Tulin käymään taas Itä-Suomessa, sillä joulu jää minun osaltani tänäkin vuonna viettämättä, ainakin näissä maisemissa. Lähden nimittäin itsenäisyyspäivän jälkeen Kolumbiaan, jossa ukkeli jo odotteleekin.
Sopivan asunnon etsiminen on ollut vähän työlästä, sillä kaikkeahan ei voi tunnetusti saada, vaan aina pitää tehdä jonkinlaisia kompromisseja. Varasimme lopulta ainakin ensimmäiseksi kuukaudeksi yhden asunnon, joka näyttää ainakin kuvissa varsin kivalta. Todellisuuttahan ei tiedä, ennen kuin näkee asunnon oikeasti, mutta toivon, että kämppä on viihtyisä ja toimiva. Ukkeli pääsee näkemään asunnon jo tänä viikonloppuna, ja minä sitten ensi viikon lopulla, kun suoriudun perille.
On ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisiin asioihin minä ja ukkeli kiinnitämme huomiota asuntoa valitessamme. Ukkeli katselee enemmän yksityiskohtia, kuten sitä, millainen sohva tai televisio asunnossa on. Myös kylpyhuone on ukkelille tärkeä. Minä taas kiinnitän enemmän huomiota kokonaisuuteen, väreihin ja kotoisuuteen. Sohvaakin ajattelen enemmän käytännön kannalta: mahtuisimmeko me ukkelin kanssa kumpikin sohvalle mukavasti läppäreinemme. Myös keittiö on minulle tärkeä juttu, ja mitä suurempi ja paremmin varusteltu keittiö, sitä parempi.
Rakastamme kumpikin näköaloja, ja tämä tornitalohuoneisto veti minua kovasti puoleensa, juuri ikkunoista avautuvan näköalan takia.
Talon katolla olisi ollut kattoterassi uima-altaineen, ja saatoin jo kuvitella itseni katolla tuijottelemassa kaupungin valoja.
Mutta näköalat eivät yksistään riittäneet, sillä asunto vaikutti minusta jotenkin kovin kliiniseltä, melkein toimistomaiselta. Niinpä hautasimme haaveet tuosta asunnosta, ainakin toistaiseksi. Varaamassamme asunnossa ei ole hulppeita näköaloja, mutta siellä on parveke, jota ei noissa tornitaloissa juuri koskaan ole. Parveke tuntui kumminkin tärkeämmältä asialta kuin hulppeat näköalat ja kattoterassi, koska parveke on sellainen kiva henkireikä kaupunkielämän keskellä.
Mutta nyt olen kumminkin vielä Suomessa. Matkalla itään huomasin, että Koskenkylän ja Korian välille oli tullut uusia nopeusvalvontakameroita, jotka mittaavat nopeuden pidemmältä matkalta kuin vanhat peltipoliisit.
Minun piti tietenkin laskea, kuinka monta kameraa tuolla vajaan kuudenkymmenen kilometrin matkalla oli: kameroita oli 16 kappaletta, kahdeksan kumpaankin suuntaan. Oikein piti taas pahoittaa mielensä, kun autoilijoiden etenemistä tuolla lailla rajoitetaan. Kameran sijoittelulogiikka on kuitenkin varsin selkeä (kaikki kamerat on sijoitettu paikkoihin, joissa satasen nopeusrajoitus vaihtuu kahdeksankympin tai seitsemänkympin rajoitukseksi), joten jos on hereillä aina nopeusrajoituksen vaihtuessa pienempään, lopun ajan saa ajella aika huolettomasti. 😆
Itä-Suomessa oli jo jonkinmoinen talvi, sillä maassa on ehkä viisi senttiä lunta, ja pakkasta on ollut aika reippaastikin.
Järvi ei ole vielä jäässä, mutta rannalle on kerääntynyt hauskoja jäälauttoja, jotka pitävät erikoista kolinaa tuulen liikutellessa lauttoja.
