Ihmiset kuuntelevat parhaiten kuiskausta.


perjantai 27. tammikuuta 2023

Sovituskopin fengshuit

Tulipa käytyä tällä viikolla vaatekaupoilla. En ollut pitkään aikaan käynytkään, ja voi olla, että en taas vähään aikaan menekään. 😆

Yksi asia, joka minua jaksaa vaatekaupoissa ihmetyttää, ovat sovituskopit. Miksi niiden pitää olla lähes poikkeuksetta niin pieniä kopperoita? Eivätkö kaupat tajua, miten paljon sovituskopin koko ja miellyttävyys vaikuttavat siihen, ostaako asiakas sovittamansa vaatteen vai ei? Sovituskopin koko vaikuttaa todella dramaattisesti siihen, miltä vaate näyttää päällä, sillä on aivan eri asia tarkastella vaatetta puolen metrin päässä olevasta peilistä kuin vaikkapa puolentoista metrin päästä. Eihän kukaan mene kotonaankaan ihan peilin eteen elvistelemään, vaan vaatetta katsotaan kauempaa. 

Todella ahdas koppero (ja lattialla on villakoiria).

Täältä on riisuttu kaikki ylimääräinen – paitsi roskat. 😆

Nyt on kopilla kokoa!

Tämäkin oli ihanan iso. Jäin tosin miettimään, että ehkä nämä isommat kopit on tarkoitettu liikuntarajoitteisille tai lastenvaunujen kanssa liikkuville.

Toinen asia, joka sovituskopeissa useimmiten mättää, on valaistus. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä valaistuksesta sellainen, että kopissa oleva näyttäisi edes ihmiseltä? Suoraan yläpuolelta tuleva valo tekee naamasta pelottavan näköisen, kun iho on kalvakka ja silmät ovat kuopassa. Lisäksi omituinen valaistus tuo esiin joka ikisen yksityiskohdan vartalossa – sellaisenkin, jota et tiennyt edes omaavasi – eivätkä ylikilot, makkarat, ihokarvat ja muut kiinnostavat elementit jää takuulla huomaamatta. Jos luulit kotoa lähtiessäsi näyttäväsi ihmiseltä, niin sovituskopissa luulot kyllä karisevat!  

Näissä kopeissa oli hyvä valaistus!

Vaikka koppi ei ollut erityisen iso, se tuntui tilavalta, koska verhotanko kaartui kopista hieman ulospäin, mikä teki lisää tilaa koppiin.

Monesti sovituskopit ovat myös epäsiistejä, ja lattialla saattaa olla villakoirien lisäksi esimerkiksi käytettyjä maskeja, henkareita, hintalappuja ja milloin mitäkin roskaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että sovituskopit siivotaan päivittäin, mutta koppeja tällä viikolla syynättyäni epäilen, siivotaanko niitä edes viikoittain. Minulla on ilmeisesti jonkin sortin vaatepölyallergia (jos sellaista on edes virallisesti olemassa), sillä jo pyykin silittäminen kotona aiheuttaa valtavia aivastuspuuskia. Kaupoissa vaatteita hiplatessani ja sovitellessani minua aivastuttaa jatkuvasti, ja nenäni vuotaa. Ja ihmisiltä tulee vihaisia silmäyksiä, että läksit sitten koronaa levittämään.

Sovituskopissa pitäisi olla myös jonkinlainen tuoli tai taso, johon saa laskea käsilaukun ja sellaiset vaatteet, jotka eivät ole henkarissa. Peilejä tulisi olla riittävästi, tai ainakin kaksi, jotta vaatteen näkee sekä etu- että takapuolelta. Ripustuskoukkuja saisi niitäkin olla tarpeeksi – mitä enemmän, sitä parempi! Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Eikä mikään ole inhottavampaa kuin postimerkin kokoinen "verho", joka jättää osan jaloista ja ehkä päänkin näkyviin. Sovittele siinä sitten jotain rintaliivejä tai uimapukuja. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä ominaisuutena hyvässä sovituskopissa on riittävän viileää. On hirveää, jos kopissa on liian kuuma, sillä sovittaminen on hanurista ilman hikoiluakin.

Tässä kopissa oli peilejä todellakin riittävästi, ja vaatteen näki joka kulmasta. Tulipa tuommoinen esteettinen vaatemyttykin kivasti mukaan kuvaan.

Minusta sovituskopin ja sovitusalueen viihtyvyydellä on psykologista merkitystäkin. Viihtyisässä ympäristössä on miellyttävä olla, ja vaatteiden sovittelu tuntuu ihan siedettävältä puuhalta. Ankeassa, ahtaassa ja pölyisessä kopissa alkaa ahdistaa ja tekee vain mieli päästä kopista ja koko kaupasta äkkiä pois. Olen aivan varma, että moni vaate jää ostamatta ihan vain sen takia, että sovituskokemus on ollut jostain syystä epämiellyttävä. Siksi en voikaan käsittää, miksi kaupat eivät panosta sovitustilojen viihtyvyyteen. Ymmärrän toki, että neliöitä on rajallinen määrä, ja kauppojen logiikka on ehkä se, että mitä enemmän saadaan tavaraa esille, sitä enemmän sitä on myös mahdollisuus myydä. Mutta väitän silti, että jos kaupat viitsisivät panostaa sovitustiloihin, myyntikin lisääntyisi takuulla. 

