tukit liikenteen", hän tokaisi. Aivan kuin minulla ei olisi ollut muita murheita sillä hetkellä! Vasta silloin ikään kuin heräsin ja ympärilleni katsottuani tajusin, että liikenne seisoi tiellä minun takiani, ja torvet soivat kuin viimeistä päivää.

Pelkäsin käynnistää autoa, koska epäilin, että moottori saattoi olla vaurioitunut jotenkin autoriksan makailtua sen päällä. Onneksi auto kuitenkin käynnistyi moitteetta. Ajoin hiljaa eteenpäin, risteyksen yli, enkä tiennyt, pitäisikö jatkaa matkaa vai jäädä odottelemaan. Kysymys kuuluu: mitähän minä oikein olisin jäänyt odottelemaan? Riksakuski oli luultavasti jo kilometrien päässä, ja liikennepoliisi mulkoili minua vihaisesti ja viittilöi minua menemään liikennettä tukkimasta.

Soitin hyvin sekavan puhelun miehelleni, mutta kielsin häntä ja hänen kollegaansa tulemasta paikalle. Lopulta läksin ajelemaan mieheni työpaikkaa kohti. Pikkuhiljaa vapinakin lakkasi, eikä sydän enää pyrkinyt ulos rinnasta.

Puolivälissä matkaa vastaan tuli mieheni toimiston yleismies, joka oli heti tapahtumasta kuultuaan lähtenyt moottoripyörällään hätiin. Hän tunnisti automme, teki u-käännöksen ja ajeli koko matkan perässäni miehen toimistolle. Vaikka toisaalta harmitti, niin silti tuntui ihan mukavalta, että minulla oli oma turvasaattue. :-) Toimistoa kohti madellessamme - keskinopeutemme oli ehkä kaksi kilometriä tunnissa, koska oli pahin ruuhka-aika - mies tutkaili pyöränsä selästä automme vahinkoja ja raportoi samalla kännykällään mieheni toimistoon, että "kaikki on ihan hyvin; madame on kunnossa, ja autoonkin on tullut vain pieni kolhu..."

Intialaisia käsitöitä (osa 2) ja katoavaa kulttuuriperinnettä

Kun postasin aiemmin intialaisista käsitöistä, lupailin postaukselle jatko-osaa. No, tässä se nyt tulee, vaikka aikaa ehtikin vähän vierähtää - yli puolitoista vuotta! Kangashommelit jäävät kyllä vielä tässäkin postauksessa niin vähälle huomiolle, että kolmaskin osa intialaisista käsitöistä on ehkä vielä tulossa. Toivottavasti suhteellisen pian. :-/

Keskiviikkona rakastamassani Shilparamam-puistossa alkoi All India Craft Mela, Intian käsitöitä esittelevä myyntinäyttely, joka kestää joulukuun loppuun. Kävimme näyttelyssä torstaina, ja vaikka näyttely oli alkanut jo edeltävänä päivänä, kaikki kojut eivät olleet läheskään valmiita, vaan osaa vasta pystytettiin. Tapahtuman aikana puistossa järjestetään myös joka päivä jonkinlaista ohjelmaa, mikä oli minusta koko vierailun mielenkiintoisin osuus.

Toivoisin tuntevani käsityöt paljon paremmin, jotta osaisin kertoakin niistä jotain, mutta antaa kuvien puhua puolestaan, jälleen kerran. :-)

Portilla oli vastassa tanssivia ihmishahmoja, jotka olivat niin aidon näköisiä, että luulin niitä ensin ihan oikeiksi ihmisiksi. En aivan tajunnut, mikä näiden tarkoitus oli, mutta hahmot olivat minusta aika pelottavan näköisiä! Ehkä näiden tarkoitus oli karkottaa ihmiset pois. :-D

Näyttelyssä erityisesti kaikenlaiset puuesineet olivat hyvin edustettuina. Puusta oli tehty kaikkea ihanaa!

Kaiverrettuja puutauluja.

Yksityiskohtia taulusta.

Ruokapöytä. (Maksaa varmaan ihan hirveästi!)

Ja tuoleja.

Yksityiskohtia pöydästä.

Kaunis jakkara.

Intialaiset jumal- ja taruhahmot ovat aina hyvin vahvasti läsnä intialaisessa taiteessa ja käsitöissä.

