Ei huvita kirjoittaa nyt mistään ajankohtaisesta, mutta koska tekee kuitenkin mieli kirjoittaa jotain, kaivoin esiin vanhat Intia-kuvat, joista uhkasin tehdä aiemmin vielä toisenkin postauksen. Tässä olisi siis taas aimo annos Intiaa. Laitan mukaan linkkejä vanhoihin postauksiini, ja toivottavasti kukaan ei hermostu, kun pyöriskelen oman napani ympärillä ja linkkailen vanhoihin juttuihini. 😳
Siirrytäänpä ihan ensiksi koulun penkille. Minusta koulut ovat valtavan mielenkiintoisia, ja olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen saanut tutustua Intiassa useampaankin kouluun. Kun kävin Intiassa ensimmäisiä kertoja vuonna 2004 ja 2005, anopin vanhemman siskon mies oli vielä rehtorina eräässä teknillisessä korkeakoulussa Nagpurissa, ja sain koulussa opastetun kierroksen – rehtorin toimesta.
Oli tammikuun alku, kun olimme Nagpurissa, ja matkamme osui sadonkorjuujuhlan eli sankrantin aikaan. Tytöt ja pojat asuivat eri asuntoloissa ja myös juhlivat hieman eri tavoin.
Tytöt olivat kokoontuneet nuotion ympärille (nuotio symboloi talvikauden loppua ja kesän alkua):
Pojat taas juhlivat hieman railakkaammin:
Rishi Valleyn koulussa kävimme tutustumassa muuten vain päiväseltään, kun olimme kyläilemässä anopin sisaren luona lähellä Madanapallea. Rishi Valleyn koulu on yksi Intian tunnetuimmista ja suosituimmista sisäoppilaitoksista.
 |
| Rishi Valleyn päiväohjelma. |
 |
| Koulun opiskelijaruokalaa. |
Rishi Valleyn luonto oli upeaa, karun kaunista.
Rishi Valleysta löytyy postaus täällä.
Mieleenpainuva oli myös se kerta, kun pääsin käymään appiukon serkun tyttärentyttären (kuulostipa monimutkaiselta!) koulussa. Tytär, jota kutsuin Nishaksi, haaveili muotisuunnittelijan urasta, mutta hänen vanhempansa olivat eri mieltä siitä, mitä olisi tulevaisuuden kannalta järkevää opiskella. Nishan kanssa päivän mittaan käymäni keskustelut (lisää niistä vanhassa postauksessani) avasivat silmäni sille, millaista monen nuoren naisen elämä nykypäivän Intiassa yhä on.
 |
| Opettajanhuone. |
 |
| Auditorio. |
Nishan elämästä vielä sen verran, että tytön tulevaisuuden kanssa kävi niin kuin tyttö itse aikoinaan ounasteli: hän meni naimisiin. Koska puoliso asui Amerikassa, Nisha muutti myös Amerikkaan ja perusti siellä perheen. Tarina on siis varsin tyypillinen intialaisen tyttölapsen tarina: opiskeluaikana kyllä haaveillaan urasta, mutta urahaaveet jäävät kotiäitiyden jalkoihin.
Kerran bongasin Hyderabadissa anoppilan läheisessä puistossa koululaisia, joilla oli jokin tilaisuus meneillään. Olihan se mentävä sitäkin pällistelemään. En ole utelias, mutta kumminkin... 😆
Tykkään käydä ulkomailla katsastamassa myös aina paikalliset hautausmaat, ja niin tein Hyderabadissakin, jossa läheinen hindujen hautausmaa oli aivan uskomattoman värikäs. Yritin mennä hautausmaalle varkain, kertomatta kenellekään mitään, kun en tiennyt, miten appivanhemmat suhtautuisivat hautausmaalla kuljeskeluun. No kuinka ollakaan, samaan aikaan hautausmaalle osui myös paikallisen lehden toimittaja, jonka haastateltavaksi jouduin. Seuraavana päivänä kaikki saivat lukea hautausmaakäynnistäni lehdestä (juttu siitä täällä).
Iloisempiin juhliin. Intialaiset häät ovat yleensä melkoinen spektaakkeli. Isommissa häissä saattaa olla vieraita useampi tuhat ja pienemmissäkin useita satoja. En laita linkkiä mihinkään hääpostaukseen, mutta hääjuttuja löytyy tuolta häät-tunnisteen alta.