Oikein viihtyisät sovitustilat Espritissä.
Monkin sovitusalue oli huikea. Peruskopit näyttävät kyllä aika pieniltä (minähän kävin siinä isossa kopissa; kuva ylempänä).

Sovitustilojen yhteydessä tulee ehdottomasti olla palautusrekki, johon voi jättää sovittamansa vaatteet. Inhoan sitä, jos on rohmunnut 15 vaatetta sovitettavaksi, ja sitten pitää yrittää muistella, mistä oli minkäkin vaatteen ottanut.
Stockalla on hyvin vaihtelevan tasoisia sovitustiloja, eikä tämä ole yksi parhaimmista. Kopit ovat pieniä, pölyisiä ja omassa kopissani oli vain yksi ripustuskoukku (kahden muun tilalla oli vain reikä seinässä). Plussaa tulee runsaasta määrästä palautusrekkejä sekä sovituskengistä.

Kaupassa soiva musiikki on myös ainakin itselleni tärkeä tekijä. Musiikki vaikuttaa minuun todella vahvasti, ja jos kaupassa soi melankolinen musiikki, tulee alakuloinen olo ja alan miettimään, että mitä helvettiä minä täällä kaupassa oikein laahustan. Menevä musiikki on siis omalla kohdallani aina parempi vaihtoehto, mutta harvoinpa sekään osuu omaan makuhermoon täydellisesti. Kerran Ruoholahden Citymarketin tekstiiliosastolla havahduin ja säikähdin: Miten täällä on näin kuollut tunnelma? Onko kauppa mennyt jo kiinni? Yhtäkkiä tajusin, että "kuollut tunnelma" johtui siitä, että kaupassa (tai ainakaan sillä osastolla) ei soinut lainkaan musiikki, ja kun muita asiakkaita ei juuri ollut, oli lähes hiirenhiljaista. Se tuntui kaupassa niin omituiselta, että tunsin olevani ihan rikollisissa puuhissa.

Luin joskus jostain, että jos on meikkiä naamassa, kannattaa laittaa vaaleaa vaatetta sovittaessaan muovipussi päähän, jottei vaatteen kaulus tahriinnu. Kangaskassi ajaa hyvin saman asian!

Vaikka palvelu on minusta vaatekaupoissa yleisesti ottaen varsin hyvää, joskus myyjät ovat hieman liian keskittyneitä omaan turinointiinsa. Se ei kyllä sinänsä haittaa minua, sillä ihmisten keskusteluja on varsin mielenkiintoista kuunnella, mutta jos tarvitsisin myyjältä apua, tuntuu vähän nololta mennä keskeyttämään. Monenlaista keskustelunpätkää tuli kuultua sekä myyjien että asiakkaiden toimesta, mutta kiinnostavimmassa toinen myyjä kertoi toiselle, kuinka hänen suhteensa oli alkanut. En kuullut, miten myyjä ja mies olivat ensimmäisen kerran tavanneet, mutta seuraava tapaaminen oli sovittu keskiviikoksi. Mies oli kuitenkin ottanut jo sunnuntaina yhteyttä ja sanonut, että emmekö voisi tavata jo tänään: mulla on ikävä. Näin oli tehty – ja seuraavan kerran oltiinkin erossa sitten vasta kahden kuukauden päästä. Toinen myyjä mutisi jotain, että "voihan se noinkin mennä", mutta tokaisi sitten hetken mietittyään, että "sillä ei olekaan kahta eksää ja neljää lasta" (ilmeisesti tämän toisen myyjän ukolla oli). Tasan ei mene nallekarkit ihmissuhteissakaan. 😆

Kiva idea. Tiedä sitten, miten hyvin tämä toimii käytännössä.

Enpä ole tällaistakaan vielä nähnyt, että raha ei kelpaa.

Joku voisi tämän valituksen jälkeen kysyä, että miksi et osta vaatteitasi netistä, niin säästyisit kaikelta edellä mainitulta. Joskus ostankin, mutta aika harvoin, ja syynä on se, että saan menemään nettikauppojen selailuun helposti tunti- ja päiväkausia, eikä se ole minusta kovin järkevästi käytettyä aikaa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka tilaavat vaatteita kotiin vain sovitellakseen niitä ja palauttavat sitten niistä puolet, vaan tilaan vaatteet sillä periaatteella, että sillä hetkellä kun ne saapuvat minulle, ne myös ovat minun. Nettikaupoissa pitää siis pelata varman päälle, ja vaatteen kuvat pitää tarkastella aina uudestaan ja uudestaan (koska aina voi löytyä jokin yksityiskohta, jota en ollut huomannut aiemmin), ja kaikki mahdolliset tiedot pitää lukea sataan kertaan, jottei tulisi vain tehtyä virheostosta. Kaupassa vaatetta pääsee sentään sovittamaan, vaikkei se aina niin mukavaa olekaan. 😆

Viimeinen asia, josta tällä kertaa purnaan, on kenkäkauppojen katoaminen. Ennen oli Kookenkä, Din Sko, Martin's ja monia muita kenkäkauppaketjuja, mutta nykyään kenkäkaupat ovat todella harvassa. Mistä ihmeestä ihmiset ostavat nykyään kenkänsä? Netistä? Vai marketeista? Minulle kenkien ostaminen on sen verran kinkkinen juttu, että kenkiä on lähes pakko saada sovittaa ennen ostopäätöstä. Jotkin juhlakengät voi ehkä tilatakin netistä, mutta sellaiset arkikäyttöön tarkoitetut kengät, joilla on tarkoitus tepastella enemmän kuin kaksi askelta eteen ja yksi taakse, on kyllä saatava sovittaa. Mikä lienee kenkäkaupat vienyt – nettikaupat, korona vai jokin muu?

