Parvekekyttäilyä, osa 2

Viimeksi tirkistelin anoppilan parvekkeelta, mutta nyt on aika paljastaa, mitä omalta parvekkeelta näkyy ja kuuluu.

Asumme yhdellä Hyderabadin halutuimmista alueista, joten täällä asuu myös paljon julkkiksia. Meidän parin kilometrin mittaisen kotikadun varrella ei taida olla kuin yksi pieni kerrostalo, ja siihen me olemme ukkelin kanssa jotenkin päätyneet. Muuten tämän alueen talot ovat omakotitaloja, monesti vielä isoja lukaaleja, jotka on ympäröity tiukasti muurein, jotteivat ohikulkijat pääse tirkistelemään pihalle. Liikehuoneistojakin on jonkun verran.

Kotikatua suuntaan (nuo kerrostaloilta  näyttävät ovat liikehuoneistoja)...

ja toiseen.

Intialaiseen tapaan meillä on useampi parveke, kolme kappaletta. On siis paikkoja, joissa kyttäillä! Meidän makuuhuoneen parveke on suoraan kadulle päin, etelään, ja olohuoneen ja keittiön parvekkeet ovat länteen päin. Lännessä päin meillä on naapurina vanhahko pariskunta, joka asustelee pienehkössä omakotitalossa, ei siis missään lukaalissa.

Vaikka pariskunnan talo on melko pieni, tontti on kuitenkin iso, mikä on onni meille, koska näin meillä on lännen puolella tyhjää tilaa. Normaalisti täällä rakennetaan talot aivan uskomattoman lähelle toisiaan, ja monissa kerrostaloissa, joita kävimme aikanaan katsomassa, suurimpana ongelmana oli se, että huoneistot olivat älyttömän pimeitä, kun kahden metrin päähän rakennettu naapurikerrostalo peitti kaiken ikkunoista pyrkivän valon.

Naapurilla on tontillaan paljon erilaisia puita ja muita kasveja, muun muassa mango-, tamarindi- ja banaanipuu.

Kuvassa etualalla on mangopuu, jossa se lepakkokin silloin yöllä hääräsi ja oikeassa reunassa näkyy tamarindipuu.

Naapureiden talonvahti (watchman) asuu perheineen pihalla pienessä kopperossa, joka on aika tarkkaan meidän keittiön parvekkeen alla. Koppero näkyy tuossa aiemmassa kuvassa etualalla. Watchmanilla on myös silityspalvelu, ja hän silittää pyykkiä pihalla, mangopuun alla varjossa. Koska mies käyttää sellaista hiilillä täytettävää iänikuista silitysrautaa, kuten intialaiset silittäjät yleensäkin, hiilien käry nousee joskus meidän parvekkeen kautta sisään.

Jokin aika takaperin koko talonvahdin perhe oli saanut ilmeisesti ruokamyrkytyksen, sillä he oksentelivat kukin vuorollaan pitkin pihamaata. Minä istuin parvekkeella juomassa aamukahvia, ja alhaalla pihalla lensi oksennus kaaressa.

 

Etelän puolella, tien toisella puolella, on tyhjä tontti, jonka on vallannut muutama muovihökkeli. Tontilla oli aiemmin oikein telttakylä, mutta sitten asukkaat pakkasivat hökkelinsä kasaan ja muuttivat muualle. Ihmettelen tuota tonttia, miten se on pysynyt tyhjänä, kun jokaiselle maapläntille pitää täällä rakentaa jotain.

Tien vieressä on yleensä yksi banaaninmyyjä ja yksi kookosmyyjä, joka myy vihreitä kookoksia juotavaksi. Kookosmyyjän myyntipaikka on kuvan vasemmassa laidassa, tuossa missä on sininen pressu. Myyjä peittää kookoksensa yöksi aina pressulla, eikä niitä kai kukaan koskaan sen alta varasta.

Uusi kookoskuorma on saapunut.

Banaanikärry.

Molemmat myyjät loistivat koko viime viikon poissaolollaan, mikä johtuu luultavasti siitä, että maanantaina tyhjän tontin takana olevassa talossa alettiin kaivaa porakaivoa. Pora-auto kaivoi koko päivän aamusta iltaan, ja harmaa liete valui talon edestä kaikkialle niin, että banaani- ja kookosmyymälöiden edustat olivat ihan harmaata velliä. Nyt velli on jo kuivunut harmaaksi pölyksi (näkyy tuossa tonttikuvassa valkoisena viiruna kadun vieressä), mutta myyjiä ei ole sen jälkeen näkynyt.