Nämä olivat muistaakseni ensimmäiset häät, joissa kävin, ja näissä taisi olla parituhatta vierasta. Vieraiden paljouden takia häät järjestetään usein ulkona, mutta Intiasta löytyy myös massiivisia marriage halleja, joihin mahtuu vaikka kuinka paljon ihmisiä.
 |
| Toiset häät. |
 |
| Morsian ja sulhanen on vielä tässä vaiheessa erotettu verholla. |
Jos minulta kysytään (ja vaikka ei kysyttäisikään), niin intialaiset häät ovat ihan helvetin tylsiä. Häissä on tasan kaksi ohjelmanumeroa: valokuvan ottaminen hääparin kanssa ja syöminen. Jokaisen häävieraan on käytävä kuvauttamassa itsensä hääparin kanssa, ja kuvanottojärjestyksessä on tietty hierarkia (lähimmät ihmiset ensin). Muut odottelevat kiltisti vuoroaan ja katselevat, kuinka toisista otetaan valokuvia. Mielenkiintoista. Sitten kun oma vuoro vihdoin tulee, on jo niin kypsä olo, ettei saa puristettua naamalleen minkäänlaista aitoa hymyä muistuttaa virnistystä, vaan kameraan taltioituu sellainen "ota nyt vittu jo se kuva, että pääsen pois tältä lavalta" -ilme. Siitä jää kiva muisto hääparin valokuvakansioon, jota levitetään kaikille tutuille ja tutun tutuille ympäri maailman.
Morsian käyttää häissä aina punaista saria.
Tärkein asia intialaisissa häissä on ruoka, ja siihen panostetaan. Mitäpä sitä kukaan muistelisi häistä jälkeenpäin kuin että millainen ruoka siellä oli. Totuuden nimessä on sanottava, että häätkin ovat muuttumassa Intiassa, ja esimerkiksi ukkelin serkku järjesti sellaiset häät, joissa jopa tanssittiin. Niistä puhutaankin sitten edelleen, vaikka häistä taitaa olla jo pitkälti toistakymmentä vuotta.
 |
| Pöydän päästä paperilautanen matkaan ja sitten hakemaan ruokaa. |
Ruoka tarjoillaan isoista padoista, ja usein paikalla on myös erityisiä pisteitä, joissa paistetaan esimerkiksi dosia. Koska istumapaikkoja on yleensä tarjolla rajallinen määrä, ruoka syödään seisten – ja käsin. Tämä onkin ihan oma taiteenlajinsa – kuinka pitää lautasesta kiinni toisella kädellä ja syödä toisella – mutta kyllä tämänkin taidon oppii, kun vain tarpeeksi harjoittelee. Senkin olen huomannut, että lautasta ei kannata ladata liian täyteen. 😆
 |
| Taiteenlajin mestarit tositoimissa. |
Naisilla on häissä päällään kaikkein hienoimmat sarit, jotka heiltä löytyy, eikä koruissakaan säästellä. Minullakin on ollut kerran sari päälläni, ja postaus siitä kokemuksesta löytyy täältä. Sarin ostaminen ei ole mikään helppo juttu ainakaan minulle, sillä valikoimaa on (ja myyjät ovat poikkeuksetta ukkoja)!
Intialaiset rakastavat kultaa, ja pari kertaa minunkin on ollut pakko astua kultakaupan ovesta sisään, kun anoppi halusi ostaa minulle korvakorut ja riipuksen. Voi sitä kärsimystä (ja nolouttakin), kun menee intialaiseen kultakauppaan etsimään jotain "pientä ja siroa".
Häistä Ganesha-jumalaan ja Ganesh Chaturthi-juhlaan, josta olen kirjoitellut täällä. Rakastan kuvata ihmisiä, ja mikä olisikaan otollisempi paikka kuvata ihmisiä kuin tämmöinen juhla, jossa kaikki ovat juhlatuulella.
Tuli kuuluu olennaisena osana lähes kaikkiin hindurituaaleihin, sillä se symboloi jumalallista energiaa.
Kuriositeettina vielä yksi juhla, tai oikeastaan seremonia, jollaista ei voi olla varmaankaan missään muualla kuin Intiassa. Seremonian nimi on Griha Pravesh, ja se on eräänlainen uuden asunnon kastajaisseremonia tai tupaantuliaisseremonia. Ukkeli ei välitä tämmöisistä (minä vielä vähemmän), mutta koska seremonia on tärkeä appivanhemmille, he tulivat suorittamaan sen, kun minä ja ukkeli olimme muuttamassa Hyderabadissa uuteen asuntoon. Seremonian keskeisin elementti on maidon keittäminen ja nimenomaan niin, että maito tulee yli kattilan laitojen. Tämä symboloi ylitsevuotavaa vaurautta.
