Diili

Joku saattaa ehkä muistaa minun valitelleen, kuinka paljon meillä on kaikkea turhaa roinaa ja kuinka meidän huonekalut ovat niin kamalia, että niistä joutaisi melkein kaikista eroon. Nyt voin ilmoittaa, että asiassa on tapahtunut edistystä: saimme tällä viikolla heittää hyvästit vanhalle vuodesohvalle, työpöydälle ja -tuolille, monitorille, telkkarille ja tv-tasolle.

Ukkeli oli jo pitkään suunnitellut laittavansa jonnekin ilmoituksen, että nuo kaikki edellä mainitut annetaan ilmaiseksi - hakijan täytyisi vain järjestää kuljetus ja tulla kantamaan tavarat pois. Suunnitelmassa ei ollut tapahtunut mitään edistystä, kunnes alkuviikosta ukkeli sai yllättävän tarmonpuuskan ja laittoi vihdoinkin ilmoituksen. Eikä mennyt kauan, kun puhelin alkoi piristä. (Kaikesta pääsee näköjään eroon, jos ilmaiseksi antaa.) Ehtona oli kuitenkin, että kaikki tavarat piti viedä kerralla pois: kaikki tai ei mitään.

Pian löytyikin se onnekas, joka halusi tavaramme tulla hakemaan. Onnettaren valittu oli joku intialainen (kuului puhuvan vielä teluguakin, mikä herättikin epäilyksen, että ukkeli taisi suosia jotakin oman kylän poikaa), joka lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan tavarat. Ukkeli vihjaisi miehelle, että tämän ei kannattaisi vuokrata kovin kallista pakettiautoa. Minusta meidän kalusteet olisivat kyllä ansainneet arvoisensa kyydin.

Noutopäivän iltana sain sitten kuulla ukkelilta, että tavaroita hakemaan tuleva mies olisi oikeastaan halunnut vain työpöydän ja monitorin, mutta ukkeli oli sanonut, että kaikki oli vietävä; muuten ei tulisi kauppoja. Minua alkoi hieman säälittää: mies tarvitsi vain pöydän ja monitorin, mutta nyt hän joutuisi ottamaan vastaan kaikenlaista muutakin rojua siinä sivussa! Kuvittelin mielessäni sen ilmeen, joka miehen naamalle leviäisi, kun hän tajuaisi tulleensa juuri 60 kiloa painavan television omistajaksi, enkä enää kestänyt. Totesin ukkelille, että tämä eukko lähtee nyt: en kyllä varmasti meinaa olla paikalla, kun mies tulee.

Suoriuduin ennätysajassa pihalle, ja näin siellä vähän eksyneen näköisen intialaisen miehen. Mies tiiraili talojen numeroita siihen malliin, että arvelin, että kyseessä oli juurikin se mies. Panin merkille, että mies ei ollut onneksi mikään kukkakeppi, kuten intialaiset monesti ovat, vaan vähän vantterampi kaveri: tuo jaksaisi ehkä kantaakin jotain. Mies oli pukeutunut erittäin sopivasti muuttohommiin: kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Minä painelin autoon ja ajoin kirjastoon.

Vajaan tunnin kuluttua ukkeli lähetti tekstiviestin, että reitti oli selvä: miehet olivat lähteneet. Kävin muina miehinä vielä kaupassa - yritin teeskennellä, että enhän minä ollut oikeasti paennut paikalta, vaan olin tullut vain asioille kirjastoon ja kauppaan. Lopulta suunnistin kotiin miettien, että näinköhän mies oli huolinut kaikkia tavaroita. Ehkä hän oli lopulta ottanut kuitenkin vain sen pöydän ja monitorin.

Eteisessä näytti siltä, että paikalla oli käynyt suuremmankin luokan pyörremyrsky: eteisen matto oli heitetty kylppärin oven eteen kasaan, ja samassa mytyssä oli myös toisen makuuhuoneen matto. Kurkistin ovelta siihen makuuhuoneeseen, jossa vuodesohva ja työpöytä olivat olleet: tyhjä! Sitten menin tarkistamaan olohuoneen ja huomasin, että televisionurkkauskin oli tyhjä.

