Pablo Escobar ja Mónaco

Lupasin joskus aiemmin kirjoitella Pablo Escobarista, mutta aihetta on ollut vähän vaikea lähestyä. Nyt päätin kuitenkin yrittää, sillä aihe on taas varsin ajankohtainen (syistä, joihin palaan myöhemmin). 

Pablo Escobar kuuluu kiinteästi Medellínin historiaan, ja Escobarin haamu leijuu edelleen kaupungin yllä, vaikka hänen kuolemastaan on reilut 25 vuotta. En tiennyt Escobarista ennen Kolumbiaan tuloani juuri mitään muuta kuin sen, että Escobar oli ollut joku huumepomo. Kolumbian - ja varsinkin Medellínin - historia oli minulle muutenkin varsin tuntematon, mutta ennakkoluulot maata kohtaan olivat sitäkin vahvemmat.

Lainasin ennen Kolumbiaan lähtöni kirjastosta Pablo Escobarin elämästä kertovan, Thierry Noëlin kirjoittaman kirjan Hopeaa vai lyijyä, mutta totesin kirjan niin pitkästyttäväksi, etten päässyt alkua pidemmälle. Ajattelin myös, että ehkä olisi parempi tutustua Medellínin historiaan vasta Kolumbiassa, koska saisin täällä varmasti paljon todenmukaisemman ja monipuolisemman kuvan kuin jonkun ulkopuolisen kirjoittamasta kirjasta.

Fernando Boteron maalaus La muerte de Pablo Escobar, 1999 (Pablo Escobarin kuolema). Maalaus on Medellínin Antioquia-museossa, jossa kuvakin on otettu.

En aio selostaa Escobarin elämää tai "uraa" yksityiskohtaisesti, sillä asiasta on kirjoitettu niin paljon jo muualla. Suomeksi Pablo Escobarista ja hänen vaikutuksestaan Kolumbian historiaan voi lukea esimerkiksi täältä. Jotakin on kai kuitenkin kerrottava menneisyydestäkin, ennen kuin voin hypätä nykyisyyteen.

Escobar oli aloittanut kokaiinin salakuljettamisen Yhdysvaltoihin 1970-luvulla, ja kokaiinista oli tullut niin tuottoisa bisnes, että Escobarista oli tullut yksi maailman rikkaimmista miehistä. Elämä oli vielä 1980-luvun alussa suhteellisen rauhanomaista, mutta tilanne muuttui vuonna 1984, kun Kolumbia ja Yhdysvallat tekivät rikollisten luovutussopimuksen, jonka mukaan kolumbialaiset saatettiin luovuttaa oikeuden eteen Yhdysvaltoihin. Tämä ei miellyttänyt Escobaria ja hänen kumppaneitaan, sillä mahdollisuus joutua yhdysvaltalaiseen vankilaan ei houkutellut. Kolumbiassa viranomaiset olivat lahjottavissa, ja vankiloistakin pääsi pakenemaan pelottelemalla ja lahjomalla, mutta Yhdysvalloissa sellainen ei onnistunutkaan.

Pablo Escobar ja hänen nuori vaimonsa. (Kuva on vaimon, Victoria Eugenia Henaon, omaelämänkerrallisesta kirjasta Mi vida y mi cárcel.)

Vastaiskuna Escobar kumppaneineen perusti ryhmän nimeltä Los Extraditables, jonka mottona oli: ennemmin kuolema Kolumbiassa kuin vankila Yhdysvalloissa. Ryhmän tarkoituksena oli saada Kolumbian hallitus mitätöimään laki. Tilanne kärjistyi sodaksi Medellínin huumekartellin ja valtion välillä, ja kaikki jotka rohkenivat puolustaa lakia tai jotka asettuivat muuten Escobarin kartellin tielle, tapettiin. 1980- ja 1990-luvuilla kuoli satoja journalisteja, poliiseja, tuomareita, poliitikoita sekä siviilejä, jotka sattuivat olemaan väärässä paikassa väärällä hetkellä. Esimerkiksi vuonna 1989 huumekartelli räjäytti Bogotásta lähteneen lentokoneen ja tappoi kaikki kyydissä olleet 101 matkustajaa ja 6 miehistön jäsentä - ihan vain siksi, että kyydissä tiedettiin olevan presidenttiehdokas César Gaviria Trujillon. Myöhemmin kävi ilmi, että Gaviria ei ollut edes ollut mukana lennolla. (Gaviria valittiin presidentiksi seuraavana vuonna.)

