Siellä se Väinökin varmasti on

Mitä tehdä, kun jokainen kaappi ja laatikko tursuaa tavaraa niin, että yhdenkin uuden isomman esineen hankkiminen suistaa fengshuit raiteiltaan? Ruvetaanko konmarittamaan?

No ei tietenkään. Silloin ruvetaan hyödyntämään viimeisiä vapaana olevia tiloja, kuten sängynaluksia ja kaapinpäällysiä. Parvekkeellakin on hyvä säilytellä kesäaikaan esimerkiksi matkalaukkuja. Siellähän sitä tilaa on, kun ei ole tullut niitä uusia parvekekalusteitakaan hankittua. Kuka sitä nyt viitsii kesällä parvekkeella istua, kun on aina liian kylmä, tai jos aurinko sattuu paistamaan, liian kuuma. Parempi vain tarkkailla kesää turvallisesti ikkunalasin takaa.

Nämä tilapäiset säilytysratkaisut ovat oikein näppäriä, mutta niissäkin tulee raja joskus vastaan. Esimerkiksi sängyn alle mahtuu tavaraa vain rajallinen määrä. Erityisen pulmalliseksi tilanne muodostuu silloin, jos tulee hankkineeksi uuden sängyn, eikä sen alle jääkään enää sitä näppärää säilytystilaa. 

Osta sie tästä hyvä mopo.

Tilapäisyyskin on varsin joustava käsite. Tätä treenipenkkiä oli säilytetty meidän sängyn alla tilapäisesti ainakin viisi vuotta, ehkä kauemminkin. Niin se aika vain mennä luiskahtaa. Oven kun sulkee jäljestään, niin onkin jo huominen. Toisaalta on ollut hyvin näppärää, että sängyn alla on ollut tuommoinen pölynkerääjä, niin pöly on viihtynyt sängyn alla eikä ole levinnyt joka paikkaan.

Koska treenipenkillä ei ollut enää säilytyspaikkaa, siitä oli päästävä eroon. Tuli mieleeni, että voisinpa tarjota sitä ilmaiseksi Tori.fi:ssä, kun olin päässyt aiemmin yhdestä lipastostakin samalla tavalla menestyksekkäästi eroon. Kaksi minuuttia siitä, kun ilmoitukseni oli julkaistu, ensimmäinen hakijaehdokas ilmoittautui, ja pian ehdokkaita olikin jo parisenkymmentä. Penkki lähti vielä samana iltana. Saatoinpa laittaa uuden omistajan mukaan vielä käyttöohjeetkin.

Laadun tunnistaa jo kaukaa.

Jäin jälkeenpäin miettimään Tori.fi:n sääntöjä. Miten pitää toimia, jos ostaja-/ottajaehdokkaita tulee melkein samanaikaisesti todella monta? Pitääkö tuotetta tarjota sille, joka jättää viestinsä ensimmäisenä, vai voiko yhteydenotoista valita sellaisen, joka tuntuu itsestä kaikkein varteenotettavimmalta? Miten te muut olette toimineet?

Minä ajattelin ensin, että antaisin penkin sille, joka sitä ensimmäiseksi ehtisi kysymään. Se ensimmäinen ehdokas ei kuitenkaan palannut koskaan asiaan, ja sama kävi myös seuraavan tyypin kanssa. Sitten on näitä tapauksia, jotka kirjoittavat viestiinsä vain, että "mikä osoite?" tai "monelta tulen?". Mitä tuommoisiin viesteihin osaa vastata? Että "mitä jos tulisit vaikka heti, täällä mie jo kuumana oottelen"? Olisi varmaan pitänyt laittaa ilmoitukseen puhelinnumero, niin tällaiset tyypit eivät olisi viitsineet vaivautua.

Olin lopulta niin sikamainen, että valikoin yhteydenottajista sellaisen, jonka viesti oli minusta kaikkein asiallisin ja joka tuntui olevan penkistä oikeasti kiinnostunut. Valintaan vaikutti huomattavan paljon myös se, että kyseinen henkilö oli nainen. Naisethan ovat tunnetusti miehiä paljon luotettavampia. 😆

Vierassängyn alusta on hyvä paikka kosketinsoittimelle. Oikein ergonominen paikka soitellakin.

