Lukeminen on kivaa mutta yksitoikkoista. Samoja kirjaimia sivulta toiselle.


torstai 29. elokuuta 2024

Kuin eilinen päivä

Kävin kyläilemässä ystävälläni, ja tein siinä samalla pienen nostalgiatripin Korialle. Minähän asuin Korialla 5-vuotiaasta 18-vuotiaaksi eli melkein koko lapsuuteni. Koria sijaitsee Kouvolan kupeessa, noin 6 kilometrin päässä Kouvolasta, ja on nykyään osa Kouvolan kaupunkia. Minun lapsuudessani Koria kuului vielä Elimäen kuntaan. 

Korian keskusta on muuttunut lapsuudestani todella paljon. Palveluja on karsittu ja liiketiloja on tyhjillään, ja vaikkei Koria ollut minun lapsuudessanikaan mikään metropoli, niin ainakin keskusta oli silloin paljon eläväisempi. 

Kuvassa näkyvä rakennus oli aikoinaan Korian keskustan tärkein rakennus. Oikeassa reunassa (nykyisen perhekeskuksen tilalla) oli K-kauppa ja vasemmassa oli muistaakseni jokin pankki. Keskellä oli R-kioski, ja rakennuksen takapuolella oli ainakin terveyskeskus, Herttasolttu-niminen baari ja kirjasto, johon myös toinen kerros kuului. Minä olin kirjaston suurkuluttaja, ja raahasin kirjastosta niin painavia kassillisia kirjoja, että kerrankin kassi repesi keskellä kylää. Yläasteaikoina menimme kavereiden kanssa pyörimään kirjastoon usein muuten vain, ja muistan miten yksi kaverini, joka oli aina kova sähläämään, kaatoi kerran vahingossa kokonaisen kirjahyllyn. 

Samaa rakennusta toisesta suunnasta.
 R-kioskin tilalla oli nyt parturi, jolla oli varsin omaperäinen nimi.

Parturi Englanti. 😆

Palveluja mainostetaan ikkunassa, että "may the hair be with you". No sehän olisi varsin toivottavaa, että tukka olisi päässä vielä parturikäynnin jälkeenkin. 

Herttasoltun tilalla on nykyään Kuja-Kolli. Harmi kun ei ole Kuva-Kolli, niin saisi paremmat sananmuunnokset. 😆

Päivää paistattelemassa Kuja-Kollin terassilla.

Herttasolttu-nimi juontui ehkä aikoinaan siitä, että korialla oli armeija, Kymen pioneeripataljoona, vuoteen 1994 asti. 

Siitä päästäänkin näppärästi seuraavaan tärkeään paikkaan eli grillikioskiin, joka ei ole sekään enää entisenlaisensa.

Entisen grillikioskin paikalla on nykyään Grilli-pitseria Herkkutupa, josta voi näköjään tilata ruokaa kotiinkuljetuksellakin. Minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan mistään kotiinkuljetuksista. Aiemmin samalla paikalla oli vain pieni kioski, jonka luukulle mentiin notkumaan. Merkittävä tämä paikka on siitä syystä, että olen saanut grillikioskilla ensisuudelmani. 😜 Tyyppi oli joku sotapoika, joka oli tullut grillikioskille kaverinsa kanssa. Minä ja kaverini tapailimme tätä kaksikkoa muutaman kerran, ja siinä sivussa tuli näköjään vaihdettua sylkeäkin. 

Tein soltun kanssa oikein kunnon treffitkin yhdelle perjantaille Kouvolan rautatieasemalle (erikoisia nämä entisajan treffipaikat – grillikioski ja rautatieasema), mutta minä olin ikävä ihminen ja tein tyypille oharit, kun en jaksanut lähteä Kouvolaan asti. Muistaakseni sinä perjantaina satoi, ja kuka sitä nyt sateella viitsii mihinkään lähteä. Sen jälkeen pitikin sitten vältellä grillikioskille menemistä jonkin aikaa. 😆

Grillin vieressä on kauppa, nykyään S-market, joka oli nimeltään Miina. Miinassa tuli käytyä jostain syystä tosi harvoin, ja se syy taisi olla häpeä. Kävi nimittäin kerran niin, että menin ostamaan äidille äitienpäivälahjaa, ja kasasin kaupasta kaikenlaista kivaa äidille. En kuitenkaan ilmeisesti vielä oikein ymmärtänyt rahan arvoa tai sitten en ollut perehtynyt tarpeeksi perusteellisesti yhteenlaskujen ihmeelliseen maailmaan, ja jäin ostoksineni kassalle, kun rahani eivät riittäneetkään. Kassaneiti soitti äidille, että mitäs nyt tehdään, mutta en muista, miten asia loppujen lopuksi ratkaistiin, kun hävetti niin paljon. Miinassa käyminen loppui siihen. 

