Pienemmät vauvat tuo haikara; isommat nosturi.


perjantai 14. tammikuuta 2022

Vielä kerran Intia

Olin ajatellut, että Intian-matkastamme tulisi sellainen kiva perhetapaaminen, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kuten muistaakseni jo aiemmin kirjoittelinkin, olin unohtanut ne tulevat häät ja sen, että niihin piti ostaa neljä eri vaatekertaa, koska häätilaisuuksiakin tulisi olemaan neljä. Olin edellisissä suvun häissä vuonna 2018 ollut vähän harmissani siitä, että minulla ei ollut intialaisia vaatteita päällä (postaus häistä ja meikäläisen häissä käyttämistä koltuista löytyy täältä). Kaikki häävieraat minua ja yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta taisivat nimittäin olla intialaisia, joten kaikki olivat myös pukeutuneet intialaisittain. Me asustelimme ukkelin kanssa tuolloin Boliviassa, missä ei luonnollisestikaan myydä intialaisia kolttuja, ja kun en löytänyt Boliviasta muutenkaan mitään kivaa, oli ostettava vaatteet päivää ennen häitä New Yorkista. Jännitystä elämään! 😆

Ensi kesän häät ovat kuitenkin siinä mielessä erilaiset, että hääparilla on paljon amerikkalaisia ystäviä, joten häissä näkee varmasti pukeutumista laidasta laitaan. Minäkään tuskin tuntisin oloani kovin orvoksi ei-intialaisessa asussa. Mutta jotenkin tempauduin Hyderabadissa mukaan siskon ja siskontytön shoppailuhuumaan (joka tuntui kyllä olevan välillä melkoista pakkopullaa) ja rupesin haaveilemaan, josko minäkin löytäisin päälleni jotain kivaa ja värikästä. Toki morsiamen asut olivat etusijalla, koska vasta niiden jälkeen käly saattoi alkaa etsiä vaatteita toiselle tyttärelleen eli morsiamen sisarelle ja itselleen. Minä hengasin siinä mukana, toimin ns. makutuomarina ja katselin, löytyisikö minulle mitään sopivaa.

Häälehengoja (=hameita).

Päivien edetessä rupesi käymään ilmi, että en tulisi löytämään itselleni mitään. Piti näet ottaa huomioon myös muiden mielipiteet, sillä en halunnut ostaa mitään sellaista, mikä näytti kälyni tai tulevan morsiamen silmissä oudolta, kun kyse oli kuitenkin "heidän" häistään. Mielipiteemme eivät kuitenkaan tuntuneet osuvan koskaan yksiin, ja sehän rupesi vituttamaan lopulta niin, että se näkyi varmasti taas naamastakin. Tämä on juuri se syy, miksi en tykkää käydä vaateostoksilla kenenkään kanssa: haluan ostaa sellaisia vaatteita, joista itse tykkään, enkä kaipaa kenenkään mielipidettä siitä, sopiiko vaate hänen mielestään minulle vai ei. Minulle on ihan sama, jos joku ei tykkää vaatteistani tai jos vaatteeni eivät sovi jonkun mielestä minulle. Pääasia on, että itse viihdyn vaatteissani.

Intialaiset taas ovat ihan toista maata, ja häävaateostoksilla makutuomareita on välillä mukana monta. 

Tämän morsiamen tiimissä taisi olla ainakin kuusi ihmistä.

Mutta olihan se mielenkiintoista nähdä, miten perusteellisesti häävaatteisiinkin voidaan paneutua ja miten valtava bisnes häävaatetus – ja häät yleensäkin – Intiassa on. Meidän suomalaisten häävalmistautuminen tuntuu kyllä kovin vaatimattomalta intialaisiin verrattuna. 

Sarin ostaminen oli vieläkin työläämpää kuin olin kuvitellut, mutta saimme loppujen lopuksi ostettua ystäväni kanssa minulle yhden sarin. Ennen ostoksille lähtöä appiukko kaivoi kätköistään tukun seteleitä sarini ostamista varten, mikä tuntui minusta oudolta ja nololta. Mutta intialaiset perheet ovat tällaisia: rahatkin ovat yhteisiä. (Tai ainakin ukkelin perhe on tällainen; muista en tiedä.)

