Pääsispä Namibiaan

Kevät on tehnyt jo tuloaan, ja aurinko on paistanut suorastaan sokaisevan kirkkaasti. Olenkin hämmästyneenä pohtinut, onko aurinko ollut aina keväisin yhtä kirkas, vai paistaako aurinkokin tänä keväänä jotenkin poikkeuksellisesti. 

Eilen illalla ihmettelin kumminkin täysikuuta, joka nousi Verkkokaupan takaa. 

Olen aiemminkin todennut, että täysikuun valokuvaaminen ei ole minusta oikein kiinnostavaa, koska täysikuun aikaan kuun pinnan yksityiskohtia valon ja varjon rajamailla ei näy, mutta täytyyhän sitä antaa joskus mahdollisuus täysikuullekin.

Siinä se on.

Aurinkokin ilahdutti yhtenä aamuna harvinaisen hienoilla sivuauringoilla. 

Kaivoin vanhan Maiseman valot ja värit -kirjan kaapista (onneksi en ole sentään heittänyt ihan kaikkia kirjoja pois!) ja muistelin, mistä sivuaurinkoilmiössä tarkalleen ottaen olikaan kyse. 

"Sivuauringot eli kansanomaisesti auringonsapet ovat kaksi valotihentymää 22 ° renkaassa Auringon korkeudella horisontista. Usein vain toinen niistä on kunnolla näkyvissä, ja toisinaan 22 ° asteen rengas puuttuu kokonaan, mutta sivuauringot loistavat kirkkaina. Sivuaurinko onkin tavallisesti hyvin kirkas, sisäreunasta selvästi punainen, sitten keltainen, ja ulompana se muuttuu sinertävänvalkoiseksi hännäksi. Sivuauringot syntyvät, kun käytettävissä on riittävä määrä laattamaisia jääkiteitä, jotka lehtien lailla leijailevat vaakasuorassa asennossa."

Tässä tapauksessa 22 asteen rengas (halo) puuttui kokonaan, mutta toinen sivuaurinko sen sijaan näkyi. 

 Tässä vielä aurinko ja oikeanpuoleinen sivuaurinko: 

Toinen aamu oli kauniin vaaleanpunainen: 

Nuo vasemmalla etualalla näkyvät tolpat kuuluvat muuten Hernesaaren rakenteilla olevaan uuteen lumenkaatopaikkaan. Nykyinen Hernesaaren lumenkaatopaikka on varsin karu: kuorma-autot tuovat kantakaupungin katujen varsilta kerätyt lumet meren rantaan ja kippaavat ne puhdistamattomana mereen. Tämä tietää tietysti myös sitä, että lumen mukana mereen menee valtava määrä roskaa. 

Nuo kuvan tolpat ovat uuden lumenkippauslaiturin elementtejä, jotka hinataan kesällä Hernesaaren niemeen, koska vanha lumenkaatopaikka jää merentäytön alle. Ilmeisesti uusi lumenkaatopaikka ei ole yhtään sen ekologisempi kuin edeltäjänsäkään, sillä Uutta Helsinkiä -sivustolla sanotaan seuraavasti: "Nykyisessä toimintaympäristössä Helsingin kaupungilla ei toistaiseksi ole mahdollisuuksia luopua lumen mereenkippauksesta. Lyhyet kuljetusmatkat aiheuttavat vähemmän hiilidioksidipäästöjä sekä häiriötä, ruuhkautumista ja melua tiiviisti asutussa kantakaupungissa."

Nyt meren jäät ovat alkaneet sulaa ja ovat kohta muisto vain. 

16. helmikuuta.

26. helmikuuta.

Tänään.

Ihmettelin jäällä nopeasti liikkuvia hahmoja, mutta kameralla zoomattuani ja hieman googletettuani selvisi, että nuo taisivat olla jääsurffaajia.

Viime viikolla kävimme ravintolassa, ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Boon Nam hotelli St. Georgessa. St. George on minusta muuten yksi Helsingin kauneimmista rakennuksista, varsinkin illalla. 

Boon Nam oli iloinen yllätys, sillä ruoka oli hyvää kautta linjan, ja palvelukin oli erinomaista – ystävällistä ja nopeaa. En voinut olla vertailematta Boon Namia Gaijiniin, joka sekin on Tomi Björckin ravintola, ja Boon Nam vei kyllä ihan kevyesti voiton. Tosin vertailu on siinä mielessä hieman epäreilu, että söimme Gaijinissa maistelumenut, jotka ovat poikkeuksetta itselleni ongelmallisia (kun annoksia on paljon, erilaisia makuja tulee ihan liikaa, ja ateria jää mieleen sekavana kokonaisuutena), kun taas Boon Namissa tilasimme listalta. Hinnan puolesta olisi kannattanut ottaa Boon Namissakin menukokonaisuus, koska se olisi tullut halvemmaksi kuin listalta tilaaminen, mutta en tiedä, millainen mielikuva ravintolasta olisi sitten jäänyt. 

