Kun täti kuolalapun unohti

Yksi syksyn odotetuimmista - ellei odotetuin - tapahtuma koitti sunnuntaina, kun kävimme Lenny Kravitzin keikalla. Vähän nolostellen täytyy tunnustaa, että en ole käynyt aiemmin yhdelläkään keikalla, vaikka festareita on tullut aikoinaan kierrettyä hyvinkin paljon. Mutta tämmöisen suuren artistin "omalla" live-keikalla en ole koskaan käynyt, mutta nyt on sekin aukko sivistyksessä tullut paikattua.

Mikään suuri Lenny Kravitz -fani en ole koskaan ollut, vaikka hänellä monia hyviä kappaleita onkin. Yksi kappale on kuitenkin ollut aina erityisen lähellä sydäntäni, ja jännäsinkin koko illan, soittaisiko Lenny kappaleen, vai jäisinkö nuolemaan näppejäni.

Samalla tuli korjattua toinenkin aukko yleissivistyksessä, nimittäin käynti Hartwall Arenalla. Kovasti olen Arenasta puhetta kuullut, ja sellainenhan se oli: jättimäinen jääkiekkoareena täynnä olutbaareja.

Jos musiikki ei ollutkaan minulle se ykkösmotiivi tulla paikalle, niin oli minulla kumminkin ihan asiallinen syy tulla keikalle: herra Kravitz itse. Suomeksi sanottuna olin siis paikalla silmänilon vuoksi. Keikka oli tässä mielessä - ja muutenkin - oikein onnistunut kokemus, vaikka vielä tunti ennen keikkaa olin miettinyt, että mieluummin jäisin kotiin nukkumaan, kun aamulla olisi kuitenkin aikainen herätys. Milloin minusta tuli tällainen - ihminen, joka ajattelee ensisijaisesti nukkumista?

Väki on valunut pikkuhiljaa olutbaareista odottamaan konsertin alkua.

Ne olutbaarit olivat muuten tupaten täynnä ennen keikan alkua, mutta kai ihmiset tarvitsevat hieman tunnelman nostatusta, jotta jaksavat sitten heilua keikalla. Ilmankos minä sitten istuinkin koko keikan ajan kuin tikku paskassa. Olin ottanut mukaani myös korvatulpat, kun olin jostain lukenut sellaisia suositeltavan, ja olipahan hyvä, että semmoiset toin. Meteli oli nimittäin aivan järkyttävä - en ole eläessäni ollut sellaisessa melussa. Tuntui, että sisuskalutkin tulivat ulos. (Täti se täällä taas valittaa.)

No mutta. Kymmentä yli yhdeksän sammuivat valot, ja tuli tunne, että kohta tässä saattaa tapahtuakin jotain.

Toki pimeydestäkin piti ottaa kuva.

Enkä ihan väärässä ollutkaan. 

Jippii, Lenny on lavalla!

Olin kyllä ihan jumalattoman hieman pettynyt, kun Lennyllä oli päässään aurinkolasit ja yllään pitkä palttoo. Tuliko tästä nyt ihan turha reissu?

Onneksi tilanne korjaantui pian.

Lennyn lisäksi ihastelin shown valoja, jotka alkoivat kyllä jossakin vaiheessa käydä hieman silmiin (ja valoista johtuen - seli, seli - kuvatkin ovat vähän omituisia).

Eikös tämä mene jo melkein taiteesta?

Ja kuultiinhan illan aikana tosiaan sitä musiikkiakin. Olen vähän jäävi arvioimaan showta, kun minulla ei ole (muun konserttikokemuksen puutteessa) minkäänlaista vertailukohtaa, mutta minusta show oli räväkkä - Lenny osaa todellakin laulaa ja esiintyä - mutta ehkä jollakin tapaa tasapaksu ja yllätyksetön. Ehkä odotukseni olivat olleet liian korkealla, ja olin odottanut, että Lenny laskeutuisi lavalle helikopterilla tai että hän riisuisi paitansa kokonaan. (Kyllä elämä on pettymyksiä täynnä.) Asiantuntevamman katsojan mielestä keikka oli kuitenkin "huikea ja mieleenpainuva konserttielämys":

"Viime huhtikuussa 50 vuotta täyttänyt Kravitz veti parituntisen hittikimaran lävitse kokeneen keikarin ottein: maskuliinista uhmakkuutta luontaisiin diivan elkeisiin yhdistellen. Välistä huippukuntoon treenattu kroppa vilkkui näkyvästi löysän hihattoman paidan alta."

