Vaarallisissa maisemissa

Olen näköjään aivan hurahtanut patikointiin, ja huomasin jo haaveilevani patikointireissusta Keski-Eurooppaan. Koska en ole sitä haavetta (kai) ihan lähiaikoina toteuttamassa, päätin toteuttaa toisen haaveeni ja käydä patikoimassa Kolilla. Minua on houkutellut Kolilla jo pitkään seitsemän kilometrin mittainen Mäkrän polku, mutta koska reittiä sanotaan vaativaksi, en ole uskaltanut käydä patikoimassa sitä aiemmin. Lapin patikkareissujen jälkeen olen kuitenkin saanut aimo annoksen lisää rohkeutta ja uskoa jaksamiseeni, enkä osaa pelätä enää minkäänlaisia patikkareittejä.

Äiti lähti mukaan mutta odotteli Kolin luontokeskuksessa ja Ukko-Kolin näköalapaikalla sen ajan, kun minä kävin kiertämässä Mäkrän polun.

Ensiksi kävimme kuitenkin syömässä Kolinportin Nesteellä pientä välipalaa.

Ei jatkoon.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli Kolin parkkipaikka, joka ei ollutkaan Kolin huipulla vaan alempana mäessä. Parkkipaikalta piti ottaa automaattihissi ylös Kolille.

Kolin luontokeskuksesta olisi saanut varmaankin karttoja Kolin patikkareiteistä, mutta en malttanut käydä hakemassa sellaista, vaan säntäsin polulle kuin hirvi. Reitti olisi varmasti hyvin merkitty, ja jos tulisi tenkkapoo, katsoisin reittiä matkalla netistä!

Mäkrävaara 3. No sinnehän mie oon just menossa.

Mäkrän polku on merkitty vihreällä. (Kuva: Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas.)

Ensimmäiseksi piti kuitenkin poiketa polulta sen verran, että kävin vilkaisemassa maisemia Ukko-Kolin ja Akka-Kolin huipuilta. Oli todella kaunis ja tyyni loppukesän/alkusyksyn päivä, ja moni muukin oli keksinyt lähteä Kolille. Yksin ei siis tarvinnut todellakaan näillä kallioilla kiipeillä.

Voivatko maisemat enää tämän suomalaisemmiksi tulla!

 
Mäkrän polun varrella on monta kivaa aukeamaa, ahoa. Niistä ensimmäinen on Mäkränaho.

Jokaisen patikoijan toiveuni: hirveä lauma ihmisiä.

Sitten alkoi nousu Mäkrävaaralle. Reitti on luokiteltu haastavaksi korkeuserojen takia, mutta jos on kiivennyt Saanalle, Mäkrävaaralle nousu sujuu leikiten. Hien saa kyllä hyvin Mäkrävaarallakin irtoamaan, jos etenee kohtalaisen reipasta tahtia.

Maisemat Mäkrävaaran laelta kuitenkin palkitsevat vaivan.

Täällä Eero Järnefeltkin on maalannut kuuluisan taulunsa Maisema Kolilta, ja kyllähän nämä maisemat inspiroivat vaikka minkälaiseen taideteokseen.

Mäkrävaaralta opasteet loppuivat kokonaan, joten oli aika kaivaa kännykkä esiin. Kävi kuitenkin niin hassusti, että netti ei toiminut jostain syystä ollenkaan. Olisi ehkä sittenkin kannattanut hakea se kartta!

Minulla ei ollut aavistustakaan, olinko oikealla polulla, mutta ei auttanut muu kuin jatkaa eteenpäin. Muistelin, että polun olisi pitänyt kääntyä takaisin kohti Kolia, mutta polku jatkoi aina vain suoraan, ja epätoivo meinasi iskeä. Onneksi - ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua - polku erkani kahdeksi, ja toinen poluista kääntyi oikealta tuntuneeseen suuntaan.

Tapasin risteyksessä epätietoisen pariskunnan, joka kyseli minulta, olinko varma siitä, minne olin menossa. Juu en. Pariskunnalla oli kartta, mutta silti hekään eivät olleet varmoja suunnasta. Päivittelimme yhdessä opasteiden puuttumista, mutta päättelimme lopulta, että oikealle kääntyvä polku vei takaisin Kolille.

Ikolanahon vuokratupa ja tulistelupaikka.

Kolin maisemat ovat hulppeat jokaisen huipun laelta, mutta itseäni miellytti jostain syystä eniten Paha-Koli.

Kaltevat silokalliot olivat huikea näky, puhumattakaan Paha-Kolin maisemista.

Ei siis tarvitse lähteä Lappiin asti, jos haluaa ihailla kotimaan huikeita maisemia!

Minä taidan nyt ruveta katselemaan, millaisia patikkareittejä Keski-Euroopasta löytyisi...

Luontoilta

Lapin-matkan liian ahkera kirjoittelu vaati näköjään taas vastapainoksi pienen blogitauon. Nyt on kuitenkin tutkittu luonnon ihmeitä taas siihen malliin, että kuvat pitää saada laittaa jonnekin, ja mikä olisikaan sopivampi kohde kuvaterrorille kuin blogi.

En viihtynyt kauan kotimaisemissa, sillä kurvasin Savonlinnan kautta taas tänne Itä-Suomeen. Pientä patikkareissuakin pukkaa ehkä jo huomenna.

Sain nähdä eilen ihan omin silmin, että tukkejakin uitetaan vielä! Tuli jotenkin nostalginen olo.

Kovin on kesäistä vielä.

Pääsin viikonloppuna toteuttamaan yhden pitkäaikaisista haaveistani, kun pääsin kokeilemaan pakohuonepeliä siskon perheen kanssa Savonlinnassa. Kokeilimme vankilapakoa, ja se oli juuri niin hauska kokemus kuin olin arvellutkin. On tosin pakko myöntää, että jos olisin ollut pakohuoneessa yksinäni, olisin ollut ihan avuton tunari. Onneksi oli viisaampia mukana, ja kyllä minäkin rupesin pääsemään loppumetreillä kärryille, mikä oli homman nimi. Seuraava pakohuonekokemus olisi ehkä jo vähän helpompi?

Enska ja Naltsa saivat uuden ystävän!

Maistelimme myös paikallisen pikkupanimon, Mustan Virran panimon oluita. Asiantunteva raatimme löysi tuoksuista muun muassa pisuaarimaisuutta ja mauista salmiakkimaisuutta. Päädyimme yksimielisesti siihen, että paras olut oli tämä:

Jos et tykkää katsella ötököiden kuvia, niin nyt on hyvä aika siirtyä muualle.  😆

Hän on saanut siipeensä.

Ylävitonen!

Ilman käsiä!

Näin myös ehkä elämäni suurimman hämähäkin. Hän oli saanut paistin ja pelkäsi, että tulen varastamaan sen.

Tää on mun.

Kantarellejakin on löytynyt, vaikka vielä muutama viikko sitten ei olisi voinut uskoa, että tänä vuonna tulee sienen sientä. Nyt kantarelleja on ollut jopa niin paljon, etten muista koskaan saaneeni kantarelleja niin paljon kerralla. 

Hei täällä on apaja!

Melkein törmäsimme tiellä tepasteleviin isoihin ruskeisiin lintuihin, jotka jäivät meiltä tunnistamatta.

Osaisiko joku muu kertoa, mitä nämä ovat? Itse veikkailin peltopyytä, mutta veikkaus taitaa olla väärä.

Taas on saunottu. Tänään, eilen ja toissapäivänä.

Uimaan en mennyt, vaikka vesi oli jopa 16-asteista.

Eipä mulla tällä kertaa muuta.