Muutamia kuvia sapuskoista: 

Turmeric satay.

Gai Yang (tamarindilla maustettua bbq-kanaa).

Turmeric curry monkfish.

Oma jälkkärini Jackfruit & kopi.

Sain hankittua vihdoin uuden kännykän, ja tuntuu ihan ihmeelliseltä, että kännykässä on niin hyvä kamera, että sillä saa parempia kuvia kuin oikealla kameralla. Minusta tuntuu, että siirrynkin kuvaamaan nyt ihan pelkästään kännykällä, paitsi että makrokuvissa ja isompaa zoomausta vaativissa kuvissa oikea kamera taitaa kuitenkin viedä vielä voiton. Kännykällä kuvaaminen sopii paremmin kuin hyvin laiskalle mielenlaadulleni, jolle pienikin säätäminen on liikaa.

Löysimme joskus viime kuussa ukkelin kanssa uutta yhteistä katsottavaa Youtubesta, Uma Telugu Travellerin kanavan. En yleensä tykkää katsella matkaohjelmia – syistä, joita en oikein itsekään tiedä. Ajattelin aiemmin, että syy on se, että en saa matkaohjelmista mitään iloa: minun on päästävä itse matkustamaan, mutta muunlainen matkailu (nojatuolimatkailu, matkakirjojen lukeminen jne.) saa minun puolestani olla. Mutta nyt olen tykästynyt Uma Telugu Travellerin matkajuttuihin ihan tosissani, mikä johtuu varmasti ainakin osittain siitä, että Uma on intialainen ja telugua puhuva, eli siinä mielessä tutun oloinen tyyppi. Tykkään myös siitä, että Uma on aito luonnonlapsi, eikä hän esitä mitään muuta kuin on. Ja koska Uma on intialainen, hän myös löytää joka paikasta intialaisia, jotka laittavat hänelle intialaista ruokaa ja ehkä majoittavatkin hänet. 

Kuvakaappaus videolta Last day in Uganda. Uma on vasemmalla.

Lisäksi Uma matkustelee maissa, jotka ovat minulle entuudestaan täysin tuntemattomia, kuten Ugandassa, Sambiassa ja nyt Namibiassa. Olemmekin saaneet ukkelin kanssa päähämme, että tahdomme ehdottomasti päästä käymään Namibiassa. Namibia näyttää tosi kivalta paikalta, ja maisemat ovat vertaansa vailla! Minulla on jostain syystä hieman ennakkoluuloja Afrikkaa kohtaan, sillä minun mielessäni Afrikka tuntuu kovin turvattomalta paikalta ja afrikkalaiset ihmiset jotenkin pelottavilta. Toisaalta on varmasti väärin edes puhua afrikkalaisista yhtenä ryhmänä, sillä Afrikan maiden ja niiden asukkaiden välillä on varmasti todella suuria eroja, aivan kuten on Euroopan maiden välilläkin.

Kiva juttu muiden kuin telugua puhuvien kannalta on se, että Uman videoissa on nykyään tekstitykset englanniksi (tuossa Last day in Uganda -videossa ei vielä ole). Kannattaa siis vilkaista Uman seikkailuja, jos hieman erilaiset matkaraportit kiinnostavat. 

Itse asiassa nyt muistan toisenkin tyypin, jonka matkaohjelmista tykkäsin joskus kovasti. Tämä henkilö oli Ian Wright, joka esiintyi muistaakseni jossakin Lonely Planetin matkailuohjelmassa. Hän oli myös valloittava persoona, eli kiinnostukseni matkailuohjelmiin taitaa riippua aika paljon siitä, millainen ihminen matkoilla seikkailee. Muistan, että katselimme joskus ukkelin kanssa myös Folke Westin matkailuohjelmia, mutta siihen aikaan ei tainnut telkkarista paljon muuta tulla. 😛

Eipä minulla tällä kertaa muuta. Keväistä viikkoa!

Nuoruusmuistoja

Kävin etsimässä varastosta yksiä vanhoja valokuvia, ja löysin samalla kuvia myös nuoruusvuosiltani. Minusta on aina tuntunut, etten ole viisastunut yhtään vuosien myötä, mutta kuvia katsellessani totesin, että olen tainnut sittenkin viisastua. Päätin laittaa kuvia oikein blogiinkin, koska jaettu häpeä on moninkertainen häpeä, vai miten se nyt menikään. Tosin on pakko tunnustaa, että ihan kaikkein hirveimpiä kuvia en todellakaan voi laittaa blogiin.