Käsilaukkuvarkaat huomio: täällä olisi pätäkkää tarjolla!

Ennen sarikaupoille menoa käly oli neuvonut katselemaan sareja muutamista nettiliikkeistä, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaiset sarit miellyttävät minua. Tätä ei olisi pitänyt kuitenkaan tehdä, sillä ihastuin Ogaan-myymälän sivuilla muotisuunnittelija Nakul Senin sareihin, ja sain päähänpinttymän, että minun pitää saada jotain samantyylistä.  

Sari meikäläisen makuun. (Kuva täältä.)

Nakul Senin värit eivät tosin oikein miellyttäneet, sillä olisin kaivannut sareihin kirkkaampia värejä, mutta tuollainen laskeutuva, kapealinjainen ja suhteellisen yksinkertainen tyyli on minun makuuni. Mutta eihän Hyderabadissa tällaisia sareja ole! Kaikki näkemämme sarit olivat sellaisia perinteisiä sareja, jotka muistuttivat milloin verhoa, milloin sängynpeittoa. Lopulta ostin yhden sarin, joka oli miellyttänyt ensi näkemällä mutta joka toisella kauppakäynnillä ei enää näyttänytkään niin kivalta. Jokin sari oli kuitenkin valittava, sillä en kehdannut enää juoksuttaa ystävääni kaupasta toiseen. Laitan sarista kuvan sitten, kun/jos se on minulla häissä päällä. Minähän päätin nimittäin kiukuspäissäni, että en mene koko häihin, vaan keksin jonkin verukkeen olla menemättä. Ja vielä pitäisi löytää kolme muutakin asua!

Merkkiliikkeissä oltiin hyvin tarkkoja siitä, että niissä ei saanut valokuvata (edes vaatteita, jotka aikoi mahdollisesti ostaa), mikä harmitti minua, sillä liikkeet olivat välillä ihan uskomattoman prameita. Esimerkiksi tuo Shyamal & Bhumikan liike oli mielestäni aika huikea. Mutta ei hätää: kuukkeli löysi liikkeestä lyhyen videon: 


Tuleva morsian sovittelee tässä keltaista lehengaa.

Kälystä (seisoo tuossa tyttärensä vierellä) tuli mieleen, että on aika huvittavaa, miten erilaiset värimieltymykset meillä kälyn kanssa on: käly tykkää maanläheisistä ja hillityistä väreistä, ja minun mielestäni taas mitä kirkkaampi väri, sitä parempi. 

Sarin kanssa tuleva puserokin piti ompeluttaa, joten kävimme viemässä paitakankaan tutulle ompelijalle viimeisenä Hyderabadin-päivänäni. Kyseinen päivä oli siinä mielessä vähän haasteellinen, että minuun oli iskenyt ripuli. Ajattelin, että kyllä on koomista: ensin olet neljä viikkoa paskantamatta, ja sitten kun pitäisi lähteä matkustamaan takaisin Suomeen, tulee ripuli. Onneksi vaatekaupoissa oli ihan hyvin vessoja tarjolla, ja kauppojen wc-valikoima tulikin nähtyä laidasta laitaan. 

Tämän sariliikkeen vessa sijaitsi ilmeisesti jonkinlaisessa työntekijöiden taukotilassa. Huoneessa oli kahvikone, vesipullot ja siivousvälineet iloisessa sekamelskassa (vessan ovi on vasemmalla). Kerrassaan houkutteleva kokonaisuus!

Nyt on bloggaaja päässyt astetta parempaan huussiin.

Viimeisen viikon suunnitelmat muuttuivat melko radikaalisti, sillä melkein kaikki sairastuivat. Ensi anopille tuli kova yskä ja nuha, ja sitten käly alkoi yskiä, nuhia ja kuumeilla. Seuraavana olivat vuorossa siskontyttö ja ukkeli. Ukkeli-parka makasi pari päivää sängyn pohjalla, kun hän oli niin väsynyt. Kaikilla oli oletettavasti sama tauti, mutta hieman eri muodossa. Minä ja appiukko säilyimme sen sijaan terveinä.

