Kuumat paikat

Olemme jo pitkään suunnitelleet anopin kanssa käyntiä Metro-tukkumyymälässä, mutta aina on tullut jotain muuta, ja suunnitelmamme ovat peruuntuneet. Anoppia on kiinnostanut nähdä erityisesti Metron liha- ja kalaosasto, sillä hän on kuullut lihapuolen olevan Metrossa varsin hyvä. Anopin mielessä on varmasti käynyt myös se, että lihat saattavat olla edullisiakin, kun on tukkukaupasta kyse. Minua ei ole kiinnostanut Metrossa mikään erityisesti, vaan minua on kiinnostanut kauppa ihan kokonaisvaltaisesti, sillä ruokakaupoissa hengailu ja tuotteiden tutkiminen on minusta mitä mainiointa ajanvietettä.

Lauantaina koitti vihdoinkin se päivä, että Metro-reissumme toteutui. Autonkuljettaja oli iltapäivällä muutaman tunnin miesten kuljettelemisesta vapaa, ja sekä minulla että anopilla oli sopivasti aikaa. Toki minäkin olisin voinut Metroon ajaa, mutta kauppa on aika kaukana, enkä halua vielä tässä vaiheessa ottaa riskiä ja rasittaa polveani liian pitkillä ajomatkoilla. Suurempi syy oli kuitenkin se, että välttelen edelleenkin kahdenkeskisiä automatkoja anopin kanssa, sillä eräs tietty tapahtuma menneisyydestä ei ole vieläkään unohtunut minulta, vaikka muisto onkin haalistunut lähes unohduksiin.

Kun Metro isoine parkkipaikkoineen avautui silmiemme eteen, minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Ikea. Ikea-vaikutelma tuli jo kaupan nimestäkin, vaikka Metron nimi olikin kirjoitettu keltaisilla kirjaimilla siniselle pohjalle, kun Ikeassa värit ovat toisinpäin. Vaikutelma jatkui sisälläkin, sillä tavarat oli koottu samankaltaisille katonrajaan ylettyville hyllyille kuin Ikean itsepalveluvarastossa. Kärryt olivat isot, ja ne oli selvästikin tarkoitettu isoille ostajille, eikä millekään kalojen ja lihojen hintavertailijoille.

Metroon saa nykyään viedä lapsiakin. Ennen ei ilmeisesti saanut?

Sisään päästäkseen piti näyttää tukkukortti ensin ovella ja sitten vielä sisällä. (Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka anoppi on tukkukortin saanut, kun eihän hän varsinaisesti mikään yrittäjä ole, mutta appiukko on kai saanut hankituksi kortin hänelle jotenkin.) Kaupassa oli henkilökuntaa niin paljon, että arvelin, että valokuvaaminen tultaisiin kieltämään minulta heti. Ihan väärässä en ollutkaan, sillä en ehtinyt ottaa kuin kolme kuvaa, kun kuvaaminen kiellettiin. Onneksi kerkesin ottamaan edes ne kolme kuvaa, jotta on jotain kuvitusta tässäkin.

Metrossa myytiin kaikkea - pesuaineita, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja, astioita, muovikamaa ja tietysti myös elintarvikkeita. Meillä oli tarkoitus ostaa vain lähinnä ruokatarvikkeita (jos ne olisivat halvempia kuin muualla), mutta anoppi halusi myös uudet juomalasit, kun hän oli aamulla rikkonut yhden lasin ja appiukko edellispäivänä toisen, ja heillä oli nyt jäljellä enää kaksi ehjää juomalasia. Kahvikupitkin piti saada appiukon työpaikalle.

Vihannesosasto oli aika iso ja ihan laadukaskin, vaikka lehtivihannekset olivatkin aika nuupahtaneita. Se johtui ehkä siitä, että olimme liikkeellä vasta myöhään iltapäivällä. Jos paikalle tulisi heti aamusta, valikoima saattaisi olla paljon parempi. Metron tekee poikkeukselliseksi se, että se aukeaa aamulla jo kello kuudelta (tuleeko Intiassa joku ihan oikeasti niin aikaisin töihin?), kun tavalliset hypermarketit aukaisevat ovensa vasta kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista. Pienemmät supermarketit sentään avaavat jo yhdeksän maissa.

Riisejä, linssejä, pähkinöitä, vehnää ja niin edelleen myytiin isoista laareista, joista tavaraa kauhottiin pusseihin isoilla kauhoilla. Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa lentävä pussi, kun anoppi toteaa, että ei hän haluakaan noita.

Minä yritin kovasti silmäillä, näkyisikö laareissa ötököitä, mutta silmiini ei ainakaan osunut yhtään. Sen sijaan katonrajassa lenteli varpusia, ja niille oli varmaan ainakin hyvin syötävää tarjolla.

Hevi-osastolla ongelmaksemme muodostui se, että kaikkea piti ostaa vähintään yksi kilo. Ei siinä mitään, omenoita, granaattiomenoita, porkkanoita ja sen semmoisia pystyi helposti ostamaan kilon, mutta toista oli esimerkiksi currylehtien ja amarantin kanssa, jotka ovat hyvin kevyttä tavaraa. Niitä olisi pitänyt ostaa monta isoa pussia, jotta olisi saanut kilon täyteen. Emme tarvinneet kumpaakaan.

Kuvassa vasemmalla näkyy jauho-osastoa ja oikealla pilkottaa kalaosasto. Suoraan edessäpäin näkyy viinakauppa, ja olin yllättynyt, kun Metrossa oli sellainenkin. Jos anoppi ei olisi ollut mukana, olisin käynyt ostamassa sieltä jonkin pullon, ihan kannatuksen vuoksi. Anopin kanssa kun pitää teeskennellä hyveellistä miniää, joka saa päänsäryn jo pelkästä viinipullon katsomisestakin. (Hyvää vappua muuten!)

Sitten pääsimme vihdoinkin kalaosastolle! Kalatiski oli oikein edustavan näköinen, sillä kalat olivat yltä päältä jäiden peitossa, ja joku mies kävi juuri kaatamassa ämpärillä lisää jäitä kalojen päälle. Anoppi valikoi tiskistä yhden kalan, jonka yksi kalaosaston miehistä kävi hakemassa kalaosaston taakse vaa'alle punnittavaksi. Sitten kala viskattiin väkivaltaisesti (ja minulle kun opetettiin koulussa, että kaloja ei saa paiskoa) isolle metallipöydälle odottamaan pilkkomista. Edempänä oli toinen työpöytä, jonka ääressä kaksi miestä suomustivat ja pilkkoivat kaloja.

Minua oli kielletty tässä vaiheessa jo kuvaamasta, joten piti salakuvata kännykällä. Huomatkaa pipot!

Katselin touhua silmät pyöreinä, sillä miehet eivät juuri tuhlailleet liikkeitään. Oli kala kuinka iso ja paksu tahansa, se piti saada poikki yhdellä veitsen iskulla, ja voitte ehkä kuvitella, millainen meteli hommasta lähti. Sotkuistakin puuha oli: suomut ja evänpalaset lentelivät ympäriinsä, ja vaikka seisoin sivumpana tonnikalapurkki- ja kuivakalapakkaushyllyn vieressä, päälleni lenteli jotain.

Sain tarpeekseni teurastusnäytöksestä, ja lähdin katsastamaan maito- ja pakasteosastoa jättäen anopin odottelemaan kalasaalistaan. Paneer-juustoa sai viiden kilon paketeissa, kuten myös ranskanperunoita ja aika montakin muuta tuotetta. Tarjolla oli kyllä ihan samoja pieniä pakkauksia kuin tavallisissa kaupoissakin, eikä niiden hinnoissa juurikaan ollut eroa. Valikoimat olivat aika intialaiset, eikä tarjolla ollut esimerkiksi tuorejuustoa, jota olisin kaipaillut, ja muutenkin juustovalikoima oli länsimaalaisittain hyvin köyhä. Höh.