Kaikkein hedelmällisin kyttäilykohde on kuitenkin vinosti meitä vastapäätä asuvan Tollywood-näyttelijän talo.

Mies ei ole enää mikään superstara eikä niin kovin nuorikaan, mutta hänen tekemisensä jaksaa silti kiinnostaa ihmisiä. Päivittäin portin liepeillä pyöriskelee kaikenkirjavaa kansaa, jotka yrittävät tirkistellä joskus hyvinkin härskisti sisään.

Kotirauha, mitä se on?

Joskus näitä tungettelijoita onnistaa, ja näyttelijä sattuu ajamaan juuri portista sisään tai ulos jollakin loistoautoistaan ja saattaa jopa pysähtyä ja avata auton ikkunan.

Saman kadun varrella asuu muuten muitakin telugunäyttelijöitä, muun muassa Balakrishna, Nagarjuna ja Tabu. Onneksi suosikkini, sulopoika Siddharth, ei sentään asu naapurissa, koska sitten joutuisin jo melkein ostamaan kiikarit.

Kerran näin portin ulkopuolella pyöriskelemässä kaksi niin kummallisen näköistä heppua, että meinasin pudottaa silmät päästäni.

Heput olivat ilmeisesti jonkinlaisia kiertäviä esiintyjiä, jotka olisivat mielineet päästä esiintymään näyttelijälle - maksua vastaan tietenkin. Portit eivät kuitenkaan auenneet, ja ukot jäivät istumaan kadun varteen. Toinen ukoista oli ilmeisesti loukannut jalkansa, kun sitä tutkittiin niin kauan ja hartaasti.

Viime viikolla näyttelijän talon portinpieleen ilmestyi hänen uusimman elokuvansa mainosplakaatti.

Se on lisännyt tungettelijoiden määrää entisestään, joten herraa itseään tungettelijat eivät kai haittaa. Elokuvan ensi-ilta on vasta marraskuussa, mutta mainostaminen on hyvä aloittaa ajoissa.

Mies ei selvästikään ole mikään kehonrakentaja, mutta siinä sitä komeillaan plakaatissa ilman paitaa, bokserit jalassa ja pyssy komeasti pystyssä sojottaen.

Näyttelijän pihalla tapahtuu aina kaikenlaista. Välillä siellä on juhlat, välillä koirat juoksevat pitkin pihaa ringissä ja välillä joku mäiskii nyrkkeilysäkkiä. Kerran ilmeisesti kotiapulainen oli keksinyt näppärän kuivauspaikan vaatteille: hän oli levitellyt ne katolle. Siellä oli farkkua ja alushousua naapureiden töllisteltävänä. Kerran ihmettelin iltamyöhällä talon eteen pysäköityä bussia. Arvoitus selvisi pian, kun bussista ruvettiin kantamaan kaikenlaista tavaraa taloon. Kyseessä oli ilmeisesti näyttelijän kuvausbussi, jota nyt purettiin.

Asiattomien vieraiden puntinlahkeita varten pihalla häärää saksanpaimenkoira, ja iltaisin, kun talo hiljenee, taloa vartioi yövartija. Vartija kiertää taloa (koko yön ilmeisesti!) ja puhaltaa pilliin minuutin, puolen, välein merkiksi siitä, että kaikki on hyvin. Ääni kuuluu meillekin hyvin selvästi, ja joskus kun puhallusten välinen tauko venyy ja venyy, rupean miettimään, onkohan joku kolkannut vartijan.

Kerran, kun en saanut yöllä unta ja ukkeli oli jossain matkalla, avasin makuuhuoneen parvekkeen oven, jotta sisään tulisi vähän "raitista" ilmaa. (Tuolloin en ollut vielä ollut tehnyt lähempää tuttavuutta liskojen kanssa, joten en osannut pelätä niiden sisääntuloa.) Kello oli yli puolenyön, ja yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua kummallista suhinaa. Menin parvekkeelle katsomaan, mistä ääni tuli, ja kadunlakaisijathan ne siellä lakaisivat katua yön pimeydessä. Lakaisijat olivat pääasiassa vanhoja mummoja, jotka lakaisivat katua luudalla (luuta käy täällä kaikkeen siivoamiseen). Mummoilla oli huivit päässä, ja sarien päällä komeilivat oranssinväriset huomioliivit.

Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kadunlakaisijat heittävät kierroksensa joka yö, aina puolenyön jälkeen, kun liikennettä on vähemmän.