Ukkeli näpytteli sohvalla läppäriään sen näköisenä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sain kuulla, että tavaroita hakenut mies ei olisi millään halunnut ottaa telkkaria ("minulla on pieni lapsi, joka varmasti hajottaa television"), mutta ukkeli oli pysynyt tiukkana: telkkari oli vietävä. Kaiken lisäksi pakettiauton kuljettaja oli ollut kukkakeppi, ja miehillä oli ollut melkein ylitsepääsemätön paikka saada televisio kannettua ulos. En tiennyt, miten päin olisin ollut, kun kuvittelin mielessäni onnettomia miehiä raahaamassa sitä jättimäistä televisiota. Pyydän anteeksi ja toivon, että meitä ei rangaista tästä teosta kovinkaan pahasti.

Koska meiltä lähti telkkari, eikä sitä monitoriakaan enää ollut (siinä oli myös telkkari), edessä oli uuden telkkarin hankinta. Ukkeli oli katsellut jo kuukausikaupalla kaupoissa telkkareita, joten arvelin, että hän varmaan säntäisi ostoksille heti, kun kaupat vain lauantaiaamuna avautuisivat.

Mutta minä olin saanut jo toisenlaisen idean. Perjantaina imuroidessani (parhaat ideat tulevat siivotessa, hehe) mieleeni oli putkahtanut outo ajatus: tarvitsemmeko me telkkaria oikeastaan lainkaan? Minä katson telkkaria nykyään aika harvoin, kun ei sieltä oikein tule mitään kiinnostavaa minulle. Olen katsonut ohjelmia jo pitkään lähinnä netin kautta, kun netissä voi nähdä ohjelmat heti tuoreeltaan eikä vasta joskus vuosien päästä, kuten suomalaisilta tv-kanavilta. Ukkeli ei katso telkkaria sitäkään vähää kuin minä, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi ostaa telkkari, jos ei sitä kukaan kerran katso?

Illalla tein sitten ukkelille radikaalin ehdotuksen: mitä jos emme ostakaan koko telkkaria? Olin ollut varma, että ukkeli oli saanut jo pahan pakkomielteen jostakin tietysti telkkarimerkistä ja -mallista - olihan hän niitä jo kuukausikaupalla metsästänyt - mutta yllättäen ukkeli olikin samaa mieltä kuin minä: emme me mitään telkkaria tarvitse. Ja niin me sitten päätimme kokeilla elämää ilman telkkaria. Sitä vain ajattelee, että kyllä telkkari kuuluu jokaisessa taloudessa olla, eikä tule edes kyseenalaistaneeksi asiaa. On tämä ihmisen elämä kummallista.

Asiasta viidenteen, katselin tuossa yhtenä päivänä ukkelin parranajoa, ja tajusin, miten turhasta olen valittanutkaan. Minä kun olen aina valittanut naisen elämän olevan niin kamalan työlästä, kun naisen pitää ajella kaiken maailman karvoja, hoidella kauneuttaan sun muuta. Mutta meillä naisilla ei sentään kasva parta, jota pitää pahimmassa tapauksessa ajella joka ikinen päivä! Jos minä olisin mies, niin minulta menisi kyllä hermo parran kanssa. Ajatelkaa nyt: jos miehellä menee parranajoon vaikkapa viisi minuuttia päivässä, se tekee kaksi ja puoli tuntia kuukaudessa ja yli 30 tuntia vuodessa! Kuvitelkaapa, arvon naiset, että jyystäisitte karvojanne 30 tuntia vuodessa! Ei herranjestas sentään. Tämän havainnon jälkeen rupesin suhtautumaan miehiin aivan uudella kunnioituksella ja katsomaan sileitä leukoja ihan uusin silmin. Sitä vain ihmettelen, että mitä varten parran pitää ylipäänsä kasvaa miehen naamassa, kun ei sillä kuitenkaan ole mitään virkaa. Onko se jokin jäänne apina-ajoilta?

