Uusi elämä SIM-kortille

Kävimme ukkelin kanssa yhden teleoperaattorin, Airtelin, liikkeessä, kun intialainen normaalikokoinen SIM-korttini piti vaihtaa pienempään; sellaiseen, joka mahtuisi iPhoneen. Olimme nähneet Lifestyle-tavaratalon vieressä melko isolta näyttävän Airtelin toimiston, jonne suunnistimme.

Ukkelillekin piti saada pienempi SIM-kortti, ja koska hänellä on postpaid-liittymä, meidät ohjattiin liikkeen yläkertaan, jossa postpaid-asiat hoidettiin. Toinen kerros muistutti hieman rähjäistä vinttihuoneistoa, jossa oli kaksi huonetta sekä muutama toimistopöytä tietokoneineen ja tuoleineen. Yhden pöydän takana istui mies, joka kertoi, että heillä ei ollut pieniä SIM-kortteja mutta että tilaamalla semmoisia kyllä saisi. Pienemmän kortin saisi tehtyä myös isommasta kortista pienemmäksi leikkaamalla. Minusta SIM-korttien leikkely kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta kun ukkeli sanoi, että kortteja leikellään Suomessakin ja että tämä ei ole mikään intialaisten keksimä vilunkikeino, suostuin kortin leikkaamiseen.

Ojensimme normaalikokoiset SIM-korttimme Airtelin miehelle, joka alkoi askarrella korttien kanssa. Ei mennyt kuin hetki, kun SIM-kortit olivat pienentyneet minikokoisiksi. Rupesimme asentamaan kutistuneita SIM-kortteja puhelimiimme, mikä vaati hieman sorminäppäryyttä, sillä iPhonen SIM-luukku on puhelimen sivussa, ja luukun avaamiseen tarvitaan jonkinlainen terävä esine. Paremman kapineen puutteessa riisuin toisen korvakoruni, jolla saimmekin SIM-luukut aika kätevästi auki. Airtelin mies jatkoi puolestaan puuhastelua oman puhelimensa kanssa, itsekseen naureskellen ja ihan toisella planeetalla ollen. Uudet SIM-kortit sisään saatuamme odottelimme hetken... ja molemmat puhelimet ilmoittivat, että verkkoa ei löydy.

Kun kumpikaan puhelin ei toiminut, Airtelin mies laittoi vastentahtoisesti oman puhelimensa sivuun ja alkoi tutkia puhelimiamme. Hän epäili, että puhelimissa saattoi olla operaattorilukitus päällä, koska "kyllä nämä leikatut SIM-kortit ovat aina ennenkin toimineet". Kyse ei kuitenkaan voinut olla siitä, joten miehen piti ruveta oikein töihin. Mies räpelsi hetken puhelinten kanssa, ja sanoi sitten kättään ojentaen: "madam, pin". Minä aloin luetella miehelle PIN-koodiani, mutta mies keskeytti minut: ei, ei, en minä PIN-koodia halua, vaan sen korvakorun - miehellä itsellään kun ei ollut mitään, millä hän olisi saanut SIM-luukun auki. Mitä suotta; asiakkaiden korvakoruthan ajavat saman asian.

Taaksemme oli ilmestynyt odottelemaan vuoroaan toinen asiakas, nuorukainen, joka oli tullut hakemaan postpaid-liittymää. Hän oli asioinut toimistossa ilmeisesti samalla asialla aiemminkin, koska vaikutti niin kyllästyneeltä. Airtelin mies huuteli meidän ylitsemme takanamme istuneelle nuorukaiselle: onko sinulla nyt kaikki tarvittavat dokumentit mukana; todistus asuinpaikasta, kuvallinen henkilötunnus, valokuva ja maksu?