Miinaa vastapäätä oli Shell, jossa oli myös Shellin baari. Pienessä kylässä oli paljon janoisia, kun piti olla kaksi baaria! Shelliä eikä baaria ole ollut olemassa enää moneen vuoteen, ja rakennus näytti vähän murheelliselta.

Kävin kurkkimassa ovella sen verran, että rakennuksessa pitää majaa ilmeisesti jokin pitopalvelu, mutta paikka näytti siitä huolimatta tosi kuolleelta. 

Huoltoaseman tiloissa näytti kuitenkin toimivan vielä autopesula.

Käsipesu on niin hintava, että voisikohan saada jalkakylvyn samaan hintaan.

Shellin vieressä oli kampaamo, jossa kävimme koko perhe (eri aikoina tietysti 😆). En meinannut uskoa silmiäni, kun näin, että kampaamo oli vielä olemassa, vieläpä saman nimisenä kuin silloinkin. 

Olin hieman ahdistunut lapsi, ja inhosin istua kampaamossa kaikkien peilien edessä ja tätien tentattavana. Mutta pakkohan se oli kärvistellä, jos halusi saada itselleen kuohkean permanentin. Permanentti oli siihen aikaan kova sana, ja muistan, että iskäkin kävi ottamassa joskus permanentin.

Minun lapsuudessani Korialla oli vielä rautatieasemakin. Vanha asemarakennus purettiin vuonna 1995, kun keskustaan tehtiin alikulkutunneli. Sen jälkeen asemalla oli vain jokin pieni koppero, joka toimitti asemarakennuksen virkaa.  

Vanha asemarakennus, joka purettiin vuonna 1995. (Kuva täältä.)

Nykyään asemalla ei ole enää minkäänlaista rakennusta, vaan on vain odotuskatos, jonka Aalto-yliopiston puuarkkitehtuuriopiskelijat suunnittelivat vuoden 2019 asuntomessuille. 

Katos on jo nähnyt parhaat päivänsä.

Tästä pääsee Helsinkiin.

Olin yllättynyt, että asemalla pysähtyy vielä juniakin. Oikein useampi juna päivässä!

Juna bongattu.

Radanvartta toiseen suuntaan katsoessa maisemaa hallitsee oranssinvärinen Hankkijan rakennus, kuten on hallinnut niin kauan kuin muistan. 

Oranssi on kyllä vuosien saatossa haalistunut.

Mutta mikä se tämä on? Hankkijan alihankkija Jankki?

Aseman lähellä oli lapsuudessani vielä yksi tärkeä paikka, ja se oli Kymppikioski. Sieltä kävimme aina ostamassa vähäisillä viikkorahoillamme irtokarkkeja, jotka oli hinnoiteltu kappaleittain. Tavallisimmat hinnat taisivat olla viisi ja kymmenen penniä per karkki. Karkit pyydettiin luukulta, ja joskus ostokset olivat hyvinkin pieniä – tyyliin kaksi irtokarkkia – kun ei ollut enempää rahaa. Muistan vieläkin, miltä myyjä näytti, joten kioski on ollut merkittävä paikka. 😆

Keskustan kylänraittia.
Vuonna 1990 kivenheiton päähän keskustasta rakennettiin Korian Portti, johon mm. kirjastotoiminta siirtyi. 

Minä kerkesin asua Korialla Korian Portin valmistumisen jälkeen niin vähän aikaa, että paikka jäi minulle aika vieraaksi.

Myös bussipysäkki siirtyi Korian Porttiin, ja pysäkiltä lähti nytkin yksi Elimäen liikenteen bussi.

Elimäen liikenteen busseissa tuli vietettyä tunti jos toinenkin, sillä yläaste oli kuudentoista kilometrin päässä Elimäellä, ja sinne mentiin bussilla. Mitään erilllisiä kouluvuoroja ei ollut, vaan koululaiset käyttivät normaalivuoroja. Auta armias, jos joku mummeli eksyi samalle vuorolle. Siinä oli varmaan korvissa pitelemistä. Kaikkein unkeellisimmissa paikoissa asuvat pääsivät kouluun taksilla, ja sehän oli hyvä syy olla hieman kateellinen.

