Kiitti mulle riitti

En ole aiemmilla kesämökkikäynneillä koskaan tutkiskellut itse kylää sen tarkemmin, vaan kylä on tullut tutuksi vain sen verran, mitä auton ikkunasta on näkynyt. Tällä kerralla olin kuitenkin päättänyt tehdä ennen poislähtöä kylässä pienen kävelykierroksen. Viimeisenä päivänä, kun olin saanut maalausprojektini päätökseen, nappasin kameran mukaani ja lähdin tutustumiskierrokselle.

Heti alkumatkasta minusta rupesi tuntumaan siltä, että eipä tainnut olla mikään kovin hyvä idea. Kylässä liikuskeluni aiheutti pienimuotoisen kaaoksen: ihmiset supisivat keskenään ja tuijottivat minua, ja tunsin itseni ihan avaruusolioksi. On minua tuijotettu Intiassa ennenkin, ja olen siihen tottunut, mutta tämä tuijotus oli jotenkin vihamielisen oloista.

Portailla istuva lammaskin (vai voiko lammas istua?!) määki hädissään minut nähdessään.

Olisin halunnut ottaa kuvan kahdesta naisesta ja kysyin heiltä siihen lupaa, mutta he eivät vastanneet mitään vaan mulkoilivat vain ynseästi. Heitä tuntui kiinnostavan vain se, mikä kotikaupunkini on. Mitä siihenkin olisi oikein pitänyt vastata? Lopulta selitin asuvani Hyderabadissa mutta olevani nyt kylässä vierailulla amerikkalaisessa guest housessa. Naiset jatkoivat mulkoiluaan, ja minä katsoin parhaakseni jatkaa matkaa. Tehtyäni pienen lenkin pikkukujilla tulin seuraavaan kadunkulmaan ja kuulin, kuinka ihmiset jo huutelivat toisilleen, että se on amerikkalainen!

Koirakin murisi ja näytteli hampaitaan.

Kun tulin kylän pääkadulle, viereeni ajoi kaksi miestä moottoripyörällä. He osoittivat kameraani ja kysyivät tuiman näköisinä, mitä varten otin valokuvia. Kunhan huvikseni ottelen, vastasin. Se näytti kelpaavan ukoille vastaukseksi, kun he jatkoivat matkaansa kioskille.

Hetken päästä näin moottoripyöräpoliisin, joka ajeli hiljalleen pääkatua kohti. Tiesin jo heti poliisin nähdessäni, että hänkin tulisi kyselemään minulta jotain, ja minua alkoi sapettaa. Ihan kuin olisin joku saamarin rikollinen! En ole koskaan nähnyt kylässä ensimmäistäkään poliisia - mistä tuokin nyt tuohon ilmestyi? Poliisi pörräsi hetken aikaa ympärilläni ja kysyi sitten - ihan ystävällisesti kylläkin - kuinka hän voi olla avuksi. Et niin mitenkään, vastasin. Otan vain kuvia, ja ihan omaan käyttööni, juu. En jäänyt jauhamaan poliisin kanssa sen enempää, ja lopulta poliisikin jatkoi menoaan. Minulle tuli myöhemmin mieleen, että olisiko joku peräti soittanut poliisin paikalle: täällä joku hullu valkoinen nainen kiertää ympäri kylää ja kuvaa meidän talojamme! 

Kaikesta huolimatta onnistuin hätälaukaisemaan muutaman kuvan, jotka toivottavasti välittävät kylän luonteen edes jollakin tavalla. 

Kylässä oli muutama toimintakeskus, jonka ympärille tapahtumat näyttivät keskittyvän. "Kioskilla", joka oli luukku seinässä, oli asiakkaita lähes aina.

Kylän kauppa näytti lähes samalta kuin kioskikin, paitsi että se oli vähän isompi, ja puhelin oli siellä punainen, kun se oli kioskilla keltainen.

Muuta kauppaa en kylässä nähnyt, mutta tästä sai kai kaiken tarpeellisen - ja lisää sai Tirupatin kaupungista kahdeksan kilometrin päästä.

Kylän läpi kulkevan pääkadun varrella oli silittäjän kärry, jonka ääressä silittäjä silitti vaatteita aamusta iltaan (paitsi tietenkin juuri silloin, kun minä olin kuvauskierroksellani).

Silittäjä saattoi samalla töitä tehdessään katsella ohikulkevia ihmisiä ja seurata kylän tapahtumia. Silittäjä saattaakin olla melkoinen tietopankki, mitä kylän tapahtumiin tulee.

Kylän pääkatua. Tuossa menee se moottoripyöräpoliisikin.

Ihmiset saavat juomaveden kaupungilta, ja yksi päivän tärkeimmistä toimista näytti olevan vedenhaku kadunvarsien kaivoilta. Siinä samalla sai vaihtaa pari sanaa naapureiden kanssa.

Taustalla näkyy korkea vesitankki.