Ehkä typerin näkemäni pysäköintialue ikinä (Redissä). Melkein joka toisessa parkkiruudussa oli tolppa. Hirveää tilan tuhlausta!

Kivaa viikonloppua! 

😘

perjantai 20. tammikuuta 2023

Mummo jumppaa

Kirjoittelin joskus aiemmin Agora-pakettiautomaatista, joka sijaitsee ulkona Verkkokaupan vieressä. Minulle piti tulla kerran paketti kyseiseen automaattiin, mutta se menikin muualle, mikä aiheutti syvän helpotuksen huokauksen, koska olin varma, että tyrisin automaatilla jotenkin, enkä saisi pakettiani ikinä ulos.

Nyt minulle kuitenkin tuli paketti Agoraan, eikä auttanut muu kuin lähteä yrittämään paketin ulos saamista. 

Pissaava poika katsoo kauhistuneena, että nyt on tulossa amatööri paikalle.

Paketti olisi tarkoitus saada ulos tolpasta näppäilemällä näyttöruutuun paketin noutokoodi.

Enpä päässyt alkua pidemmälle, kun ongelmat jo alkoivat. Kosketusnäytöllä ei tapahtunut mitään, vaikka kuinka tökin ruutua. Yritin hellävaraista lähestymistapaa ja väkivaltaisempaa otetta, mutta ruutu ei reagoinut mitenkään. Nolotti seistä siinä kaiken kansan keskellä hakkaamassa jotain tolppaa. Lopulta ei auttanut muu kuin soittaa laitteen tukipalvelun numeroon, josta vastattiinkin pian. Selitin ongelmani, ja sain kuulla, että menisi puolisen tuntia, ennen kuin laite saataisiin uudelleen ajoon. Eipä ollut hajuakaan, mitä 'uudelleen ajoon saattaminen' tarkoitti, mutta arvelin, että sen jälkeen automaatti taas mahdollisesti toimisi. En viitsinyt jäädä puoleksi tunniksi odottelemaan, vaan päätin tulla myöhemmin uudestaan.

Uusi yritys menikin sitten tosi myöhäiseksi, sillä palasin automaatille vasta kahden päivän päästä. Taas jännitti, mutta eri syystä. Laitehan oli nimittäin saattanut mennä tässä välissä jo uudestaan jumiin, jolloin minun pitäisi soittaa taas tukipalveluun.

Tällä kertaa automaatti onneksi toimi, ja paketti putkahti vasemmalla olevaan luukkuun. Olisi kiva tietää, mistä kaukaa paketit mahtavat tulla, ja tulevatko ne jotain maanalaisia putkia pitkin. Olettaisin ainakin näin.

Olen niin vanhanaikainen, että tuumiskelin, kuinka tarpeellisia tämmöiset automaatit ovat, kenen asiaa ne edistävät, ja mitä niillä muka säästetään. Ulkomainontafirma Clear Channelin mukaan Agoran kaltaisilla digitaalisilla, hyvin paljon älyä sisältävillä pakettiautomaateilla "vähennetään merkittävästi lähilogistiikan ketjua, eli viimeistä ajokilometriä, joka puolestaan helpottaa kuluttajia, tehostaa logistiikkayhtiöiden työtä sekä vähentää kaupunkien edestakaista liikennettä." Minulle ei kyllä jäänyt kovin tehokasta kuvaa ainakaan tästä paketin noutotapahtumasta. Vai onko se muka tehokasta, että asiakas joutuu käymään automaatilla yhden paketin takia kahdesti, ja huoltomiestenkin tarvitsee kurvata paikalle? Mutta ehkä minulla oli vain poikkeuksellisen huonoa tuuria?

Tuli myös käytyä vuosittaisessa hammaskiven poistossa suuhygienistillä. Forumin Mehiläisen hissijärjestelmä tuottaa joka kerta päänvaivaa, kun hissin nappuloita on sijoiteltu ympäri hissiä. Tiedossa on siis aina jännittävä nappuloiden etsimisleikki.

Tästä ei kannata yrittää painaa vitoskerrosta.

Eikä tästä kolmoskerrosta.

Hammaskiveä ei ollut onneksi kertynyt kovin paljon, joten suuhygienistilläkään ei ollut paljon työtä, vaan homma oli valmis alle puolessa tunnissa. Minulla oli aiemmin niin paha hammaslääkärikammo, etten uskaltanut käydä hammaslääkärillä (tai siis ylipäänsä istumassa hammaslääkärin tuolissa) vuosikausiin. Menin hammaslääkäriin vasta sitten, kun oli pakko, mikä tarkoitti sitä, että en kestänyt enää jatkuvia kipuja viisaudenhampaissa, jotka tulehtuivat koko ajan. Pelkäsin ensimmäisellä kerralla hammaslääkärin tuolissa niin pahasti, että tärisin koko toimituksen ajan kuin horkassa, ja hikoilin niin, että paidanselkämykseni oli aivan läpimärkä ja liimaantui selkääni kiinni. Puudutus toimi kuitenkin niin hyvin, että en edes huomannut hampaan irrottamista, ja seuraavalla kerralla uskalsin antaa vetää pois loputkin viisaudenhampaat.

