Epäonninen automatka

Läksin tänään hakemaan ukkelia töistä, kuten niin monet kerrat aikaisemminkin. Tulin asutusalueellemme johtavan pikkutien jälkeen isomman tien risteykseen ja jäin odottamaan, että liikennepoliisi antaisi minulle luvan kääntyä päätielle. Siinä odotellessani näin, kun päätietä pitkin, minusta katsoen oikealta, tuli autoriksa (sellainen kolmipyöräinen keltainen hirvitys) hirvittävällä vauhdilla. Kun autoriksa oli kääntymässä sivutielle, kuljettaja menetti autoriksan hallinnan täysin. Autoriksa irtosi tiestä ja lensi kyljelleen - suoraan minun konepeltini päälle.

Tässä niitä paholaisia on, kokonainen lauma.
Kuvan autoriksat eivät liity tapaukseen.

Minä istuin autossa jähmettyneenä. Keltainen autoriksan raato makasi poikittain konepellilläni, ja sen etuosa oli ihan rusinana ja lasi tuusan nuuskana. Riksan kuljettaja alkoi kaivautui kuin vikkelä muurahainen ylös riksan oviaukosta, joka nyt siis osoitti taivasta kohti. Risteyksessä seissyt liikennepoliisi oli siinä samassa paikalla ja kiskoi hänkin kuskia riksasta ylös. Ehkä noin kymmenessä sekunnissa autoriksa oli nostettu pystyyn, riksa ja sen kuski olivat kadonneet kuin maan nieleminä ja liikennepoliisi seisoi taas risteyksessä ohjaamassa liikennettä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin edelleen autossa, enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä.

Lopulta havahduin ja nousin ulos, vapisten kuin haavanlehti. Katselin autoni vaurioita, jotka olivat onneksi huomattavasti vähäisemmät kuin tapauksen läheltä nähneenä olisin voinut kuvitella. Tiellä loikki ihmisiä, ja yritin paniikissa huudella heille, että sanokaa, mitä mun oikein pitää tehdä! Tiesin kyllä, että Intiassa toimintatavat onnettomuuden jälkeen ovat hieman erilaiset kuin Suomessa - paikalla ei ruveta vaihtamaan vakuutustietoja tai soittelemaan poliisille - mutta muuten minulla ei ollut mitään hajua, mitä minun oikein pitäisi tehdä.

Kaikki vain mulkoilivat minua, kunnes yksi paikalle osunut mies kysyi: "oletko tämän auton kuljettaja?". Kun vastasin myöntävästi, hän käski minun ajaa sivuun. "Tukit liikenteen", hän tokaisi. Aivan kuin minulla ei olisi ollut muita murheita sillä hetkellä! Vasta silloin ikään kuin heräsin ja ympärilleni katsottuani tajusin, että liikenne seisoi tiellä minun takiani, ja torvet soivat kuin viimeistä päivää.

Pelkäsin käynnistää autoa, koska epäilin, että moottori saattoi olla vaurioitunut jotenkin autoriksan makailtua sen päällä. Onneksi auto kuitenkin käynnistyi moitteetta. Ajoin hiljaa eteenpäin, risteyksen yli, enkä tiennyt, pitäisikö jatkaa matkaa vai jäädä odottelemaan. Kysymys kuuluu: mitähän minä oikein olisin jäänyt odottelemaan? Riksakuski oli luultavasti jo kilometrien päässä, ja liikennepoliisi mulkoili minua vihaisesti ja viittilöi minua menemään liikennettä tukkimasta.

Soitin hyvin sekavan puhelun miehelleni, mutta kielsin häntä ja hänen kollegaansa tulemasta paikalle. Lopulta läksin ajelemaan mieheni työpaikkaa kohti. Pikkuhiljaa vapinakin lakkasi, eikä sydän enää pyrkinyt ulos rinnasta.

Puolivälissä matkaa vastaan tuli mieheni toimiston yleismies, joka oli heti tapahtumasta kuultuaan lähtenyt moottoripyörällään hätiin. Hän tunnisti automme, teki u-käännöksen ja ajeli koko matkan perässäni miehen toimistolle. Vaikka toisaalta harmitti, niin silti tuntui ihan mukavalta, että minulla oli oma turvasaattue. :-) Toimistoa kohti madellessamme - keskinopeutemme oli ehkä kaksi kilometriä tunnissa, koska oli pahin ruuhka-aika - mies tutkaili pyöränsä selästä automme vahinkoja ja raportoi samalla kännykällään mieheni toimistoon, että "kaikki on ihan hyvin; madame on kunnossa, ja autoonkin on tullut vain pieni kolhu..."