Leivoin tänään jättiannoksen erilaisia pullia. Kun tein ensimmäistä pellillistä korvapuusteja ja leikkasin puusteja muotoonsa, rupesin katsomaan, että mitä hemmetin karvoja pullien kierteistä oikein sojottaa. Kävi ilmi, että äidin pullasudista lähti vähän karvoja, ja kun olin levittänyt sudilla taikinalevylle rasvaa, levy oli saanut samalla myös karvakuorrutuksen.
Sitten äiti teki lihakeittoa, ja kun keitto oli melkein valmista, äiti rupesi maistelemaan, että miten tämä maistuu ihan kalalle. Roskapussia tongittuaan äiti huomasi, että oli laittanut kasvisliemikuution sijasta keittoon vahingossa kalaliemikuution! Hienosti äiti sai kuitenkin mokansa peitettyä (mm. lipstikalla), eikä keitto maistunut yhtään kalalle. Aina ei kaikki mene ihan putkeen. Paras moka on ollut kuitenkin se, kun äidiltä katosi kerran yksi kiivi. Äiti etsi ja etsi kiiviä jääkaapista, mutta kiivi oli kadonnut jäljettömiin. Sitten äiti keitti myöhemmin perunoita ja rupesi ihmettelemään, että miten tämä yksi peruna on näin pehmeä. No siellähän se kiivi oli, perunakattilassa. 😀
Eilen oli taas vuoden kiivain shoppailupäivä Black Friday. Minulle tuli eilisaamun Hesaria lukiessani melkein paniikki, kun mieleeni ei tullut mitään, mitä minun pitäisi ostaa. Kaupat tarjosivat tavaraa polkuhintaan, enkä minä tarvinnut mitään! Hesarin 64-sivuisesta A-osasta oli 29 sivua mainoksia (juu, laskin), ja pikkuisen siinä oli kyllä ihmettelemistä. Tarjolla olisi ollut akkuporakoneita,
lihamyllyjä ja henkilöautoja polkuhintaan, ja siinä minä vain
istuin juomassa aamukahvia, kun olisi pitänyt olla
jo roikkumassa Gigantin ovenkahvassa. Onneksi tulin lopulta järkiini ja päätin jättää menemättä kaupoille vain siitä syystä, että niin kuului muka tehdä.
Osta, tai kuolet.
Nykyajan ihmisen pitäisi kai paheksua kuluttamista ja ostamista. Pitäisi kierrättää, tonkia roskalavoja, pukeutua vain kirpputorilta ostettuihin vaatteisiin ja kiertää Ikeat ja Askot kaukaa, koska vanhasta ladon ovestakin saa askarreltua rouhean sohvapöydän. Ymmärrän ideologian kaiken tuon takana, mutta itse en ole koskaan ollut mikään vanhan ystävä. Erityisesti käytettyihin vaatteisiin pukeutuminen tuntuisi epämiellyttävältä. Minulle on kai jäänyt lapsuudesta jotain traumoja, kun jouduin joskus käyttämään jonkun vanhaa vaatetta ja tulin kiusatuksikin siitä. En siis todellakaan rupea pukeutumaan käytettyihin vaatteisiin näin
aikuisiälläkin, ellei ole aivan pakko. Kaiken lisäksi kirpparilla kuljeskeleminen on hirveän turhauttavaa, koska kirpparilla
shoppailu vaatii aina enemmän tai vähemmän onnea. Jos sattuisikin käymään niin
onnellisesti, että löytäisi kirpparilta jotain mieleistään, se on
taatusti väärää kokoa.
Ostin minäkin eilen jotakin. Nimittäin nämä:
Mustan perjantain musta saalis.
Mieleeni tuli tässä yhtenä päivänä joogatessani, että olisipa kiva, kun polvissa olisi jonkinlaiset pehmusteet. Tavallisesti kääntelen joogamattoa polvieni alle tai käytän tyynyä, mutta
onhan se aika ärsyttävää säätämistä. Ajattelin, että jos polvissa itsessään olisi pehmusteet, voisin keskittyä pelkästään joogaamiseen. Google johdatteli minut tanssitarvikeliikkeen sivuille, ja kun suojusten hintakaan ei päätä huimannut, kävin ostamassa semmoiset itselleni.
