Niin se aika kuluu ihan huomaamatta. Reilut seitsemän vuotta sitten, tarkalleen ottaen maaliskuun 21. päivä vuonna 2009, kävin Intiassa ensimmäisen kerran koeajamassa yhtä autoa. Asuimme tuolloin vartioidulla asuinalueella kaukana kaikesta, eli liikkumiseen tarvittiin väkisinkin jonkinlainen kulkupeli. Minä tykkäsin käyttää liikkumiseen lähijunaa, vaikka lähimmälle juna-asemalle oli yli kolme kilometriä. Ukkelin mielestä junalla(kaan) liikkuminen ei ollut minulle turvallista, joten hän päätti ostaa auton. Niin meille sitten tuli pieni sininen Suzuki Swift, joka on palvellut hyvin tähän päivään asti - ja palvelee edelleenkin.
Meidän pois muutettuamme auto on ollut appivanhempien käytössä, koska auto on dieselkäyttöinen ja siksi edullisempi kuin appivanhempien oma, bensakäyttöinen auto. Nyt Swiftin mittariin on kertynyt jo yli 100 000 kilometriä, ja uuden auton ostaminen on tullut ajankohtaiseksi. Viime viikolla suunnistimmekin autokauppaan - minä, ukkeli, anoppi ja autonkuljettaja. Anopin tehtävänä oli koeistua auto, ja minun ja autonkuljettajan mielipide oli tärkeä siksi, että lähinnä me kaksi tulisimme autoa ajamaan.
Autonkuljettajaan palatakseni, olin unohtanut aiemmin autonkuljettajasta kertoessani yhden tärkeimmistä periaatteista, joka koskee täkäläistä työvoimaa: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Asia palasi mieleeni, kun olimme muutaman kerran autonkuljettajan kyydissä koko perheen voimin ja kun olen tarkkaillut tilannetta muutenkin taas omin silmin. Appivanhemmat kohtelevat nimittäin autonkuljettajaa hyvin eri tavalla kuin ukkeli. Appiukko on (minusta) autonkuljettajalle suorastaan töykeä: hän ei koskaan puhu pojalle mitään ylimääräistä, eikä varsinkaan sano tälle mitään ystävällistä, vaan jakelee vain käskyjä. (Älkää käsittäkö väärin: appiukko on muuten oikein hyväluontoinen ja mukava, mutta autonkuljettajaa hän vain jostain syystä kohtelee tällä tavalla.) Anoppi on pojalle ystävällisempi, ja hän pitää muun muassa huolen siitä, että poika saa työpäivän aikana syödäkseen, mutta käskytyslinjalla hänkin on. Ukkeli taas kohtelee autonkuljettajaa melkein veljellisesti ja jonkun mielestä varmaan liiankin ystävällisesti, enkä minäkään osaa suhtautua poikaan mitenkään muuten kuin "tasa-arvoisesti". Onko siis loppujen lopuksi mikään ihme, että autonkuljettajakin on paljon myötämielisempi ukkelia ja minua kohtaan kuin appivanhempia kohtaan?
Olen miettinyt, johtuvatko erilaiset tavat kohdella autonkuljettajaa tai työvoimaa yleensäkin sukupolvien välisestä kuilusta, luonne-eroista vai onko kyseessä jonkinlainen opittu ominaisuus. Jos pitäisi jotakin veikata, niin itse olisin sitä mieltä, että luonne vaikuttaa asiaan eniten, mutta luultavasti kaikki mainitut seikat (ja varmasti vielä moni muukin) vaikuttaa asiaan. Minun olisi hirveän vaikea antaa kenellekään käskyjä, mikä on yksi syy siihen, miksi minulla ei ole koskaan ollut Intiassa ensimmäistäkään kotiapulaista.
Mitä niihin velkoihin tulee, takaisinmaksusuunnitelma on laadittu, ja ilmeisesti pojan palkasta vähennetään joka kuukausi tietty summa. Minun on myönnettävä, että olen oikein iloinen, jos asiat järjestyvät, koska poika on kumminkin pohjimmiltaan hyväsydäminen, kiltti ja äärimmäisen luotettava. Kaikki työntekijät täällä eivät nimittäin todellakaan ole rehellisiä ja luotettavia, mutta tämä poika tuntuu olevan sataprosenttisen luotettava, jopa appivanhempien mielestä. Perjantaina esimerkiksi, kun poika lähti viemään meitä lentokentälle, hän ei ehtinyt syömään ennen lähtöämme, kun appiukko tuli töistä niin myöhään, joten appivanhemmat jättivät pojalle kotinsa avaimen, jotta poika saisi syödä sitten lentokentältä palattuaan. Avain oli siis pojan hallussa koko viikonlopun, mikä on minusta aika uskomatonta. Minun on pakko tunnustaa, että tuskin luottaisin kehenkään ulkopuoliseen niin paljon, että antaisin tämän haltuun kotini avaimen koko viikonlopuksi.
.
Tarkoitus oli tällä autokauppareissulla käydä katsomassa autoa, ja koeajolle oli tarkoitus mennä sitten myöhemmin sovittuna ajankohtana. Ukkeli ja hänen veljensä olivat tulleet siihen tulokseen, että appivanhemmille paras vaihtoehto olisi Intian vuoden auto, Hyundai Creta.
Autokaupat eivät ole Intiassa sen kummallisempia kuin varmaan missään muuallakaan päin maailmaa. Itse en ainakaan osaa nimetä sen suurempia eroja esimerkiksi suomalaisiin autokauppoihin verrattuna, paitsi että tämä kyseinen liike oli tietysti aika pieni, mikä johtuu pitkälti liikkeen sijainnista, sillä liike sijaitsee ihan kaupungissa. Kaupungin laitamilla olen nähnyt paljon suurempiakin autokauppoja.
Vuoden auto.
