Lunta tupaan

Muuttolaatikot tulivat tänään, ja olin aivan täpinöissäni, kun pääsin vihdoinkin tositoimiin. Oli ruvettava heti hommiin, ja pakkasinkin suorastaan maanisesti kaksi tuntia. Sitten homma tyssäsi siihen, että oli nälkä ja että piti mennä kauppaan jne. Päätinkin jatkaa pakkaamista vasta huomenna, kun projektikin tuntui etenevän siihen malliin, että minulta loppuu pian työt, jos jatkan samaa rataa. (Oikeasti pakattavaa riittää varmasti väsymykseen asti, mutta ehkä se näin alussa tuntuu siltä, että tämähän menee ihan vihellellen.)

Päätin siis lähteä kävelylle. Juuri kun olin pukenut vaatteet päälleni, tuli ensin valtaisa raekuuro ja sitten oikein kunnolla lunta. Salama välähti ja ukkonen jyrähti, joten oli pienimuotoinen ukonilmakin. Melkoinen vappu tulossa ainakin säiden puolesta. Eipä tässä tosin tarvitse mihinkään lähteäkään, joten siinä mielessä on aivan sama, onko hellettä vai tuleeko lunta. Lintujen ja muiden eläinten puolesta kumminkin surettaa, jos niiden kevätpuuhat häiriintyvät lumen tulon takia.

Onneksi lähdin kuitenkin lopulta ulos, sillä lumen ja vesipisaroiden kuorruttamat kasvit näyttivät aika hauskoilta.

Bongasin rantaraitin varrella linnun, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt.

Pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että lintu oli haahka. Edessä on naaras; takana koiras. Haahkakin on muuten erittäin uhanalainen lintu.

Ukko vielä privaattikuvassa.

Fasaanikin tepasteli erään omakotitalon pihalla. 

Eilen meinasi mennä hermo sähköyhtiöihin. Olin tehnyt maanantaina muuttoilmoituksen, ja puhelin rupesi soimaan eilen tuon tuosta, kun kaikki sähköyhtiöt yrittivät tyrkyttää palveluksiaan. En ollut aiemmin tiennytkään, että sähköyhtiöt kilpailevat noin aggressiivisesti. Olin itse asissa vaihtanutkin sähköyhtiötä jo edellisellä viikolla, kun olin saanut yhdeltä yhtiöltä varsin edullisen tarjouksen. En ole koskaan aiemmin viitsinyt kilpailuttaa sähköä, kun olin ajatellut, että hinnoissa ei ole juuri mitään eroa, mutta kyllähän niissä näyttää jonkin verran olevan.

Kaiken huippu oli se, kun ukkeli oli puhelimessa irtisanomassa meidän nykyistä Fortumin sähkösopimusta. Samaan aikaan soi minun puhelimeni, ja kukapa muukaan langan toisessa päässä oli kuin Fortumin myyjä, joka tiedusteli meidän sähköasioistamme. Vastasin, että ne ovat oikein hyvällä mallilla: mies irtisanoo juuri paraillaan teidän sopimustanne. 😀

Saamme huomenna uuden asunnon avaimen ja pääsemme käymään asunnolla ensimmäisen kerran. Kieltämättä vähän jännittää. Millainen fiilis asunnossa tulee? Tuntuuko asunto kalsealta ja vieraalta, vai voisiko sinne kuvitella rakentavansa kodin? Mehän emme ole nähneet tulevaa asuntoamme ollenkaan, sillä näimme esittelykäynnillä vain kolmannen kerroksen esittelyasunnon. Lattiat olivat silloinkin vielä suojapahvien alla, parvekkeelle ei päässyt lainkaan, ja asunto oli muutenkin hieman keskeneräinen, joten kokonaisuus on vielä pienoinen arvoitus. 

Loppuun vielä kertomus aiheesta "tapahtuipa kerran Teboililla".

Olin ollut joulukuussa siivoamassa siskoni kanssa vanhempieni uutta asuntoa Savonlinnassa, ja koska minulla oli asioita hoidettavana Espoossa, oli tultava käymään välillä täällä. Juuri ennen lähtöäni siskon mies huomasi, että autoni vasen ajovalo oli pimeänä. Minua hieman jurppi, koska oli ajettava pimeällä valolla melkein neljäsataa kilometriä, ja joulukuussa on tunnetusti pimeää. Onneksi valo oli palanut kuitenkin tien puolelta eikä pientareen puolelta. Ainakin näkisin, jos tien sivusta pyrkisi hirvi tai vastaava tielle.

Selvisin kuitenkin hyvin perille Espooseen, ja seuraavana päivänä ajotietokone ilmoitti, että toinen parkkivalokin oli palanut. Ajattelin, että tämäpä hyvä: saisin vaihdatettua molemmat valot samalla. Kului kuitenkin vielä muutama päivä, ennen kuin minulla oli aikaa viedä auto korjaamolle (lue: vätystelin). Ihmettelin, kun ajotietokone ei sinä aamuna ilmoittanutkaan enää mitään palaneista polttimoista, ja ärsyynnyin: nyt on ajotietokoneessakin jotain vikaa! No, korjauttaisin ensin valot ja miettisin ajotietokonetta sitten myöhemmin.