Sitä ennen palailen kuitenkin vielä blogin varmuuskopioasiaan, sillä onnistuin vihdoin varmuuskopioimaan Kukkapillin. Eipä siinä ollutkaan loppujen lopuksi mitään kummallista. Kokeilin varmuuskopiointia ensin yhdellä vanhalla ruokablogillani, ja kun se ei johtanut mihinkään katastrofiin, rohkenin kokeilla myös Kukkapillillä. Lataus-nappulan painaminen avasi seuraavan ikkunan: 

 

Kun valitsin alimmaisen kohdan eli tiedoston tallentamisen, koneeni latauksiin tallentui XML-muotoinen tiedosto, jonka koko oli 55,6 MB. Varmuuskopio vei minusta yllättävänkin vähän tilaa, kun ajattelee, että Kukkapillissä on kuitenkin 874 postausta. 

Päätin kurkata, mitä tiedosto pitää sisällään, ja tiedosto avautui Wordiin. Sivuja oli kokonaiset 10 150 kappaletta, ja ne olivat täynnä HTML-muotoista tekstiä. Alun 32 sivua pitivät sisällään blogin asetukset (esim. kuka saa kommentoida, montako postausta näytetään pääsivulla jne.), sen jälkeen tulivat kaikki postaukset (uusin ensin), nekin HTML-muodossa, ja lopussa kaikki blogin kommentit. 

Esimerkki siitä, miltä edellisen postauksen alku näytti varmuuskopiossa.

On selvää, että koska tekstit ovat tuossa muodossa, niitä ei voi kopioida manuaalisesti mihinkään uuteen blogiin, sillä siinä olisi aivan järjetön homma. Varmuuskopion tarkoitus onkin kai se, että koko tiedoston voisi tuoda Bloggeriin, jos blogi jostain syystä tuhoutuisi. En tosin tiedä, näyttäisikö blogi täysin samanlaiselta kuin alkuperäinen, ja toivottavasti koskaan ei tule tilannetta, että joutuisin kokeilemaan sitä. Mutta onpahan nyt ainakin tuo varmuuskopio, jos sellainen tilanne eteen tulisi. Rohkaisen siis muitakin kokeilemaan blogin varmuuskopiointia!

Mutta nyt sitten niihin nuoruusvuosiin. 

Aloitan vähän nurinkurisesti eli ylioppilaaksi tulostani. Pääsimme siskoni kanssa ylioppilaiksi samana vuonna, vaikka sisko on minua kolme vuotta nuorempi. 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua.)

T. nimim. Inhoan pönötyskuvia.

Minun piti nimittäin tehdä pari mutkaa, ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Menin peruskoulun jälkeen lukioon, kun en keksinyt muutakaan kouluvaihtoehtoa, mutta minulla oli niin kauhea ahdistusvaihe elämässä, että lopetin lukion kesken. Muistan vieläkin, kuinka marssin rehtorin kansliaan ja ilmoitin lopettavani lukion. Tunsin oloni uskomattoman vapaaksi, mutta takaraivossa kolkutti: mitäs nyt sitten? 

Iskä rakensi siihen aikaan isoa teollisuushallia Kouvolaan ja otti minut rakennuksille töihin. Iskä oli työnantajana siinä mielessä ihan mahtava, että hän ei koskaan kyseenalaistanut kykyjäni sen takia, että olin tyttö, vaan sain tehdä samoja juttuja kuin muutkin työmiehet. Olen raudoittanut lattioita, villoittanut seiniä (siis laittanut lasivillaa eristeeksi), paneloinut ja paljon muuta. Toki erityistä ammattitaitoa vaativat jutut jäivät muille, koska eihän minulla ollut koulutusta eikä kokemusta. Luulenkin, että olen perinyt työmoraalini iskältä: silloin kun jotain tehdään, se tehdään mahdollisimman hyvin – ja mieluusti myös mahdollisimman nopeasti. 

Koska en kuitenkaan voinut jäädä raksalle lopppuelämäkseni, oli haettava johonkin kouluun. Kun selasin yhteishakuopasta, ainoa ala, joka tuntui vähänkään kiinnostavalta, oli merenkulkuala. Sinne siis! Tähtäsin heti korkealle, eli päätin hakea opiskelemaan merikapteeniksi. Ajattelin, että koska minusta ei koskaan tulisi äitiä, kukaan ei myöskään kaipailisi minua Suomessa, ja olin siis kuin luotu seilaamaan maailman meriä.