Mukana oli kuulemma kaikki tarvittava... mutta kävisikö asuinpaikan todisteeksi isän nimellä oleva sähkölasku? Airtelin mies hymisteli, että eihän se riitä alkuunkaan; mene hakemaan lisää papereita ja tule maanantaina uudestaan. Nuorukainen oli kuitenkin sinnikäs ja tarjosi seuraavaksi luottokorttilaskuaan - riittäisikö se? Airtelin mies oli edelleenkin nuiva, mutta päätti lopulta, että kopiot kummastakin yhdessä riittäisivät. Kopiointi ei kuitenkaan onnistuisi Airtelin liikkeessä, vaan kopiointi pitäisi käydä suorittamassa viereisen Lifestyle-tavaratalon toisessa kerroksessa. Nuorukainen kasasi kamppeensa ja lähti kopiomatkalle.

Airtelin mies jatkoi puuhastelua meidän puhelimiemme kanssa; siirteli SIM-korttejamme edestakaisin puhelimesta toiseen ja pilkkoi vielä yhden ylimääräisen SIM-kortinkin - eivätkä puhelimet sittenkään toimineet. Lopulta hän huusi alhaalta hätiin toisen miehen, joka hänkään ei saanut ongelmaa ratkaistua.

Kun pulmaa ei saatu yläkerrassa ratkaistua, meidät lähetettiin toisen miehen matkassa alakertaan ja tiskin ääreen, jossa oli juuri yksi perhe suunnittelemassa iPhonen ostoa. Liikkeessä ei kuitenkaan ollut yhtään iPhonea, jota ostamista suunnittelevat asiakkaat olisivat voineet tutkia, joten mies tyrkkäsi minun puhelimeni perheen eteen: tässä on yksi iPhone; kokeilkaa sitä, millainen se on. Minä seurasin vierestä kiukusta kihisten, kuinka vieraat ihmiset näpelöivät puhelintani - ties mitä tietoja he onnistuisivat sieltä kadottamaan!

Lopulta alakerran mies sujautti puhelimeni pöytänsä alle, jossa hän ilmeisesti liitti puhelimen tietokoneeseen. Sitten seurasi jumppaosuus: mies kyykki välillä pöydän alla ja ponkaisi taas välillä pöydän yläpuolelle näkyviin. En yhtään tiedä, mitä mies puhelimelleni tiskin alla teki, mutta viidessä minuutissa verkko kuitenkin löytyi ja puhelin alkoi toimia. Oli jo aikakin, sillä liike alkoi sulkea oviaan siltä illalta: vartija alkoi rullata metallisermiä ikkunoiden eteen, ja myyjät alkoivat sammutella valoja. Sain vihdoinkin puhelimen toimivana käteeni, ja päätin, että nyt en enää luovuttaisi sitä kenenkään muun haltuun.

Loppuhuipennuksena Airtelin mies heitti vielä yliolkaisesti hinnan palveluksistaan: 500 rupiaa. Hinta oli naurettavan korkea - sen olisi kuulunut olla vain murto-osa tuosta - mutta maksoimme mukisematta, jotta pääsimme lähtemään toimistosta mahdollisimman äkkiä.

Viimeiseksi tarkistin vielä, että minulla oli molemmat korvakorut korvissa.

Puutarhamessuilla

Kävimme tänään puutarhamessuilla, jossa oli esitteillä ja myynnissä erilaisia kasveja, siemeniä, ruukkuja, työvälineitä, lannoitteita sekä tietenkin syötävää. Minun olisi tehnyt mieli ostaa kaikenlaisia kasveja ja siemeniä uuden kodin parvekkeelle, mutta rupesin sitten muistelemaan, miten kaikille kasveilleni on yleensä käynyt. Lopulta päätin tyytyä vain katselemaan.

Kävimme tapahtumassa keskipäivällä, ja kun aurinko porotti täydeltä terältä, ensi kertaa Intiaan tulon jälkeen tuntui tuskastuttavan kuumalta. Kesän alkuun on vielä pari kuukautta, mutta minun mielestäni lämpötilojen ei tarvitsisi kyllä nousta tästä enää yhtään.

Kasveja oli messuilla jos jonkinlaista, ja suurin osa niistä oli minulle ihan tuntemattomia (ylläri!). Lopulta silmiini osui jotain tuttuakin!