Epäilimme tietysti heti koronaa, ja teimme kotitestejä, jotka olivat kaikki negatiivisia. Tosin tiedostimme jo tuolloin, että jos tauti olisi omikronia, testit tuskin tunnistaisivat sitä. Olin tuonut Suomesta monta kotitestipakkausta, ja myös ukkelin veli oli jättänyt testejä aiemmin Intiassa käydessään. 

Negatiivista testitulosta pukkaa.

Hyderabadissa oli liikkeellä myös tavallinen flunssa-aalto (ukkelin lääkäriserkun mukaan liikkeellä oli varsinkin rinovirusta), ja tuntui, että yhdellä sun toisella oli flunssa. Kaupoissakin puolet myyjistä tuntuivat niiskuttavan, mutta töihin oli kai pakko tulla. Viikko oli siis melkoista hiljaiseloa, kun kukaan ei jaksanut mitään, ennen kuin vasta loppuviikosta. Jäi arvoitukseksi, mikä sairaus perheeseen iski, mutta jos se oli korona, niin se ei näkynyt ainakaan kälyn ja siskontytön PCR-testeissä, jotka heidän piti tehdä ennen joulupäivän paluulentoaan Amerikkaan.

Minä keksin yhtenä iltapäivänä, kun kukaan ei tarvinnut sillä hetkellä autoa, ja autonkuljettajakin oli lähtenyt kotiinsa tauolleen, että lähden nyt ostamaan sen idlikeittimen jostain. Pikaisen kuukkeloinnin seurauksena sain selville, että Kukatpallyn kaupunginosassa näytti olevan Prestigen liike, joten ajoin sinne. 

Kaupassa sain kuitenkin kuulla, että heillä ei ollut induktioliedelle sopivia idlikeittimiä, kun uusia keittimiä ei ollut tullut kauppaan puoleen vuoteen. Kun utelin, johtuiko se koronasta, myyjä vastasi, että hän ei tiennyt. 

Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. Olin bongannut lähistöltä pari muutakin potentiaalisen näköistä kauppaa, ja jo ensimmäisessä tärppäsi.

Täältä sitä laatutavaraa löytää.

Idlikeittimet olivat kuulemma Shiv Home Worldin toisessa kerroksessa, joten suunnistin sinne. Silmieni eteen aukesi sellainen valikoima teräsastioita ja -keittimiä, että en muista ennen moista valikoimaa nähneenikään. 

Tulee muuten mukava ääni, kun pudottaa täällä yhden teräsastian lattialle (t. nimim. En se minä ollut).

Tällä padalla tulisi soppaa isommallekin perheelle.

Kysyin yhdeltä myyjältä induktioliedelle sopivaa idlikeitintä, mutta myyjä näytti siltä, että hän ei ollut kuullutkaan mistään induktiosta. Katsoin siis parhaakseni ruveta tutkimaan paketteja itse, ja hetken päästä myyjä kyllästyi ja lähti menemään. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli toinen (nenäänsä jatkuvasti niiskuttava) myyjä, ja esitin asiani hänelle. Kun tämäkään myyjä ei tuntunut osaavan auttaa, jatkoin laatikoiden tutkimista ja availua. Keittimien kahvat ja nupit kun tulevat irrallisina osina pakkauksen mukana (ne pitää ruuvata itse kiinni), ja halusin tutkia, että paketissa olisi varmasti kaikki osat mukana. Myyjä tuskastui ja sanoi, että "madam, älkää avatko kaikkia paketteja vaan pyytäkää minulta, mitä haluatte nähdä, ja minä avaan paketin". Olinkin jo löytänyt yhden keittimen, joka näytti sopivalta, mutta kahvan ja sen kiinnitysruuvin kanssa näytti olevan jokin ongelma. Myyjä tutki asiaa hetken aikaa ja totesi, että tämä onkin rikki. Sitten hän katosi vähin äänin paikalta, ja minä jäin miettimään, että mitäs sitten. Lopulta nappasin mukaani yhden keittimen, vaikka se olikin meille aivan liian iso. Nyt keitintä on jo kokeiltu, ja keitin jopa toimii. 

Siinä se on.

Nappasin Kukatpallyn katuja tallustellessani pari kuvaa.

Monenlaista palvelua autoille. Mikähän tuo 'car wrap' mahtaa olla?

Vesiautomaatin toimintaperiaate jäi hämärän peittoon.