Raitis ilma on "raitista" siksi, että tälläkin alueella - vaikka parempi alue onkin olevinaan - on yksi Intian kaupunkien yleinen vitsaus: kadun varressa poltetaan joskus roskia, ja savun haju voi olla joskus hyvinkin voimakas. Kerran haju oli niin pistävän voimakas, että koko asunto ja vaatteet haisivat savulta. Savu meni jopa henkeen niin, että tuntui siltä, kuin olisi polttanut tupakan. 

Mitähän muovijätettä siellä tänään poltetaan?

 Eniten nautin täällä illoista, siitä hetkestä, kun aurinko on juuri laskenut.

Taivas on joka ilta hieman erivärinen, ja on kiva istuskella parvekkeella seuraamassa, kuinka auringonlaskun jälkeiset värit haalistuvat ja muuttuvat hiljalleen yön mustaksi pimeydeksi.

Sataa.

Virran vietävissä

Makrokuvaaminen on minulle melkeinpä jonkinlaista huumetta, sillä se vie minut hetkessä ihan toiseen maailmaan. Erityisesti luonnon kuvaaminen imaisee mukaansa: unohdan, mistä olin tullut ja minne olin menossa, ja unohdan ylipäänsä koko ympäröivän maailman. On olemassa vain toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja tai muita luonnon yksityiskohtia, jotka pitää saada ikuistettua kameralle. Makrokuvaaminen saa minussa aikaan niin täydellisen flow-tilan, että joskus olen unohtunut paukkupakkasilla valokuvaamaan ja havahtunut todellisuuteen vasta sitten, kun sormet ovat olleet niin kohmeessa, että kamera ei ole meinannut pysyä käsissä.

Jos olen allapäin, makrokuvaus auttaa unohtamaan oman mielialan ja pakenemaan hetkeksi ihan toiseen maailmaan. Se toimii aina. Zoomaan kamerani ensin yhteen yksityiskohtaan, sitten toiseen, ja pian olenkin sellaisen innostuksen vallassa, että unohdan kurjan oloni, itseni ja kaiken muunkin. Makrokuvaus ei ole ainoa flow:n aiheuttaja, sillä myös kirjoittaminen on sellainen juttu, joka vie helposti mennessään. Unohdan, että minun piti siivota tai että tulin tähän koneelle oikeastaan vain maksamaan laskuja. Jämähdän puuhaan niin, että saattaa kulua hyvinkin tunti tai pari - kunnes huomaan, että minulla ei ole edes tuuletin päällä, ja selkäni on ihan litimärkä. Pääsen flow-tilaan myös joskus ruokaa laittaessa tai urheillessa, mutta niiden avulla saavutetut flow:t ovat usein hyvin lyhytkestoisia.

Pari viikkoa sitten tapahtui niin, että menin läheiseen luonnonpuistoon ottamaan kuvaa yhdestä kauniisti kukkivasta puusta. Olin nähnyt (tai oikeastaan ihan ensiksi haistanut) puun aiemmin lenkilläni, kun olin yhtäkkiä havahtunut hyvään, hieman mangomaiseen tuoksuun, joka leijui lenkkipolun ympärillä. Kun vilkaisin ylöspäin, näin upean, keltaisena kukkivan puun, jollaista en ollut ennen nähnyt. Koska minulla ei ollut silloin kameraa, päätin tulla paikalle jonakin toisena päivänä, ihan varta vasten puuta kuvaamaan.

Kun olin kuvannut puuta kaikista mahdollisista suunnista, edestä ja takaa, päätin lähteä kävelemään kävelypolkua eteenpäin, kun minulla kerran oli aikaakin. Ehkä polun varrelta löytyisi muutakin kuvattavaa.

Siitä se sitten taas lähti. Lapasesta. Ensin näin kermaomenan, 

sitten yhden nätin kukkasen

 ja sitten vain paljon kaikenlaisia nättejä kukkasia ja muita kasveja.

 

 

Hypin puskasta toiseen kamera käsissäni, enkä huomannut ollenkaan yhtä miestä, joka istui kävelypolun vieressä. Mies oli ilmeisesti seurannut touhujani jonkin aikaa, sillä kun menin hänen ohitseen, hän kysäisi, olinko biologi. Minua rupesi naurattamaan, kun ajattelinkin itseäni biologina: tuskin on olemassa ketään toista, jolla olisi yhtä surkea kasvi- ja eläintuntemus! Kiinnostusta kyllä olisi, mutta kun joutuisin aloittamaan niin nollasta.