Koekäytettyäni suojuksia voin todeta, että ne toimivat aivan
loistavasti! Pehmuste tuntuu todella mukavalta polvien alla, suojat pysyvät tosi
hyvin paikoillaan ja kaiken lisäksi ne myös tukevat polvia. Miksi en ole
tajunnut aiemmin, että tällaisiakin on olemassa?
Jos siirrytään polvista hieman alemmas, päätin neuloa marraskuun kunniaksi oikein värikkäät sukat.
Nuo olivat niin yksinkertaiset neuloa, että telkkarin katselukin onnistui neuloessa mainiosti. Nyt kun Suomen Ensitreffit alttarilla loppui, rupesin katselemaan Katsomosta ohjelman tanskalaista versiota. Mietin, että jos olisin nuorempi ja sinkku, saattaisin hakea mukaan ohjelmaan (Suomen versioon siis, koska tanskaa en tietääkseni osaa). Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen ukon kanssa minut naitettaisiin. Tosin tuskin tulisin edes tulisi valituksi ohjelmaan, mutta ainahan sitä saa spekuloida.
Sitten rupesin miettimään asiaa tarkemmin. Uusi aviopuoliso tarkoittaisi myös sitä, että pitäisi tutustua uuteen ihmiseen, omaan puolisoon, alusta asti. Mikä työläs, vuosikausien mittainen projekti! Ja mitä jos kaiken sen vaivan jälkeen kävisi niin, että ukko osoittautuisi joksikin omituiseksi hiihtäjäksi (itsehän en sellainen onneksi ole)? Siinä menisi monta vuotta elämästä hukkaan!
Katsokaa lapset, tuo setä on mennyt juuri naimisiin.
Miten sitä itsekin uskaltaisi olla rentona ihan vieraan ukon kanssa? Kuolisin varmaan ummetukseen, kun en uskaltaisi käydä vessassa isolla asialla. Pelottaisi niin kovasti, että jos sieltä takapuolesta tuleekin vaikka jokin ääni. Nukkuminen vieraan ihmisen vieressä ahdistaisi. Tyyppihän saattaisi vaikka vaatia, että nukutaan lusikassa tai jotain. Mitä jos mies olisikin hullu penkkiurheilija, joka osaisi luetella ulkomuistista kaikki olympiavoittajat vuodesta 1964 ja joka katsoisi televisiosta kaikki mahdolliset urheilukilpailut? Volyymi olisi tietysti käännetty aina kaakkoon, jottei selostuksesta livahtaisi yksikään sana ohi korvien. Tai jos mies lähtisi aina perjantai- ja lauantai-iltana lähipubiin laulamaan karaokea ja palaisi reissultaan eteisen matolle yhtä aikaa Hesarin kanssa? Tai jos mies olisi herkkä romantikko, joka kirjoittelisi minulle runoja, joita minun pitäisi istua kuuntelemassa, vaikka telkkarista tulisi Ensitreffit alttarilla?
Taitaa olla parempi unohtaa ensitreffit ja pysytellä tutussa ja turvallisessa avioliitossa.
Nyt eletään taas sellaisia aikoja, että kaipaisin kauppaa, josta saisi vaihtopäitä. Kuvittelin päässeeni vanhoista ajatusmalleistani eroon, mutta jouduin taas toteamaan, että siellä se sama vanha paska muhii korvien välissä edelleen.
Siitä on nyt reilu vuosi, kun vein vaa'an alakerran varastoon ja päätin lopettaa itseni punnitsemisen. En ole käynyt sen jälkeen kertaakaan vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoanikaan reiluun vuoteen. Vuosi on kulunut pääasiassa hyvin, ja olen voinut ja jaksanut yleisesti ottaen varsin hyvin, kun en ole kituutellut missään vaiheessa.
Kesällä - jota siis riitti minun kohdallani syyskuuhun asti - tuli syötyä ja juotua kaikenlaista, minkä seurauksena paino tietysti nousi. Lukemia en tiedä, mutta monet vaatteet - varsinkaan housut - eivät enää mahtuneet päälleni. Vaatteiden kinnaaminen selittyy osittain varmasti silläkin, että joihinkin paikkoihin on tullut lihasta, mutta kyllä sitä läskiäkin on tullut ihan kiitettävästi. Arvelin, että palautuisin taas hoikempaan kuosiin kuin itsestään, kun palaisin kesän jälkeen omaan ruokavaliooni ja säännölliseen liikuntaan.
