Hyvää matkaa

Viime päivät ovat olleet todella raskaita. Iskä ei ollut ehtinyt asua hoivakodissa edes kahta viikkoa, kun toissa sunnuntaina tuli tieto, että hänen kuntonsa oli mennyt äkkiä niin huonoksi, että hoitajat kehottivat hakeutumaan Savonlinnaan pikaisesti. 

Päätin lähteä Savonlinnaan seuraavana päivänä eli maanantaina iltasella, kun olisin ensin käynyt mammografiassa (yhden löydöksen jälkeinen kontrolliaika, joka oli siirtynyt koronan takia) sekä koronatestissä. Olin löytänyt Messukeskuksesta Mehiläisen Express-koronatestipaikan, josta saisi tuloksen kuudessa tunnissa. Laskin, että jos lähtisin ajelemaan neljän maissa, en olisi vielä ehtinyt niin pitkälle, että harmittaisi ihan hirveästi kääntyä takaisin kotiin, jos testitulos sattuisikin olemaan positiivinen. Vähän hirvitti lähteä ajelemaan Savonlinnaan, sillä autoon oli syttynyt edellisellä viikolla jarrupalojen kuluneisuudesta kertova merkkivalo, ja huolto olisi ollut vasta keskiviikkona. Mutta ajattelin, että kai niillä jarrupaloilla vielä yhden reissun ajelisi. Kaasupoljin oli sentään kunnossa, ja se oli tärkeintä.

Olin ehtinyt käydä maanantaina mammografiassa ja koronatestissä ja päässyt juuri kotiin, kun siskolta tuli viesti, että iskän kunto oli huonontunut entisestään. Saattohoitopäätöskin oli jo tehty. Päätin lähteä siltä seisomalta ajamaan Savonlinnaan ja heitin matkalaukkuun vain jotain perustavaroita, mitä nyt käteen sattui. Unohdin käsilaukunkin kotiin, ja oli palattava hakemaan sitä.

Olin perillä Savonlinnassa neljän aikaan, ja koska iskän tilanne hoivakodissa oli vakaa, eristin itseni äiskän olohuoneeseen siksi aikaa, kunnes saisin testituloksen. 

En keksinyt sohvalla muutakaan tekemistä kuin räplätä kännykkää ja ottaa selfieitä, kun en halunnut koskea mihinkään äidin tavaroihin, jos minulla olisikin korona. Maskejakin minulla oli kaksi kappaletta päällekkäin, vaikka en tiedä, onko kaksi maskia sen tehokkaampi kuin yksi.

Nalle ihmettelee, miksi hänen pitää olla sohvalla, vaikka Enska-kaveri on toisessa huoneessa.

Puoli kuudelta sain vihdoinkin ilmoituksen negatiivisesta testituloksesta ja saatoimme lähteä hoivakotiin katsomaan iskää. 

Iskä oli aiemmilla käyntikerroillani kuntoutusosastolla nukkunut melkein koko ajan, eikä hän ollut osoittanut mitään tuntemisen merkkejä muuta kuin silloin, kun hän tunnisti hetkellisesti ukkelin ja ojensi kätensä. Nyt iskä alkoi itkeä, ja hänestä näki selvästi, että hän tunnisti minut. Oli järkyttävää nähdä, miten kuihtunut iskä oli, mutta sain sentään itkultani sanottua, että iskä oli minulle rakas. Koronallakaan ei ollut tässä vaiheessa enää mitään väliä: kun ihminen kuolisi joka tapauksessa pian, varotoimista ei tarvinnut enää välittää, vaan tärkeintä oli olla läsnä ja lähellä. Ei tarvinnut käyttää maskeja tai säilyttää välimatkoja, ja vieraita sai olla yhtä aikaa juuri niin monta kuin halusimme.

Tiistaina lääkäri päätti lopettaa kaikki iskän lääkkeet, ja jäljelle jäivät vain kipulääkkeet, joita sai antaa niin paljon kuin iskä tuntui tarvitsevan. Tärkein asia olisi nyt se, että iskä saisi viettää viimeiset hetkensä mahdollisimman kivuttomana. Hoitaja kysyi meiltä myös, mitä vaatteita haluaisimme iskän päälle tämän viimeiselle matkalle. Oliko iskällä jotain lempivaatteita, jotka haluaisimme hänen ylleen? Kysymys oli vähintäänkin hämmentävä mutta valmisti meitä jollakin tavalla siihen ajatukseen, että tältä tieltä ei ollut enää paluuta.