Valokuvaamiseni keskeytyi vasta sitten, kun tajusin, että minulla oli aivan hirveä jano. Olin hyörinyt puskissa reilun tunnin ajan, ja kun aurinkokin vielä paistoi, jano oli aivan valtaisa ja minun oli pakko lähteä takaisin autolle. En päässyt ihan sinne asti kuitenkaan, sillä kuulin pusikosta kummallista naukuvaa ääntä. Vilkaisin verkkoaidan läpi sisälle luonnonpuistoon, ja mitä näinkään istumassa korkealla puussa!

Riikinkukkohan se siellä istui pistelemässä poskeensa puun lehtiä. Puu oli aika kalutun näköinen, joten oli tainnut riikinkukko käydä aterioimassa samaisessa puussa ennenkin! Sitten unohduinkin siihen aidanrakoon, kuvailemaan riikinkukon touhuja...

Sinäkö se oot...

niin monen vuoden jälkeen...

muistatko mua?

 Lopulta otus sai kaverin, ja kaksin olikin paljon kivempi tarpoa puiden oksilla.

Olisi hirmuisen kiva tietää, onko muilla vastaavanlaisia flow-kokemuksia; että keskittyy huomaamattaan johonkin tekemiseen niin, että kaikki muu unohtuu ympäriltä. Millaisella tekemisellä flow-tila syntyy?

Härski. (Vai vain likainen mielikuvitus? )

Nyt olen tosi ulkomaalainen

Ukkeli on puhunut jo monta kuukautta, että meidän pitäisi liittyä Hyderabadin expat-yhdistykseen TEAan, joka on tarkoitettu kaikille ulkomaalaisen passin omaaville sekä heidän puolisoilleen ja lapsilleen. Minä en ole ollut kovinkaan innostunut asiasta, koska olen aika ennakkoluuloinen kaikenlaisia ulkomaalaisten kerhoja kohtaan. Minusta ulkomaille muutettaessa pitäisi pyrkiä tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja paikalliseen elämään sen sijaan, että perustetaan sisäänpäinlämpiäviä ja kuppikuntaisia ulkomaalaiskerhoja.

Intian ollessa kyseessä näen jotenkin koko ajan mielessäni brittiläisen Intian aikakauden ja sen, miten brittiläiset pysyttelivät aika lailla omissa porukoissaan ja miten alentuvasti he intialaisia kohtelivat. Monet intialaiset tuntevat vielä tänäkin päivänä kaunaa brittejä kohtaan, ja tunnen eräänkin pariskunnan, joka ei halua olla brittien kanssa edes sen vertaa tekemisissä, että lentäisi British Airwaysilla. Syynä on se, että pariskunta sai kerran lentoyhtiön taholta huonoa kohtelua, mikä johtui tietenkin pelkästään siitä, että he olivat intialaisia. Ulkomaalaisten ylläpitämät yhdistykset ja britit yhdistyvät mielessäni aina jotenkin toisiinsa, vaikka kyseessä on tietenkin aivan eri asia. Siltikin olen sitä mieltä, että jos muuttaa vieraaseen maahan ja on tekemisissä pelkästään muiden ulkomaalaisten kanssa, sopeutuminen vieraaseen maahan ja kulttuuriin hidastuu. Ulkomaalaiset ovat vieraassa maassa enemmän tai vähemmän ulkopuolisia, ja heidän oma kulttuuritaustansa vaikuttaa siihen, miten he asiat kokevat. Jos ei halua olla missään tekemisissä paikallisväestön kanssa, paikalliseen elämään ei minusta voi koskaan oikein todella sopeutua, ja silloin on tullut perustaneeksi vain oman minikokoisen siirtokuntansa.

Turvapaikkoja ulkomaalaisille.

Joskus katselen kaupassa länsimaalaisia, joista selvästi näkee, että he eivät ole vielä olleet täällä kovin kauan ja että he eivät ole tottuneet siihen, että täällä ei vain aina kaikki toimi - ja jos toimiikin, niin hyvin hitaasti. Toisinaan tunnen suunnatonta sympatiaa, kun näen ulkomaalaisessa niin oman, parin vuoden takaisen, itseni: Ulkomaalainen odottaa kassalla vuoroaan, eikä hänellä ole kuin muutama ostos (pyykinkuivausteline ja lattianpesuaine), ja kiire olisi kova. Sitten kassajärjestelmään tulee jokin vika, jonot pitenevät, ja kaikki kassat ovat ihan jumissa. Ulkomaalainen vilkuilee kelloaan, ja voin melkein nähdä savun nousevan hänen päästään. Tekisi mieli huutaa: täällä Intiassa ei kyllä toimi yhtään mikään!!