Kylässä on kärsitty kuivuudesta jo pitkään, ja yksi silmiinpistävä seikka kylässä ja sen liepeillä olikin se, että siellä ei näkynyt minkäänlaisia vihannesviljelmiä. Kesämökin talonvahtikin totesi, että vihanneksia ei voi veden puutteen takia viljellä. Pienituloisten elämää oma kasvimaa helpottaisi huomattavasti, mutta minkäs teet, jos ei ole vettä, millä kastella. 

Tuloista puheen ollen, kylän keskellä oli mielenkiintoinen muuri.

Muurissa oli kylän "työttömyyskortisto": työttömien nimet; se, kuinka monena päivänä kuukaudessa he olivat tehneet töitä, ja minkä verran he olivat työstä ansainneet.

Esimerkiksi numero 13, P. Chinnakka, oli tehnyt lokakuussa töitä 23 päivää ja saanut siitä maksuksi 2 411 rupiaa. Vuosien 2011-2012 aikana hän on tehnyt töitä yhteensä 104 päivää ja saanut palkkaa 10 630 rupiaa. Sitten taas vastaavasti numero 6, Venkatesh, ei ole tehnyt lokakuussa päivääkään töitä ja kahden viime vuoden aikanakin hän on työskennellyt vain 11 päivän ajan. Eikä hän ole edes vähiten työllistynyt, vaan joku onneton on tehnyt kahden vuoden aikana töitä vain viisi päivää.

Kylän sivukaduille oli hauska tirkistellä. Jotkut kadut olivat hyvinkin kapoisia ja jotkut taas hieman leveämpiä. Joka tapauksessa ne olivat kaikki erilaisia.

Kylään rakennettiin uuttakin, ja appivanhempien kesämökin viereiselle tontillekin oli nousemassa uusi rakennus. En voinut uskoa silmiäni, kun näin, mikä siihen oli tulossa. Sulkapallohalli! Ajatus sulkapallohallista tuntui todella absurdilta kylässä, jossa vesi haettiin kadun varresta ja jossa ei ollut edes kunnon kauppaa. Kuka ihme täällä sulkapalloa pelaisi?! Halli saattoi tietysti olla jonkun yksityisen henkilön projekti, jolloin halli ei tulisi edes olemaan auki ulkopuolisille.

Yhtenä päivänä olin yläkerrassa maalaamassa, kun naapuritalon vanha rouva kävi anopilla kylässä. Minä olin niin yltä päältä maalissa, että katsoin parhaimmakseni piileskellä rouvan vierailun ajan yläkerrassa. Ensimmäisellä kerralla kesämökillä käydessäni olin nimittäin yrittänyt lähteä tutkiskelemaan kylää, mutta en ollut ehtinyt kuin naapuritalon kohdalle, kun naapurin mies huusi minut kadulta heidän puutarhaansa maistelemaan mangoja ja juomaan kahvia. Talon vanha rouva silmäili tuolloin vaatetustani hyvin pitkään ja totesi sitten, että minun pitäisi pukeutua intialaisiin vaatteisiin. "Kun sinä kerran olet Intiassa, sinun pitää pukeutua niin kuin intialaiset", hän opasti minua. (Herää kysymys, että pitääkö intialaisten naisten sitten vastaavasti Suomeen tullessaan heittää shortsit jalkaan? Muutenhan tämä ei ole reilua ollenkaan.) Mitähän rouva olisi siis nyt sanonut, jos olisin ilmestynyt alakertaan yltä päältä maalisissa vaatteissa ja appiukon vanha nenäliina hikinauhana?

Rouva kertoi anopille, että hänen perheessään oli sattunut ikäviä. Rouvan pojalla, joka oli mennyt äskettäin naimisiin, oli ollut rakkaussuhde toiseen naiseen. Minulle jäi epäselväksi, oliko suhde alkanut jo ennen avioliittoa, ja mies oli naitettu toiselle (sopivammalle) naiselle, vai oliko suhde alkanut vasta naimisiinmenon jälkeen. Yhtä kaikki, lopputulos oli sama. Rouvan poika oli tappanut itsensä, ja vain muutama tunti pojan itsemurhan jälkeen rakastajatarkin oli tappanut itsensä.

Minä en osannut edes kauhistella tapahtumaa, koska tällaisista yhteisitsemurhista saa Intiassa lukea jatkuvasti. Maassa, jossa perheellä ja yhteisöllä on suurempi sananvalta kuin yksittäisellä suvun jäsenellä, yksilön omilla toiveilla ja mieliteoilla ei ole useinkaan paljon painoarvoa. Tulevaisuuden määrää se, mikä on soveliasta ja hyväksyttyä; ei se, mitä yksilö itse haluaa (tämä on tietysti karkea yleistys eikä todellakaan pidä kaikkien kohdalla paikkaansa). Joskus kuitenkin tunteet tuppaavat menemään omia teitään ja kohdistumaan sellaiseen ihmiseen, jota perhe ja yhteisö eivät voi hyväksyä, ja silloin saatetaan päätyä äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kylän keskellä oli jonkinlainen palvontapaikka. Veikkaisin, että tämä on omistettu Shiva-jumalalle, kun siinä on tuo kolmikärkisen keihään symboli, mutta en ole ihan varma.