Ajoin tutulle Teboilille, koska olin vaihdattanut polttimot siellä monesti ennenkin. Tiesin, että homma sujuisi siellä nopeasti ja helposti. Selitin korjaamon pojille, mitkä valot olivat palaneet, ja menin itse kahvilan puolelle kahville. Olin ehtinyt hädin tuskin istuutua, kun korjaamon pojat seisoivat taas edessäni. Ei kai Teboilillakaan sentään näin nopeasti polttimoita vaihdeta, ettei ihminen kerkeä edes istumaan! Oliko asiassa jokin ongelma?

Pojilla oli naama leveässä virneessä, ja ihmettelin, mikä nyt on noin hauskaa. Poikien asia kuului seuraavasti: voisinko kertoa heille vielä uudestaan, mitkä polttimot autosta olivat mielestäni palaneet. Pojat olivat tarkastaneet kaikki valot, eikä mikään niistä ollut palanut, vaan kaikki toimivat moitteetta.

Miten niin mikään valo ei ollut palanut ja kaikki toimivat? Eihän se ollut mahdollista! Ällistyneenä selostin, että olin ajanut pari päivää sitten pimeällä valolla Savonlinnasta Espooseen. Lamppu oli ollut ihan satavarmasti pimeä! Siskon mieskin oli nähnyt sen! (Autoasioissa kannattaa vedota aina miestodistajan lausuntoon.)

Pojat katsoivat toisiaan merkitsevästi: nyt on lähtenyt naisautoilija liikenteeseen. Kuin myönnytykseksi minulle toinen pojista sanoi, että "voidaan me silti vaihtaa ne polttimot sulle, jos haluat". Olin jotenkin niin hämmentynyt asioiden saamasta käänteestä, että huomasin sanovani, että juu, vaihtakaa vain.

Pojat lähtivät hymistellen tekemään työtä käskettyä. Minä istuin juomassa kahvia, enkä tiennyt, miten päin olisin ollut. Olisin halunnut piiloutua pöydän alle. Mitä ihmettä olin oikein ajatellut? Siellä pojat nyt vaihtavat täysin toimivia valoja uusiin! Mahtaa heillä olla hauskaa. Varmaankin naureskelevat, että kunpa kaikki autoilijat olisivat yhtä pölvästejä. Rahan tuloa ei voi estää!

Ahdistavan pitkän odottelun jälkeen toinen pojista tuli tuomaan avaimeni. Yritin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kiittelin ja hyvästelin ja siirryin kassalle maksamaan neljänkymmenen euron laskun. Laadukkaasta työstä maksaa toki mielellään. 😆 Sitten luikahdin autoon ja poistuin Teboililta niin nopeasti ja huomaamattomasti kuin vain osasin.

Mietin asiaa jälkeenpäin ja tulin siihen tulokseen, että pakkasen oli täytynyt tehdä tepposet ajovaloille. Savonlinnassa oli ollut melkein viisitoista astetta pakkasta, ja kovemmat pakkaset jatkuivat vielä muutaman päivän. Luultavasti pakkanen oli aiheuttanut ajovaloon ja myöhemmin parkkivaloon jonkinlaisen toimintahäiriön. Kun ilma sitten taas lauhtui, valot alkoivat jälleen toimia, eikä ajotietokonekaan ilmoitellut siksi enää mitään.
Mitäpä tästä opin? No ainakin sen, että:

1. Varmista, että polttimo on oikeasti palanut, ennen kuin menet vaihdattamaan sitä.
2. Etsi uusi korjaamo.

Mukavaa vappua! 😘

Potalla

Aloitin muuton valmistelun eilen, kun pakkailin pahvilaatikoihin sellaisia juttuja, jotka menevät uuden asunnon varastokoppiin tai joiden purkamisella ei ole muuton jälkeen kiirettä. Tavaroita läpikäydessä tuli vastaan taas monenlaisia muistoja menneestä.

Äiti on taltioinut Minä pienokainen -kirjaan kuvia lapsuudestani, ja tämän kuvatekstinä oli "tärkeä toimitus". 😊

Viisivuotissynttärini. Kuva on vähän epätarkka, mutta minä olen tuossa etualalla.

Synttärikuvassa näkyvät myös naapuritalojen kaksi Liisaa. Toinen Liisa asui meitä vastapäätä ja toinen rajanaapurina. Liisat olivat minua useamman vuoden vanhempia, ja he keksivät semmoisen leikin, että he alkoivat pitää minulle koulua pihallamme olevassa varastorakennuksessa. Leikistä tulikin totta, sillä opin lukemaan ja kirjoittamaan neli- tai viisivuotiaana Liisojen koulussa.

Sain tuon kuvassa näkyvän nallen mammalta (äidinäidiltä), kun olin yksivuotias. Asuimme silloin Loviisassa, ja mamma osti nallen loviisalaisesta lelukaupasta. Kuten äitikin on kuvatekstiin kirjoittanut, nalle oli minulle hyvin rakas. Myös tuo riepu oli minulle aivan erityisen tärkeä, ja sillä oli nimikin, Kana.

Tuo vanha nalle, eli nykyisen nalleni "esi-isä", on minulla vieläkin tallessa. Sekin löysi paikkansa yhdestä muuttolaatikosta, kun oli ensin käynyt hieman kuvattavana.

