Makkaran perässä metsään

Olen katsellut nyt kaksi jaksoa Sadhgurun Inner Engineering -kurssista, ja vielä olisi viisi jäljellä. Ensi viikolla tuskin ehdin katselemaan yhtäkään, joten tiukkaa tekee, jos meinaan saada kaikki katsotuksi ennen kuukauden määräajan päättymistä.

En ole tullut vielä hullua hurskaammaksi. Toistaiseksi Sadhguru on pyöritellyt samoja teemoja ja yhtä epämääräisesti kuin Youtube-videoissakin. Mitään selviä työkaluja sisäiseen insinöröintiin ei ole vielä tullut, ellei manifestointia ja hengitysharjoituksia lasketa niiksi. Koen kaikenlaiset "huuhaa"-harjoitukset muutenkin vaikeina, mutta tuo hengitysharjoitus teki suorastaan tukalan olon. Piti kuvitella kiipeävänsä jyrkälle vuorelle ja hengittää nopeasti mutta syvään. Aluksi hengitykseni kulkikin samaan tahtiin kuin Sadhgurulla, mutta sitten minulle tuli hirveä hiki, alkoi pyörryttää ja tuli muutenkin huono olo. Oli pakko jättää harjoitus kesken, koska muuten olisin todennäköisesti pyörtyä kupsahtanut.

Jaksaa, jaksaa.

Kuvittelin, että 90 minuutin paikallaanolo ja keskittyminen olisi vaikeaa, mutta se on ollutkin ihan hemmetin vaikeaa. Olin valmistautunut ensimmäisen videon katseluun omasta mielestäni hyvin, eikä mitään häiriöitä pitänyt tulla. No, eipä mennyt aikaakaan, kun avoimesta ikkunasta alkoi tulvia makkaran tuoksu. Joku grillaa! Samassa tajusin, että en ollut syönyt koko kesässä yhtään makkaraa. Kylläpä on ollut ankea kesä. 

Seuraavaksi läppäristä meinasi loppua akku, ja oli lähdettävä hakemaan laturi olohuoneesta. Kun olin kerran lähtenyt liikkeelle, päätin käydä samalla vessassakin. Sitten ukkeli tuli kotiin, ja oli noustava sulkemaan makuuhuoneen ovi ja yrittää olla kuuntelematta ukkelin rapisteluja.

Ennen toista videota olin jo huomattavasti viisaampi, sillä olin huomioinut edellisen kerran mokat: nyt sanoin ukkelille, että minua ei saisi häiritä seuraavaan puoleentoista tuntiin, ja läppärin akkukin oli täyteen ladattu. Katselusessio käynnistyikin lupaavasti, mutta sitten silmäluomeni alkoivat painaa vastustamattomasti, ja ajattelin, että oikaisenpa ihan vähäksi aikaa sohvalle pitkäkseni. (Videot pitäisi katsoa istuma-asennossa, selkä suorana, kädet reisien päällä leväten, kämmenet ylöspäin.) Vaikka kuinka yritin olla skarppina, nolo tosiasia on, että ehkä puolet toisen videon sisällöstä mennä sujahti ohi korvien. 

Kolmas video oli tarkoitus katsella eilen, mutta päivästä ei sitten löytynytkään Sadhgurun mentävää aukkoa. 

Pitkä on tie.

Mutta se makkara. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleen.

Mikään sähkö- tai kaasugrillattu makkara ei kelvannut, vaan oli saatava mustaa nokimakkaraa. Oli siis lähdettävä jonnekin kunnon tulille, kun parvekkeelle ei luonnollisesti voi oikein virittää nuotiota.

Olin lukenut vastikään Lopella sijaitsevasta poikkeuksellisen kirkasvetisestä järvestä, jota olin mielinyt päästä katsomaan, ja kun googlettelu paljasti, että järvellä oli myös kaksi tulipaikkaa, ei muuta kuin kamat reppuun ja menoksi. 