 |
| Anoppi häärii meidän keittiössä. |
 |
| Tarveaineet ovat valmiina. |
 |
| Ja homma on suoritettu menestyksekkäästi! |
Postaukseni maidon keittämisestä löytyy täältä. Uuden asunnon kanssa ei muuten mennyt kaikki niin kuin Strömsössä, ja nyt naurattaa kun muistelen niitä aikoja, vaikka silloin ei kyllä paljon naurattanut (alkuhankaluuksista voi lukea täältä ja täältä.) Jos Siperia opettaa, niin kyllä opettaa Intiakin. 😆
Tämä postaus jatkuu vielä vähän, kun yritän tunkea kaiken samaan, ettei tarvitsisi tehdä enää kolmatta koostetta. Pahoitteluni. ❤
Liikenteeseen lähteminen on Intiassa aina pienimuotoinen seikkailu, ja siksi rakastankin ajamista Intiassa. Ajaminen on vaativaa myös fyysisesti, koska joutuu olemaan koko ajan kaikki aistit valppaina, jarruttelemaan ja taas kiihdyttämään. Hidasteeksi rakennetut töyssyt ovat kilometrin korkuisia (okei, pientä liioittelua), ja kun on kerran ajanut sellaiseen liian suurella nopeudella, muistaa sen jälkeen varoa.
 |
| Intialaisia eivät mitään stop-merkit tai puomit pitele. |
 |
| Lastia saa olla niin paljon kuin kyydissä pysyy. |
 |
| Moottoritie on kuuma. |
 |
| Yleisöä liikenneonnettomuuspaikalla. |
Intialaisilla on paha tapa tulla suurin joukoin paikalle töllistelemään, jos jossain tapahtuu jotain. Typerintä tässä on se, että esimerkiksi onnettomuustapauksissa kukaan ei tee mitään auttaakseen, vaan kaikki vain töllistelevät sivusta. Ukkeli muisteli taannoin yhtä lapsena tapahtunutta episodia. Ukkeli näki, kuinka eräs mies puukotettiin kuoliaaksi, ja kaikki ihmiset vain seisoivat ympärillä, eikä kukaan tehnyt mitään. Näky vaivasi ukkelia pitkään, ja hän valvoi sen takia monta yötä.
Itselleni ei ole sattunut Intian liikenteessä onneksi mitään isompia vahinkoja kuin että olen törmännyt sikaan (sika juoksi eteeni puskista, enkä olisi voinut mitenkään välttää osumasta siihen); keltainen autoriksa on kaatunut yhdessä risteyksessä konepellilleni (lisää tapauksesta täällä); olen itse osunut autoriksaan, kun tein liian äkkinäisen sivusuuntaisen liikkeen ja olen törmännyt tolppaan appivanhempien parkkialueella. Niin ja yksi papparainen muka kolaroi mopollaan minun kanssani liikennevaloissa, vaikka kumpikaan meistä ei edes liikkunut, mutta tämä on aivan liian monimutkainen tarina selitettäväksi.
Luonto on Intiassa todella vaihtelevaa, ja olisi joskus kiva päästä käymään Pohjois-Intiassakin ja nähdä vuoria. Minun intialainen sielunmaisemani löytyy kuitenkin etelästä, ukkelin perheen kesäpaikan liepeiltä, läheltä Tirupatia.
Nämä maalaismaisemat ovat jotenkin niin rauhoittavia. Tykkään Tirupatista muutenkin, vaikka kaupunki on kyllä aikamoinen sekamelska välillä.
Käynti raithu bazaarilla eli vihannestorilla anopin kanssa oli yksi minun lempipuuhistani Intiassa. Ostimme vihanneksia ja hedelmiä sekä anoppilaan että meille, ja koska anoppi tinkasi myyjien kanssa, minun osakseni jäi lähinnä kassien kantaminen – sekä valokuvaaminen.
Tuotteiden punnitsemisessa käytetään yhä edelleen vanhanaikaisia vaakoja punnuksineen. Minusta niiden kanssa operoiminen tuntuu ihan rakettitieteeltä.
 |
| Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat tosin muistaakseni Numaish-messutapahtumasta. |
Lopuksi vielä muutama sekalainen kuva.
Laitoin tämän kuvan meidän intialaisen perheen WhatsApp-ryhmään ja kirjoitin tekstiksi "open office Indian style".
Kerran kun olimme appivanhempien kanssa perheen kesäasunnolla useamman päivän, sain päähäni maalata muutaman huoneen, kun oli vähän tekemisen puutetta. (Postaus kyseisestä maalausprojektista löytyy täältä.) Koska keksin projektin ex tempore, minulla ei ollut mitään suojavarusteita matkassa, joten varusteet oli improvisoitava. Pään suojana (kun skrapasin kattoa) minulla oli muovipussi, suojalaseina aurinkolasit ja hengityssuojana appiukon vanha nenäliina. Työvälineenä minulla oli anopin vanha paistinlasta. Nyt mietin vähän järkyttyneenä, kuinkakohan paljon olen mahtanut vetää keuhkoihini vähintäänkin epäilyttävää intialaista rakennusmateriaalipölyä?!
Olen nähnyt Sadhgurun livenäkin yhdessä keskustelutilaisuudessa näyttelijä Siddhathan kanssa. Siitä voi lukea lisää täältä.