Norsupäinen Ganesha. Yleensä Ganeshalla on vain yksi pää, mutta joskus se esitetään viisipäisenä, kuten tässä.

Huilua soittava Krishna. Koska Krishna paimensi nuoruudessaan lehmiä ja koska Krishnan katsotaan olleen eräänlainen lehmien suojelija, Krishna kuvataan usein lehmän kanssa. Jonkun teorian mukaan lehmän pyhyyskin juontaa juurensa Krishnan ajoilta.

Hindulaisuuden lisäksi taiteeseen ja käsitöihin otetaan aiheita muistakin uskonnoista. Näin mm. puisia seinätauluja, joihin oli otettu aiheita kristinuskosta, mm. viimeisestä ehtoollisesta.

Tässä kuitenkin Buddha.

Puinen ruukku. Taustalla puusta kaiverrettu kaunis pukeutumissermi.

Tanjore-maalaukset olivat uskomattoman hienoja, eikä alla oleva kuva tee ollenkaan oikeutta tauluille.

Sisällä istuvat naiset olivat ilmeisesti ostoaikeissa, koska he istuivat siellä teekupit kädessään...

Tanjore-maalaustaide tulee nimensä mukaisesti Tanjoren kaupungista Tamil Nadusta. Tanjore-taiteen tunnistaa erityisesti kirkkaista väreistä sekä runsaista koristeluista, joissa on käytetty mm. kultaa, helmiä tai puolijalokiviä.

Värit hehkuvat ja kulta kimaltaa tanjore-maalauksissa. Tämänkin maalauksen aiheena on Ganesha.

Esitteillä oli myös mattoja.

Nämä roikkuvat kalakoristeet oli kuulemma valmistettu nahasta. En tiedä, miten nahka oli käsitelty, koska se ei tuntunut ollenkaan nahalta, vaan hyvin ohuelta puulta, vähän niin kuin puulastulta.

Kaunis seinävaate. Kudottu? Maisema on minusta kuin suomalaisesta kesäpäivästä järven rannalla. Ja iskä on lähdössä kalaan... :-)

Marmorisia mortteleita. Nyt olisi varaa, mistä valita!

Messinkiesineitä.

Nämä narusta tehdyt korit olivat minusta niin kiinnostavia, että melkein ostin tuon oikealla yläkulmassa näkyvän vihreän korin. Korit oli tehty jännästi narua päällekkäisiksi kerroksiksi kierittämällä, ja narukerroksen päällä oli jonkinlainen "suojakalvo". (Tai sitten naru oli uitettu jossain mömmössä, jotta narukerrokset oli saatu kiinnittymään toisiinsa. Teorioita kaikki nää...) Koreja oli erikokokoisia ja -mallisia; oli kynätelineeksi sopivaa pientä kokoa, laakeaa sipulikoriksi sopivaa mallia sekä isompaa paperikoriksi soveltuvaa koria. Lampunvarjostimiakin löytyi!

Kukkaruukkuinakin näitä olisi kuulemma voinut käyttää, mutta hieman epäilytti, kestäisikö kori todellakin vettä. Suojaruukuksi nämä kyllä varmasti ainakin sopisivat, jos eivät ihan kukkaruukuksi! Myyjä lupasi, että korit kestäisivät käytössä vähintään kolme vuotta. Niin paljon korit jäivät mieltäni kaivelemaan, että täytyy varmaankin hakea yksi tai pari tällaista omaksi. Harmittaa, kun tulin juuri muutama viikko sitten ostaneeksi makuuhuoneeseen tylsän metalliroskiksen - tällainen olisi ollut paljon kivempi!

Keramiikkaosastoa en nyt meinaa sen enempää esitellä, kun sitä tuli esiteltyä aiemmassa käsityöpostauksessa aika lailla. Muutama kuva kuitenkin.

Nämä terrakotta-saviesineet olivat minusta tosi hienoja!

Keramiikka-astioita.

Käsitöiden ja taiteen lisäksi puistosta löytyi muutakin kiinnostavaa.

Äiti Teresa, joka oli aivan todellisen näköinen!

Naisia teettämässä mehendejä eli hennamaalauksia (joita joskus hennatatuoinneiksikin sanotaan).

