Olisinpa kuin silloin ennen

Nyt kun olen viikon verran huhkinut, olen vihdoinkin saanut palautettua kuvat takaisin niihin postauksiini, joista olin kuvat poistanut. Homma ei ollut mikään miellyttävä eikä kovin pienikään, sillä kuvia piti lisätä kaiken kaikkiaan 573 kappaletta! Oli melkoinen homma etsiä kuvat koneelta tai toiselta kovalevyltä, pienentää ne ja lisätä takaisin postauksiin, mutta nyt se on tehty. Juhuu! Jatkossa olen sitten vähän varovaisempi.

Kuvien lisäämisen jälkeen olin sen verran utelias, että päätin käydä Picasassa katsomassa, kuinka paljon muistia 573 kuvaa oli vienyt. (Bloggerhan tallentaa blogikuvat Picasaan, joten sieltä voi käydä tarkistamassa, paljonko on käyttänyt omasta 5 120 megan kiintiöstään.) Ennen kuvien lisäämistä olin käyttänyt kiintiöstäni 18,94 prosenttia, ja hieman jännitti, paljonko minulla olisi tilaa jäljellä noin monen kuvan lisäämisen jälkeen. Hämmästys oli suuri, kun luku ei ollutkaan kasvanut vaan päinvastoin pienentynyt: nyt olen käyttänyt kiintiöstäni vain 3,76 prosenttia! Tämä on minusta kovin omituista, mutta pääasia, että kuvatilaa on!

Kukaan normaali ihminen ei varmaan rupeaisi tuollaiseen älyttömään kuvaoperaatioon, ja tuskin minäkään olisin ruvennut, jos tilanne olisi toinen. Vietän nimittäin suuren osan päivästäni puoli-istuvassa asennossa sohvalla, ja tässä asennossa tekemisvaihtoehdot ovat aika vähissä. Oli siis hyvää aikaa tehdä toistamiseen se, minkä olin jo kerran tehnyt!

Kerroin aiemmin polvestani, joka kipeytyi ajaessani Tirupatista Hyderabadiin. Vasen polvi jumiutui paluumatkalla jotenkin (menomatkalla oli jumiutunut oikea polvi), ja kävelykin oli ajamisen jälkeen vaikeaa. Se oli kuitenkin vasta alkua. Polvi meni huonompaan jamaan ja lopulta pitempiaikainen seisominenkin (esimerkiksi ruokaa laittaessa) muuttui vaikeaksi. 

Kävin näyttämässä polveani lääkärille, yhdelle vanhalle kurpalle, joka antoi minulle diagnoosiksi synoviitin eli nivelkalvon tulehduksen. Hänen antamansa lääkkeet ja jumppaohjeet eivät kuitenkaan tuntuneet auttavan, ja polvi tuntui menevän vain huonommaksi. Oireetkaan eivät minusta sopineet synoviittiin lainkaan (minä valelääkäri olin tietysti löytänyt jo netistä itselleni oikean diagnoosin), joten menimme lopulta toiselle lääkärille, toisen tuttavan suosittelemalle ortopedille.

Muutama lääkäri.

Tämä lääkäri osoittautui oikein päteväksi ja asialliseksi kaveriksi, vaikka hänenkin tutkimuksensa oli kovin pikainen. Diagnoosi oli sama, jota olin itsekin epäillyt: kondromalasia eli polven rustonpehmentymätauti, joka tunnetaan myös 'juoksijan polvena'. Olin itse päätynyt tähän vaivaan siksi, että siihen liittyy ns. teatterioire, jossa nimenomaan pitkäaikainen istuminen aiheuttaa polvikipua. Muihin polvivaivoihinhan liittyy tavallisesti rasituksessa (esimerkiksi portaita noustaessa) ilmaantuva kipu. Lääkäri määräsi taas lääkkeitä ja antoi jumppaohjeita, koska kondromalasiassa on tärkeää vahvistaa reisilihaksia, jotta polven liike ohjautuisi oikein. Lääkäri neuvoi, että voisin tehdä kaikkia tavallisia arkitoimintoja, kunhan vain välttäisin juoksemista, portaiden nousua, kyykkimistä ja kaikkea muuta, mikä käy erityisesti polviin.

Paneuduin polven kuntoutumiseen oikein tosissani. Ajastin kännykän hälyttämään kahden tunnin välein, jotta muistaisin varmasti jumpata tarpeeksi monta kertaa päivässä. Kännykän jatkuva piippaus ärsytti aluksi hirveästi, kun meneillään oleva tekeminen piti aina keskeyttää, kun piti ruveta jumppaamaan reisilihaksia. Lopetin autolla ajamisenkin, vaikka autonkuljettajan kyydittävänä oleminen tuntuukin minusta niin vastenmieliseltä, että en pysty sitä sanoin kuvailemaan. Takapenkillä istuessani tunnen itseni ihan valkoiseksi eurooppalaiseksi herraksi (tai tässä tapauksessa rouvaksi!), joka käyttää intialaisia hyväkseen. En tunnu pääsevän tästä ajattelutavasta millään eroon, vaikka tiedän, että ajaminen ja ihmisten kuljettaminen on autonkuljettajalle työtä siinä missä opettajalle on opettaminen tai myyjälle tavaroiden kauppaaminen.