Pikkuhiljaa rohkeus on lisääntynyt näissä hammashommissa, vaikka on tosin myönnettävä, että olen päässyt hampaideni kanssa yleisesti ottaen tosi helpolla. Minulla ei ole ollut koskaan suussa yhtään reikää (päässä niitä kyllä on 😆) eikä muitakaan ongelmia – niitä viisaudenhampaita ja hammaskiveä lukuun ottamatta. Suuhygienisti neuvoi minua pari vuotta sitten putsaamaan hammasvälit joka ilta ennen hampaiden pesua, koska sillä tavalla hammaskiveä ei kuulemma kertyisi niin paljon, kun hammasväleihin ei jäisi mitään partikkeleita. 

Tarvikkeita rattoisaan iltapuuhailuun.

Alkuun hammasvälien putsaaminen ärsytti, mutta pian siitä tuli samanlainen tapa kuin hampaiden pesustakin. Homma myös maksaa itsensä takaisin, sillä olen saanut nyt kahtena viime vuonna ihan omakohtaisesti todeta, että hammaskiveä todellakin kertyy vähemmän, jos vain jaksaa putsata myös hammasvälit.

Ihmettelin suuhygienistille, milloin minulla mahtaa olla seuraava ihan hammaslääkärikäynti, kun edellisestä kerrasta oli jo pari vuotta. Suuhygienisti katsoi koneelta, että minulla on tulossa hammaslääkäri vasta ensi vuonna. Koska minulla ei ole taipumusta hampaiden reikiintymiseen ja purukalustoni on muutenkin niin hyvässä kunnossa, minun ei kuulemma tarvitse käydä hammaslääkärillä kuin kolmen vuoden välein. Jopas jotakin.

Kuka muistaa vielä termostaattien säätöprojektin, josta valitin viime talvena ja jota on nyt yritetty jo kahtena talvena tuloksetta? Yritys on taas tänäkin talvena päällä, sillä kotiin tuli tiedotus, jossa kerrottiin urakan etenemisestä. 

Erityisen ärsyttävät kohdat on alleviivattu punaisella. 😆

Minua rupesi kyrpimään oikein kunnolla, kun sama pelleily alkaisi taas, jo kolmantena talvena. Viime vuonnahan projektissa päästiin siihen vaiheeseen, että termostaatit irrotettiin, mutta sitten homma piti jättää kesken, kun tuli liian lämpimät kelit. Jäämme jännityksellä odottamaan, miten projektin kanssa mahtaa tänä vuonna käydä. (Villi veikkaus: homma siirtyy ensi talveen.)

Tällä viikolla meillä oli huoltotrafiikkia muutenkin, kun yläkerrassa olevan asunnon kahden makuuhuoneen pattereista oli tullut valitus, että ne eivät lämpene kunnolla. Pari viikkoa sitten huoltoliikkeen ukot kävivät ihmettelemässä meidänkin pattereitamme, ja kävi ilmi, että nekään eivät lämpene kunnolla – enkä minä ollut edes huomannut koko asiaa 😆. Tällä viikolla oli sitten tiedossa patterien huuhtelu (mitä ikinä se tarkoittaakaan), ja vee-käyräni nousi hyvin korkealle, kun luin tiedotteesta, että huoltomiesten käyntiajaksi oli määritelty taas 8–16 (ei esimerkiksi 9–16). 

Toivoin mielessäni, että kunpa miehet eivät tulisi ihan heti aamusta, mutta kuinka ollakaan, varttia yli kahdeksan ovikello soi. Ukkeli istui tietenkin juuri silloin vessassa, ja minä seisoin alasti suihkussa, ja kuulin, kuinka ovikelloa rimputettiin kahteen otteeseen. En viitsinyt juosta pyyhe ympärilläni ovelle kyselemään, että mitä herroille saisi olla, koska tiesin miesten kuitenkin tulevan sisään yleisavaimella, jos kukaan ei avaisi ovea. Ukot huusivat kuitenkin ennen sisään astumistaan ovelta suureen ääneen, että "tultaisiin niitä teidän pattereita ihmettelemään".

Olen yrittänyt miettiä, miksi koen sen niin raivostuttavana, että vieraat ihmiset tulevat kotiin pyytämättä ja mahdollisesti vielä omilla avaimillaan. Ensin ajattelin, että se johtuu siitä, että en voi kontrolloida aikaa, jolloin tungettelijat tulevat. Että kaiken pitäisi muka olla täydellisesti, jos joku vieras – olkoonkin sitten vain huoltomies – astuu ovesta sisään: tukka pitäisi olla tupeerattuna ja rintaliivitkin saisivat olla mieluusti päällä, jotteivät tissit roikkuisi lattialla. 

Asiaa pohdittuani totesin, että kyse taitaa olla kumminkin siitä, että tuommoinen tungettelu tuntuu ihan kotirauhan rikkomiselta. Kodin pitäisi olla paikka, jossa minä saan määrätä, ketä sinne tulee ja milloin, ja jos näin ei ole, se tuntuu erittäin vastenmieliseltä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita, joille ei oikein voi mitään ja joita on vain pakko sietää. Mutta ehkäpä tämäkin kasvattaa ihmisenä jollakin tavalla?