Puistossa järjestetään kaksiviikkoisen tapahtuman aikana kaikenlaista ohjelmaa, josta sain eilen jo aika hyvin esimakua. Näin puistossa montakin eri ohjelmanumeroa, jotka kuuluvat Andhra Pradeshin perinteiseen kulttuuriin. Menneinä aikoina, jolloin ei ollut internetiä ja muita teknisiä viihdytyslaitteita, kulttuuriperinne eli Intiassa erityisen vahvana. Erityisesti maaseutujen kylistä tuli monia taitavia esiintyjiä.

Pagati veshalu on eräänlainen kansanteatterin muoto, jossa yksi tai useampi ihminen jäljittelee yleisön edessä jotakuta toista hahmoa. Näyttelijä samastuu hahmoon meikillä, pukeutumisella ja muilla asusteilla, joskus naamareillakin. Nämä hahmot tapasivat tulla varsinkin dussehra-juhlan aikaan kotiovelle esiintymään, minkä jälkeen heille piti tietenkin myös maksaa esityksestä jotain.

Tämä pagati veshalu -hahmo oli pukeutunut Hanumaniksi, apinakasvoiseksi jumalaksi. Kuvassa olevien lapsien vanhemmat yllyttivät lapset hahmon kanssa valokuvaan, mutta poika ei vaikuttanut oikein innostuneelta... :-) Poika pitelee muuten kädessään Hanumanin häntää.

Monet kansanperinteen muodot ovat katoamassa, ja siksi perinteiset kulttuuriesitykset ovat Shilparamamissakin tärkeässä roolissa. Esityksillä pyritään antamaan esiintymisareena näiden taidemuotojen osaajille ja lisäämään ihmisten ylpeyttä omaa kulttuuriperinnettä kohtaan. Esityksiä ei oikein pysty kuvailemaan sanoilla tai valokuvilla, joten kuvasin esityksiä videolle.

Nukketeatteri oli maaseudun kylissä ennen hyvin yleinen viihdyke, ja sain nähdä Shilparamamissa (kaupallisen) version siitä, millaista nukketeatteri on ehkä ollut. Kaupallisen siksi, että nukketeatterilavan vasemmassa reunassa istui tyttö ja tytön edessä vauva, joiden avulla yritetään ilmeisesti saada ihmisiltä enemmän sympatiaa (lue: rahaa).



Toisessa esityksessä pari miestä heilui ensin rumpujen kanssa, minkä jälkeen seurasi akrobaattinen osuus: tehtävänä on poimia maassa oleva seteli suulla ylös. Vähän epäilen, että mies on lisännyt omat masalansa perinteiseen tanssiin, koska tuskin tuollainen lantion ketkutus kuului mihinkään Intian kulttuuriperinteisiin... :-D



Viimeisessä esityksessä miehet tanssivat tulisoihdut käsissä.

Tasan ei käy riisinjyvät

Intiassa ei ole mikään tasa-arvon luvattu maa. Tähän kuitenkin tottuu niin, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi - kunnes jokin taas muistuttaa siitä, että jokaisella on oma asemansa, josta ei sovi lipsua...

Tällaiseen tekstiin törmäsin eilen erään rakenteilla olevan hienon kerrostalon hissin alaovella:

HUOMIO

Henkilöhissi on tarkoitettu ainoastaan asiakkaille ja firman työntekijöille; ei autonkuljettajille, päivätyöläisille eikä kotiapulaisille.

Sri Srinivasa Rakennuttajat/hallitus

Kun talossa on 16 kerrosta, siinä onkin kapuamista näille, joilta hissillä ajelu on kielletty. Tai ehkä jossakin jemmassa oli joku tavarahissi, jota hekin saavat käyttää?

Mietin vain sitä, että kuinkakohan moni autonkuljettaja, päivätyöläinen tai kotiapulainen osaa lukea, varsinkaan englantia?

Ayurveda-koekaniinina ja joogan alkeita

Viime Nelloren-vierailulla sain tutustua taataan, isoisään, joka ei kylläkään ole mieheni isoisä; onpahan vain pitkäaikainen perhetuttu, josta tuli aikoinaan perheelle niin läheinen, että häntä alettiin kutsua taataksi.