Perjantaina päätin sitten sovittaa päälleni yksiä housuja, jotka ovat jonkinlainen mittarini. (Ovela painontarkkailija keksii kyllä keinot seurata painoaan: jos vaakaa ei saa käyttää, niin sitten otetaan avuksi esimerkiksi mittanauha ja tietyt vaatteet, joiden pitäisi sopia päälle. Jos ne eivät sovi, se on tietysti hirveän kriisin paikka.) Kuvittelin, että kun olen elellyt nyt tässä pari kuukautta säädyllistä elämää, se näkyisi kropassakin, ja housut solahtaisivat päälle kuin itsestään. Hevonkukkua. Housut kiristivät takapuolesta (mikä selittyy ehkä sillä lihaksella), mutta vatsa tursusi edelleen housunkauluksen ylitse. Itseinhon määrä oli ääretön, ja vaikka kuinka yritin psyykata itseni ajattelemaan asiaa hyvinvoinnin kannalta, se ei oikein onnistunut.
Järkevä ihminen olisi varmasti vain nauranut ajatuksilleen, mutta minulta taisi lentää järki sillä hetkellä ikkunasta ulos. Hetken aikaa mietin, että pitäisikö kaivaa se vaakakin esiin, niin saataisiin kärsimys oikein maksimoitua. Koska peli oli ikään kuin jo menetetty, perjantai-iltana oli sitten hyvä juoda saunan jälkeen kolme lonkeroa ja syödä jäätelö, suklaapatukka sekä vähän sipsejä. Lauantaiaamuna olo olikin sitten kuin lottovoittajalla.
Kaiken lisäksi satuin katselemaan perjantai-iltana vanhoja valokuviani. Törmäsin reilun kahden vuoden takaiseen saunakuvaan, jossa minulla on vain pyyhe ympärilläni.
Naama ei kestänyt päivänvaloa, ja ns. tissitkin melkein näkyivät.
Ensimmäinen ajatukseni kuvan nähdessäni oli, että olenpa ollut surkean näköinen. Käsivarretkin ovatkin pelkkä luuta ja nahkaa. Heti perään ajattelin kuitenkin, että näyttäisin nytkin mieluummin tuollaiselta ruipelolta kuin tuntisin itseni tällaiseksi punkeroksi. Enhän minä nytkään ole lihava millään virallisella mittapuulla, mutta minulla onkin oma mittapuu korvien välissä. Ja sille ei kelpaa mikään.
Löysin myös kuvan viime vuoden kesäkuulta Meksikosta.
Kuvittelin jalkojeni olevan kuvanottohetkellä ihan siedettävän näköiset (jos unohdetaan polvet!), mutta nyt kun katson kuvaa, niin minulla on kyllä ollut melkoiset kananjalat. Eihän minulla ole minkäänlaisia reisilihaksiakaan. Ei ole mikään ihme, että polvikin oireili tuolloin niin herkästi. Ja sitten toisaalta en tiedä, valitsisinko tänään ennemmin tuollaiset kanankoivet vai sen tosiasian, että nuo shortsit tuskin edes mahtuvat nykyään päälleni. (En todellakaan viitsi kokeilla.)
En tiedä, miksi edes kirjoitan tätä kaikkea, kun eihän tämä varsinaisesti mitään auta. On niin ristiriitaista, kun ymmärrän voivani nykyään (sekä henkisesti että fyysisesti) niin paljon paremmin kuin vuosi tai kaksi sitten, ja sitten toisaalta haluaisin kuitenkin palata noihin aikoihin. Järki on toistaiseksi voittanut, mutta en ole vielä tuntenutkaan näin suurta itseinhoa. Syömisvaikeuksista ei taida päästä koskaan kokonaan eroon, vaikka kuinka kuvittelisi päässeensä niistä voitolle. Aina tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli antaa vain mennä.