Näitä on minulla ollut joskus Suomessa parvekekukkina.
Mitä nämä nyt olivatkaan nimeltään?

Vähemmän tuttuja, mutta kivan näköisiä kukkia.

Mikrokastelua.

Intiassa kun ollaan, kuvaan kuuluu tietysti se, että ostoksiaan ei tarvitse itse kanniskella. Kanniskelu ulkoistettiin miehille ja naisille, jotka kuljeskelivat alueella korit kainalossaan.

Korissa kulki näppärästi vähän suurempikin kuorma.

Ihan kiva puska, mutta kuinkas tämä saadaan mahtumaan autoon?

Yhdessä kojussa myytiin paljon (ja halvalla) ihania erivärisiä kiviä, jotka jäivät kaivelemaan mieltäni. Olisi tehnyt kovasti mieli ostaa näitä, mutta en millään keksinyt, mitä näistä voisi tehdä. Sattuisiko joltakulta löytymään ehdotuksia? Näyttely jatkuu maanantaihin asti, joten vielä ehtisi ostoksille.

Yhden kojun edessä oli hirveä ryysis, ja syykin siihen selvisi: kyltin mukaan siellä myytiin Maailman Parasta tuoreista hedelmistä tehtyä jäätelöä.

Meiltä jäi jäätelö kuitenkin maistamatta, kun ei jaksettu jäädä jonottamaan.

Näin useammankin esittelijän pöydällä hillittömiä mötkäleitä, joiden arvelin olevan jonkinlaisia hedelmiä.

Lähempi tarkastelu paljasti, että nämä olivat palmupuun hedelmäryppäitä. Yksi palmupuun hedelmä on suunilleen luumun kokoinen, ja yhdessä ryppäässä voi olla jopa 7000 hedelmää! Yksi rypäs saattaa painaa 40-50 kiloa. Öljypalmun hedelmistä - sekä hedelmämallosta että siemenistä - saadaan palmuöljyä, jota käytetään ruoanlaitossa muun muassa Kaakkois-Aasiassa.

Luonnonlääkkeitä eri vaivoihin.

Bambusta tehtyjä hauskoja kasvialustoja kukkasille.

Näyttelyalueen ulkopuolella oli esitteillä kasvisten ja hedelmien kuljetukseen tarkoitettuja pakettiautoja. Ne oli koristeltu hauskasti kukkaköynnöksin.

On näköjään ihan sama, käynkö sisustusmessuilla vai puutarhamessuilla, kun mukaan tarttuu kuitenkin aina vain ruokatuotteita. Tällä kertaa ostimme luomukahvia (ilman sikuria, jee!), vihreää luomuteetä ukkelille ja herkkusienipikkelssiä (joka kuulosti niin omituiselta, että sitä oli ihan pakko kokeilla). Herkkusienikeksejä en sentään ostanut, vaikka nekin kuulostivat aika omituisilta.

Ihanan aurinkoinen myyjä pakkaa ostamiani kahvia ja teetä pussiin.

Lisäksi ostin kaulakorun, joka oli tehty kookopähkinän kuoresta.

Pudonneiden kookospähkinöiden kuorista oli tehty paljon muitakin ihania juttuja, muun muassa korvakoruja, keittiövälineitä ja tauluja. Mukavaa kookospähkinöiden uusiokäyttöä!

Voi tätä onnea!

Asunnon haeskelu on päättynyt! Jippii!