Taata on saavuttanut varsin kunnioitettavan 97 vuoden iän, ja luulen, että hänen pitkän ikänsä salaisuutena on kaksi asiaa: ayurveda ja jooga. Ayurveda on ikivanha intialainen terveydenhoitojärjestelmä, ja jooga on harjoittelumuoto, jolla parannetaan kehon ja mielen itsehallintaa.

Taata on ikäisekseen huomattavan hyvässä kunnossa, varsinkin, kun ottaa huomioon sen, mitä hänelle tapahtui viisi vuotta sitten. Taata oli tapansa mukaan kävelyllä, kun moottoripyörä ajoi hänen päälleen. Taata kaatui katuun, eikä päässyt enää ylös. Moottoripyöräilijä pakeni paikalta, eikä kukaan muukaan paikalla olleista ihmisistä vaivautunut auttamaan taataa. Taatan lonkka murtui niin pahoin, että hänelle jouduttiin asentamaan tekonivel, 92-vuotiaana! Taata kuitenkin toipui onnettomuudesta ja leikkauksesta loistavasti ja kävelee taas kolmen, neljän kilometrin mittaisia matkoja. Hän vihaa henkilöautossa istumista, ja käyttääkin mieluummin omia jalkojaan ja bussia. Nytkin hän oli menossa yhtenä päivänä Nelloresta naapurikylään joihinkin häihin, mutta ei suostunut tarjoamaamme autokyytiin, vaan kieltäytyi siitä ehdottomasti. Saimme sentään kyyditä hänet bussipysäkille, josta hän sitten jatkoi matkaansa paikallisbussilla. :-)

Taatalla oli aikoinaan runsaasti viljelysmaita, ja sitä kautta hän kai ayurvedastakin kiinnostui. Taata alkoi opiskella ayurvedaa kirjoista, ja hänen ayurveda-kirjallisuuskokoelmansa on tällä hetkellä Nelloressa appivanhempieni luona. Minua harmitti vietävästi, kun minulla ei ollut aikaa perehtyä taatan kirjoihin paremmin. Tosin hänen kirjansa ovat kaikki teluguksi, joten tuskin olisin niistä kauheasti ymmärtänytkään. Toivottavasti ensi vierailulla kirjat ovat vielä siellä ja minullakin on enemmän aikaa tutkiskella niitä!

Taata opiskeli ayurvedaa kirjoista, keräsi luonnosta kasveja, joilla oli kirjojen mukaan lääketieteellisiä ominaisuuksia, ja teki niillä erilaisia kokeiluja. Taatasta tuli lopulta varsinainen ayurveda-asiantuntija, ja hän on kouluttanutkin monia ihmisiä, joista osa vienyt taatan oppeja edelleen ulkomaille, mm. Yhdysvaltoihin. Ei siis mikään aivan turha herra!

Vaikka taatan näkö on jo osittain mennyt, hän puuhastelee edelleenkin silloin tällöin luonnonlääkkeidensä kanssa.

Tässä taata on laittanut aurinkoon kuivumaan jotakin keräämäänsä kasvia.

Kun kyselimme taatalta hänen lääkkeistään ja ayurveda-kokemuksistaan, taata haki tavaroidensa joukosta ison riisisäkin, jossa oli hänen lääkekokoelmansa. Taata kaiveli riisisäkistä esiin pieniä sanomalehtipaketteja, joiden sisältä paljastui erilaisia hänen keräämiään ja kuivaamiaan kasveja ja kasvinosia. Osa kasveista oli jauhettu hienoiksi tai karkeammiksi jauheiksi, mutta paketeista löytyi myös kokonaisena kuivattuja kasvien osia, kuten kukintoja.

Taatan esitellessä varastoaan mieheni muisti, että olin valitellut vatsani toimivuutta (tai pikemmin toimimattomuutta). Mies arveli, että taatalta löytyisi varmasti jotain lääkettä ongelmaan. Löytyihän taatalta!

Taata kaivoi riisisäkistään yhden sanomalehtikäärön, jossa oli tällaiseen ongelmaan auttavaa lääkettä: karkeaa rusehtavaa jauhetta. En päässyt tarkempaan selvyyteen, mistä jauheesta mahtoi olla kyse, mutta jos sitä ottaisin, vatsani toimisi kuulemma seuraavana päivänä kuin aseman kello.

