Olen pitkään vältellyt Korialla käymistä, koska paikka on synnyttänyt minussa selittämätöntä ahdistusta. Olen käynyt paikkakunnalla vain tapaamassa siellä asuvaa ystävääni, mutta siihen se on sitten jäänytkin. En ole tahtonut kierrellä vanhoissa asuinmaisemissa, enkä varsinkaan mennä lähelle koulua tai muita paikkoja, jotka kuuluivat kiinteästi lapsuuteeni.
Olen yrittänyt miettiä, miksi olen kokenut paikan niin ahdistavana. Ehkä minusta on tullut lapsuudesta tuttujen paikkojen lähellä se sama vanha Satu, joka olin lapsenakin. En ole pystynyt erottamaan aikuista minääni siitä neuvottomasta ja pelokkaasta lapsesta, ja kokemus on tuntunut epämiellyttävältä ja ahdistavalta.On tehnyt mieli kiljua itselleni, että minä en ole enää se sama Satu, vaan tämä nykyinen versio on monella tapaa parempi kuin se entinen! Välttääkseni kohtaamasta kaikkia kielteisiä tuntemuksia minusta on tuntunut parhaimmalta vaihtoehdolta pysytellä paikkakunnalta kokonaan pois.
Viime kuukausina olen kuitenkin käynyt läpi jonkinlaista muutosprosessia, minkä joku blogini lukijoistakin on saattanut ehkä havaita. Kävin pohjalla ja annoin itselleni - ensimmäisen kerran elämässäni - luvan käydä läpi menneisyydessä tapahtuneita asioita ja niihin liittyvää ahdistusta. Sen jälkeen olen lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja yrittänyt muodostaa minäkuvaani uudestaan. Ehkä en olekaan niin paska ja kelvoton tyyppi kuin olin luullut?
On siis todellinen erävoitto, että viime viikolla ystävälläni vieraillessani päätin uskaltaa mennä tutkailemaan Koriaa ja kuulostelemaan, miltä se tuntuisi. Suunnistin siis kohti niitä paikkoja, joita olin aiemmin yrittänyt vältellä viimeiseen asti.
Ja voi ihmettä: paikat eivät enää aiheuttaneetkaan ahdistusta, vaan tunsin oloni melkein hilpeäksi nuuskiessani vanhan kouluni pihaa ja salakuvatessani entistä asuintaloamme. Olin kuin kuka tahansa turisti, paikalle eksynyt sivullinen, jolla ei ollut mitään henkisiä siteitä paikkakuntaan. Enkä enää pelännyt sitäkään, että tapaisin jonkun ihmisen menneisyydestä ja että kutistuisin hänen vaikutuksestaan millimetrin mittaiseksi. Suorastaan toivoin, että olisinkin nähnyt jonkun tutun - olisi ollut kiva vaihtaa kuulumisia!
Koska oli kaunis ja lämmin päivä, suuntasin ensimmäiseksi Kallioniemeen. Kallioniemi on tunnettu lähinnä tanssipaikkana (tanssilava on mäen päällä), mutta minulla on enemmän muistoja Kallioniemen rannasta, jossa virtaa Kymijoki.
Korialla ei ole järviä, ja lapsena aina harmitti, kun lähellä ei ollut hyviä uimapaikkoja. Lähimmät uimapaikat olivat Käyrälampi Kouvolassa sekä Utin hiekkaranta. Vaikka Kymijoki oli vesistönä ällöttävä - joessa oli ihan hirveästi iilimatoja, jotka tarrautuivat jalkoihin - veden näkeminen kuitenkin virkisti aina jollakin tapaa.
Kallioniemen rannassa oli lapsuudessani matonpesupaikka, ja sinne äiti aina meidät kitisevät lapset väkisin raahasi. Vihasin matonpesua yli kaiken, ja se tuli tuotua vissiin äidille julkikin. Nyt matonpesupaikkaa ei enää ollut, vaan sen tilalle oli tullut jonkinlainen grillauspaikkaviritys.
Matonpesupaikalta oli kuitenkin aina ihan kivat näkymät, sillä sieltä näkyivät Korian rautatie- ja maantiesillat.
Maantiesilta on nykyään kaksikaistainen, mutta joskus kauan sitten silta oli yksikaistainen, ja sillan molemmissa päissä oli liikennevalot. Silta oli aika kapea, ja kerrankin erään ikäiseni pojan isä jäi polkupyörällä sillan reunan ja rekan väliin ja litistyi kuoliaaksi.