Ala-aste oli kuitenkin Korialla, ja Korian ala-aste onkin oikea arkkitehtuurin helmi. 😆

Ensimmäisellä luokalla emme syöneet vielä ruokalassa, vaan ruoka syötiin luokassa. En muista, miten se käytännössä toimi – tuotiinko ruoka luokkaan, vai haettiinko se jostain. Koulun opettajista minulla on oikestaan vain hyviä muistoja, eikä koulu tuottanut oppimisen kannalta minulle koskaan hankaluuksia, ja keskiarvoni oli aina luokan kärkipäässä. Oikein kilpailimme muutaman tyypin kanssa, kuka olisi kunakin vuonna luokan paras. Terveisiä vain Tytille ja Pekulle! Ikävät muistoni liittyvät lähinnä joihinkin koulutovereihin, mutta ei niistä sen enempää. 

Minun aikanani koulun edessä oli vain asvalttipiha, mutta nyt siihen oli tehty pelikenttä.

Ei voi sano, että kenttä ainakaan parantaisi viihtyvyyttä mitenkään.

Koulussa järjestettiin myös harrastustoimintaa, mm. kuorolaulua, ja minäkin olin mukana kuorossa. Laulutaitoahan minulla ei ollut, mutta se oli sivuseikka. Ratkaisin asian niin, että en edes laulanut, vaan auoin vain suutani muiden mukana. Kusi sukassa pelkäsin, että jos tässä joutuu jonkin soolonumeron vetäisemään, ja lopetin kuorossa käymisen. 

Koulun vieressä on kaunis vanha puurakennus, jota käytettiin puukäsityöluokkana ja kansalaisopiston toiminnassa. Tykkäsin puukäsitöistä paljon enemmän kuin rättikäsitöistä, ja harmitti, kun en voinut valita puukäsitöitä rättikäsitöiden sijasta.

Koulun vieressä on monitoimitalo, jota käytettiin muun muassa urheilutoiminnassa. Taisi siellä olla joskus jokin discokin. 

Kerran monitoimitalossa järjestettiin koripallopeli, jonka selostajana toimi Tapio Suominen. Oli siistiä, kun oli saanut nähdä Korialla oikein julkkiksen! Rauha vain hänen sielulleen.

Tätä tietä kävelin koulusta kotiin.

Koulutielläni käveli usein myös yksi hieman vammainen mies, joka hakkasi kävellessään käsiään yhteen. Annoimmekin miehelle lempinimen Läpyttäjä. Mies oli minusta hieman pelottava, vaikkei hän antanutkaan pelkoon koskaan mitään todellista aihetta.

Koulumatkani ei ollut pitkä, mutta joskus se tuntui hirveän tylsältä. Saatoinkin lukea kävellessäni kirjaa, jotta matka sujui vähän rattoisammin. Toki menin joskus kouluun pyörälläkin. Kerran kävi niin, että rupesin ihmettelemään illalla kotona, että missä mun pyörä on, kunnes muistin, että olin mennyt aamulla pyörällä kouluun ja unohtanut pyörän koulun pihalle. Siellähän se nökötti ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Meidän koti.

Iskä rakensi omakotitaloja, ja hän oli rakentanut tuon meidänkin talon, samoin kuin naapurin talon. Talossa oli kaksi autotallia, ja tuosta vasemmalla näkyvän autotallin vierestä meni tie pääovelle. Talon muoto oli vieraille hieman hämmentävä, ja joskus joku sähkömies meni koputtelemaan oikeanpuoleisen autotallin pikkuovea, joka johti varastoon. Me hihittelimme tietenkin siskoni kanssa sisällä, että milloinkohan ukko tajuaa olevansa väärällä ovella.

Pihalla näkyvä kuusi istutettiin silloin, kun me muutimme taloon, ja siihen laitettiin aina jouluksi joulukynttilät. Nyt pitäisi olla jo nosturi, jos haluaisi ripustaa kynttilät latvaan asti!

Tuo ensimmäinen ikkuna oli minun huoneeni ikkuna ja seuraava oli siskoni.

Talossa oli peltikatto, ja yksi lapsuuteni rakkaimmista äänistä oli se, kun sade ropisi peltikattoon. Äänessä oli jotain tavattoman lohdullista ja rauhoittavaa. 

Takana näkyvässä korkeassa talossa asui Lempi-mummo ja hänen miehensä Jalmari. Jallu oli vähän pelottava, sillä hän puhui aina niin kovaan ääneen. Lempi kulki kalosseissa eli saappaissa, joista oli leikattu varsi pois, ja toi meille Pihlaja-karkkeja. Joskus Lempi-mummo pyysi meidät kylään, ja silloin sai olla tarkkana, mitä pisti suuhunsa. Onneksi Lempi-mummo muisti aina sanoa, että "ei tämä ole kuin viikon vanhaa; kyllä tätä voi vielä syödä". 