Ja sitten takaisin kotiin!

Tässä on jo yrityksen makua.

Autoilusta tuli mieleeni, että intialaisissa parkkihalleissa on useimmiten tyyppejä, jotka ohjaavat tulijan vapaalle parkkipaikalle. On kyllä tosi kiva, kun ei tarvitse ajella hallissa umpimähkään etsien vapaata parkkiruutua. Monessa hallissa naisautoilijoille on erilliset parkkiruudut, joihin saavat pysäköidä vain naiset. Ensin ajattelin, että hieno juttu, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni vähän närkästyin: onko naisille järjestetty erilliset parkkiruudut sen takia, että naiset ovat muka niin tunareita pysäköimään, että muita pitää oikein varottaa, että tähän on pysäköinyt nainen?

Otin tämän kuvan Inorbitin ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa on tosi kivasti naisille tarkoitettuja parkkiruutuja. Parkkipaikkoja näyttämässä ollut nainen oli jotenkin nihkeä, eikä hän olisi oikein antanut minun pysäköidä tuohon. Vasta kuvaa myöhemmin katsellessani huomasin, että tolpassahan on ilmoitus, jonka mukaan paikka on tarkoitettu vain pienille porrasperäisille autoille. 😆 

Otin myös ajaessani pari videota, ja laitan videot tähän, vaikka videoissa ei olekaan mitään ihmeellistä. Ei olla keskellä pahinta ruuhkaa, eivätkä lehmät kävele kaduilla tai muuta vastaavaa. Lehmiä näkee kaupunkien kaduilla muutenkin tosi harvoin, ja tällä reissulla taisin nähdä yhden kokonaisen lehmän (en siis puolikasta 😆). Ajaminen näyttää siis varsin leppoisalta, vaikka kyllä videoista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten intialainen liikennekulttuuri toimii. Kaistoista ei välitetä, torvet soivat ja liikennevaloissa tilanne elää koko ajan. 

Ekalla videolla kuuluu jokin tosi ärsyttävä hakkaava ääni, enkä oikein ymmärrä, mistä ääni tulee (olenko hakannut kaasupoljinta noin voimallisesti?). Kuvaaminenkin oli pakko lopettaa melko lyhyeen, kun tulin risteykseen, jossa tiesin olevan poliiseja. Toisella videolla ukkeli on mukana kyydissä, ja videon loppuolella ukkeli käskee lopettamaan kuvaamisen, mitä en luonnollisestikaan tehnyt. Vasta kun ukkeli rupesi rykimään, oli pakko laittaa kännykkä pois. 

--

-

Seuraavalla Intian-matkalla pitää hakeutua johonkin ruuhkarysään, jotta saadaan kunnon videoita. 😆

Anoppi tykkää ostaa vihannekset ja hedelmät vihannestoreilta ja katujen varressa olevilta myyjiltä, kun tavara on näissä tuoreempaa ja halvempaa kuin marketeissa. Kävimmekin kerran anoppilan entisillä kotikulmilla täydentämässä vihannesvarastoja. 

Tässä anoppi ostaa vihanneksia kuorma-auton lavalta.

Hedelmämyyjä.

Tuossa etualan kärryssä on sokeriruokoa.

Autonkuljettajan veli toimi kantajana ja minä autonkuljettajana.

Porkkana- ja bataattikauppias on siirtynyt digiaikaan.

Jotkin asiat eivät ikinä muutu: tuotteet punnitaan edelleenkin tuollaisilla punnuksilla. Astiassa kermaomenoita eli annoonia.

Tämä käynti anoppilan entisillä kotinurkilla saattoi jäädä anopin viimeiseksi. Ukkeli piti nimittäin äidilleen luennon siitä, että ei se bensakaan mitään ilmaista ole: kannattaako ajaa ruuhkassa kaupungin toiselle puolelle vain muutaman rupian säästön takia? Anoppi vänkäsi tapansa mukaan vastaan (ukkelin ja anopin kiistat ovat muuten tavattoman viihdyttävää katseltavaa) mutta taisi jo seuraavana päivänä ilmoittaa minulle, että hän lakkaisi käymästä kyseisillä vihanneskojuilla. 😆

Ukkelin sisko käy kuulemma aina Hyderabadissa käydessään Suvasa-nimisessä kaupassa, ja minä lähdin tällä kertaa hänen mukaansa, vaikka en tiennytkään, millainen kauppa oli kyseessä. Kävi ilmi, että Suvasa on kodinsisustusliike, jossa myydään myös mukavia puuvillavaatteita. 

