Vaan nyt olen sen verran vanhempi (juu) ja viisaampi (en), että kun meille tuli kutsu sukulaispojan rippijuhliin, päätin lähteä katselemaan, miltä niiden vähän kaukaisempien sukulaisten näkeminen tuntuisi. Ajan olisi ainakin luullut tehneen tehtävänsä, sillä sitä oli kulunut yli 20 vuotta. Ukkelikaan ei ole tavannut muita kuin lähimpiä sukulaisiani, joten ajattelin, että hänenkin on korkea aika nähdä, missä minun juureni ovat.
Siitäkin on kauan, kun olen käynyt viimeksi rippijuhlissa, joten rippijuhliin liittyvät tavat ja käytännöt olivat päässeet minulta hieman unohtumaan. Onneksi äidillä oli hyllyssä tapakirja, jossa kerrottiin kirkollisista juhlista ja perinteistä. Sitä sitten juhannuksena yhdessä tavasimme.
Videokameroista heräsi epäilys, että kyseinen opus saattaa olla aika vanha ja tietokin vähän vanhentunutta, mutta eihän tuo kirja ollut kuin vuodelta 1987.
Onneksi netistä löytyi ajankohtaisempaakin tietoa. Lahjaideoita miettiessämme löysimme sellaisenkin mielenkiintoisen ehdotuksen, että rippilapselle voi antaa esimerkiksi tatuointilahjakortin. Kerrassaan loistava idea! Vanhemmatkin varmasti ilahtuisivat, kun kaikki eivät toisi vain rahaa, jonka nuori käyttää kuitenkin johonkin turhuuteen, vaan lahjasta jäisi pysyvä muisto.
Kun käyttäytymis- ja lahja-asiat oli mietitty (emme kuitenkaan päätyneet tatuointilahjakorttiin), oli aika miettiä vaatetusta. Päätin jo melko aikaisessa vaiheessa, että en ostaisi juhlia varten mitään uutta, vaan menisin niissä vaatteissa, mitä kaapista löytyisi. Olen niin sata kertaa nähnyt, miten niille vaatteille käy, jotka ostetaan pakon edessä jotain tiettyä tilaisuutta varten. Kaupasta ei löydy kerta kaikkiaan mitään sopivaa, ja sitten kun ei jaksa enää etsiä, ostaa jotain sellaista, mitä ei muuten ostaisi, koska on pakko löytää jotakin. Koska vaate ei tunnu oikein omalta, sitä ei tule käytettyä juhlien jälkeen kertaakaan, vaan se jää pyörimään mieliharmina kaappiin. Äitikin totesi, että ihan sama, vaikka laittaisikin päälleen jotain vanhaa: eivät ne muut ole nähneet niitä vaatteita kuitenkaan. Tähän ratkaisuun päädyin, ja tyytyväinen olin.
Ukkeli ei ollut kuulemma käynyt aiemmin yhdessäkään kirkollisessa tilaisuudessa, ja hieman arvelutti, että mitenköhän tuo mahtaa kirkossa viihtyä. Hindulaisuus kun on hyvin erilainen uskonto kristinuskoon verrattuna, ja minusta yksi näkyvimmistä eroista uskontojen välillä on se, että hindulaisuudessa usko on ihmisen ja jumalan välinen asia, eikä siihen tarvita välittäjäksi seurakuntaa tai järjestettyjä jumalanpalveluksia.
Itse olen kirkkoon kuuluva (lähes-)ateisti. En ole koskaan kokenut tarvetta erota kirkosta, koska en koe oloani kirkossa mitenkään epämukavaksi. Uskon kyllä jumaluuteen mutta en Jumalaan samalla tavoin kuin vaikkapa kristityt.
Kamera! Onkohan muistettu kysyä papilta lupa? |
Konfirmaatiotilaisuus oli suloinen ja lämminhenkinen, mikä johtui minusta suurelta osin kirkosta: Kymin kirkko oli sellainen sopivan kokoinen ja kotoisan oloinen, jos nyt kirkosta voi tällaista määritelmää käyttää. Mietiskelin sitäkin, miten ihanassa elämänvaiheessa nuo nuoret ovat: heillä on koko elämä edessä, ja tulevaisuus on toivoa täynnä. Melkein ajattelin, että olisi ihanaa olla itsekin 15-vuotias, mutta toisaalta olin 15-vuotiaana niin hirveän epävarma, että ehkä en kuitenkaan haluaisi elää sitä aikaa uudelleen. Yksi iän tuomista eduista kun on se, että epävarmuus vähenee iän myötä, vaikka itse olen epävarma monessa asiassa vieläkin. Kuinkakohan vanhaksi sitä pitäisi elää, että pääsisi epävarmuudesta kokonaan eroon?