Uusi sänky tuli oikein sopivaan aikaan, sillä ukkelilla oli vielä ruhtinaalliset pari tuntia aikaa, ennen kuin hänen piti lähteä lentokentälle ja Intiaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kuljetus ei sisältänytkään kasauspalvelua, vaikka olimme muka ihan varmasti sellaisesta sopineet. Makuuhuone ja eteinen olivat siis yhtäkkiä täynnä jättimäisiä pahvilaatikoita, jotka meidän piti nyt ihan itse repiä auki. Ukkelilla ei ollut aikaa osallistua peijaisiin, koska hänen piti pakata. Minun olisi pitänyt saada sänky kasaan heti, koska en voi sietää kotona mitään keskeneräisiä kasausprojekteja. Siitä se riemu sitten taas repesikin.

Loppu hyvin kaikki hyvin: sain pahvit lopulta revittyä ja toimitettua keräyslaatikkoon. Niillä täyttyikin yksi kokonainen keräyslaatikko mukavasti, ja toiseenkin laatikkoon niitä vielä riitti. Naapurin rouvakin tuli parvekkeelleen tarkkailemaan, kuinka raahasin jätekatokseen pahvia pahvin perään.

Sänky tuli myös lopulta kasattua, vaikka sängyn mukana ei ollutkaan minkäänlaisia kasausohjeita. Kasauksen oletettiin kai olevan niin yksinkertainen juttu, että ohjeita ei tarvittu. Minun piti miettiä puoli vuorokautta, kun en tajunnut, miten keskijalat asennetaan. Sitten heräsin yhtäkkiä kolmen aikaan yöllä, ja lamppu syttyi. Voilà! Kannattaa näköjään tosiaan nukkua yön yli - tai ainakin puoleenväliin asti.

Kun ukkeli palasi kotiin, esittelin hänelle ylpeänä aikaansaannostani. Ukkeli mokoma kehtasi epäillä, olinko kasannut sängyn varmasti oikein. Miten muka minä, oikea huonekalujen mestarikasaaja, en saisi yhtä sänkyä kasattua? Lopulta oli kuitenkin pakko tunnustaa ukkelille, että kasauksesta oli jäänyt kaksi osaa yli, kun en ollut keksinyt mitään sopivaa paikkaa niille. Mutta eivät ne hirveän tärkeitä osia voineet olla, kun sänky pysyi koossa ilmankin. 😀

Oletko onnellinen?

Olen joskus sanonut, etten halua kirjoittaa onnellisuudesta, koska onni on minulle aivan liian henkilökohtainen asia. Paluumuuttajattaren kirjoitus sai kuitenkin minut pohtimaan onnellisuutta jälleen kerran, ja nyt tuntui siltä, että voisin kirjoittaakin aiheesta jotain.

Nykyään kaikki tuntuvat etsivän onnellisuutta, mikä ei olekaan mikään ihme, sillä onhan se varsin mukava tunne olla onnellinen. Ihmiset arvioivat omaa elämäänsä ja vertaavat sitä siihen, millaista ajettelevat onnellisen elämän olevan. Jos onni tuntuu puuttuvan omasta elämästä, aletaan miettiä keinoja, joiden avulla voisi tulla onnellisemmaksi. Minua ihmetyttää onnellisuuspohdinnoissa aina se, miten onnellisuuden oletetaan olevan jonkinlainen pysyvä olotila. Minun mielestäni onni on vain tunne, kuten esimerkiksi suru tai pelko, ja onni tulee ja menee samalla tavalla kuin kaikki muutkin tunteet. Jos mitkään muutkaan tunteet eivät ole pysyviä, kuinka onni voisi olla? Miten onnen saisi pysymään jatkuvasti luonaan, kun mitään muutakaan ei saa? Miksi pitäisi edes yrittää?

Ihmettelen myös sitä, että onnellisuus käsitetään usein kovin mustavalkoisesti. Joko olet onnellinen tai sitten et ole. Mitään välimuotoja ei ole. Kuitenkin onnellisuudessakin on eri sävyjä ja eri voimakkuuksia, ja onnellisuus voi myös ilmetä eri hetkinä eri tavoin. Onni on häilyvä ja herkkä tunne, joka antaa kovin helposti tilaa muille tunteille. Yhtenä hetkenä voi suorastaan pakahtua onneensa ja seuraavana onni onkin jo karannut ja vaihtunut joksikin toiseksi tunteeksi. Minulle on käynyt esimerkiksi niin, että olen ollut luontoretkellä ja tuntenut oloni niin onnelliseksi ja rauhalliseksi, että olen unohtanut ympäriltäni kaiken muun. Seuraavassa hetkessä olenkin saanut puhelun, joka on saanut minut tuntemaan suurta huolta läheisen puolesta. Katosi onneni - vai oliko sitä lainkaan?