Päätinpä kumminkin ennen lähtöäni tarkistaa autosta öljyt, kun en ollut tarkistanut niitä pitkään aikaan, ja matkaa järvelle oli kuitenkin reilut sata kilometriä suuntaansa. Avasin konepellin ja totesin, että kyllähän tänne voisi öljyä lisätä. Autohallissa oli sen verran pimeää, etten nähnyt millään sitä reikää, johon öljyn mittatikku laitetaan, ja sohin tikulla umpimähkään. Kyllä se sinne menisi, kun tarpeeksi tökkisi! Sitten kuulin, kuinka konepellin alta irtosi jotain ja putosi moottorin sisään. Ei ole todellista.

Huusin ukkelille (joka oli autossa, kun oli tarkoitus heittää hänet matkalla töihin), että tule näyttämään kännykällä valoa. Ukkeli teki työtä käskettyä, mutta mittatikun putken päätä ei edelleenkään näkynyt. Tungin tikun kuitenkin sinne, missä arvelin putken olevan, ja tikku jäi sojottamaan hassusti vinoon, johonkin moottorin osaan tukeutuen. Oli ilmeisesti käynyt niin, että se tikkuputken yläpää oli irronnut ja pudonnut jonnekin moottorin sisään. 

Auto käynnistyi kuitenkin normaalisti, ja kun mitään ongelmia ei ensimmäisten kilometrien aikana ilmennyt, matka saattoi jatkua. Auto täytyy kai viedä taas lähiaikoina korjaamolle, kun katsastuskin on tulossa kohta. Ei kyllä yhtään huvittaisi. Kiva mennä taas korjaamolle selittelemään, että tarkistin vain öljyjä, ja sitten kävi näin.

Pysähdyin matkalla makkaraostoksille, ja seuraava pysähdys olikin sitten Iso-Melkuttimen parkkipaikka.

Parkkipaikalle ei ollut sen kummempaa opastusta, mutta ei tästä oikein voi vahingossa ohikaan ajaa.

Iso-Melkuttimen ympäri kiertää 5,3 kilometrin pituinen reitti, Iso-Melkuttimen kierto, mutta jos jättää auton tähän Tauluntien varressa olevalle pysäköintialueelle, matkan kokonaispituudeksi tulee Luontoon-sivuston mukaan 7,1 kilometriä. Lähistöllä on kaksi muutakin parkkipaikkaa: toinen on itäpään laavun ja toinen länsipään laavun läheisyydessä. Jälkimmäistä suosivat erityisesti sukeltajat.

Ensimmäiseksi vastaan tuli kaunis suolampi, jonka nimi oli (enteellisesti?!) Makkaralampi. 

Ensimmäiselle laavulle tulipaikkoineen ei ollut matkaa juuri mitään, enkä viitsinyt jäädä heti grillailemaan, joten päätin jatkaa matkaa. Laavu oli muutenkin vähän synkän oloisella paikalla metsikössä, eikä se houkutellut istuskelemaan. Iso-Melkutin näkyi laavulle, ja pian järvi olikin silmien edessä. 

Tässä näytti olevan monen suosima uimapaikka.

Polku kiertää aika lailla järven rantoja mukaillen, joten eksymisen vaaraa ei ole. Reitti on merkitty sinisin vinoneliöin.

Järven ympäristö näytti olevan myös pyöräilijöiden suosiossa, sillä ohi sujahti useampikin sähköpyöräilijä. Heillä oli sen verran paljon vauhtia, että oli parempi antaa suosiolla tilaa ja hypätä polun viereen. Melkein piti vetää herneet nenään, että onko keskellä metsääkin pakko vetää tuollaista vauhtia. Mutta sitten kun mietin itseäni pyörän selässä, niin taidan itsekin ajaa usein sellaista vauhtia, että jotain kävelijää saattaa ärsyttää. Kummasti sama asia muuttuu ihan toiseksi, kun vaihtaa näkökulmaa. 

Kuva: Retkikartta.

Iso-Melkutinta kutsutaan harrastajasukeltajien paratiisiksi kirkkaan vetensä ja hyvän näkyvyytensä ansiosta. Paikka on ilmeisesti sekä snorklaajien että laitesukeltajien suosiossa.