"Parituntinen show reviteltiin lävitse ilahduttavan röyhkeällä itsevarmuudella. Kravitzin kaikkivoipaisen rocktähden pinta säröili oikeastaan vain niinä harvoina hetkinä, kun hän avasi yleisölle sanaisen arkkunsa. Väkinäiset ja tylsänpuoleiset lavaspiikit paljastivat, ettei Kravitz karismaattisesta lavapreesenssistään huolimatta ole Robbie Williamsin kaltainen kokonaisvaltainen showmies, joka kykenisi ottamaan yleisön hyppysiinsä pelkän verbaaliikan avulla."

(Iltalehti/Ville Hartikainen)

En minäkään kyllä millään lailla valita: upea kokemushan tuo oli (vaikka en ehtinyt tarpeeksi nukkuakaan ).

Strut-biisin aikana Lenny heitteli juomapullostaan yleisön päälle vettä.

Musiikin ystävää ilahduttivat varmasti myös kitaristi Craig Rossin ja saksofonisti Harold Toddin soolo-osuudet.

Kimppakivaa Craig Rossin kanssa.

Ja sitten Toddin kanssa.

Myös Kravitzin rumpali, Cindy Blackman, oli aika huikea (huomatkaa, että naisella on ikää 55 vuotta!).

Viimeinkin parituntisen keikan loppupäässä se tuli - se minun biisini. Sitä piti oikein jo videoida (en nauhoittanut biisiä kokonaan, kun käsi väsyi).



Yleisö tuntui lämpenevän loppua kohden, ja keikan päätteeksi nähdyn Are You Gonna Go My Wayn aikana yleisö oli jo hyvin messissä.


Kun keikka sitten tuli päätökseensä, oli sellainen tunne, että kyllä tätä olisi enemmänkin jaksanut.

Näkemiin, Helsinki!

Taidanpa ruveta käymään keikoilla useammin. Seuraava sopiva tilaisuus olisi Hartwall Arenalla marraskuun viidestoista päivä. Silloin siellä konsertoivat Matti ja Teppo.

Melkein tuttu TV:stä

Täytyy nyt tuon edellisen blogioksennuksen jälkeen yrittää kirjoittaa vähän myönteisempää tekstiä, kun ei siinä paskassakaan jaksa loputtomiin rypeä.

Sain viime viikolla kirjeen, joka ensin ihmetytti ja sitten huvitti. Kirjekuoren päällä luki lupaavasti "kutsu tv-kuvauksiin". Melkein rupesi jännittämään, kun mietin, että mihinköhän ohjelmaan pääsisin. Rakas, sinusta on tullut pullukka? Suomen kaunein koti? Kaikkien aikojen kosinta? Siivoushullut? Suomen surkein kuski? Vai kutsuttiinko minut sittenkin Ylen uutisiin kommentoimaan Ukrainan poliittista tilannetta?

Jännitys vaihtui kuitenkin pian pettymykseksi, sillä kyse olikin jostakin tylsästä tiedeohjelmasta. En pääsisikään esittelemään sisustustaitojani Suomen kansalle tai jakamaan tarinaa ukkelin romanttisesta kosinnasta. (Jos aivan oikein muistelen, niin ukkeli ei tainnut kosia minua ollenkaan. Homma meni jotenkin niin, että minä sain päähäni, että voisimme mennä vaikka naimisiin, jotta saisimme aiheen juhlia. Olikin muuten kivat juhlat.)

Kirjeessä kosiskeltiin minua Ylen Prisma Studioon, ja aiheena oli keskimääräinen suomalainen elämä. 

"Minä olen Turkka. Valmistelen Ylen Prisma studioon TV1:lle tiedejuttua, jossa tutkin keskimääräistä suomalaisten elämää. Loimme suomalaisesta henkilökuvan, johon sinä sovit täydellisesti kaikkien 5,47 miljoonan suomalaisen joukosta.  − − Jos mietit keskimääräistä suomalaista, mikä elämässäsi on tavallisuudesta poikkeavaa?"

Jos minä olen keskimääräinen suomalainen, niin millainen sitten mahtaa olla epätyypillinen suomalainen? Oikein rupesi pelottamaan, että millaista porukkaa tästä maasta löytyykään.