Joskus ajattelen, että jospa me ihmiset emme etsikään aina varsinaisesti onnea, vaan kaipaamme elämäämme pikemminkin perustyytyväisyyttä ja turvaa. Ehkä olemmekin sekoittaneet onnen ja perustyytyväisyyden, ja kun etsimme omasta mielestämme onnea, kaipaammekin oikeastaan vain sitä, että voisimme olla tyytyväisiä elämäämme. Erityisesti silloin, jos onnellisuuden yhteydessä puhutaan rahasta, ajattelen ihmisten kaipaavan oikeasti turvaa ja huolettomuutta. Hyvä taloudellinen tilanne luo toki otollisen maaperän onnellisuudellekin, kun ei tarvitse käyttää energiaansa elämän perusasioista stressaamiseen.

Onnen ympärillä pyörivä keskustelu voi lisätä myös mielipahaa silloin, jos onni tuntuu omassa elämässä sillä hetkellä kovin kaukaiselta asialta. Toki onnellisuuden pohtimisesta voi koitua jotain hyvääkin, jos se herättää jonkun tekemään sellaisia muutoksia, että viihtyy elämässään paremmin. Toisaalta elämä - saati sitten onni - ei ole aina omissa käsissä. Joskus elämässä saa sellaista, mitä ei todellakaan ole tilannut, eikä asioille voi mitään, vaikka kuinka haluaisi voida. Ihminen ei ole aina oman onnensa seppä, ja minusta on loukkaavaa väittää, että niin olisi.

Miksi onnesta sitten on tullut niin tavoiteltu asia? Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että meillä on kuitenkin asiat loppujen lopuksi aika hyvin, kun on aikaa ja voimia pohtia onnellisuuttakin? Vai kertooko se sittenkin siitä, että elämämme tuntuu tyhjältä ja että meiltä puuttuu jotain? Mikä olisikaan parempaa tyhjiön täytettä kuin onni! Harmi vain, että onni on niin epämääräinen käsite, ettemme aina oikein itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa. Tuleekin mieleen eräs tarina hölmöläisistä ja siitä, kuinka he yrittivät saada valoa pirttiin. 

Jos oma elämä ei tunnu tarpeeksi onnelliselta, yritämme tuottaa lisää onnen tunteita tekemällä asioita, jotka tuottavat meille iloa, tai viettämällä aikaa rakkaiden ihmisten seurassa. Mutta pystyykö onnea oikeasti itse lisäämään? Voiko onnea tuoda ulkoapäin samalla tapaa kuin tuomme kehoomme energiaa syömällä ruokaa? Vai onko onni sittenkin jo meissä ja lähtee lentoon vasta sitten, kun sen vapauttaa?

Minulle kaikkein aidoin ja todellisin onnen tunne tulee yhteydestä toiseen ihmiseen. Tarkoitan tällä yhteydellä sellaista sielujen yhteyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi. (Tiedän kuulostavani ihan hörhöltä hihhulilta, mutta olkoon sitten niin.) Uskon, että meillä on ulkokuoren ja persoonallisuuspiirteiden alla jonkinlainen ihmisyyden ydin, joka on kaikilla samanlainen. Ulkoapäin näytämme erilaisilta, mutta syvällä sisimmässämme olemme täysin samanlaisia. Välimatkaa kahden ihmisen välillä ei ole, vaan olemme kaikki oikeastaan yhtä. Ei ole sinua eikä minua; on vain ykseys. On tärkeää kohdella toista ihmistä hyvin, sillä kaikki palaa sinulle takaisin. Riittää, että katsot toista silmiin ja unohdat oman kuoresi ja sen, mitä ajattelet olevasi. Silloin tiedät ja ymmärrät. 

Tästä yhteydestä kumpuaa minun onneni, ja siitä ammennan myös elämänhaluni ja -iloni. Yksin en olisi mitään. On tietysti paljon muitakin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta ne muut asiat ovat oikeastaan toisarvoisia. Olen toki äärimmäisen kiitollinen kaikista ilon ja onnen hetkistä, joita elämä minulle suo, mutta en tavoittele niitä mitenkään aktiivisesti. Sillä onni ei ole minussa, vaan onni on sinussa.