Vedessä oli nytkin muutama snorklaaja. 

Länsipuolen parkkipaikalta on tehty järveen vievät portaat, joten painavampienkin sukellusvarusteiden kanssa pääsee veteen varsin helposti. 

Järvi on Suomen oloissa varsin poikkeuksellinen, sillä vesi näyttää vihertävältä, paikoin turkoosilta. 

Tosin tämäkin riippuu, mistä kohtaa katsoo. Välillä järvi näyttää ihan tavalliselta järveltä (liikoja ei siis kannata odottaa).

En oikein tykkää luonnonvesissä uimisesta, mutta olin silti harkinnut, että voisin ottaa uikkarin mukaan ja pulahtaa järveen, jos tulisi oikein hiki. Uimahalut katosivat kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun joku kertoi nähneensä järvessä iilimatoja.

Länsipään laavu oli kivalla paikalla niemen kärjessä. Laavulta tuli savua, ja lähestyin paikkaa toiveikkain mielin. Pääsisinköhän valmiille tulille? 

Ryhmä naisia istui kuitenkin makkaranpaistopaikan ympärillä niin tiiviisti, etten viitsinyt mennä siihen väliin heilumaan makkarani kanssa. Mutta onneksi hätä ei ollut tämän näköinen: olin menossa retkeilemään vielä toiseenkin paikkaan, Saaren kansanpuistoon, ja sielläkin olisi pari tulipaikkaa, joten voisin grillata makkarani siellä. Söin siis muut eväät Iso-Melkuttimella ja jätin makkarat Saaren kansanpuistoon. 

Samoojien silta.

Saaren kansanpuistoon ei ollut matkaa kuin vajaat 20 kilometriä, joten se sopi tähän retkipäivään vallan mainiosti.

Hämeen Härkätie -kylttejä nähdessäni muistin laulun, jota äiti tapasi laulaa minulle lapsena. "Tuu tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin turuntietä, hämäläisten härkätietä." Yhtäkkiä laulun sanat avautuivat ihan uudella tavalla. Härkätie onkin olemassa ihan oikeasti! Mutta mikä ihme on tupakkarulla?

Matkalla taivaalle alkoi kasaantua pilviä, ja perillä alkoi näyttää jo siltä, että saattaisin saada vettä niskaani. 

Olin ajatellut kiertää kansanpuiston luontopolun, mutta siitä ei ollutkaan opastaulussa mitään mainintaa. 

 

Valitsin siis pienen arpomisen jälkeen rantareitin. Kierretään nyt sitten rantoja oikein urakalla! 

Pian jostain alkoi kuulua vienoa laulua, ja näin hämmästyksekseni jonkinlaisen kesäteatterin tapaisen, jossa oli lauluesitys meneillään. Eläkeläisten laulukerho tai jotain?

Ensimmäinen tulipaikka oli heti reitin alkupäässä, ja valmistauduin jo kaivamaan makkarat esille. Mutta mitä näinkään laavun seinässä? Siellä komeili iso kieltokyltti, että tulenteko oli metsäpalovaaran aikana ehdottomasti kielletty. Ja metsäpalovaroitus oli voimassa, kun olin sattunut huomaamaan sen aamulla lehdestä. Eipä ollut tullut mieleen, että kansanpuistossa saattaisi olla tulenteko kielletty virallisilla tulentekopaikoillakin, mutta näin nyt kumminkin oli. Makkara jäi haaveeksi. Kaamea takaisku.

En tykännyt Saaren kansanpuistosta (tai ainakaan rantareitistä) yhtään. Reitin varrella oli minun makuuni aivan liian paljon ryteikköä, tiivistä metsää, kivikoita ja ötököitä.

Muutama kuva tuli kumminkin räpsäistyä, vaikka en muuten paljon pysähdellytkään. 

 

Minkäköhän eläimen luu mahtaa olla?

 

Lähellä olisi ollut myös Kaukolanharjun näkötorni, mutta en viitsinyt mennä katsomaan sitä ulkoapäin, kun sisälle ei enää kesäsesongin jälkeen arkena päässyt. 