Escobar harrasti autourheilua ja osallistui Renault Cupiin. (Kuva Henaon kirjasta.)

Murhat olivat Medellínissä 1980- ja 1990-luvuilla niin tavallisia, että ne kuuluivat kaupunkilaisten arkeen. Kaupunkikierroksellani oppaanamme toiminut nainen kertoi käyneensä 1990-luvulla koulua ja nähneensä koulumatkallaan usein ruumiita. Ruumiit olivat niin tavallinen näky siihen aikaan, että nainen kertoi ajatelleensa ruumiin nähdessään vain, että "ai, tuossa on taas yksi".

Escobarin etsintäkuulutus vuoden 1992 El Mundo -lehdessä. (Kuva on otettu Casa de la Memoria -museossa.)

1990-luvun alussa Escobarin kiinniottamiseksi järjestettiin massiivinen ajojahti, joka päättyi vuoden 1993 joulukuussa, jolloin Escobar kohtasi loppunsa erään medelliniläisen talon katolla. Jotkut sanovat Escobarin tappaneen itsensä, ja esimerkiksi Escobarin poika on sitä mieltä, että Escobar tappoi itsensä, oikeastaan kahdesti: ensin hän antoi jäljittää puhelunsa, jotta jäisi kiinni, ja sen lisäksi hän ampui itse luodin päähänsä.

Fernando Botero: Pablo Escobar muerto, 2006 (Pablo Escobar kuolleena). (Museo de Antioquia)

Escobarin kuoleman jälkeen lehdessä oli tietoiskulaatikko, jossa lueteltiin Escobarin ammatit. Niihin kuuluivat kongressiedustaja, hautakivikauppias, autovaras, palkkamurhaaja, savukkeiden salakuljettaja ja huumekauppias. (Kuva on vuoden 1993 El Espectador -lehdestä museo Casa de la Memoriassa.) 

Monet sellaiset, jotka eivät ole eläneet Escobarin aikana eivätkä ole kokeneet itse Escobarin ajan kauhuja, pitävät Escobarin jonkinlaisena sankarina ja jännittävänä henkilönä maailmanhistoriassa. Jotkut yrittävät puolustella Escobaria sillä, että Escobar teki myös hyviä asioita: hän lahjoitti rahaa köyhille ja rakennutti heille taloja, sairaaloita ja jalkapallokenttiä. Tästä syystä monet köyhät suorastaan ihannoivat Escobaria. Escobarin hyväntekeväisyys oli kuitenkin vain kulissia, ja todellisuudessa Escobar oli julma mies, joka tappoi yli 3000 ihmistä. Kaupunkikierroksen oppaan sanoja lainatakseni: "Kuinka monta taloa tarvitsee rakentaa, jos joku tappaa äitisi, veljesi tai tyttäresi? Kuinka monta taloa riittää hyvittämään teon?" Niinpä.

Pablo osti maata Moravian roskamäeltä ja rakennutti asunnottomille 300 asuntoa. (Kuva Henaon kirjasta.)

Myös monet Medellínissä vierailevat turistit tuntevat vetoa Escobarin tarinaa kohtaan ja haluavat käydä katsomassa paikkoja, jotka liittyvät Escobarin elämään - hänen entisellä asuinpaikallaan, La Catedral -vankilassa, Escobarin kuolinpaikalla ja niin edelleen. Medellínissä on tarjolla jos jonkinlaista opastettua Pablo Escobar -kierrosta, ja aluksi mietin itsekin, pitäisikö osallistua sellaiselle.

Ymmärsin kuitenkin hyvin pian, että paikalliset eivät pidä siitä, että Escobarista on tehty turistinähtävyys. On väärin ihannoida miestä, joka on aiheuttanut niin monelle kolumbialaiselle surua ja tuskaa. Escobarista kiinnostuneet turistilaumat pitävät menneisyyden ja tavallaan Escobarinkin hengissä, vaikka paikalliset haluaisivat unohtaa menneisyyden ja katsoa eteenpäin. Päätin siis kunnioittaa paikallisia ihmisiä ja kaupungin traagista historiaa ja olla osallistumatta minkäänlaisille Escobar-kierroksille.