Loppuun vielä yksi mainio YouTube-video, jonka näin tällä viikolla. Kathrin (aka fitness_kaykay) on yksi lempparitubettajistani, ja tykkään kovasti hänen treeneistään. Olen myös käytännön pilojen suuri fani, ja Kathrinin kuntosalipila oli kyllä mainio: Kathrin maskeerattiin vanhukseksi, minkä jälkeen hän meni salille jumppailemaan. Muiden asiakkaiden ilmeet ovat verratonta katseltavaa, kun "mummo" nostaa vähän painoja.


P.S. Meinasin unohtaa. Piti kysymäni, tarvitseeko joku teistä lukijoista tuota oikella olevaa lukijaluetteloa jollakin tavalla? Minua se vähän ärsyttää, kun luettelo ei ole edes ajan tasalla (moni ns. lukijoista on kadonnut blogimaailmasta kokonaan). Jos luetteloa tarvitsevia ei ilmoittaudu, poistan sen. Muuten tietenkin annan sen olla paikallaan.  

😘

lauantai 14. tammikuuta 2023

Hernesoppaa vuodelta 1965

Minulla oli aiemmin tapana viettää aina silloin tällöin päiviä, jotka pitivät sisällään vain kaikkea kivaa tekemistä. Lanseerasin nämä päivät – Vain Elämää -ohjelman inspiroimana tietenkin – 'minun päivikseni' ja kirjoittelin niistä joskus blogiinkin. Nyt päätin palauttaa minun päiväni takaisin ohjelmistoon monen vuoden tauon jälkeen, ja vietinkin taas yhden päivän haahuillen itseäni kiinnostavissa kohteissa. Minun päivänäni ei ole kiirettä eikä minuuttiaikatauluja, kaikki harmit ja ikävät asiat unohdetaan, ja kuljeskellaan vain uteliaana paikasta toiseen. Tällä tavalla pääsee usein sellaiseen hyvän mielen olotilaan, jolloin tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista. Kun on liikkeellä avoimin mielin, saattaa myös päätyä jonnekin, minne ei ollut edes aikonut mennä, ja niin kävi nytkin. Tervetuloa viettämään minun päivääni!

Talvi asettaa pieniä rajoituksia tekemiselle, kun ei voi esimerkiksi rymytä hautausmailla tai etsiä geokätköjä, joten tämmöiset aktiviteetit on säästettävä kesäisemmille päiville ja pysyteltävä mukavasti(?) sisätiloissa.

Ensimmäinen kohde näkyvissä!

Ensimmäiseksi suuntasin Ilmailumuseoon, jossa olen käynyt kerran aiemminkin. Käynnistä on jo tosi monta vuotta, mutta koska olin tykännyt paikasta kovasti, arvelin, että paikka olisi uusintakäynnin arvoinen. 

Ilmailumuseo on pian muutosten edessä, sillä museo sijaitsee vuokratontilla, jonka vuokrasopimus päättyy 2028. Uudelle museolle pitäisi siis löytää uusi paikka mahdollisimman pian. Museokävijän kannalta uusi museo olisi ehdottomasti hyvä asia, sillä nykyinen museo on kovin ahdas, ja lentokoneet ja muut näyttelyesineet on laitettu esille niin tiiviisti, että niitä on hankala valokuvata (valokuvaaminenhan on tärkein asia museovierailulla 😆). Lisäksi kummatkin näyttelyhallit ovat lämmittämättömiä, joten kovalla pakkasella museovierailu saattaa jäädä kovin lyhyeksi. Nyt ulkona oli pari astetta lämmintä ja satoi vettä, mutta vaikka olin varustautunut omasta mielestäni riittävin vaatekerroksin, olin silti puolentoista tunnin jälkeen ihan umpijäässä.

Kauan en ollut museossa ehtinyt pyöriä, kun bongasin yhden koneen siivellä nallen, ja vierailuni aikana bongasin vielä monta muuta nallea lisää. Ihmettelin, miksi museoon oli ripoteltu nalleja – tuskin minua varten kuitenkaan 😆 – mutta ehkä museossa oli ollut jokin lastentapahtuma.

Tämä kaveri istui Letov S218 A Smolik -koneen siivellä.

Letov on kaksipaikkainen Tsekkoslovakiassa suunniteltu alkeiskoulu- ja harjoituskone, joita oli Ilmavoimilla käytössä vuosina 1929–1945 39 kappaletta.

Lipunmyyjä oli kertonut, että ensimmäisessä hallissa olivat sotilaskoneet ja toisessa hallissa siviilikoneet, ja minun oli vähän hankala keskittyä ensimmäiseen halliin, kun tiesin, että kakkoshallissa on vanha Convair-kone, jonne pääsee myös sisälle. Yritin kuitenkin malttaa mieleni ja katsella ykköshallin koneitakin.

Etualalla on V.L. Pyry II (vuodelta 1939), kaksipaikkainen Suomessa suunniteltu harjoitushävittäjä, ja takana on VL Viima II (vuodelta 1937), kaksitasoinen ja kaksipaikkainen koulutuslentokone.

Polikarpov UTI-4 eli kaksipaikkainen Neuvostoliitossa vuonna 1937 suunniteltu ja rakennettu aseistamaton harjoitushävittäjä.