Kun anoppi oli saanut kalansa (kala tungettiin pussiin päineen kaikkineen, ja pussiin päätyi myös osa sisälmyksistä), kävimme lihaosastolla erillisessä lihahuoneessa. Siellä oli lihaa pakattuna nätisti kelmutetuissa paketeissa, mutta hyllyt olivat puolityhjät, mikä johtui sekin varmasti siitä, että oli jo aika myöhä. Anoppi nappasi yhden reilun kilon palan lammasta mukaansa, ja jatkoimme matkaamme.

Kuten kuvasta näkyy, kaupassa oli todella kuuma, sillä siellä ei ollut ilmastointia (vai eikö se vain toiminut?) eikä tuulettimia. Ruokaosastolla oli hieman viileämpää, mutta muuten kauppa oli kuin sauna. Kuvassa näkyvä nainen pyyhkii naamaansa dupatta-huivinsa kulmaan (vai onko se sittenkin pyyhe), ja minä kaivoin laukustani nenäliinan. Minulla sattui vielä olemaan päälläni yksi aika hiostava kurta, ja kauppakierroksen loppuvaiheessa minulta valui hiki jo ihan noroina. Olimme kaupassa kaiken kaikkiaan ehkä tunnin, puolitoista, mutta olin sen jälkeen niin nääntynyt, että en ole pitkään aikaan ollutkaan.

Autossa muistimme, että olimme kokonaan unohtaneet vesimelonin ja papaijan, jotka olisivat olleet aika tärkeitä. Ostokset olivat muutenkin jääneet aika vähiin, mutta rahat olivat kuitenkin kaikki menneet.

Anopilla oli ollut tarkoitus laittaa Metrosta ostamaansa lammasta ruoaksi eilen sunnuntaina, mutta kun hän oli avannut pakennut, hän oli kokenut yllätyksen. Lihaa ei ollut pilkottu mitenkään, vaan se oli ollut yhtenä isona kimpaleena, ja anopilta oli kulunut tunti pelkästään lihan pilkkomiseen (anopin surkeat veitset tuntien voin hyvin uskoa). Kala puolestaan oli ollut kaupassa tehdyn käsittelyn jälkeen niin siivoton, että senkin putsaamiseen oli mennyt melkein tunti. Anoppi ei ollut lopulta jaksanut laittaa ruoaksi sen enempää kalaa kuin lammastakaan, vaan ne olivat jääneet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Nyt on Metrossa kerran käyty, ja toista kertaa ei tarvitse mennä.

Tyrkky vai sika säkissä?

Meillä käydään aina silloin tällöin keskustelua minun vaatteistani, enkä nyt tarkoita niitä repaleisia kotivaatteita, joista osa joutaisi minunkin mielestäni pölyräteiksi. Tarkoitan nyt siis sellaisia vaatteita, joissa minä lähden kotiovesta ulos ja ihmisten ilmoille.

Ukkeli on nimittäin sitä mieltä, että minä pukeudun aina säkkiin - muodottomiin löysiin vaatekappaleisiin, jotka eivät sovi minulle ollenkaan. Intialaiset kurtat (puhumattakaan sareista tai salwar-asuista, joita en edes käytä) on kuulemma tehty intialaisten vartaloille - eli siis suomeksi sanottuna usein aika persevälle ja reitevälle naismallille, jollainen minä en ole. Omasta mielestäni kurtani eivät kuitenkaan ole mitään säkkejä, joten säkkeyskin on sitten kai katsojan silmässä.

Mutta tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin. Ongelman ydin on nimittäin se, että ukkelin mielestä minun pitäisi pukeutua vartalonmyötäisempiin vaatteisiin, kun minulla olisi kuulemma ihan hyvä kroppakin.

(Postauksen kuvat ovat Bharatiya Vidyalaya High Schoolin Swami Vivekanandan 150-vuotissyntymäpäiväjuhlasta viime keväältä.) 

Minä en ymmärrä tätä alkuunkaan. Miksi minun - tai naisen ylipäänsä - pitäisi pukeutua vartalonmyötäisiin vaatteisiin? Minun mielestäni vaatteissa on tärkeintä mukavuus ja se, että niissä viihtyy itse.Ymmärrän kyllä miehisen näkökulman, että naisen vartalo on ilo silmälle (on minustakin miehen vartalo ilo silmälle), mutta ketä varten ihminen oikein pukeutuu, itseään vai muita? Kyllä minäkin tietysti yritän valita sellaisia vaatteita, jotka näyttävät kivoilta, mutta ulkonäkö ei ole vaatteiden ostossa minulle (enää) se tärkein kriteeri. Mukavuus on tullut minulle sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän minulle on tullut ikää ja mitä kauemmin olen ollut Intiassa. Näissä olosuhteissa, joissa lämpötila on varjossakin 40 astetta, en todellakaan kaipaa mitään vartaloa nuolevia muotoja, joissa joka ikinen vatsamakkarahikiraita tai kainalohikiläntti varmasti näkyy.

Joskus ennen muinoin käytin kyllä hyvinkin tyköistuvia vaatteita, eikä minulla kaapissa oikeastaan muita ollutkaan. Auta armias, jos tuli kesällä juotua vähän siidereitä ja syötyä kabanossia, niin eihän minulla ollut mitään päällelaitettavaa, kun kaikista vaatteista lentelivät napit tai repeilivät saumat. Jos vaate vielä pysyikin kasassa, niin itseäni hävetti, kun tunsin oloni olevani kokoa liian pienissä vaatteissa. Painoni vaihtelee muutenkin herkästi joillakin kiloilla suuntaan ja toiseen, eivätkä tyköistuvat vaatteet sovi siitäkään syystä minulle. Tästä ei ole ihan hirveän kauan, kun pääsin vihdoinkin eroon ajatuksesta, että vaatteiden pitää olla pinkeitä, ja kun ymmärsin, että vaatteet voivat olla ihan mukaviakin.

Olen yrittänyt miettiä, miksi aikoinaan ylipäänsä käytin niin vartalonmyötäisiä vaatteita. Jos ihan rehellinen olen, niin kai siinä jonkinlaisesta itsensä esittelystä oli kyse. Kun tiesi omaavansa sellaisen vartalon, joka kestää katseen, niin miksei sitä sitten esittelisi? Nyt, kun olen tottunut mukaviin vaatteisiin, jotka mahtuvat päälle, vaikka paino nousisikin muutamalla kilolla, voisin kysyä täysin päinvastaisen kysymyksen: miksi ja kenelle kroppaansa pitäisi esitellä?

Järkyttävät raiskaustapaukset tuntuvat lisääntyneen Intiassa viime aikoina ihan hirveästi, enkä halua siinäkään mielessä tuoda itseäni täällä naisena mitenkään erityisesti esille. En väitä, että paljastava pukeutuminen kannustaisi raiskaamiseen tai että raiskauksesta voisi syyttää uhria, mutta en usko, että säädyllisestä pukeutumisesta mitään haittaakaan on.

Minua aina huvittaa, kun totean, että en kuulu pukeutumiseni puolesta täällä oikein mihinkään, vaan olen vähän sellainen väliinputoaja. Jos liikun expat-piireissä, saan kysyviä katseita osakseni, kun olen pukeutunut kurtaan ja farkkuihin. Muut ulkomaalaiset kun pukeutuvat "ulkomaalaispiireissä" huomattavasti minua länsimaisemmin ja keveämmin, polvimittaisiin hameisiin, capri-housuihin, avokaulaisiin puseroihin tai ainakin t-paitoihin. Sitten taas, jos liikun suvun parissa tai intialaisten keskuudessa ylipäänsä, olen kurtassani, farkuissani ja koruttomuudessani hyvinkin länsimaalaisen näköinen. Jos taas käyttäisin näitä samoja vaatteita Suomessa, olisin siellä varmaankin intialaisittain pukeutunut.