Tässä ei nyt tunnu tulevan uni silmään millään, mutta omapa on vikani, kun piti mennä lenkille niin myöhään. On vain niin kiva, kun illat alkavat pimentyä ihmisten aikoihin, että oli ihan pakko lähteä raittiiseen syysiltaan harhailemaan. Tulipa siinä samalla otettua muutama valokuvakin.

Näiden syvällisten pohdintojen jälkeen on kai hyvä mennä yrittelemään sitä nukkumista, jotta voi taas herätä iloisena sunnuntaiaamuun ja ruveta odottelemaan, että milloin se sunnuntaiahdistus taas iskee.

P.S. Minulla on ollut jo kaksi päivää kauhea elohiiri peukalossa. Peukalossa. On kamalaa, kun peukalo nykii koko ajan ihan hulluna. Miten ihmeessä tästä pääsee eroon?

Sammalet myllätyt

Satuinpa kuulemaan tässä taannoin, että metsässä on nyt erityisen paljon sieniä. Koska sienet ovat hyviä, ja niiden kerääminen on hauskaa, päätimme viettää eilen rattoisan sunnuntaipäivän sienimetsässä samoillen.

Eilen ei olisi kyllä mitenkään uskonut, että oli syyskuun seitsemäs päivä. Älkää nyt kivittäkö minua, mutta jos nyt ihan rehellinen olen, niin alan olla vähän kyllästynyt näihin lämpimiin päiviin. Auringonpaisteessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta viileämpää saisi olla. Jos en olisi vielä aivan liian nuori saamaan vaihdevuosien oireita, väittäisin, että mummokymmenet ovat alkaneet, kun hikoiluttaa koko ajan niin kovasti.

Ilahduin muuten kovasti, kun törmäsin jokin aika sitten Ilta-Sanomissa juttuun meteopaatista eli sääherkästä ihmisestä. Olen reagoinut säähän aina todella voimakkaasti - ja valittanut asiasta blogissanikin jo useamman kerran. Sateisina, pilvisinä ja varsinkin sumuisina päivinä minut valtaa epämääräinen ahdistus, joka voi olla hyvinkin voimakasta. Tekisi mieli mennä vain peiton alle piiloon maailmaa siihen asti, kunnes aurinko taas näyttäytyy. Olen kuvitellut ahdistuksen syyn olevan jossakin muualla (lapsuudessa tietysti, koska sieltähän ne kaikki ongelmat juontavat), joten oli suuri helpotus, kun sain vaivalleni diagnoosin. (Kuka näitä diagnooseja muuten oikein keksii? Joku eläkkeelle jäänyt psykologi varmaan.)

Aurinko nousi tänäänkin.

Sieniretkelle lähtö muodostui hieman ongelmalliseksi sen takia, että en minä eikä sienikaverini tunne pääkaupunkiseudun metsiä lainkaan. Mihin ihmeeseen sitä osaisi lähteä sieneen? Näppäränä ihmisenä keksin, että Google tietäisi varmasti tämänkin, ja tiesihän se. Nokka kohti Pirttimäkeä! Minulla ei ollut kyllä aavistustakaan, missä moinen Pirttimäki mahtoi olla, mutta kännykkäkartasta sekin sitten selvisi.

Koska sienituntemukseni on tasolla kantarelli-kärpässieni, nappasin mukaani äitini vanhan sieniopasvihon. Olin löytänyt vihon joskus kaappeja siivotessani, ja olin ihmetellyt suuresti, miksi minulla oli äitini vanha sieniopas, kun en käy sienessäkään (muuta kuin joskus Itä-Suomessa, jossa on tarjolla henkistä tukea). Vihkonen on vuodelta yksi tai kaksi, ja sivut ovat jo aika kellastuneet ja repaleiset. Vihko alkaa kannustavasti sanoilla Lehmät sieniä syövät. Eivät ne ihmisten ravintoa ole, ja jatkuu seuraavasti: Sienten käytöstä ruuaksi kuulee yhä mitä mielettömämpiä väitteitä. Miljoonien markkojen arvoiset sienisaaliit jäävät yhä mätänemään metsiin, vaikka esimerkiksi viennille olisivat ovet avoinna Etelä-Eurooppaa myöten. Yleinen käsitys on, ettei sienillä ole mitään ravintoarvoa. Totta on, että kilo sieniä sisältää vain 300-400 kaloria, mutta mikä olisikaan tervetulleempi tieto vaikkapa laihduttajalle. Oikein asiallinen opas siis.