Nokimakkara jäi siis odottelemaan parempia aikoja. Saa nähdä, onnistunko saamaan sitä tänä kesänä, vai meneekö makkara ensi kesälle. Mielenkiintoista, että yksi Sadhgurun kurssin aikana ikkunasta tulvinut makkaran tuoksu saa aikaan tämmöisen tapahtumaketjun. Minulla ei taida olla kovin hyviä edellytyksiä kehittyä ihmisenä, sillä kurssin tarkoitus tuskin on, että ihminen kehittää pakkomielteen saada makkaraa. Tämmöistä se henkistyminen joidenkin kohdalla on. 😆

Huomenna lähden viikoksi Savonlinnaan. Toivokaamme, että auto pelittää ja että Savonlinnasta saa makkaraa. Heippa taas tältä erää!

Viherpeukalon syntymä ja kuolema

Muistatteko, miltä meidän parvekkeella kesäkuun alussa näytti? Jos joku ei satu muistamaan, niin tässä muistin virkistämiseksi pari kuvaa: 

Tänään parvekkeella näyttää tältä: 

Tarkkanäköisimmät varmasti huomasivatkin, että lähes kaikki kasvit ovat lähteneet. Jäljellä ovat enää tuo amppeli, jossa on hopeaköynnöstä (joka onkin kasvanut aika hurjasti), laakerinlehti, timjami ja ruohosipuli, sekä pari pienempää kukkaa, jotka ostin suunnilleen kuukausi sitten. Niin ja tietysti anopinkieli. Syy kasvikatoon: samalla kun perustin puutarhan, tuli perustettua näköjään myös eläintarha. 

Ensiksi kukat parissa isossa ruukussa rupesivat näyttämään vähän onnettomilta. Luulin, että olin kastellut kukkia liikaa tai liian vähän, ja rupesin kiinnittämään tarkemmin huomiota kasteluun. Lehdet muuttuivat kumminkin ruskeiksi, ja lehtien pinnalle tuli jotain valkoista huntumaista kasvustoa. Koska kukat eivät näyttäneet toipuvan millään, en keksinyt muuta keinoa kuin singota ne mäkeen. (Korianteri oli tässä vaiheessa jo mennyttä kalua, kun siihen oli tullut kirvoja.) En tajunnut tutkia kasveja sen tarkemmin, mutta nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että niissä saattoi olla vihannespunkkeja.

Sitten huomasin petunioissa elämää. Kameran avulla kasveja tutkittuani huomasin, että niissä oli kirvoja. 

Kirvat eivät näyttäneet olevan ainoita ötököitä, sillä lehdissä oli myös jotain valkoisia ötököitä. 

Kolmas iso ruukku, jossa oli verenpisaraa ja uudenguineanliisaa (joka oli jo kuollut samaan "tautiin" kuin aiemmat isojen ruukkujen kukkaset), joutui seuraavaksi syyniin. Verenpisarasta löytyi lisää ötököitä. 

Googlettelun seurauksena tulin siihen tulokseen, että nämä ovat ilmeisesti ansarijauhiaisia. Kuvassa näkyy ötököiden lisäksi myös niiden munia ja ulostetta (mustat pisteet). 

Ötököistä olisi kai voinut yrittää päästä eroon suihkuttelemalla niitä joillakin myrkyillä, mutta minä en sellaiseen leikkiin rupea. Ötököistä ei pääsisi kuitenkaan kokonaan eroon, ja saisin olla suihkuttelemassa kasveja alvariinsa – ilman että suihkuttelusta olisi edes mitään hyötyä. Kukat saivat siis lähteä. Nyt ne ovat sullottuina multineen jätesäkkeihin, kun en ole vielä keksinyt, mihin ne dumppaisin. Rööriin tuskin kannattaa yrittää? 😆 Ukkeli ei tajunnut, mikä ongelma minulla oli ötököiden kanssa, ja miksi minun piti heittää kukat pois. "Ötököiden kanssa pitää vain oppia elämään", oli hänen näkökantansa. Intialaiset!