Meidät istutettiin pöydän ääreen, ja pian joukkoon liittyi myös autokauppias, joka kertoi meille (tai siis lähinnä ukkelille) teknisiä yksityiskohtia kyseisestä autosta. Kävimme kaikki koeistumassa auton, ja anoppi totesi, että tuommoinen vähän korkeampi auto on aika hyvä, kun siitä pääsee helpommin ulos kuin matalasta autosta. Tavaratilankin anoppi totesi hyväksi ja tilavaksi. Lupasimme siis palata asiaan koeajon merkeissä.
Matkalla mietimme mahdollisesti tulevan auton väriä. Anoppi ehdotti harmaata tai valkoista, mutta minusta sellainen räiskyvän punainen olisi kaikkein paras väri. Tiedustelin anopin mielipidettä punaisesta väristä, mutta anoppi oli melkein kauhistunut: "voi kamala, ei punaista; punainen on pelottava väri!"
Tiistaina koitti sitten koeajopäivä. Autoliikkeestä soitettiin ja kerrottiin, että automyyjä tulisi hakemaan meidät kotoa koeajolle. Se kuulosti oikein hyvältä - näin meidän ei tarvitsisi ajaa ensin autoliikkeeseen ja sieltä taas takaisin, vaan pääsisimme ajelulle näppärästi kotiovelta. Autokauppiailla (heitä tuli kaksi, mies ja nainen) oli vaikeuksia löytää anoppilaan, sillä täällähän ei käytetä osoitteita tyyliin "Hämeentie 23 C", vaan perille opastetaan maamerkkien perusteella: sen ja sen bensa-aseman jälkeen vasemmalle, sitten seuraavasta risteyksestä (jonka kulmassa on Karnataka Bank) vasemmalle, sitten ajetaan suoraan niin pitkään, että ohitetaan se ja se hotelli, minkä jälkeen jatketaan vielä muutaman kadunvälin verran, kunnes oikealla on sen ja sen niminen talo.
Lopulta autokauppiaat kuitenkin löysivät perille, ja autonkuljettaja hyppäsi ensiksi rattiin. Hänen oli määrä ajaa toiseen suuntaan, ja minun sitten takaisinpäin.
Autokauppias ja autonkuljettaja.
Koeajettava auto oli manuaali, mutta ukkelin tarkoituksena oli ostaa automaattivaihteinen auto jo ihan senkin takia, että automaattivaihteinen auto rasittaa kuskia näissä olosuhteissa paljon vähemmän kuin manuaali. Jos nimittäin kärsii esimerkiksi polviongelmista, kuten minä, Intiassa ajaminen ei ainakaan yhtään helpota tilannetta, kun kytkintä joutuu käyttämään koko ajan. Ajaminen täällä on fyysisesti äärimmäisen rasittavaa, ja sen lisäksi kaikki aistit joutuvat olemaan jatkuvasti valppaina, kun tiellä voi tapahtua mitä vain (auton eteen voi juosta esimerkiksi sika).
Aiemmin autokaupassa meille oli sanottu, että auton toimitusaika olisi kolme kuukautta, mutta nyt naismyyjä väittikin, että saisimme auton kuukaudessa. Minulla heräsi heti epäilykset: myyjät puhuvat läpiä päähänsä, jotta saisivat kaupat vain tehtyä. Auton toimitusaika venyisi kuitenkin siihen kolmeen kuukauteen, jollei ylikin. Tarkkana (ja varmasti ärsyttävänä) asiakkaana huomasin senkin, että etupenkillä istuva autokauppias oli tarkoitukselle vetänyt penkkinsä ihan eteen, jotta takapenkin jalkatila vaikuttaisi tilavammalta. (Mies istui ihan polvet kojelaudassa kiinni, kuten kuvastakin näkyy.)
Auto oli kuitenkin ihan hyvä ajaa, vaikken mitään autoista tiedäkään, ja autonkuljettajakin vaikutti ihan tyytyväiseltä, vaikka ohjaus olikin hänen mielestään hieman jäykkä (minä en mitään sellaista huomannut). Ukkeli oli koeajoon ja autoon tyytyväinen, ja hän kävikin sitten illalla autoliikkeessä viimeistelemässä kaupat. Saa nähdä, kuinka kauan auton toimituksessa nyt sitten oikeasti menee. (Niin, ja se tärkein: auton väriksi valikoitui lopulta "mystinen sininen".)
Olen herännyt parina viime aamuna aivan liian aikaisin, kun eräs lintu, joka on raivostuttanut minut monet kerrat ennenkin, on kiekunut kukonlaulusta lähtien. Normaalisti minulla ei ole todellakaan mitään lintuja vastaan, päinvastoin, mutta ai että tämä lintu ärsyttää, kun se alkaa kuikeltamaan silloin, kun itse haluaisi vielä nukkua. Sattuisiko joku tietämään, mikä tämä lintu on nimeltään?
Ukkeli on parhaillaan Bangaloressa, jonne hän lähti eilen aamulla päivän reissulle. Reissu venyikin sitten yön yli, mutta onneksi minulle ei ole mikään ongelma olla täällä anoppilassa. Eilen meillä oli anopin kanssa projektina toisen jääkaapin siivous - ja se oli se siistimpi jääkaappi. Kauhulla odotan, mitä sieltä toisesta paljastuu! Siisteysasioissa minulla ja anopilla ei ole hirveästi yhteistä, sillä anoppi on sotkuinen suurpiirteinen, ja minä taas tykkään siisteydestä, siis mitä omaan kotiini tulee. Muiden kotien siisteydestä tai sotkuisuudesta en ole kiinnostunut - jokainen elää tyylillään.