Ukkeli allekirjoitti vuokrasopimuksen maanantaina, ja eilen kävimme katsomassa asuntoa vielä uudestaan. Olimme nähneet viikon aikana kaikenlaisia asuntoja, joista miellytti oikeastaan vain kaksi. Toinen oli se, josta kerroinkin jo aikaisemmin - sijainniltaan aivan täydellinen asunto, joka oli meille kuitenkin liian kallis ja jonka keittiön tiskipöytä oli ruosteessa. Toinen oli aivan uusi, vasta valmistunut asunto, joka oli sisältä aivan täydellisen ihana. Sieltä ei puuttunut mitään, ja keittiökin oli länsimaisen moderni liesituulettimineen ja muine härpätyksineen. Miinuspuolena asunnossa oli se, että se sijaitsi aivan uudella asuinalueella, joten taloa ympäröivät rakennustyömaat. Yhdelle puolelle nousevaan taloon tehtiin vasta perustuksia, mikä tarkoitti sitä, että rakennustyömaata saisi katsella vielä ainakin vuoden. Se puolestaan lupasi paljon melua, pölyä ja ympäristössä kuljeskelevia raksamiehiä. Ihastuin asuntoon kuitenkin niin totaalisesti, että olin jo melkein valmis asumaan rakennustyömaiden keskellä, mutta ukkeli sai minut onneksi järkiini.

Asuntojen hintoja ja kuntoja katseltuamme totesimme, että ehkä se toinen asunto ei olekaan niin kallis, kun ottaa huomioon sen sijainnin ja kunnon. Täydellisempää sijaintia kun emme oikeastaan voi toivoa. Kun ukkelilla ei kaiken lisäksi ole aikaa juosta katselemassa asuntoja kaiket päivät, päätimme ottaa lopulta tämän toisen asunnon.

Maanantai-iltana, kun sopimus oli jo allekirjoitettu, rupesimme miettimään, olikohan asunto sittenkään niin hyvä kuin muistimme. Emmehän me olleet tutkineet esittelykäynnillä läheskään jokaista nurkkaa ja kaappia; mitä jos asunnosta löytyisikin karmeita yllätyksiä?!

Sisäänkäynti (oikealla etualalla oleva ovi on meidän).
Välittäjäkin pääsi näköjään kuvaan...

Eilen menimme katsomaan asuntoa uudestaan, koska meidän piti tehdä lista niistä asioista, jotka vuokranantajan tulisi hoitaa kuntoon ennen muuttoamme. Onneksi mitään kamalia yllätyksiä ei tullut vastaan, vaan asunto tuntui heti ensi hetkestä alkaen jotenkin kodilta. Ennen kaikkea tykkään siitä, että asunto on niin valoisa, sillä entinen asuinpaikkamme oli niin karmea pimeä loukko, että minua suorastaan ahdisti siellä. Keittiössä kokkaileminenkin oli varsinaista pakkopullaa, sillä inhosin keittiötä niin paljon kuin vain voi jotakin huonetta inhota.

Olohuone-ruokailutilayhdistelmää.
Kaksi kuvassa näkyvää ovea johtavat puja-huoneeseen ja yhteen kylppäriin.

Emme tule tarvitsemaan puja-huonetta (hindujen eräänlainen kotialttarihuone) mihinkään uskonnollisiin tarkoituksiin, ja edellisessä asunnossakin puja-huone oli romuvarastona. Nyt olen kuitenkin hieman miettinyt, että voisin kehitellä puja-huoneesta jonkinlaisen mietiskely- tai rauhoittumistilan, jolla ei ole mitään tekemistä minkään uskonnon kanssa. Saa nyt nähdä, mitä huoneesta syntyy, ja syntyykö mitään.

Keittiökin on ihanan valoisa, ja tykkään keittiöstä muutenkin tosi paljon! Tuskin maltan odottaa, että pääsen laittamaan sinne ruokaa! Keittiön ainoa miinuspuoli on se ruma ja ruosteinen tiskipöytä, jonka laitoimme kylläkin siihen vuokranantajan muutoslistalle. Paljon muuta listalle ei sitten tullutkaan: yhteen makuuhuoneeseen pitää laittaa tuuletin, ikkunoiden päälle pitää laittaa verhotangot, ja koko kämppä pitää tietenkin siivota. Saa nyt nähdä, mitkä kaikki näistä tulevat toteutumaan. Olen jo henkisesti ainakin varautunut kuuraamaan kämpän katosta lattiaan - ja teen sen ihan mielelläni.