Keskimääräisyyteni alkoi kiinnostaa sen verran, että piti googlata tuo kyseinen ohjelma. Löysin ohjelmaan liittyvän testin, jolla saattoi testata, oliko uniikki vai tavis.

Testin tulos osoitti, että kyllä se Turkka tietää, mistä hän puhuu: olen testin mukaan vain 13-prosenttisesti uniikki.

"Valitsemiemme muuttujien perusteella olet lähes täydellisen keskiverto. Sinulla on luultavimmin työpaikka, terveelliset elämäntavat, asunto kaupungissa ja vapaata aikaa katsoa esimerkiksi televisiota. Mikäli jatkaisimme kymmenellä lisäkysymyksellä saattaisit kuitenkin lipsahtaa erikoisen puolelle, joten nauti tavallisuudestasi vielä kun voit."

Kyseinen ohjelma keskiverroista suomalaisista tulee muuten ulos ensi tiistaina. Ja selvennykseksi sanottakoon vielä, että minua ei ohjelmassa nähdä. Niin keskiverto en sentään ole, että lähtisin televisiokuvauksiin heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa.

Televisiosta tuli mieleeni, että aika ilman telkkaria on mennyt ihan hyvin, vaikka on pakko myöntää, että telkkaria on ollut välillä ikäväkin. Joskus yksin ollessani olisi kiva kantaa ruokalautanen sohvalle ja katsella syödessä telkkaria. Toki läppärin edessäkin voi syödä, mutta läppärin kanssa ärsyttää se ainainen kuulokkeisiin vyöttäytyminen, ja ruoka ja läppäri on muutenkin vähän vaarallinen yhdistelmä. Olen kaivannut telkkaria myös pyykkiä silittäessä ja kuntopyörää ajaessa, joista varsinkaan jälkimmäistä en ole viime aikoina kyllä juuri harrastanutkaan. Kaikesta huolimatta televisiota ei ole meidän huusholliin edelleenkään tulossa. Kai.

Liikunta ei ole maittanut viime aikoina yhtään, enkä tiedä, mitä on tapahtunut sillekin kontrollifriikille, joka oli ennen niin tarkka syömisistään. Nyt en ole jaksanut yhtään välittää siitä, mitä olen suustani laittanut, ja varsinkin makea on maistunut.

Olen monesti miettinyt, että onko mitään järkeä ostaa irtokarkkeja, kun valikoima on aina tämä. Eikö kannattaisi ostaa suoraan suklaalevy?

Sen verran sain kuitenkin itseäni yhtenä päivänä liikkeelle, että kävin kiertämässä Hanikan luontopolun. Metsä on tuonut ennenkin mielenrauhan, ja toivoin, että niin kävisi nytkin. Tällä kertaa metsälenkki ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.

Näin yhdessä puussa tämmöisen erikoisen kuvioinnin. Miten ihmeessä tämä on syntynyt (vai onko joku käynyt kaivertamassa tämän)?

Hanikan luotopolku on harvinaisen monipuolinen luontopolku, ja suosittelen sitä siksi lämpimästi. Erityisen kivaksi luontopolun tekee se, että maasto on niin vaihtelevaa. On mäntymetsää ja kallioita, meren rantaa ja pitkospuita. Pituutta polulla väitetään olevan viisi kilometriä, mutta SportsTracker sai pituudeksi suunnilleen 7 kilometriä. Kiersin luontopolun jo keväällä, ja jo silloin piti tehdä polusta postaus, mikä kuitenkin jäi.

Tässä muutama kuva luontopolun varrelta maaliskuun alusta (huomatkaa lumitilanne!).

Luontopolku on merkitty keltaisin maalausmerkein, jotka on maalattu joko puihin (kuten kuvassa oikealla) tai kallioihin, sekä paikoitellen myös kävyn kuvalla varustetuilla nauhoilla tai viitoilla (polun vieressä vasemmalla). Polku on merkitty hyvin, eikä eksymisen vaaraa juurikaan ole (ellei satu olemaan meikäläinen).

Polun varrella on kylttejä, jotka kertovat alueen historiasta ja luonnosta. Tällä kalliolla näkyy kyltti, joka kertoo jääkauden kallioon jättämistä jäljistä: Hitaasti virtaava jää on muokannut maiseman muotoja ja raapinut kallioita. Myös jäätikön pohjassa kulkeneet kivet ovat pyöristäneet kallioiden piirteitä.