Jos unohdetaan siisteysasiat, minä ja anoppi olemme monissa asioissa yllättävän samanlaisia. Yksi huvittavimmista - ja ukkelin kannalta valitettavimmista - yhtäläisyyksistä on se, ettemme ole kumpikaan mitenkään erityisen hienostuneita. Jos esimerkiksi jokin kauppa on mielestämme liian kallis, tuomme mielipiteemme selvästi julki, ja ukkeli kärsii, kun hänen mielestään ei ole sopivaa käytöstä möläytellä kaupassa, että ai kamala, miten kallista. Tykkäänkin anopista juuri sen takia, että hänen seurassaan ei tarvitse yrittää esittää hienompaa kuin onkaan, vaan saan olla ihan rehellisesti juuri niin tollo kuin olen. Ukkeli on yrittänyt patistaa meitä anopin kanssa jalkahoitoonkin, mutta kumpikaan meistä ei ole erityisen innostunut asiasta. Minä inhoan kaikenlaisia hoitoja (koska en tykkää, että joku vieras ihminen näpelöi minua), ja anoppi taas sanoo, että hän ei mitään jalkahoitoja tarvitse; hän voi laittaa jalat kotona suolaveteen, ja siinä olisi jalkahoitoa ihan tarpeeksi. Saa nähdä, kuka tämän taistelun lopulta voittaa!
Jos viime postauksessa ei ollut kuvia, niin nyt niitä sitten on, ihan liiankin kanssa. Tämä postaus olisi varmaan pitänyt jakaa kahteen osaan, mutta tapani mukaan en jaksa kirjoittaa samasta asiasta kahteen kertaan, vaan rysäytän koko jutun kerralla eetteriin. Jospa kävisi semmoinen ihme, että joku jaksaisi lukea loppuun asti?
Perjantaina suunnistimme siis kohti lentokenttää ja lensimme Hyderabadista Tirupatiin. Mökille pääsisi myös autolla tai junalla, mutta automatka kestäisi yhdeksän tuntia, ja semmoinen matka on näissä lämpötiloissa aivan mahdoton ajatus, kun auton ilmastointilaitekin lakkaa toimimasta kunnolla lämpötilan noustessa yli 40 asteen. Junamatkassa taas olisi mennyt ukkelin mielestä liian kauan, ja onhan junalla matkustaminen lentämiseen verrattuna vähän työlästä. Tunnin lentomatka oli siis paras ja oikeastaan ainoa varteenotettava vaihtoehto.
Selvisimme varsin vähillä matkatavaroilla (jopa minä!), eikä anoppikaan pakannut mukaan muita elintarvikkeita kuin kilon riisiä ja kahvia. Jos appivanhemmat matkustavat mökille junalla, anoppi pakkaa mukaan vihanneksetkin ruoanlaittoa varten. (Anoppi ei tunne kylän kauppoja eikä osta sen takia niistä mieluusti mitään.) Nyt kun matkustimme lentäen, appivanhempien kylässä asuva tuttava, jonka hallussa mökin avainkin on, oli luvannut tuoda meille jotain yksinkertaisia ruokia. Yksinkertaisen määritelmä on kuitenkin ilmeisen tulkinnanvarainen, sillä jokaiselle aterialle tuli neljä, viisi ruokalajia, ja idlitkin tulivat aamulla valmiina, vaikka anoppi oli pyytänyt vain idlitaikinaa.
Hyderabadin lentokentällä menin kirjakauppaan ostamaan jotain lukemista tylsien hetkien varalta, koska niitä mökillä varmasti tulisi. Äkkiä kuulin, kuinka joku vieressäni tervehti minua ja kysyi, kuinka voin. Hämmästyneenä katsoin vierelleni: siinä oli entinen naapurimme siitä talosta, jonka kuvan laitoin pari postausta aiemmin! Naapuri oli lentämässä Mumbaihin, enkä voinut kuin ihmetellä yhteensattumaa ja sitä, kuinka pieni maailma on.
Air Costa on laskeutunut turvallisesti Tirupatiin!
Oli pienoinen järkytys astua Tirupatissa ulos lentokoneesta: vaikka lämpötila oli "vain" 43 astetta, ilma tuntui niin kuumalta, etten pysty edes pukemaan sitä sanoiksi. Tirupatissa olikin koko ajan paljon kuumempi kuin Hyderabadissa, eikä edes tuullut yhtään. Tosin ei täällä tuulesta muutenkaan ole mitään iloa, kun tuuli tuntuu hiustenkuivaajan puhallukselta. Kuumuuden tunne johtui ehkä siitä, että Tirupati sijaitsee vuorten keskellä. Yökään ei viilentänyt ilmaa yhtään, vaan heti aamusta oli tukahduttavan kuuma, ja hiki vaan valui.
Tirupatin uusi terminaali oli avattu. Jo oli aikakin, sillä olihan vanha aika pieni ja nuhruinen.
Kesämökki oli paremmassa kunnossa kuin muistin, vaikka vuotavia hanoja ja sen sellaisia siellä oli edelleen.
Olen todennut olevani maailman surkein valokuvaaja, sillä minulla jää aina kaikenlaista asiaankuulumatonta kuvausrekvisiitaksi. Tässä kuvassa esimerkiksi komeilee appiukon pyyhe, ja edellisessä kuvassa on kenkiä levällään ja mattokin on miten sattuu.
Minua oli kiinnostanut erityisesti nähdä, miltä pari vuotta sitten maalaamani makuuhuoneet näyttivät (oliko maali pysynyt seinissä). Yllätyksekseni seinät näyttivät edelleenkin oikein siisteiltä.
Sitä yläkerran makuuhuonetta, jossa nukuimme, en tullut jostain syystä kuvanneeksi (siihenhän tuli vihertävät seinät). Tässä kuvassa on toinen maalaamani makuuhuone.
Näkymä keittiön ovesta: taloa ympäröi suuri mangopuutarha.