Kirurgisia toimenpiteitä läpikäynyt nalle (huom. korvat).

Heitin tämän vanhan nallen kerran jo melkein pois, mutta ei minulla sitten ollutkaan sydäntä luopua kaverista, joka on seurannut minua melkein koko elämäni. Ehkä vanha nalle löytää uudesta asunnosta jonkin paikan, josta se voi ihmetellä nykymaailman menoa.

Yhteispotretti. Heissähän on vähän samaa näköäkin!

Löysin myös ensimmäisen luokan piirustusvihon. Ei taida nykyajan alakoululaisilla olla enää piirustusvihkoja?!

Tämä on ilmeisesti omakuva.

Oikein- ja väärinmerkit ärsyttivät vihon sivuilla. Onko piirustuksetkin pitänyt arvostella? Mikseivät lapset ole saaneet piirtää piirtämisen ilosta?

Vuonna 2001 jouduin kiipeliin Kyproksella, kun otin kuvia Pohjois- ja Etelä-Kyproksen raja-alueella. Olin toki nähnyt kyltit, jotka kielsivät kuvaamisen raja-alueella, mutta olin arvellut, että kielto ei koskisi minua.

Saimme peräämme jonkinlaisen siviilipoliisiauton, joka pysäytti meidät, ja paikalle ilmestyi pian toinenkin poliisiauto. Miehet alkoivat kovasanaisesti tentata minulta, mitä varten olin ottanut kuvia raja-alueella, ja tunsin itseni ihan suuren luokan rikolliseksi. Pelästyin, kun miehet vaativat saada filmirullani itselleen (silloin elettiin vielä filmikamera-aikaa). Menettäisin kaikki lomakuvani, jos filmini vietäisiin! Tirautin pienet itkutkin, kun ajattelin, että miehet saattaisivat heltyä kyynelten edessä, mutta ei. Filmit oli luovutettava – sekä kamerassa ollut että toinen filmi. Miehet ottivat minulta kotiosoitteeni, johon he lupasivat lähettää kuvat sen jälkeen, kun olivat katsoneet ne. Arvasin, etten enää koskaan näkisi kuviani.

Ihme kuitenkin tapahtui, ja reilun viikon päästä postiluukusta kolahti lähetys Nikosian poliisilta. Kuori sisälsi kaikki kuvani kehitettyinä (miinus raja-alueella ottamani kuvat) sekä saatekirjeen, jonka löysin nyt yhdestä laatikosta: 

En muista, oliko tuo ensimmäinen kerta, kun jouduin vaikeuksiin valokuvaamisen takia, mutta viimeinen kerta se ei ainakaan ollut. Kaikenlaisia hankaluuksia on koettu valokuvaamisen tiimoilta tuon jälkeenkin. Aina kannattaa yrittää jne.

Appivanhemmat kävivät Suomessa vuonna 2004, ja tässä olemme käymässä vanhemmillani Itä-Suomessa. Appivanhemmat saattoivat olla kylillä hieman eksoottinen näky. Itseäni katsellessa ihmettelen, mitkä ihmeen lököhousut minulla on jalassa. Ihan hirveät.

Mutta siirrytäänpä menneiden muistelusta nykypäivään ja Sortti-asemalle, jossa tuli käytyä taas tällä viikolla. Tällä kertaa minun piti päästä eroon kahdesta vanhasta yöpöydästä ja hajonneesta sohvapöydän tasolasista.

Maksoin Sortti-aseman infossa jätemaksun, hyppäsin autoon ja kurvasin jätelavan eteen. Sinkosin lavan reunan yli ensin toisen yöpöydän takapenkiltä ja sitten toisen yöpöydän etupenkiltä. Jälkimmäistä heittäessäni katsoin, että mikäs värikäs se siinä mennä vilahti. Vilkaisin lavalle, enkä voinut uskoa silmiäni.

Meikäläisen käsilaukkuhan se siellä.

Toinen yöpöytä oli ollut etupenkillä, ja olin tunkenut käsilaukkuni pöydän sisään sen takia, että yöpöytä oli vallannut laukun normaalin paikan, enkä ollut viitsinyt laittaa laukkua lattiallekaan. Olin ajatellut matkalla monta kertaa, että pitää muistaa ottaa laukku yöpöydän sisästä pois, ennen kuin heitän pöydän menemään, ja vielä lavan eteen ajaessanikin olin muistuttanut itseäni asiasta. Sinne se laukku oli kumminkin lentänyt, jätelavalle yöpöydän kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin hypätä lavalle ja käydä hakemassa laukku pois. Oma apu, paras apu! Lava oli kuitenkin niin syvä, etten todennäköisesti pääsisi lavalta ylös, vaikka vielä alas pääsisinkin. Saattaisin myös herättää epätoivottua huomiota jumppaillessani lavalla, ja asiasta tulisi varmasti sanomistakin. Olin nimittäin hetkeä aiemmin nähnyt asemalla kieltokyltin, että lavoilta ei saisi ottaa mitään. Se tarkoitti varmastikin myös sitä, että lavoille ei saisi mennä.