Koulu alkoi syksyllä, ja asuin viikot merenkulkuoppilaitoksen asuntolassa, mutta viikonlopuiksi matkustin aina kotiin. Kauniit ja rohkeat olivat alkaneet samana vuonna, ja sarja oli minusta ihan tolkuttoman hyvä. Olin niin koukussa sarjaan, että siskon piti nauhoittaa minulle joka jakso (muistatteko vielä VHS-kasetit?!), ja minä katsoin sitten aina viikonloppuna koko viikon annoksen Kauniita ja rohkeita.

Tyyli ennen kaikkea.

Asuntolahuoneet olivat karut, sillä niissä oli vain kaksi sänkyä, kirjoituspöytä sekä lavuaari. Vessat, suihkut sekä yhteiskeittiö löytyivät käytävältä. Asuntolaelämä sopi minulle yllättävänkin hyvin, erityisesti siksi, että huonekaverikseni osui tyttö, jonka kanssa klikkasi heti ensi hetkestä. Olisi ollut kamalaa asua siinä kopperossa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tule toimeen. Oikeastaan kaipaan noita opiskeluaikoja siinä mielessä, että oli kiva olla osa tiivistä porukkaa. 

Savusukeltamaan menossa.

Ja sieltä tulossa.

Koulutukseemme kuuluva pelastautumiskoulutus – ja erityisesti savusukeltaminen – paljasti yhden heikkouksistani: ahtaan paikan kammon. Savusukelluksessa piti päästä savua täynnä olevasta rakennuksesta ulos, mutta sitä ennen piti löytää savun keskeltä sinne piilotettu henkilö eli nukke. Minulle iski savun keskellä aivan kamala paniikki, ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli rakennuksesta ulos pääseminen. Nukke sai jäädä pelastamatta. Toinen ahtaan paikan aiheuttama paniikki meinasi iskeä, kun meidän piti hypätä laivan kannelta pelastautumispuvut päällä mereen. Tunsin olevani jumissa puvun sisällä, mutta jotenkin kummassa sain kuitenkin hypättyä.

Viihde-elämä kuului olennaisena osana asuntolaelämään. Bileiden kanssa oli kuitenkin oltava tarkkana, sillä asuntolanvalvojan huone oli ensimmäisessä kerroksessa, ja asuntolanvalvoja saattoi tulla kierrokselle.

Syntymäpäiväni on alkanut näin kiltisti.

Jotain on kuitenkin tapahtunut, kun loppuillasta on päädytty tähän.

Tässä kuvassa ollaan Ruotsin-risteilyllä, ja ulkonäöstäni päätellen risteilyn parhaat hetket ovat jo takanapäin. 😆 Huomatkaa myös rööki kädessäni. Onko hyteissä saanut joskus muka tupakoida?! Ai kamala.

Jos iskä ei ollut koskaan vähätellyt minua sen takia, että olin tyttö, merenkulkualalla sai tottua toisenlaiseen menoon. Sovinismi kukoisti, niin koulussa kuin laivoillakin, eikä kukaan ollut kuullutkaan mistään Me Too:sta. Yksikin miesopettaja kertoi esimerkiksi kerran, kuinka joku naisopiskelija oli raiskattu jossakin satamassa ja kuinka tältä oli varastettu myös alkoholit. Kerrottuaan tarinan meille opettaja nauroi ja sanoi: "vitut minä siitä, että ne nussi, mutta kun ne vei sen viinat". Sitten hän nauraa röhötti päälle, ja luokan pojat yhtyivät nauruun. Muistan edelleen tuon lausahduksen sanasta sanaan, sillä se tuntui minusta niin käsittämättömän törkeältä. 

Jos halusi pärjätä laivojen miesvaltaisessa maailmassa, oli totuttava merimiesten rasvaisiin puheisiin. Se ei tuottanut minulle hankaluuksia, sillä en ollut koskaan aiemminkaan säikähtänyt ukkojen puheita. Minulla on aina ollut sellainen "ukot ovat ukkoja" -asenne, enkä osaisi edelleenkään närkästyä esimerkiksi jostakin tytöttelystä. Enemmänhän tuollaiset puheet tai kommentit kertovat puhujasta itsestään kuin minusta. Ei minun tarvitse antaa puheiden mennä ihon alle ja reagoida niihin mitenkään. 

Jos puheet olivatkin mielestäni ok, teot – tai edes niiden yritykset – eivät olleet. Kerran olin jollakin rahtilaivalla, ja laivalla oli grillijuhlat. No siinä otti kuppia yksi jos toinenkin, mutta koneykkönen otti viinaa sitten vähän enemmänkin ja yritti tunkeutua myöhemmin illalla hyttiini. Puhe ei auttanut, mutta onneksi ukko oli niin kännissä, että sain työnnettyä hänet takaisin käytävään. Voin kertoa, että ukko meinasi seuraavana päivänä kuolla häpeäänsä, kun minä olin vielä kaiken lisäksi silloin konepuolella harjoittelemassa. Sainkin sitten jynssätä pari päivää konehuoneen seiniä noin 50 asteen lämpötilassa, jotta koneykkösen ei tarvinnut katsella minua valvomossa.