Seuraavaksi menin koulun - Korian ala-asteen - pihalle. Koulu oli yhtä ruma kuin ennenkin.
Uutuutena koulun pihassa oli jääkiekkokaukalo, jota ei ennen ollut ollut. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin kaukalo taisi olla ennen pihan päässä, jossa oli nykyään leikkipaikkoja.
Kaukalo oli minusta ruma kuin mikä (sopi siis hyvin yhteen koulun kanssa!), ja sijoituspaikkakin oli vähän typerä keskellä pihaa.
Minulla on koulusta hirveästi muistoja (hyviä ja huonoja), mutta oli kiva huomata, että muistot eivät enää pelottaneet. Muistelin huvittuneena erästä kertaa, kun olin tullut kouluun pyörällä, minkä olin autuaasti unohtanut, sillä olin kävellyt iltapäivällä koulusta kotiin. Illalla kotona olin ruvennut ihmettelemään, missä polkupyöräni on, jolloin olin muistanut menneeni pyörällä kouluun. Nolona palasin hakemaan pyörääni, ja siellähän se nökötti pyörätelineessä ihan ypöyksin.
Kääk, kohta kello soi! |
Vieläkin nolompana muistelen yhtä toista tapausta, kun eräällä kaverilla oli jalka paketissa, eikä hän pystynyt syömään ruokalassa. Me kävimme aina toisen kaverin kanssa hakemassa potilaalle ruokalasta tarjottimella ruoan, jonka hän sitten söi luokkahuoneessa. Kerran portaissa kävi kuitenkin köpelösti, sillä tarjotinta kantanut kaverini kompastui, ja ruoat levisivät lautaselta maahan. Me kaavimme ruoat hädissämme hirveän hihityksen saattelemana takaisin lautaselle, ja veimme tarjottimen muina miehinä kaverillemme. Ei mikään menneisyyden huippuhetki.
Koulun vieressä olevassa vanhassa keltaisessa puurakennuksessa opetettiin käsitöitä, mutta minulla ei ole tuosta paikasta oikein minkäänlaista muistikuvaa. Kai siksi, että en koskaan oikein pitänyt käsitöistä, ja taisin olla niissä aika huonokin.
Sitten piti tietysti ajella katsomaan vanhaa kotitaloa. Siellä se iskän rakentama ruskea tiilitalo edelleen nökötti.
Piha näytti aivan erilaiselta kuin ennen, sillä pihan reunassa oli ennen runsaat ruusupensaat ja autotallien välissä oleva kuusikin oli ihan minimaalisen pieni. Nyt se peitti koko keittiön ikkunan näkymän! Piha näytti nyt paljon alastomammalta kuin silloin joskus - ja postilaatikkokin oli ihan väärässä paikassa. Minun huoneeni ikkuna on muuten vasemmalla seinustalla, ensimmäinen ikkuna etukulmasta lukien.
Vaikka talossa oli kaksi autotallia, kysessä oli kuitenkin yhden perheen omakotitalo. Autotallit aiheuttivat usein hämmennystä sellaiselle, joka tuli paikalle ensi kertaa, ja usein kaupustelijat ja sen sellaiset koputtelivat oikeanpuolimmaisen autotallin päässä olevaa ovea, joka vei autotalliin ja varastoon. Me penskat istuimme sisällä hihittelemässä ja arvuuttelemassa ikkunassa, milloin tyyppi älyäisi tulla etuovelle.
Kotikatu. |
Asuinalueemme aiheutti ihmetystä, sillä muistoissani tiet olivat paljon leveämmät ja kasvillisuus hillitympää. Kasvit ovat tietysti kasvaneet vuosien mittaan - jopa siinä määrin, että niitä voisi sanoa vähän röntsähtäneen näköisiksi - mutta tiet eivät kai sentään ole kaventuneet?
Lopuksi kävin vielä kuvaamassa Korian kirkon, joka näytti paljon hienommalta kuin muistinkaan.
Tuli sitä tuollakin pyörittyä, mutta mitään kovin yleviä muistoja minulla ei tuolta ole. Kirkossa (tyyliin joulukirkko) piti aina kyttäillä, keitä tuttuja kirkossa oli. Kaikkein mieluiten istuinkin yläparvella, josta oli paras näkyvyys alas saliin.