Suurin mortteli, jonka olen koskaan nähnyt. Läpimitta ehkä sellaiset 60 senttiä.
Jakkihedelmäpuu.
Aikani taloa ihmeteltyäni tein perinteiset, eli ilmoitin meneväni ulos. Yhtäkkiä huomasinkin käveleväni ulos taloni portista ja kylästä poispäin johtavaa tietä.
Lisää mangoja.
Kylästä menee bussi monta kertaa päivässä Tirupatin kaupunkiin, joka on noin kahdeksan kilometrin päässä.
Olin taas melkoisen erikoinen olento kylätiellä. Jotkut tuijottivat ystävällisemmän oloisesti; jotkut toiset taas vähän vihamielisemmin. En antanut asian häiritä, vaan tallustin kylätietä katseista piittaamatta.
Vähän matkan päässä huomasin isohkon temppelin, jota en ollut ennen mielestäni nähnyt. Todennäköisesti olen nähnyt temppelin ennenkin (miten olisin voinut olla sitä näkemättä), mutta en vain muistanut sitä. Sisällä temppelialueella on ollut kuitenkaan koskaan ennen käynyt, mutta nyt kävelin avoimesta sivuportista sisään.
Kylän temppeli on omistettu Dharmarajalle, joka on vanhin Mahabharatan Pandava-suvun pojista ja joka tunnetaan myös nimellä Yudhisthira. Temppeli ei pääse näissä kuvissa ollenkaan oikeuksiinsa, sillä sitä oli mahdoton saada mahtumaan yhteen kuvaan, ja muutenkin temppeli näyttää kuvissa paljon valjummalta kuin luonnossa. Ihmettelin, että temppelialueella ei näkynyt lisäkseni ketään muita kuin joku mies, joka näytti olevan jonkinlainen huoltomies, joka asui temppelin vieressä asuvassa kopissa ja joka nytkin raivasi pihamaalta kuivuneita oksia. Mies tarkkaili touhujani etäältä, mutta koska hän ei tullut sanomaan minulle mitään, päätin käyttää vanhaa taktiikkaani eli valokuvata niin kauan, kunnes joku tulisi sen minulta kieltämään. (Temppeleiden ulkopuolella saa yleensä valokuvata, mutta sisällä temppeleissä ei.)
Pihalla kasvoi banaanipuita, ja kukkiakin (tuo iso punainen) puussa näyttää olevan.
Kissoja Intissa näkee harvemmin, mutta temppelin pihalla juoksenteli tämä hyvin arka kissa.
Apinakasvoinen jumala Hanuman.
Temppelin pihalla kasvoi banianiviikuna, josta roikkuu ilmajuuria.
Tässä temppelin edustalla seisoessani huoltomies huusi minulle, että otahan kengät pois. Olin aikonutkin ottaa kengät sisälle mennessäni pois, mutta en ollut tiennyt, että ne piti riisua jo tässä pihalaatoituksella. Riisuin kengät ja kysyin huoltomieheltä, saisinko nyt mennä sisään, ja mies vastasi, että mene vain.
Ihmetyksekseni temppelissä ei ollut ketään, vaan se oli aivan tyhjä. En ole koskaan ollut tyhjässä temppelissä, joten käytin luonnollisesti tilaisuuden hyväkseni ja otin valokuvia, kun ei ollut ketään kieltämässä. Ihan pyhimpään (siis sinne, jossa jumala oli) en kameroineni viitsinyt kuitenkaan astua.
Dharmaraja ja vaimonsa Draupadi.
Temppelikierroksen jälkeen palasin mökille. Koska oli tullut ilta, ihmiset alkoivat tuoda eläimiään (puhveleita ja vuohia) laitumilta takaisin kotiin.
Oli jotensakin absurdi tunne istua kesämökin terassilla ja katsoa, kuinka parin-kolmenkymmenen vuohen lauma lipui hiljalleen portin ohitse.
Ilmastointi ei toiminut kunnolla oikein missään huoneessa, joten lauantaiksi piti tilata ilmastointilaitteiden korjaaja. Perjantai-iltana paikalle ilmestyi sähkömies, jonka piti laittaa telkkari kuntoon. Palatessani temppelikierrokselta mies istui television edessä ihmettelemässä sen näköisenä, että mitähän tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Mies tuli selittämään minulle jotain sähköjohdoista, jotka hän oli asentanut, ja kertomaan, kuinka ison työn hän oli johtojen kanssa tehnyt. En meinannut saada miehen puheesta mitään selvää, ja luulin, että mies oli jotenkin kehitysvammainen, kun hänen puheensa oli niin kankeaa. Myöhemmin kuulin, että mies olikin ollut vain ympäripäissään.
Lauantaina, kun ulkona sijaitsevat ilmastointilaitteet oli siivottu, kävi ilmi, että meidän makuuhuoneen ilmastointilaitteen sisältä oli löytynyt kuolleina yksi iso (anopin mukaan käsivarren mittainen) ja monta pienempää oravaa, eli oravilla oli ollut laatikossa ilmeisesti pesä. "Me tapoimme ne, kun laitoimme ilmastointilaitteen päälle", totesi ukkeli. Surin koko loppuillan, kun ajattelin oravaparkojen paniikkia, kun ilmastointilaite lähtikin yhtäkkiä pyörimään.
Huomasin perjantai-iltana ulkona räystästiilien alla mustan elukan, jonka tunnistin heti lepakoksi.
Anoppi ja talonvahdin vaimo tulivat hekin ihmettelemään lepakkoa. Anoppi ei ollut koskaan ennen nähnyt talon ympäristössä lepakkoa, ja lepakko talossa oli kuulemma huono enne. Tämä lepakko oli talonvahdin vaimon mukaan vasta lapsi, sillä normaalisti lepakot ovat paljon isompia. Tiedän kyllä, millaisia intialaiset lepakot voivat olla; olenhan minäkin sellaisen nähnyt. Jos en olisi tiennyt tätä pikkuista eläintä lepakoksi, se olisi ollut oikeastaan aika suloisen näköinen.
