Rauhallisempi päivä

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään ostoksille, vaan saatoin aloittaa päivän ihan rauhallisesti. Aamu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut, sillä meidän ovella juoksi väkeä kuin vilkkilässä kissoja. Ensin tuli maitopoika, jonka piti muka tulla kuudelta, mutta hän tuli vasta jotain vajaat puoli kahdeksan. Maito tuodaan täällä aamuisin ovelle tämmöisissä puolen litran pussukoissa:

Ovikelloa poika soitti siksi, että eilen meillä meni maidot sivu suun, koska nukuttiin niin sikeästi, että ei kuultu ovikellon soittoa. Poika halusi siksi ensimmäisenä toimitusaamuna varmistaa, että tilattu maito oli oikeanlaista.

Anoppilan autokuskille oli annettu tänään meidän puolesta vapaapäivä, koska on todella työlästä kuskata töihin ensin appiukko ja sitten tulla toiselle puolelle kaupunkia kyytimään vielä S:ääkin. Seuraavaksi ovelle ilmestyikin joku S:n tuttu, joka tuli hakemaan S:n töihin. Meni jonkin aikaa, ja ovikelloa soitti käsittääkseni joku talon huoltopuolen pomo, isomahainen ja äreän näköinen äijä, joka ei puhunut sanaakaan englantia vaan jotain epämääräistä telugua, josta minä en tajunnut sanaakaan. Siinä se tyyppi seisoi ovella mulkoilemassa minua epäluuloisesti päästä varpaisiin, kunnes watchman tuli paikalle, ja ukko veti meidän oven kiinni jatkaen älämölöä käytävässä watchmanin kanssa.

Seuraavaksi tulivat internet-firman pojat, jotka olivat ihan puusta pudonneita, kun avasin oven. Mikä ihme siinä on, että puhekyky menee aivan täysin, kun joutuu ulkomaalaisen kanssa kohdakkain. Jos ei osaa englantia (oletusarvohan on, että ulkomaalainen osaa luultavimmin sitä), niin yrittäisivät sitten sitä kieltä, mitä he itse osaavat. Minusta ainakin on hölmöä vain seistä tuppisuuna ovella tuijottamassa kuin aaveen nähnyt. Sisään selviydyttyään pojat katselivat modeemia, minun auki olevaa läppäriäni, sitten toisiaan ja mutisivat keskenään jotain. Minä yritin hieman rykiä, että hei, minäkin olen täällä, mutta pojat olivat vieläkin kuin kalat kuivalla maalla. Lopulta pojat saivat jotenkin kakaistua ulos, että näyttäisi siltä, että netti toimii (eilen se ei taas toiminut ja siksi olimme soittaneet asiakaspalveluun), ja minä siihen, että juu, siltä vähän näyttäisi. Lopuksi tulivat vielä watchman ja joku nainen kyselemään roskia. Minun olikin pitänyt käydä kyselemässä watchmaniltä, mihin roskat viedään. En olisi kyllä ihan heti lyönyt vetoa sen puolesta, että niitä tullaan kyselemään kotoa.

Koska olin aikonut viettää rauhallisen aamun, en ollut pitänyt mitään kiirettä laittautumisen kanssa. Kaiken tämän trafiikin aikana minulla oli siis päällä jotkut hirveät rytkyt, jotka olivat pyykkiin menossa, tukka pesemättä ja naamassakin vielä tyynyn painaumat. Nätisti sanottuna olin siis luonnonkaunis. :-D

Päiväohjelmaani kuului lähiympäristön tutkimista, koska halusin tietää varsinkin sen, onko lähistöllä minkäänlaista ruokakauppaa. Tämä asuinalue, jossa asumme, on aika uusi ja se sijaitsee Hyderabadin sellaisella alueella, jolla on paljon teknologiafirmoja.

Tällä alueella kadut ovat hiljaisia ja rauhallisia. Alue on aidattu ja vartioitu, joten ilmeisesti täällä ollaan ihan turvassakin. Vartijat ja puomit on sekä koko alueen portilla että vielä talon portillakin.