Tunnen itseni nykyään myös niin raihnaiseksi, että minusta tuntuu, että minut saisi kärrätä suoraan Sortti-aseman ongelmajätepisteeseen. Kyynärpääni ei ole edelleenkään parantunut, vaikka olen välttänyt painojen nostelua ja pyrkinyt olemaan rasittamatta kättäni muutenkaan. Vanha selkävaiva on palannut entistä pahempana, eikä siihen tunnu auttavan mikään - ei jooga, ei venyttely, ei seisominen istumisen sijaan eikä varsinkaan lepo. Sekä kyynärpää että selkä kiukuttelevat myös öisin, koska saatan nukkua tietämättäni selkä mutkalla ja käsi huonossa asennossa, ja olo on joskus herätessä aika karmea. No, ainakin tiedän olevani elossa!
Highway to hell?
Selän ja kyynärpään lisäksi myös rinnan seudulla on ollut kipua, jota sitäkin on jatkunut jo aika pitkään. Kivun sijainnin ja laadun perusteella olen diagnosoinut kivun johtuvan jonkinlaisesta vauriosta rintalihaksessa, mutta välillä tulee mieleen, että mitä jos se onkin jotain muuta. Jotain vakavampaa. Perjantaiyönä oli esimerkiksi oikein hyvä miettiä tällaisia, kun lonkerot herättivät minut valvomaan kolmen aikaan yöllä. Ei kai auta kuin mennä lääkäriin, niin loppuu tämäkin spekulointi.
Mutta hei: polvi on sentään ollut suhteellisen kivuton!
Onhan tässä jotain mukavaakin tapahtunut. Ukkeli tuli pyörähtämään Suomessa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, ja oli kiva päästä taas pussailemaan ja halimaan. En ole koskaan ollut mikään erityisen läheisyydenkipeä ihminen (päinvastoin), mutta aika tekee näköjään tehtävänsä. 😆 Ilo jää tosin lyhytaikaiseksi, sillä ukkeli lähtee taas huomenna Etelä-Amerikkaan, mutta onneksi minä olen jo tottunut näihin lähtöihin ja paluisiin.
Ukkelin jälkiruoka Brasserie Kämpissä.
Ukkeli muuten löysi sängyn alta ne ostamani levypainot, jotka olin jemmannut sinne. Ihmettelin, kun hän ei kommentoinut löydöstään millään lailla. Ehkä hän ajatteli, että tiedän, mitä teen. Heh heh.
Tämä oli nyt ehkä vähän ahdistavaa luettavaa, ja pahoitteluni siitä. Tiedän kyllä, että minun "ongelmani" ovat yleismaailmallisesti ajateltuna ihan naurettavia, mutta joskus vähäpätöiset asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet.
Käydäänpäs vaihteeksi Intiassa. Muistin nimittäin, että minulla on kirjoittamatta postaus huhtikuisesta testiajelustani Hyderabadin uudella metrolla, joka oli otettu käyttöön puolisen vuotta aiemmin.
Metromatkalle lähteminen vaati pientä taktikointia. En jaksanut selitellä anopille, minne olin menossa, sillä anoppi olisi kumminkin halunnut tietää, mihin minulla oli tarkoitus metrolla mennä. Täytyyhän matkalla nyt jokin kohde olla! Hänen olisi ollut vaikea ymmärtää päämäärätöntä ajelua, varsinkin kun siitä hyvästä pitää vielä maksaakin. 😀 Toiseksi anoppi ei olisi tykännyt siitä, että menen ajelemaan metrolla alkuiltapäivästä, jolloin oli vielä varsin kuuma. Hän olisi antanut kaikenlaisia neuvoja, milloin olisi parempi ajankohta mennä, mutta minä halusin mennä ajelulle nimenomaan iltapäivällä. Onneksi tunnen anoppilan tavat kuin omat taskuni ja tiesin, että anoppi köllähtäisi lounaan jälkeen sohvalle katsomaan iltapäiväsarjoja ja nukahtaisi siihen ennen ensimmäistä mainostaukoa. Lounaalle kotiin tullut appiukko pötköttelisi anopin vieressä divaanilla ja hän olisi nukahtanut jo ennen anoppia. Sitten minulla olisikin hyvä sauma livahtaa ulos, kun kumpikin olisi niin unenpöpperössä, ettei jaksaisi kysellä mitään.
