Joulupukki teki oharit

Käväisi se joulu täällä Intiassakin, vaikka en olisi etukäteen uskonutkaan. Aatto oli täällä ihan tavallinen työpäivä, kuten oli myös tapaninpäivä (vain joulupäivä oli vapaapäivä), ja minulta oli joulumieli aika lailla kadoksissa aattoiltaan asti. Kun ilta rupesi hämärtymään, sytytin kynttilät, joita olin säästellyt jouluaattoa varten, ja kun ulkona alkoi olla pimeää, alkoikin tuntua jo paljon jouluisemmalta. Minua oli kaihertanut päivän mittaan moneen otteeseen, kun olin miettinyt, mitä tekisin mihinkin aikaan, jos olisin Suomessa, mutta sitten päätin, että nyt tämä vatvominen saa loppua! Kun en kerran kuitenkaan sitä suomalaista joulua tänne saa, miksi en nauttisi täysillä aivan erilaisesta joulusta?

Minua ärsyttää suomalaisessa joulussa pakollinen kotona kärvistely: mikään paikka ei ole joulunpyhinä auki, kaikki sulkeutuvat koteihinsa, eivätkä edes bussit ja junat kulje. Yhden päivän vielä sitä hyssyttelyä kestäisin, ja kaksikin menisi kituutellen, mutta kolmas päivä on ihan liikaa, ja tapaninpäivänä olen jo tylsyyskuoleman partaalla. Kun aikaa tulee kaiken lisäksi tapettua syömisellä, syömisellä ja syömisellä, itseinho on tapaninpäivänä on huipussaan, kun kaikki vaatteet tuntuvat ratkeavan liitoksistaan, eikä päälle mahdu suosiolla kuin pukilta saatu pyjama.

Nyt kun en päässyt viettämään suomalaista joulua, päätinkin lopulta ottaa ilon irti ihan päinvastaisesta joulunvietosta. Kerrankin ei tarvitsisi kärvistellä kotona! Täällä kaikki paikat olivat joka päivä (jopa joulupäivänä) auki, eikä ulkonakaan tarvinnut paleltua. (Minulla ei todellakaan ole mitään pakottavaa tarvetta maleksia kaupoissa joka päivä, vaan minua ahdistaa jouluna lähinnä se tieto, että mihinkään ei voi mennä, vaikka haluaisikin.)

Kun ukkeli siis ehdotti, että menisimme aattoaterialle johonkin ravintolaan, suostuin ehdotukseen riemumielin. Niin minun ei itse tarvitsisi tehdä ruokaa, vaan voisin istua valmiiseen pöytään, eikä tarvitsisi katsella päivästä toiseen jääkaapissa pyöriviä jouluruoan jämiä. Monissa ravintoloissa oli tarjolla aattona erityinen joulupäivällinen ja joulupäivänä brunssi, joten ei tarvinnut muuta kuin valita sopiva paikka. Minulla oli aattoillan suhteen vain kaksi toivomusta: halusin kuulla joululauluja (mieluiten livenä, mutta koska arvelin, että live-esitystä en varmaankaan tulisi kuulemaan, päätin tyytyä nauhalta tuleviin lauluihinkin ) ja halusin saada ympärilleni edes vähän jouluista tunnelmaa. Ruoallakaan ei ollut kovin suurta väliä, kunhan jotain jouluista ruokaa olisi - ja sitä olisi riittävästi!

Loppujen lopuksi sain kaiken, mitä olin toivonutkin. Kuulin joululauluja, ja kaiken lisäksi livenä!

Tonttukuoro.

Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi, ja joulutunnelmaakin löytyi.

 

Jälkiruokaihmisen paratiisi - ja tässä on vasta osa jälkkäreistä!

Kalkkuna poikineen.

Eka alkupalalautaseni - kaiken muun söin, paitsi parsakaalin.

Jos jatkossa vielä vietämme jouluja Intiassa, niin mieluusti omaksun tällaisen perinteen: jouluateria syödään jossain muualla kuin kotona. Ruokaa saa arkena valmistaa ihan tarpeeksi, ja kun kerran jouluruokaa ja -tunnelmaa on tarjolla muuallakin, mieluusti istun valmiiseen pöytään. Joulupuuronkin keitin vasta joulupäivänä, ja voi että se olikin hyvää. En polttanut puuroa edes pohjaan, ja tunnelma oli muutenkin katossa, kun ukkelin kanssa saimme kanelin käytöstä melkein riidan aikaiseksi.
  