Alueelle tullaan isolta tieltä, jonka varrella on paljon korkeita ja melko hienojakin toimistorakennuksia. On lasisia seiniä, erikoisia muotoja ja niin edespäin. Ison tien varrella on myös Subway, Barista-kahvila ja joitakin muitakin tuttuja ruokapaikkoja. Koska olen tämän etupuolen jo nähnyt, läksin kävelemään alueelta ulos takaportista - jossa sielläkin oli vartijat - ja jouduin saman tien ihan toisenlaiseen maailmaan. Mentiin ajassa montakymmentä vuotta taaksepäin, ja elämä oli melkoisen pysähtyneen oloista. Näillä pienillä kujilla meluisa ja moderni Intia unohtui aivan täysin.

Tämä on vissiinkin sitten meidän lähin lääkäri. :-D

Se kauppakin löytyi ihan suhteellisen läheltä, mutta vihannesten ja hedelmien laatu oli siellä kyllä aika surkea. Mutta ainakin sieltä saa muita perusaineita; maitoa, linssejä, mausteita ja vettä.

Kävelin ympäriinsä kaksi tuntia - keskipäivän hirvittävässä paahteessa tietenkin, koska fiksut ihmisethän tekevät näin - ja voi hyvänen aika sitä hien määrää, vaikka vain tallustelin. Illalla peilin edessä totesin, että luonnonkaunis on entistä luonnonkauniimpi: otsa, nenä ja kaula olivat kärähtäneet porsaanpunaisiksi. Minulla on nyt upea syvän punainen kaularengas ihan omasta takaa!

Vielä lopuksi kuva meidän talosta. Asumme tuolla ihan perällä, ensimmäisessä kerroksessa.

Maitoa keittämässä

Nettiyhteys oli taas kadoksissa pari päivää, mutta tästä lähtien sen pitäisi toimia varmemmin, sillä ollaan vihdoinkin muutettu omaan kämppään, jonne yhteys tulee kuulemma-luotettavammalta toimittajalta.

Anoppi puhui jo viime viikon alusta alkaen jostakin maidon keittämisestä, joka on ilmeisesti kovinkin tärkeä rituaali uudessa kodissa. Tapahtuma oli suunniteltu keskiviikolle tai torstaille, koska ne olivat kuulemma hyväenteisiä päiviä kyseiselle tapahtumalle. Intiassa tärkeissä asioissa otetaan aina huomioon ajankohdan hyvä- ja huonoenteisyys, ja tärkeät tapahtumat pyritään sijoittamaan hyväenteisille päiville. Emme kuitenkaan ehtineet toimittaa tuota maitotapahtumaa ennen kuin perjantaina, joten kai sekin ihan hyväenteinen päivä oli. Toivottavasti!

Anoppi oli pakannut kaikki seremoniaan tarvittavat välineet autoon mukaan, ja meidän piti uudelle asunnolle mennessä hakea S. ja asunnon avaimet S:n työpaikalta. S. on kovin kiireinen mies ja siellä me - minä, anoppi, autokuski ja Lakshmi (anopin apu- ja seuralaistyttö) - istuimme toimiston edessä autossa odottelemassa, josko herra ehtisi milloin tulemaan. Odoteltiin, soiteltiin ja taas odoteltiin, ja autokuskikin lähti ulos ja katosi johonkin. S:llä ei lopulta ollut aikaa lähteä mukaan ollenkaan, vaan hän toi meille vain asunnon avaimet. Me naiset olimme siis vihdoin valmiita lähtöön - kuski vain puuttui. Ihmettelimme, mihin se kuski nyt oli jo kerinnyt hävitä, kunnes kuski putkahti toimistorakennuksen alaovesta ulos, kahvikuppi kädessään. Hän oli jo ehtinyt livahtaa S:n toimistoon hakemaan kahvia, kun siellä on se uusi ja hieno kahvinkeitin, joka jauhaa pavutkin! :-D

