Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei viitsi suunnitella elämäänsä kovinkaan pitkälle. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Elämässä saisi varmasti enemmän aikaan, jos olisi enemmän tavoitteita, joita kohti menisi päämäärätietoisesti. Kun antaa elämän mennä omalla painollaan ja elää niin sanotusti päivä kerrallaan (kuka muuten osaa elää kaksi päivää kerrallaan?!), elämä ikään kuin soljuu ohi. Yhtäkkiä sitä havahtuu ja huomaa olevansa 47-vuotias keski-ikäinen muikkeli, jolla on elämää enemmän takana kuin edessä. Tässä vaiheessa on enää kyse siitä, kuinka paljon elämää on vielä edessä – vuosi vai 40 vuotta?
Olen onnistunut elämään koko elämäni sellaisen illuusion vallassa, että elämä on päättymätön ja että täällä eletään ikuisesti. Toki olen järjen tasolla aina tiennyt, että me kaikki lähdemme täältä jonakin päivänä, mutta en ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, mitä se todella merkitsee. Iskän kuolema pakotti kuitenkin katsomaan kuolemaa silmiin, ja iskän poismeno oli vähän liiankin konkreettinen osoitus siitä, miten rajallista elämämme on, ja että kuoleman jälkeen tulee vain tyhjyys. Tämä sai minut tarkastelemaan omaa elämäänikin: Jos kuolisin huomenna, voisinko olla kutakuinkin tyytyväinen tekemiini valintoihin? Voisinko katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että hyvin eletty; kyllä tässä joutaa jo kuollakin?
Oli aika lohdutonta tajuta, että vastaus kumpaankin kysymykseen oli suurelta osin kielteinen. Jos saisin ottaa elämäni uusiksi, tietäisin heti todella monta asiaa, jotka tekisin toisin. Tunsin eläneeni elämäni ihan väärin ja kaduin sekä tehtyjä että tekemättä jätettyjä asioita. Ahdistus iski, kun tajusin, että elämäni oli mennyt niin kuin se oli mennyt pitkälti juuri sen takia, että olin elänyt hetkessä ja katsonut, mitä huominen toisi tullessaan. No nyt on se huominen, ja huomenna tämäkin päivä on taas eilinen. Tarpeeksi monta eilistä kun laitetaan peräkkäin, saadaan 47 vuotta merkityksetöntä elämää.
Eniten kauhistutti se tosiasia, että en pysty muuttamaan menneisyyttä mitenkään. Tämänkin olen toki aina tiennyt, mutta nyt se jysähti jotenkin kerralla tietoisuuteen. Buum. Myöhäistä se on persettä rypistää, kun paskat on jo housuissa. Se, joka väittää, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä, ei ole ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Elämässä on monta asiaa, jota ei voi deadlinen mentyä ottaa enää uusiksi. Sitä paitsi mitä tässä iässä kannattaa enää yrittääkään: olen jo niin vanha, että kuolen kohta itsekin, joten on vain parempi alistua kohtaloonsa ja myöntää, että tämä oli tässä.
On ihmisiä, joita kuoleman ajatteleminen kannustaa elämään täydemmin ja nauttimaan elämästä enemmän. Elämä on lyhyt, joten joka hetkestä on otettava kaikki irti! Minä en kuulu näihin ihmisiin. Minulla kuoleman ajatteleminen vaikuttaa päinvastoin: se ahdistaa ja lamaannuttaa. Tekee mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa. Elämä tuntuu niin kovin turhalta: miksi tänne edes synnytään, kun kumminkin pitää kuolla? Kenen idea tämä tämmöinen oikein oli? Ahdistaa niin, että tekisi mieli kävellä mereen. Niin ei tarvitsisi ainakaan elää jatkuvassa pelossa, milloin itse tai joku läheinen kuolee, vaan voisi olla oman elämänsä herra ja sanoa, että nyt riittää. (Ei tarvitse huolestua: en tietenkään kävelisi mereen oikeasti, koska rakastan elämää – kaikesta huolimatta – niin paljon, että roikun mukana viimeiseen asti.)