Suksikaa suolle

Halusin lähteä viime vuoden elokuussa jonnekin patikoimaan, mutta läheiset kansallispuistot, Nuuksio ja Sipoonkorpi, eivät innostaneet yhtään. Googletin, löytyisikö Etelä-Suomesta kohtuullisen ajomatkan päästä muita kansallispuistoja, ja löysin Torronsuon kansallispuiston läheltä Forssaa. Ihastuin Torronsuohon viime vuonna niin kovin, että kävin siellä taas pari viikkoa sitten uudestaan. Torronsuosta näyttää tulevan jokavuotinen perinne!

Olen jostain syystä tykännyt aina kovasti soista, vaikka minulla onkin niistä kovin vähän todellista kokemusta. Suon karuudessa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja omalla tavallaan kaunistakin. Pitkospuilla kävelykin on varsin eksoottisen tuntuista. Siksi olenkin valtavan iloinen, että tuommoinen paikka kuin Torronsuo on niin lähellä pääkaupunkiseutua (reilun tunnin ajomatkan päässä). Torronsuolla sielu ja silmä lepäävät!

(Muutama kuvista on otettu viime elokuussa, mutta suurin osa kuitenkin tänä vuonna.)

Torronsuon reitit lähtevät Kiljamon pysäköintialueelta. Reittejä on kolme: Lyhin reitti (1.5 km) kiertää Kiljamon, ja hieman pidempi reitti (3 km) kulkee suon halki Härksaaren vanhalle louhokselle. Pisin eli kymmenen kilometrin mittainen reitti jatkaa Härksaaren louhokselta Torron kylään ja sieltä taas takaisin Kiljamoon.

Kävelin viime vuonna louhokselle ja takaisin, jolloin matkaa kertyi kuutisen kilometriä, mutta nyt halusin kiertää pisimmän reitin, koska halusin nähdä myös Torron kylän. Olo oli vähän epävarma siinä mielessä, etten ollut kävellyt noin pitkää matkaa polvieni takia pariin kuukauteen, ja aavistelin, että kävelystä saattaisi seurata ogelmia. Halu päästä Torronsuolle voitti kuitenkin kaiken.

Kiljamon pysäköintialueen lähellä on tulentekopaikka, puuvessat sekä luontotorni, josta avautuvat hienot näkymät suolle.

Kuvassa näkyykin jo Härksaaren louhokselle kulkeva reitti, joka kulkee suurimmaksi osaksi pitkospuita pitkin suon ylitse.

Matkan varrella on muutama penkki, jolla voi levähtää tai pitää vaikkapa evästauon.

Matkan varrella näkyi myös runsaasti sisiliskoja, jotka sujahtivat tulijan jalan edestä pitkospuiden alle piiloon. Kyykäärmeenkin näin viime vuonna. Kannattaa siis katsoa jalkoihinsa.

Pitkospuut olivat tänä vuonna paljon huonommassa kunnossa kuin viime vuonna, ja pitkospuiden huonosta kunnosta oli varoitettu kyltilläkin. Kannattaa siis katsoa jalkoihinsa senkin takia.

Torronsuon kansallispuisto on lähes kokonaan suota, ja Torronsuo onkin yksi Etelä-Suomen suurimmista soista. Suolla näkee kasveja, joita ei muualla näe, ja ne voivat tuntua kaupunkilaisesta joskus kovinkin eksoottisilta.

Ihmettelin aluksi näitäkin marjoja, että mitähän mahtavat olla. Vasta kotona tajusin, että nuo taisivatkin olla lakkoja. Ja minä kun olin luullut, että lakkoja kasvaa vain... ööh, suolla. 😳

Lakat ovat ilmestyneet jo kauppoihinkin, ja esimerkiksi Citymarketissa niitä myytiin hintaan 159 per ämpäri. Lakka ei ole koskaan ollut minun herkkuni, joten säästyypähän pitkä penni!

Näin viime vuonna tällaisia punaisia kasveja, jotka näyttivät minusta ihan joltain lihansyöjäkasveilta. Sain googlettelun tuloksena selville, että lihansyöjäkasvejahan nämä taisivat ollakin, tarkemmin sanottuna pyöreälehtikihokkeja. 

Myös erilaisia pörriäisiä ja perhosia on Torronsuolla ja sen ympäristössä paljon.

