Varkaita, huijareita ja pommeja

Muutama päivä sitten olimme lähdössä ukkelin kanssa aamulla liikenteeseen, kun talonvahti tuli parkkipaikalla luoksemme ihan täpinöissään. Hänellä oli jännittäviä uutisia: talomme pihalla oli yöllä käynyt varkaita! Portti oli ollut auki, ja portista oli tullut kaksi miestä. Yövartija oli havahtunut meluun ja mennyt katsomaan, mitä pihalla tapahtui. Kaksi miestä oli ähertänyt metallisen viemäriaukon kannen kimpussa tarkoituksenaan varastaa se. Varkaat olivat lopulta lähteneet lipettiin, kun yövartija oli (kertomansa mukaan) mukiloinut miehet. Vartija on kyllä sellainen kukkakeppi, että epäilen vahvasti hänen mukiloineen ketään, mutta annetaan hänen nyt kuitenkin paistatella sankarin roolissa.

Koska metallista saa rahaa, metalliset viemäriaukon kannet ovat kovaa valuuttaa, ja siksi niitä varastetaan ahkerasti. Ei siis hirveästi kannata ihmetellä paljaana ammottavia viemäriaukkoja, jotka varsinkin sadekautena teiden tulviessa ovat hirveä turvallisuusriski.  

Jos maailmalla huijataan naisia netissä, niin osataan sitä Intiassakin. Jokin aika kiinni jäi 31-vuotias mies, Rajapathi, joka oli viekoitellut naisia Facebookin kautta. Rajapathi oli kertonut Facebook-sivullaan olevansa koulutettu ohjelmistöinsinööri, ja varsin komeakin hän oli profiilikuvassaan. Eräs 22-vuotias nainen kiinnostui Rajapathista, joten he alkoivat chattailla ahkerasti, ja puhelimessakin he juttelivat. Nainen rakastui Rajapathiin, ja Rajapathi lupasi mennä naisen kanssa naimisiin. Mies kertoi kuitenkin sairastavansa maksasairautta ja tarvitsevansa rahaa sairautensa hoitoon. Rakkauden sokaisema nainen otti vanhemmiltaan 4,75 lakhin (vajaan 7 000 euron) edestä rahaa, jonka vanhemmat olivat säästäneet tyttärensä ja tämän siskon häitä varten, sekä 215 grammaa kultaa ja lahjoitti ne Rajapathille, jotta tämä saisi sairauteensa hoitoa. Koska Rajapathi ei voinut sairautensa takia matkustaa, hän ei voinut itse tulla hakemaan rahoja vaan lähetti asialle ystävänsä. Rahat saatuaan mies otti ja katosi, jolloin nainen tajusi, että häntä oli huijattu, ja hän ilmoitti miehestä poliisille. Poliisi jäljitti miehen IP-osoitteen, ja lopulta mies jäi kiinni. Komea Rajapathi osoittautui vähemmän komeaksi, ja pituuttakin hänellä oli vain reilu metri.

Voi Rajapathi, minkä teit. (Kuva: Deccan Herald.)

Huomenna Intiassa juhlitaan taas diwalia, josta olen kirjoitellut aiemmin täällä. Diwali, valon juhla, on (sekin!) yksi Intian suosituimmista juhlista, ja se on taatusti myös yksi näkyvimmistä ja kuuluvimmista. (Jos jostakusta tuntuu, että täällä on juhlapäiviä koko ajan, se johtuu siitä, että niin niitä onkin. Juhlat kun ovat jotenkin kasaantuneet tähän vuodenaikaan.) Koska diwali on valon juhla, silloin kuuluu poltella diya-tulia ja ampua raketteja. Talot ja kaupat koristellaan upeilla värivaloilla, ihmisille annetaan lahjoja ja tietenkin myös syödään hyvin.

Pieni lähisupermarkettikin oli tänä aamuna koristeltu diwalin kunniaksi, ja makeisrasiatkin oli laitettu tyrkylle.

Se, mitä diwalissa inhoan, ovat äänekkäät paukkupommit. Niiden paukuttelu alkaa jo paljon ennen varsinaista juhlapäivää, ja tässä meidänkin lähellä on saatu kuunnella paukuttamista jo melkein viikon ajan. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Turha haaveilla käyvänsä nukkumaan kovin aikaisin, koska nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun pommit paukkuvat ikkunan alla. Ilotulitteita myydään täällä vuoden ympäri (täällä on olemassa ihan erityisiä ilotulitekauppoja), joten niiden saaminen ei ole mikään ongelma. Mitään lupiakaan rakettien ampumiseen ei tarvita (mikä ei varmaankaan ole yllätys kenellekään ), vaan jokainen voi ampua raketteja milloin huvittaa. Korkein oikeus on kyllä asettanut lain, jonka tarkoitus on taata kansalaisille oikeus rauhalliseen yöuneen, ja sen mukaan ilotulitteita ei saa diwalin ja dasaran aikana ampua iltakymmenen ja aamukuuden välillä, jotta ihmiset saisivat rauhassa nukkua. Mikä vitsi! Jotta ihmiset saisivat hassata raketteihin ja pommeihin mahdollisimman suuren määrän rahaa, ennen diwalia rakennetaan vielä tilapäisrakettimyymälöitä, jotka voivat olla hyvinkin suuria.

Intialaisten mielestä paukuista pitää lähteä mahdollisimman kova ääni, joten suomalaiset papatit kalpenevat täkäläisten pommien rinnalla. Joka vuosi pommien haitoista esimerkiksi eläimille vaahdotaan, mutta niin niitä vain paukutellaan joka vuosi samalla lailla. Eläimiä - koiria, kissoja, lintuja, apinoita, lehmiä - kuolee diwalina joka vuosi jo pelkän melun takia, mutta vielä järkyttävämpää on se, että jotkut julmurit rääkkäävät eläimiä ihan tarkoituksella. He saattavat esimerkiksi sitoa kulkukoiran tai -kissan häntään ilotulitteen ja sytyttää sen. Jos eläin ei kuole, se ainakin loukkaantuu todella pahasti. En ymmärrä, kuinka kukaan voi tehdä jotain tällaista, ja pelkkä ajatuskin alkaa itkettää.

Me juhlimme diwalia todennäköisesti ystäviemme luona, ja hieman hirvittää ajatus autolla ajamisesta diwalina kaupungin toiselle laidalle. Kadut ovat nimittäin kuin sotatanner, kun pommeja ja raketteja ammutaan ihan missä sattuu. Mutta eiköhän se siitä.

Kukkia diwaliksi!

Tänään tulee muuten kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun me ukkelin kanssa tapasimme ensimmäisen kerran. On tullut naama sittemmin tutuksi.