Matkalla Pirttimäkeen huomasimme, että muutama muukin oli päättänyt lähteä sienestämään. Jokainen tienpätkä, johon vain sai auton tungettua, oli jonkun sienestäjän miehittämä. Parhaassa tapauksessa autoja saattoi olla samassa ryppäässä kuusikin. Emme viitsineet jäädä samoille apajille, joten ajoimme Pirttimäen ohi, kunnes vastaan tuli ensimmäinen vapaa pysäköintimahdollisuus. Ämpärit käteen ja metsään! Pian kävi kuitenkin ilmi, että pyöriskelimme erään talon pihassa, joten kaasutimme pois paikalta. Ajoimme edemmäs ja tulimme Velskolaan - toinen paikka, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt. Mietin, että kylläpä tätä Espoota riittää. Löysimme melko suuren parkkipaikan, jolla ei ollut yhtään autoa, joten lupaavalta näytti. Sienestäjät olivat saapuneet.

Metsä ei kuitenkaan näyttänyt oikein lupaavalta, eikä sieniäkään tuntunut löytynyt. Mutta sitten löysin yhden sienen, jonka satuin myös tunnistamaan: karvalaukku! Pudotin saaliin ylpeänä ämpärin pohjalle. Tästä se lähtisi!

Käykäähän kaivamassa suurennuslasit, jos ette muuten näe. Se ON sieni.

Muita sieniä ei kuitenkaan löytynyt, mikä tietysti harmitti. Kuulin, että parkkipaikalle ajoi toinenkin auto ja sen jälkeen vielä kolmaskin, ja minulle tuli kiire kiivetä ylös mäkeen, etteivät muut sienestäjät vain näkisi minua. Tulisivat vielä kyselemään, olinko löytänyt sieniä, ja minulla olisi ämpärin pohjalla vain yksi vaivainen karvarousku. Miten noloa!

Jäin vakoilemaan kukkulalle puiden taakse ja näin, kuinka sienestäjät menivät polkua pitkin toiseen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta, mutta sitten tajusin, että päässäni käveltiin. Sain syyllisen kiinni, ja paha aavistukseni kävi toteen: hirvikärpänen! Hirvikärpäsiä oli paljon, ja ne tunkivat joka paikkaan - hiuksiin, sieniämpäriin ja kaula-aukosta sisään. Yritin sohia ja listiä niitä, mutta eihän niiltä lähtenyt nirri millään. Samassa hädässä tajusin myös, että sienikaverini oli hävinnyt näkyvistä ajat sitten, ja minulle tuli kiire lähteä etsimään häntä. Lähdin laskeutumaan kukkulalta, mutta arvioin pudotuksen väärin: jalkani lipesi kostealla sammalikolla, ja tulin kierien rinnettä alas. Oksat rymisivät siihen malliin kuin metsässä olisi loikannut isompikin hirvi. Iskin polveni johonkin - tietenkin sen saman, joka on kipuillut jo ennestäänkin - ja vaatteetkin likaantuivat, mutta suurimmat kolhut sai kuitenkin ylpeyteni. Onneksi kukaan ei ollut sentään näkemässä v-tyylin alastuloani. Jonkin ajan kuluttua tajusin vilkaista ämpäriini ja huomasin sen olevan tyhjän. Se ainoakin sieni oli pudonnut kyydistä.