Tapasin käydä Hyderabadissa lenkkeilemässä KBR-puistossa, ja rupesi vähän puntti tutisemaan, kun polun varrella oli varoituksia kobrista.
 |
| Lapsia samaisessa puistossa. |
 |
| Keralan takavesiä. |
 |
| Riisipeltoja. |
Tämä olikin sitten tässä! Ei muuta kuin mukavaa pääsiäismaanantain jatkoa! 😘
(Intia-koosteen ykkösosa löytyy täältä.)
P.S. Jos joku miettii postauksen otsikkoa, niin se kuvastaa meikäläisen asennetta Intiaa kohtaan, ennen kuin olin käynyt maassa kertaakaan: Intia oli suurin piirtein viimeinen paikka maailmassa, jonne halusin matkustaa. Mutta pakkohan sinne oli raahautua (seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen), kun kuuluu kai hyviin tapoihin tavata puolison vanhemmat ja muuta sukua. Sitten Intia veikin sydämen.
Kiitos virtuaalimatkasta! Luen varmasti edellisenkin koosteen (ja paljon muuta), mutta nyt on komennettava itsensä pois tästä läppärin ääreltä, jotta saisin hommat hoidettua ennen yötä.
VastaaPoistaPs. En ole koskaan käynyt Intiassa.
Mukavaa 2. pääsiäispäivän iltaa, vaikka sataa ja tuulee.
Olkaatten hyvä. :-) Kovasti tsemppiä sinulle sinne normaaliarkeen palaamiseen. <3
PoistaTäälläkin oli ihan kaamea myräkkä. Yritettiin käydä ukkelin kanssa kävellä, mutta ukkeli meinasi lentää tuulen mukana, ja oli pakko kääntyä takaisin. :-D
Mäkään en halunnut Intiaan, mutta sitten hellyin lähtemään ja hyvä, että lähdin, aivan mahtavia muistoja. Jännä, että juuri eilen ajattelin, että onpa hyvä, että sain senkin nähdä, kun näinä aikoina ei tiedä milloin pääsee minnekään.
VastaaPoistaMinäkin olen monta kertaa tässä koronan aikana ajatellut, että onneksi tuli aikanaan matkustettua, kun ei sitä tiedä, pääseekö koskaan enää matkustamaan samalla lailla kuin aiemmin. Sitä odotellessa...
PoistaKiitos upeasta kuvakoosteesta, molemmista osista. Upeita maisemia, runsasta vihreyttä.
VastaaPoistaIhmiset toimissaan oli mielenkiintoisia.
Valtavasti joutuu tekemään ruokaa noin isoihin häihin! :O
En tiedä, olisiko jo myöhäistä kokeilla tuota maidon hellalle keittämistä meillä. Ehkä kokeilen uudessa keittiössä sitten joskus. Mietin jo selitystä miehelle, miksi...
Ole hyvä Sartsa, ja kiva jos pidit. :-)
PoistaNuo häiden ruokatarjoilut tilataan yleensä joltain catering-firmalta, ja on se kyllä mahtava määrä ruokaa, joka tarvitaan parille tuhannelle hengellekin! Oikein pyörryttää, kun ajatteleekin.
Hih, ei meilläkään ole keitelty maitoa hellalle, muuta kuin vahingossa. :-D Aihetta ehkä kyllä olisi ollut. Mutta toinen intialainen "hyvän onnen rituaali" tehtiin meidän edelliselle autolle ennen sen käyttöönottoa: aseteltiin sitruunat renkaiden alle ja ajettiin niiden yli. Jotain muutakin rituaaliin taisi kuulua, mutta en enää muista mitä. Tämän nykyisen auton kohdalla laiskotti, eikä jaksettu enää tehdä sitruunarituaalia, ja tätä autoa onkin sitten mällätty milloin mistäkin kulmasta. :-D
Ainahan voit sanoa miehellesi, että maito kiehui vahingossa yli. ;-) Mutta sitten pitää olla tietysti sekin selitys valmiina, että miksi ylipäänsä sitä maitoa keittelit...
Olipas mielenkiintoista taas, tykkään niin näistä Intia-postauksistasi❤️Kivasti olet saanut tutustua eri oppilaitoksiin. Ja nuo värikkäät haudat ovat kyllä kauniita, niin erilaisia.
VastaaPoistaIhana kuulla, että tykkäsit. <3 Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle ja Bambille!
PoistaOpen office - kuva on paras :)
VastaaPoistaMahtavaa olla Intiassa ei turistina, olet nähnyt Intian arkielämää.
Sari muoti ois ihana, sopis hyvin päälle, eri värejä vaan kaappi täyteen eikä kiristä mistään! tää meidän muoti on välillä rasitus kun pitää aina löytää vaate joka istuu kunnolla, ja mulla aina tummia vaatteita.