Merenkulkuoppilaitoksen aikoihin kuuluu paljon hienojakin muistoja, ja yksi parhaista muistoista on se, kun olimme kavereideni kanssa kesätöissä m/s Kristina Brahella ja Reginalla. Näillä laivoilla oli kivaa porukkaa, ja meitä kohdeltiin tosi hyvin. Muistan yhden myrskyn, kun laiva keinui niin, että hyttimme pyöreä ikkuna oli välillä vesirajan alapuolella. Taisin tulla merisairaaksikin. Näillä pienemmillä laivoilla oli paljon kivempi tunnelma kuin isoilla rahtilaivoilla. Oli melkoisen jännittävää ohjata isoa, parisataa metriä pitkää rahtilaivaa, mutta pienen laivan ruorissa kokonaisuus tuntui jotenkin hallittavammalta.

Minä kuitenkin kypsyin tämänkin koulun käymiseen ja jatkoin matkaani. Oli alkanut uusi seurustelusuhde, ja myöhemmin alkoi myös avoliitto, mutta ei siitä sen enempää. 

Näinä vuosina tuli myös nähtyä jos jonkinlaista festaria.

Yyterin juhannusjuhlat (kuvassa) olivat ehkä parhaat festarit ikinä, eikä puitteissakaan ollut moittimista. Yyteristä parhaiten on jäänyt mieleen Village People, joka kävi heittämässä pitkästä aikaa keikan. Olipahan show. YMCA!

Mikä olisikaan parempaa ajanvietettä kuin takapaksissa nukkuminen.

Minulla oli festareilla päässä oranssi kypärä, jossa luki 'Little engineer', kun se oli minusta niin hyvä läppä.

Minulla oli myös bootsit, joilla oli nimetkin: Simppa ja Kalle.

Villi arvaus, että tässä ollaan vapun vietossa.

Messilän juhannusfestareilla satoi kaatamalla kolme päivää putkeen, ja koko alue oli ihan hirveää mutavelliä. Messilässä esiintyi mm. Prodigy, joka oli aika kova, vaikka helvetin vaikea tanssittava liukkaalla mutapellolla. Yksi mieleenpainuvimmista festareista oli jotkin bileet Vesivehmaalla. Siellä esiintyivät muistaakseni ainakin Apulanta ja Tehosekoitin. Huomaatte varmaan, että minun musamakuni on ollut joskus huomattavasti laaja-alaisempi kuin nykyään. 😆 Vesivehmaan festarit olivat keskellä hevonkuusta, ja koska minulta ja poikaystävältä olivat rahat loppu, jouduimme tulemaan liftaamalla takaisin kotiin. En muista, kuinka kauan matka kesti. 

Jossakin vaiheessa päätin suorittaa lukion loppuun, ja menin iltalukioon. Tuli avoero, lisää raksahommia, uusi ihmissuhde, muutto ja ylippilaskirjoitukset. Ylioppilasjuhlien jälkeen läksimme siskon kanssa "rentoutumismatkalle" Rodokselle.

Tämä paita on muuten minun virkkaamani. Kiva paita muuten, mutta tosi paksu.

Jaahas, taas ollaan oltu silityslautaa vailla.

Minulla näyttää tässä kuvassa olevan edessäni pääsykoekirja, sillä olin hakenut Helsingin yliopistoon lukemaan espanjalaista filologiaa. Sen verran tuli kuitenkin oltua viihteellä, että yliopiston ovet eivät avautuneet vielä tänä vuonna. Seuraavana vuonna olin valmistautunut jo paremmin ja pääsin heittämällä pääsykokeesta läpi.

Vuokrasimme siskon kanssa Rodoksella myös pyörät ja kävimme heittämässä "pienen" lenkin. Jos muistan oikein, lenkki olikin melkoinen rykäisy, sillä maasto oli aivan järkyttävän mäkistä. 

Pyöräilystä tulikin mieleeni, että pelasin yläasteaikoina pesäpalloa paikallisessa joukkueessa. Kävimme pelimatkoilla eri paikkakunnilla, mikä oli tosi kivaa (paitsi että häviäminen oli ihan perseestä). Yhdeltä Loimaan-pelimatkalta löytyi tämmöinen kuva:

Pesäpallisti.