Urheilukentällä tuli vietettyä aikaa, ja kenttä oli aika lailla sellainen kuin muistelinkin. 

Olin kuulantyönnössä aika hyvä, ja kävin kilpailemassakin. Taisin saada oikein jotain palkintojakin. Olin muutenkin hyvä urheilussa, varsinkin sellaisissa jutuissa, jotka vaativat nopeita refleksejä ja nopeita liikkeitä. Muistan yhdenkin pallopelin – olisikohan se ollut nimeltään 'kahden tulen välissä'? – jossa keskellä olevia tyyppejä yritettiin polttaa pallolla osumalla. Onnistuin väistelemään palloja niin hyvin, että olin melkein aina viimeisten joukossa. Mutta korkeushypyssä olin ihan sysipaska, samoin kuin juoksussa! Ja hiihdossa!

Tämmöisiä kylttejä ei ollut minun lapsuudessani. Olikohan nuuskaa edes olemassa silloin?

Urheilukentän vierestä lähtivät talvisin hiihtoreitit.

Jostain tästä se meni.

Joskus äiti pakotti meidät hiihtämään, ja sehän meni aina hirveäksi valittamiseksi. Ja eväät piti kaivaa esiin ensimmäisessä mutkassa.

Koria tuntui sieltä pois muutettuani ihan paskalta kylältä, mutta nyt myöhemmin ajateltuna olihan se aikamoinen lintukoto. Tosin ajatkin olivat minun lapsuudessani hyvin erilaiset kuin nykyään. Elämä oli silloin niin helppoa ja huoletonta, ja lapset saattoivat keskittyä koulunkäyntiin, harrastuksiin, leikkimiseen ja kaverien kanssa olemiseen. Olen niin kiitollinen, että olen saanut elää lapsuuteni ilman kännyköitä ja somea.

Jauhelihaystävä sai tällä kertaa lihapiirakkaa. 😎 Oi tätä ihanuutta.

Ystäväni auringonkukkapeltoa, jota piti kuvata edestä...

... ja takaa.

Ajellessani takaisin Espooseen luukutin autossa nuoruusvuosien muistoksi Pet Shop Boysia niin kovalla, että korvavaikut lensivät tuulilasiin. Miten huikean hyvää musiikkia entisaikaan tehtiinkään! 

Muistatteko vielä:


Tai:

Jumankekka, että meni oikein kylmät väreet, kun kuuntelin tätä jälkimmäistä. 

Kivaa päivää! 😘 Vanhuus on näköjään tullut, kun unirytmini on nykyään sellainen, että yhdeksän ja puoli kymmenen välillä nukkumaan, ja neljän ja viiden välillä ylös. Mutta ei haittaa, sillä rakastan aikaisia aamuja! Niin on syksy edennyt, että puoli viiden aikaan on vielä ihan sysipimeää.

torstai 22. elokuuta 2024

Tarjotaan pysyvä vakanssi omatoimiselle kokille

Repolainen kirjoitteli ihanista kokkailustaan, joiden lopputuloksia katselin hieman – hyvällä tavalla 😘 – kateellisena. Postaus oli sillä tavalla inspiroiva, että se sai minut pohtimaan omaa suhdettani ruoanlaittoon. Varmaan olen pohtinut tätäkin asiaa jo tsiljoona kertaa aikaisemmin, mutta pohditaanpa taas.

Minähän olen valmistunut joskus ravintolakokiksikin, mutta ei kokkaamisesta minulle mitään ammattia tullut. Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että minulla ei olekaan mitään intohimoa kokkaamista kohtaan (vaikka toisin olin kuvitellut!) ja että ruoanlaitto on minulle oikeastaan pakollinen paha. Edelleenkin ihmetyttää, miten päädyin kyseiseen kouluun ja miten onnistuin valmistumaankin sieltä. Luulin vissiinkin, että kun pääsisin kokkikouluun, alkaisin loistaa, ja minusta kuoriutuisi joku jamieoliver. Eipä aikaakaan, kun pääsisin keittämään Helsingin tunnetuimpiin ravintoloihin, minulta rupeaisi ilmestymään keittokirjoja, ja lopulta päätyisin koko Suomen tuntemaksi televisiokokiksi. Sehän se on se uran huipentuma – päästä telkkariin. No näinhän se elämä pääpiirteissään menikin. 😆 Urapolkuni alkoi kasvaa saniaista ja vuohenputkea, ja kokkivaatteet jäivät homehtumaan jonnekin laatikon pohjalle. 