Suoalueen päätyttyä loppumatka Härksaaren louhokselle kulkee melko synkeää metsäpolkua pitkin. Reitti on merkitty koko matkan hyvin selkeästi, joten reitiltä ei oikein voi eksyä, vaikka Torronsuon esitteessä sanotaankin, että kartta on matkalla tarpeen.

Reitti on merkitty sekä opaskyltein...

... että keltaisin reittimerkein.

Louhokselta polku palaa taas hetkeksi pitkospuille, ennen kuin reitti siirtyy Torron kylään vievälle tielle.

Maantiellä kävely oli hieman pitkästyttävää, mutta onneksi bongasin pian pitkospuut, jotka kulkivat melko lähellä tietä, ja siirryin kävelemään niille. Olin saanut sellaisen käsityksen, että reitti kulkisi lopun matkaa (ihan viimeistä osuutta lukuun ottamatta) teitä pitkin, ja ihmettelinkin, mikä tämä toinen reitti mahtoi olla. Asia selvisi kuitenkin myöhemmin.

Olin tyytyväinen, että olin päätynyt tälle toiselle reitille, sillä löysin lintutornin, josta oli taas kivat näköalat suolle. Söin tuolla ylhäällä toisen eväsleipäni, maisemista samalla nauttien.

Lintutornin juurella oli myös laavu, mutta koska siellä oli eläkeläisiä paistamassa makkaraa, en viitsinyt mennä häiritsemään, vaan jatkoin matkaani polkua pitkin. Tällöin selvisi, että olinkin kävellyt hiihtolatua pitkin. 

Ei ollut kovin huima lasku. Varsinkaan, kun ei ollut suksia jalassa!

Torron kylän kulttuurimaisemia sanotaan ainutlaatuisiksi, ja Torro olikin varsin viehättävä paikka. Museovirasto on jopa määritellyt Torron kylän yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Kylän ilmoitustaulu.

Tässä kohtaa kaupunkilaisen piti turvautua kännykkään: kääntyäkö Somerolle vai Forssaan? Letkuun ei kannattanut lähteä, koska olin näköjään jo tulossa Letkusta.

Letku-kyltti herätti taas huonon huumorintajuni, ja mieleen tuli kaikenlaisia enemmän ja vähemmän surkeita vitsejä. Esimerkiksi: missä pidetään palomiesten pikkujoulut? No Letkussapa tietenkin.

Yhden talon pihalla seisoi iso koira tuijottamassa menoani, ja hieman jo huolestuin, saisinko hampaanjäljet takamuksiini. Onneksi koira vain seisoi ja tuijotti.

Tästä näkymästä tuli mieleeni riisipelto ja kookospalmut. 😀

Torron kylän jälkeen seurasi matkan ikävin osuus eli kävelyä maantien reunassa. Ei ole mitenkään mieltä ylentävä kokemus tallustella kapeaa maantien reunaa, kun isot rekat suhahtelevat ohi vain puolen metrin päästä. Jos rekkakuski sattuisi olemaan väsynyt tai irrottamaan katseensa hetkeksi tiestä vilkaistessaan esimerkiksi kännykkäänsä, pahaa-aavistamaton patikoija päätyisi kuusen oksalle, ennen kuin ehtisi päivää sanoa.

Onneksi Torronsuon kansallispuiston kyltti tuli lopulta näkyviin, ja oli aika siirtyä takaisin pitkospuille.

Ihanaa! Rauha ja hiljaisuus!

Suoselfie.

Jos et ole vielä käynyt Torronsuolla ja asut sopivan ajomatkan päässä, käy ihmeessä tutustumassa paikkaan. Äläkä unohda ottaa eväitä mukaan!

P.S. Kannattaa myös ladata kännykkään Retkipaikan mobiilisovellus, josta on apua ja iloa sekä tällä että tulevilla retkillä.

P.P.S. Polveni kestivät kävelyn yllättävänkin hyvin. Parin kuukauden lenkkeily- ja uintitauko on tehnyt siis ilmeisen hyvää. Jee!

Lyyli Latviasta

Jatkanpa suoraan siitä, mihin edellisessä jutussa jäin.