Jossain suomalaisessa huussikirjassa oli lueteltu syitä, miksi on onni syntyä intialaiseksi. Yksi syistä oli, että "pukeutumisongelmat ratkeavat erivärisillä kangaskaistaleilla". :-D No näinhän se vähän on.
PoistaTaas paljon mielenkiintoisia juttuja Intiasta ja intialaisista. Täytyy sanoa, että en ole minäkään ihan etunenässä Intiaan lähdössä. Mutta eiks se oo vähän niinkuin ruoasta, että "Ei saa sanoa yäk, jos ei oo maistanu..."
VastaaPoistaVaakaihminen kauhisteli tota sarin ostoa. Jo toi kangaskaupan kuva ahdistaa. Eihän noista mitenkään osais valita... Jos muuten morsian Intiassa käyttää häissä punaista saria, onko suotavaa vieraan käyttää punaista saria? Vähän niinkuin länsimaissa valkoinen on varattu morsiamelle...
Ja väreistä puheenollen; alkuhämmästelyn jälkeen aika kiva tuo hautausmaa värikkäine hautoineen. Miksi toisaalta pitää olla tylsän harmaita hautakiviä ja aavemainen (kuollut) tunnelma hautaismailla. Ehkä se on sitä, että värikkyydestä ehkä ajateltaisiin täälläpäin väärin, että "ilakoiko nuo nyt sen kuolemaa vai?"
Onhan se niin, että ennakkoluuloinen ei saisi olla. Mutta joskus se on helpommin sanottu kuin tehty. Kumman vahvassa mielikuvat joskus ovatkin.
PoistaSarin ostaminen on oikeasti ihan kauheaa (oinasihmisellekin :-D). Valikoimaa on ihan järkyttävän paljon, ja tuossa kuvassa näkyi vain yksi pieni osa tuota kauppaa (kaupassa oli monta kerrosta). Minua ärsytti sarin ostamisessa erityisesti se, että noista hyllyistä ei saa mennä ottamaan mitään itse, vaan myyjät ottavat sarit hyllystä ja esittelevät niitä. Pitäisi olla siis jonkinlainen haju, millaista saria haluaa, kun eiväthän myyjät voi kaikkia sareja pöydälle levitellä. Mulla kävi sarin ostaminen onneksi yllättävänkin helposti, sillä mulla oli kaksi makutuomaria, anoppi ja ukkeli. Yllättäen oltiin kaikki aika samaa mieltä, mitkä otetaan.
Mun käsittääkseni punainen väri on tosiaan varattu morsiamelle, joten häävieraiden tulisi pukeutua johonkin muuhun väriin. Mutta väriä pitää ehdottomasti olla!
Olen miettinyt samaa, miksi meidän hautausmaat ovat niin synkkiä, ja se varmaankin johtuu ainakin osittain juuri tuosta, mitä sanoit. Toisaalta hindukulttuuri on muutenkin niin värikäs, että ehkä värikkyys ulottuu hautoihinkin?
Osan noista kuvista tai asioista muistankin sinun blogista aiemmin. Mutta kuten olen sanonut, tuskin tulen koskaan menemään Intiaan, mutta on tosi mielenkiintoista lukea sieltä juuri tuollaisia arkisia asioita. Mutta nythän ei voi matkustaa mihinkään ja kyllä tekis mieli matkustaa jo jonnekin. Nyt pitää perua toukokuun lopuksi-kesäkuun aluksi varattu Tarton työntekoreissu.
VastaaPoistaMutta sulla on kyllä niin paljon ihania kuvia ja kertomuksia niistä, että melkein, siis vain melkein, tekee mieli matkustaa sinne. En tosin tietäisi, mitä voisin siellä syödä, koska olen allerginen tietyille ruoka-aineille ja osa on minulle aivan liian hottia.
Juu, sama juttu, että ei haittaisi yhtään, jos pääsisi matkustamaan jonnekin. En valittaisi yhtään matkalaukkujen pakkaamisesta ja purkamisesta, mikä tuntui vielä pari vuotta sitten maailman työläimmältä hommalta. Harmillista, että Tarton-matkasikin peruuntui. :-(
PoistaRuoka-aineallergisille Intia voi olla todellakin ongelmallinen maa. Allergioita ei osata Intiassa ottaa aina ihan tosissaan, eikä ymmärretä, että pienikin määrä jotakin ainesta voi olla pahimmassa tapauksessa hengenvaarallista.
Olipa taas ihan mahtavia kuvia ja tosi mielenkiintoisia juttuja! Täytyy lueskella noita linkkaamiasi vanhempia juttujakin jossain vaiheessa.