Herkullinen kebab-annos à la Sodankylän Neste.

Mutta pitäähän sitä ruokaa kumminkin joka päivä laittaa, jollei halua elää eineksillä tai syödä joka päivä ravintolassa. Eineksiä tulee vedettyä toki joka päivä lounaalla (keittojen muodossa), koska haluan, että lounas (ja aamiainen ja välipala 😆) ilmestyy eteeni mahdollisimman vähällä vaivalla. Minulle ei myöskään tuota ongelmaa syödä samaa ruokaa vuosikaudet, kuten kaikki jo varmasti tietävätkin (nimimerkillä Weetabix). Kun syö aina samaa ruokaa, ei tarvitse valjastaa arvokkaita aivosolujaan seuraavan aterian sisällön pohtimiseen, vaan voi käyttää senkin ajan johonkin järkevämpään, esimerkiksi internetissä roikkumiseen. 

Ruoanlaitto on minusta ihan turhaa puuhaa, sillä en voi ymmärtää, mitä järkeä on kuluttaa mielettömästi aikaa keittiössä, kun huomenna ne tämän päivän upeat ateriat vedetään kumminkin vessanpöntöstä alas. Eikö silloin ole ihan sama, mitä suustaan sisään tunkee, jos siis kuitenkin saa ruoastaan kaikki tarvitsemansa ravintoaineet? Miksi ihmeessä pitäisi viettää keittiössä monta tuntia, jotta saisi väännetyksi viiden tähden gourmetillallisen, kun ei sitä viiden minuutin (tai kymmenen, jos syö oikein hitaasti) päästä enää ole? Juhlat, kokoontumiset ystävien kanssa ja sen sellaiset ovat toki asia erikseen, ja niiden takia jopa minä haluan nähdä vaivaa. Tarkoitankin nyt ihan arkiruokaa, jota syödään vain siksi, että pysyttäisiin hengissä. 

Nyt on houkuttelevan näköinen ravintola-annos.
Sivuhuomautuksena sanottakoon – vaikka uskon, että te lukijat ymmärrätte tämän ilman erillistä sanomistakin – että tarkoitukseni ei ole millään lailla mollata tai väheksyä sellaisia, jotka rakastavat ruoanlaittoa. Ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia ja että jokainen saa käyttää aikansa siihen, mihin huvittaa. 

Vaikka päivän muut ateriat tulevat eteeni varsin helpolla, illaksi pitää kuitenkin laittaa jotain. Illallinen on ensinnäkin minulle ainoa "kunnon" lämmin ateria, ja toiseksi se on arkipäivinä minulle ja ukkelille päivän ainoa yhteinen ateria. Vaikka en tykkää ruoanlaitosta, niin vieläkin enemmän vihaan sitä, kun joka päivä pitää miettiä, mitä tänään syötäisiin. Ai jumalauta, että menee joskus hermot. On päiviä, että vatvon ja vatvon asiaa, ja mitä enemmän yritän miettiä, sitä pahempaan juntturaan aivoni tuntuvat menevän, eikä mieleeni tule yhtäkään järkevää vaihtoehtoa. Sitten istun jälleen kerran läppärin eteen ja näpyttelen Googleen  'mitä tänään syötäisiin' tai 'dinner ideas' tai vielä mieluummin: 'easy dinner ideas'. Sitten seuraa maanista hakutulosten selailua, jonka lopputulos on yleensä se, että pääni on yhtä tyhjä kuin ennen googlettamistakin, mutta vitutus on tuplaantunut, ellei jopa triplaantunut. Ja tätä sitten joka saamarin päivä, tai ainakin aika usein. 

Jotain tämä kaipaisi, mutta mitä?

Tilannetta toki helpottaa, jos jääkaapissa on intialaisia vihanneksia. Silloin mahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin että jos kaapissa ei olisi mitään potentiaalista kokattavaa ja pitäisi lähteä kauppaan. Mutta jos niitä intialaisia vihanneksia ei ole, v-käyrä alkaa uhkaavasti nousta jo aamusta. Usein kysyn ukkelilta, mitä hän haluaisi illalla syödä, ja noin 20 prosentin varmuudella saan jonkin muun vastauksen kuin 'ihan mitä vain'. Joskus elän vaarallisesti ja päätän mennä kauppaan ilman etukäteissuunitelmaa: päätän katsoa, mikä näyttää kaupassa hyvältä, ja ostaa sitä. Yleensä tämä kosahtaa reisille ja pyörin kaupassa turhautuneena, kun kaikki näyttää ihan samalta, eikä mikään oikein innosta. Sitten ostan jonkin kukkakaalin tai munakoisoa, josta emme kumpikaan erityisemmin tykkää. 