Olin luullut aiemmin, että kuolema tulisi yllättäen ja veisi hetkessä, mutta seuraavien päivien aikana kävi tuskallisen selväksi, että kuolema onkin prosessi. Ensin ihminen lakkaa syömästä ja juomasta. Kun ihminen ei saa enää nestettä missään muodossa, loppu ei ole – ihan maalaisjärjellä ajateltunakaan – enää kovin kaukana. (Saattohoitovaiheessa ei anneta enää suonensisäistä nestytystä, koska siitä olisi usein enemmän haittaa kuin hyötyä.) Sitten tulee hengityskatkoksia. Ensin katkokset ovat lyhyitä, mutta päivien mittaan ne pitenevät. Kaksikymmentä sekuntia, kolmekymmentä sekuntia, viisikymmentä sekuntia. Iskän rintakehän liikkeet tulivat tutuiksi, ja hengitys kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun terve ihminen hengittää kevyesti ja äänettömästi, kuoleva ihminen vetää hengityskatkoksen jälkeen happea keuhkoihinsa kaikin voimin. Hapenpuutos aiheuttaa puolestaan sen, että kasvojen väri alkaa muuttua. Nenän ympäristö muuttuu kalvakammaksi, ja poskien punoitus katoaa. Iskä oli aina ollut taistelijaluonne, eikä hän antanut tälläkään kertaa helposti periksi, vaan taisteli viimeiseen asti.

Torstaina oli minun syntymäpäiväni, ja vielä keskiviikkona iskä oli tuntunut ymmärtävän, mitä juttelin hänelle. Muistelin iskälle silloin minun syntymäni aikaisia tapahtumia, joista olimme jutelleet äidin kanssa aiemmin. Iskä oli ollut syntymäni aikaan matkatöissä rakennuksilla mutta oli astunut siellä naulaan ja joutunut sairauslomalle. Niinpä äidillä oli sitten ollut kaksi lasta hoidettavanaan, toinen vähän isompi ja toinen pienempi. Minusta näytti siltä, että iskää hymyilytti, kun muistelin hänelle tapahtunutta.

Saattohoidossa hoidetaan myös omaisia, ja hoitajat toivat meille ruokaa ja juomaa, jos niin halusimme.

Tostaina iskä ei enää reagoinut puheisiin eikä kohdistanut katsettaan. Pupillit olivat kääntyneet melkein yläluomien alle, ja – äidin sanojen mukaan – iskä katseli jo tuonpuoleiseen. Hengityksen raskaus tuntui riippuvan asennosta, ja oikealle kyljelle käännetty asento tuntui olevan erityisen tuskallinen, kun iskä haukkoi hengityskatkojen jälkeen henkeään tavallista voimallisemmin. Iskä varmaankin tunsi tukehtuvansa, sillä hänen silmistään näkyi kauhu. Iskän tuskan näkeminen tuntui hirveältä, ja silloin ajattelin, että nyt tiedän, mikä on kauhein asia maailmassa: nähdä kuolevan läheisen kärsivän. Vaikka minulta leikattaisiin hammaslääkärin tuolissa kallo kahtia, niin se ei olisi mitään tähän verrattuna. Emme äidin kanssa tajunneet heti, että iskän tuskaisuus johtui huonosta asennosta, mutta kun tajusimme sen, pidimme huolen siitä, että iskä oli koko ajan enemmän tai vähemmän vasemmalla kyljellään, jossa hänellä näytti olevan vähän helpompi olla. Mitä helvetin väliä jollain painehaavoilla on enää tässä vaiheessa? 

Iskän ikkunan takana paistoi kaunis kevätaurinko.

Torstaina olin niinkin epätoivoinen, että rukoilin, että jumala tulisi ja ottaisi iskän jo luokseen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta ajatus siitä, että iskän kärsimykset jatkuisivat vielä mahdollisesti päiviä, tuntui sietämättömältä. Onneksi – kaikesta huolimatta onneksi – olimme kuitenkin saaneet olla iskän kanssa nämä päivät ja saaneet vielä jonkinlaisen yhteyden iskään useamman kerran. Olin ehtinyt kertoa iskälle jo moneen kertaan, kuinka rakas ja tärkeä hän oli, ja yhtenä päivänä iskä oli tuntunut yrittävän vastatakin jotain, mutta kurkusta oli tullut vain korinaa.