Ei auttanut muu kuin palata nolona takaisin infopisteeseen ja selittää infopisteen miehelle, että et kyllä usko, mitä äsken tapahtui. Nyt siellä lavalla on minun käsilaukkukin!

Mies jätti infopisteen ja lähti mukaani katsastamaan tilannetta. Lavalle kurkattuaan mies totesi, että siellä se tosiaan on. Hetken miettimisen jälkeen mies kipaisi lavan eteen punakeltaisen kieltopuomin, ettei kukaan tulisi vain kippaamaan uutta lastia laukkuni päälle. Oikein kannatettava idea minusta. Ehdotin miehelle, että voisin yrittää hakea laukun itse, mutta lavalle ei kuitenkaan saanut mennä. Koska lava oli niin syvällä, se piti kuulemma saada nostettua maan tasolle. Tähän tarvittiin jokin kone, ja mies lähtikin hakemaan paikalle toista miestä koneineen.

Infopiste oli jäänyt tyhjäksi, ja portin eteen oli ilmestynyt auto odottelemaan vuoroaan. Näin, kuinka autossa ollut pariskunta ihmetteli, miksi infopisteessä ei ollut ketään paikalla. Ei kai tässä nyt ehditä muita asiakkaita palvelemaan, kun on käsilaukun pelastusoperaatio käynnissä!

Minä odottelin lavan edessä ikuisuudelta tuntuneen ajan ja toivoin voivani vajota maan alle. Näin jo mielessäni, kuinka paikalle saapuisi näyttävästi kohta jokin hehtaaritrukki. Seuraisi paljon meteliä ja huomiota herättävää toimintaa, jonka päätteeksi jätelavalta nostettaisiin ylös kirjava käsilaukku. Voiko nolouteen kuolla?

Lopulta näin miehen, joka lähestyi minua monta metriä pitkä metallikeppi kädessään. Kepin toisessa päässä oli koukku. Ahaa. Mies meinasikin ruveta onkimispuuhiin! Tämä olikin huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.

Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän silmäili minua. Jos olisi pitänyt yrittää tulkita ilmettä jotenkin, se oliko saattanut kertoa jotakin sellaista kuin että "rouvalla ei taida olla ihan kaikki muumit laaksossa". Minä tokaisin nolona vain, että päivää ja anteeksi.

Mies oli selkeästi kalastellut ennenkin, sillä hän sai nätisti laukun molemmat sangat koukkuun. Niin laukku nousi lavalta ylös, hitaasti mutta varmasti, ja minä sain käsilaukkuni taas hyppysiini. Voi sitä ilon tunnetta!

Ensimmäiseksi piti tarkastaa, vieläkö kamerani toimi, sillä olin lingonnut yöpöydän lavalle melkoisella voimalla. Kamera toimi onneksi hyvin, ja kun lompakkokin oli tallella, olin selvinnyt tilanteesta ilman vaurioita. Sitten saatoinkin liueta paikalta vähin äänin, ja kylläpä olinkin iloinen, kun Sortti-asema hävisi näkyvistä.  Niin oli varmaan pari muutakin ihmistä. 😀

Nyt en kehtaa mennä Sortti-asemalle, ennen kuin pöly on laskeutunut, tai sitten pitää vaihtaa Sortti-asemaa ja ajaa esimerkiksi Kirkkonummelle. Myös meidän lähi-Teboil on pannassa yhden nolon sattumuksen takia, mutta se onkin jo toinen tarina.

Espoo tarjosi eilen iltakävelyllä taas luontoelämyksiä, tällä kertaa pupujen muodossa. Nämä kaverit tarttuivat kameraan.

See you never!

Silmukka kiristyy

En voi mitenkään käsittää, että reilun kahden viikon päästä asumme jo Jätkäsaaressa. Kahdeksantoista vuotta on näissä nurkissa pyöritty, mutta nyt on aika lähteä – lopullisesti. Ei mene meikäläisen ymmärrykseen.

Tuntuu ihan utopistiselta ajatella, että kaiken tämän hulluuden keskellä pitäisi ruveta vielä muuttamaankin. Ihan kuin elämässä ei olisi muutenkin haastetta. Olen yrittänyt vältellä ajattelemasta koko muuttoa ja onnistunutkin siinä erinomaisen hyvin. Kirjoittelen blogiin, pilkon hedelmiä ja vihanneksia, katselen Ruudusta Farmia ja valokuvaan lokkeja, ikään kuin mikään ei olisi muuttumassa ja elämä jatkuisi tällaisena hamaan tulevaisuuteen asti. Jos asioiden välttelystä tulisi olympialaji, minun kannattaisi varmaan osallistua. Saataisiin Suomeen pitkästä aikaa kultainen mitali, kun Suomi-tyttö tulisi ja näyttäisi kaikille, mistä vitkastelijat on tehty.

Sen verran on sentään muuton eteen tehty, että olemme päättäneet muuttopäivän, joka on siis kahden viikon päästä. Muuttofirmatkin on kilpailutettu ja voittaja valittu. Muuttolaatikkoa lähtee tulemaan tähän osoitteeseen ensi viikolla, ja silloin viimeistään täytyisi ryhdistäytyä. Nyt kannattaisikin ehkä jo ruveta ajattelemaan sitä ryhdistäytymistä, ettei muuttolaatikoiden saapuminen pääsisi yllättämään: mitäs laatikoita nämä.