Asunnon pitäisi olla muuttovalmis helmikuun ensimmäinen päivä, mutta en vielä tiedä, muutammeko oikeasti silloin vai jokin toinen päivä. Ensin pitää nimittäin selvittää, mikä päivä on muuton kannalta suotuisa päivä, koska jos muuttaa epäsuotuisana päivänä, niin sehän tuottaa huonoa onnea. Näitä intialaisten uskomuksia...

Näkymä makuuhuoneen parvekkeelta.

Ainoa, mikä asunnossa oikeastaan arveluttaa, on sen sijainti suhteellisen vilkasliikenteisen tien varrella. Mitenköhän paljon liikenteen melu tulee haittaamaan asumista? Luotan kuitenkin siihen, että liikenne on yöllä vähäisempää ja että senkin melun saa hukutettua tuulettimen läpätyksen alle. Nyt vain odottelen sitä hetkeä, että saan avaimet käteeni.

Ovisilmä

Ihmettelin alkuun anoppilan ulko-oven viereiseen ikkunalasiin raaputettua aukkoa, jonka päälle on lätkäisty jonkinlainen tarra. En tajunnut ollenkaan, miksi appivanhemmat eivät olleet peittäneet reikää jollakin - reiästähän pystyy näkemään suoraan sisään, jos laittaa silmänsä siihen kiinni.

Käydessämme alakerrassa asuvan perheen luona huomasin, että heidänkin lasissaan oli samanlainen reikä. Se tosin oli tehty paljon huolellisemmin, sillä reikä oli ihan säntillisen pyöreä eikä mikään huolimaton raaputus. Jokin tarkoitus reiällä täytyy siis olla, koska muillakin on semmoinen!

Jonkin ajan kuluttua, paikallista elämänmenoa seurailtuani, ymmärsin: reikähän on intialainen versio ovisilmästä! Eihän ovisilmän tarvitse välttämättä olla ovessa, eikä sen tarvitse olla olemassa pelkästään siksi, että siitä tiirailtaisiin käytävässä liikuskelevia. Kun meillä Suomessa ovisilmä on sitä varten, että siitä voi kyttäillä asunnosta ulos, täällä ovisilmä näyttää olevan sitä varten, että siitä voi katsella asunnosta sisään. Kun anoppi esimerkiksi tulee ulkoa jostakin, hän soittaa ensiksi ovikelloa, minkä jälkeen hänellä on heti silmä reiässä kiinni, jotta hän näkee, mitä sisällä oikein tapahtuu.

Miksei kukaan tule avaamaan mulle ovea?

Jos olen jäänyt asuntoon yksin, ja menen avaamaan ovea anopille, hänen kotiinpaluunsa huvittaa minua aina suunnattomasti: ensin ovelta kuuluu kolkutus, sitten ovikellon soitto, ja siinä vaiheessa kun ehdin olohuoneeseen, lasin takana näkyykin jo anopin tumma hahmo - naama lasissa kiinni.

Vuokrata halutaan

Olen kurkkuani myöten kyllästynyt anoppilassa asumiseen ja haluaisin jo kovasti omaan kotiin. Jopa siivoaminen kuulostaa varsin houkuttelevalta ajanvietteeltä - kunhan se vain olisi oman kodin siivoamista! Anoppi on alkanut ärsyttää minua viime päivinä ihan suunnattomasti, ja tunne saattaa tietysti olla ihan molemminpuolinenkin - vaikka oikeasti en kyllä ymmärrä, miten minä muka voisin ärsyttää jotakuta, koska minähän olen kaikin puolin niin täydellinen.

Tulemme anopin kanssa tavallisesti oikein loistavasti juttuun, joten kai tämä ärsytys johtuu siitä, että olemme viettäneet viime aikoina aivan liikaa aikaa yhdessä. Varmaankin kun katselee toisen naamaa jatkuvasti, ne luonteenpiirteet, joihin muulloin pystyy suhtautumaan huumorilla, alkavat ärsyttää ihan hirveästi. Kun meillä on luonne-erojen lisäksi välissämme sukupolven mittainen kuilu, aivan erilaiset kulttuuritaustat ja vielä kieliongelmiakin, olisi kai mahdotonta tulla ihan täydellisesti juttuun. Näin yritän ainakin itselleni uskotella... Huoh.