Kodinsisustushommelit eivät kiinnosta minua yhtään, mutta oli kyllä pakko sanoa, että kauppa oli ihana! Ostin kaupasta pari kurtaa, kuinka ollakaan. 

Ystäväni puolestaan perehdytti minut Labonel-leipomoon, joka osui kätevästi matkamme varrelle, kun olimme tulossa sariostoksilta. 

Tiskillä on kuulemma aina kupujen alla pieniä paloja erilaisista leivonnaisista, ja niitä saa maistella ihan vapaasti. Kiva idea!

Ostimme kokeeksi lajitelman minikuppikakkuja, jotka olivat tosi hyviä. 

Kerrankin oli kuorrutteen ja leivonnaisen suhde kohdallaan! Minusta kun jos ruvetaan kuorruttamaan, niin sitten pitää kuorruttaa kunnolla. En voi mitenkään ymmärtää esimerkiksi runebergintorttuja, joissa kuorrutteen ja leivonnaisen suhde on niin viturallaan kuin olla ja voi: alla on jumalattoman paksu kuiva torttu ja päällä niin vähän kuorrutetta, että sitä saa etsiä suurennuslasilla.

Intialaisia makeisia Dadu's-herkkukaupassa.

Hiusvärien nimet naurattivat: tässä olisi tarjolla Aishwaryan ruskeaa (Aishwarya Rai on kuuluisa intialainen näyttelijätär). Milloinkohan meidän kauppoihin saadaan vaikkapa iinakuustosenvaaleaa?

Joulukoristeluja näkyi minusta nyt paljon enemmän kuin silloin, kun asuimme Intiassa. 

Komea joulukuusi Park Hyattissa.

Joulukoristeluja Westinissä. Kävin muuten Westinin aamiaisella kaksi kertaa, juhuu! Aamiaiset olivat muuten hyvät, mutta se ripuli sotki toisella kerralla vähän kuvioita.

Seuraavaksi pitää korjata aiemmin kirjoittamani väärä tieto, että Durgam Cheruvu -järven ympäri ei muka pääse kävelemään. Kävelin nimittäin toisen kerran sinne moskeijalle asti ja jäin töllistelemään rantaan, kun toisella puolella järveä näkyi ihan selvästi kävelytie. Moskeijan edessä istui lavetilla taas kolme ukkoa, ja kysyin heiltä, pääsisikö moskeijan toiselle puolelle jotenkin. Ukot neuvoivat, että moskeijan takaa menisi polku. Se löytyikin heti ensi yrittämällä. 

Kas siinähän se valtatie meneekin.

Ja toden totta, kävelytie jatkuikin moskeijan jälkeen – vähän vielä keskeneräisen, mutta kumminkin. 

Puuttuva kävelytien pätkä tulee kai tuohon järven ja moskeijan väliin. 

Pysähdyin ottamaan tätä kuvaa, vaikka vieressäni oli kaksi vartijaa, jotka olivat ilmeisen kiinnostuneita toimistani. Toinen kysyikin minulta kuvan otettuani, että "which country". Tämäkään kaveri ei tuntunut tietävän Finland-nimisestä maasta mitään, ja nyt harmitti oikein todella, että siinä minun Suomi-paidassani ei lukennut isolla Finland. Olisi ollut niin kätevää näyttää tekstiä ukolle ja sanoa, että googlaapa tämä. 

Seuraavaksi mies kysyi, missä asuin, ja koska kysymys oli minusta perin outo, päätin vetää telugukortin esiin ja vastasin teluguksi, että appivanhempieni luona järven toisella puolella. Vartija ilahtui silminnähden ja kysyi, osasinko telugua ja miten olin sitä oppinut. Kun kerroin opetelleeni sitä anoppiani varten, koska anoppi ei puhu englantia, vartija innostui kyselemään kaikenlaista asiaankuuluvaa, kuten että kuinka kauan olin ollut naimisissa mieheni kanssa, oliko avioliitto järjestetty ja miten monta lasta meillä oli (nämä kiinnostavat aina intialaisia). Ukko näytti siltä, että hän olisi voinut keskustella vaikka koko illan, joten päätin lähteä menemään.