Harmittaa, että lopetin pesäpallon pelaamisen teini-iän myrskyjen keskellä. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta jos minulla olisi tämä elämänkokemus ja tieto kuin nyt ja jos pääsisin kääntämään vuosia todella reilusti taaksepäin, tietäisin tasan tarkkaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä: haluaisin tulla ammattilaisurheilijaksi. Olisi ihana saada tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa kaikkein eniten. Paitsi että sitten pitäisi kilpailla ja joskus luonnollisesti myös hävitä, mikä olisi taas perseestä. 😆

Siinäpä oli meikäläisen nuoruus hyvin lyhyesti kerrottuna. Aika paljon kaikkea kerkesi tapahtumaan.

Patologi tutkii

Kyselin edellisessä postauksessa, jos jollakulla sattuisi olemaan kokemusta blogin varmuuskopioinnista, ja kävi ilmi, etten olekaan ainoa, jolle blogin varmuuskopiointi on ihan vieras juttu. Yritän siis etsiskellä tietoa aiheesta, ja lupaan palata aiheeseen myöhemmin, jos löydän jonkin ratkaisun.

Bloggerin Help Center tarjosi asiaan seuraavanlaista, varsin yksinkertaiselta kuulostavaa ratkaisua: 

Menin blogini asetuksiin, ja sieltä löytyikin ohjetta muistuttava kohta:

'Varmuuskopioitu' on minusta kuitenkin ihan eri asia kuin 'varmuuskopioi', mutta klikkasin kuitenkin tuota 'varmuuskopioitu sisältö' -kohtaa, ja seuraavaksi avautui tämmöinen ikkuna: 

Tähän rohkeuteni sitten loppuikin, enkä uskaltanutkaan enää klikata tuota Lataa-nappulaa. Jatkan siis asian tutkiskelua. (Lisätietojen klikkaus avasi saman sivun, jolla tuo ensimmäinen varmuuskopiointi-tietokin oli.) Pitäisi ehkä luoda jokin dummy-blogi ja kokeilla ensin sen varmuuskopioimista, ennen kuin rupean räveltämään Kukkapillin parissa. 

Olen palannut jo Savonlinnasta kotiin, mutta laitan vielä muutaman kuvallisen muiston matkalta. Onhan se nimittäin paatuneimmankin talven vihaajan myönnettävä, että talvinen luonto voi olla aika kaunis. 

Makrokuvaaminen olisi innostanut enemmänkin, mutta lumikinoksessa (noin sadan asteen pakkasessa) pystyy seisomaan vain rajallisen ajan. 

 

Valo on kyllä jännä juttu, sillä se vaikuttaa kuviin aivan uskomattoman paljon. Kaksi seuraavaa kuvaa on otettu suoraan aurinkoa vasten, ja kuvat näyttävät ihan siltä kuin niissä olisi käytetty jotain filtteriä.

Mikään varsinainen huvimatka Savonlinnan-reissu ei ollut, sillä matkalla oli tarkoituskin: iskän makuuhuoneen tyhjentäminen siskon kanssa. Tilanne iskän kohdalla on muuttunut sitten viime kirjoittaman aika lailla, sillä iskä virkosi vuodenvaihteessa ja palasi kuoleman porteilta takaisin elävien kirjoihin. Iskän kunto on vaihdellut sen jälkeen hyvin paljon – välillä hän on pystynyt liikkumaan avustettuna, tunnistanut ja muistanut ihmisiä, mutta suurimman osan ajasta iskä on elänyt ihan omaa elämäänsä menneisyydessä, eikä jutuissa ole ollut järjen hiventä. Muistioireita pahempia ovat olleet käytösoireet, sillä iskä on ollut välillä hyvinkin aggressiivinen ja väkivaltainen. Pahaa tekee hoitajien puolesta, vaikka eihän sitä ihminen sairaudelleen mitään voi. Suomalaiset hoitajat ovat kyllä ihan uskomattomia, eivätkä mitkään sanat riitä kuvaamaan sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, joita heitä kohtaan tunnen.

Joulukuu oli hirvittävän stressaavaa aikaa siitäkin syystä, että pelkäsimme, että iskä kotiutettaisiin, vaikka iskän kunto oli meidän läheisten mielestä kaikkea muuta kuin kotona asumiseen sopiva. Pelkäsimme, että meiltä menisi iskän lisäksi vielä äitikin, kun äidin voimat ehtyisivät iskän kanssa. Onneksi hoitajat ja lääkäritkin olivat lopulta sitä mieltä, että iskä ei pärjää enää missään nimessä kotona, vaan hän tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa. Nyt hän odottelee tehostetun palveluasumisen hoitopaikkaa hoivakodista, jossa apua on tarjolla ympäri vuorokauden.