Joulu näkyi kaupungillakin aika tavalla: kauppoihin oli aseteltu joulukuusia, kauppojen eteen jouluasetelmia ja näyteikkunoihin joulupukkeja ja muita joulukoristeita. Hupaisimmat joulukoristelut taisin nähdä yhden viinakaupan ikkunassa, jossa viskipulloille oli laitettu tonttulakit "päähän". 

Piparkakkutaloja myynnissä.

Kuusi, lumiukko ja pari jouluista autoa.

Joulutorttu.

Nämä valot eivät kylläkään olleet mitään jouluvaloja, vaan asetelmat oli pystytetty erään Visnu-temppelin lähelle Vaikuntha Ekadasi -juhlapäivän kunniaksi. Minusta nämä olisivat käyneet kyllä jouluvaloistakin!

Kävimme myös kirjamessuilla, jotka järjestetään Hyderabadissa joka joulukuussa. Olimme vain niin typeriä, että menimme messuille keskellä päivää, jolloin messualueen auringonpaisteessa oli kuuma kuin pätsissä (joulusauna?).

En kovin helposti kavahda kuumuutta, mutta nyt kuumuus oli jotenkin niin tukahduttavaa, että en jaksanut oikein keskittyä kirjavalikoiman tutkimiseen, joten kirjat jäivät ostamatta.

Alueen keskellä olevan katoksen suojissa oli alkamassa kirjoituskilpailu koululaisille, ja aiheena oli "ajatuksia paremman Intian puolesta".

 

Valmistautumassa kilpailuun.

Esitteillä oli myös paikallinen AviatorS-akatemia, ainoa koulu Intiassa, jossa opetetaan kaikki, mikä liittyy pienoislentokoneilla lentämiseen ja niiden kokoamiseen.  Enpä ole aiemmin tiennyt, että sitä varten tarvitaan oikein oma koulukin.

Tapaninpäivän iltana suunnistin pitkästä aikaa Shilparamamiin, läheiseen käsityö- ja kulttuuripuistoon, jossa piti puoli seitsemältä alkaa bharatanatyam-tanssiesitys. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä perinteistä intialaista tanssimuotoa livenä, mutta nyt oli sopiva tilaisuus siihen. Polvenikin on jo sen verran paremmassa kunnossa, että voin taas ajaa autoa ja liikkua yksiksenikin. Vieläkään en uskalla hirveän pitkälle lähteä, ettei polvi mene taas ihan kaameaan kuntoon, mutta lähialueiden tutkiskelukin tuottaa melkoista iloa, kun saan mennä sinne itsenäisesti, olla ja kuljeskella.

Shilparamamissa on meneillään kaksi viikkoa kestävä All India Crafts Mela, ja myynnissä on käsitöitä kaikkialta Intiasta. Puistossa myydään käsitöitä muulloinkin, mutta näiden näyttelyjen aikaan myyntikojuja on paljon enemmän kuin tavallisesti. Asuimme aiemmin Shilparamamin suunnalla, ja kävin silloin puistossa aika usein, mutta nyt kun asumme eri suunnalla kaupunkia, en ole käynyt Shilparamamissa pitkään aikaan. Edellisestä kerrasta saattaa hyvinkin olla puolitoista, ehkä jopa kaksi vuotta.

Shilparamamissakin oli joulu. 

Tykkään yleensä vain kuljeskella Shilparamamin puistomaisella alueella, katsella ihmisiä ja käsitöitä ja ehkä ostaa jotain syötävää jostain kojusta. Käsitöitä ostan Shilparamamista hyvin harvoin, koska inhoan kojujen yli-innokkaita myyjiä, jotka minut nähdessään syöksyvät kojujensa uumenista kaupittelemaan shaaleja, kasseja ja milloin mitäkin.