Netflixissä pyörivä Narcos-sarja, joka kertoo Escobarin elämästä, ei ole ainakaan yhtään vähentänyt turistien määrää. En ole itse nähnyt kyseistä sarjaa, enkä aio sitä katsoakaan, mutta olen ymmärtänyt, että sen esittämä kuva Escobarin elämästä on valheellinen ja hyvin kaunisteltu. Esimerkiksi Escobarin poika, Juan Pablo, nykyiseltä nimeltään Sebastián Marroquín, on kritisoinut sarjaa siitä, että se on täynnä virheitä ja että se saa huumekaupan näyttämään jotenkin coolilta. Nuoret ympäri maailmaa kirjoittavat Juan Pablolle, kertovat haluavansa huumekauppiaiksi ja kysyvät häneltä neuvoja. (Juan Pablo on arkkitehti, ja hän teki heti isänsä kuoleman jälkeen selväksi, että hänellä ei ole minkäänlaista aikomusta seurata isänsä jalanjälkiä.) Vaikka Escobar oli isänä lämmin ja rakastava, Juan Pablo tietää myös isänsä pimeän puolen ja sanoo Escobarin olleen paljon julmempi kuin mitä sarjassa annetaan ymmärtää. (Olisi kiva tietää, jos joku on katsonut Narcosia. Millaisia ajatuksia se on herättänyt?)

Escobar vastasyntyneen poikansa, Juan Pablon, kanssa.

Muutama päivä sen jälkeen, kun olin saapunut Medellíniin, sanomalehdessä kirjoitettiin Escobarin entisestä asuintalosta Mónacosta, joka sijaitsee Santa María de los Ángelesin kaupunginosassa ja joka on juuri yksi näistä turistikierroksien kohteista. Lehdessä kerrottiin, että talon seinät oli peitetty joulukuun alussa tekstijulisteilla, joilla pyrittiin saamaan paikalla vierailevat ulkomaiset turistit pohtimaan Escobarin uhrien kohtaloa. Uteliaisuuteni voitti, ja päätin lähteä käymään silloin joulukuussa katsomassa Mónacoa. Ajattelin kai, että kaupungin lisäämä syvällisempi näkökulma tekisi rakennuksen pällistelyn jollakin tapaa hyväksyttävämmäksi.

Paikalle saapuessani Mónacon edessä oli taksi ja ryhmä turisteja ihmettelemässä Mónacoa. 

"Kunnioita suruamme ja uhrejamme. 1983-1994, 46 612 ihmishenkeä vähemmän."

"Tämä on eettinen taistelu, jolla yritämme saada takaisin arvot, jotka mafia meiltä vei."

Mónacon tilalla oli aiemmin kaksi huvilaa, jotka Escobar osti ja purki. Sen jälkeen hän rakennutti tontille ennätysajassa kahdeksankerroksisen kerrostalon, Mónacon, jossa hän asui perheineen ja henkivartijoineen vuosina 1986-1989.

Kuva kattohuoneiston olohuoneesta silloin joskus "loiston" päivinä. (Kuva Henaon kirjasta.)

Mónaco muutti naapuruston elämän täysin. Kadut täyttyivät Escobarin turvamiesten autoista, ja pihalla järjestetyt juhlat paikalle tilattuine orkestereineen koettelivat naapureiden hermoja. Oma tenniskenttä, uima-allas ja muut mukavuudet takasivat Escobarin perheen viihtyvyyden. Talon alla avautui valtava tunneliverkosto, jolla varmistettiin, että Escobar perheineen pääsisi pakenemaan talosta, jos sellainen tilanne tulisi.

Escobarin viholliset räjäyttivät talon edessä kaksi autopommia, joista toisessa, vuoden 1988 iskussa, kuoli kolme Escobarin turvamiestä. Escobar itse ei ollut tapahtumahetkellä talossa, mutta hänen perheensä oli, ja isku teki Escobarin tyttären, Manuelan, toisen korvan kuuroksi. Yli kolmekymmentä naapuria kärsi iskussa vahinkoja.

