Lehtien ja kirjojen edullisuus on yksi niistä asioista, joista
tykkään Intiassa kovasti. Paikalliset lehdet maksavat edullisimmillaan
25 rupiaa (35 senttiä) ja kalleimmillaankin vain noin 100 rupiaa.
Pokkarimallisia kirjoja saa parillasadalla rupialla, eivätkä
kovakantisetkaan maksa paljon enemmän. Varsinkin lehtiä voi ostella
Intiassa aika huolettomasti, ilman että tarvitsee miettiä, tulevatko ne
kaikki edes luettua. Lehtivalikoimakin on aika hyvä, varsinkin
kirjakaupoissa, joista saa sekä paikallisia että tuontilehtiä. Itse
ostan lähinnä paikallisia lehtiä, ja minulla on muutama suosikki, jotka
pitää ostaa aina, kun niiden uusi numero ilmestyy: WOW!, joka on
Hyderabadin kaupunkilehti; Woman's Era, joka on intialainen naistenlehti
ja joka tuottaa välillä suunnatonta hupia näin suomalaisin silmin
luettuna sekä Good Food India, joka on monipuolinen intialainen
ruokalehti.
Löysin WOW!:n jo aika alkuvaiheessa tultuani ihan ensimmäistä kertaa Hyderabadiin. Ihmettelin silloin - ja ihmettelen vieläkin - sitä, miten Hyderabadilla voi olla näin laadukas ja monipuolinen kaupunkilehti. Olin todellakin, että wow! - eihän edes Helsingillä ole (tietääkseni) tällaista kaupunkilehteä. Lehti ei myöskään oikein istu siihen käsitykseeni, että Hyderabad on muihin Intian metropoleihin (esim. Mumbai, Bangalore, Delhi) verrattuna vieläkin aika takapajuinen kaupunki, mutta varmasti muillakin Intian suurkaupungeilla on omat vastaavat lehtensä.
Minulle WOW!:n tärkein ja kiinnostavin osuus ovat ravintolasivut, joilla esitellään kaupungin uusia ravintoloita. Etsin aina ensimmäiseksi tämän ravintolaosuuden, ja luen sen sitten hartaudella läpi. Nyt kun emme enää (ukkelin vatsavaivojen takia) käy ravintoloissa yhtä usein kuin ennen, saatan aloittaa lukemisen ihan etukannestakin.
(Jos kiinnostaa katsella kuvia ja lukea juttuja tarkemmin, kuvat suurenevat klikkaamalla, niin kuin aina ennenkin.)
Lehden loppuosassa sijaitsevat listaukset kaupungin palveluista ovat hyödyllisiä varsinkin uudelle tulokkaalle.
Jokaisessa
numerossa on oma teemansa, ja elokuun numerossa teemana oli Hyderabadin
masterchefit eli hyderabadilaiset oman elämänsä huippukokit.
Mainoksia lehdessä on - kuten intialaisissa lehdissä yleensäkin - aika paljon. Femina-nimistä lehteä en osta enää ollenkaan siitä syystä, että siinä ei paljon muuta olekaan kuin mainoksia. WOW!:n ja muidenkin lehtien mainokset kuvastavat hyvin intialaista kulttuuria.
Mitään verkkarimainoksia lehdistä on siis ihan turha hakea.
Kuukauden menot on listattu menosivuille näppäräksi taulukoksi. Lehdessä ei ole läheskään kaikki kaupungin tapahtumat ja menot, mutta osa kuitenkin. Lisäksi taulukkoon on merkitty myös paikalliset juhlapäivät, mikä on hyvä juttu sellaiselle, joka ei näitä juhlapäiviä tiedä.
Muotisivut
kuuluvat tietysti myös asiaan. Elokuun numerossa perehdyttiin
monsuunikauden muotiin, kun kerran sellainen on paraikaa meneillään.
Intiassa noudatellaan monsuunikautena sitä periaatetta, että mitä harmaampi ilma, sitä värikkäämmät vaatteet. Jos kerran ulkona on jo harmaata, niin pukeutumisen ei enää tarvitse olla sitä, vaan harmautta vastaan pitää taistella värikkäin vaattein!
Lehdessä on tietysti myös pakolliset elokuva-arvostelut (mikään arvonsa tunteva lehtihän ei voi Intiassa olla ilman jotakin elokuvamaailmaan liittyvää) sekä kirja- ja musiikkiarvosteluja. Myös kaupungin uusista menopaikoista tiedotetaan. Uutuudet ovat joskus vähän kummallisia, niin kuin tämäkin ihmisversio pöytäjalkapallosta.
