Ainoa asiakas

Jatkamme taas Tallinnasta. Itsehän en siellä enää ole, koska piti kiiruhtaa kotiin sunnuntaiksi. Silloin nimittäin koitti se kauan odotettu päivä, kun sain avata palapelijoulukalenterin ensimmäisen luukun! 

Olin halunnut aina käydä Viron ulkoilmamuseossa, mutta se oli jotenkin aina jäänyt. Toki ulkoilmamuseossa kannattaisi käydä ennemmin joskus kesällä kuin marraskuun lopun tihkusateisena päivänä, mutta arvelin, että samapa tuo. Ihan sama se ei kuitenkaan ollut, sillä kävi ilmi, että suuri osa näyttelytiloista oli suljettu talvikauden. Osa oli kuitenkin auki, ja joukossa oli yksi helmikin, joka oli ehkä matkani kiinnostavin kohde! 

Ulkoilmamuseo sijaitsee sen verran kaukana Tallinnan keskustasta (vajaat kahdeksan kilometriä), että nyt oli pakko saada se lippu ostettua jotenkin. Kulkuvälineeksi valikoitui tällä kertaa bussi (numero 21B), sillä se oli ainoa, jolla pääsi ihan museon portille. Päätin unohtaa sen kännykkälippuni ja poistaa koko sovelluksen ja kokeilla matkan maksamista pankkikortilla. Maksaminen kuulosti hyvin yksinkertaiselta, sillä lukemani mukaan pankkikorttia pitäisi vain näyttää bussin etuosassa sijaitsevalle lukulaitteelle, ja laite velottaisi matkasta sen kahden euron kertamaksun. 

Odottelemme bussia suloisen papparaisen kanssa.

Pysäkeillä on yleensä aikataulut, jotka pitävät kokemukseni mukaan myös varsin hyvin paikkansa.

Maksun kanssa ei ollut tällä kertaa mitään vaikeuksia, joten saatoin istua paikalleni kerrankin luottavaisin mielin. Tosin mieleeni tuli, että jos lipuntarkastajat tulisivat, miten todistaisin, että olin ostanut lipun? Laitehan ei anna mitään paperilippua todisteeksi. Olin kuitenkin jo niin kyllästynyt näiden lippuasioiden pyörittelyyn, että päätin antaa asian olla. 

Lipullinen matkustaja bussissa.

Viron ulkoilmamuseo esittelee Viron maalaisarkkitehtuuria ja kyläelämää, ja alueella on 14 tilaa, jotka kertovat siitä, miten varallisuudeltaan ja toimialoiltaan erilaiset perheet elivät 1700–1900 -luvuilla. Alueella on myös kirkko, koulu, kievari, myllyjä, paloasema, kyläkauppa ja rannalla olevat verkkomajat. Yhteensä rakennuksia on yli 80. 

Kuten yläkuvasta näkyy, alue on varsin laaja, joten museoon kannattaa varata aikaa – kesällä vielä enemmän, kun kaikki tilat ovat auki. Sain lippumyymälästä mukaani kartan, johon oli merkitty avoinna olevat tilat.

Sassi-Jaanin tila 1800-luvun alusta.

Mikä katto!

Sassi-Jaanin tilan rakennukset tuotiin museoon 1959–1960, ja ne avattiin yleisölle vuonna 1964. Koko ulkoilmamuseohan on perustettu vuonna 1957, eli museolla on hurjan pitkä historia. 

Minun täytyy vähän himmailla näiden muiden kuvien kanssa, koska sieltä mielenkiintoisimmasta paikasta on tulossa luultavasti niin tokuttomasti kuvia. 🙈

Keltaisen talon piipusta nousi savu, ja minuun iski pieni hämmennys: kuuluiko talo museoon vai ei. Uskaltaisinko mennä ovelle? Pihalla oli kuitenkin kyltti, joka kertoi, että siellä "asuttiin" ja että sisään sai todellakin mennä. 

Tuvassa istui jonkinlaiseen virolaiseen perinneasuun pukeutunut nainen tekemässä jotain käsityötä, ja näky oli varsin herttainen. Kuvata naista ei kuitenkaan saanut, mutta muuten taloa sai kuvata vapaasti. Talossa oli ihanan lämmin, ja tajusinkin, että ehkä juuri tämän takia vain osa rakennuksista on auki talvikaudella, kun niitä pitää lämmittää.

Rakennus – Härjäpean maatila – esittelee 1920–1930 -lukujen kotitaloutta. Tämäntyyppinen rakennus on yhä edelleenkin monen virolaisen koti. 

Kiitin naista lähtiessäni viroksi (aitäh), mutta monesti matkani aikana kuulin virolaisten itsensä käyttävän kiittäessään sanaa 'tänan'. Mikäköhän ero näillä on, ja miksi virolaiset itse tuntuvat suosivan jälkimmäistä?

Tämän rakennuksen piti olla auki, mutta en löytänyt ovea. 🙈 Tuolla pääoven näköisellä ovella oli lappu, että vain henkilökunnalle.

Verkkovajoja.