Yhtä asiaa olen myös ihmetellyt kovasti: miksi länsimaalaisilla naisilla, jotka ovat naimisissa intialaisen kanssa, on usein niin kova tarve pukeutua intialaisittain? Mukavuussyyt toki ymmärrän (onhan löysä salwar-asu paljon mukavampi 40 asteen lämmössä kuin paksut farkut), mutta usein kuulee myös sellaisia selityksiä, että naiset yrittävät pukeutumisellaan osoittaa kunnioitusta miehensä kulttuuria kohtaan. En oikein ymmärrä tätä ajattelutapaa, koska kyllä intialaista kulttuuria voi kunnioittaa, vaikka ei käyttäisi intialaisia vaatteita lainkaan, ja toisaalta ihminen voi olla muulta käytökseltään mitä epäkunnioittavin, vaikka kuinka käyttäisi intialaisia vaatteita. Eivät vaatteet tee kenestäkään intialaista, enkä ymmärrä, miksi intialaisuuteen pitäisi edes pyrkiä. Länsimaalaisesta ei kuitenkaan koskaan tule intialaista - ei ainakaan intialaisten silmissä.

Vaatteilla voi tietysti myös hieman helpottaa oloaan Intiassa, sillä joidenkin (varsinkin vanhemman väen) asenne riippuu aika paljon ulkomaalaisen ulkonäöstä ja intialaisuuden asteesta. Eräskin mummo sanoi minulle kerran ihan ihan suoraan, että "kun sinä kerran olet Intiassa, sinun pitää pukeutua kuin intialaiset". En vain ihan ymmärrä, mikä tekee Intiasta ja sen kulttuurista niin erityisen, että se pitäisi ulkomaalaisenkin omaksua, pukeutumista ja ulkonäköä myöten. Tuskin intialaiset itsekään omaksuvat kovin hanakasti sen maan kulttuuria, johon he muuttavat asumaan. Vai onko joku muka nähnyt esimerkiksi saudiarabialaistuneen tai kiinalaistuneen intialaisen? Intialaiset itse tuntuvat muuttuvan ainoastaan länsimaiseen suuntaan, ja joskus länsimaistuminen viedäänkin sitten ihan äärimmäisyyksiin.

Minä en kuitenkaan mummojen mielipiteistä välitä, enkä oikeastaan ukkelinkaan. En aio pukeutua intialaisiin vaatteisiin vain sen takia, että se miellyttäisi jonkun toisen silmää. Minulle tärkeät ihmiset hyväksyvät minut juuri tällaisena, oli minulla päällä mitä tahansa. Läheiset saattavat joskus toki huomautella ulkonäöstäni, mutta se heille suotakoon. Läheisyys kun tulee valitusoikeuden kera.

Ehkä sitten seuraavassa elämässä

Kun Suomen-vieraani lähti takaisin Suomeen tuossa maaliskuun puolenvälin jälkeen, päätin ruveta taas liikkumaan enemmän, kun olin ollut aika lailla liikkumattomassa tilassa monta kuukautta polveni takia. Suomessa olin kyllä kävellyt, jumppaillut vähän, uinut muutaman kerran ja kokeillut kuntopyöräilyäkin (josta polvi ei kyllä tykännyt hyvää). Kävin Suomessa myös röntgenkuvissa ja fysioterapeutilla, joka antoi hieman jumppaohjeita.

Kun fysioterapeutti ei nähnyt mitään syytä sille, miksi en voisi alkaa taas juosta, aloin kokeilla taas juoksemista, varovasti tosin. Kävelin kaikki ylämäet ja vaihdoin kävelyyn heti, jos polvi tuntui yhtään epämukavalta. Ette voi uskoa, miten iloinen ja onnellinen olin, kun pystyin taas juoksemaan! Juoksu antaa minulle jotain sellaista nautintoa, jota en mistään muualta saa, ja jos en voi juosta, koen itseni jotenkin vajavaiseksi.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Muutaman viikon jälkeen polveni oli taas siinä kunnossa, että normaalien arkihommien tekeminenkin alkoi olla vaikeaa, kun polvi jäykistyi ja kipeytyi. Joskus piti raahautua suorinta tietä lähimmälle tuolille istumaan, kun polveen tuli yhtäkkiä niin sietämätön kipu. Polvi koukussa istuminenkin oli taas vaikeaa. Koska polvi oli oireillut kaiken kaikkiaan jo melkein puoli vuotta, päätin, että nyt tämä spekulointi ja pelleily saa riittää: minun on mentävä magneettikuvaukseen, vaikka minulla kuinka olisi ahtaan paikan kammo.

Vietimme ukkelin kanssa lähes koko viime maanantain odotushuoneissa ja vastaanotoilla. Ensin odotimme ortopedin vastaanotolle pääsyä lähes kolme tuntia ja sitten melkein kaksi tuntia magneettikuvaukseen pääsyä. Aika meni kyllä yllättävän nopeasti, vaikka mukaan ei ollut tullut edes kirjaa. Intialaisissa sairaaloissa kun ei tarvitse yksin olla, ja aika kuluu ihmisiä katsellessa.

Jos omat ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömän suurilta, suosittelen viettämään yhden päivän intialaisen sairaalan odotushuoneessa. Siellä näkee nimittäin sellaisia tapauksia, että omat ongelmat alkavat tuntua hyvin pieniltä. Minustakin alkoi tuntua, että minun jalassani ei olekaan oikeastaan mitään ja että voisin lähteä ihan hyvin kotiin. Eräs vanha pappa oli ollut lonkkaleikkauksessa, mutta ruuvi oli jäänyt leikkauksessa löysälle, ja mies pystyi hädin tuskin kävelemään. Ihmisiä työnnettiin pyörätuoleissa ja sairaalasängyissä, ja eräs sairaalasängyllä paikalle tuotu nuori nainen oli selvästikin loukannut jalkansa äkillisesti, koska hän oli lähtenyt liikkeelle yöpaidassaan. Pyörätuoleista käytiin melkein kiistaa, ja jos joku yritti omia pyörätuolin itselleen tarpeettoman pitkäksi aikaa, sairaalan työntekijät kävivät hakemassa tuolin pois.

Auringonlaskut ovat olleet viime päivinä jostain syystä tosi värikkäitä ja komeita.

Odotimme lääkärin vastaanotolle pääsyä kolme tuntia siksi, että lääkäri ei ollut edes tullut vastaanotolleen, vaikka meille oli annettu aika yhdeksitoista. Potilaita lääkärin luokse ohjaavat, tummansinisiin pukuihin pukeutuneet miehet suhasivat edestakaisin potilaiden välillä selittämässä, että lääkäri tulee aivan kohta. Jotkut  potilaat olivat osanneet varautua odotteluun, ja heillä oli mukana kasseittain ruokaa ja muuta mahdollisesti tarpeellista. Lääkärin viipyminen selvisi sitten, kun hän vihdoinkin tuli vastaanotolle: pitkästä takista ja päähineestä päätellen lääkäri tuli paikalle suoraan leikkauksesta.

Lääkäri passitti minut magneettikuvaukseen toiseen sairaalaan, joka on erikoistunut kondromalasiaan ja ruston paksuuden mittaamiseen. Siellä oli ensin ohjelmassa taas odottelua, mutta odotushuone oli onneksi erittäin mukava nahkasohvineen ja aikakauslehtineen, ja olihan niissä ihmisissäkin taas katselemista.

Huoneessa oli muun muassa viiden naisen seurue, josta paikalla oli ensin kaksi naista, ja loput kolme tulivat paikalle myöhemmin, kun magneettikuva oli otettu. Naisten ilmeistä ja pään pyörittelystä saattoi huomata, että kyse oli jostain vakavammasta. Potilas itse itkeskeli ja pari muutakin naista kyynelehtivät. Selvisi, että kuvassa käyneellä naisella oli todettu kasvain, ja nainen oli ahdistunut ja toivoton. Yksi naisista - potilaan miehen sisar - luennoi naiselle, kuinka koskaan ei saa luopua toivosta ja kuinka naisen pitää olla nyt vahva. Perheessä oli häät tulossa ihan lähiaikoina, joten sairaus oli todettu pahimpaan mahdolliseen aikaan. "Kuinka me pysymme vahvoina häissä, jos sinä olet luovuttanut?", käly kysyi. Kaikki odotushuoneessa olijat seurasivat tilannetta myötätuntoinen ilme naamallaan. 