Menimme siis ukkelin kanssa saunomaan ja uimaan, ja tulimme kylpyläosastolta omia aikojamme takaisin hotellihuoneeseen. Minä olin unohtanut ottaa mukaan kylpylään puhtaat alushousut, mutta koska minulla oli päälläni pitkä mekko, ajattelin voivani palata huoneeseen ilman housujakin. Kanssani hissiin osui kaksi miestä, jotka olivat kotoisin ehkä jostakin Etelä-Euroopasta. Toinen miehistä katseli hissin kerrostaulukkoa ja alkoi jutella minulle. "Ai kerroksessa 27 on tapahtumatila. Millaisia tapahtumia siellä järjestetään?" Kun vastasin, etten tiennyt, mies rupesi ihastelemaan minulle hissin näköaloja (olimme maisemahississä). Olin vaivaantunut, koska olin saunan jälkeen vähintään seinästä revityn näköinen, eikä minulla ollut niitä housujakaan. Ei todellakaan olisi huvittanut keskustella kenenkään kanssa. Mies ei lannistunut lyhyistä vastauksistani vaan rupesi selostamaan seuraavaksi, että he olivat menossa Sky Bariin juomaan parit drinkit ja istumaan iltaa. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, joten totesin vain lyhyesti, että Sky Barista olisi varmaan vieläkin paremmat maisemat kuin hissistä. Odotin hartaasti, että tulisin omaan kerrokseeni ja pääsisin hissistä ulos. Tahdoin saada edes alushousut jalkaani! Kun hissi tuli kerrokseeni, säntäsin ovesta ulos, enkä jäänyt kuuntelemaan, mitä mies yritti minulle vielä sanoa.

Mitäpä tästä opin? No ainakin sen, että kannattaa pitää housut jalassa. En ymmärrä näitä nykyajan julkimoita, jotka kuljeskelevat ilman alusvaatteita milloin missäkin gaalassa, ja sitten "vahingossa" vilauttelevat paikkojaan kameroille. Minua ahdistaisi ainakin ihan jumalattomasti, jos joku paparazzi kyttäisi pusikossa, milloin minulta vilahtaa sivutissi tai perskannikka.

Emme käyneet viime Riian-reissulla vanhassakaupungissa kuin vahingossa pyörähtämässä, mutta nyt sain houkuteltua ukkelin sinne hieman pidemmäksikin aikaa pällistelemään.

Housut on!

Meillä on ukkelin kanssa oikeastaan aina matkoilla semmoinen työnjako, että minä katson etukäteen ns. nähtävyydet, joita voisimme käydä katsomassa, ja ukkeli saa sitten valita, mikä häntä kiinnostaisi. Usein ukkeli on valmis lähtemään ihan minne tahansa (paitsi hautausmaalle), ja niin oli tälläkin reissulla. Ravintolat, baarit, yökerhot ja sen semmoiset ovat taas enemmän ukkelin heiniä, sillä hänellä on jotenkin parempi vainu noissa asioissa kuin minulla.

En ollut viime vuonna tajunnut, että Riiassa on niin paljon jugend-taloja, vaan asia selvisi minulle vasta Tallinnan-laivalla Riiasta lueskellessani. Helsingin Sanomien mukaan Riika on jopa yksi Euroopan komeimmista jugend-kaupungeista. Olisi ollut siis pienoinen synti jättää jugend-talot katsomatta, kun oli autokin mukana, ja pääsimme helposti paikasta toiseen.

Jugend-tyyliä kutsutaan joissakin maissa myös nimellä art nouveau, ja sen keskeisimpiä tyylipiirteitä ovat muun muassa aaltoilevuus, epäsymmetrisyys, luonto- ja ihmisaiheet sekä tummat värit ja kontrastit. Arkkitehtuurista kiinnostuneelle Riika on varmasti hieno paikka, kun jo tällainen asiasta mitään ymmärtämätönkin tajuaa rakennusten ainutlaatuisuuden.

Toisaalta Riiassa (ja Latviassa yleensäkin) on valtavasti vanhoja taloja, joista ei aina tiedä, ovatko ne asuttuja vai eivät. Päätin säästää ukkelia ja jättää urbaanit löytöretkeilyt tällä reissulla väliin, vaikka toisaalta ukkelikin on jo oppinut bongailemaan autiotaloja ja ilmoittamaan havainnoistaan minulle. 😁

Kaupunkikierroksen välillä harrastimme liikuntaa ja kävimme katukorispeliturnauksen katsomossa istumassa ja katsomassa, kun salskeat nuoret miehet pelasivat. Ukkeli tosin saattoi katsoa enemmän palloa kuin miehiä.

