Rakkautta ensi silmäyksellä

Kävimme eilen pitkästä aikaa appivanhempien tontilla katsastamassa, mitä siellä on sitten viime näkemän tapahtunut. Muut ovat kyllä käyneet tontilla useamminkin, mutta minulle käynti oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen, kun en ole polveni takia pystynyt istumaan pitempiä aikoja autossa. Tonttikäynti oli ensimmäinen yritys, ja hyvinhän se meni. En tosin ajanut nytkään itse, vaan meillä oli ratissa appivanhempien uusi autonkuljettaja, maaseudulta Hyderabadiin tullut nuorukainen. Edellinen autonkuljettaja otti taas lopputilin intialaisittain, eli hän teki katoamistempun: kun hän toi minut kotiin toissa viikolla, hän palautti auton appivanhempien parkkiin ja häipyi - keskellä päivää. Appiukko joutui tulemaan töistä autoriksalla kotiin. Sen jälkeen autonkuljettajaa ei ole sitten näkynytkään.

Tämä uusi autonkuljettaja joutui heti ensimmäisenä päivänään viime viikon tiistaina ylitöihin. Appiukko ja hänen kaverinsa kun olivat puoli yhteentoista asti jossakin tapaamisessa, joten kyllä tuli autonkuljettajan päivälle pituutta. Ajattelin, että kaveri pelästyy niin, että lopettaa työnteon saman tien. Rupesin miettimään autonkuljettajan työaikoja ja kysäisinkin ukkelilta, onko autonkuljettajan kanssa sovittu säännölliset työajat. Ei kuulemma ollut. Seuraavaksi kysyin, millaista palkkaa miehelle maksetaan. Ei kuulemma vielä mitään, kun palkasta ei ole vielä päätetty, vaan se päätetään joskus myöhemmin. Mielenkiintoisin tieto oli kuitenkin se, että autonkuljettajalla ei ole oikeastaan ajokorttiakaan. Kyllä hän on ajokokeen läpäissyt, mutta ajokortin hän saa joskus myöhemmin. Jaahas.

Ennen tontille lähtöämme vetäisin turvavyön tiukasti kiinni. Täällähän ei kukaan viitsi turvavyötä käyttää, mutta minä en kerta kaikkiaan pysty istumaan autossa (ainakaan etupenkillä), jos minulla ei ole turvavyötä, ja tässä tapauksessa se tuntui erityisen tarpeelliselta. Koko ajomatkan ajan minulla jyskytti takaraivossa vain se ajatus, että kuskilla ei ole ajokorttia. Ihan hyvin kaveri kuitenkin ajoi, vaikka hänellä nuoren juipin maneereita olikin. Piti napsutella kojelautaa ja säätää vähän väliä sitä ja tätä.

Ennen tontille menoa kurvasimme naapuritontille, johon oli tehty jo aita, koppero talonvahdille ja sähkötkin sinne oli laitettu. Naapuri oli palkannut jo talonvahdin, ja talonvahdin perhettä asui talossa kolmessa polvessa. Heillä oli myös maailman ihanin pieni koiranpentu! Kun näin koiran, en enää mitään muuta nähnytkään, kun se oli niin valtavan suloinen.

Innostuin laittamaan oman kuvani, kun Yaeliankin laittoi. Mitä muut edellä, minä perässä...

Koira oli jotenkin jähmeessä - olikohan raukka herännyt juuri uniltaan, vai miksiköhän se oli niin muissa maailmoissa. Koiran nimi oli kuulemma Vamsi (antaa nyt tuommoinenkin nimi suloiselle koiranpennulle; tiedän yhden ison korston, joka on nimeltään Vamsi!). Suloista palleroa piti tietysti kuvata edestä ja takaa, seisoo ja makaa.

Rakastuin pentuun niin, että olisin voinut ottaa sen heti itselleni. Vaan ei meidän kannata mitään lemmikkiä ottaa, kun ollaan koko ajan tulossa ja menossa, eikä eläimellä olisi meidän luona siksi kovin onnellinen elämä.

Tästä tuli mieleeni ukkelin serkun tytär, jolla pitää olla aina Intiassa koira, kun hän tulee tänne. Tyttö leikkii koiran kanssa sen pari viikkoa, mitä hän täällä on, ja sitten koira pitää taas majoittaa jonkun toisen hoteisiin. Voiko itsekkäämpää ihmistä olla?!

Talonvahdin perheellä kasvoi pihallaan vihreitä chilejä, munakoisoa, tomaatteja ja pinaattia, ja minun piti tietysti käydä ikuistamassa yksi chilipuska.

Appivanhempien tontilla ei ollut tapahtunut sitten viime näkemän mitään muuta, kuin että tielle oli levitetty asfaltti. Jos työt etenevät tähän malliin, talo on ehkä valmis jo joskus kahdeksan vuoden päästä! Asfalttiakin ihmettelin, kun se oli minusta niin omituisen näköistä, ja sen päällä oli ikään kuin irtonainen hiekkakerros.

Anoppi suunnittelee...

Naapurin aita ja taustalla Himayat Sagar -järvi.

Mielenkiintoinen lisäelementti olivat tontille ilmestyneet tyhjät viinapullot.

Anoppi epäili, että tientekijät olivat juhlistaneet tien valmistumista ja viettäneet töitten päätteeksi tontilla kostean illan. Kuinkakohan monta pulloa tontille ilmestyy, ennen kuin talo on valmis?!

Piti sitten ottaa yksi kuva minusta ja anopistakin.

Kuin kaksi marjaa. Toinen on vaan mustikka ja toinen puolukka.

En tiedä, tuleeko ystäväni perheen hankkimalle naapuritontille koskaan taloa, vai myyvätkö he tontin. Ystäväni mies nimittäin osti tontin vaimoltaan salaa, yllätykseksi vaimolleen. Ystäväni ei sitten pitänytkään tontista, kun heidän tonttinsa on meidän tonttia alempana, eikä sieltä ole niin hyvät näköalat. Saa nähdä, mitä tontin kanssa käy.

Kävimme myös anoppilassa syömässä, ja kun pyrin siellä kylppäriin, sain kokea järkytyksen. Vastassa oli nimittäin tämä:

Koko kylpyhuone oli kaivettu auki, eikä jäljellä ollut mitään muuta kuin lavuaari! Kaksi anoppilan kolmesta kylppäristä oli samassa jamassa, koska niiden putket vuotivat alakertaan, ja ne piti korjata. En ihan ymmärtänyt, oliko sen takia tarpeen kaivaa koko kylpyhuone ylös, mutta kaipa se oli, kun putket kerran lattian alla olivat. Korjausarvioksi oli annettu kuusi päivää (haha!), mutta kyllä tuon korjaamiseen menee paljon kauemmin.  

Sain anopilta uuden kattilan maidon keittämistä varten, ja vilkaistessani kattilaa ihmettelin, että anoppi oli ostanutkin moisen merkkituotteen.

Toinen vilkaisu paljasti, että tämä olikin Tupperware intialaisittain.