Maidon keittämisrituaali eteni seuraavasti: Ihan ensimmäiseksi anoppi hieroi kurkumalla ja chilijauheella (?) punaiset pallukat meidän kaasulieteen. Sen jälkeen anoppi kaatoi maidon kattilaan ja laittoi kattilan tulelle. Sitten anoppi otti kookospähkinän, rikkoi sen iskemällä sitä muutaman kerran lattiaa vasten ja kaatoi pähkinän sisällä olevan kookosveden kaaressa lieden ympäri.

Seuraavaksi anoppi sytytti palamaan pienen palan kookospähkinää ja kaksi suitsuketta. Maito kiehui yli liedelle - tarkoituksella vai vahingossa, en tiedä - jonka jälkeen anoppi otti maidon pois liedeltä ja sekoitti sen joukkoon pikakahvijauhetta ja sokeria ja kaatoi kahvin kuppeihin. Tämän jälkeen kahvit juotiin pois, ja sitten siivottiin kaikki se aikaansaatu sotku. :-)

Seremonia ei ollut mitenkään erityisen harras tai juhlallinen; minusta se näytti lähinnä sähläämiseltä ja sotkemiselta. Maidon keittämisen tarkoitus on ymmärtääkseni tuoda onnea uuteen kotiin ja pitää talo hyvissä antimissa.

Anopin apulainen Lakshmi on herttainen tyttö, joka sekä auttelee anoppia kotitöissä että pitää anopille seuraa - kuulemma lähinnä viimeksi mainittua. Lakshmin kanssa on hauska harjoitella telugua, ja toisaalta Lakshmi on innostunut harjoittelemaan kanssani englantia. Autokuskin sanoi haluavansa oppia englantia, nyt kun sille olisi oikein tarvettakin, kun on tämä madam täällä. Ylpeästi kuski kajauttaa aina ilmoille ne muutamat englannin kielen sanat, jotka hän osaa. Siinä ei näy jälkeäkään siitä ujostelusta, joka minulla on telugua puhuessa...

Usein kun istuin anoppilassa läppärin ääressä, Lakshmi tuli viereeni ujosti hymyillen ja kysyi, mitä teen. Monesti olin vain kirjoittelemassa koneelle jotakin, mutta koska Lakshmi tykkää niin kovasti katsella valokuvia, kaivoin hänen mielikseen koneelta esiin joitakin kuvia. Melkein kaikki Suomi-valokuvat tulikin jo katsottua. :-)

Eilen, kun oli viimeinen ilta anoppilassa, läksin taas kävelylle - tällä kertaa ihan oikeasti niille pikkukujille. Törmäsin jollakin kujalla tällaiseen ilmestykseen:

Nyt kun kaikki tärkeimmät tavarat on saatu hankittua (sohvaa ja muita tuoleja ei ole tosin vieläkään), alkaa seuraava vaihe eli siivous ja sisustus. Rahtina tulleet laatikotkin saatiin Hyderabadin lentokentältä ulos muutaman lentokentällä vietetyn päivän jälkeen, hmm. No, ei siitä sen enempää.

Kotiinkin pitäisi soittaa...

... tai lähettää edes jonkunlaista viestiä.

Kotiutumista Intiaan

Toimiihan tämä netti sentään, vaikka ensin väittivät paikallisessa asiakaspalvelussa kiven kovaan, että täällä on joko jätetty laskut maksamatta tai sitten modeemi on rikki. Paljon on jo kerennyt tapahtua näinkin lyhyessä ajassa, mutta tässä näitä ensimmäisten päivien tapahtumia ja ajatuksia tiivistettynä.

Ollaan asuttu tulosta lähtien anoppilassa, tai oikeastaan tilapäisessä sellaisessa, sillä appiukko ja anoppi eivät varsinaisesti asu Hyderabadissa, vaan Nelloressa noin 400 - 500 kilometriä etelään. Appiukko on Hyderabadissa työkomennuksella, jonka loputtua he palaavat taas Nelloreen.