Kello tuli puoli seitsemän, joten suuntasin kohti amfiteatteria, jossa tanssiesityksen piti alkaa. Katsomo oli kuitenkin ihan tyhjä, eikä lavallakaan näkynyt ketään.

Ihmisiä kuitenkin saapui paikalle, joten minäkin istuin katsomoon odottamaan. Pian lavalle ilmestyikin vanha ukko, joka ei kylläkään näyttänyt miltään eksoottiselta tanssijalta.

Ukko kuulutti, että alkamassa oli tietokilpailu ja komediashow. Tietokilpailuun kannattaisi kuulemma osallistua, koska oikein vastanneet palkittaisiin. Tämäpä jännittävää!

Ensimmäinen kysymys kuului seuraavasti: jos pellolla on 60 lammasta, ja niistä karkaa neljä, montako jää jäljelle?

Yleisön joukossa, vanhan ukon apulaisena, liikkui nuori mies mikrofoni kädessään valmiina syöksymään sellaisen henkilön luokse, joka viittasi tietävänsä vastauksen. Ei mennytkään kauan, kun eräs keski-ikäinen nainen nosti kätensä pystyyn ja  ilmoitti rohkeasti mikrofoniin, että jäljelle jäi kaksi lammasta. Lavalla seissyt ukko hieman kakisteli vastauksen kuullessaan, jolloin nainen toisti vastauksensa närkästyneenä mikrofoniin: "kaksi, kaksi jää jäljelle!" Tämän jälkeen ukko totesi: "Aivan oikein! Kyllä tähän voi vastata noinkin. Tähän kysymykseen on oikeastaan kaksi mahdollista vastausta. Toinen vastaus olisi 56, mutta kaksikin on oikea vastaus." Naiselle tuotiin palkinnoksi kuulakärkikynä, ja tietokilpailu jatkui. Palkinnoksi tuli aina kynä.

Ensimmäisen tietokilpailuosuuden jälkeen seurasi komediashow, mikä tarkoitti sitä, että sama ukko luki paperista tyhmiä vitsejä. Onneksi en ymmärtänyt niistä puoliakaan, kun vitsit kerrottiin osaksi teluguksi, osaksi hindiksi ja osaksi englanniksi.

Yhdessä vitsissä tarvittiin oikein avustaja, ja sen vitsin minäkin ymmärsin. Vitsi oli kuitenkin niin typerä, että en jaksa edes kirjoittaa sitä.

Aikani komediashowsta nautiskeltuani totesin, että nyt minulle riittää. Puuttuisi vielä, että samainen äijä rupeaisi seuraavaksi tanssimaan, ja sitä minä en enää halunnut nähdä!

Shilparamamin portilla ihmettelin vielä hahmoja, jotka näyttävät jo päivänvalossa pelottavilta mutta iltavalaistuksessa vieläkin hurjemmilta. 

Kuu loisti parkkipaikan yllä.

Nyt kun joulu on takanapäin, on aika siirtää katse seuraaviin juhlallisuuksiin eli tulevan viikonlopun häihin, jotka ovat lähellä Tirupatia Pilerissä.  

Saimme hääkutsun muutama viikko sitten, ja siitä selvisi häiden aikataulu tarkemmin.

Käsi pystyyn, kuinka moni on ollut häissä, jotka ovat alkaneet vartin yli neljä aamulla! Vastaanotto on lauantai-iltana, mutta varsinainen häätilaisuus alkaa sunnuntaiaamuna varttia yli neljä. Toivon, että minun kohdallani riittää se, jos näyttäydyn tuolla lauantai-illan vastaanotolla, kun ei ihan hirveästi innosta nousta keskellä yötä mallaamaan itseään jonkun häihin. Kaiken lisäksi joudumme olemaan taas yötä appivanhempien kesämökillä, joka on minusta kaamea paikka (paska miniä se täällä taas valittaa), joten en ole mitenkään innostunut koko matkasta. Jos siis anoppi rupeaa jostain syystä taas rähjäämään minulle, hän saa kyllä tällä kertaa kunnon vastuksen. Ja häihin olen ajatellut vetäistä ylleni vanhan pöytäliinan, koska minua ärsyttää helvetinmoinen haloo vaatteista ja koruista.