Vaikka minulla on pahanlaatuinen ahtaan paikan kammo, olin kai niin kyllästynyt monen kuukauden epätietoisuuteen, että päätin olla pelkäämättä ja mennä kuvausputkeen mukisematta. Ensin piti kuitenkin jättää kaikki metalliesineet kaappiin talletukseen, koska metalliesineet saattavat tempautua kuvauksessa irti tai lämmetä ja aiheuttaa palovammoja. Pelkoani helpotti myös se, että minun ei tarvinnut mennä putkeen kokonaan, vaan pää saattoi jäädä laitteen ulkopuolelle. Onneksi olen käynyt magneettikuvauksessa (sellaisessa avomallisessa laitteessa) kerran aiemmin Suomessa, koska muuten olisin kyllä pelännyt laitteesta lähteviä ääniä. Pumpulia korviin vain, ja kyllä se siitä!

Pelkoa suuremmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että kuvauksen aikana ei saanut liikkua yhtään. Kuvaus kesti ehkä puolisen tuntia, ja on kyllä ihan käsittämättömän vaikea maata tuo aika täysin liikkumatta, kun edes sormia ei saa heiluttaa. Mitä enemmän ajattelin, että nyt en saa liikkua yhtään, sitä pidemmiltä minuutit tuntuivat. Olin todella helpottunut, kun jostakin kuului radiologin ääni, joka ilmoitti, että nyt on enää viisi minuuttia jäljellä.

Pian sen jälkeen rupesin ihmettelemään, kun rintakehääni kuumotti. Siinä samassa muistin, että minulla oli päällä rintaliivit, joissa oli metallinen kaarituki! Aloin melkein kirkua, että pysäyttäkää kone, minulla on metallia päällä, mutta sain itseni pakotettua olemaan hiljaa ja liikkumatta, kun kuvaus oli kuitenkin jo loppusuoralla. Jos nyt tärvelisin kaiken liikkumalla, joutuisin aloittamaan kuvauksen taas ihan kokonaan alusta. Jos aika oli kulunut siihen asti hitaasti, niin viimeiset minuutit suorastaan matelivat! Mitä enemmän ajattelin rintakehäni kuumotusta, sitä enemmän sitä kuumotti.

Pari päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolla selvisi, että minulla todellakin on kondromalasia (polven rustonpehmentymä) ja että nivelkierukkani on kulunut. Nämä olivat lääkärin mielestä kuitenkin ihan normaaleja juttuja, joita ei tarvitse murehtia. Lääkäri ei tuntunut alkuunkaan ymmärtävän, kuinka paljon vaiva elämääni pahimmillaan rajoitti, enkä minäkään jaksanut enää lopulta edes yrittää selittää. Lääkkeeksi sain nivelten kuntoon vaikuttavaa ravintolisää sekä ohjeeksi välttää portaita, ylämäkiä, epätasaisella maastolla kävelyä ja kyykkyjä. Reisilihaksia pitää myös muistaa jumpata säännöllisesti.

Nyt näyttää siis uhkaavasti siltä, että minun juoksuni on juostu, ainakin tämän elämän osalta. Pystyn toki juoksemaan, mutta kannattaako se, jos olen sen jälkeen monta viikkoa aika lailla toimintakyvytön? En halua ajatella koko asiaa sen tarkemmin, koska kun rupesin sitä yhtenä päivänä oikein ajattelemaan, itkin niin katkerasti, että itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyt olen siis taas lähtöruudussa ja yritän aloittaa varovaisen liikkumisen tuolijumpasta tai jostain yhtä muusta älyvapaasta "liikunnasta". Ukkelin Amerikassa asuva lääkäriserkku katsoo vielä kuviani jonkun alalle erikoistuneen kollegansa kanssa, mutta tuskin hekään mitään ihmeratkaisua löytävät. Eiköhän tämä ollut tässä.

Kuu näkyy Intiassa ihan eri asennossa kuin Suomessa.

Eilen kävimme appivanhempien kanssa yhdessä oikein peri-intialaisessa ravintolassa syömässä.Tarjolla oli lounas seisovasta pöydästä, ja senhän taas tietää, miten minulle siellä kävi: silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Appivanhempia tämä huvitti suuresti, ja appiukko totesi, että ruokaa ei saisi jättää noin paljon lautaselle. "Jos jättää ruokaa syömättä, niin seuraavassa elämässä saa kärsiä nälkää."

Eikö ole ihanat astiat?

Söimme niin raskaan lounaan, että kotona ei tehnyt pitkään aikaan mieli mitään syötävää, mutta illalla viiden maissa rupesi tekemään mieli kahvia. Kun menin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan, huomasin, että kaasuliedessä paloi liekki. Säikähdin hirveästi, sillä en ollut koskenut kaasulieteen koko päivänä. Pikaisen kyselykierroksen tuloksena selvisi, että ukkeli oli nähtävästi unohtanut lieden päälle, kun hän teki teetä - yhdentoista aikaan aamupäivällä! Kaasuliesi oli siis ollut yksinään päällä kuusi tuntia putkeen; myös silloin, kun me istuimme ravintolassa syömässä.

P.S. Vaihdoin blogin taustakuvan ja muutin vähän asetuksia, kun halusin saada kuvat mahtumaan vähän isompina blogiin. Jos ette tykkää uudesta ulkoasusta, niin antakaahan palautetta, niin vaihdan vanhan takaisin.

Maksullinen pisuaari ja muita ihmeitä

Minusta on hauska lukea intialaisia matkareportaaseja, kun ne paljastavat usein enemmän Intiasta ja intialaisesta ajattelutavasta kuin siitä maasta, jota reportaasi koskee. Viimeisin Woman's Era -lehti oli matkailun erikoisnumero (kesälomat alkavat täällä pian), ja lehdestä löytyi yksi aivan erityisen ilahduttava artikkeli: "Little known facts about Scandinavia and Europe".

Ajattelin kirjoitella teillekin muutamia vähän tunnettuja faktoja Suomesta ja Skandinaviasta, ettette sitten ihmettele, jos satutte näihin törmäämään.

Helsingissä, Suomessa, autoissa pidetään ajovalot päällä päivälläkin.

Työssäkäyvät naiset saavat Suomessa kolmen vuoden palkallisen äitiysloman jokaista raskautta kohden, aina neljänteen lapseen asti. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työssäkäyvä nainen voi olla työuransa aikana jopa 12 vuotta palkallisella vapaalla. Siitä huolimatta suomalaisilla on keskimäärin vain kaksi lasta perhettä kohden.

Skandinaviassa ei juurikaan näe neonvaloja, isoja mainostauluja jne. Maltillisuus ja matala profiili ovat valttia.

Suomen ja Ruotsin pinta-alasta yli 50 prosenttia on joko vesistöjä tai metsää. Se ei ole mikään ihmekään, sillä näissä maissa ei kärsitä kuivuudesta.

Maanteitä ja jalkakäytäviä on roskattu tupakantumpein, mikä viittaa siihen, että tupakointi rehottaa. Naisiakin näkee runsain mitoin tupakoimassa julkisilla paikoilla.

Toisin kuin Intiassa, monilla Euroopan lentokentillä laukkukärryjen käytöstä täytyy maksaa tai sitten niistä otetaan euron pantti. On ihmeteltävää, ettei näillä kentillä ole ajateltu sitä, että kärryjen valmistus ja ilmainen käyttö voitaisiin rahoittaa yrityssponsoroinnilla tai mainoksilla.

Tanskassa on 50 prosentin veroprosentti, joka on ehkä maailman korkein. Mutta valtio käyttää rahat eläkkeisiin, koulutukseen ja ilmaiseen terveydenhuoltoon.

Monissa eurooppalaisissa hotellihuoneissa ei ole palasaippuaa eikä shampoota. Nestemäistä saippuaa tulee seinään kiinnitetystä säiliöstä.

Tukholmassa täytyy maksaa pisuaarin käytöstä, jopa vilkkaalla metroasemalla. Itävallassa pisuaarin käytöstä joutuu maksamaan jopa 35 rupiaa.