VastaaPoistaRakastan intialaista ruokaa ja kulttuuri on tosi kiinnostava. Tykkään katsella dokkareita intiasta ja nähdä kuvauksia ihan tavallisesta arjesta, kuten sinun juttusi usein ovat. Mutta luulen, että maan kaoottisuus ja runsaus olisi minulle lopulta ihan liikaa jos olisin siellä itse paikanpäällä - puhumattakaan siitä että meinaan kuolla kuumuuteen ihan säälittävän matalissa lämpötiloissa. :D
Pohjois-Intia vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Assamin historia ja kulttuuri on erityisen kiinnostavia, siellä olisi kiva käydä. Siellä ei varmaan olisi minullekaan liian kuuma, ainakaan kauhean usein, kun on niin korkealla... Bonuksena myös Assamin tee!
Intia on kyllä ihan valtavan monimuotoinen maa, vaikka yleensä siitä välittyy vain hyvin yksipuolinen kuva. Eipä niin isosta maasta olisi tietenkään mahdollistakaan näyttää kuin ihan pieniä siivuja sieltä täältä. Kiva, kun jaat näitä omia siivujasi. Erityisesti on jäänyt mieleen intialaiset naistenlehdet ja niiden neuvontapalstat, joista olet joskus kirjoitellut.
-Anna
Kiva jos pidit. :-) Tulihan tässä taas aika paljon asiaa kerralla, ja mukava että jaksoit loppuun asti jä jätit vielä kommentinkin. <3
PoistaMinä en ole tainnut katsoa koskaan yhtään dokkaria Intiasta, mikä on osittain tietoinen valinta. Olen vähän ennakkoluuloinen dokkarien suhteen, sillä sen verran mitä olen niistä vahingossa nähnyt pätkiä, minusta tuntuu, että ne ovat usein sellaisia skandaalinhakuisia, että niissä oikein mässäillään kurjuudella ja Intian kummallisuuksilla. Mutta normaalista arjesta kertovia objektiivisia dokkareita katsoisin mieluusti (saa vinkata!).
Minäkn pelkäsin Intian kaoottisuutta ja runsautta, ja kyllä niissä on ollut joskus kestämistäkin. :-D Erityisen haastavia ovat tilanteet esim. asemilla, joissa on valtava määrä ihmisiä, ja kantajat yms. palveluntarjoajat hyörivät ympärillä ja kilpailevat siitä, kuka saisi tarjota palvelujaan. Olenkin oppinut Intiassa taidon sulkea kaiken ympäriltäni ja keskittyä vain omaan tekemiseeni. Tosin joskus tämäkin taito pettää, ja hermo menee. :-D
Itse taas en ole jostain syystä tuntenut koskaan oikein minkäänlaista vetoa Pohjois-Intiaan, vaikka siellä tosiaan olisi paljon kaikkea kiinnostavaa. Tunnen kai Etelä-Intian sen verran omakseni (ruokineen kaikkineen), että Pohjois-Intia tuntuu vieraalta, jopa vähän pelottavaltakin.
Haa, naistenlehtien palstoista tulikin mieleeni, että pitäisi ehkä taas tehdä uusi postaus niistä. Löysin nimittäin taannoin keinon, jolla voi lukea lehtiä netissäkin, joten nyt ei tartte enää matkustaa Intiaan, jotta pääsisin käsiksi lehtiin.
Mukavaa viikon ja kevään jatkoa!
Olen kyllä ehdottoman samaa mieltä siitä, että dokkarit (ja yleensä ei-intialaiset fiktioelokuvatkin) on ihan liian usein mässäileviä. Joko mässäillään kurjuudella tai mässäillään sillä, miten rikkaat elää ihan omissa sfääreissään.
PoistaKatsoin vähän aikaa sitten Käärmeenlumooja-dokumentin, joka löytyy vieläkin Areenasta. Siinä Aamir Khan kertoo, miten on pyrkinyt vaikuttamaan intialaiseen yhteiskuntaan tuomalla vaikeita asioita keskusteluun ja sitä kautta saamaan aikaan muutosta. Minusta se oli mielenkiintoinen näkymä Intiaan. Toisaalta henkilökuva Aamirista, toisaalta toi esiin niitä synkkiä puolia Intiasta mutta myös kertoi muutoksesta. Ja sitten kuitenkin samalla dokumentissa oli koko ajan läsnä se ihan tavallinen keskiluokkakin, josta tosi usein unohdetaan puhua dokkareissa ja elokuvissa. Mutta ei tämä ehkä ole kuitenkaan sellainen dokkari, jota kaipasit.
Katsotko intialaisia elokuvia? Bollywoodin tanssipätkät ei erityisemmin puhuttele itseäni, mutta olen nähnyt muutamia joista olen tykännyt, koska ne on nimenomaan tuntuneet kuvaavan ihan tavallisia ihmisiä ja naisillakin on ollut joku muu rooli kuin vain tanssia. Ainoa, jonka nimen nyt muistan on The Lunchbox. Saa vinkata hyviä elokuvia minullekin päin! :)
Ja joo, kannatan ehdottomasti uutta postausta naistenlehdistä! :)
Mukavaa viikkoa sinullekin!