Auringonlasku parvekkeelta.
Illalla auringon laskiessa pusikoissa alkoi rapista ja kahista, enkä osaa arvata, millaisia elukoita pusikoissa mahtoi möyriä. Nyrkin kokoinen sammakko sieltä ainakin ilmestyi joka ilta pihalle hyppimään. Liskot ilmestyivät myös piiloistaan seinille kiipeilemään, ja jonkinlainen uusi intialaistumisen aste tässä on kai saavutettu, koska ensimmäistä kertaa en jaksanut välittää, vaikka makuuhuoneemme seinillä liskoja silloin tällöin näkyikin. Ajattelin, että ihan sama, kunhan ette sänkyyn tule.
Perjantai-iltana ukkelin kaveri tuli hakemaan meitä Tirupatiin baariin. Kylmä olut kuulosti enemmän kuin houkuttelevalta, joten läksin matkaan oikein mieluusti. Kaveri oli lainannut joltakin kaveriltaan auton, kun hänen oma autonsa oli missä lienee, ja auto oli kuulemma aivan tuliterä, vasta kuukauden vanha. Kaveri iski avaimen käteeni, että aja sinä, ja minähän ajoin mieluusti. Ukkelin kaveri on sellainen kuski, etten ole koskaan nähnyt yhtä holtitonta ajajaa, eikä kukaan istu mielellään hänen kyydissään, kun siinä saattaa päästä vaikka hengestään. Auto oli kaverin mukaan "automaatti", joten ihmettelin suuresti, kun jalat tapasivat lattialta kumminkin kolme poljinta. Selvisikin, että "automaatti" tarkoitti tässä tapauksessa automaattistarttia eikä automaattivaihteistoa, sillä ratin vieressä oli starttinappula. Pihasta lähteminen oli hieman haasteellista, kun piti peruuttaa säkkipimeässä kahdesta portista mutkaista tietä ulos, mutta portinpielet ja auto säilyivät ehjinä - olihan minulle viittilöimässä neljä ukkoa (ukkelin kaveri, appiukko, talonvahti ja tuttava-naapuri).
Tirupatissa oli paljon poliisien tiesulkuja, koska varkaudet ovat kuulemma lisääntyneet Tirupatissa rajusti, mutta ilmeisesti poliisit pysäyttelevät lähinnä moottoripyöriä. Suunnistimme baariin, jossa en muista ennen käyneeni. Luultavasti muistaisin, jos olisin ennen tässä baarissa käynyt.
Tuolla käytävän päässä on paheiden pesä.
Baari oli nimittäin lähes pilkkopimeä.
Katosta roikkuivat isot valaisimet, mutta valoja niissä ei kumminkaan ollut, vaan
baarin ainoat valot tulivat televisiosta (josta tuli krikettiä, ylläri) sekä
baaritiskistä. Yhtään naista baarissa ei ollut, vaan kaikki asiakkaat olivat intialaisia ukkoja. Sulauduin siis joukkoon oikein hyvin.
Intialaisissa baareissa kuuluu tilata juomien kanssa aina jotakin suolapaloja, ja tämän paikan erikoisuus ovat kuulemma kananmunat.
Intialaiset oluet ovat niin suuria (käsivarren mittaisia nekin), että olutta ei saa mahtumaan samaan kuvaan pienen munan kanssa.
En ole ennen syönytkään oluen kanssa keitettyä kananmunaa.
Lisää munaa: tällä kertaa pippurilla ja chilijauheella höystettynä. Ukkelin kaveri söi pelkkiä munanvalkuaisia varmaan ainakin kymmenen kappaletta.
Lammaslihapullia.
Ukkelin kaveri kertoi, että baarissa ei saanut tupakoida, joten tupakalla oli käytävä baarin vessassa. Kaveri kävikin pariin otteeseen hyödyntämässä vessan palveluja.
Katsellessani ukkoja, jotka vessassa kävivät, tulin siihen tulokseen, että baarin vessa oli tarkoitettu varmaankin vain miehille ja että naisten vessa löytyisi jostain muualta. Ukkelin kaveri tulikin saattamaan minut hotellin aulaan.
Perinteinen vessaselfie. Tätä kuvaa koristavat avoimet vessanpöntöt ja hikoilusta räjähtänyt naamani (t. nimim. 'turha sitä on baariin lähtiessä laittautua').
Kaveri jäi baarin jälkeen kaupunkiin, joten me ajelimme ukkelin kanssa takaisin kylään. En saanut illalla millään unta, ja toivoinkin, että kukaan (lue: anoppi) ei alkaisi metelöimään puoli kuuden aikaan vaan että saisimme nukkua edes sinne puoli seitsemään, jolloin tulisi herätys. Oli nimittäin päätetty, että lähden ukkelin, hänen kaverinsa, tämän pojan ja appiukon kanssa Nelloreen, ja lähtö olisi puoli kahdeksalta. Tarkoitus oli ensin ollut mennä Nelloreen ukkelin kaverin kaverin pikkuautolla, mutta ukkeli oli tullut siihen tulokseen, etä auto olisi aivan liian pieni viidelle, joten hän oli tilannut meille isomman Innova-taksin.