Karanteeninalleja Jätkäsaaressa.

Talo, johon muutamme, on juuri valmistunut, joten kaikki asukkaat muuttavat taloon samaan aikaan. Mietin aiemmin, miten tämmöinen yhtälö mahtaa käytännössä oikein toteutua, että koko talon väki muuttaa samana päivänä. Näin jo mielessäni, kuinka talon pihalla pyörii kymmeniä muuttoautoja ja porraskäytävä tukkiutuu sohvista, kun sata muuttomiestä kisailee portaikossa samaan aikaan. Korona kuitenkin järjesti asiat niin, että muutto tapahtuu nyt porrastetusti. Meiltäkin kysyttiin päivää, milloin haluaisimme muuttaa, ja koska meillä ei ole mitään pakottavaa tarvetta muuttaa jonakin tiettynä päivänä (ei ole esimerkiksi vuokrasopimus umpeutumassa), päätimme antaa kiireisempien muuttaa kuun vaihteessa ja muuttaa itse vähän myöhemmin.

Meillä ei ole kiirettä muuttaa tästä asunnosta pois senkään takia, että eihän kukaan osta asuntoa tällaisena aikana, ei varsinkaan sellaista, jossa pitäisi tehdä remonttia (päätimmekin olla tekemättä itse asunnolle mitään). Saamme varmasti pitää tämän kämpän vielä pitkään. Olemme siis parin viikon päästä siinä kuuluisassa kahden asunnon loukussa, vaikka toinen asunto onkin meidän tapauksessamme onneksi vain vuokra-asunto. Hieman kyllä askarruttaa, miten tulemme pärjäämään. Siellä me ukkelin kanssa sitten istumme uudessa asunnossamme odottelemassa kaikkia niitä vieraita, joiden piti tulla käymään kesän aikana Amerikasta ja Intiasta ja joita ei nyt luonnollisestikaan tule. Ja siellä minä seison sata metriä pitkällä parvekkeellamme ihastelemassa satamassa suhaavia laivoja, joita ei nyt ole. Mutta onhan meillä sentään oma sauna. Siellä kun istumme aamusta iltaan, niin varmasti kaikki murheet unohtuvat.

Tietysti asiat voisivat olla huonomminkin. Voisimme olla esimerkiksi kolmen asunnon loukussa. Kauhulla mietin sitä mahdollisuutta, että olisimme löytäneet sen unelmien asunnon ennen koronaa ja olisimme ehtineet sitoutua uuden asunnon ostoon. Silloin yrittäisimme myydä tätä asuntoa, maksaisimme vuokraa toisesta, ja siihen uuteenkin pitäisi löytyä jostain fyrkendaalia. Tätä kun ajattelee, kahden asunnon loukku kuulostaakin äkkiä ihan hyvältä vaihtoehdolta. 

Itse asiassa kolmen asunnon loukkuunkin tarjoutui tilaisuus viime viikonloppuna. Se yksi asunto, jonka näimme ihan ensimmäiseksi ja jossa oli ihan täydellinen pohjasuunnitelma (miinus keittiö), vapautuikin yllättäen. Ensimmäisinä jonossa olleet olivat luopuneet asunnosta, ja koska me olimme jonossa seuraavina, asuntoa tarjottiin meille. Makuuhuoneiden yhteydessä olevat vessat, erillinen kylpyhuone-sauna, kaksi vaatehuonetta ja iso parveke houkuttelivat, joten oli pakko ottaa asia harkintaan. Kyllä vaan, jännitystä elämään. Ostopäätös olisi kuitenkin pitänyt tehdä viikon sisällä, joten ei auttanut muu kuin luopua asunnosta pitkin hampain. Emme voi mitenkään ottaa – varsinkaan tällaisessa tilanteessa – sellaista riskiä, että sitoutuisimme uuden asunnon ostoon, ennen kuin olemme saaneet tämän myytyä. Olen henkisesti varautunut siihenkin, että tämä asunto ei mene ikinä kaupaksi, ja joudumme vielä muuttamaan Jätkäsaaresta takaisin tänne. Sitten voimmekin todeta, että tulipahan tehtyä vähän pidempi päiväretki Helsinkiin.

Täällä Espoossa karhut saavat sentään ulkoilla vapaasti ilman kaltereita.

Tässä on tullut oltua viime aikoina niin paljon kotona (ylläri), että tämä asunto on alkanut tuntua turvalliselta pesältä ja muu maailma synkältä ja pelottavalta paikalta. Jännä juttu muuten, että puhun koko ajan asunnosta, enkä kodista. Eikö 18 vuotta riitä tekemään asunnosta kotia? En tiedä, onko kukaan muu kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta itse kiinnitin nyt. Jostain syystä en vain osaa sanoa tätä asuntoa(!) kodiksi. Mutta sitten ulkomailla matkustaessa saatan kutsua hotellihuonettakin kodiksi, puhumattakaan jostain Airbnb-asunnosta. Erittäin kummallista. Omituinen hiihtäjä olen.