-Anna
Kiitos vinkistä, Anna! Täytyy katsoa tuo Käärmeenlumooja pikapuoliin. Siellähän se Areenassa onneksi vielä oli. :-)
PoistaItseäni viehättäisi erityisesti sellaiset dokumentit, joissa kerrottaisiin ihan tavallisen ihmisten arjessa eri yhteiskuntaluokissa. Olisi kiva katsella, millainen näiden ihmisten ihan tavallinen päivä olisi – objektiivisesti ja ilman kannanottoja kuvattuna. Mutta suurelle yleisölle tämmöinen dokkari olisi varmaankin epäkiinnostava, kun se ei välttämättä herättäisi yhtä suuria tunteita kuin dramaattisemmat kuvaukset.
En katso nykyään intialaisia elokuvia, kun en katso oikein muitakaan elokuvia. En vaan jaksa keskittyä niin pitkään... Mutta silloin kun olen katsellut intialaisia elokuvia, ne ovat olleet tyypillisesti Tollywood-filmejä eli telugunkielisen elokuvamaailman tuotantoa. Käly suositteli taannoin muutamaa malajalaminkielistä elokuvaa, jotka kuulostivat kiinnostavilta, mutta en ole vielä löytänyt netistä sivustoa, jossa niitä voisi katsoa (ilmaiseksi) englanninkielisin tekstityksin.
Minäkin mielelläni skippasin aiemmin kaikki tanssikohtaukset, mutta nykyään katson niitä ihan mielelläni. Ne tavallaan kuitenkin kuljettavat tarinaa eteenpäin, ja ovathan se melkoista värien ja maisemien juhlaa. Vaativat kyllä uskomattoman määrän työtä!
<3
Ihana katsaus tällä(kin) kertaan Intiaan. Ihanan värikästä ja moninaista on elämä siellä. Juuri tuollainen aurinko kuva jotenkin on hyvin mieleen painunut noista Intian matkaohjelmista ja tietty ihmispaljous! Tuota vaan en käsitä kuinka palava halu ihmisillä on avioitua kaikissa (luulisin) kulttuureissa? Ja miksi mokomasta juhlasta tehdään niin suuri spektaakkeli?
VastaaPoistaAion kyllä kahlata paremmalla ajalla nuo sun linkit läpi samoin edellisen koosteen.
Kirjoitustesi perusteella haluaisin joskus matkata Intiaan :-D
-m
Ps. Olen ehken erimieltä Sarin helppoudesta. Lihavana ihmisenä kauhistun jo tiukkaa ja lyhyttä aluspaitaa :-D
Värikästä tosiaan on. Muistan kun ekan kerran kävin Intiassa vaatekaupoilla ja menin ihan sekaisin niistä kaikista väreistä, joita kaupoissa oli. Ihan sama, sopiko jokin väri mulle vai – mitä räikeämpi, sitä parempi. :-D
PoistaMielenkiintoinen kysymys, miksi häistä tehdään niin suuri spektaakkeli. Ehkä siinä on ainakin Intiassa kyse siitä (ja itse asiassa muistan lukeneenikin tästä jostain), että häät ovat oivallinen tilaisuus perheelle todistaa oma asemansa ja varallisuutensa, ja kaikki halauvat siitä syystä panna häissä parastaan. Mitä suuremmat ja näyttävämmät kekkerit, sitä vauraampi perhe.
Intia on kyllä hieno maa matkustella, vaikka siellä matkustelu vaatii joskus hyviä hermoja. ;-D Minä olen ollut siinä mielessä onnekas, että on ollut noita "alkuasukkaita" oppaina ja matkatovereina. :-)
Hyvä huomio! Se sarin kanssa käytettävä paita on todella tiukka eikä se jousta yhtään! Minäkin luulen, että minun saripaitani eivät enää mahtuisi minulle, kun on tullut vissiin tuota lihasta (tai sitten vaan laardia :-D) varsinkin ylävartaloon sen verran. Tässä yhtenä päivänä intouduin sovittelemaan vanhoja kurtia (tunikoita), jotka eivät myöskään jousta yhtään, ja tarvittiin ukkelin vetoapua, jotta ne saatiin päältä pois. :-D
beautiful images, and nice story to read...
VastaaPoistathank you for sharing
Thanks! :-)
PoistaKyllä jotenkin nauratti kun luin ja kävin lukemassa nuo sarin ja aluspaidan ostokset. Sulla on kyllä mahtavan hyvä tapa kuvailla ja pystyn jotenkin niin eläytymään tarinoihin. Mä menisin varmasti aivan "bananas" tuollaisessa väripaljoudessa. Ihania värejä. Mutta tälläisena punkerona kyllä toi aluspaita sais mut ahdistumaan.. Mua nauratti ku katsoin tuota kuvaa missä sulla paita oikeinpäin että jos itse olisin pistänyt samanmoisen väärinpäin niin ei olisi kyllä ryntäät mahtunut ku olisi ollut melkoinen napapaita.