Tilapäinen anoppila löytyy tuosta vaaleanpunaisesta talosta, kolmannesta kerroksesta. Parvekettakin näkyy vähän kuvassa.

Tilapäisasunnossakin on kuitenkin tilaa ihan mukavasti, ja meillekin löytyi sieltä yksi makuuhuone ja attached bathroom. Kylppärijärjestelmä on Intiassa aika erilainen kuin Suomessa: kun Suomessa on yleensä yksi kaikkien käytettävissä oleva kylppäri/vessa keskellä taloa, intialaisissa asunnoissa kylppäri liittyy yleensä makuuhuoneeseen, jolloin kylppäreitä on tavallisesti useampi. Minä tykkään kovasti näistä makuuhuoneisiin liitetyistä kylppäreistä, koska aamulla voi käydä ensin pesulla ja vetää vappunaamarin päähän, ennen kuin tarvitsee astua kaiken kansan näkyville. On varsin mukavaa, ettei tarvitse hiippailla tukka pystyssä ja unirähmät silmissä olohuoneen kautta johonkin kylppäriin, sillä varsinkin Nelloressa vieraita kävi aamusta iltaan. Koskaan ei tiennyt, minkä näköisiä naamoja olohuoneessa istui ja kuinka monta.

Yllä olevassa kuvassa taas on intialainen perinteinen "suihku". Saaviin lasketaan sopiva sekoitus kuumaa ja kylmää vettä, ja saavista kauhotaan sitten vettä, kuka nyt mihinkin osoitteeseen haluaa. Monissa paikoissa on kyllä ihan seinään kiinnitettyjä suihkujakin, mutta intialaiset tuntuvat suosivan tätä kauhomissysteemiä. Ukkelikin (tästä lähtien S.) totesi, että siinä tulee vähän samalla jumpattuakin, kun kyykkii ja ojentelee itseään.

Tällä viikolla keskeisin juttu on ollut uuden kämpän kalusteiden ja muiden tarvikkeiden hankkiminen. Kalustaminen on täytynyt aloittaa ihan nollasta, sillä asunnossa, johon muutamme, ei ole edes jääkaappia, liettä eikä makuuhuoneen vaatekaapeissa ovia. Seinät siellä sentään on. :-D


Tässä kuvassa ollaan yhdessä elektroniikkakaupassa jääkaappiostoksilla. Minä ihastuin heti ensi silmäyksellä tuohon vasemmassa laidassa näkyvään viinipunaiseen, koska se oli niin hienon värinen. :-D Annoin kuitenkin anopin päättää, mikä otetaan, koska jääkaappi jäisi anopille sen jälkeen, kun me palaamme Suomeen. Anoppi jahkaili aikansa - minäkin kyllä taisin tyrkyttää johonkin väliin mielipidettäni, heh - ja päätyi sitten tuohon samaan punaiseen. :-) Mutta eihän jääkaapin osto tietenkään näin yksinkertaista ole, sillä seuraavana päivänä menimme (ilman anoppia) yhden S:n työkaverin kanssa toiseen ja kuulemma parempaan kauppaan. Kyseisessä kaupassa työskentelee eräs tämän työkaverin tuttava, ja häneltä saa mahdollisesti paremmat alennukset. Päädyimme sitten lopulta yhteen tummanharmaaseen. Saa nähdä, mitä anoppi tähän sanoo.

Intiassa kun ollaan, riisinkeitin kuuluu myös ensimmäisenä hankittaviin kapistuksiin.