Polikarpov ei ehkä ihan vastaa minun käsitystäni hävittäjästä, mutta toki sata vuotta sitten ajat olivat vähän erilaiset! Oikeastaan aika ihmeellistä, että silloin edes oli lentokoneita.

DH Vampire D.H. 100.

Yksipaikkainen Vampire oli Suomen Ilmavoimien ensimmäinen hävittäjäkone, jossa oli suihkumoottori.

Heittoistuimen hätäpakkauksen sisältö.

Heittoistuimen hätäpakkauksessa on ollut kyllä paljon kamaa, kun on suksea, sahaa ja monenmoista ruokaa. Jokin Ikean koottava sänky olisi ollut myös näppärä.

Pääsisipä maistamaan näitä! Jäisiköhän vielä henkiin, kun päiväys on vuodelta 1965?

Saab 35BS Draken -hävittäjäkoneen ohjaamo. Jos pitäisi ahtautua tuonne, niin saattaisi pienoinen ahtaan paikan kammo tulla vierailulle.

Sitten ollaankin jo kakkoshallissa, ja Convair 340/440 Metropolitan on jo näkyvissä!

Helsinki-Vantaan lähestymislennonjohdon pöytä 1970-luvulta. Nyt on tekniikka huipussaan!

Mahe Scout U017 eli "Lentävä pyörätuoli".

Lentävä pyörätuoli on ultrakevyt lentokone, ja lempinimensä se on saanut siitä, että siihen on asennettu erikoislaitteet, mikä mahdollistaa vammautuneen lentämisen.

Mutta sitten olikin jo aika nousta Convairiin, sillä lento odotti jo!

Convair on USA:ssa rakennettu matkustajakone, joka saapui Aerolle (nykyään Finnair) vuonna 1953. Paikkoja koneessa oli aluksi 44; myöhemmin 52. Tämä kyseinen kone on tehnyt Finnairin pisimmän työhistorian, ja viimeisen reittilentonsa se suoritti vappuaattona 1980.

Näkymä koneen sisällä oli hieman toisenlainen kuin olin muistellut, sillä penkkien sivuihin oli tehty tuommoiset muoviseinät, jottei kukaan pystyisi laskemaan ahteriaan istuimelle. Vain muutama koneen etuosan istuin oli jätetty vapaaksi. 

Mietin, olivatko muovisuojukset koronan mukanaan tuomia, vai yritettiinkö niillä säästää koneen kulumista. 

Lähettelin ukkelille kuvia, että lähdössä Espanjaan.

Kurkistelua muoviseinän takaa ohjaamoon. Kyllä tätä varmaan osaisi ohjata. Näyttää ihan simppeliltä! Melkein kuin meidän auton kojelauta.

Masterchef-keittiö. Täällä niitä taikoja on tehty!

Tämä kaveri istuskeli Convairin renkaan päällä.

Tämä nalle puolestaan oli kotiutunut Piper PA-28R-180 Cherokee Arrow'n siivelle.

Cherokee Arrow on nelipaikkainen matkailukone, joka otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1969. Lentokapteeni Orvokki Kuortti suoritti kyseisellä koneella useita merkittäviä matkalentoja ja osallistui moniin kilpailuihinkin, mm. Englannista Australiaan vuonna 1969 ja Lontoosta Kanadan Victoriaan vuonna 1971. Kone on ainoa yksityiskone Suomessa, joka on lentänyt viiteen maanosaan. Orvokki oli kyllä melkoinen mimmi!

Orvokki on käynyt Intiassakin.

Peräsiipeen on ikuistettu Orvokin käymät paikat.

Sitten seuraa pieni tietopläjäys Finnairin historiasta. Jos ei kiinnosta, hyppää yli. 

"Finnair Oyj on yksi maailman vanhimmista edelleen toimivista lentoyhtiöistä. Sen perusti syksyllä 1923 [tasan sata vuotta sitten!] Bruno Lucander kumppaneineen – tuolloin nimellä Aero Oy. Yhtiö lensi ensimmäisen lentonsa vuonna 1924 Helsingistä, Katajanokan lentosatamasta, Tallinnaan.

Aeron reittiverkosto laajeni ensin Tukholmaan ja edelleen Keski-Eurooppaan, ja 1930-luvulla yhtiö alkoi lentää myös kotimaan reittejä. Alkuvuosina lentoyhtiöt käyttivät vesilentokoneita, kunnes 1930-luvulla lentoliikenne siirtyi maalentoasemille. 

Aero jatkoi lentoliikennettä katkeamatta myös sotien ajan. Sotien jälkeen Suomen valtio turvasi Aeron tulevaisuuden hankkimalla sijoituksillaan yhtiön osake-enemmistön. Näin Aerosta tuli valtionlentoyhtiö. Yhtiö otti myös markkinoinnissaan käyttöön uuden, kansainvälisen nimen Finnish Airlines, joka lyhennettiin muotoon Finnair. Yhtiö muutti virallisesti nimensä Finnairiksi vuonna 1968. Vanha Aero Oy -nimi näkyy edelleen Finnairin AY-alkuisissa lentonumeroissa.