VastaaPoistaMua ahdistaisi ihan hirveästi jos olisi pelkkiä ukkoja myymälä täynnä. Mutta onneksi sulla oli seuralaiset mukana niin pysyvät ukotkin aisoissa.
Juu sama juttu, että pää suorastaan sekosi, kun näin ekan kerran Intian vaatekaupat. Kaikki värit mulle heti! :-D
PoistaEn kyllä minäkään tykkäisi käyttää aluspaitaa joka päivä, niin kuin intialaiset tekevät (siis ne, jotka pukeutuvat päivittäin sariin, kuten anoppi). Minusta on tullut nykyään niin mukavuudenhaluinen, että vaatteet - varsinkaan yläosat - eivät saisi kiristää.
Minuakin ärsyttää ihan suunnattomasti, että kaikki vaatemyyjät ovat Intiassa aina miehiä, mutta minkäs teet. Nyt olen jotenkin jo tottunut siihen. Kunhan eivät tunge kanssani sovituskoppiin. ;-D
Ja piti vielä kommentoida hautausmaitakin. Värit olivat kuin lasten leikkipaikasta aika yllättävääkin että on noin värikästä, tosin Intiassa näyttää olevan värejä joka puolella. Alkoi naurattaa ku kuvittelin sua tuskan hikisenä haastateltavana :)
VastaaPoistaEikö sua ikinä pelota(ttanut) kun vieraat ukot tulee lähelle paikassa joka on syrjäinen ?
Hih, hautausmaasta tulee tosiaan mieleen ihan jokin leikkipaikka. :-) Hindujen keskuudessahan polttohautaus on tavallisinta, ja tuommoinen hautausmaa hautakivineen on ilmeisesti jonkinmoinen harvinaisuus.
PoistaMulla on omasta mielestäni aika hyvä vainu ihmisten suhteen, vaikka tietysti sekin voi joskus pettää. Intiassa (varsinkin etelässä) ihmiset ovat lähinnä uteliaita, vaikka joissakin paikoissa (esimerkiksi joissakin kaupunginosissa) tuntee kyllä silmät selässään, eivätkä kaikkien katseet ole ystävällismielisiä. Delhissä (kuten muissakaan pohjoisen suurkaupungeissa) en mielelläni liikkuisi yksin, sillä minulla on Delhistä parikin uhkaavaa kokemusta taksikuskeista. Onneksi selvisin kummastakin säikähdyksellä, kun pidin pääni kylmänä.
Anteeksi kun täällä taas vanhoja kaivelen :D Mutta kiitos ihastuttavista Intian kuvista, wau! Olen ennenkin miettinyt samaa kun olet näyttänyt noita intialaisia hautoja, että ne näyttävät hiukan joltain vanhoilta pelikoneilta! Aivan mahtavia, toivon että pääsen vielä joskus itsekin käymään intialaisella hautausmaalla.
VastaaPoistaToi kuvaus häiden ohjelmanumerona on kyllä äärimmäisen hämmentävä! Näytelläänkö niitä hääkuvia kaikkien vieraiden kanssa sitten aina vieraille jälkeenpäin? Oletko saanut katsoa albumeja täynnä häävieraita kyläillessäsi? :D :D Onneksi toinen ohjelmanumero kuitenkin on se ruoka!
Ja ohno toi remonttisuojaus hahahaha!! Toivottavasti keuhkosi selvisivät vahingoittumattomina :) Ymmärrän kyllä erittäin hyvin tarpeen tarttua hommaan nyt eikä huomenna. Silloinhan se on toimittava kun inspis iskee!
Sehän on vain kiva, kun joku löytää vanhojakin postauksia ja vielä viitsii kommentoidakin niitä! Kiitos, ihana. <3
PoistaKyllä mä olen katsellut jälkeenpäin toisten hääkuvia useammankin kerran. Aiemmin kuvat olivat tosiaan albumeissa, mutta nyt taitavat olla useammin sähköisessä muodossa esim. jossain google-albumissa, vai mitä ne nyt on. Onkin erityisen ärsyttävää olla ihminen, joka ei osaa hymyillä käskystä (tai osaan kyllä, mutta siitä hymystä näkee jo kilometrin päähän, että se ei ole aito vaan väkisin väännetty :-D).
Juu silloin se on tosiaan toimittava, kun inspis iskee. ;-D Varmasti siellä maalikaupassa olisi ollut jotain hengityssuojaimiakin (tai ehkä ei?!), jos olisi älynnyt kysyä, mutta nuorempana ei tullut ajateltua tällaisia asioita, kun sitä ajatteli olevansa kuolematon ja pysyvänsä ikuisesti terveenä.