Perjantaiaamuna puhelimeni soi seitsemän jälkeen, ja vaikka olin osannut odottaa puhelua, silti se pelästytti. Meillä oli ollut yösoittojärjestelmä, että toivoimme hoitajan soittavan jonkun meistä (yleensä minun) numeroon yöllä, jos iskän vointi huononisi äkillisesti ja saattaisimme vielä ehtiä hyvästelemään iskän. Jos taas yöhoitaja löytäisi iskän yöllä kuolleena, aamuhoitajan oli määrä ilmoittaa meille asiasta. Torstai-iltana yöhoitaja oli vaikuttanut vähän huolestuneelta, miten hän ehtisi ennakoimaan iskän kuoleman ja kutsumaan meidät ajoissa paikalle, mutta me olimme siskon kanssa rauhoitelleet hoitajaa ja sanoneet, että olimme ehtineet sanoa iskälle hyvästit jo moneen kertaan. Sydän pamppaillen vastasin aamulla puhelimeen ja sain kuulla hoitajalta, että iskä oli nukkunut pois kello 4.43. Yöhoitaja oli käynyt katsomassa iskää puolen tunnin välein ja antanut vielä hetkeä aiemmin kipulääkettäkin, joten iskä sai todennäköisesti lähteä maailmasta ilman kipuja.

Hoitaja kysyi puhelimessa, haluaisimmeko tulla vielä katsomaan iskää. Minä en olisi välttämättä halunnut nähdä iskää enää kuolleena, mutta koska äiti halusi käydä vielä hyvästelemässä hänet, minä ja sisko lähdimme molemmat mukaan äiskän tueksi. Iskän huone oli laitettu kauniiksi, ja siellä oli rauhallinen tunnelma. Remonttimiehet, jotka olivat kiusanneet meitä remonttimelulla ihan iskän oven takana koko viikon, oli ilmeisesti hiljennetty käyntimme ajaksi, sillä remonttimiehet vain seisoskelivat tekemättä mitään. Iskän sängyn vierellä yöpöydällä oli valkoinen liina, ja sen päällä oli enkeli sekä kynttilä. Iskä oli peitetty hänen omalla valkoisella pussilakanallaan, ja rinnan päälle oli asetettu pieni kukkakimppu. Äiti nosti pussilakanan iskän kasvojen päältä syrjään, ja lakanan alta paljastuivat kasvot, jotka olivat kyllä iskän mutta jotka näyttivät varsin erilaisilta kuin vielä eilen. Kasvoilta oli kadonnut kaikki väri, ja kasvot oli nyt kellertävät. Silmien päälle oli laitettu pienet valkoiset laput, ja leuan ja pään ympärille oli kiedottu sideharsoa. Siinä makasi meidän iskä, joka haaveili vielä vuosi sitten, että kunpa hän saisi vielä joskus vetää perässään asuntovaunua.

Olin aina pelännyt kuolleen ihmisen näkemistä, mutta tilanne ei ollutkaan mitenkään pelottava. En nähnyt sängyllä ruumista, vaan näin siinä iskän. Rintakehä ei enää kohoillut eikä laskenut, vaan iskä oli saanut rauhan. Äiti silitteli iskää ja ihmetteli, kun iskä oli vielä lämmin. Käsi oli kuitenkin jo kylmä. Iskä tultaisiin hakemaan yhdeltätoista keskussairaalaan, ja äitiä suretti, kun iskälle oli jäänyt väärät vaatteet päälle. Iskälle tulisi näissä vaatteissa kylmä, kun ei ollut sitä lämmintä neuletakkia päällä. Vaikka olimme kasanneet iskän lähtövaatteet kassiin valmiiksi ja laittaneet kassin iskän huoneen kaappiin, emme olleet kuitenkaan tulleet sanoneeksi vaatteista hoitajille mitään. Hoitajat eivät enää voineet vaihtaa vaatteita iskälle, mutta otimme pussin mukaamme, koska ehkä hautaustoimisto voisi vielä vaihtaa oikeat vaatteet iskän päälle.

Kun lähdimme hoivakodista hoitajan saattamana, hoitaja kiitteli meitä siitä, että meillä oli ollut mahdollisuus olla iskän luona viimeiset päivät. Monella ei ollut kuulemma ketään, vaan moni joutui valmistautumaan kuolemaan ihan yksin. Kuollut ei saa muistoja mukanaan hautaan, mutta iskän kasvoista olin nähnyt monta kertaa kuluneiden päivien aikana, että hän oli tajunnut meidän olevan läsnä ja että läsnäolomme oli todellakin ollut merkityksellinen asia. Aiemmin viikolla hoitaja oli kertonut meille, että kuulo on viimeinen aisti, jonka ihminen menettää. Vaikka ihminen ei siis pystyisikään enää näkemään toista, hän pystyi vielä kuulemaan, ja erityisesti läheisten ihmisten äänet rauhoittavat. Olimmekin pitäneet tiukasti huolen siitä, että iskällä oli kuulolaite aina korvassa. 