Sotien jälkeen yhtiön toiminta on kasvanut tasaisesti aina 2020-luvun alkuun saakka. Yhtiö siirtyi suihkukoneiden aikakaudelle 1960-luvun alussa, ja vuonna 1969 avattiin ensimmäinen reitti Atlantin yli New Yorkiin. 1970- ja 1980-luvuilla Finnair avasi reitit Bangkokiin, Tokioon ja Pekingiin."

Mutta Finnair ei ollut ainoa yrittelijä Suomen taivaalla, vaan siellä nähtiin muitakin siipiveikkoja. 

Douglas DC-3, joka teki pitkän uran matkustajakoneena Karairilla (alun perin Karhumäki Airways ja sittemmin Kar-Air).

Veikein yrittelijä oli kuitenkin 1971 perustettu Spearair, jonka taustalla oli suomalaisen matkailun kapinallinen Kalevi Keihänen. Spearairin DC-8 -koneissa ei matkattu fiinisti pikkutakissa vaan Keihäsmatkojen tapaan kansanomaisesti –  "Mimmiksi" ja "Santraksi" tituleerattujen lentoemäntien tarjoillessa kotimaisten lihapullien kyytipojaksi ehtaa pontikkaa. Spearairin kohtaloksi koitui vuoden 1973 öljykriisi ja polttoaineen hinnannousu, ja lentoyhtiön konkurssi vuonna 1974 veti koko Keihäsen konsernin mukanaan. 

Jaahas. Siinä olikin ensimmäinen minun päiväni käyntikohde. Vielä olisi pari jäljellä, mutta niiden sepustukset eivät ole yhtä pitkiä. Uuteen Ilmailumuseoon esittäisin semmoisen toiveen, että sinne pitäisi saada lisää lentokoneita, joita pääsee tutkimaan myös sisältä käsin. Pliis!

Tässä välissä kävin kuitenkin syömässä Jumbossa, joka sattui olemaan sopivasti matkan varrella ja jonka food courtin tiesin käteväksi lounaspaikaksi. 

Jotta patonkielämys olisi täydellinen, on hyvä olla mukana viihde-elektroniikkaa.

Jumbon lähellä on SPR:n Kontti -kierrätysmyymälä, ja päätin käväistä siellä, jos sieltä vaikka löytyisi kirjoja. Palapelit kelpaisivat myös. 

Parkkipaikka oli ihan täynnä, joten paikka tuntui olevan suosittu.

En ollut koskaan käynyt Konteissa, ja olin yllättynyt, miten avara ja siisti ainakin tämä myymälä oli.

En ehtinyt ottaa monta askelta, kun näin jo jotain kiinnostavaa. 

Korkeakirjallisuutta.

Edellisen postauksen kommenteissa oli tullut puhetta Taikaviitoista, ja tokihan Taikaviittoja piti ostaa, kun ne kerran tuossa tyrkyllä olivat.

Kirjaosasto oli minusta aika houkutteleva ja selkeä.

Selailin kirjoja hyvän tovin ja melkein meinasi jo epätoivo iskeä, mutta löysin kuitenkin muutaman kirjan. Se onkin sitten eri asia, tulevatko kirjat luettua!

Konttikäynnin saldo: kolme Taikaviittaa, kolme kirjaa, yksi tuhannen palan palapeli. Kustannus: 14 euroa. 

Seuraava käyntikohteeni oli Ratikkamuseo, eli liikennevälineillä jatketaan. Ratikkamuseo oli yllättävän pieni, joten siellä ei kauan aikaa kulunut. Rupesin muistelemaan, että olin saattanut käydä museossa joskus aiemminkin, ja googlettamalla selvisi, että olin käynyt siellä vuonna 2016. Uusintakäynti oli näköjään paikallaan, kun en muistanut seitsemän vuoden takaisesta käynnistäni mitään!

Hevosvetoisessa vaunussa penkit olivat pitkittäin vaunun suuntaisesti. Penkit oli valmistettu hienostuneesti puusta.

Heppakyydillä menossa!

Museossa sai leimata ratikkalipun vanhan ajan malliin. Muistelen hämärästi, että olen ehkä elänyt aikakautta, kun liput vielä leimattiin tällaisella laitteella.

Tämä avomallinen vaunu tuntui hieman erikoiselta Suomen sääolosuhteet huomioon ottaen, mutta ehkä avovaunu oli vain kesäkäytössä. Ratikan nähdessäni mietin, että olin saattanut nähdä kerran kaupungilla tämmöisen, joten oli ryhdyttävä taas googlauspuuhiin. Kävi ilmi, että olin itse asiassa ajellutkin tämmöisellä ratikalla, äidin kanssa vuonna 2014. Kyllä tämä blogi on hyvä olla olemassa, koska muuten en muistaisi tekemisistäni varmaan puoliakaan!

Sisu-vaunussa.

Muistatteko vielä rahastajan? Rahastajalla oli takaoven vieressä oma paikkansa.

Mitähän tämäkin kuva mahtaa tarkoittaa? Hämähäkinseitit kielletty? Voisin huolia tämmöisen meidän parvekkeelle.

Sisu-vaunun kuskin paikka.

Monenmoisia sääntöjä ratikalla matkustaville. 

Ratikkamuseokäynnin jälkeen kello oli niin vähän, että rupesin katselemaan Museokortin sovelluksesta, löytyisikö läheltä vielä jotain muuta kiinnostavaa. Olin ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni Museokortin, kun olin ajatellut, että se saattaisi innostaa käymään museoissa useammin. Museokortin sovellus tuntui oikein näppärältä käyttää, ja se tuntui innostavan meikäläistäkin – lievää museokammoa potevaa – spontaaniin museokäyntiin. 