Anopin auttamisvimma nousi aivan uusiin sfääreihin, ja hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa, lääkkeensä ja ruokansa ovat saaneet minut useasti hermoromahduksen partaalle. Anopin mielestä kaikki paranee ilmeisesti ruoalla ja ihminen on sitä, mitä hän syö: jos vika on luissa, niin silloin pitää syödä luita! Anoppi onkin keitellyt minulle jatkuvalla syötöllä mausteista luuydinkeittoa, jossa ei ole mitään muuta kuin paksua ruskeaa lientä ja liemessä pitkään keitettyjä luita. Keiton juju on se, että luiden sisällä oleva luuydin pitäisi imeä suuhun, koska luuytimessä on ravinnon kannalta se kaikkein tärkein. Minusta luuydin näyttää ihan paskakikkareelta, eikä luuydin kuulosta muutenkaan erityisen houkuttelevalta, joten olen vain lipikoinut lientä. Luulen, että olen aika lähellä sitä pistettä, että olen saanut tarpeeksi luuydinkeittoa koko loppuelämäkseni. 

Aluksi polvivaivojen ilmaantuessa surin sitä, että en päässyt juoksemaan tai liikkumaan muutenkaan. Viikkojen kuluessa haaveet ovat kuitenkin karisseet ja muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi. Juokseminen tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta - toivoisin edes pystyväni istumaan tuolilla, kuten normaalit ihmiset. Kauhulla ajattelen jo sitä, että minulla on reilun kuukauden päästä lento Suomeen. Kuinka ihmeessä pystyisin istumaan lentokoneessa toistakymmentä tuntia, kun tunnin istuminenkin tuottaa tuskaa?!

Kaikista varotoimenpiteistä ja jumppaamisesta huolimatta polvi ei siis ole läheskään kunnossa. Jos lepään parin päivän ajan täysin, polvi tuntuu lähes normaalilta, mutta kun taas intoudun tekemään jotain, kuten laittamaan ruokaa tai ajamaan autoa, saan maksaa yrityksestäni karvaasti. Sunnuntainen autoajelukin kostautui heti, sillä kotiin palatessamme polvi oli jäykkä ja holtiton, ja sunnuntai-ilta ja maanantai menivätkin taas aika lailla vaakatasossa. 

Äitini ihmetteli, kuinka minulta ei ollut otettu mitään verikokeita - kyseessä saattaisi olla reaktiivinen niveltulehduskin, joka näkyisi ainakin kohonneina CRP-arvoina. Ukkelin lääkäriserkun mielestäkin oli hyvä sulkea pois kaikki reumaan liittyvä, koska minulla on taas silmäkin vuotanut, ja se voi kuulemma olla reuman oire.

Ukkeli on joskus aiemmin käyttänyt yhtä laboratoriota, joka tekee myös kotikäyntejä, ja tilasimme nytkin verinäytteen ottajan kotiin. Minusta tuntui hupaisalta odottaa kotona verinäytteen ottajaa - ihan kuin olisin odottanut pizzaa saapuvaksi.

Mies tuli sovittuna ajankohtana puoli yhdeksältä aamulla ja leväytti "työkalupakkinsa" meidän ruokapöydälle. Pakissa eli pienessä pahvilaatikossa oli näyteputkiloita, paperilappuja, pumpulitolloja, pieniä laastareita ja virtsanäytteen ottoon tarkoitettuja purkkeja.

Tunnollinen bloggari ottaa tietysti salakuvan kännykällään, hih.

Verinäytteen otto sujui oikein näppärästi, ja samalla otettiin hieman näytteitä ukkeliltakin, joka kävi vielä pissimässä purkkiinkin. Lopuksi verikokeet maksettiin. Kotikäynnistä veloitettiin kokonaiset 100 rupiaa, siis noin 1,40 euroa! Pari tuntia miehen lähdön jälkeen tuli tekstiviestinä käyttäjätunnus ja salasana, joiden avulla verikokeiden tuloksia pääsisi tarkastelemaan netissä, ja jo kuuden tunnin päästä kokeiden ottamisesta tulokset olivat valmiit! Palvelu toimi minusta kertakaikkisen loistavasti, ja ajattelinkin, että joissakin asioissa Intia on todellakin edelläkävijä. Intia voisi (ukkelin sanoja lainatakseni) olla vieläkin edistyneempi, jos korruptio ei olisi täällä niin suuri ongelma.

Verikokeiden tulokset olivat normaalit muuten kuin lymfosyyttien osalta, jotka olivat koholla. Mitään reumaan viittaavaakaan ei löytynyt, ja CRP-arvokin oli normaali. Lymfosyyttien koholla oleminen ei sekään kuulemma aiheuta mitään lisätoimenpiteitä.

Seuraava askel on sitten kai magneettikuvaus, johon en kyllä ole vielä ainakaan tällä viikolla menossa. Vaikka kuvauslaite olisikin avointa mallia, joka sopii ahtaanpaikankammoisille, kuten minulle, kuvaus pelottaa minua jo niiden ääntenkin takia. Kaiken lisäksi minua hirvittää se, mitä kuvauksesta mahtaa paljastua. En taida haluta kuulla esimerkiksi sellaista, että polvirustoni ovat (oikea polvikaan ei ole täysin normaali, vaan sekin oireilee aina välillä) kuluneet niin huonoiksi, että koko loppuelämäni tulee olemaan tällaista makaamista ja kivun kanssa taistelua. Toisaalta, vaikka tieto ehkä lisääkin tuskaa, tämä tilanne on kyllä niin turhauttava ja raivostuttava, että olisi ehkä hyvä saada asiaan jonkinlainen selvyys.

Tähän loppuun on pakko laittaa yksi vanha valokuva, johon törmäsin valokuvia palautellessani. Otin tämän kuvan yhdellä suomalaisella kesämökkireissulla huussikirjasta, ja tuo kakkoskohta kyllä tiivistää intialaisen pukeutumisen ytimen aika hyvin.