Verkkovajoissa säilytettiin – nimensä mukaisesti – verkkoja ja muita kalastustarvikkeita. Nämä kolme verkkovajaa on tuotu museoon Saarenmaalta, ja ne on rakennettu vuosina 1876–1903.

Taitaakin olla ensimmäinen näkemäni varoituskyltti tätä lajia. 😆

Seuraavan rakennuksen piharakennuksen ovi oli raollaan, joten menin ja tönäisin sen auki. Mitä näinkään. 

Kappas.

Tuijottelimme hetken toisiamme hämmästyneinä, mutta päätin sitten vetäytyä takavasemmalle ja jättää eläimen rauhaan.

Seuraava – ja viimeinen kohde ennen suosikkipaikkaani – oli vanhauskoisen kalastaja Petšonkinin talo Peipsijärveltä. Peipsijärvellä kävimme äidin kanssa syyskesällä 2023, ja kirjoittelin silloin aika lyhyesti Viron vanhauskoisista (täällä), joten en jaksa kirjoitella enää uudestaan. Talo on rakennettu vuonna 1863 ja siirretty museoon vuonna 1991.

Petšonkinin talo oli taas sellainen, että uskallanko mennä sisään vai en, kun talo näytti niin asutulta. Mutta olin tässä vaiheessa jo hoksannutt, että se on tämän paikan tyyli: kaikki on laitettu esille sillä tavalla kuin astuisi keskelle jonkun toisen elämää ja toisen kotiin. 

Täällä minut yllätti suloinen kissa, joka lepäsi kamarin sohvalla. 

Kun astuin sisään, kissa vain nosti päätään kuin tuumien, että jaahas, tuommoinen tuli – ja jatkoi sen jälkeen tyytyväisenä uniaan. 

Sitten siihen viimeiseen paikkaan. Tämä rakennus oli ehkä kaikkein hämmentävin, sillä ulkoasun perusteella en voinut mitenkään uskoa, että se kuuluisi ulkoilmamuseoon. Ehkä se olikin työntekijöiden asuintalo? 

Rakennus oli kuitenkin merkitty karttaan, kuten kaikki muutkin talot, ja opastaulu talon edessä paljasti lisää. Rakennus oli aito neuvostoajan kolhoositalo, joka on rakennettu vuonna 1964 ja joka oli siirretty Tallinnaan vuonna 2019. Talo rakennettiin alun perin Järvesalun kolhoosissa Sookurun meijerin työntekijöille.

Sitä olen aina ihmettelyt, miten tämmöiset kokonaiset talot siirretään alkuperäisiltä sijoiltaan museoon. Puretaanko ne ja sitten kasataan taas uudestaan vai siirretäänkö ne paikalle kokonaisina (ei kai nyt sentään?). 

Luin vasta jälkeenpäin, että talossa oli muka neljä asuntoa, joissa esiteltiin virolaisen maaseudun elämää 1960-, 1970-, 1990- ja 2010-luvuilta. Minä en löytänyt jostain syystä kuin kaksi asuntoa! Olin toki paikkoja tutkiessani niin tohkeissani, etten jaksanut lukea opasteita sen tarkemmin, joten kaikki oheistieto meni kuin vesi hanhen selästä. 🙈

Varsinkin ensimmäinen asunto oli aivan uskomaton siinä mielessä, miten asutun ja aidon näköiseksi kaikki oli saatu. Aivan kuin talon asukkaat olisivat juuri lähteneet jonnekin ulos. Tämmöiset paikat tuntuvat hassuilta, sillä vaikka tietää, että kyseessä on museo, silti on hieman syyllinen olo, kun "minä tässä nyt tutkin uteliaana jonkun toisen kotia". 😆

Päätin avata uteliaisuuksissani jääkaapin ovenkin, kun kiinnosti tietää, olisiko siellä jotain, ja olihan siellä!

Yläkerran asunnon asukkaiden koti oli hieman paremmassa järjestyksessä. Veikkaisin, että tämä on se 70-luvun asunto – vai olisiko 60-luvun?

Kellarikerroksessa oli samantyyliset varastokopit kuin meidänkin kerrostaloissa on. 

Portaita on kuljettu useamman kerran. 😅

Piharakennuksessa oli mm. autotalli, sauna ja puuvaja.

Minulla ei ollut raskaan aamiaisen jälkeen vielä yhtään nälkä, mutta olin nähnyt alueella kievarin (Kolu Kõrts), jossa oli ihan pakko käydä. Rakastan nimittäin jostain syystä virolaisia kievareita, ja semmoisessa on käytävä aina, kun sellainen osuu kohdalle. 

Kolu Kõrts.

Kievarissa ei ollut ketään muuta, ja iski pieni epäilys, uskaltaisiko siellä syödä mitään, mutta päätin ottaa riskin. Eipä ulkoilmamuseossa ollut muutenkaan ruuhkaa, sillä taisin nähdä koko kierrokseni aikana yhteensä huikeat neljä muuta kävijää (henkilökuntaa toki näkyi). 

Päätin tilata vain jotain pientä eli hernekeiton ja sillivoileivän. Palvelu oli, sanotaanko nyt että, hyvin riisuttua ja korutonta. 😆 

Ruoka oli ihan syötävää perusruokaa, vaikka hernekeitto olikin aika eksoottinen verrattuna meidän hernariin. Kyllä se kuitenkin ihan herneelle maistui.