Ukkeli viihtyi tilaisuudessa oikein hyvin: jouduin tönimään häntä hereille vain kerran, eikä hän silloinkaan vielä kuorsannut. Ehtoollinen aiheutti ukkelille päänvaivaa, sillä hän ei oikein ymmärtänyt sitä, kuinka alaikäisille saatetaan antaa (kirkossa vielä!) alkoholipitoista juomaa. (Alkoholiahan viinissä täytyi olla, koska konfirmaatio-ohjelmassa luki, että "alkoholitonta viiniä ja gluteenitonta ehtoollisleipää on saatavilla pyydettäessä".) Samaa jäin kyllä pohtimaan itsekin, nyt kun asia oli tullut puheeksi. Urkumusiikinkin ukkeli kuvitteli tulevan tietokoneelta, eikä hän tuntunut olevan kovin vaikuttunut jättimäisistä kirkkouruista ja musiikkia livenä soittavasta tyypistä.
Ilma oli konfirmaatiopäivänä mitä ihanin.
Taas pönötetään. Tällä kertaa sateenvarjojen kera. |
Äidin lapsuudenystävä oli aivan sattumalta samassa konfirmaatiotilaisuudessa, sillä hänen tyttärentyttärensä pääsi ripille. Totesin jälleen kerran, millainen tunteellinen hölmö minusta on tullut: meinasin parahtaa itkuun, kun nämä seitsemänvuotiaasta asti toisensa tunteneet ystävykset näkivät toisensa. Voi hyvänen aika sentään.
Konfirmaatiotilaisuuden jälkeen sukulaiset kokoontuvat yleensä ilmeisesti pihamaalle odottamaan rippilasta, mutta meidän suvussa tykätään käyttää tämäkin aika hyödyksi ja leikkiä esimerkiksi piilosta: yksikin tyyppi jäi puun alle piileskelemään, kun ei halunnut näyttäytyä sen vertaa, että olisi tullut tervehtimään muuta sukua. Ketä mitenkin hulluuttaa. Ei ole ihmekään, jos minullakin joskus vähän viiraa päästä, kun omituista käyttäytymistä on minulla oikein geeneissä. Tuli tämä nyt ukkelillekin selväksi. Enää ei tarvitse ihmetellä.
Kirkolta jatkoimme juhlapaikalle, meren rannalla sijaitsevalle huvilalle, joka olisi ollut aurinkoisella säällä aivan ihana paikka. Sateessa ja kahdentoista asteen lämmössä ei juurikaan tehnyt mieli ulkona seisoskella. Olin myös ajatellut käydä juhlien jälkeen Kotkassa, sillä olen asunut Kotkassa useammassakin paikassa, ja minulla on kaupungista paljon muistoja. Nyt ei tehnyt kuitenkaan mieli jäädä sateeseen pyöriskelemään. Täytyy käydä tutkimassa Kotkaa joskus toisen kerran, ajan kanssa, ja vähän kesäisemmällä ilmalla.
Kokonaisuudessaan päivä oli ihan onnistunut ja kivakin, vaikka vähän jäi harmittamaan yksikin serkku, joka ei ollut päässyt tulemaan ja jonka olisin aivan erityisesti halunnut tavata. Oli kuitenkin mukava tavata rippilasta ja hänen perhettään, ja heidän näkemisensä olikin se kaikkein tärkein juttu.
Suku ei välttämättä ole minusta enää se pahin, mutta täytyy kuitenkin todeta, etteivät ne sukulaisuussuhteet sillä tavalla toimi, että yksi haluaa ja toinen ei. Minun on ihan turha haikailla ison, tiiviin ja lämminhenkisen sukuyhteisön perään, kun sellainen ei tällaisella kokoonpanolla tule onnistumaan. Jos maatilalla on vain kanoja, niin ei sieltä rupea yhtäkkiä maitoa tulemaan.