Inorbitin kulmalla polku nousi tielle, ja loput matkasta oli käveltävä tienvierustaa, mutta sitä ennen bongasin polun laidasta hylätyn rakennuksen. 

Mietin, että mikäs pytinki se tämä on, kunnes tajusin, että tuo taisi olla entinen Something Fishy -niminen ravintola. Olisi tehnyt ihan hirveästi mieli mennä tutkimaan rakennusta tarkemmin, mutta vaistoni sanoi, että on parempi, kun jätät menemättä. Jäi vähän harmittamaan, kun en päässyt näkemään rakennusta sisältä, mutta olen sitä mieltä, että vaistoaan kannattaa aina kuunnella.

Sanomalehden avioliittoilmoituksia. Nuo ensimmäiset määritteet (brahmin, kapu, naidu jne.) ovat kaikki eri kastien nimiä.

Hämähäkkimiehet hommissaan.

Viimeisenä aamuna, kun olin keittiössä keittelemässä kahvia, se sama lintu ilmestyi ikkunan taakse. Ihan kuin se olisi tullut hyvästelemään minut. 

Metrolla ajeleminen jäi tällä Intian-reissulla, mutta eiköhän se metro ole kaupungissa vielä seuraavalla käynnilläkin.

Lentoni Bangaloresta Frankfurtiin lähti huonoimpaan mahdolliseen aikaan eli kello 3.35 aamulla. Vaihtoehtona oli siis mennä Hyderabadista Bangaloreen viimeisellä mahdollisella lennolla ja odotella lennon lähtöä lentokentällä tai sitten mennä jo hyvissä ajoin ja ottaa huone jostakin hotellista. Kun ukkeli halusi lähteä saatille, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja hotelliksi valikoitui tällä kertaa ihan lentokentän vieressä sijaitseva Taj Bangalore. Hotelli oli ukkelille hyvin tuttu, sillä hän oli asustellut siellä viime aikoina paljonkin. 

Hotellin aula.

Intialainen enkeli. Näyttää minusta vähän Jeesukselta.

Näkymä huoneemme ikkunasta.

Ensimmäiseksi suuntasimme etsimään syötävää ja päädyimme sunnuntaibrunssille. Tarjolla oli kaikkea ihanaa, enkä muista, milloin viimeksi olisin nauttinut yhtä paljon salaatin syömisestä.

Sushiakin oli tarjolla.

Sitten menimme kahvittelemaan, ja jo tässä vaiheessa olin myyty: hotellissa kiinnitettiin selkeästikin huomiota pieniin yksityiskohtiin, mikä antoi sellaisen vaikutelman, että asiakkaan viihtyvyydestä oikeasti välitettiin. 

Kahvin kanssa tuotiin keksejä ja luumu-juustotikku.

Hotellissa oli iso uima-allas, joka piti käydä testaamassa. En ollut uinut pariin kuukauteen, sillä olin loukannut aiemmin syksyllä olkapääni, eikä uiminen oikein onnistu vajaakuntoisella olkapäällä. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa, miltä uiminen tuntuisi ja sehän tuntui ihan pirun hyvältä! Kolme varttia hujahti altaassa ihan huomaamatta.

Altaalla oli pituutta ainakin 25 metriä, joten se oli hotellin altaaksi varsin hulppea.

Hotellihuoneessa ilahdutti erityisesti iso kylppäri, jonka toisessa päässä oli suihku ja toisessa päässä vessa. 

Suihku on tuolla lasiovien takana.

Suihkussa käyminenkin tuntui harvinaisen ihanalta, kun vettä tuli kunnollisella paineella (anoppilan suihkussa vesi oli tullut liruttamalla). Pienet ilot ovat joskus isoja iloja! 

Kävin vielä rentouttavassa hieronnassakin, joka tuntui taivaalliselta. Muistelin mielessäni niitä aikoja, jolloin en olisi suurin surminkaan suostunut menemään hierontaan tai hoitoihin "vieraan ihmisen hipelöitäväksi". Paljon on muuttunut noista ajoista! Nyt voisin käydä vaikka työkseni testailemassa eri hoitoja. 