Elämää löytyi sisätiloistakin. Sitruspuu ei ollut kasvanut enää pitkään aikaan samalla tavalla kuin aluksi, ja kun rupesin tutkimaan puuta tarkemmin, siitäkin löytyi ötököitä. Äiti neuvoi viemään kasvin suihkuun ja suihkuttelemaan sitä kylmällä vedellä, ja näin teinkin, vaikkakin sadatellen. Multaa ja kasvin pudonneita lehtiä kun oli sitten kylppärin lattia täynnä. 

Aika pian kuitenkin huomasin, että suihkuttelusta ei ollut ollut mitään apua, ja kun rupesin tällä viikolla tutkimaan lehtiä tarkemmin, lehtien alapinnoilta löytyi valkoisia palluroita. 

Googlettelu paljasti näiden olevan villakilpikirvoja. Taas uusi laji! Tätä menoa meikäläisestä tulee kasvituholaisten asiantuntija.

Ukkeli kysyi, kun kuvasin sitruspuuta, että meinaatko heittää senkin kasvin menemään. Ukkeli oli sitä mieltä, että minun pitäisi viedä kasvi parvekkeelle ja suihkutella sitä jollakin myrkyllä. Ötökät inhottavat minua kumminkin niin paljon, että en siedä niitä yhtään silmissäni, ja jos niitä jossain kasvissa on, se on moro kertalaakista. Lukemani mukaan villakilpikirvoista on muutenkin hyvin hankala päästä eroon, sillä torjunta-aineet tehoavat vain vastakuoriutuneisiin toukkiin. Meille meinasi tulla ukkelin kanssa oikein riita asiasta, kun hän ei ymmärtänyt näkökantaani ollenkaan. Vasta kun näytin ukkelille ottamiani kuvia ötököistä ja kysyin, että haluatko, että meillä on kotona tämmöisiä, ääni muuttui pikkuisen kellossa. Sitruspuullekin on siis alkanut lähtölaskenta, ja se odottelee vain sitä hetkeä, että saan ryhdyttyä toimeen.  

Minun ötökkäkiintiöni on nyt täynnä, ja olenkin päättänyt, etten hanki enää ikinä yhtään kasvia kotiin. En parvekekukkia enkä viherkasveja. Voisin vielä jollakin tavalla hyväksyä sen, jos kasvini kuolisivat huonon hoidon takia (kuivuuteen tai liikakasteluun), mutta ötökkäinvaasiot ovat minulle liikaa. En todellakaan halua laittaa aikaa ja rahaa kukkasiin, jos niiden kohtalo on sitten tämä. Äiti sanoi, että lasitettu parveke on erityisen otollinen ympäristö ötököille, mutta sitä vain ihmettelen, mistä ötökät ovat kasveihin alun perin tulleet. Eivät kai ne kuitenkaan itsestään sikiä?

Ehkä kasvit menestyisivät parvekkeella paremmin, jos kasveja jaksaisi olla koko ajan hoitamassa ja kyttäämässä, mutta minä en rakasta kasveja niin paljon, että jaksaisin uhrata kaiken liikenevän aikani niille (okei, pientä liioittelua). En ole viherpeukalo, eikä minusta sellaista tule. Olen toki todennut tämän monesti aiemminkin, mutta jospa asia menisi nyt viimeinkin jakeluun.

Kynttiläkin on sulanut muodottomaksi parvekkeen kuumuudessa.

Nyt kun kerran ruvettiin kasveista ja ötököistä puhumaan, niin puhutaanpa vielä vähän lisää. Kävin nimittäin tällä viikolla Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa on tehnyt mieli käydä koko kesän, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Opastettu kävelykierros meneillään.

Kylläpä olikin kiva huseerata pitkästä aikaa kameran kanssa oikein antaumuksella. (Pahoittelen kuvatulvaa.)

 

 

Kuinka ollakaan, kasvitieteellisestä puutarhasta löytyi lisää ötököitä. 

Vauveli-kimalainen.

Mukava viikonloppua! 😘

Viherpeukalo RIP.