Tästä tuli muuten mieleeni buddhalaismunkki Nick Keomahavongin video Why I Choose to Live a Restrictive Life. Yleensä ihmisiä kuulemma ihmetyttää, miksi joku valitsee munkin elämän kaikkine rajoituksineen, kun voisi elää vapaata elämää ilman minkäänlaisia rajoituksia. Nick näkee rajoitukset vapautena, sillä vaihtoehtojen runsas määrä saattaa uuvuttaa ihmisen ja jopa aiheuttaa kärsimystä. Allekirjoitan tämän ihan sataprosenttisesti, ainakin tässä ruoka-asiassa! Mitä vähemmän vaihtoehtoja, sitä helpompaa! Nick puhuu muuten siitäkin, miten paljon aikaa ja energiaa ihminen saa kulutettua ruoka-asioiden miettimiseen, ja laitan videon alkamaan siitä kohtaa: 


Onnistuinpa tunkemaan munkit tähänkin postaukseen. 😆

Intohimottomuuteni ruoanlaittoa kohtaan näkyy erityisesti silloin, jos ukkeli on jossain matkoilla. Silloin teen makaronilaatikkoa tai vastaavaa, joka täyttää kaikki kriteerini unelmaruoasta: a) se on helppo ja nopea valmistaa; b) se valmistuu itsekseen uunissa, eli ei tarvitse seisoa hellan ääressä hämmentämässä; c) sitä tulee kerralla hervoton satsi, eli ei tarvitse laittaa ruokaa ainakaan kolmeen päivään (tämä on tärkein kriteeri!); d) siihen tulee jauhelihaa ja e) se on hyvää. Kolmantena päivänä makaronilaatikko alkaa jo hieman tympiä, ja neljäntenä eli viimeisenä päivänä päätän, että nyt en tee makaronilaatikkoa vähään aikaan. En ainakaan ennen ensi kertaa.

Jauheliharuoat olisivat muutenkin helppoja ja hyviä, sillä rakastan jauhelihaa, mutta valitettavasti ukkeli ei syö jauhelihaa kuin hätätapauksessa. Vielä en ole keksinyt, mikä se semmoinen hätätapaus voisi olla, että ukkeli suostuisi syömään jauhelihaa. Ase ohimolla? Jauheliha on siis minulle harvinaista herkkua, ja sitä pitää tehdä aina, jos ukkeli ei ole kotona. Aina kun olen menossa kylään yhdelle ystävälleni ja hän kysyy ruokatoiveitani, toiveeni kuuluu, että "jotain jauhelihasta". Olenkin saanut ystävältäni lisänimen jauhelihaystävä. 😎  Toinen harvinainen luksusruoka näin kesällä on grillattu makkara. 

Makkaraa pitää olla kunnon kasa, koska minä vedän yleensä neljä kappaletta. 🙈
Ukkelin kotona ollessa laitan mieluiten intialaista ruokaa, eikä syynä ole se, että ukkeli tykkää siitä (vaikka toki sekin vaikuttaa asiaan). Suurin syy on se, että intialainen ruoka on minulle niin tuttua, että se tulee selkäytimestä, tai ainakin jostain siltä suunnalta, eikä sen valmistamista tarvitse kummemmin pähkäillä. Niin lahopäinen kuitenkin olen, että ilman reseptiä onnistuvat vain ihan tutuimmat ruoat, joten reseptivihkoni ovat minulle kultaakin arvokkaampia. Niitä on neljä, ja ne ovat paksuja. 😆 Mietin yhtenä päivänä, että jos tulisi tulipalo, minun pitäisi varmaan pelastaa ukkelin ja nallejen jälkeen reseptivihkoni. 

Tänään on juhlapäivä, sillä eiliseltä jäi ruokaa sen verran, että ei tarvitse muuta kuin lämmitellä vanhoja. Ai tätä ihanuutta!

sunnuntai 18. elokuuta 2024

Pikavisiitti Ääslinnaan

Äiti oli meillä keväällä kylässä, kun telkkarista tuli Voice of Finlandin finaali. Finaalissa esiintyi Vesterinen yhtyeineen, ja äiti oli ihastuksissaan ja tuntui fanittavan kyseistä bändiä kovasti. Minä en ollut kuullutkaan moisesta yhtyeestä, mutta se ei ole ihmekään, sillä en ole todellakaan mikään suomalaisen musiikin asiantuntija. 