Monena iltana on tuntunut todella ahdistavalta ajatella, että kohta meidän pitää jättää tämä turvapaikka, repäistä itsemme irti kaikesta tutusta ja lähteä "suureen tuntemattomaan". Onhan tässä nyt ennenkin muutettu, ja ulkomaillakin on asuttu, mutta jostain syystä uuteen paikkaan muuttaminen tuntuu nyt erityisen vaikealta. Korona saattaa vaikuttaa asiaan, mene ja tiedä. Tekisi mieli vain tunkea pää pensaaseen. Se nyt vielä puuttuisi, että jompikumpi tai molemmat sairastuisimme tässä kaiken keskellä. Pitääkin olla hiljaa, etteivät pirut höristä korviaan ja lähetä jotain kivaa meidän suuntaan. Onneksi aurinko sentään hellii läsnäolollaan nykyään niin usein. Aurinko ja kevät luovat uskoa, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella.

Kyllä mie jäisin tänne, jos saisin valita. Täällä on karhun hyvä olla.

Sekin pelottaa, kuinka pahasti luonnon puuttuminen tulee ahdistamaan minua. Olen tiennyt olevani luontoihminen, mutta toisaalta olen ajatellut, että saattaisin olla cityihminenkin. En vain ole koskaan kokeillut kaupungissa asumista. Espoo on oikein kiusoitellut minua viime aikoina, kun on järjestänyt minulle vaikka minkälaisia luontoelämyksiä. On nähty kauriit ja ketut ja naapurin koira paskalla. Ihan kuin Espoo olisi päättänyt tarjota minulle huikean loppunäytöksen, jotta täältä lähteminen korpeaisi mahdollisimman pahasti.

Mutta onhan sitä luontoa Jätkäsaaressakin.

Kivet kuuluvat myös luontoon. Niitä ei kannata väheksyä yhtään!

Tämä oli kyllä Kukkapillin hämäräperäisin postaus ikinä. Ei päätä eikä häntää. Se on kumminkin varma, että tekemisen puutetta ei tule lähiviikkoina olemaan. Toistaiseksi jään kuitenkin miettimään, että ollako vai eikö olla. Vai katsoisiko sittenkin yhden jakson Farmia?

Normipäivän safkat

Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään, että olisi kiva tietää, miten paljon saan nykyään tavallisina päivinä ruoastani energiaa. Myös hiilihydraattien saanti kiinnosti, sillä viimeksi kun laskin makroni muutama vuosi sitten, hiilihydraattien määrä oli varsin alhainen. Ruokavalionihan on muuttunut aika paljon sen jälkeen, kun lopetin kituuttelun ja opettelin syömään enemmän tuntemusteni mukaan.

Päätin siis laskea kalorit ja makrot muutaman päivän ajan, mutta kuten tyypillistä on, homma lähti vähän lapasesta, ja seurasinkin syömisiäni melkein viikon ajan. Ajattelin dokumentoida syömiseni tänne blogiinkin, vaikka eihän tämä nyt hirveän kiinnostava asia ole. Sori siitä.

AAMIAINEN (noin kello 8)

Ja heti alkaa selittely. Aamiaiseni kun ei ole sieltä julkaisukelpoisimmasta päästä, sillä syön aamiaiseksi – joka ikinen aamu, oli arki tai pyhä – kolme Weetabixia kevytmaidon kanssa. 😳

Aamiaiseni on siis niin kaukana ihanteellisesta kuin voi olla, vaikka nyt kun tarkemmin mietin, asiat voisivat olla huonomminkin (voisin syödä aamiaiseksi esimerkiksi paahtoleipää hillolla tai jotain suklaamuroja). Tykkään siitä, että saan aamiaisen eteeni mahdollisimman helposti, enkä viitsisi tehdä aamulla edes voileipää. Suurin syy Weetabixien syömiseen on kuitenkin se, että rakastan rapean Weetabixin ja kylmän maidon yhdistelmää. On hyvä aloittaa päivänsä sellaisella, mistä todella pitää.

Tykkään pitää päivän aikana ateriavälit melko tasaisina, ja syönkin noin neljän tunnin välein. Kun ateriani ovat myös kohtalaisen kookkaita, nälkä (ja nälkäkiukku!) pysyy poissa, ja energiaa riittää koko päiväksi. Kun vatsassa on oikeaa ruokaa, ei tee myöskään mieli napostella hirveästi mitään. 

LOUNAS (noin kello 12)

Weetabixeistä kävi jo varmaan ilmi, että minua ei haittaa syödä päivästä toiseen samaa. En erityisemmin rakasta ruoanlaittoa, joten on helpottavaa, kun voi noudattaa jotain hyväksi havaittua kaavaa eikä tarvitse keksiä aina jotain uutta. Lounaaksi syön lähes aina sosekeittoa ja n. 100 grammaa raejuustoa sekä pari kolme palaa leipää päällisineen. Tapasin aiemmin syödä lounaaksi kaupan valmiskeittoja, mutta rupesin kerran tutkiskelemaan valmiskeittojen sisältämiä suolamääriä ja järkytyin. Yksi keitto sisältää tavallisesti yli kaksi grammaa suolaa, mikä on melkein puolet päivän suositellusta suolamäärästä. Olen siitä syystä yrittänyt tehdä keittoja taas enemmän itse.