Danube-joella Bratislavassa, Unkarin ja Itävallan välissä, on kelluva ravintola nimeltään Krishna Hotel.

Skandinaviassa ja Euroopassa on työaikarajoitukset raskaiden ajoneuvojen kuljettajille. Kukaan ei saa ajaa yli 15 tuntia pysähtymättä välillä, ja työvuorojen välissäkin pitää pitää 11 tunnin mittainen tauko.

Euroopan hotellihuoneissa ei ole pullotettua juomavettä, vaan tarjolla on vain vesilaseja. Syy: raanavesi on puhdasta ja turvallista koko Euroopassa, ja vettä voi juoda hanasta suoraan. Itävallassa hanavesi tulee Alppien lähteiltä.  

Bella-hotelli Kööpenhaminassa, Tanskassa, on uniikki design-hotelli, joka koostuu kahdesta kallellaan olevasta tornista. Hotellin julkisivu on kokonaan lasia, ja kylpyhuoneetkin ovat erikoiset: kylpyhuoneen ja huoneen välinen seinä on lasia, ja vain osa lasista on himmennetty. Siksi hotelli sopiikin vain naimisissa oleville pariskunnille tai yhdessä asuville pareille. Ei ole todellakaan soveliasta, että isä/poika, isä/tytär, äiti/poika tai sisko/veli asuisivat samassa huoneessa.

Suomen Helsingin ja Ruotsin Tukholman välillä risteilevän risteilyaluksen aulakellossa on kaksi tuntiviisaria, jotka näyttävät kahta eri aikaa, koska maat ovat tunnin aikaeron päässä toisistaan.

Lähellä Brandenburgin porttia Berliinissä, Saksassa, näimme polkupyöräriksoja kuljettamassa turisteja. Turistit näyttivät nauttivan ajelusta.

*** 

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille! Meillä on viikonloppuna tiedossa ainakin jumppatunti autonkuljettajalle. Hän kun on kärsinyt viime aikoina selkäkivuista, ja me ukkelin kanssa keksimme, että se johtuu tietysti huonoista selkälihaksista. Poikaparka saattaa siis päästä meidän kanssa jumppaamaan.
 

Lopuksi pitää vielä käyttää tilaisuus hyväkseni ja mainostaa uutta intialaista ruokablogiani. Jos intialainen ruoanlaitto kiinnostaa, niin lämpimästi tervetuloa sinne!

Minun tekisi nyt ihan hirveästi mieli silliä, mutta sitä ei kyllä taida täältä saada! Mangoja onneksi saa jo.

(Kuvat:  WRC, Builbetterschools, Wikimedia, Caspost, Taildom, UALR.)

Suutari pysyköön lestissään

Edellisestä postauksesta ja sen kommenteista tuli mieleeni asia, josta en ole tainnut kirjoitella aiemmin lainkaan: kuinka intialainen hierarkia ilmenee ja näkyy päivittäisessä elämässä, erityisesti suhtautumisessa palvelusväkeen.

Suomalainen tasa-arvo on juurtunut minuun niin, että en vieläkään oikein ymmärrä intialaista ihmisten eriarvoisuutta ja sitä, kuinka ihmisiä voidaan ylipäänsä arvottaa. Teoriassa kyllä ymmärrän täkäläisen hierarkian, mutta itse en osaa (enkä oikeastaan haluakaan) soveltaa sitä omassa elämässäni. Tämä on ehkä suurin syy siihen, miksi meillä ei ole kotiapulaista tai muutakaan työväkeä. Kun olen jossain aiemmin maininnut, että emme käytä kotiapulaista, tarkoituksenani ei siis ole ollut kehuskella sillä, kuinka pystyn tekemään kaiken itse, tai mitenkään paheksua tai ylenkatsoa niitä, jotka kotiapulaisia tai muuta palvelusväkeä käyttävät. Kyse on lähinnä siitä, että vierastan intialaisen yhteiskunnan kirjoittamattomia epätasa-arvosääntöjä niin paljon, että en halua mitenkään tuoda niitä omaehtoisesti päivittäiseen elämääni. 

Palvelija - oli hän sitten kotiapulainen, kokki, autonkuljettaja, koiranulkoiluttaja, puutarhuri, silittäjä tai mikä tahansa - on automaattisesti alempiarvoinen kuin työnantajansa, isäntänsä. (En oikein pidä palvelija-sanasta, mutta en parempaakaan nimitystä tähän yhteyteen keksinyt.) Alempiarvoisuus näkyy normaalissa arjessa kaikkein selvimmin ehkä siinä, että palvelijat eivät saa käyttää isäntäväkensä huonekaluja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että palvelijat eivät saa istua tuolilla tai sohvalla, eivät nukkua sängyssä, eivät käyttää työnantajansa vessaa eivätkä syödä samoilta lautasilta tai juoda samoista laseista kuin työnantajansa. Koska palvelijat eivät saa istua tuolilla, heidän tulee joko seistä, kyykkiä tai istua lattialla. Ruoka pitää myös syödä lattialla istuen, mieluiten keittiössä tai jossakin muualla sivummalla, pois isäntäväen jaloista.  

Kun näin anoppilan silloisen autonkuljettajan ensimmäisen kerran istumassa keittiön lattialla, jalat ristissä ja lautanen sylissään, en vielä tiennyt tästä kirjoittamattomasta istumissäännöstä mitään. Miksi ihmeessä mies istui lattialla, kun tuolejakin oli vapaana! Kun sama toistui muutaman kerran, ymmärsin, että mies ei istunut lattialla vapaasta tahdostaan. Sitä en ymmärtänyt, miksi jonkun täytyy syödä ruokansa lattialla kuin koiran.

Appivanhemmilla oli aiemmin kotiapulaisena tyttö, joka asui heidän kanssaan samassa taloudessa. Nykyaikana kotiapulaiset ovat tavallisimmin tuntityöläisiä, jotka tulevat paikalle sovittuna aikana (tai ainakin noin suurin piirtein), tekevät työnsä ja lähtevät sitten pois, mutta täyspäiväisiä kotiapulaisiakin on. Kun katselin joskus anoppilassa valokuvia läppäriltäni, tyttö tuli katselemaan kuvia kanssani, jos hänellä ei ollut sillä hetkellä mitään muuta tekemistä. Aivan erityisen kiinnostunut hän oli Suomesta, lumesta, järvistä, luonnosta ja hassun näköisistä ihmisistä. Tyttö seisoi aina sänkyni vieressä, ja kerran ajattelin, eikö tytön olisi mukavampi katsoa kuvia sängyllä istuen. Taputin sänkyä kädelläni ja pyysin tyttöä istumaan. Tyttö oli valtavan hämmentynyt ja hänen naamastaan näkyi, kuinka hän kävi sisäistä taistelua: minä olin häntä ylempi ja käskin häntä istumaan, mutta hän oli kotiapulainen, joka ei saanut istua sängyllä. (Tyttö ei istunut, enkä minäkään tytön hämmennyksen nähtyäni enää pyytänyt toista kertaa.)

Vessa-asiat palvelijat hoitavat silloin, kun on vapaa hetki, eikä silloin, kun heillä on hätä. En voisi kuvitella esimerkiksi sellaista tilannetta, että automatkalla pysähdyttäisiin sen takia, että autonkuljettajalla on hätä. Olen aina ihmetellyt, missä esimerkiksi perheiden autonkuljettajat, jotka odottelevat luppoajan kerrostalojen parkkipaikoilla, käyvät vessa-asioillaan. Ehkä jossakin parkkipaikan nurkassa tai tien vieressä? Ei ole ihmekään, että teiden varsilla näkyy kuseskelevia ukkoja, kun heillä ei ole muutakaan paikkaa, missä käydä.

Palvelusväki joko syö eri ruokaa kuin isäntäväki tai sitten he syövät sitä, mitä isäntäväeltä on jäänyt tähteeksi. Anoppi on ruoka-asioissa hyvin antelias - hänelle on kunnia-asia ruokkia ihmiset hyvin, olivat he sitten ministereitä tai kotiapulaisia - mutta tiedän sellaisiakin, jotka pihtaavat palvelusväen ruoan kanssa, eivätkä haaskaa esimerkiksi kalliita katkarapuja palvelijoiden suuhun. Heille riittää halvempikin ruoka.