Ralliakin pääsisi ajamaan, eikä maksaisi kuin vaivaiset 1000 rupiaa (15 euroa). Tämä kiinnostaisi minua kovasti.
Lehden loppupäässä on aina pari sivua kuvia milloin mistäkin kissanristiäisistä: ketä oli paikalla ja mitä kenelläkin oli päällä. Tiirailen nämäkin sivut aina aika tarkkaan, vaikka eihän tämä mitään kovin järjellistä luettavaa ole.
Ja jos kissanristiäisiin on osallistunut yksikään ulkomaalainen, tämä päätyy taatusti kuvaan (ks. ylemmän kuvan oikea ylälaita)!
Söötti kansikuvapoika. Kun ei nyt vaan leikkais sormeensa. |
Löysin WOW!:n jo aika alkuvaiheessa tultuani ihan ensimmäistä kertaa Hyderabadiin. Ihmettelin silloin - ja ihmettelen vieläkin - sitä, miten Hyderabadilla voi olla näin laadukas ja monipuolinen kaupunkilehti. Olin todellakin, että wow! - eihän edes Helsingillä ole (tietääkseni) tällaista kaupunkilehteä. Lehti ei myöskään oikein istu siihen käsitykseeni, että Hyderabad on muihin Intian metropoleihin (esim. Mumbai, Bangalore, Delhi) verrattuna vieläkin aika takapajuinen kaupunki, mutta varmasti muillakin Intian suurkaupungeilla on omat vastaavat lehtensä.
Minulle WOW!:n tärkein ja kiinnostavin osuus ovat ravintolasivut, joilla esitellään kaupungin uusia ravintoloita. Etsin aina ensimmäiseksi tämän ravintolaosuuden, ja luen sen sitten hartaudella läpi. Nyt kun emme enää (ukkelin vatsavaivojen takia) käy ravintoloissa yhtä usein kuin ennen, saatan aloittaa lukemisen ihan etukannestakin.
(Jos kiinnostaa katsella kuvia ja lukea juttuja tarkemmin, kuvat suurenevat klikkaamalla, niin kuin aina ennenkin.)
Lehden loppuosassa sijaitsevat listaukset kaupungin palveluista ovat hyödyllisiä varsinkin uudelle tulokkaalle.
Sama söötti poika taas. Aika hitaasti käy toi pilkkominen. |
Hyderabadin suosituin ruokabloggaaja. |
Mainoksia lehdessä on - kuten intialaisissa lehdissä yleensäkin - aika paljon. Femina-nimistä lehteä en osta enää ollenkaan siitä syystä, että siinä ei paljon muuta olekaan kuin mainoksia. WOW!:n ja muidenkin lehtien mainokset kuvastavat hyvin intialaista kulttuuria.
Mitään verkkarimainoksia lehdistä on siis ihan turha hakea.
Kuukauden menot on listattu menosivuille näppäräksi taulukoksi. Lehdessä ei ole läheskään kaikki kaupungin tapahtumat ja menot, mutta osa kuitenkin. Lisäksi taulukkoon on merkitty myös paikalliset juhlapäivät, mikä on hyvä juttu sellaiselle, joka ei näitä juhlapäiviä tiedä.
Intiassa noudatellaan monsuunikautena sitä periaatetta, että mitä harmaampi ilma, sitä värikkäämmät vaatteet. Jos kerran ulkona on jo harmaata, niin pukeutumisen ei enää tarvitse olla sitä, vaan harmautta vastaan pitää taistella värikkäin vaattein!
Lehdessä on tietysti myös pakolliset elokuva-arvostelut (mikään arvonsa tunteva lehtihän ei voi Intiassa olla ilman jotakin elokuvamaailmaan liittyvää) sekä kirja- ja musiikkiarvosteluja. Myös kaupungin uusista menopaikoista tiedotetaan. Uutuudet ovat joskus vähän kummallisia, niin kuin tämäkin ihmisversio pöytäjalkapallosta.
Ralliakin pääsisi ajamaan, eikä maksaisi kuin vaivaiset 1000 rupiaa (15 euroa). Tämä kiinnostaisi minua kovasti.
Lehden loppupäässä on aina pari sivua kuvia milloin mistäkin kissanristiäisistä: ketä oli paikalla ja mitä kenelläkin oli päällä. Tiirailen nämäkin sivut aina aika tarkkaan, vaikka eihän tämä mitään kovin järjellistä luettavaa ole.
Ja jos kissanristiäisiin on osallistunut yksikään ulkomaalainen, tämä päätyy taatusti kuvaan (ks. ylemmän kuvan oikea ylälaita)!