Hanikan siirtolohkare on matkannut jäävuoren pohjassa tälle paikalle noin 12 000 vuotta sitten. Siirtolohkare on kotoisin Viipurin rapakivigraniittialueelta, ja se painaa yli 200 tonnia. Siirtolohkare on yksi suurimmista Espoon reilusta 25 rapakivisiirtolohkareesta.

Kuvassa on muinaisranta: mannerjäätikön vetäydyttyä noin 12 000 vuotta sitten tämä rinne oli veden peitossa. Rinteessä näkyy muinaista rantakivikkoa, josta osa on nyt peittynyt maan alle. Aallot huuuhtelivat kiviä ja huuhtoivat hienon hiekan alemmaksi rinteeseen.

Kieli keskellä suuta.

Vaikka pidän myös kallioista ja metsästä, tämä polun meren lähellä kulkeva osuus miellyttää minua kuitenkin kaikista eniten.

Jos joku innostuu Hanikan luontopolulle menemään, pari varoituksen sanaa on paikallaan. Koska polku kulkee välillä kallioilla, ja polulla on muutenkin aika paljon korkeuseroja, polku ei sovi ihan huonojalkaisille. Kalliot ja pitkospuut saattavat olla myös hyvin liukkaita, varsinkin nyt syksyllä, kun pitkospuille on pudonnut lehtiä. Itsellänikin oli monta kertaa hyvin lähellä, etten lentänyt persiilleni.

Esitteen Hanikan luontopolusta voi ladata täältä ja täältä.

Ei tämä juttu vielä tähänkään lopu. Vielä on nimittäin jäljellä tärkeää kerrottavaa. Näin Meilahdessa opastinkyltin, joka näytti kauempaa katsottuna siltä, että joku oli käynyt sotkemassa sen mustalla tussilla.

Lähempää tarkasteltuna kävi ilmi, että kyltin kuului ollakin tuollainen.

Ihmettelen vain, miten kukaan ehtii ohi ajaessaan saada tuosta mitään tolkkua. En ole ymmärtänyt kyltistä yhtään mitään, vaikka olen tuijottanut sitä tässä viimeiset viisi minuuttia.

Lopuksi voin ilokseni ilmoittaa, että glögikausi on taas avattu. Lemppariglögini (Valio hei, missä viipyvät mun mainostulot?) oli taas ilmestynyt kauppoihin, ja niin päättyi puolen vuoden piinallinen kausi ilman glögiä (join viimeiset glögit huhtikuussa). Tämä glögikausi ei kyllä alkanut kovin hyvin, sillä join glögiä sängyssä läppärin kanssa maatessani ja kaadoin tulikuumat glögit rinnuksilleni. Koska minulla oli päälläni vain ohut t-paita, glögi poltti rintamukseni aika ikävästi. Mitä tästä taas opimme? No, emme tietenkään mitään. Makaan paraikaakin sängyllä glögilasin kanssa.

Olen muuten joutunut ottamaan kommentoinnissa numerovahvistuksen käyttöön, vaikka tiedänkin, että se on erittäin ärsyttävä. Blogiin tuli ennen ehkä neljä, viisi roskapostikommenttia päivässä, mikä oli vielä jotenkin siedettävä määrä, mutta sitten niitä rupesi tulemaan useita kymmeniä päivässä. (Roskapostit ovat anonyymeina tulevia kommentteja, joissa mainostetaan sitä tai tätä ja käsketään klikkaamaan jotakin linkkiä.) Blogger onneksi tunnistaa roskapostit tosi hyvin ja osaa laittaa ne suoraan roskapostilaatikkoon, joten roskapostikommentit eivät tule näkyville blogiin. Jokaisesta tulee kuitenkin ilmoitus sähköpostiin, ja on todella ärsyttävää poistella kymmeniä tällaisia kommentti-ilmoituksia sähköpostista. Ilmoitukset pitää vielä käydä läpi yksitellen, sillä joukossa saattaa olla ihan oikea anonyymin jättämä kommentti. Toinen vaihtoehto olisi estää anonyymien kommentit kokonaan, mutta en mieluusti estäisi kenenkään kommentointia, sillä jokainen kommentti on minulle tärkeä. Kukaan ei varmaan ymmärtänyt alkuunkaan, mikä tämänkin sepustuksen pointti oli, enkä ymmärtänyt sitä oikein itsekään. Joka tapauksessa pahoittelen, että joudutte kestämään sitä numerovahvistusta nyt ainakin jonkin aikaa.