On pakko myöntää, että suhtaudun vähän epäillen tällaisiin luonnonlääketieteellisiin juttuihin, mutta päätin kuitenkin kokeilla lääkettä. Tuskin minä siinä ainakaan mitään menettäisin! Illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin taata oli neuvonut lääkeen ottamaan, olin valmis ottamaan lääkkeen. Anoppi kaivoi jauhepussukan jostakin jemmastaan ja toimi lääkkeen annostelijana. Taatan annosteluohje oli ollut puoli teelusikallista lääkettä, mutta anoppi kaatoi minulle täyden teelusikallisen. Mieheni seurasi tilannetta sohvalta ja alkoi huudella sieltä vastalauseita: Et kyllä ota sitä koko teelusikallista! Kaada siitä puolet pois! Äiti, oletko sokea, kun laitat sitä noin paljon!

Minä taas ajattelin, että kun kerran otetaan, niin otetaan nyt sitten kunnolla, ja kumosin kiireen vilkkaa koko lusikallisen kurkustani alas. Lääke oli todella kitkerää, eikä perään hulautettu vesilasikaan auttanut poistamaan pahaa makua suusta. Anopilla oli kuitenkin keinot valmiina: hän neuvoi syömään perään vielä ison lusikallisen sokeria. Siinä sitten natustelin karkeaa intialaista sokeria, jotta pahin tuska lientyisi.

Nukuin yöni makeasti unohtaen koko lääkkeen - kunnes puoli kahdeksalta heräsin siihen, että piti syöksyä vessaan. Taata oli edellisenä päivänä kertonut, että puolikkaalla lusikallisella vatsa tyhjenisi aamulla mukavasti ja sitten olisi taas lopun päivää hyvä olo. Kokonaisella lusikallisella vatsaa saakin sitten näköjään tyhjennellä pitkin päivää. Samapa tuo - ainakin lääke toimi! Taata kyseli minulta myöhemmin päivällä, oliko lääke auttanut ja oliko oloni parempi. Kyllä auttoi! On hyvä olo!

Taata kaivelee lääkettä sanomalehtipaketista.

Myöhemmin mieheni pyysi taataa perehdyttämään minua joogaan, koska hän on, jostakin kumman syystä, saanut päähänsä, että minun tulisi harjoittaa meditointia.

Taata kertoili joogasta, jossa hänen mukaansa on kyse hengityksen kontrolloinnista: kun ilma kulkee kehossa vapaasti, se vaikuttaa terveyteenkin myönteisesti. Hänen mukaansa joogassa on loppujen lopuksi kyse hyvin yksinkertaisista asioista, mutta länsimaissa jooga on viety äärimmäisyyksiin. En tiedä, onko tämä vain taatan henkilökohtainen näkemys asiasta, vai onko asia ihan oikeasti näin.

Ikäänsä nähden taata on hyvin notkea ja hän näyttikin meille, kuinka käydään lootus-asentoon. Sitten harjoittelimme hengitystä, pranayamaa, ja hengittelimme lootus-asennossa istuen syvään ulos ja syvään sisään. Jo muutaman minuutin pranayama-hengittely aamuisin, tyhjällä vatsalla, auttaisi kuulemma parantamaan keskittymiskykyä ja vähentämään stressiä. Harjoitusta voi tehostaa toistelemalla aum- (tai om-) äännettä, mantraa, joka syventää keskittymistilaa. Aum sai sisuskalut värisemään hassusti, mutta tunsin ihan selvästi, että sen toistelu sai mielen tyhjenemään paremmin kuin pelkkä hengittely. Uloshengitettäessä mantran toistaminen oli helppoakin, ja homma kävikin hankalaksi vasta sitten, kun taata käski kokeilemaan samaa sisäänhengitettäessä. Eihän sisäänhengittäessä pysty mitään sanomaan! Tämä onkin kai tarkoitettu jo edistyneemmille oppilaille...

Harjoittelimme myös muutamia asanoita, jooga-asentoja, jotka aiheuttivat väkisinkin naurunpyrskähdyksiä - varsinkin, kun mukana jumppatunnilla oli mieheni kaksimetrinen kaveri, jolla on kokoa vähän joka suuntaan ja joka ei ehkä ole ihan maailman notkein sälli. :-D