Sen tuli kesämökillä aika pian huomaamaan, että kylän elämä noudattaa hyvin pitkälle luonnon omaa vuorokausirytmiä: kun tulee pimeä, mennään nukkumaan, ja kun tulee valoisa, noustaan ylös. Kylässä mentiin siis nukkumaan hyvin aikaisin, ja ylöskin noustiin vastaavasti hyvin aikaisin. Koska ajoimme autolla aika monta kertaa kylän läpi eri aikoina, pääsin vähän jyvälle kylän rytmistä. Hauskin aika oli minusta alkuilta auringonlaskun aikoihin ja hieman sen jälkeen. Siihen aikaan kyläläiset nimittäin kerääntyivät istuskelemaan talojensa edustalle ja juttelemaan naapureiden kanssa. Kerroin aiemmin ukkelin tädin kotikylävisiitin yhteydessä, että tuossa kylässä oli vielä viisitoista vuotta sitten talojen edustoilla pitkät penkit, joille ihmiset kokoontuivat keskustelemaan. Nykyään kukaan ei enää istuskele siellä iltaisin ulkona, kun kaikki nököttävät iltaisin kotonaan tuijottamassa televisiota.

Tässä kylässä tuo istuskeluperinne oli kuitenkin edelleen voimissaan. Kadun varrella tehtiin toki paljon muutakin, muun muassa pestiin astioita, harjattiin hampaita, kammattiin tukkaa ja tehtiin käsitöitä. Istuskeluun tarkoitetut penkit olivat hyvinkin eri mallisia ja joskus aika taiteellisiakin.

Tässä voisi ottaa vaikka nokoset!

Ei huonojalkaisille.

Nämä "säilytyslokerolliset" mallit olivat minusta hauskoja.  

Koska kiertelin kylässä keskipäivällä, talojen edustat olivat silloin tyhjät. Poikkeuksen teki yksi vanha ukko, joka istuskeli penkillään kotinsa edustalla ja katseli minua hyvin tarkkaavaisesti. Mies näytti siinä penkillä niin valokuvaukselliselta, että kysyin, saanko ottaa hänestä kuvan. Mies myöntyi ja ponkaisi ylös kuvausasentoon. Tuli sitten vähän erilainen kuva kuin olin ajatellut.

Kylän talot olivat suurimmaksi osaksi aika vanhan oloisia, mutta kyllä siellä uudempaakin asutusta oli.

Kun ajoimme kylän läpi kuuden jälkeen aamulla, törmäsin kummalliseen ilmiöön: kaikki kylän ukot näyttivät suunnistavan kohti peltoja. Minä hölmönä luulin ukkojen lähteneen aamukävelylle, mutta ukkeli epäili, että taitavat ukot olla menossa isolle asialle luonnon helmaan. Siltä se kansainvaellus kyllä tarkemmin katsottuna näyttikin: paskahätäisten kilpajuoksulta.

Sokeriruokopeltoa.

Tapahtui kyläkierroksella sellainenkin ihme, että yksi nainen oikein innostui, kun näki kamerani: ota meistä kuva! Vaimonsa kanssa liikenteessä ollut mies katsoi vaimoaan kuin vähäjärkistä eikä selvästikään olisi halunnut tulla kuvatuksi. Kun kysyin, eikö mies halua kuvaa, nainen nauroi, että ei se halua - siksi koska mies ei halua seistä hänen vierellään! Lopulta mies kuitenkin asettui vaimonsa viereen, vaikka naama olikin yhä hapan ja katse verenhimoinen.

Kylän läpi kulki bussikin, ja minusta oli pieni ihme, että bussi mahtui ajamaan kylän pientä pääkatua pitkin. Bussiyhteys on tärkeä yhteys kaupunkiin niille, joilla ei ole omaa kulkuneuvoa. Bussiyhteydet ovat ilmeisesti myös aika hyvät, koska bussipysäkillä seisoi aina porukkaa odottamassa (tai sitten ne tyypit odottivat sitä yhtä ja samaa bussia koko päivän). Ensimmäinen bussi (tai ensimmäinen, jonka minä kuulin) lähti kaupunkiin vähän viiden jälkeen aamulla, ja bussi tööttäsi kesämökin kohdalla niin kuuluvasti, että kaikki varmasti heräsivät.  

Bussi tulee - oletko valmis?

Jos kylästä mielii lähteä omalla kulkuneuvolla pois, kannattaa täyttää tankki ennen lähtöä. Lähin "bensa-asema" on kahden kilometrin päässä paikallismaantien varressa, ja se on ehkä potentiaalisesti maailman pienin bensa-asema.

Bensaa vai dieseliä? Kumpaakin olisi tarjolla!

Nyt on kaikki postaukset matkalta postattu, ja seuraavaksi palataankin sitten muihin aiheisiin.