Kun kävelin alueella, katselin ympärillä olevia taloja ja mietin, kuinkakohan moni niistä oli ollut olemassa jo Escobarin aikoina. Asuinalue näytti aivan tavalliselta asuinalueelta, ja oli vaikea kuvitella, millaista ihmisten elämä oli Escobarin aikana mahtanut olla. 

Escobarin poismuuton jälkeen Mónacossa on ollut silloin tällöin jonkinlaista toimintaa, ja rakennusta ovat käyttäneet niin kristillisen yhdistyksen jäsenet, nahkateollisuus kuin mainostoimistokin. 2000-luvun alusta lähtien Mónaco on ollut kuitenkin tyhjillään. Rakennus on rapistunut, kasvillisuus on ottanut omansa takaisin, ja rotat ovat valloittaneet kellarin. Rakennus on kiinnostanut viime aikoina enää turisteja, jotka ovat saapuneet paikalle suurin joukoin ihmettelemään paikkaa, jossa Escobar oli joskus asunut. 

Huomenna Mónacoa ei kuitenkaan enää ole. Yksi aikakausi päättyy, sillä Mónaco räjäytetään maan tasalle huomenna kello 11.00 paikallista aikaa. Räjäytyksen on määrä kestää kolme sekuntia, ja sen jälkeen rakennus on enää vain pelkkä muisto. En usko, että kukaan jää kaipaamaan Mónacoa - kaikkein vähiten naapurit.

Rakennuksen kohtaloa pohdittaessa esitettiin muun muassa sellainen ajatus, että Mónacosta tehtäisiin museo. Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen, että rakennus purettaisiin. Medellínin pormestarin, Federico Gutiérrezin, mukaan purkamisen tarkoitus ei ole yrittää saada ihmisiä unohtamaan kaupungin synkkä menneisyys, vaan menneisyyden hahmot on tarkoitus korvata uusilla päähenkilöillä. Rakennuksen tilalle rakennetaan puisto, jolla kunnioitetaan Medellínin väkivaltaisen aikakauden uhreja.

Puistosta pidettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti suunnitelma nimeltä Inflexión. (Kuva: El Tiempo.)

Kuva: El Tiempo.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lämpimästi katsomaan seuraavan videon, jossa Escobarin poika kertoo suhteestaan isäänsä ja jossa käydään pikaisesti läpi myös Escobarin elämää. Video on englanninkielinen, ja se kestää 15 minuuttia.




LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOA:

Englanniksi:
Extradition feared by traffickers, resented by Colombians 
Medellín fights against the stigma of Pablo Escobar 
Narcos season 2: Pablo Escobar's son says Netflix show is 'insulting' and lists 28 historical errors 
Narcos TV show: "My father was much crueler than the Pablo Escobar you see on Netflix"
Shaken Colombia Acts At Last On Drugs 
The Controversy of the Pablo Escobar Tour in Medellín
Why Colombia Says #NeverAgainEscobar

Espanjaksi:
Así será el parque que reemplazará el edificio Mónaco en Medellín
Edificio Mónaco fue empapelado en homenaje a víctimas de Esobar 
El edificio Mónaco, de Pablo Escobar, llega a su fin este viernes
El edificio Mónaco, de Pablo Escobar, se va al suelo 
En imágenes: el horror y últimos días de Pablo Escobar hace 25 años
En Moravia, el morro de basura hoy es el mejor jardín de la ciudad
La historia detrás de los cuadros que pintó Botero sobre Pablo Escobar
Paso a paso: así serán los últimos minutos del Mónaco

Sohva tulessa

Olen hieman huolestunut. Olen nimittäin ruvennut viihtymään täällä uudessa asunnossa niin hyvin, etten viitsisi lähteä oikein mihinkään. Tämä ei ole ollenkaan tavallista minulle! Tuleekohan minusta nyt ihan mökkihöperö? Toisaalta kai sitä voisi ajatella niinkin, että onhan se hyvä, jos kotona viihtyy.

Sisustuspuuhat ovat aluillaan mutta vielä erittäin vaiheessa. Mattoja on katseltu, mutta sohvalle ei ole tehty vielä mitään. Koska olemme ukkelin kanssa lähes kaikkeen sopeutuvaa lajia, pahoin pelkään, että totumme tuohonkin sohvarumilukseen niin, ettemme saa tehdyksi asialle mitään.