Aamulla kello 5.35. tuli sähkökatkos, ja vajavaisesti toiminut ilmastointilaite lakkasi toimimasta kokonaan, ja kattotuuletinkin pysähtyi. Ihmettelin katon rajasta kuuluvaa räpeltävää ääntä, joka jatkui, vaikka tuuletin oli jo pysähtynyt. Pian huomasin, että katonrajassa lenteli jokin isohko eläin ympyränmuotoista rataa. "Mikä tuo on?", parkaisin ukkelille, joka oli myös herännyt sähkökatkokseen. Ukkeli arveli, että eläin oli iso perhonen, mutta kun "perhonen" lensi verhoon ja rupesi kävelemään verhoa ylös, näimme, että ei se mikään perhonen ollut, vaan se oli samanlainen pieni lepakko, jollaisen olimme edellispäivänä nähneet. Minä vedin paniikissa lakanan pääni yli, ja ukkeli ryntäsi ovelle huutamaan äidilleen alakertaan, että täällä on lepakko. Anoppi syöksyi yläkertaan, mutta siinä vaiheessa, kun anoppi oli ehtinyt paikalle, sähköt olivat palanneet ja lepakkokin oli piiloutunut jonnekin. Ukkeli ja anoppi ihmettelivät kumpikin, miten lepakko oli päässyt huoneeseen sisään, ja he yrittivät löytää reikää hyttysverhoista tai seinistä. Minua kiinnosti vain se, missä lepakko nyt oli, ja miten siitä pääsisi eroon. Talossa ei kuulemma koskaan ennen ollut ollut lepakkoa, eivätkä lepakot muutenkaan tule sisätiloihin. Miten tämä yksilö oli nyt siis sisälle tullut? Myöhemmin ukkeli naureskeli, että minä olin toiminut magneettina: olin eilen valokuvannut lepakkoa, joten lepakko oli tullut uudestaan luokseni.
Kahvi onneksi vähän piristi huonosti nukutun yön, mutta muuten kahvia ei olisi kannattanut juoda: jo seitsemän aikaan oli niin kuuma, että kahvi sai hien oikein toden teolla valumaan. Ukkeli ei ollut saanut kahviaan vielä juotua, kun hänen kahvikuppiinsa lensi punainen lentomuurahainen. Pihakasvit saivatkin sen jälkeen piristävää lannoitetta.
Hyvää huomenta!
Sapota-puu.
Kynsilakka mätsää kurtan väriin. Tällaistakin näköjään joskus sattuu.
Taksi tuli sovitusti puoli tuntia myöhässä, ja ajoimme ensin Tirupatiin poimimaan kyytiin ukkelin kaverin ja tämän pojan. Suunnitelmana oli käydä ukkelin Nelloressa asuvalla kaverilla sekä yhden ukkelin serkun appivanhemmilla. Appiukon oli tarkoitus vierailla omien kavereidensa luona sillä aikaa, kun olimme ukkelin kaverin luona kylässä. Kesämökille oli tarkoitus palata kolmeen, neljään mennessä, sillä anopin sisar miehineen oli tulossa mökille meitä tapaamaan.
Ukkelin perhehän on Nelloresta kotoisin, joten perheellä on Nelloressa paljon ystäviä. Jos perhettä siis menee Nelloreen käymään, tiedossa on
pieni kyläilykierros, kun pitäisi käydä kaikkien tuttujen luona. Muuten tuttavat pahastuvat, jos he kuulevat jälkeenpäin, että ukkelin perhe on käynyt
kaupungissa, eikä heillä ole vierailtu. Ukkelin perheellä on
Nelloressa myös talo, joka on nyt vuokralla, kun appivanhemmat asuvat tilapäisesti Hyderabadissa. Tilapäisyyttä on tosin jatkunut jo niin monta vuotta, että olen miettinyt, että onkohan tilapäisestä tullut jo pysyvää.
Nuokuin suurimman osan matkasta, mutta nukkuminen oli mahdotonta, sillä tiet eivät olleet mitään tasaiseksi siliteltyjä, ja torvetkin soivat tasaiseen tahtiin. Lisäksi vieressäni istunut Tirupatin-kaveri huusi korvaani puhui suureen ääneen ja nauraa hörötti jatkuvasti. Pysähdyimme matkalla ostamaan kookoksia ja juomaan kookosvettä.
En normaalisti pidä kookosvedestä, mutta nyt päätin juoda yhden kookoksen, kun kookosvesi teki kuumuudessa ehkä ihan hyvää.
Jonkin ajan kuluttua takapenkillä istunut Tirupatin-kaverin 11-vuotias poika alkoi voida huonosti. Poika ei ollut syönyt aamulla mitään, ja tyhjässä mahassa loiskuva kookosvesi sai pojan voimaan pahoin. Kuski mulkoili jatkuvasti poikaa taustapeilistä: ei kai poika vain oksentaisi hänen hienoille nahkaistuimilleen! Kerkesimme kuitenkin hienosti pysähtymään juuri ennen h-hetkeä, ja poika sai oksennettua tienposkeen.
Matkalla ei tullut otettua kuvia, koska en viitsinyt pyytää taksikuskia pysähtelemään. Tämä onkin yksi niistä syistä, miksi tykkään itse ajaa autoa: saan pysähtyä juuri silloin kuin itse haluan, eikä muilla ole asiaan paljon nokan koputtamista. Olisin halunnut kuvata esimerkiksi yhden tienvarsinkojun, jossa myytiin pehmoeläimiä. Kojun edessä oli ehkä noin 20-30 muovituolia, ja kukin pehmoeläin oli aseteltu hienosti omalla tuolilleen. Oli todella hassun näköistä, kun pehmoeläimet istua tönöttivät tien vieressä tuoleillaan kuin oppilaat koululuokassa. Kokoelmassa oli muun muassa leijonia ja tiikereitä, ja nallejakin siellä oli. ♥ Kunpa raukat eivät saisi lämpöhalvausta, kun joutuvat istumaan koko päivän siinä paahteessa! Olisin saattanut kuvata myös yhden bussin ja yhden kuorma-auton, jotka olivat ajaneet tieltä ulos syvään monttuun. Kummassakin tapauksessa epäilimme, että kuski oli joko nukahtanut rattiin tai ollut niin humalassa, että oli ajanut risteyksessä ulos tieltä.