Emme oikein tienneet, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, joten päätimme suunnata suorinta tietä hautaustoimistoon. Siellä varmasti osattaisiin neuvoa. Kun avasimme hautaustoimiston oven, vastassa oli niin pramea toimisto, että en ollut nähnytkään vähään aikaan sellaista. Kuolema on ilmeisen tuottoisa bisnes. Kellarikerroksesta alkoi kuulua pian askeleita, ja ylös rappuja kiipesi mies, joka kyllä arvasi, mitä varten olimme tulleet, vaikka emme oikein osanneetkaan muotoilla asiaamme hänelle. 

Aloimme miettiä yhdessä hautajaisten yksityiskohtia – hautaus vai tuhkaus, päivämäärä, pappi? Oliko meillä toiveita papin suhteen, ja saisiko pappi olla esimerkiksi nainen? Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että joillekuille papin sukupuolellakin saattaisi olla merkitystä. Saimme kuulla, että kappelin vuokraus maksaisi meille 400 euroa, koska iskä ei ollut kuulunut kirkkoon. Jos iskä olisi kuulunut kirkkoon, kappeli olisi ilmainen. Sillä yksityiskohdalla ei näyttänyt olevan merkitystä, että maksaja olisi äiti ja että äiti kuului kirkkoon. 

Sitten oli aika valita arkku ja tuhkauurna. Siirryimme miehen perässä kellarikerrokseen, jossa oli valtava valikoima erilaisia arkkuja. 

 

Arkut tuntuivat varsin tyyriiltä, sillä melkein kaikki maksoivat yli 1000 euroa. Mutta arkut tehtiin käsityönä, ja käsityöhän tunnetusti maksaa. Pohdiskelimme, että eipä ihme, että jotkut tekevät arkkunsa itse, ja saimme kuulla hautaustoimiston mieheltä eräästä asiakkaasta, joka oli tehnyt niin huonon arkun, että se oli meinannut hajota kesken hautajaisten. Kaikkea sitä. 

Arkun jälkeen oli aika valita tuhkauurna. Uurnat olivat aika pieniä, mutta kyllä semmoiseen kuulemma yhden ihmisen tuhkat mahtuisivat. Paitsi kerran, kertoi hautaustoimiston mies. Yksi vainaja oli painanut 260 kiloa, ja hänelle oli jouduttu hankkimaan kaksi uurnaa, jotta koko mies oli saatu mahtumaan uurnaan. Muistotilaisuus saatiin järjestymään kolmen viikon päähän, ja vieraita saisi kuulemma tulla paikalle korkeintaan kymmenen. Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka säädökset vielä tänä aikana muuttuisivat.

Perjantaina oli uskomattoman kaunis, lämmin ja keväinen päivä. Äiti ihmetteli, kuinka talitintit lauloivat, vaikka iskä oli lähtenyt pois. Elämä jatkui, kaikesta huolimatta. 

Pörre tietää, että rakas vinkulelu on uunin päällä, ja se pitäisi saada alas nyt justiinsa.

Hahaa, sainpas sen.

Savonlinnassa koirienkin pitää käyttää maskia.

Kuolema on ollut minulle aina arka ja ahdistavalta tuntuva asia, ja olen vältellyt sen ajattelemista kaikin keinoin. Nyt kun olen katsonut kuolevaa ja kuolemaa silmiin, olo on vähän kaksijakoinen. Toisaalta ei tunnu missään: ihmiset syntyvät ja kuolevat, mitä siitä! Toisaalta kokemus järkytti syvästi, ja koko elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Mitä väliä on ponnistella minkään asian puolesta, kun lopputuloksena on kuitenkin kuolema? Mitä järkeä on tavoitella onnea ja rakastaa, kun ihmisen tili tyhjenee ja kaikki pyyhkiytyy pois sillä hetkellä, kun ihminen kuolee? 

Kun herään yöllä vessaan, mieleeni tulevat iskän keltaiset kasvot, silmälaput ja pään ympärille sidottu sideharso. Sitten en saa vähään aikaan unta, kun pitää miettiä kaikenlaista. Kaiholla muistelen niitä aikoja, kun Sebastian Rejmanin nimen muisteleminen keskellä yötä harmitti. Voisinko saada ne ajat takaisin?