Palvelijoiden ei ole sopivaa käyttää isäntäväkensä kanssa samoja astioita. Muistan, kun kerran kaadoin erehdyksessä appivanhempien kotiapulaistytölle vettä juomalasiin. Kun ojensin lasia tytölle, anoppi tempaisi lasin kädestäni ja haki sen tilalle teräsmukin, johon hän sitten kaatoi veden. Lasiset tai posliiniset astiat eivät sovi palvelusväen käytettäväksi, vaan ainoastaan teräsastiat ovat palvelusväen käyttöön sallittuja. Teräsmukistakin palvelusväki juo niin, että huulet eivät kosketa mukin reunaa vaan että mukin ja huulien väliin selvä rako. (Intialaiset harrastavat tätä kyllä ihan yleisestikin, ja erityisesti silloin, jos he juovat vettä samasta pullosta kuin muut: vesi kaadetaan suuhun niin, että pullonsuu ei kosketa huulia lainkaan. Tämä tapa on juurtunut minuunkin, enkä enää pysty juomaan vettä sellaisesta pullosta, joka on käynyt jonkun suussa. Minusta on ällöttävää juoda toisen imeskelemää pulloa. )

Jos palvelija asuu isäntäväkensä kotona, hän on käytännöllisesti katsoen isäntäväen omaisuutta. Tämä on hieman kärjistetysti sanottu, koska perheet ovat hyvin erilaisia, mutta periaate on se, että palvelijalla ei juurikaan ole omaa vapaa-aikaa, tai ainakaan hänellä ei ole sananvaltaa sen suhteen. Palvelijan vapaa-aika alkaa silloin, kun isäntäväellä ei ole hänelle mitään tekemistä, ja loppuu silloin, kun sitä tekemistä tulee. Mihinkään kovin kauas palvelija ei voi lähteä, koska isäntäväelle saattaa tulla vaikka yllätysvieraita, ja silloin pitää olla kantamassa vieraille syömistä ja juomista ja tekemässä sitä sun tätä.

Pääperiaate palvelijoiden (ja muiden alemman luokan ihmisten) kanssa on se, että heitä kohdellaan kuin ilmaa, ellei heille ole erityisesti jotain asiaa. Palvelijoita ei tervehditä eikä heitä ei oteta mukaan keskusteluun (ellei keskustelu koske heidän työtään). Rupattelu palvelusväen kanssa on toki ihan sallittua, mutta rupattelun määrän määrää isäntäväki. Anoppi esimerkiksi rupattelee oikein mieluusti kotiapulaisten ja autonkuljettajien (oikeastaan kaikkien) kanssa, kun taas appiukko ei puhu heidän kanssaan, ellei ole ihan pakko.

Ihan alkuaikoina, kun asuimme edellisessä asunnossamme, tapasin aina tervehtiä talonvahtiamme tai ainakin hymyillä hänelle, jos näin hänet jossain. Tervehdinhän minä Suomessakin porrassiivoojia, postinjakajia ja muita rappukäytävässä liikkuvia! Kun talonvahti rupesi kääntämään naamansa kiusaantuneen näköisenä pois aina minut nähdessään, tulin siihen tulokseen, että ei taida talonvahti tykätä minun hyvän huomenen toivotteluistani.

Intiassa jokainen - niin palvelijat kuin isäntäväkikin - tietää paikkansa, eikä näitä kirjoittamattomia sääntöjä tarvitse kenellekään mitenkään erityisesti opettaa. Intialaisten sosiaaliset antennit ovat erittäin herkät ja kokeneet, ja ihmiset haistavat heti, kuinka korkealla toinen, täysin tuntematonkin, on arvoasteikossa, ja mikä hänen asemansa on suhteessa omaan itseen. Käyttäytyminen vaihtelee aina sen mukaan, onko toinen itseä ylempänä vai alempana, vai onko hän samanarvoinen. Palvelijat eivät tunne itseään mitenkään alistetuiksi tai huono-osaisiksi, vaikka he joutuvatkin tiskaamaan toisten tiskejä tai ajamaan herrojen isoja bemareita; se on vain heidän paikkansa tässä yhteiskunnassa. Sitä paitsi aina on niitä, jotka ovat vieläkin alemmassa asemassa ja joita kohtaan voi tarvittaessa purkaa kiukkuaan huutamalla ja komentelemalla.

Vaikka periaatteessa tiedän, kuinka palvelusväen kanssa tulee käyttäytyä, käytännössä en kuitenkaan osaa olla palvelijoiden kanssa niin, että se noudattaisi niitä normeja, joihin intialaiset ovat tottuneet, ja että oma käytökseni tuntuisi minusta itsestäni hyvältä. Minusta tuntuu aina, että olen joko liian höveli tai sitten liian töykeä, kun pitäisi olla kai jotakin näiden väliltä. Pitäisi olla sopivasti ystävällinen ja sopivasti autoritäärinen ja osata asettaa palveluskunnalle selvät rajat. Ensimmäinen palvelija, jonka kanssa osaan olla suhteellisen vapautunut ja jonka läsnäolo ei ahdista minua, on appivanhempien nykyinen autonkuljettaja. Tämä johtuu varmaankin kuljettajan nuoresta iästä: suuri ikäeromme tuo minulle ehkä luonnostaan jonkinlaisen auktoriteettiaseman ja helpottaa suhtautumistani häneen. En miellä häntä ensisijaisesti autonkuljettajaksi vaan vain pojaksi.

Jos palvelijoiden kanssa on liian lepsu, saa pian huomata tilanteen hallinnan lipsuvan omista käsistä pois. Palvelija alkaa ottaa liikaa vapauksia, ja työt saattavat jäädä tekemättä, kun palvelija huomaa, että työnantaja ei sano mitään, vaikka hän jättäisikin vessat pesemättä. Liiallinen ankaruus ja pompottelu taas saattaa kostautua palvelijan kapinana - tämä saattaa jättää tulematta töihin, juoruilla perheen asioita, varastaa tai jotain vielä pahempaakin.

Varsinkin ulkomaalainen saa valmistautua myös siihen, että ennemmin tai myöhemmin häneltä tullaan pyytämään lainaa. Rahantarpeen syyt ovat hyvin moninaiset ja tunteisiin vetoavat - vaimo on sairas ja tarvitsee hoitoa; tyttären opiskelut pitäisi kustantaa tai veli kotiseudulla tarvitsee avustusta, kun tämän yritys kaatui. Lainapyynnöt tuntuvat minusta hirveän vaikeilta ja kaikki vaihtoehdot yhtä huonoilta. Jos rahaa lainaa, voi olla varma siitä, että sitä tullaan lainaamaan toistamiseenkin, eikä rahojen takaisin saamisesta ole mitään takuita. Appivanhempien edellinen autonkuljettaja huijasi sekä appivanhempia että näiden kotiapulaista: autonkuljettaja otti appivanhemmilta lainaa 30 000 rupiaa ja kotiapulaiselta 6 000 rupiaa, jota vastaan hänen piti järjestää kiinteä kaasuyhteys kotiapulaiselle. Varmaan arvaatte, kuinka autonkuljettajan ja rahojen kanssa kävi. Jos taas rahaa ei suostu lainaamaan, tuntee itsensä maailman kurjimmaksi ihmiseksi, kun ei suostunut auttamaan, vaikka olisi pystynytkin - ja palvelija ajattelee varmasti ihan samoin.

Loppukaneettina voisin sanoa, että niin kauan kuin minä pysyn tolpillani ja minulla on aikaa, hoidan hommani ihan itse. Olen paljon mieluummin oman itseni herra kuin yritän olla sitä jollekin toiselle. Niin pääsen paljon helpommalla - ja halvemmallakin vielä kaiken lisäksi.