Suunnistimme kohti ensimmäistä kyläpaikkaa, joka oli siis ukkelin serkun appivanhempien koti. Istuimme siellä hetken ja nautimme ensin vettä ja sitten kahta eri laatua suolapaloja ja mangomehua. Intiassa tarjotaan usein vieraille ensimmäiseksi jotakin kylmää juotavaa, ja sitten tarjolle tuodaan erilaisia suolapaloja, intialaisia makeisia tai keksejä. Kahvia tai teetäkin tarjotaan usein, ja syömäänkin pyydetään monesti jäämään. Olen todennut, että kyläpaikoissa on helpompi ottaa heti kaikkea, mitä tarjotaan, koska kieltäytyminen johtaa vain siihen, että isäntäväki käskee ottamaan tarjoamuksiaan aina uudestaan ja uudestaan, ja lopulta tarjoamuksia on kuitenkin pakko ottaa. Paljon helpommalla pääsee, kun syö ja juo heti suosiolla kaiken, mitä eteen kannetaan.
Sitten jatkoimme matkaa ukkelin Nelloren-kaverille, ja appiukko jatkoi hetken päästä matkaa omille kavereilleen. Nämä kaksi ukkelin kaveria, siis se Tirupatissa asuva ja tämä Nelloressa
asuva, ovat ukkelin parhaita lapsuudenystäviä. Pidän kummastakin
kovasti, ja he ovat molemmat käyneet meillä Suomessakin kylässä. Kaverit
ovat käyneet myös vanhemmillani Itä-Suomessa, ja vanhempanikin ovat
vierailleet kavereiden luona Intiassa. Muistan ikuisesti sen, kun äitini
kantoi Suomessa pöytään mansikkakakun, ja Tirupatin-kaveri rupesi
popsimaan kakun päältä mansikoita, ennen kuin kakku oli ehtinyt edes
pöytään asti.
Lounaaksi oli tiedossa kaverin vaimon erikoisuutta kanabiryania (mausteista kana-riisisekoitusta), joka tuntui olevan kaikkien herkkua. Muslimit (ukkelin Nelloren-kaveri on muslimi) kuulemma taitavat biryanin valmistamisen erityisen hyvin. Utelinkin vaimolta hieman biryani-reseptiä, ja sellaisen sainkin. Olen tavannut tämän Nelloren-kaverin vaimon joskus kauan sitten kerran, mutta koskaan ennen en ole hänen kanssaan enempää jutellut. Nyt meillä oli aikaa jutella oikein kunnolla, ja minusta tuntui heti alusta lähtien, että meillä synkkasi jotenkin erityisen hyvin. Uteliaana kyselin vaimolta kaikenlaista muslimien tavoista, ja sain kuulla esimerkiksi sen, että hän ei voi käyttää tiukkoja housuja sen takia, koska hänen pitää polvistua viidesti päivässä rukoilemaan. En ollut ennen tullut ajatelleeksikaan tällaista käytännön näkökohtaa muslimien pukeutumisessa.
Vaimo asetteli ennen ruokailua juomalasit siististi jonoon pöydän päähän, ja hetkeä myöhemmin Tirupatin-kaverin poika tuli ja huitasi kädellään vahingossa kolme lasia lattialle. Kaikki tietenkin särkyivät, minkä jälkeen konttasimme kaikki lattialla lasinpalasia keräämässä. Minä onnistuin jotenkin saamaan terävän lasinpalasen sormeeni, ja sormi alkoi vuotaa verta. Pyöritin sormen ympärille vain nenäliinan ja jatkoin lasinpalasten noukkimista.
Ruoan jälkeen hetken aikaa lepäiltyäni päätin tehdä pienen kuvauskierroksen lähialueella. Minua on ärsyttänyt suunnattomasti, kun kaikki täällä aina sanovat, että keskipäivällä pitää pysyä sisällä ja että auringosta pitäisi pysyä poissa, koska auringosta voi seurata pahimmillaan lämpöhalvaus. Anoppilassa olenkin kiltisti kuunnellut neuvoja, kun en ole jaksanut taistella anopin kanssa, mutta nyt luikahdin portista ulos tutkiskelmaan hieman Nelloren laitamilla sijaitsevaa asuinaluetta.
Asuinalue on tyypillinen intialainen asuinalue, jolla on kaikenlaista asutusta sekaisin. Ukkelin kaveri oli rakennuttanut talonsa (josta minulla ei ole kuvaa) vasta kuusi kuukautta sitten, ja talo oli minusta tosi hieno ja hyvin suunniteltu kaksikerroksinen talo. (Minulla on bloggaamisessa semmoinen periaate, etten kuvaile toisten
koteja enkä ruokapöytiä, tai ainakaan en julkaise kuvia blogissani,
ja siitä syystä minulla ei ole kuvia näistäkään kyläpaikoista.) Talossa oli avokeittiö, mitä vähän ihmettelin, mutta unohdin kysyä kaverin vaimolta, kenen idea avokeittiö oli ollut. Intialaiselle asuinalueelle on myös tyypillistä se, että roskakasoja näkyy ja että sikojakin saattaa olla roskia syömässä. Puhvelit laiduntavat nekin sopuisasti talojen välissä.
Kuopsutuspuu.