Toisinaan näen ulkomaalaisten käyttäytyvän niin, että minua suorastaan hävettää. Viime viikolla näin kassalla länsimaalaisen naisen, jonka naamasta näki selvästi, että hänen mielestään kassaneiti oli sekä hidas että tyhmä ja yritti vielä huijatakin. Nainen vahti haukkana jokaista kassakoneelle ilmestyvää hintaa, ja kun Pringles-paketista ilmestyi koneelle ilmeisesti väärä hinta, nainen rupesi huutamaan kassaneidille, että tämä oli ottanut väärän hinnan. Kun kassaneiti kumartui ottamaan Pringles-pakettia takaisin, jotta hän saisi hinnan korjattua, nainen huusi suurieleisesti, että ei tarvitse, antaa olla, minä maksan! En voinut muuta kuin ihmetellä: mitä järkeä naisen on mesota tuolla tavalla, jos hän ei edes halua korjata hintaa oikeaksi? Pitikö naisen päästä vain pätemään: kassaneiti oli tehnyt virheen ja hän, tarkkasilmäinen länsimaalainen, oli huomannut sen?

On ulkomaalaisten yhdistyksissä tietysti hyvätkin puolensa. Vieraaseen maahan muuttaminen helpottuu, kun on jokin paikka, josta saa tietoa, neuvoja ja uusia tuttavuuksiakin. Me olemme pyörineet Hyderabadissa vuodesta 2009, joten emme enää hirveästi tarvitse opastusta paikalliseen arkeen. Päätimme kuitenkin liittyä TEAan, koska halusimme tutustua uusiin ihmisiin ja löytää ehkä uusia harrastuksiakin. Minäkin voisin ennakkoluuloineni käydä ainakin tutustumassa TEAn toimintaan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni "ulkomaalaisten kerhoista" vasta sitten, kun olisin nähnyt, millaista toiminta todellisuudessa on.

Liityimme TEAan vihdoinkin viime viikolla. Kävin viemässä paperit yhdistyksen kerhotiloihin, jotka sijaitsevat kauniissa kolmekerroksisessa talossa. Yhdistys on majaillut kyseisessä talossa vasta kaksi vuotta; sitä ennen yhdistyksellä oli vain pieni toimistotila. Uusien tilojen myötä toimintakin oli laajentunut, ja minusta oli hämmästyttävää, miten paljon yhdistyksellä on kaikenlaista - täysin vapaaehtoisvoimin järjestettyä - toimintaa. Kerhotiloissa järjestetään jumppatunteja, kokkaustunteja, käsityötunteja ja niin edelleen. Yhdistys järjestää myös paljon erilaisia tapahtumia, muun muassa urheilupäiviä, joulumyyjäisiä, työpajoja ja retkiä, ja se on mukana myös hyväntekeväisyydessä ja vapaaehtoistyössä monella eri tapaa. Jäseniä TEAlla on 350, joista viitisenkymmentä on aktiivisemmin toiminnassa mukana. Enemmistö jäsenistä on kuulemma ranskalaisia ja saksalaisia, ja pohjoismaalaisiakin löytyy, mutta suomalaisia ei kuitenkaan yhtään.

Sain liittyessäni jäsenkortit, kerholehden sekä kaupunkiopas-kirjan, jossa on kaikenlaista tärkeää tietoa uudelle tulokkaalle. Kaikille jäsenille lähetetään maanantaisin uutiskirje, jossa on tietoa yhdistyksen ja kaupungin tapahtumista, sekä muun muassa kirpputori-palsta.

Kun kuulin, että kerhotiloissa järjestetään aerobic-tunteja kolmena päivänä viikossa, innostuin heti hirveästi. Sinne minä haluan mukaan! Meidän joogaopettajakaan ei pidä nyt kesällä joogatunteja, koska katolla sijaitseva joogahuone on sellainen pätsi, että ei siellä kukaan pysty olemaan. Voisin siis aivan hyvin tehdä pienen syrjähypyn aerobicin puoleen. Liittymiseni vastaanottanut ranskalaisnainen varoitteli, että nämä aerobic-tunnit ovat sitten rankkoja, mutta se pelkästään innosti minua lisää. Tämähän kuulostaa lupaavalta!