Asunnon haeskelu ei ole sekään edistynyt puusta pitkälle. Yhtenä päivänä kävimme katsomassa välittäjän esittelemiä asuntoja ja toisena harrastimme hieman intialaisempaa asunnon metsästystä: Ajelimme niillä seuduilla, joilla haluaisimme asua, ja bongailimme vuokrataan-kylttejä. Sitten soittelimme kylteissä oleviin numeroihin ja kyselimme, millainen ja minkä hintainen asunto olisi tarjolla.

Kyselimme myös portinvartijoilta, olisiko heidän talossaan tai jossakin lähistöllä mahdollisesti asuntoja vuokralla. Tällainen summamutikassa haeskelu on aika aikaanvievää, mutta toisaalta kylttien bongailu on aika hauskaakin. Vähän kuin olisi sienestämässä - "hei, tuolla on taas yksi!" Haku ei kylläkään tuottanut ainakaan tällä kertaa tulosta.

Välittäjä esitteli meille kaikennäköisiä asuntoja, joista yksi oli erityisen mieleenpainuva. Asunto oli hirmuisen iso, ja sitä oli ennen käytetty toimistotilana.

Kämppä oli edelleenkin täynnä toimistokalusteita ja fläppi- ja liitutauluja, joilla oli firmalta jääneitä raapustuksia ja piirustuksia.

Yhdessä makuuhuoneessa hämmästyin vielä enemmän, sillä lattia oli täynnä höyheniä ja sulkia. Mikähän lintumurha täällä on tapahtunut?

Kun astuin makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylppäriin, hämmästykseni vaihtui järkytykseksi, kun tajusin, että pesualtaassa liikkui jokin! Sydämeni meinasi pysähtyä, kun luulin, että siellä on rotta tai jokin muu vastaava!

Mutta voi sentään! Altaaseen oli tehty pesä, jossa oli kaksi mustanokkaista linnunpoikasta. Ne olivat varmaan vähintään yhtä säikähtäneitä kuin minäkin, ja jätin poikaset pian omaan rauhaansa. Onneksi asunto oli muutenkin epäsopiva, ettei tarvinnut ottaa omalletunnolleen yhden lintuperheen hajottamista!

Muutkin välittäjän esittelemät asunnot olivat syystä tai toisesta epäkelpoja - paitsi yksi, joka oli monessa suhteessa aika täydellinen. Se oli muutaman minuutin päässä ukkelin toimistosta ja kävelymatkan päässä KBR-puistosta, jossa käyn yleensä lenkkeilemässä. Läheisyys näihin paikkoihin helpottaisi elämääni huomattavasti, kun ei tarvitsisi ajella ruuhka-aikoina kaupungin laidalta toiselle.

Asunto oli muutenkin kiva, paitsi että se oli karmean likainen, tiskipöytä oli ruosteessa, eikä aivan asunnon lähellä ollut mitään palveluja. Omistaja kuitenkin kuulemma siivoaisi kämpän ennen muuttamista ja voisi vaihtaa tiskipöydänkin, mutta minulla on - jostakin syystä, hehe - omat epäilykseni intialaisen siivouksen perusteellisuudesta. Suurin pettymys asunnossa oli kuitenkin hinta, joka oli aika korkea, ja omistaja vaati kaiken lisäksi vielä etukäteismaksuna kuuden kuukauden vuokrankin! Emme ole kuitenkaan luopuneet tuon asunnon suhteen vielä ihan kokonaan toivosta, vaan yritämme katsoa, suostuisiko omistaja tulemaan hinnassa hieman vastaan.

Eilen pakenin anoppia muun muassa Vengal Rao -puistoon, jossa istuskelin lukemassa parisen tuntia. Samalla seurasin, kun aurinkoinen iltapäivä vaihtui hämärtyväksi illaksi.