Putosin keväällä tämmöisten ajatusten seurauksena kuiluun, josta ei tuntunut olevan ylöspääsyä. Ahdisti niin, että en osaa edes pukea sitä sanoiksi, enkä osannut nähdä minkäänlaista tulevaisuutta. Tunne oli sama kuin lapsena kesämökillä (joka oli oikeasti vanha maalaistalo, jonka vanhempani olivat vuokranneet kesäksi): uni ei tule ja pimeä pelottaa ihan hirveästi, mutta kaikki muut nukkuvat, ja minä olen ihan yksin koko pelottavassa maailmassa ja odotan aamua ja valoa.
Minusta tuli keväällä aika ikävä ihminen: kiukuttelin koko ajan, valitin joka asiasta ja kohtelin ihmisiä paskamaisesti. Jos jotain inhoan, niin sitä, että omaa pahaa oloa puretaan muihin ihmisiin, ja nyt syyllistyin itse ihan samaan. Näin jälkeenpäin ajatellen oma käytös hävettää, ja on vaikea ymmärtää, miten olen edes voinut käyttäytyä sillä lailla.
Mutta kuolema teettää näköjään kaikenlaista. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja ajatella, että ihmiset kokevat läheisen kuoleman varmasti monin eri tavoin, ja ehkä tämä oli minun tapani. Olen ollut aina todella huono suremaan mitään tai ketään, sillä yhdistän jotenkin alitajuisesti suremisen ja itsesäälissä rypemisen, vaikka järjellä ajateltuna ymmärrän tietenkin, että nämä ovat ihan eri asioita. Minun on hirveän vaikea antaa itselleni lupaa surra, sillä suru on pysähtynyt tila, joka ei vie eteenpäin. Parempi vain nousta heti ylös, pudistella pölyt (tai tässä tapauksessa tuhkat) päältään ja ryhtyä miettimään, miten tästä eteenpäin. Tämän asenteen takia selvisin iskän kuolemastakin niin nopeasti, mutta nyt kysymys kuuluukin: selvisinkö oikeasti vai luulinko vain selvinneeni? Ehkä en osannut sittenkään kohdata surua, vaikka kuvittelin osaavani, ja kaikki lähti menemään ihan väärään suuntaan, kun en osannut kohdata tunteitani.
Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin, että jos muutun katkeraksi ja kiukkuiseksi ämmäksi, pilaan loppuelämänikin. Mennyt oli mennyttä, sille en voinut enää mitään, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen minun on yhä mahdollista vaikuttaa. Paras, mitä voin tehdä, on kai yrittää nauttia joka hetkestä parhaan kykyni mukaan. Sadhgurun sanoin: "The real wealth of life is how joyful you are and how much joy you give to people around you."
Ahdistuksen ja synkkyyden keskellä unohtaa helposti kaiken hyvän. Minunkin elämässäni on myös valtavan paljon hyvää. Jos en olekaan kehitellyt loisteliasta uraa; pystynyt hyödyntämään kykyjäni sillä tavalla kuin olisin toivonut; pitänyt kiinni tärkeistä ihmisistä, ja vaikka olen poltellut siltoja takanani ja tehnyt ison liudan tyhmyyksiä, elämässäni on kaikki kuitenkin perimmiltään hyvin, ja olen monella tapaa onnekas, onnellinenkin. Sitä paitsi: mitä on hyvin eletty elämä? Eikö elämään kuulu sekin, että kaikki ei mene ihan sillä tavalla kuin itse toivoisi?
Elämä näyttää siis tällä hetkellä paljon valoisammalta kuin keväällä, mutta kuolema häilyy silti yhä mustana pilvenä kaiken yllä. Elämä tuntuu ajoittain vähän sellaiselta itsensä huijaamiselta – kerätään elämyksiä ja kokemuksia, vaikka loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä. Tilin saldo on lopussa aina nolla.
Tulipas synkkiä mietelmiä keskelle kauneinta heinäkuuta, mutta sellaista tämä elämä välillä on.
 |
| The end. |