Äiti jää siis asumaan kotiin yksinään, ja me siskon kanssa tyhjensimme iskän makuuhuoneen ja teimme siitä vierashuoneen. Tuntui hieman omituiselta käydä läpi iskän tavaroita – ikään kuin iskä olisi ollut jo kuollut – mutta yllättävän helposti se kuitenkin kävi. Mikä on tehtävä, on tehtävä. Osa tavaroista menee ehkä iskän uuteen huoneeseen sitten joskus, kun paikka varmistuu, vaikka tuskin iskä osaa enää tavaroitaan kaivata (ja tuskin edes tunnistaa niitä). 

Kävin tälläkin reisulla katsomassa iskää äidin kanssa, mutta sekin käyntikerta oli kiven takana. Koronatapaukset ovat nimittäin lisääntyneet Savonlinnassakin niin, että kaupungissa siirryttiin 1. helmikuuta kiihtymisvaiheeseen. Kaupungin koronaviruksen ilmaantuvuus nousi Helsingin jälkeen Suomen toiseksi korkeimmaksi (139,9 koronatapausta 100 000:ta asukasta kohden). Tartuntojen nousu johtui lähinnä kahdesta eri tartuntaketjusta, joista toinen oli opiskelijoiden illanvietto. Sosteri eli Itä-Savon sairaanhoitopiiri on nyt tiukentanut vierailurajoituksia niin, että vierailuja sairaaloissa ja terveyskeskuksen kuntoutusosastolla ei enää suositella muuten kuin kriittisissä tapauksissa ja saattohoitossa olevien kohdalla. 

Ohjeet iskän tapaamishuoneessa.

Iskä oli käynnillämme aika samanlainen kuin edellisellä käynnilläkin joulukuussa, eli enimmäkseen hän nukkui. Ei tunnistanut minua eikä äiskää, vaikka otimme maskit hetkeksi pois.

Itä-Savo -lehdessä oli taas lueteltu paikkoja, joissa savonlinnalaiset olivat saattaneet altistua koronalle.

Kun elää täällä koronakriisipesäkkeessä pääkaupunkiseudulla, tämmöiset listaukset koronaan sairastuneiden liikkumisista tuntuvat vähän hassuilta. Mutta toisaalta onhan se hyvä, että kyseisissä paikoissa samoihin aikoihin liikkuneet ihmiset osaavat olla varuillaan ja tarkkailla oireitaan.

Savonlinnassa oli kuitenkin vielä kirjasto auki, kuten oli myös uimahalli, ja hieman kaiholla muistelin sitä aikaa, kun pääkaupunkiseudullakin pääsi vielä uimaan. Milloinkohan uimahalliin pääsee seuraavan kerran? En ollut koskaan aiemmin käynyt Savonlinnan pääkirjastossa Joelissa, vaikka olenkin ihaillut sitä monesti ulkoapäin, mutta nyt kun odottelin äitiä jalkahoidosta, oli sopivasti luppoaikaa. 

Kirjasto Brahenkadulta katsottuna.

Kirjasto on minusta tosi kivan ja persoonallisen näköinen. Itse rakennus on puuta, mutta julkisivujen ulkopuolella kulkee kuvioitu teräsverkko. Kirjasto on rakennettu siperianlehtikuusesta, joka harmaantuu ajan mittaan. 

Verkossa on rakennuksen molemmin puolin samat kuviot, mutta kuvioiden järjestys vaihtelee. 

Kuvioista löytyvät mm. norppa, Olavinlinna, oopperalaulajatar, höyrylaiva ja ankkuri. Kuvioita on kaiken kaikkiaan 26, ja listaus niistä kaikista löytyy esimerkiksi kirjaston omasta esitteestä.

Kirjastot sisätilat olivat minusta yllättävänkin tavalliset. En oikein kehdannut ottaa sisällä kuvia, kun iski syyllisyydentunne, että täällä sitä turisti vain lorvailee korona-aikana kirjastossa, vaikka kyltit kehottivat asioimaan ripeästi.

Mukava ja helposti lähestyttävä kirjasto!

Täällä kotona odottikin sitten ensimmäiseksi meno hammaslääkärille, tai siis tarkemmin sanottuna hammaskirurgille. Minulla ei ollut paluumatkalla junassa oikein nälkä, joten en syönytkään lihapullia, vaikka olin niin suunnitellut, ja otin vain pienen ruisleivän. Ehdin käydä kotona vain kääntymässä, ja kun minulla ei ollut silloinkaan vielä oikein nälkä, sorruin aloittelijan virheeseen nimeltä "syön sitten hammaslääkärikäynnin jälkeen". Heh heh.