Paahdettua paprika-bataattikeittoa.

Joskus tulee kumminkin syötyä valmiskeittojakin, erityisesti pinaattikeittoa, joka on tällä hetkellä lempparini.

Syön enimmäkseen ruisleipää, mutta vaalea leipäkin – erityisesti kauraleipä – maistuu. 

Leipäni ovat nekin aina samantyyppisiä: pippuri- tai savukalkkunaa, kevytjuustoa, ja päälle vähän rehuja.

Rakastan leipää, ja sitä menee sellaiset 150–200 grammaa päivässä.

ENNEN TREENIÄ

Kas tässähän on se Cartagenasta tuttu palenquera!

Yritän sovittaa treenit ajallisesti aina sillä tavalla, että ne lomittuisivat kivasti syömisten väliin. En ole koskaan juonut esimerkiksi yhtään palautusjuomaa, koska haluan saada energiani mieluummin ihan oikeasta ruoasta. Ennemmin syön palan kanaa kuin nautin jotain proteiinijuomaa. Ulkomailla tämä on ollut joskus vähän haastavaa, kun rahkoja, raejuustoja ja sen semmoisia ei ole ollut saatavilla. Esimerkiksi Kolumbiassa tuli syötyä tosi paljon kanaa ja kananmunia. Olin tuonut Suomesta mukanani monta pussia proteiinijauhetta, mutta ne jäivät lähes kokonaan käyttämättä, kun jauheiden keinotekoisuus jotenkin ällöttää.

Syön usein (en aina, jos olo tuntuu kovin täydeltä) ennen treeniä jonkin hedelmän, tyypillisesti banaanin.

Ukkeli halusi ottaa minusta kuvan ennen pyöräilemään lähtöä, kun näytän hänen mielestään niin veikeältä kypärässäni.

Salilla silloin, kun sinne vielä pääsi.

Nykyinen tilanne ei ole vaikuttanut treeneihini juuri lainkaan, sillä minulla on kotona (lähes) kaikki tarvittava levypainoista treenipenkkiin. Ainoa, joka minulta oikeastaan puuttuu, on penkkipunnerrus-/kyykkyteline. Yritin mankua ukkelilta, että enkö voisi hankkia sellaista, mutta ukkeli sanoi, että mitään tilaa vievää ei saa meidän huusholliin enää hankkia. Ihmettelen suuresti, miksi näin on. 😳 Mutta kyykyt onnistuvat omatekoisella telineelläkin (askartelen sellaisen pöydistä ja jakkaroista), ja perinteisten penkkipunnerruksien sijaan olen tehnyt lattia- ja käsipainopenkkejä.

Toki treenit ovat nyt koronan aikaan aika erilaisia, sillä kävin ennen koronaa salilla jumppailemassa kahdesti viikossa PT:n ohjauksella, mutta nyt kotona suunnittelen treenini itse. Minulla on kuitenkin monen vuoden kokemus kotitreenaamisesta, joten tiedän aika hyvin, mikä toimii ja mikä ei.

VÄLIPALA (n. kello 15–16)

Olen vähän nurinkurinen syöjä siinä mielessä, että ateriani kasvavat iltaa kohti. Yleensähän suositellaan, että lounas olisi päivän pääateria, ja ateriat kevenisivät iltaa kohti. En kuitenkaan koe tuollaista iltaa kohti kevenevää systeemiä ollenkaan omakseni, ja jos pitäisi noudattaa jotain "älä syö enää kuuden jälkeen mitään" -ohjeita, kuolisin yöllä varmaan nälkään.

Välipalani on sekin päivästä toiseen samantyyppinen: salaattia tai hedelmäkulho ja pari kolme palaa leipää. Ukkeli ei syönyt aiemmin juuri koskaan hedelmiä eikä salaattia, mutta aivoverenvuodon jälkeen hänkin on alkanut syödä kanssani iltapäivällä salaattia ja hedelmiä. Nyt meille onkin vakiintunut systeemi, että syömme joka toinen päivä salaattia ja joka toinen päivä hedelmäkulhon.

Salaatteja viikon varrelta:

Vuolukanaa, avokadoa ja vihanneksia.

Savulohta, pico de galloa, cantaloupe-melonia, paprikaa ja parsakaalia.

Paahdettua bataattia, broccolinia, lohta ja kasviksia.

Salaateissa on aina tuon muun sälän alla salaattisekoitusta ja jotain "jyviä", tyypillisesti kvinoaa, ateriajyviä tai bulgur-linssisekoitusta (joka on muuten uusi suosikkini).

Kas näin:

Hedelmäkulhoja viikon varrelta:

Hedelmäkulhoissa on hedelmien alla aina puoli purkkia maustamatonta rahkaa, ja päälle tulee vielä reilusti sokeritonta mehukeittoa. Tuommoinen keittolautanen on siis ihan ääriään myöten täynnä.

Salaatin tai hedelmäkulhon lisäksi syön välipalalla vielä siis sitä leipää, ja leivät ovat samanlaisia kuin lounaallakin. Juon välipalalla leivän kanssa aika usein lasin maitoa, mutta muuten ruokajuomani ovat päivän aikana vettä. Kahvia menee aamulla hehtaarikupillinen ja lounaan jälkeen toinen pienempi kupillinen. Sen myöhemmin en viitsi normaalisti enää kahvia juoda.