Raakoja, sanoi varas taateleista

Etelä-Intiassa juhlittiin eilen uutta vuotta, ugadia. Ajanlasku noudattaa täällä hindujen lunisolaarista kalenteria, joka perustuu sekä kuun että auringon liikkeisiin. Kullakin vuodella on oma nimensä, ja vuodet kulkevat 60 vuoden sykleissä niin, että sama vuosi tulee taas 60 vuoden päästä. Eilen oli Vijaya Nama Samvatsara -nimisen vuoden ensimmäinen päivä.

Kuva: Punjabigraphics.

Me emme ole koskaan juhlineet ugadia sen kummemmin (ugadin juhlinnasta olen kertonut aiemmin täällä), mutta jos appivanhemmat olisivat olleet kaupungissa, olisimme varmasti käyneet siellä syömässä ugadin herkkuja. He olivat kuitenkin Tirupatissa, ja kun ukkelillakin oli vapaapäivä, päätimme lähteä huviajelemaan jonnekin.

Ukkeli oli tarjonnut autonkuljettajalle ugadia vapaaksi, mutta autonkuljettaja ei ollut vapaata halunnut, kun hän kuulemma pitkästyy kotona. Appivanhempien autonkuljettaja on nuori poika, ja hän tuli perheineen Hyderabadiin puolisen vuotta sitten, kun heidän kotiseutuaan vaivasi jatkuva kuivuus, eikä maanviljely enää tuonut leipää pöytään. Oli siis lähdettävä työnhakuun kaupunkiin. Autonkuljettaja on vain 16-vuotias, mikä tiesi ongelmia siinä vaiheessa, kun hänen piti saada ajokortti: ajokortin kun saa vasta 19-vuotiaana. Tätä ennen poika oli ajellut ilman ajokorttia, mutta nyt kun hänestä tuli virallisesti autonkuljettaja, niin korttikin piti saada.

Onneksi tällainen muutaman vuoden ikävaje ei ole Intiassa mikään ongelma. Täällä kun saa minkä tahansa dokumentin väärennettyä, kun vain tietää paikan, mistä kysellä. Minäkin rupesin eräänä päivänä pohtimaan omaa tulevaisuuttani, ja kysyin ukkelilta, että eikö minusta voisi tehdä esimerkiksi rakettitieteilijää. Ei kuulemma onnistu, ei mitenkään.

Autonkuljettaja on todella mukava poika, vaikka anopin mielestä hieman lapsellinen. Mitä muuta voi odottaa 16-vuotiaalta pojalta? Ainakaan hän ei ole puolikiero, elämäänsä kyllästynyt ukko, josta ei koskaan tiedä, tuleeko hän töihin vai ei.

Yhtenä päivänä autonkuljettaja toi minulle vaaleanpunaisen maskottinsa, joka on ollut hänellä roikkumassa meidän pikkuauton peruutuspeilissä. Peilissä roikkui aiemmin minun pieni nalleni, mutta kun autonkuljettaja rupesi ajamaan meidän autoamme, hän korvasi minun nalleni omalla maskotillaan. Minun nalleni taas muutti appivanhempien auton peruutuspeiliin, kun appivanhemmat antoivat oman autonsa minun käyttööni, kun sitä oli polvivammaisen helpompi ajaa. (Jos joku ihmettelee, pitääkö auton peruutuspeilissä ylipäänsä roikkua jotain, niin vastaus on kyllä. Eihän autoa voi muuten ajaa! )

Autonkuljettaja ojensi minulle maskottinsa ja sanoi, että se on likaantunut. Voisikohan sen pestä? Häkellyin hetkeksi - oikeinko tosiaan autonkuljettaja halusi, että pesisin hänen lelunsa - mutta tokenin hämmennyksestäni pian. Tokihan minä sen pesisin! Onko toiveita: pestäänkö pesukoneessa vai käsin?

Minulla ei ole hirveästi kokemusta karvaisten lelujen pesusta (oma nalleni inhoaa vettä - melkein yhtä paljon kuin koiria!), joten päätin ottaa varman päälle ja pestä lelun shampoolla. Anoppi on nimittäin neuvonut, että kurtat (tunikat) kannattaa pestä shampoolla, koska pyykinpesuaine vie niistä värit, ja tuumin, että shampoo olisi tässäkin tapauksessa turvallisempi vaihtoehto.Olisi kauheaa, jos tuhoaisin pojan rakkaan maskotin!

Niinpä sitten annoin autonkuljettajan lelulle hellävaraisen shampookylvyn. Sen jälkeen muutama tunti auringonottoa, ja lelu oli taas kuin uusi!

Koska meillä oli eilen tekemisen puutetta ja autonkuljettajalla tylsää, päätimme lähteä ajelemaan Nizamabadiin, noin 140 kilometrin päähän Hyderabadista. Matkalla olisi tehnyt mieli ottaa paljonkin valokuvia, mutta automme kiiti eteenpäin sellaista vauhtia, etten edes tohtinut ehdottaa pysähtymistä. Pari kertaa tuli jopa mieleen, että pitäisikö laittaa turvavyö kiinni, mutta en sitten kuitenkaan laittanut. Erityisesti olisin halunnut kuvata variksenpelättejä, sillä pelloilla oli niitä aika monipuolinen valikoima. Yksinkertaisimmillaan peläteillä oli vain musta muovipussi päänä ja valkoinen kangas vartalona, mutta taiteellisempien versioiden käsiksi ja ruumiiksi oli tungettu heinää, päänä oli ylösalaisin käännetty ruukku, ja vaatteetkin olivat hyvin värikkäät. Tosin kun tarpeeksi kauan bongailin variksenpelättejä, aloin luulla pelloilla köykisteleviä ihmisiäkin variksenpeläteiksi.

Pelloilla viljeltiin enimmäkseen maissia, ja maissintähkiä oli levitelty kuivumaan sivuteille. Oli hämmästyttävää nähdä teillä jättimäisiä maissintähkämeriä.

 

Myös tieltä ulos ajaneita rekkoja näkyi useampi kappale, mikä ihmetytti minua - kuinka rekat voivat ajaa ulos suoralla tieosuudella ja kellahtaa kumoon pellolle?

 

Hyderabadista Nizamabadiin ajetaan valtatietä numero 44 (NH 44), joka on Intian pisin valtatie ja joka kulkee koko Intian halki etelästä pohjoiseen. Sitä pitkin olisi päässyt maan pohjoisimpaan kolkkaan Kashmirin Srinagariin sekä eteläisimpään kärkeen Kanyakumariin. Srinagariin olisi pitänyt ajaa 2 600 kilometriä ja Kanyakumariin vaatimattomat 1 335. Rekat saattavat ajaa pitkiäkin matkoja halki Intian, ja kun täällä ei tunneta mitään päivittäisiä työaika- tai ajomatkarajoituksia (mikä ei varmaan ole yllätys kenellekään!), niin kuskit saattavat yksinkertaisesti nukahtaa kesken matkan ja ajaa pellolle. Vielä varmemmin kuski löytää itsensä pellolta, jos hän on nautiskellut ajon aikana alkoholipitoisia juomia.

Autonkuljettajakin oli vielä maaseudulla asuessaan ajanut joskus pientä rekkaa. Kerran yön pimeinä tunteina, keskellä-ei-mitään, rekasta oli puhjennut kumi, ja autonkuljettaja oli mennyt ulos rengasta vaihtamaan. Silloin autonkuljettaja oli nähnyt paholaisen. Paholainen oli tullut ylös pusikosta, leijunut hetken ilmassa ja kadonnut sitten jonnekin. Paholainen oli kuulemma ollut monta metriä pitkä, mutta kun yritin udella autonkuljettajalta, miltä paholainen oli tarkalleen näyttänyt, poika ei osannut kuvailla olentoa sen tarkemmin. Hän mietti tapahtunutta ja totesi sitten: "jos paholainen on olemassa, niin jumalakin varmasti on". Aika looginen päätelmä minusta!

Mikäs se tämä on?

Hiemen ennen Kama Reddy -nimistä kaupunkia pysähdyimme yhteen APTDC:n (Andhra Pradesh Tourist Development Corporation) omistamaan tienvarsiravintolaan syömään lounasta.