Toki valittamistakin taas löytyy (sitähän löytyy aina!). Olen katsellut jo useana aamuna kateellisena naapuritalon uima-altaalle, jossa pidetään aamuisin vesijumppatunteja. Miksi meidän talossa ei järjestetä vesijumppaa?

Parvekekyttääjä mielipuuhassaan eli kyttäämässä.

Ensin piti olla uima-allas, ja nyt kun semmoinen on, pitäisi olla vesijumppaa! Voi hyvää päivää.

Lauantai-illan hailakat värit.

Talossamme vaihtui viime viikolla vartiointifirma, mikä on tarkoittanut monenlaisia pieniä käytännön muutoksia. Sunnuntaina soi ovikello, ja ovella seisoi vartija, joka kysyi haluaisimmeko antaa vartiointikoppiin puhelinnumeromme, johon vartijat voisivat ilmoittaa esimerkiksi saapuvista vieraista (tai pizzakuskeista 😆).

Asuintalot ovat täällä useimmiten vartioituja, mikä on tietysti turvallisuuden kannalta hyvä asia. Mutta tämmöisen vapautta rakastavan ihmisen on erittäin vaikea hyväksyä sitä, että joka kerta kun lähden jonnekin tai tulen jostakin, jonkun pitää avata minulle ovi. Minua rasittaa siinä sekin, että tulen vaivanneeksi menemisilläni ja tulemisillani aina jotakuta, vaikka oven avaaminen olisi kuinka vartijoiden työtä. Tässä talossa vartijan ei sentään tarvitse tulla avaamaan ovea henkilökohtaisesti, kuten edellisessä talossa, vaan vartija avaa oven vartiointikopista nappia painamalla. Mutta sekin on minusta jo tarpeeksi ärsyttävää.

Hississä on ollut asian tiimoilta kaikenlaista lippua ja lappua, ja tänään hissiin oli ilmestynyt uudet turvallisuusohjeet. Kuva on ainakin hyvin vakuuttava.

Henkilökohtainen palvelu vs. omatoimisuus on muuten sellainen asia, joka aiheuttaa ehkä eniten erimielisyyttä minun ja ukkelin välille. Ukkeli haluaisi henkilökohtaista palvelua, ja minä taas haluaisin tehdä kaiken itse. Ukkeli ei voi ymmärtää, miksi minun pitää esimerkiksi haahuilla kaupassa pitkän aikaa etsimässä jotakin, kun etsimäni asia löytyisi helposti kysymällä, tai miksi minun pitää yrittää tehdä jokainen homma itse (ja usein epäonnistua), ennen kuin voin pyytää ammattilaisen apuun.

Ukkeli tykkää henkilökohtaisesta palvelusta, mutta minua riepoo riippuvuus muista ja kaikenlainen kyttääminen tai valvonta. Uskon, että erilaiset ajattelutapamme johtuvat suureksi osaksi erilaisista kulttuuritaustoistamme, vaikka tietysti olemme ihmisinäkin erilaisia. Ehkä me suomalaiset olemme enemmän sellaista "minä ite" -kansaa, ja intialaiset ovat tottuneempia teettämään työtä muilla ihmisillä.

Hissiin oli ilmestynyt tänään myös lappu, että lemmikkien pihalle tekemät jätökset pitää laittaa niille tarkoitettuihin keräysastioihin, ettei niistä tule hajuhaittoja. Minä kun olen ihmetellyt sitä, että en ole nähnyt kenenkään edes keräävän pihalta lemmikkiensä jätöksiä, vaikka Kolumbiassa on oikein lakikin, että lemmikkien jätökset pitää kerätä julkisilta paikoilta. Mutta ehkä oma kotipiha ei olekaan julkinen paikka?

Talon piha-aluetta.

Viime viikolla hississä puolestaan oli lappu, että parvekkeelta ei saa heitellä tupakantumppeja. Oli nimittäin käynyt niin, että joku oli heittänyt parvekkeeltaan palavan tupakantumpin, ja se oli päätynyt alemman asunnon parvekkeelle. Parvekkeella oli ollut sohva, joka oli syttynyt palamaan. Onneksi asukkaat olivat olleet kotona ja huomanneet palon ajoissa!