Suunnitelmani osoittautui erinomaisen toimivaksi. Anoppi heräsi, kun avasin ulko-oven, ja raotti silmiään. Kuiskasin meneväni epämääräisesti ulos, ja se riitti selitykseksi.
Lähin metroasema, Ameerpet, on parin kilometrin päässä anoppilasta, ja vaikka olin ensin ajatellut kävellä asemalle, mukavuudenhalu voitti, ja lähdin autolla. Arvelin, että pysäköinti saattaisi tuottaa vaikeuksia, koska metroaseman liepeillä tuskin olisi viljalti vapaita parkkipaikkoja, mutta luotin kuitenkin siihen, että parkkipaikka löytyisi jostain.
Kävikin niin hyvin, että aseman lähellä oli opaste metron liityntäpysäköintialueelle. Hieno homma, että olivat rakentaneet oikein liityntäpysäköintipaikankin! Käännyin merkin osoittamaan suuntaan, mutta se vei sivutielle, joka kulki ruskeavetisen likajoen vieressä.
Liityntäpysäköintiä Intian malliin.
Aikani kujalla oltuani päätin lähteä selvemmille vesille. En tiedä, missä liityntäpysäköinti oli (ja oliko sitä ylipäänsä ollenkaan), mutta tuolla se ei ainakaan ollut. Päätin jättää auton vain jonnekin kadunvarteen, jos löytäisin paikan. Onneksi ihan metroaseman viereiseltä kujalta löytyi tyhjä kolo autolle. Sitten vain kohti metroasemaa, joka näyttikin aika massiiviselta rakennelmalta.
En tiennyt yhtään, miten lippusysteemi toimisi, mutta arvelin sen selviävän lippuluukulta kyselemällä. Aseman opasteet olivat ilahduttavan selkeät, joten niitä seuraamalla ei oikein voinut mennä vikaan.
Kertamatkaa varten lipuksi annettiin poletti, joka piti luetuttaa asema-alueen portilla, jotta portit aukesivat. Jos käyttää metroa enemmän, voi myös ostaa matkakortin, jolle ladataan arvoa.
Sesam aukene. (Nelivetoiset pääsevät pummilla.)
Olkalaukku piti laittaa menemään intialaiseen tyyliin läpivalaisun kautta, tai muuten ei ollut asiaa asema-alueelle.
Ameerpetin asema on kahden eri linjan risteysasema, ja metrot lähtevät kahdesta kerroksesta. Metro ei ole vielä ihan täysin valmis, vaan valmiina on vasta punainen linja L B Nagarista Miyapuriin sekä noin puolet sinisestä linjasta (Ameerpetista Nagoleen). Päätin kokeilla punaista linjaa ja ajaa Ameerpetista pääteasemalle Miyapuriin.
Vuoroväli punaisella linjalla oli 8 minuuttia ja sinisellä linjalla 15 minuuttia, mikä oli aika pitkä minusta. Mutta eipä minulla toisaalta ollut kiirettäkään, ja odottelu sujui mukavasti maisemia ja ihmisiä töllistellessä.
Nysse tulloo!
Metro oli sisältä oikein siisti ja miellyttävä.
Olin yrittänyt katsella asemalaiturilla, näkyikö jossain merkkiä siitä, että metrossa olisi erilliset vaunut naisille, mutta sellaisia ei näkynyt. Hyderabadin lähijunissahan on erilliset vaunut naisille, tai ainakin ennen oli. Metrossa kaikki matkustavat näköjään samoissa vaunuissa.
Metro kulkee koko ajan maan päällä, mikä on tosi kiva juttu, kun niin saa katsella maisemia. Metrossa on kuitenkin automaattiovet, joten on turha haaveilla, että matkan aikana saisi roikkua avoimessa oviaukossa, kuten lähijunissa tai pitkänmatkanjunissa voi tehdä.