Sienikaveri löytyi onneksi kännykän päästä, ja kun hänenkään saaliinsa ei ollut erityisen mairitteleva, ehdotin, että mitä jos lähdettäisiinkin Espoon Keskuspuistoon. Siellä olisi ainakin metsällä kokoa. Riittävä koko on todettu ihan omakohtaisesti useammankin kerran, sillä Keskuspuiston-lenkkeilyni on päättynyt melkein joka kerta eksymiseen. Olin alun perinkin ajatellut, että voisimme mennä sienestämään Keskuspuistoon, mutta olin hylännyt ajatuksen, kun olin ajatellut Keskuspuiston olevan niin keskeisellä paikalla, ettei siellä mitään sieniä enää olisi. Nyt tuttu Keskuspuisto alkoi tuntui kuitenkin oikein miellyttävältä vaihtoehdolta.

Kun pääsimme Velskolan metsästä ulos parkkipaikalle, totesimme, että meidän jälkeemme tulleilla oli tainnut olla vähän kiire metsään: heiltä oli jäänyt auton takaovi auki. Kuinka joku oli saattanut unohtaa autonsa oven selkosen selälleen?

Emme osanneet tehdä asialle mitään, ja lähdimmekin hetken ihmettelyn jälkeen menemään. Parkkipaikalta pois kurvatessamme huomasimme parkkipaikan laidalla ison kyltin, jossa ilmoitettiin parkkipaikan olevan yksityisaluetta: pysäköinti oli 60 euron sakon uhalla kielletty.

Keskuspuistossa olin viisastunut vahingosta sen verran, että päätin ottaa mukaani vain muovipussin. Hetken samoiltuamme tapahtui ihme: löytyi ensin yksi karvalaukku, sitten toinen ja kolmas. Saimme karvalaukkuja ja kangassieniä lopulta niin paljon, että ämpäri tuli melkein täyteen. Reissu ei ollutkaan loppujen lopuksi mikään turha, ja taas tuli todistettua sekin, että on ihan turha lähteä metsää edemmäs sieneen. Kaiken lisäksi Keskuspuistossa ei ollut ensimmäistäkään hirvikärpästä!

Metsässä näkyi muutama muukin sienestäjä, ja nyt ei sentään tarvinnut piiloutua, kun oli saalista, mitä esitellä. Sain leikkiä sieniasiantuntijaakin, kun törmäsimme pariskuntaan, joka oli vain ottamassa valokuvia sienistä. Pariskunta ei kuulemma uskaltanut kerätä sieniä, kun ei tuntenut niitä, ja nainen olikin kovin kiinnostunut saaliistamme ja siitä, mitä olimme löytäneet. Kun hän kuuli meidän löytäneen karvarouskuja, hän halusi nähdä, miltä karvarousku oikein näytti, ja minähän mieluusti esittelin. Tunnustin toki, että en ollut minäkään mikään sieniasiantuntija, mutta kannustavasti selostin, että karvarousku on sellainen sieni, mitä aloittelijakin voi kerätä, kun "tässä on nämä karvat, joista ei voi erehtyä".

Älkääkä nyt vain sanoko, että tämä ei olekaan karvarousku!

Kohtasin metsässä myös epämieluisan näyn. Maastossa liikkui jokin nauhamainen otus, ja pian äkkäsin sahalaitaisen kuvion sen selässä. Kyy! Mitä kyy metsässä tekee - eivätkö ne paistattele päivää vain kallioilla? Ei tänne saa tulla sienestäjiä säikyttelemään! Oikeasti en kuitenkaan osannut edes säikähtää, kun ensimmäinen ajatukseni oli, että käärmeestä piti saada kuva. Varmasti karhun kohdatessanikin ajattelisin ensimmäiseksi, että nyt äkkiä kamera esille. (Tähän kohtaan piti tulla kyyn kuva, mutta en saanut kuvaa millään ladattua, vaikka kuinka yritin. Joudutte siis luottamaan sanaani. Kuva ei tosin ollutkaan mikään erityisen onnistunut, joten tämä ei ole mikään maailmanloppu.)

Yhteenvetona voisin sanoa, että oli oikein kannattava ja mukava sienestysreissu. Lähtisin kyllä toistekin. Siitäkin huolimatta, että löysin vielä illalla päästäni yhden hirvikärpäsen.