Viikonloppuna shoppailimme ukkelin kanssa keittiötavaraa, kuten lautassarjan, ruokailuvälinesarjan, pari pannua, leivänpaahtimen ja blenderin. Se isoäidin perintöblenderi, joka tässä asunnossa oli, ei sitten toiminutkaan - tai ainakaan minä en saanut sitä toimimaan, ja astiatkin olivat aika kamalia. Ukkeli käskikin pakata kaikki asunnon astiat laatikkoon, jotta kävisimme ostamassa tilalle omat ja paremmat.

Kaikenlaista sitä kaupoissa näkeekin, niin kuin tämmöisenkin ruokailuvälinesarjan, joka ei maksanutkaan kuin reilun miljoonan (336 euroa). Kuka viitsii maksaa ruokailuvälineistä noin paljon?

Nämä olisivat olleet kivat, mutta näilläkin oli hintaa aivan liian paljon (127 euroa). Onneksi löysimme kuitenkin kohtuuhintaiset ja toimivan oloiset ruokailuvälineet, joista tykkäsimme molemmat.

 
On muuten aika hassua, miten väärän malliset ruokailuvälineetkin saattavat ärsyttää. En voi sietää liian tylsiä haarukoita, joista ruoka putoilee koko ajan, enkä liian pieniä ruokalusikoita. Kunnon kauha se olla pitää!

Lautaset pitää tarkistaa ostamisen jälkeen yksitellen, jottei niissä ole säröjä.

Eläinkuvioisia lautasia. Ei ollut karhujen kuvia, joten eipähän tarvinnut ostaa näitäkään.

Karhuista tuli mieleeni yksi ostoskeskus, jossa kävin joskus viime kuussa. Kohtasin siellä niin hellyttävän näyn, että nalleystävän sydän meni ihan sykkyrälleen onnesta.

Meillä on juhlat!

Paistinpannuosastolla tapahtui lauantaisella ostosreissullamme kummia. Katselin seinällä roikkuvia pannuja ja yritin olla oikein varovainen, etten pudottaisi mitään. En tiedä, mitä kumminkin tapahtui, mutta yhtäkkiä kaikki pannut tulivat hirveällä kolinalla alas. Keräilin paistinpannuja naama punaisena lattialta ja yritin katsella, missä ukkeli oli. Äänistä kun aina tietää, missä päin kauppaa vaimo kulloinkin liikkuu! Ukkelia ei kuitenkaan näkynyt: yritti kai taas teeskennellä, ettei tuntenut minua.

Myöhemmin ukkeli tunnusti, että häntä pelottaa mennä minun kanssani kauppaan, kun koskaan ei tiedä, mitä kauppareissulla tapahtuu. Voi ei. 😅

Lasiosastolla pitää liikkua kieli keskellä suuta. 

Uuden blenderin kanssakaan ei mennyt kaikki ihan putkeen. Laitoin lauantai-iltana intialaista kanaa ja soseutin blenderillä pari tomaattia. Kun tuli aika lisätä tomaatit ruokaan ja nostin blenderikulhon ilmaan, kulhosta irtosi pohja, ja soseutetut tomaatit levisivät keittiön lattialle ja seinille.

Olimme tilanneet kotiinkuljetuksella pari kanisteria vettä, ja lähettipoika oli antanut odotuttaa itseään. No kuinka ollakaan, ovikello soi melkein juuri samalla sekunnilla, kun keittiö oli saatu kuorrutettua tomaatilla. Joku saattaa aiemmista kuvista ehkä muistaakin, että ulko-ovi on ihan keittiön vieressä, joten keittiön mahdollinen kaaos paljastuu väistämättä sisääntulijalle. Onneksi ukkeli hoiti tilanteen ovenraosta, niin lähetin ei tarvinnut astua kynnystä pidemmälle.