Mieleeni juolahti, että olisipa kiva, jos äiti pääsisi näkemään Vesterisen ihan livenä. Rupesin saman tien googlettamaan bändin keikkapaikkoja, ja meinasin revetä liitoksistani, kun huomasin, että Vesterinen esiintyisi elokuussa Savonlinnassa – ja vieläpä Olavinlinnassa! Miten oivallinen äitienpäivälahja äidille, kun äiti voisi nähdä bändin ihan kotikaupungissaan!

Ostin äidille kaksi gaalapöytälippua läheltä lavaa ja laitoin äitienpäiväkorttiin viestin, että äiti voisi ottaa mukaansa kenet halusi mutta että minäkin voisin lähteä tarvittaessa kaveriksi. Äiti ilmoitti haluavansa minut mukaansa, mikä sopi mainiosti, vaikka en tiennytkään Vesterisen musiikista yhtään mitään. Arvelin, että Olavinlinna olisi keikkapaikkana niin hieno, että kannattaisi lähteä jo sen takia. 

Ajelin Savonlinnaan keikkaa edeltävänä päivänä eli keskiviikkona, ja kerkesimme käymään äidin kanssa testaamassa Kalastajan Kojun muikut. 

Kalastajan Kojun paistetut muikut perunoilla.

Annos oli hyvä, mutta kyllä suuren muikkuvertailun (jossa on siis tällä hetkellä mukana kaksi ravintolaa 😆) voittaa ehdottomasti Muikkuterassin muikut, jotka kävimme testaamassa aiemmin kesällä. 

Muikkuterassin muikut.

Muikkuterassin muikut olivat hieman rapeampia, salaatissa oli erinomainen kastike ja uuniperuna oli kiva lisuke muikuille, ja näistä syistä Muikkuterassi selviytyi voittajaksi.

Löysin Kalastajan Kojusta uuden lempioluen, Kronenbourgin Blancin. 

Äitikin – joka ei juo lainkaan olutta – maistoi ja totesi, että tätä olutta hänkin voisi juoda. 😊

Kalastajan Kojun kiva terassi veden päällä. Terassi hieman heilui välillä, ja pelkäsin tulevani merisairaaksi. 😆

Bongasin myös yhden Savonlinnan uusimmista lintupöntöistä eli alkuperäistä Seurahuonetta jäljittelevän Seurahuone-lintupöntön. 

Alkuperäinen Seurahuone tuhoutui tulipalossa vuonna 1947, ja nyt tilalla on paljon tylsemmän näköinen hotellirakennus.

Sitten koitti kauan odotettu keikkapäivä eli torstai. Lähdimme kohti Olavinlinnaa hyvissä ajoin, ja niin oli tehnyt moni muukin. Linnaa kohti valui semmoinen ihmismäärä, että ihmettelimme, kuinka paljon porukkaa linnaan ylipäänsä mahtuisi.

Vesteristä katsomaan menossa.

Lipputarkastus oli jo linnaa edeltävässä puistikossa, ja linnalle vievän sillan alkupäässä oli vielä toinen tarkastus, nimittäin kassitarkastus. Olin meinannut ottaa mukaani pikkuriikkisen käsilaukkuni, johon ei mahtunut muuta kuin puhelin, mutta olin sitten todennut, että parempi vaan pysyä tyylilleen uskollisena ja raahata perässään hehtaarilaukkua. Sinne mahtui kätevästi äidin villatakkikin. 

Minulla olikin sitten laukun sisällössä esittelemistä, ja meinasi oikein mennä herne nenään, kun vielä tämän ikäisenä pitää joutua laukkutarkastukseen keikalle mennessään. Siksi tivasinkin laukkua tarkastaneelta mieheltä, mitä sieltä laukusta oikein pitäisi löytyä. Kun mies ei vastannut, toistin kysymykseni, jolloin mies vastasi, että "nesteitä lähinnä katellaan". Mietimme äidin kanssa jälkeenpäin, että jos olisi tarve salakuljettaa linnaan omia juomiamme, niin kyllä siihen keinot löytyisi. Meille tuli heti mieleen monta tapaa, joilla viinakset saisi kätevästi salakuljetettua. 😆

The Linna.

Baari ja fanituotteiden myyntiä.