Viikonloppu maalla

Sankranti-viikonloppu maaseudulla sujui mainiosti, vaikka sankranti jäikin meiltä oikeastaan kokonaan juhlimatta. Perjantai-iltana, jolloin bhogi-nuotioita poltettiin, olimme Bangaloressa, joten emme nähneet ensimmäistäkään nuotiota. Sunnuntai-iltana taas, kun ukkelin tädin kotikylässä olisi järjestetty sankranti-seremonia lehmien kunniaksi, olimme toisaalla tutustumassa erääseen luomutilaan. Olin toivonut, että ehtisimme takaisin ennen seremonian alkua, mutta toisin kävi. Asia ei lopulta kuitenkaan juurikaan harmittanut, koska luomutilavierailu oli niin ainutlaatuinen ja erittäin mielenkiintoinen. Kirjoittelen vierailusta joskus lähitulevaisuudessa ruokablogissani. Näin muuten Bangaloresta ensimmäistä kertaa muutakin kuin lentokentän, mutta Bangaloren-kokemuksistakin kirjoittelen ehkä joskus myöhemmin.

Raskasta liikennettä kylän ohikulkutiellä.

Jotakin sankrantiin liittyvää kerkesin minäkin kuitenkin näkemään. Saavuimme anopin sisaren kotikylään lauantaina, ja illalla näin, kun ihmiset pesivät porttiensa edustoja ja valmistelivat niitä värikkäiden rangoli- eli muggu-koristeiden piirtämiseen.

Seuraavana aamuna kiertelin kylässä ihastelemassa talojen eteen ilmestyneitä taideteoksia.

Eräs kylän mies kertoi, että rangolit olivat ennen paljon hienompia; nykyään ihmiset eivät enää viitsi nähdä niiden takia niin paljon vaivaa. Minusta ne ovat kuitenkin edelleenkin hienoja! Rangolien keskelle on aseteltu lehmän lannasta tehtyjä palloja, jotka on koristeltu muun muassa kukkasilla ja kurkumalla. Niiden tarkoituksena on houkutella vaurautta ja onnea taloon.

Sunnuntaina illan lehmien palvontaseremoniaan valmistauduttiin pesemällä lehmät.

Lehmien utareisiin suihkutettiin suihkupullolla hyönteiskarkotetta, joka pitää kärpäset loitolla. Myöhemmin illalla lehmät koristeltiin muun muassa kukkasin ja kukkaseppelein, ja niiden sarvet maalattiin. Sitten lehmät vietiin kulkueessa rumpujen soidessa kylän temppelille, jossa lehmille suoritettiin eräänlainen jumalanpalvelus, puja, jossa lehmät siunattiin. Lehmät ovat Intiassa arvokkaita eläimiä - eivät ainoastaan siksi, että lehmää pidetään pyhänä eläimenä, koko ihmiskunnan äitinä, vaan myös sen takia, että lehmästä saadaan arvokasta maitoa sekä lantaa, jota käytetään sekä lannoitteena että polttoaineena kylien uuneissa. Lehmät ovat myös arvokas apu peltotöissä.

Hienosti koristellut lehmät jäivät minulta näkemättä, mutta näin sentään yhden, jonka sarvet oli maalattu.

Arkielämä tädin kylässä - kuten muissakin samankaltaisissa kylissä - on varmaan aika samanlaista kuin se on ollut "aina". Maatalouden merkitys tulonlähteenä on kuitenkin vähentynyt. Kyseisessä kylässäkin on sata taloa, mutta läheskään kaikki eivät enää elä maataloudesta. Tädin naapurin mies oli esimerkiksi poliisi ja hänen vaimonsa opettaja. Kuivuus on koetellut kylää jo useana vuotena peräkkäin, ja siksikin yhä useampi on joutunut luopumaan maanviljelystä.

Eräs mies ajoi työkseen tankkiautoa, ja koska hän oli hyvin ylpeä autostaan, hän halusi minun ottavan siitä kuvankin.