Nelloressa oli lauantaina 45 astetta lämmintä, ja aurinko pororotti melkein kohtisuoraan zeniitistä. Hikoilin aivan valtavasti, ja vajaat puoli tuntia auringossa käveltyäni päässäni alkoi tuntua siltä - ja tämä ei ole mikään vitsi tai kielikuva - että aivoni kiehuivat. Jano oli aivan valtava, ja oli pakko päästä äkkiä auringosta pois. Onneksi kohdalleni osui pieni kioski, jossa myytiin virvoitusjuomia. Kovin virvoittavia juomat eivät voineet olla, se näkyi jo kauas, koska jääkaapin ovi oli selkosen selällään, mutta en jaksanut välittää. Pyysin ison pullon mangomehua, ja olin ilahtunut, kun myyjä alkoi etsiä pullosta hintaa. (Hän ei siis keksinyt pyytää pullosta esimerkiksi sataa rupiaa ihan vain siitä syystä, että olin ilmiselvästi janoinen turisti.) Sen verran myyjä kuitenkin havahtui, että älysi pyytää kahden rupian "vieraslisän", kun sähköstäkin piti maksaa ja kaikkea. Minä olisin maksanut vaikka sata rupiaa ylimääräistä, kunhan vain sain juomapullon hyppysiini. Minua janotti aivan valtavasti vielä pari tuntia eteenpäinkin, ja join suurella nautinnolla kaiken, minkä käsiini sain. Tämän kokemuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että minulla ei olekaan enää mitään tarvetta oleskella auringossa päiväsaikaan pidempiä aikoja.
Neljän aikaan oli aika jatkaa matkaa ja käydä poimimassa appiukko yhdestä kyläpaikasta. Istuimme ukkelin kanssa sielläkin kyläpaikassa tovin, ja nautimme taas syötävää ja juotavaa. Kävi ilmi, että appiukko ei ollut vielä käynyt yhdellä kaverillaan, kun tämä oli ollut töissä, joten jatkoimme kyseiselle kaverille. Tämä kaveri asui Nelloressa aivan lähellä appivanhempien taloa, ja ihmettelin, kuinka paljon kyseinen alue oli muuttunut niiden vuosien aikana, kun en ollut siellä käynyt. Alueelle oli noussut uusia ja valtavan hienoja taloja, ja harmitti, kun ei ollut aikaa pysähdellä niitä kuvaamaan. Tietkin olivat muuttuneet, ja taksikuski oli hätää kärsimässä, kun appiukko opasti kuskia, että "kyllä tässä tie on, tai ainakin ennen oli; aja eteenpäin vain". Vielä kolmannessakin kyläpaikassa kävimme, eli päivän saldoksi kertyi viisi kyläkäyntiä. Tämä on kovin vähän, kun ajattelee, että joskus on tullut vierailtua päivän aikana paljon useammassakin paikassa.
Olimme takaisin mökillä varttia vaille yhdeksän, ja siellä meitä jo odottivatkin anopin sisar ja tämän mies. Olin aivan poikki - uninen ja nuutunut - enkä olisi jaksanut enää yhtään seurustella, mutta vielä piti vääntää hymy kasvoille ja yrittää panna parastaan. Hetken päästä kylään tuli vielä appiukon lähistöllä asuva tuttava (se, jonka vaimo toimitti ruoat meille) perheineen. Puoli kymmeneltä luovutin ja sanoin meneväni yläkertaan. Sinä iltana ei tarvinnut kauheasti odotella, että uni tulisi, eikä lepakkoakaan näkynyt.
Kylän autiota katua sunnuntaiaamuna.
Seuraavana aamuna oli takoitus lähteä katsomaan muutamaa tonttia Venkatagiriin,
jonne oli parin tunnin ajomatka. Olisin periaatteessa voinut jäädä
mökillekin anopin kanssa, mutta jos pitää valita jonnekin lähtemisen ja
"kotona" olemisen kanssa, niin harvoin valitsen jälkimmäisen.
Matkalla näkyi eukalyptuspuita, heinäkasoja ja -kuormia, vuohi- ja puhvelilaumoja, paimenia teräksisten eväsastioiden ja säkkikankaaseen verhottujen vesipullojen kanssa, kookos- ja taatelipalmuja, kaktuksia sekä "tiilitehtaita". Myös vihreitä viljelyksiä näkyi, sillä Tirupatissa on satanut runsaasti vettä, joten viljelyksetkin voivat ainakin paikka paikoin hyvin. Liiallinen vedentulokaan ei ole viljelyksille hyväksi, sillä esimerkiksi mangot alkavat kukkia liiallisen sateen seurauksena uudestaan eivätkä tuota hedelmiä.
Toisella tontilla oli sekaviljelmä, jolla viljeltiin chilejä ja munakoisoja.
Mökille palattuamme kerkesimme syömään ja pakkaamaan, ja sitten olikin aika lähteä lentokentälle. Myöhemminkin olisimme ehtineet lähteä, mutta ukkeli kiirehti, ja lähdimme hieman etuajassa. Tästä anoppi muisti motkottaa monta kertaa paluumatkan aikana, ja vielä Hyderabadin lentoasemallakin hän nurisi, että "olisi hyvin riittänyt, jos olisimme lähteneet vasta puoli kolmelta".
Tirupatin lentoasemalla kaikki koneeseen menevät matkalaukut läpivalaistiin, ja anopin pakkaama kummallinen pahvilaatikko joutui kiinnostuksen kohteeksi. "Onko teillä tuolla jokin hedelmä?" Paljastui, että pahvilaatikossa oli iso jakkihedelmä, joka sai luvan matkustaa mutta johon laitettiin lähtöselvityksessä fragile-tarra.
Turvatarkastuksessa anopin käsilaukusta löytyi vielä yksi hedelmä,
kermaomenan isoveli ramafal (en tiedä hedelmän nimeä suomeksi).
Turvatarkastuksen väki pyöritteli hedelmää kädessään kulmat kurtussa,
mutta anoppi sai kuitenkin pitää hedelmänsä. Enempää hedelmiä anopin
laukuista ei sitten enää paljastunutkaan.
Anoppi on heittänyt sarin liepeen päänsä päälle suojautuakseen auringon paahteelta.
Kummitusta en matkalla nähnyt, mutta en tuota suuremmin kaivannutkaan. Menihän tuo viikonloppu ilmankin.