Tilasimme huoneeseen pientä iltapalaa. Sanoisinko, että ruokaa oli riittävästi.

Puolenyön jälkeen oli aika sanoa hyvästit ukkelille ja lähteä lentokentälle. 

Valmiina lähtöön.

Ajatuksenani oli, että kävisin heti koneen noustua nukkumaan ja nukkuisin niin kauan kuin vain suinkin pystyisin. 

No. Viereeni istui intialainen mies, joka kertoi nähneensä minut sen päivän aikana jo ainakin kolme kertaa. Yhden kerran hän oli kuulemma nähnyt minut hotellissa ja ajatellut, että siinäpä on länsimaalainen nainen vetänyt päälleen hienon intialaisen kurtan. Minä en muistanut nähneeni miestä kertaakaan, mutta kuten mies itse totesi: "kaikki intialaisethan näyttävät oikeastaan samanlaisilta". Mies oli kotoisin jostain Hublin läheltä, ja hän oli menossa joulunviettoon Reykjavikiin islantilaisen tyttöystävänsä luokse. Kävi ilmi, että meillä oli paljon yhteistä keskusteltavaa, ja juttu rupesikin luistamaan siinä määrin, että unohdin kokonaan sen nukkumisen. 

Ranskalainen punaviini maistui kummallekin, mutta ruokailun jälkeen tarjoilu harmillisesti loppui, ja valotkin sammutettiin. Lentoemäntä ilmestyi jostain sanomaan meille, että "minua harmittaa ihan hirveästi tulla sanomaan tätä, mutta suurin osa ihmisistä yrittää nukkua, ja teidän keskustelunne kuuluvat tuonne neljän rivin päähän". Toive oli siis, että pitäisimme vähän pienempää ääntä. Palaute oli erittäin ymmärrettävä, sillä saattoi tosiaan olla, että volyymit olivat hieman liian korkeat vallitsevaan tilanteeseen nähden.

Otin asiasta hieman nokkiini, kun viinitarjoilukin oli lopetettu, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vierustoverini kuitenkin keksi, että lähdetään etsimään, missä lentoemännät ovat, ja pyydetään heiltä lisää viiniä. Näin teimme, ja löysimmekin yhden stuertin. Minä nöyränä esitin asiani, että "voitaisiinko me saada vähän lisää viiniä, jos me luvataan olla ihan hiljaa?" 😳 Stuertti oli oikein ystävällinen (muisti jopa, että olimme juoneet sitä ranskalaista punaviiniä) ja kaatoi meille reilunkokoiset lasilliset viiniä ja kehotti meitä vielä hakemaan lisääkin, jos maistuisi. Tunnelma oli kuitenkin lässähtänyt jo sen verran pahasti, että päätimme käydä lasien tyhjennyttyä nukkumaan. Kello oli siinä vaiheessa ehkä jotain kuusi aamulla (saattoi olla enemmänkin).

Vierustoverini on vyöttänyt itsensä niin, että turbulenssi ei vie varmasti nukkuessakaan.

Kurkkuuni oli alkanut jossain vaiheessa koskea, ja sen lisäksi kurkkuni tuntui niin kuivalta, että ei auttanut, vaikka kuinka nieleskelin tai join mitä (enkä tarkoita nyt viiniä!). Karmea tunne. Ensimmäiseksi mieleeni tuli tietenkin, että nyt minulla on korona ja olen tartuttanut sen vierustoveriinikin. Mutta minkäs tuossa vaiheessa enää tekee, kun koneesta ei voi oikein poiskaan hypätä (ja myöhäistä se jo olisi ollutkin). 

Aamulla (tai siis pari tuntia ennen laskeutumista Frankfurtiin) saimme aamiaista. Vierustoverini oli kasvissyöjä, joten minäkin innostuin syömään solidaarisuudesta matkalla vain kasvisruokaa. Tässä kuvassa on eteläintialainen kasvisaamiainen, joka näytti minusta hieman erikoiselta. En edes tunnistanut noita valkoisia palluroita, joissa on porkkananpaloja, mutta vierustoverini tutki ruokalistaa ja epäili, että ne saattoivat olla uttapameja.