Lähistöltä löytyi Taidekoti Kirpilä, joka näytti kiinnostavalta. 

Kaiken lisäksi kävi vielä niin onnekkaasti, että museo oli avautumassa juuri niillä minuuteilla. Museo on auki vain kahtena päivänä viikossa, keskiviikkoisin 14–18 ja sunnuntaisin 12–16, joten oli todellakin onnea matkassa, että olin pyrkimässä museoon aukioloaikojen puitteissa. 

Taidekoti Kirpilä ei ollut maailman helpoin paikka löytää, mutta löytyihän se oikea ovi viimein. 

Jotta ulko-ovi avautui, piti soittaa oven vieressä olevaa kelloa. Sitten hissillä kuudenteen kerrokseen ja soittamaan taas ovikelloa, jolloin vartija avasi oven. 

Sisällä ei saanut tallustella omilla kengillään, mikä oli ihan ymmärrettävää, vaan kengät piti joko ottaa pois tai kenkien päälle piti pukea suojukset. Muistin, että olin laittanut jalkaani rumat vaaleanpunaiset viirulliset sukat, ja möläytin vartijalle, että "en voi ottaa kenkiä pois, kun mulla on niin rumat sukat". Mitä hittoa – ihan kuin museossa olisi joku sukkapoliisi, joka tarkkailee, millaiset sukat kenelläkin on. 😆

Näin pidämme sukkapoliisin tyytyväisenä.

Sain kuulla, että museossa oli alkamassa ilmainen yleisöopastus vajaan puolen tunnin päästä, mutta en ajatellut jääväni opastuskierrokselle, vaan kuljeskelin museossa itsekseni. Ovikello soi tiuhaan tahtiin, kun museoon tuli koko ajan lisää väkeä – olivat tulossa ilmeisesti sille opastuskierrokselle. Museokortista ei muuten ollut mitään iloa niin Taidekoti Kirpilässä kuin Ratikkamuseossakaan, sillä molemmat museot olivat ilmaisia. Helsingistä löytyy siis ilmaista hupiakin!

Asunto oli yllättävän tilava (350 neliötä), ja minua kiinnostikin enemmän itse asunto kuin taide. 

Juhlaolohuone.

Mattas-huone.

Erikoinen katosta roikkuva kasvi juurineen, joka oli osin taidetta, osin aitoa kasvia.

Kain Tapper: Musta kivi, 1983.

Kirjasto.

Näkymä Vänrikki Stoolin kadulle.

Håkan Brunberg: Näkymä Gröna Lundiin, noin 1970.

Unto Kaipainen: Nostokurkia, n. 1940-luku.

Ruokasali.

TV-huone.

Arkiolohuone.

Arkiolohuonetta myös.

Ilmari Nylund: Tavernassa (Rhodos), 1971.

Ilmari Nylund: Katu Dar es Salaamissa, 1969.

Salonki.

Kello oli tullut puoli kolme ja yleisöopastus oli alkamassa. Päätin sittenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja jäädä kuuntelemaan opastusta – kunhan olin ensin varmistanut vartijalta, kuinka kauan opastus kestäisi (noin tunnin), ja voisiko lähteä kesken pois, jos siltä tuntuisi (kyllä). 

Väkeä oli tullut paikalle minusta yllättävän paljon (ehkä kolmekymmentä henkeä).

Sain kuulla, että asunto oli kuulunut reumalääkäri Juhani Kirpilälle, joka oli rakastanut taidetta. Kirpilä olikin kerännyt elämänsä aikana yli 500 teoksen kokoelman, josta suuri osa oli muotokuvia ja ihmisaiheita. Koska Kirpilällä ei ollut perillisiä, hän testamenttasi asuntonsa ja taidekokoelmansa Suomen kulttuurirahastolle. Kirpilä kuoli vuonna 1988, vain 57-vuotiaana sydänkohtaukseen, ja Taidekoti Kirpilä avattiin yleisölle kesäkuussa 1992. Aika huikea juttu, että tämmöinenkin paikka on olemassa, "piilossa" keskellä Helsinkiä! 

Kaikki osat asunnosta eivät ole yleisölle avoimia, ja olinkin ihmetellyt, missä oli esimerkiksi keittiö. Sain kuulla, että toista keittiöistä käytettiin toimistona ja toinen oli henkilökunnan tilana. Myöskään makuuhuoneita ei ollut esitteillä. Pääosassa olikin taide, josta näytteillä on aina kerrallaan noin puolet.

Akseli Gallen-Kallela: Saaristomaisema.

Jaksoin kuunnella opastusta 40 minuuttia, mutta koska opastus näytti keskittyvän enemmän taiteeseen kuin itse asuntoon (nimitys 'taidekoti' ehkä jo vihjaakin viisaammalle jotakin 😆), oli tullut minun aikani poistua takavasemmalle. Oli kuitenkin hyvä, että olin jäänyt kuuntelemaan opastusta edes hetkeksi, koska sain sillä tavalla paikasta vähän enemmän irti. 

Oli kyllä taas kiva ja onnistunut päivä! Nyt pitää ruveta suunnittelemaan jo seuraavaa minun päivääni. 

😘