Videoita tuli otettua aika monta, mutta pelko pois: en meinaa laittaa kaikkia tähän. Muutama pitää kumminkin laittaa näytteeksi siitä, millaista matkanteko metrolla on ja millaisia maisemia matkalla näkyy.
ESI Hospital - Erragadda:
Metrossa tulee kuulutukset kolmella kielellä: englanniksi, paikallisella kielellä teluguksi ja hindiksi.
Hyderabadin koilliskulma on kasvanut todella voimakkaasti, eikä sitä meinaa enää tunnistaa samaksi paikaksi kuin vuonna 2009. Metroyhteys kasvattaa aluetta varmaan entisestään.
Miyapur oli punaisen linjan pääteasema, joten oli jäätävä metrosta pois.
Poletti piti jättää ulosmenoportille, ja jäin miettimään, miten olisi käynyt, jos olisi onnistunut hävittämään polettinsa matkan varrella.
Intialaisten piletti- ja polettiautomaattien vieressä seisoo yleensä vähintään yksi työntekijä vahtimassa, että ihmiset osaavat käyttää automaatteja ja että kukaan ei yritä venkoilla omiaan.
Miyapurin metroaseman uloskäynti.
Miyapuriin päästyäni totesin, että minua ei oikeastaan huvittanutkaan mennä Miyapuriin, joten päätin lähteä takaisinpäin. Ei huvittanut ihan vielä palata anoppilaankaan, joten päätin ajaa takaisin Ameerpetiin ja vaihtaa siellä siniseen linjaan. Tulisipahan kokeiltua sekin linja tässä samalla.
Olin jossakin vaiheessa huomannut, että asemilla oli valokuvauksen kieltäviä kylttejä, mutta päätin noudattaa vanhaa ja hyväksi havaittua taktiikkaa. Kuvaisin niin kauan, kunnes joku tulisi kieltämään sen. Sitten pyytelisin kauheasti anteeksi, kun en ollut tiennyt, että kuvaaminen oli kiellettyä, ja lupaisin pyhästi olla ottamatta enää yhtään kuvaa. Jos kukaan ei tulisi kieltämään kuvaamista, se ei myöskään loppuisi. 😀
Kuvauskieltoa ei tullut, vaikka Miyapurin asemalla tulikin huomauttamista toisesta asiasta. Asemavalvoja joutui viheltämään pilliinsä ja viittilöimään minua kauemmas laiturin reunasta, kun seisoin kuvaamassa ilmeisesti liian lähellä raidetta.
SR Nagar - Ameerpet:
Ameerpetissa piti vaihtaa sinisen linjan metroon, jotta pääsin jatkamaan kohti Nagolea.
Ameerpet - Begumpet:
Parade Groundin asema on sinisen ja vihreän linjan risteysasema, ja siellä näki, että vihreä linja oli vielä aika vaiheessa.
Jäin pois Secunderabadin asemalla, ja koska tiesin Secunderabadin olevan todella vilkas paikka (lähinnä siksi, että siellä on rautatieasema), päätin jalkautua kadulle töllistelemään.
Asemanseudut ovat potentiaalisia paikkoja taskuvarkaille, joten yritin olla erityisen tarkkana käsilaukkuni kanssa (joka oli tosin piilotettu mustaan kangaskassiin). Huomatkaa tuon takana olevan ruutupaitaisen miehen murhanhimoinen katse. Huomasin sen onneksi vasta jälkeenpäin kuvaa katsoessani.
Palloilin Secunderabadissa aikani ja ostin muutaman sanomalehden. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä takaisin anoppilaan, kun kukaan ei edes tiennyt, mihin olin lähtenyt.
Prakash Nagar - Begumpet:
Ameerpetin asemalla oli aika jäädä metrosta pois ja lähteä katsomaan, vieläkö auto oli siellä, minne olin sen jättänyt.
Ja siellähän se oli! Jippii!
Sokeriruokomehua.
Sellainen oli se reissu. Seuraavan kerran kun olen Hyderabadissa, pitää ajaa tuo punainen linja vielä toiseenkin päähän, koska L B Nagarissa en ole (muistaakseni) koskaan käynyt.