Riiassa ajaminen oli helppoa, mutta yksisuuntaisten katujen paljous hieman ärsytti. Parkkipoliiseja näimme useasti, joten pysäköintiä kontrolloidaan ilmeisen ahkerasti. Minä luotan aina siihen, etten saa sakkoja, kun en ole ennenkään saanut, enkä viitsinyt maksaa koko matkan aikana ensimmäistäkään pysäköintimaksua. Yhtään sakkoa ei tullut. Tosin enhän minä tiedä, millainen sakotussysteemi Latviassa on. Ehkä sakkolaput lähetetäänkin kotiin, ja minulle rupeaa tippumaan pian pikavoittoja postiluukusta.

Daugava-joen ylittävä Vanšu-silta (Vanšu tilts).

Latvian kansalliskirjasto, jossa on 13 kerrosta ja yli 5 miljoonaa teosta.

Avaruuspukuinen apina Kronvalda-puistossa. Patsas on omistettu kaikille avaruuslentoihin osallistuneille eläimille.

Mekin kävimme hotellimme Sky Barissa, ja sieltähän meidän lauantai-iltamme oikeastaan alkoikin. Ne kaksi hissin ukkoakin olivat muuten edelleen Sky Barissa, mutta en tiedä, tunnistivatko he minua vaatteet päällä.

Drinkki nimeltään Cocaine. 

Ukkeli oli tehnyt taustatyötä ja saanut selville, että Riiassa on aivan erinomainen cocktail lounge nimeltään Cloud Nine. Suunnistimme siis sinne. Meillä oli niin sanotusti moukan tuuria, sillä kuulimme ovella, että paikka vietti samana iltana yksivuotissynttäreitään ja että paikka oli aivan täynnä, mutta baaritiskiltä löytyi vielä kaksi paikkaa. En periaatteessa tykkää istua baaritiskillä, kun se on vähän sellaista notkumista, mutta olin lopulta enemmän kuin iloinen, että päädyimme juuri siihen, sillä saimme näin tilaisuuden katsella baarimikkojen työskentelyä ihan lähietäisyydeltä.

Riga This Week kuvaa Cloud Ninea seuraavasti:

"Cloud Nine is a part of prestigious cocktail competitions and a member of 'Embassy of Champagne', meaning your cocktail is a genuine masterpiece, where premium spirits, traditional expertise and enthusiastic creativity are fused together in an exceeding spectacular way. Each and every drink is Cloud Nine exclusive know-how."

Baarimikkojen työskentelyä oli todella lumoavaa katsella, sillä intohimo ja osaaminen näkyi heidän joka liikkeessään. (Kuvat on otettu ja julkaistu asianomaisten luvalla.)

Tässä syntyy minun drinkkini nimeltä White Cloud:

Tässä taas syntyy Japanese Whisky Sour:

Tässä vielä pari muuta drinkkiä (en tiedä, mitä ne olivat nimeltään, kun drinksut menivät naapurille):

Jos olet menossa Riikaan ja tykkäät maistella erilaisia drinkkejä, niin älä ihmeessä jätä tätä paikkaa käymättä! Kalleimmat drinkit maksoivat 11-13 euroa (monet olivat halvempiakin), mikä on minusta varsin kohtuullinen hinta tuollaisista taideteoksista, joiden valmistaminen lähentelee jo tiedettä.  

Sunnuntaiaamuna oli tiedossa vierailu paikkaan, joka jäi minulta viime vuonna näkemättä, kun en löytänyt koko paikkaa, ja sekös jäi harmittamaan. Kyseessä on KGB:n entinen päämaja, josta kirjoitan kuitenkin joskus myöhemmin ihan oman postauksensa.

Iltapäivällä oli aika lähteä ajalemaan takaisin kohti Tallinnaa, mutta sitä ennen kävimme vielä aivan hotellimme vieressä olevassa herkkukaupassa nimeltä Gastronome.

Kauppa hieman hämää ulkoapäin, sillä se on paljon suurempi ja monipuolisempi kuin miltä se näyttää. Mekin olimme aluksi hieman hämmentyneitä, kun emme tienneet, mitä kaupasta oikein osaisi ostaa.

Kaupassa myytiin juustoja, valmisruokia, leipää, lihoja, leivonnaisia, naposteltavia, makeisia, viinejä, säilykkeitä - kaikkea! Kaupan yhteydessä oli myös pieni kahvila, jossa oli huikea valikoima kaikenlaisia leivonnaisia. Kaiken lisäksi leivonnaiset olivat todella halpoja: mikään ei maksanut yli kahta euroa, ja moni maksoi alle euron. Voin siis suositella tätäkin paikkaa lämpimästi!