Myöhemmin kun ukkeli tutkaili blenderiä, selvisi, että kulhoa ei tarvitsekaan kiertää paikalleen samalla tavalla kuin edellisessä blenderissä, vaan kulho vain tökätään paikalleen, ja se on siinä. Jos kulhoa kiertää, pohjaosa löystyy, ja kun kulhon sitten nostaa ilmaan, pohja putoaa pois. Olisi varmaan taas kannattanut hieman tutkiskella käyttöohjetta ja blenderiä, ennen kuin rupesin käyttämään laitetta?

Tuuletinostoksillakin tuli käytyä. Täällähän ei periaatteessa tarvitsisi tuuletinta, ilmastointia eikä lämmitystä mihinkään aikaan vuodesta, sillä lämpötila on vuoden ympäri suhteellisen tasainen ja enimmän osan aikaa varsin miellyttävä. Minä kuitenkin halusin tuulettimen sen pitämän taustahurinan takia: pystyn keskittymään paremmin nukkumiseen, kun ympäristön äänet eivät erotu niin selvästi.

Tuuletinpakkaus sai kyytiä, sillä kävimme sen kanssa ensin drinksuilla ja sitten syömässä yhdellä kivalla ravintolakadulla, jonka olin löytänyt aiemmin Envigadon kaupunginosasta.

Tuuletin odottelee Uber-kyytiä.

Ravintolakadulta aiemmin ottamiani kuvia:

Kun tuuletin oli saatu kotiutettua, sitä piti tietysti ruveta kasaamaan saman tien. Minä hoitelen meilllä yleensä kaikki kasaushommat, sillä vaikka ukkeli on insinööri ja muuten hyvin fiksu, minulla on sellaista käytännön maalaisjärkeä huomattavasti enemmän kuin hänellä.

Avasin kasausohjeet, mutta ne olivat pelkästään espanjaksi. Kaiken lisäksi kasausohjeet oli sellaista tuuletinspesifiä sanastoa, ja ensin olisi pitänyt opetella tuulettimen 17 eri osaa, että mikä mikäkin on.

Tästä on hyvä aloittaa.

Päätin, että minähän en tähän mitään kasausohjeita tarvitse. Kyllä minä saisin yhden tuulettimen pystyyn ilman ohjeitakin!

Pieni tovi siihen meni, ja jonkin verran yritystä ja erehdystä tarvittiin, mutta lopulta minulla oli tuuletin kasassa. Koska tuuletin on toiminut todistetusti jo yhden kokonaisen yön, ja se on edelleen yhtenä kappaleena, olen kai kasannut tuulettimen ainakin suurin piirtein oikein. Joskus yllätän itsenikin!

Now shit can hit the fan.

Santafé-kauppakeskuksessa oli viikonloppuna taas jonkinlainen lemmikkieläintapahtuma, ja paikalla oli jos jonkinnäköistä koiraa.

Luubaari.

Kauppakeskuksen pihalla oli tanssituntikin, ja minä olin taas luonnollisesti kateellinen, kun en ollut tiennyt tapahtumasta ja päässyt mukaan.

Jotta tästä saataisiin oikein sekava postaus, niin lisätäänpä tähän loppuun vielä pari hylätyn paikan kuvaa.

Lauantaina bongasin aution kerrostalon.

Olisi ollut kiva tietää, miksi talo oli jäänyt tyhjilleen. Olisi tehnyt myös kovasti mieli mennä tutkimaan taloa lähemmin, mutta vähän arkailen täällä autiotaloihin ja vastaaviin menoa, kun niistä ei koskaan tiedä, mikä niissä odottaa.

Toteutin taannoin yhden haaveeni ja ajoin metrolla pohjoisimpaan Medellíniin Belloon, jossa piti lukemani mukaan olla hylätty rautatieasema.

Kyllähän siellä sellainen olikin.

Alueella oli kuitenkin ihmisiä, ja kun yhdestä junanvaunun rotiskostakin pisti ulos nuoren miehen pää, päätin, että eipä minulla taida ollakaan haluja mennä tutkiskelemaan junanvaunuja lähemmin. Vaunut saattavat olla huumeveikkojen ja kodittomien majapaikkoja, ja varmasti pääsisin ainakin omaisuudestani, jos tunkisin itseni heidän reviirilleen.

Tuollakin olisi yksi vanha junanvaunu.

Bellosta ei taksit ainakaan ihan heti lopu.

Mutta nyt mie päätän raporttini tähän.