Minut oli lähetetty hammaskirurgille ikenissäni olevien limakalvomuutosten takia, ja kuvittelin, että kävisin vain näyttämässä ikeniä kirurgille. Kuitenkin kun olin rojauttanut itseni siihen tuoliin, kirurgi ehdotti, että voitaisiin ottaa koepala tässä samalla, kun aikaakin olisi. Miten olisi, sopisiko semmoinen? Minä käytännöllisenä ihmisenä ajattelin, että olisihan se hyvä, jos minun ei tarvitsisi tulla enää tämän asian takia uudestaan käymään, joten huomasin suostuvani.  

Niinpä sitten ikenestäni leikattiin pala pois, kun olin ensin taas vannottanut, etten varmasti tuntisi kipua. Kipua ei tuntunut, eikä edes puudutuspiikin laittaminen sattunut yhtään. Ainoastaan tikkien ompelemisen katsominen (kun niitä metrin mittaisia narunpätkiä heiluteltiin ihan silmieni edessä) teki sen verran pahaa, että oli pakko laittaa silmät kiinni, mutta muuten pärjäsin – ainakin omasta mielestäni – hienosti. En ehkä pelkääkään hammaslääkäriä enää samalla lailla kuin joskus aikaisemmin, vaan hammaslääkärillä käynti alkaa sujua jo rutiinilla. Enpä olisi uskonut sanovani tätäkään koskaan! Jo se on helpottanut, että olen saanut puhua hammaslääkärillä pelostani ja että pelkoni on otettu todesta, mutta erityisesti hyvät kokemukset puudutuksesta ja kivuttomuudesta ovat vähentäneet pelkoa.

Hammaslääkärikäynnin jälkeen oli jo sen verran kova nälkä, että nälkäkiukku alkoi heräillä, mutta ei auttanut itku markkinoilla: en saanut syödä tai juoda 2–3 tuntiin mitään, ja senkin jälkeen tiedossa oli vain viileää ja nestemäistä ruokaa loppupäivä ja ehkä seuraavakin. Melkein istuin minuuttikellon kanssa vahtimassa, milloin aika olisi täysi, ja sitten tein smoothien, johon tuli kaikkea mahdollista ja mahdotonta (mm. banaania, rahkaa, kauraleseitä, avokadoa, pinaattia, mandariinia, mustikoita ja maitoa). Smoothiesta tuli ihan paskan makuista, mutta niin nälkäinen olin, että vedin kitusiini koko satsin (eikä se ollut kovin pieni). Kyllä kuulkaa raastoi hermoja, kun huusholli oli täynnä Intian herkkuja (se paketti oli siis tullut), enkä minä voinut syödä niitä. Loppuillasta kiusaus kumminkin voitti, ja kokeilin ensin yhtä pehmeää intialaista makeista, ja kun sen syöminen ei sattunut yhtään, seuraavaksi menikin kulhollinen kaju pakodoita eli mausteisia cashewpähkinöitä. Eivät ehkä ihan täyttäneet nestemäisen ruoan tunnusmerkkejä? 

Anoppi oli nähnyt ihan uskomattoman paljon vaivaa lähetyksemme takia, ja ruoanvalmistustalkoisiin oli kuulemma osallistunut myös eräs anopin tuttava, joka oli valmistanut kana- ja katkarapupikkelssiä. 

Mangopikkelssiä, tomaattipikkelssiä (anopin bravuuri), katkarapu- ja kanapikkelssiä.

Makeisia vasemmalta ylhäältä: poothareekuja, ladduja, gavvoja, sunnunduja (mun suurta herkkua!) sekä mysore pakeja.

Suolapaloja vasemmalta ylhäältä: murukkuja (mun lemppareita), kaju pakodoita, boondia, keitettyjä ja aurinkokuivattuja maapähkinöitä, kaju chudvaa ja uppu chekkoja, jotka olivat menneet laatikossa palasiksi.

Näiden lisäksi tuli mm. erilaisia mausteita, linssejä, tamarindia sekä vihreitä ja punaisia chilejä. Kaikki muut tulivat syömäkelpoisina perille, mutta anopin tekemä kurpitsahalvapaketti oli paisunut laatikossa jalkapalloksi, ja ukkeli oli joutunut heittämään paketin menemään. Ukkeli sanoi, että jos paketti olisi osunut johonkin terävään, se olisi varmasti räjähtänyt. Onneksi se kuitenkin säilyi ehjänä perille asti, sillä muuten laatikossa olisi ollut aikamoinen sotku! 

Nyt ei muuta kuin mukavaa viikonlopun jatkoa! Pakkanenkin näkyy lauhtuneen ainakin täällä meillä! 😘