Alkuhämmennyksestä selvittyämme rupesimme ukkelin kanssa löytämään ostoskoriin tavaraa, ja lopulta meillä oli kassillinen kaikenlaista hyvää. Harmitti, kun ei ollut kylmälaukkua ja -kalleja mukana, koska olisi ollut kiva ostaa esimerkiksi juustoja ja lihoja. Tai ei oikeastaan lihoja, koska olen saanut lihasta niin tarpeekseni, että taidan ruveta kasvissyöjäksi. Sitä laihdutuskuuriakin pitäisi taas jatkaa, kun se on ollut tässä "muutaman" päivän pienellä katkolla...

Riika on jäänyt taakse mutta ei unholaan. Ensi vuonna uudestaan!

Ilo tankata! Autoilijan lompakko kevenee latvialaisella huoltoasemalla huomattavasti vähemmän kuin suomalaisella.

Kiva löytö huoltsikalta: naposteluporkkanoita! Jatkoon!

Yhden pysähdyksen taktiikka: huoltoasemalta saa juomia joka lähtöön.

Rajan ylitys onnistui tällä kertaa ihan viralliselta rajanylityspaikalta, eikä meidän tarvinnut etsiä mitään kinttupolkua.

Joku taisi suunnitella edellisen postauksen kommenteissa viinarallia Viroon, mutta neuvoisin jatkamaan matkaa hieman pidemmälle ja ajamaan Latviaan asti, sillä alkoholi on Latviassa huomattavasti halvempaa kuin Virossa.

Pelloilla näkyi runsaasti tällaisia pitkäjalkaisia lintuja, ja päättelin näiden olevan kai jonkinlaisia haikaroita.

Ukkeli halusi näyttää minulle hieman Pärnuta, joten poikkesimme ennen Tallinnaa vielä siellä. Weekend-festivaali oli päättynyt Pärnussa juuri edellisenä päivänä, ja ranta-alue oli vielä osittain suljettu festivaalin jäljiltä. Yritin mennä rannalle kuvaamaan, mutta yksi vartija veti herne-maissi-paprikat nenäänsä, ja oli pakko siirtyä kuvaamaan lavarakennelmaa toisesta suunnasta.

Rannalla oli aivan hirveä tuuli, emmekä viitsineet kauan rannalla pyöriskellä. Minulla on kaiken lisäksi taas jonkinlainen silmien vuotamisongelma, joka alkoi Meksikossa, ja tuuli sai silmäni vuotamaan ihan solkenaan.

Kävimme rantahotellissa erittäin myöhäisellä lounaalla, ja ruokalistaa oli taas aika hauska tavata.

Mietin, että pitäisiköhän oikein ruveta opiskelemaan viroa, kun se on niin hauska kieli. 

Tallinnassa satoi, ja kun ukkeli kysyi hotellivirkailijalta, oliko Tallinnassa satanut koko päivän, ukkeli sai vastaukseksi, että kyllä oli - ja oli satanut eilispäivän ja sitä edellisenkin.

Päätimme illalla etsiä ruokapaikkaa vanhastakaupungista, joten ajoin vanhankaupungin alueelle jostakin portista sisään. Koska ilma oli varsin viileä ja tihutteli vettä, kadut olivat varsin autiot. Ajelin eteenpäin ja ihmettelin, kun missään ei näkynyt yhtään autoa. Oli vain pelkkiä jalankulkijoita. Sitten vastaamme tuli iso aukio, ja siinä vaiheessa heräsi epäilys, saikohan näillä kaduilla ajaa autolla ollenkaan. Ajoin kuitenkin aukion läpi, aukion reunalla olevien terassien edestä. Parin kadun päästä löytyi parkkipaikka, ja kun palasimme aukiolle kävellen etsimään ruokapaikkaa, tajusin, että aukio oli sama, jolla olimme käyneet ihmettelemässä uutenavuotena joulumarkkinoita. Raatihuoneentori siis. Raatihuoneentori ei taida olla varsinaisesti mikään autoilijoiden Mekka, mutta tulipahan pyörittyä sielläkin.

P.S. Anteeksi taas, että tästä postauksesta tuli näin julmetun pitkä. Tiedän, että tämmöiset mammuttimaiset sepustukset eivät sovi ollenkaan kiireisen nykyihmisen aikatauluun, mutta kuten olen todennut, en jaksa kirjoittaa monta kertaa samasta asiasta...