Jos tehokasta liikuntaa halusin, niin nyt sitä kyllä sain. Opettaja oli nuori ja trendikäs rastatukkainen pohjoisintialainen (ei siis todellakaan mikään joogapapparainen, hih), ja musiikki oli jotain aivan muuta kuin lintujen laulua ja om-hyminää. Koko tunti vedettiin lähes sata lasissa, ja välissä oli vain pari lyhyttä juomataukoa. Kun huoneessa ei ollut ilmastointia eikä tuuletinkaan osunut kohdalleni, hikinauha ja hikipyyhe olivat enemmän kuin tarpeen! Kunnon puolesta olisin jaksanut vaikka enemmänkin, mutta kuumuuden puolesta en kyllä enää yhtään enempää. Pari kertaa tunnin aikana kerkesin jopa ajattelemaan, että eikö tämä ikinä lopu. Kenen tahansa intialaisen mielestä tällaisessa - että hypitään ja pompitaan ilmastoimattomassa huoneessa päivän kuumimpaan aikaan tunnin ajan - ei olisi varmasti mitään järkeä, mutta hei, me ollaankin hulluja länsimaalaisia.

Nyt olenkin sitten kärsinyt ensimmäisen tunnin jälkimainingeista niin, että en pystynyt menemään tänään aerobic-tunnille lainkaan. Unohdin nimittäin maanantaina ottaa lenkkarit mukaan, joten vedin koko tunnin paljain jaloin. Sen seurauksena sain pohkeeni niin kipeiksi, että hyvä jos pystyn edes kävelemään. Ottaa päähän niin perusteellisesti - tyhmästä päästä kärsii todellakin koko ruumis! Kävin eilen hakemassa anoppilasta anopin tekemää kalacurrya, ja sain sieltä mukaani vihreitä kookoksia. Minun pitäisi kuulemma nyt juoda paljon kookosvettä, koska "kookosvesi viilentää lihakset ja rentouttaa ne". Haha, anopilla on aina lääkitys valmiina, oli vaiva sitten mikä tahansa! (Join yhden kookoksen puoliväkisin, ja kun se ei auttanut, en viitsinyt enää enempään itseäni pakottaa.)

Grillijuhlat golf-kerhon ihanassa puutarhassa.

TEAlla on aina perjantaisin illanistujaistapaaminen eräällä golfklubilla, jossa jäsenet voivat tavata toisiaan sekä nauttia grillibuffetin antimista. Kävimme ukkelin kanssa siellä viime perjantaina, ja ilta oli ihan kiva, vaikka ei mikään erityisen ikimuistoinen. Niin se vain on, että joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten - joidenkin kanssa juttu luistaa heti alusta lähtien ja joidenkin kanssa ei sitten millään. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä, mutta erityisen mukava oli tavata yksi tanskalainen mies, joka on ollut Hyderabadissa vuoden alusta. Hänen vaimonsa ja tyttärensä muuttavat tänne vasta myöhemmin, tämän viikon lopussa, koska heidän piti odottaa, että tytär saa ensin suoritettua konfirmaationsa kotimaassaan.

Kohta saadaan herkkuja grillistä!

Meidät esiteltiin myös yhdelle saksalaispariskunnalle, joka olikin sitten ihan sieltä toisesta ääripäästä. Minulle tuli naisen seurassa epämukava olo, koska nainen ei tuntunut olevan lainkaan kiinnostunut juttelemaan kanssani, vaan hän pälyili koko ajan muualle ja vastaili kysymyksiini hyvin lyhyesti. Hän jopa siirsi tuolinkin kauemmas minusta; lähemmäs miestään. Ehkä vika ei ollut minussa, ja ehkä nainen ei ollut muutenkaan juttutuulella, mene ja tiedä. Minulle jäi siltikin tapauksesta kurja olo, vaikka tiedän, että on ihan älytöntä murehtia tällaisia.

Olemme olleet TEAn jäseniä vasta niin lyhyen aikaa, että en osaa sanoa, mihin suuntaan tämä kehittyy - innostunko toiminnasta enemmänkin vai huomaanko, että tämä ei ole minun juttuni ollenkaan. Aerobic jää varmasti ainakin pysyväksi harrastukseksi, sikäli mikäli jalkani palautuvat vielä ennalleen. Sitä odotellessa nautiskelen mangokauden antimista. Voiko maailmassa olla mitään parempaa kuin täydellisen pehmeä ja makea mango, joka on niin mehukas, että koko käsi on syömisen jälkeen rannetta myöten mangossa.