Loppuun vielä yksi kuva auringonnoususta, joka taitaa olla jo ainakin kuukauden takaa. 

Onhan päivä vielä huomennakin?

Täyslaidallinen paskaa

Blogit ovat aina täynnä kaikkea ihanaa: tunnelmallisia kuvia, elämän ihastelua, ikimuistoisia tapaamisia ystävien kanssa, onnellisuutta ja kaikenmoista diipadaapaa. Mietin joskus (aika usein), että mahtavatko nämä elämän ihastelijat salata todellisesta elämästään paljonkin, vai olenko minä ainoa ihminen, jonka elämä on välillä täyttä paskaa. Ainoa, jonka elämä tuntuu menevän päin helvettiä.

En ole viime aikoina juurikaan kirjoitellut, sillä minulla on ollut käynnissä ns. suuri elämänmuutos, joka on pitänyt minut kiireisenä. Kun pahimmat kiireet loppuivat ja alkoi taas uudenlainen jakso elämässä, alkoi vitutus, jollaista en ole aiemmin kokenut.

Nykyään puhutaan paljon mukavuusalueesta ja siitä, kuinka omalla mukavuusalueellaan ei saisi olla. Mukavuusalueelta pitäisi pyrkiä tietoisesti pois, jotta voisi kehittyä ihmisenä. Onhan se nyt ihan kamalan väärin, jos ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, ja elämä tuntuu olevan hallinnassa.

Päätin sitten minäkin tulla ulos omalta mukavuusalueeltani, ja tulinkin sieltä melkoisella rytinällä. Eksyin lopulta niin kauas, että voisin sanoa olevani tällä hetkellä Kuussa. Minusta sellainen, joka väittää, että omalta mukavuusalueeltaan ulos tuleminen on sitä, että uskaltautuu kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota ei normaalisti kuuntele, ei tiedä mukavuusalueelta poistumisesta yhtään mitään. Tuollaiset puheet ovat pelkkää lässytystä. Vai olenko käsittänyt mukavuusalueelta poistumisen jotenkin väärin, kun uuden etsiminen on herättänyt minussa inhoa, pelkoa ja jopa suoranaista paniikkia? Ehkä olenkin lähtenyt vain liian kauaksi? Ehkä olisi pitänyt vain ruveta harrastamaan laskuvarjohyppyä tai vuorikiipeilyä - kuolemassa kun ei ole mitään pelottavaa; elämässä on.

Tämä kaikki on tietysti johtanut perustavanlaatuiseen itsetutkiskeluun, ja kaikki aiemmat kriisini ovat alkaneet tuntua yhtä pelottavilta kuin postimerkkeily. Kuinka olenkin onnistunut tekemään ihan mitättömistä vastoinkäymisistä niin suuria ongelmia? Eiväthän ne ole olleet mitään näihin nykyisiin verrattuina!

Sekin tässä harmittaa, että sitä aiempaa mukavuusaluettani ei enää ole. Se lakkasi olemasta sillä hetkellä, kun sieltä poistuin. Nyt nimittäin tiedän, että pystyn halutessani niin paljon enempään, ettei se vanha mukavuusalueeni (lue: elämäni) enää tyydytäkään. En todellakaan halua palata vanhaan, mutta edessäkin on tiilimuuri: olen jäänyt jumiin jonnekin entisen ja tulevan välille, eikä kumpaankaan suuntaan ole oikein menemistä. Kuinka monta kertaa ihminen voi aloittaa alusta tuntematta itseään idiootiksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi? Lukumääriä en tiedä, mutta minä olen tämän rajan nyt saavuttanut. Koko elämäni on mennyt päin persettä, ja nyt tuli jo paskatkin. (Pahoittelen, etten jaksa pahoitella kielenkäyttöäni.) 

Että terveisiä vaan niille kaikille, jotka lirkuttelevat onnesta soikeina: tällaista on pieleen mennyt elämä. Minun elämäni.

Space: The final frontier

These are the voyages of the Starship Cornholio

Its lifelong mission

To explore strange new worlds

To seek out new life and new civilizations

To boldly go where no man has gone before