ILLALLINEN (n. 19.30)

Illallinen on siis pääateriamme, ja syömme aika usein jotain intialaista ruokaa. Kalan syöntiä olemme lisänneet niin, että syömme illallisella kalaa kerran tai kahdesti viikossa, ja kanaa menee ehkä kerran viikossa. Punaista lihaa laitamme kotona tosi harvoin, ehkä kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. Ukkeli ei ollut aiemmin yhtään innostunut näistä uusista kasviproteiinituotteista, kuten en minäkään, mutta nyt olemme syöneet nyhtökauraa pari kertaa ja tykästyneet siihen.

Viikon aikana syömiäni illallisia: 

Kolme täysjyvätortillaa, nyhtökauraa, avokadoa, kasviksia ja islantilaista jogurttia.

Kaksi phulka-leipää, vihreitä papuja kookos-pähkinätahnassa, ananas-rasamia ja riisiä.

Kaksi lautasellista lohipastaa (ukkelin tekemää).

Viisi idliä (linssi-riisikakkusta) ja puolitoista lautasellista sambaria (linssi-vihanneskeittoa).

Kanabiryania, josta söin neljäsosapadallisen.

Syön joka päivä samalla lailla riippumatta siitä, treenaanko vai en. Jos aterioiden välillä (tyypillisesti siinä viiden, kuuden aikaan) tulee nälkä, syön jotakin, tavallisesti välipalapatukan, banaanin tai muutaman riisi- tai maissikakun.

Meillä on myös herkkulaatikko, jossa on sekä suolaisia että makeita herkkuja.

Otan laatikosta melkein joka päivä jotain, mutta määrät ovat hyvin pieniä, esimerkiksi 7–8 mantelia, 3–4 linssisipsiä, pala tai kaksi suklaata tai yksi valkosuklaamanteli. Tällainen systeemi, että kaikki herkut ovat koko ajan tarjolla, toimii minulla paljon paremmin kuin se, että yrittäisin kieltää itseltäni kaikki herkut. Nyt herkut ovat ikään kuin osa normaalia arkea, eikä niiden syömisestä tarvitse tehdä sen isompaa numeroa.

Tällaista on minun normaali syömiseni, mutta tietysti on päiviä, että syömme ravintolaruokaa, syön pääsiäismunan tai jäätelön, juon viiniä jne. Viinistä tuli muuten mieleeni, että olen niin kyllästynyt siihen, että viinin juomisen yhteydessä pitää muistaa aina mainita juovansa lasillinen viiniä, ettei kukaan vain luule, että sitä vedetään oikein pullokaupalla. Minä voin kertoa, että jos minä juon viiniä, en juo yhtä lasillista vaan useamman. Ja lasit ovat isoja. Olen siis joskus oikein kännissäkin. 😛 Alkoholi ja palautuminen – kuten treenaaminen yleensäkin – sopivat kyllä tosi huonosti yhteen, ja harkitsenkin nykyään hyvin tarkkaan, viitsinkö lipitellä viiniä vai en.

Entäpä sitten ne kalorit ja makrot? Suurimmat ja pienimmät päivittäiset lukemat sekä keskiarvot näyttivät kuuden päivän aikana seuraavanlaisilta:

Kalorit
Ylin lukema: 2659 kaloria
Alin lukema: 2220 kaloria
Viikon keskiarvo: 2412 kaloria

Hiilihydraatit
Ylin lukema: 323 g
Alin lukema: 241 g
Viikon keskiarvo:  282 g

Proteiini
Ylin lukema: 144 g
Alin lukema: 104 g
Viikon keskiarvo:  131 g

Rasvat
Ylin lukema: 75 g
Alin lukema: 59 g
Viikon keskiarvo:  65 g

Mitä ajatuksia tästä sitten heräsi?

Sen verran kalorinkyttääjää minussa on jäljellä, että ensimmäinen ajatukseni oli, että ihan hirveä määrä kaloreita. Mutta asiaa hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että kalorit taitavat kumminkin olla kohdallaan, koska en ole ainakaan lihonut (vaatteista päätellen). Itse asiassa minulla on sellainen tunne, että voisin syödä vielä vähän enemmänkin, ainakin jos haluaisin ihan tosissani kasvattaa lihasta.

Hiilihydraattien määrä ilahdutti, sillä nyt ollaan jo huomattavasti lähempänä järkevämpiä lukemia.  Hiilihydraatteja saisi tulla enemmänkin, ja jos niitä kaloreita haluaisi lisätä, se kannattaisi tehdä varmasti juuri hiilihydraatteja lisäämällä.

Proteiinin ja rasvan määrä on oikeastaan aika optimaalinen, vaikka rasvan määräkin aluksi hieman säikäytti. Minähän en laittanut ennen leivällekään mitään rasvaa, kun pelkäsin rasvaa niin kovin (nyt laitan sentään ohuelti Floraa).

Nyt rupeankin odottelemaan thairavintolan ruokaa kohta saapuvaksi. Ei tehnyt mieli tilata tällä kertaa intialaista. 😜