Ukkelin täti työllistää kylässä aika monta ihmistä, sillä tädillä on kylässä paljon maata. Tähän aikaan vuodesta kasvissato on aika pientä, mutta linssejä (kuvassa) ja korianteria pelloilla ainakin kasvoi.

Kylässä ei ollut kauppoja eikä oikein mitään muutakaan, mutta isompi naapurikylä oli melkein kävelymatkan päässä. Siellä oli pieniä kauppoja ja kaikki muu välttämätön. Hieman kauempana oli vieläkin isompi kylä, jossa oli esimerkiksi automaatti ja xerox-toimisto, jossa saattoi käydä otattamassa kopioita. Sielläkin tuli käytyä, kun täti tarvitsi passistaan kopiot.

Kylän katuja ja taloja.

Tädin talo.

Sankranti symboloi myös eräänlaista universaalia rakkautta ja ystävyyttä, joten juhlan aikana myös palvelusväkeä kiitetään muun muassa valmistamalla heillekin monenlaisia herkkuja. Täti oli esimerkiksi valmistanut aivan valtavan määrän ariseluja, riisistä ja palmusokerista valmistettuja lättänöitä makeisia, sekä jättimäisen ruukullisen dosa-taikinaa, josta palvelusväki itse paistoi dosa-lättynsä ulkokeittiössä.

Kyläelämä oli ihan mukavaa muutaman päivän ajan, mutta jos meillä ei olisi ollut mitään ohjelmaa, tylsyys olisi kyllä saattanut kyllä alkaa vaivata minua - aika noloa tunnustaa! Kyläläiset ovat tietenkin tottuneita rauhallisempaan elämänmenoon: aiemmin, kun kylässä ei ollut televisioita, kylän väki kokoontui iltaisin istuskelemaan ja keskustelemaan kujan varteen rakennetuille pitkille sementtipenkeille. Televisio tuli kylään vasta niinkin äskettäin kuin 15 vuotta sitten ja mullistikin vapaa-ajanvieton sitten ihan totaalisesti, sillä nyt kaikki istuvat iltaisin omissa kodeissaan tuijottamassa töllötintä. Tädin palvelusväelläkin on oma televisio palvelusväen asuinrakennuksessa, ja sieltä kuului iltaisin aina äänekäs television pauhu.

Erään työntekijän tyttäret.

Voisi luulla, että tuommoisessa kylässä on öisin hyvinkin hiljaista, mutta asia on ihan päinvastoin: mekkalaa on yöllä enemmän kuin päivällä. Kun ihmiset ovat menneet nukkumaan, eläimet aloittavat nimittäin elämöintinsä: lehmät jatkavat ammumistaan oudon myöhään, kulkukoirat pitävät hirveää mekkalaa jahdatessaan toisiaan, kukko aloittaa kiekumisensa jo kahden jälkeen ja tunnistamattomaksi jääneet eläimet kirkuvat oudosti. Epäilen viimeksi mainittujen olleen apinoita, joita näki päivisinkin todella paljon.

Eläinten äänet häiritsivät yöuniani ihan kummallisen paljon, mutta vieläkin kiusallisempi häiriötekijä oli kylmyys. Lämpötila laski yöllä alle kymmenen asteen, ja lämmittämättömässä talossa on silloin todella kylmä. Minulla ei ollut edes paksuja vaatteita mukana (paitsi villasukat), eikä tädilläkään ollut täkkejä. Niinpä sitten revimme yöllä ukkelin kanssa päällemme kaikki peitot ja lakanat, jotka vain suinkin löysimme, jotta saimme nukuttua edes jotenkin.

Mies mytyssä.

Minun paleluni huvitti kaikkia suunnattomasti: tulenhan minä kylmästä pohjoisesta, jossa pitäisi olla tottunut kylmään! Ero onkin siinä, että meillä Suomessa ei tarvitse koskaan palella sisällä kotona, vaikka ulkona olisi sata astetta pakkasta!