Paikalla oli meidän saapuessamme vain yksi perhe, joka kuitenkin lähti aika pian, ja jäimme koko isoon ravintolaan yksin. Tienvarsiravintoloissa oli muutenkin todella vähän porukkaa, monissa ei ketään. Olisiko johtunut ugadista?

Menimme istumaan ja odottelemaan ruokaa ulos, mutta tarjoilijamies tuli sanomaan, että tulkaa tuonne sisätiloihin, minä laitan ilmastoinnin päälle. Hän ilmeisesti ajatteli, että minä kuukahdan, jos istun ulkona.

Ruoan laatu hieman epäilytti, kun paikalla ei ollut ketään muita, mutta aivan suotta epäilimme, sillä ruoka oli ihan älyttömän hyvää.

Phulka, dal fry ja egg bhurjee.

Tässä vaiheessa olimmekin jo päättäneet, että emme ajaisikaan Nizamabadiin asti, koska olimme lähteneet matkaan (taas) vähän liian myöhään. Ukkeli tiesi, että jossakin lähistöllä oli Domakondan linnoitus, ja otimme seuraavaksi tavoitteeksemme sen. Tarjoilijalta kuulimme, että linnoitus olisi kymmenen kilometrin päässä mutta että se oli remontissa, joten emme todennäköisesti pääsisi sinne sisään. Päätimme kuitenkin lähteä katsomaan linnoitusta edes ulkoapäin.

Domakondan linnoitus on rakennettu joskus 1700-luvulla, ja se kuuluu nyt Kaminenin suvulle. Kaminenin sukuun kuuluu myös kuuluisan telugu-näyttelijä Chiranjeevin miniä, Upasna, jonka kihlajaisseremonia järjestettiin jokin aika sitten linnoituksella.

Harhailimme ensin itse Domakondan kylässä, ennen kuin löysimme linnoituksen.

Kylän unelias pääkatu.

Poikia uimassa.

Linnoituksen muurien sisäpuolella.

 

Ajoimme lähelle linnoituksen pääsisäänkäyntiä, ja paikasta tuli minulle todella paljon mieleen Taavetin linnoitus, jossa olen joskus käynyt etsimässä geokätköä.

Joka puolella oli isoja lappuja, joissa sanottiin, että työmaa-alue, asiattomilta pääsy kielletty. Päätin kuitenkin kokeilla, kuinka pitkälle pääsisin, ennen kuin sivummalla istunut vartija lähtisi perääni, joten rupesin kävelemään kohti linnoituksen pääovea.

Ovet olivat raollaan, mutta ne oli yhdistetty paksulla metallikettingillä, ja sisäänpääsystä oli turha unelmoidakaan. Ovessa oli aika hurjat metallikärjet - ne pitivät entisaikaan kutsumattomat vieraat varmasti aika tehokkaasti loitolla!

Meidän luoksemme ilmestyi jostakin mies, joka osoittautui korjaustöistä vastaavaksi henkilöksi. Hän pahoitteli hirveästi, kun palatsialue oli suljettu, ja vielä enemmän hän pahoitteli, kun ukkeli kertoi, että olimme ajaneet Hyderabadista varta vasten tätä linnoitusta katsomaan.

Autonkuljettaja ja korjausvastaava.

Miehen kävi ilmeisesti hieman sääliksi meitä, kun olimme ajaneet niin pitkän matkan turhan takia, joten hän viittilöi vartijalle: tulepas avaamaan ovet!

Portti meni taas takanamme kiinni, ettei kukaan muu päässyt livahtamaan sisään.

Vain kuninkaalliset saivat aikoinaan käyttää pääporttia, ja muu rahvas joutui kulkemaan tuosta kuvan oikeassa laidassa näkyvästä, maan tasalla olevasta pienestä aukosta, joka ei ollut varmaan edes metrin korkuinen.

Kyykkyyn, kansalaiset!

Näkymä portilta. Taustalla pääpalatsi.

Rakennukset olivat osittain aika hirveässä kunnossa.

Osa rakennuksista oli jo kunnostettu tai parhaillaan kunnostuksen alla, ja niistä voi arvailla, miltä alue mahtaa näyttää sitten, kun se on kunnostettu kokonaan.

Kaminenin suku kunnostelee linnoitusta pikkuhiljaa ja ilmeisesti myös itse rahoittaa projektin. Kun kysyin kunnostusvastaavalta, kuinka kauan remonttiin vielä menisi, hän naurahti epämääräisesti ja vastasi, että kauan. Varmasti ainakin vielä viisi vuotta.

Yläkuvassa oikella näkyvään rakennukseen suunnitellaan muun muassa kirjastoa ja kahvilaa, ja itse pääpalatsiin aiotaan tehdä hotelli ja ravintola. Rakennuksesta tulisi kyllä aivan ihana hotelli!

Emme olleet ensin päästä palatsiin sisälle ollenkaan - siellä saattaa olla vaarallista, kun korjaustyöt ovat vielä kesken - mutta korjausvastaava muutti kuitenkin mielensä, ja pääsimme sisällekin ihastelemaan upeita yksityiskohtia.

Linnoitusalueella oli myös erikoinen Shiva-temppeli.

Matkalla oli näkynyt runsaasti taatelipalmuja, ja autonkuljettaja oli saanut päähänsä, että meidän oli saatava tuoreita taateleita. En ole koskaan maistanut taateleita suoraan puusta, vaan olen syönyt vain niitä ruskeita ja ruttuisia, tosi makeita kaupan taateleita. Nämä puissa olevat taatelit olivat vihreitä ja keltaisia, ja meille oli arvoitus, olisivatko ne raakoja vai kypsiä.

Hetken ihmettelin, kuinka taatelit saa puusta alas, mutta pianhan se selvisi: kivittämällä näköjään.

Minäkin yritin kivittää taateleita, ja pari kertaa jopa osuin taateliterttuun, mutta eivät ne mokomat vain pudonneet alas! Vähän matkan päästä löytyi onneksi toinen, matalampi puu, jonka taateleihin autonkuljettaja ylettyi. Taatelien varret olivat vain niin uskomattoman sitkeitä, että terttuja ei meinannut saada irti millään, kun ei ollut tullut mitään kunnon työkalua matkaan. Harvemmin tulee ajeltua teräaseet auton takakontissa.

Autonkuljettaja repi ja raastoi oksia sinnikkäästi, mutta me päätimme ukkelin kanssa aikamme ähellettyämme mennä autoon odottamaan.

Pian huomasimme liinapäisen ukon, joka lähestyi meitä tien toiselta puolelta erittäin tuiman näköisenä.

Nyt meille kävisi varmaan kalpaten - emmehän me edes tienneet, kuuluivatko taatelipuut mahdollisesti jollekulle. Ukkeli huusi autonkuljettajalle, että nyt heti autoon sieltä! Autonkuljettaja vilkaisi lähestyvää liinapäätä, mutta päätti olla välittämättä tästä mitään ja jatkoi vain oksien kimpussa äheltämistä.

Liinapää tuli auton viereen seisomaan ja mulkoilemaan autonkuljettajan puuhia. Mitään mies ei kuitenkaan sanonut, mulkoili vain. Samassa taateliterttukin lähti irti, ja autonkuljettaja kantoi saaliin voittajan näköisenä autoon. Liinapää jäi mulkoilemaan peräämme, kun me kaasutimme hihitellen pois paikalta.

Kotona totesin, että taatelit olivat todella raakoja: ne olivat kivikovia ja ihan hirveän kitkeriä.

Raakaruokaa.

Taatelien oksat ovat ihan kumman näköisiä.

En tiedä, kypsyvätkö taatelit enää puusta irrottamisen jälkeen, mutta käärin ne joka tapauksessa sanomalehden sisään ja laitoin pahvilaatikkoon. Olisi kiva, jos taatelit kypsyisivät, jottei ryöstökeikka olisi ollut ihan turha!

(Anteeksi taas tämä hirveän pitkä sepustus, mutta en kerta kaikkiaan saanut lyhennettyä tätä mitenkään. )