Kiitos ulkoilmamuseo! Olit ihan mahtava paikka! Tulen satavarmasti kesällä uudestaan – ja sitten tutkin sen kolhoosinkin ajatuksella.

Museon edestä kaupunkiin päin vie bussi numero 41.

Päivän toinen kohde olivat KGB:n vankisellit. Se oli sellainen paikka, johon olisin vielä pari vuotta sitten ollut tutustumassa ihan intopiukeana, mutta nyt ihmettelin sisäänpääsymaksun maksettuani, että mitä varten olin edes tullut tänne. Jotenkin tämmöinen kidutusturismi (en nyt keksi parempaakaan termiä), että menen pällistelemään jotain paikkaa, jossa on kidutettu ihmisiä, ja voivottelemaan, että voi kauheeta, mitä julmuuksia ihmiset ovat saaneet kärsiä, tuntuu väärältä ja typerältä. En tiedä, miksi tämmöinen kauheuksilla mässäily ei enää kiinnosta, mutta epäilen, että Tuol Slengin vankilamuseo Phnom Penhissä Kambodzassa oli minulle se viimeinen niitti. Se oli paikoin niin yököttävä paikka, että teki mieli oksentaa. 

Eiväthän ne menneisyyden kauheudet poistu sillä, että suljen silmäni tapahtumilta, mutta eivät ne kyllä poistu silläkään, että menen pällistelemään ja kauhistelemaan paikkoja, joissa näitä kauheuksia on tehty. En tiedä, menisinkö enää edes Patarein vankilaan (joka sekin on Tallinnassa), jos se olisi vielä auki. Tuskin. Mutta vielä vuonna 2015, jolloin kävin siellä (postaus siitä täällä), paikka oli minusta äärimmäisen kiinnostava. 

Laitan siis KGB:n vankiselleistä vain muutaman kuvan. 

Käyntini vankiselleissä kesti ehkä viisi minuuttia, joten olipa harvinaisen tehokas museokäynti. 😆

Katselen mieluummin vaikka näitä vanhankaupungin kauniita rakennuksia.

Illalla päätin mennä syömään In The 372 -nimiseen aasialaispaikkaan, koska se oli saanut niin loistavat arvostelut. Olen joskus miettinyt, millaisissa ravintoloissa kävisin, jos saisin päättää ihan yksinäni, niin tässä se on pikkuhiljaa selvinnyt: aika samanlaisissa ravintoloissa kuin ukkelin kanssakin. Olen tykästynyt aasialaisiin makuihin, ja jos ulkona pitää syödä, niin Kaakkois-Aasia vie voiton Intiasta – ellen sitten ole itse Intiassa, jossa ruokakin on tietysti autenttisempaa. 

Ravintola löytyi sisäpihalta, ja katsoin, että mikäs pornoluola se tämä on.

Uskaltaudin kuitenkin sisään, mutta minua kadutti välittömästi, sillä ravintolassa ei ollut ketään muuta. Näköjään päivän teema. 😆 Tarjoilija oli kuitenkin niin vikkelä ja ystävällinen, että en ehtinyt enkä kehdannut paeta, joten istumaan siis. 

Pornoluolateema jatkuu.

Päätin ottaa alkuun Crispy Chicken Tenders w/ Lemongrass Sauce ja pääruoaksi Curry Laksaa, koska paikka mainosti, että heidän Curry Laksansa on kaupungin parasta. Otin laksan merenelävillä, jolloin tarjoilija informoi minulle, että "just so that you know, crab is artificial meat, because the real one will mess up the soup". Hetkinen, siis mitä? No sitä keinotekoista lihaa sitten.  🙈

Kana-alkuruoka oli vähän pettymys, mutta moka oli oma, kun en ollut tajunnut, että kana onkin leivitetty. Ihan hyviä nämäkin kyllä olivat (söin kiltisti kaiken 😆).

Laksa oli sinänsä hyvää, mutta ei mitään erinomaista, enkä lähtisi syömään tuota uudestaan. Vähän hankalaa, kun se ramen-keitto oli vielä niin tuoreessa muistissa...

Päätin käydä vielä drinksuilla Beer Gardenissa, joka oli sekin vain muutaman minuutin päässä hotellilta ja jossa olin käynyt edellisenä iltanakin. Olin jotenkin tykästynyt paikkaan. 

Wolt-kuskit parveilevat Gurun ulkopuolella.

Beer Garden.

Vanhemmat ovat syventyneitä kännyköihinsä, ja lapsi vetää rallia ravintolan sohvalla. 😆

Rupesi sitten tekemään mieli jotain makeaakin, joten päätin tilata syrnikki-pannukakkuja smetanalla ja vadelmakastikkeella. 

Jestas, miten hyviä nämä olivat! Kuumia, sisältä pehmeitä ja pinnalta rapeita. Ai että.

Nyt pannaan taas jutuille tältä erää piste. Toivottelen mukavaa joulukuun alkua sinulle! 

😘