Hämmästyin, kun näin gaalapöydät, sillä varausjärjestelmän mukaan pöytien piti olla kahden hengen pöytiä, mutta niiden tilalla olikin pitkät pöydät. Moni muukin oli tilanteesta hämmentynyt, ja kävi ilmi, että istumapaikkoja oli muuteltu, eivätkä pöytä- ja paikkanumerot vastanneet lainkaan lipuissa olevia. Moni oli tilanteesta tosi harmistunut, ja muutamalla meinasi mennä suorastaan kuppi nurin. Löysin onneksi nopeasti meidän nimet yhden pöydän päästä, ja pääsimme istumaan. Eipä meidänkään pöytänumero pitänyt paikkaansa, mutta pöydästämme näki kuitenkin lavalle erinomaisesti, joten tilanne ei ollut meille mitenkään harmillinen. Monelle muulle se kuitenkin oli. 

Gaalapöytiin kuului pöytiintarjoilu, ja se olikin ollut suurin syy siihen, että olin semmoiset liput meille varannut. Näin äiti saisi istua väliajallakin rauhassa. Lipun hintaan kuului lasi kuohuvaa sekä sapas-lautanen, mutta kaikesta muusta piti maksaa erikseen. 

Sapas-lautanen ja kakkupala.

Pääkatsomo alkoi heti vierestämme.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki löysivät paikkansa suunnilleen seitsemään mennessä, ja Vesterinen yhtyeineen ilmestyi lavalle.

Showtime!

Nolottaa tunnustaa, mutta ensimmäisen minuutin ajattelin, että ei helvetti: miten mä kestäisin tätä pari tuntia. Sitten show tempaisi mukaansa, ja huomasin istuvani kuin transsissa ja eläväni mukana musiikissa. Kun Vesterinen kysyi, onko teillä hyvä olla, huomasin kiljuvani muiden mukana käsi ojossa, että joo. 😂

Kolme hyvää vinkkiä -biisin alussa yleisön piti aina laulaa "kolme hyvää vinkkiä" -osuus, mutta minä kuulin sanat väärin, ja lauloin pitkän aikaa, että "kolme hyvää merkkiä". Nyt on asiantunteva konserttivieras, kun ei osaa edes yhtyeen yhden tunnetuimman biisin kertosäettä. 😆

Halusin keskittyä keikkaan, joten otin vain joitakin kuvia ja lyhyitä videonpätkiä, ja jälkeenpäin harmitti, että videoni olivat niin lyhyitä. Olisi pitänyt videoida koko keikka! Kokemus oli niin ainutlaatuinen, että sitä oli vaikea pukea sanoiksi. Tunnelma oli jotenkin uskomaton – ihan kuin kaikki olisivat olleet jossakin joukkohurmoksessa. 

Väliajan pituudeksi ilmoitettiin 45 minuuttia, ja olin iloinen, että meidän ei tarvinnut äidin kanssa rynnätä pöydästämme minnekään. 

Melkein kaikki muut lähtivätkin kuka minnekin. Baarissa ja vessoissa oli varmaan melkoiset jonot.

Väliaika meni yllättävän nopeasti, ja toisen puoliskon aluksi Vesterinen ilmestyi lavalle ilman mikrofonia. Hän oli kuulemma väliajalla tuumannut, että mitä jos muutettaisiin keikkaa lennosta, ja hän laulaisi yhden biisin ilman mikkiä. Hienosti kantoi ääni linnassa ilman mikrofoniakin.

Lavalla nähtiin myös toisenlaisia taidonnäytteitä. 

Joskus ennen puolta kymmentä keikka oli tullut päätökseensä, vaikka kukaan olisi tuskin halunnut, että keikka ikinä loppuu.

Kiitos Olavinlinna ja kiitos Vesterinen yhtyeineen!

Seuraavana päivänä ajellessani kohti Espoota laitoin Vesterisen parhaat biisit soimaan Spotifysta. Biisit olivat tunnistettavasti samoja kuin Olavinlinnassakin, mutta jotenkin ne tuntuivat laimeilta keikalla kuultuun verrattuna. Keikalla biiseistä oli tehty erilaisia sovituksia, ja musiikki oli ollut yllätyksellistä, mutta nämä Spotify-versiot olivat sellaista tasaista rallatusta, joka ei vetoa minuun yhtään. Biiseistä puuttui Olavinlinnassa kuullun musiikin mahtipontisuus, koko kropassa tuntunut jytke, upea valoshow, vuorovaikutus bändiin, yleisö ja Olavinlinna. 😆

Seuraavana päivänä luin Vesterisen Facebook-sivuilta Olavinlinnan-keikasta, ja oikein sydämessä läikähti. 


Ilmeisesti keikka oli ollut erityinen niin yleisölle kuin yhtyeellekin. 💜