Riisinkeittimiä löytyy joka lähtöön; on yhden hengen keitintä, on koulukeittiömallia, on valkoista ja on kukkakuvioista, on tavallista napista painettavaa ja on digitaalista mallia. Itse olisin halunnut tuon toisen vasemmalta alarivistä, koska siinä oli nättejä kukkasia ja vaaleanpunainen kansi. :-D Loppujen lopuksi päädyttiin kuitenkin sellaiseen, jossa on kasvisten höyrytin yläosassa ja jolla voi kuulemma keittää pastaakin. En ehkä kuitenkaan ihan ensimmäisenä lähtisi pastaa riisinkeittimellä keittelemään...

Vaatteitakin on ollut pakko ostaa, koska Suomen kesään tarkoitetut vaatteet ovat niin epäkäytännöllisiä Intian kuumuudessa (Hyderabadissa päivälämpötila on tähän aikaan 33 - 34 astetta). Kotoa tuotujen vaatteiden väritkin näyttävät jotenkin niin kulahtaneilta sarien kirkkaisiin väreihin verrattuina. Näiden henkilökohtaisten ostosten tekoon liittyy ainakin näin alussa yksi ongelma: paikasta toiseen liikkuminen. Kilometritolkulla käveleminen on sula mahdottomuus, bussilla minun ei anneta matkustaa ja autoriksalla vielä vähemmän, autoa ei vielä ole ja riippuvaisuus autonkuljettajasta ei jotenkin sovi minun mentaliteetilleni. Haluaisin olla vapaa kuin taivaan lintu, ilman että joku ukko juokseen koko ajan minun kintereilläni tai odottelee minua autossa tai kännykkä rintataskussa. Sen lisäksi minua häiritsee se, että joku joutuu odottelemaan, kun jahkailen, että minkäköhän paidan sitä nyt ottaisi... S. vain totesi, että en saisi ajatella noin, koska sehän nimenomaan on kuljettajan työtä.

Yhtenä päivänä päätinkin karistaa kuskin kintereiltäni ja olin olevani kauhean ovela. Ymmärsin kyllä, että kuski sanoi tulevansa kanssani kauppaan sisään, mutta ymmärsin muka niin, että hän sanoi odottelevansa ulkona. Livahdin hissiin ja naistenvaateosastolle, ennen kuin kuski ehti pysäköidä auton. Kolmannessa kerroksessa leikin sitten vaaterekkien välissä kuurupiiloa ja toivoin, että kuski ei löydä minua. Tuskin meni viittä minuuttia, kun kuski seisoi vieressäni leveästi hymyillen! Ja minä vain hymyilin takaisin...

Eilen illalla olinkin taas vähän kuriton miniä, kun sanoin lähteväni kävelylle ihan pienille lähikujille. Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä millään pikkukaduilla, vaan halusin mennä läheiselle isolle kadulle, jonka varrella on mielenkiintoisia kauppojakin. Olihan minua varoiteltu liikennesaasteista, mutta eihän suomalainen jästipää mitään usko, ennen kuin itse kokeilee. :-D Ei tarvinnut kauaa kävellä, kun silmiä alkoi kirveltää ja hengittäminen alkoi tuntua epämiellyttävältä. Monet paikalliset naiset pitävätkin suunsa ja nenänsä edessä kangasta.

Toinen suuri haaste oli monikaistaisen, ruuhkaisen ja meluisan kadun ylittäminen. Mietin hetken, miten uskallan vaan hyppiä autojen, bussien ja moottoripyörien seassa, mutta sitten keksin mielestäni aika näppärän keinon: otan "suojamuurikseni" pari paikallista, ja ylitän kadun heidän vierellään kävellen. Paikalliset osaavat varmasti lukea liikennettä paljon paremmin kuin tämmöinen vähän rauhallisempaan menoon tottunut untuvikko.

Vaikka olin kävelyllä puolitoista tuntia, kukaan ei ollut moksiskaan, kun palasin. Tämän voi siis ottaa uusiksikin...:-)

Lähtö lähenee

Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä. Näin entinen bilsanmaikkani tapasi aina sanoa, kun joku taulapää avasi suunsa biologian kokeen aikana kysyäkseen jotakin.