Tiemme erkanivat Frankfurtissa, ja minä jouduin odottelemaan Helsingin-lentoani useamman tunnin. Istuskelin loungessa, neuloin ja katsoin netistä ohjelmia. Suunnilleen tuntia ennen koneeseen nousua vatsaani alkoi kiertää, ja lähdin vessaan. Oli jotenkin omituinen ja huono olo, enkä osannut oikein päättää, oliko minulla tarvetta mennä vessaan vai ei. Menin kuitenkin varmuuden vuoksi pöntölle istumaan, ja silloin maa alkoi pyöriä jalkojeni alla. Säikähdin, sillä tilanne tuntui aivan liian tutulta. Minulle oli kerran aiemmin iskenyt jokin pöpö Frankfurtin kentällä, loungen vessassa, juuri tällä samalla tavalla, että päässäni rupesi pyörimään, enkä päässyt vessasta enää omia avuin ulos. Olin silloin onneksi matkalla ukkelin kanssa ja saatoin soittaa ukkelille, joka hälytti apua. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että minut kärrättiin paareilla lentoaseman klinikalle, ja lentommekin meni sivu suun (postaus tapauksesta löytyy täältä). Nyt minulla ei ollut ketään, jolta voisin pyytää apua, joten vessasta oli päästävä äkkiä ulos! 

Raahauduin takaisin loungeen omalle paikalleni ja mietin, pitäisikö minun käydä pyytämässä apua joltakulta. Pelkäsin kuitenkin jääväni lennoltani, joten päätin yrittää sinnitellä viimeiseen asti ilman avun pyytämistä. Onneksi näin, kuinka loungen toisesta lepotilasta poistui kaksi ihmistä, ja lepotila jäi tyhjilleen. Nappasin tavarani mukaan, suljin lepohuoneen oven takanani (en kuitenkaan laittanut ovea lukkoon), kävin nahkalavetille pitkälleni ja otin maskin pois. Tuntui hyvältä saada olla vaakatasossa, ja kun huone oli ilmastoinnin ansiosta aika viileä, oloni alkoi tuntui vähän ajan päästä pikkuisen paremmalta. 

Pääsin loungesta lähtöportille, ja vaikka oloni olikin sen verran tukala, että lähtöportilla piti istuskella lattialla (tuoleilla ei ollut tilaa), selvisin onneksi lopulta Helsingin-koneeseen. Koneessa olisi ollut tarjolla herkullinen ateria, mutta närkin lautaselta vain jotain pientä.


En tiedä, mikä minuun tällä kertaa iski, mutta edellisellä kerralla lentoaseman klinikan lääkäri oli epäillyt nestejavausta ja/tai jotain vatsapöpöä. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ripulia, eikä laattakaan ollut lentänyt, joten vatsapöpöstä tuskin oli kyse. Nestevajaus olisi sen sijaan ihan mahdollinen selitys, kun kurkkukin oli tuntunut kuivalta. Olin hotellissa vielä joogannutkin sen uimisen lisäksi (ja hikoillut aika tavalla), ja voi olla, että en ollut juonut tarpeeksi. Ja toki lennolla meni sitä viiniä (alkokolihan on diureetti). Mitä tästä siis opimme? Että ei kannata harrastaa liikunnallisia aktiviteetteja ennen pitkää lentomatkaa. 😆

Huono oloni jatkui vielä pari päivää Suomeen saapumisen jälkeenkin, ja välillä piti makailla sohvalla, kun maa pyöri jalkojen alla. Koronatesti tuli onneksi negatiivisena, joten koronasta ei ollut ainakaan kyse.

Intian koronaluvut alkoivat nousta vuodenvaihteen jälkeen, ja nyt tapaukset ovat lisääntyneet niin nopeasti, että jossain uutisista puhuttiin jo "koronatsunamista". 

Kuva: Times of India.

Uusien koronatapausten määrä oli minun Intiassa ollessani 6000–8000 tapausta päivässä, mutta eilen uusia tapauksia oli jo 264 202 kappaletta päivässä. Ei hyvältä näytä. 

Mutta nyt jätämme hyvästit Intialle, ainakin vähäksi aikaa. Kiitos kärsivällisyydestä ja mukavaa viikonloppua!

😘