Tuo lausahdus tuli eilen mieleeni moneen kertaan, sillä en tuntunut saavan mitään järkevää aikaiseksi, vaikka kuinka yritin. Tuli kyllä juostua siellä ja täällä, mutta tuntui, että päivä loppui ennen kuin se oli alkanutkaan.

Ukkeli on ollut töissä niin järkyttävän kiireinen, että kaikki muuttoon liittyvät käytännön asiat ovat jääneet minun huolekseni. Välillä hiipiikin pelko, että olen sinne tänne suhatessani unohtanut jotain ihan oleellisen tärkeää. Välillä taas rauhoittelen itseäni, että jos mukana on kaikkein oleellisimmat - lääkkeet, passit ja semmoiset - niin kyllä sieltä periltä saa sitten hankittua sen, mikä unohtui.

Meidän rahtina Intiaan menevät kamat lähtivät vihdoinkin eilen, kun sain ne jollakin ihmeen konstilla roudattua lentokentälle. Olin moneen kertaan pohtinut, mitä kautta nuo meidän rakkaat kamat lopulta päätyisivät Intiaan - ja päätyisivätkö ne ylipäänsä ollenkaan sinne. Pelkoa ei yhtään lieventänyt se, että rahdin mies naureskeli minulle pakkauslaatikoita toimittaessaan Intian systeemeistä siihen malliin, että minua alkoi tosissaankin epäilyttää. Paljonkohan pitäisi vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ennen kuin jälleennäkisimme rakkaat tavaramme taas. Kylläpä jotkut pahvilaatikot aiheuttavatkin paljon tunteita!

Iltapäivällä sain kopion rahtikirjasta sähköpostiini, ja sitä lukiessa alkoi hymyilyttää. Meidän rahtina menevät laatikot matkustaisivat Intiaan tismalleen samalla lennolla kuin mekin! Jotenkin hirveän lohdullista ajatella, että jossakin saman lentokoneen siipien suojassa matkustavat myös minun juhlamokkani ja fazerinsiniseni. :-) Koska ukkeli ei ole puuttunut pakkaamiseen mitenkään, hän kysyi tänä aamuna (ihan vakavissaan!), olinko laittanut rahtiin myös pakastemustikoita sen aamupuuroa varten! Kolmen päivän päästä niitä söisi jo vähän huonohampaisempikin... :-D

Uusi blogini

Lähdemme sunnuntaina Intiaan ainakin noin puoleksi vuodeksi, ja kauhea jaarittelija kun olen, päätin aloittaa tämän toisenkin blogin, johon kirjoittelen elämästämme Intiassa.

Mietin blogin nimeä pitkään, mutta päädyin sitten tuohon Kukkapilli-nimeen, jonka sanat ovat samalla suomea ja telugua (jota puhutaan Andhra Pradeshin osavaltiossa). Telugussa on paljon samoja sanoja kuin suomessa, vaikka ne tietenkin tarkoittavat eri asiaa. Kakku esimerkiksi tarkoittaa oksennusta, akka isosiskoa, nunna pehmeää ja koti apinaa. Yhdellä ukkelin serkulla olikin suunnattoman hauskaa Suomen-vierailullaan, kun hän näki Kotipizzan kyltin. :-D Nuo kaikki sanat ovat translitteroituja; täältä voi käydä vilkaisemassa, miltä translitteroimaton telugu näyttää.

Takaisin blogin nimeen. Kukka tarkoittaa telugussa koiraa ja pilli kissaa. Blogini nimi on suomeksi siis 'koira ja kissa' (ja-sanaa ei normaalisti telugussa käytetä) - eli siis vähän niin kuin minä ja ukkeli joinakin päivinä... Normaalisti minä kyllä olen vähintäänkin tiikeri! :-D

Laitoin tuonne sivupaneeliin joitakin kuvia aiemmilta reissuiltani Intiasta, joten niitä voi käydä katselemassa, jos jotakuta kiinnostaa! Klikkaamalla ne saa vissiin suuremmaksi.