Maahanpanijaiset

Torstaiaamuna oli vuorossa Bhuumi Puja eli talon rakentamisen aloittamisseremonia. Yritin selvittää anopiltakin, millä perusteella minun ja ukkelin nimet valikoituivat pujalle suotuisiksi, mutta anoppikaan ei osannut vastata tähän. Paras arvaus oli, että sopivuus katsottiin nimien alkukirjaimista. Tähtien asennot merkitsevät myös yleensä tällaisissa jutuissa, mutta en usko, että niillä oli merkitystä tässä tapauksessa – tai mistä minä tiedän, vaikka olisi ollutkin. 

Kysymyksestä saatiin kuitenkin taas aikaiseksi kiivasluontoinen keskustelu, kun anoppi ja ukkeli innostuivat kertomaan mielipiteitään epäsuotuisista ja suotuisista ajankohdista. Papitkin ovat kuulemma eri mieltä ajankodista, eikä yhtä oikeaa vastausta ole. Jonkun mielestä torstai on huono päivä Bhuumi Pujalle, kun taas jonkun toisen mielestä torstai on erinomainen päivä. Joku taas saattaa olla sitä mieltä, että koko helmikuu on huonoa aikaa aloittaa talon rakentaminen ja että pujakin pitäisi siirtää maaliskuulle. 

Kaikki ovat sen sijaan yhtä mieltä Rahu Kalamista, joka on päivittäin esiintyvä epäsuotuisa ajanjakso, joka ei sovi uusien ja tärkeiden asioiden aloittamiselle. Rahu Kalam lasketaan sillä tavalla, että auringonnousun ja auringonlaskun välinen aika jaetaan kahdeksaan jaksoon. Kunakin päivänä yksi näistä jaksoista on epäsuotuisa. Kuka sen sitten määrittelee, mikä ajanjakso on kunakin päivänä epäsuotuisa, se on taas korkeampaa tiedettä. Ajat vaihtelevat paikkakunnittain, mutta epäsuotuisan ajankohdan voi selvittää vaikkapa netistä löytyvällä laskurilla. Esimerkiksi torstain Rahu Kalam olisi ollut Hyderabadissa kello 13.57–15.25. Helsingissä Rahu Kalam näyttäisi olevan tänään kello 9.58–11.16, jos joku haluaa ruveta uskomaan hindujen humputuksiin. 🤭 

Tässä yhteydessä tuli mieleeni toinenkin asia, josta pitää mainita. Minua on pyydetty useampaan kertaan kirjoittamaan kastilaitoksesta, mutten ole kirjoittanut siitä lähinnä siksi, että tiedän asiasta hyvin vähän. Teoriassa kastilaitos on minulle toki tuttu, koska olen lukenut siitä paljonkin, mutta omakohtaista kokemusta minulla on siitä hyvin vähän. Kastit tulevat arjessa ilmi lähinnä siinä, miten lähipiirissäni kohdataan kotiapulaiset, autonkuljettajat ja muut vastaavat, ja näistä kohtaamisista olen kirjoitellut monesti aiemmin. 

Minun on vaikea kirjoittaa asiasta senkin takia, että tulkitsen asioita suomalaisesta näkökulmastani, joka saattaa poiketa hyvinkin paljon intialaisesta totuudesta. En viitsi ruveta jeesustelemaan ja siunailemaan sitä, kuinka epäreilua ja epätasa-arvoista elämä täällä on, koska en ole elänyt ja kasvanut Intiassa syntymästäni asti. Minun tavassani nähdä asioita on ja tulee aina olemaan suomalainen pohjavire, koska olen kasvanut suomalaisessa yhteiskunnassa. Ymmärrän, että kastilaitos on kiinnostava asia, mutta koen, että minä olen väärä ihminen kertomaan siitä. Sen kuitenkin sanon, että on ihan kukkua väittää, että kastilaitos olisi lakkautettu ja että se ei vaikuttaisi ihmisten elämään enää millään lailla. Virallisesti kastilaitosta ei ehkä enää ole, mutta kyllä sen vaikutus näkyy täällä edelleen hyvinkin selvästi.

Palataanpa kuitenkin Bhuumi Pujaan. Luulin, että Bhuumi Puja olisi samanlainen pieni seremonia kuin se porakaivopujakin, mutta jo pujan valmistelut olivat sitä luokkaa, että tajusin, että tämä taitaakin olla vähän isompi juttu. Koska puja suoritettaisiin minun ja ukkelin nimissä, pelkäsin, että me ukkelin kanssa joutuisimme suorittamaan pujan. Millainen talosta tulisi, jos pujan suorittaisi kaksi uunoa, joilla ei ole mitään kokemusta pujista? 🤭 

Olinkin siis varsin helpottunut,  kun kuulin, että pujan tulisi suorittamaan pujari eli pappi. Pujaa varten piti hankkia kaikenlaisia tykötarpeita, ja pappi lähetti listan tarvittavista tavaroista.

Kuvakaappaus papin kirjoittamasta ostoslistasta ukkelin padilta.

Osaan lukea painettua telugua esimerkiksi sanomalehdestä – tosin hyvin hitaasti – mutta käsinkirjoitettu telugu tuottaa minulle suuria vaikeuksia. En tunnista tästäkään kuin muutaman sanan: toisella rivillä lukee kobbari kaaya eli kookospähkinä, keskivaiheella putnala pappulu eli paahdetut tummat kikherneet ja samalla rivillä bellam eli palmusokeri. 

Listatut asiat selvisivät kuitenkin pääpiirteittäin, kun tutkin valmiiksi pakattuja koreja. 

Koreissa oli muun muassa kahta lajia riisiä (toisen seassa oli myös muita jyviä), kookospähkinä, palmusokeria, paahdettuja tummia kikherneitä, banaaneja, pujaöljyä, betelpuun lehtiä sekä pähkinöitä, kurkumaa, kumkumia eli punaista värijauhetta, suitsuketikkuja, savisia diya-lamppuja sekä puuvillasydämiä niihin ja monenlaisia kukkia. Pujaa edeltävänä iltana piti käydä vielä ostamassa intialaisia makeisia useampi rasia, koska makeisia pitäisi kuulemma jakaa seremonian jälkeen arkkitehdille, talonvahdille, papille ja parille muullekin.   

Torstaiaamuna nousimme ylös hyvissä ajoin. En uskaltanut juoda kuin puoli kuppia kahvia, kun pelkäsin vessahätää, sillä tontilla ei ole mitään paikkaa, jonne pyllistää muiden katseilta piilossa. Kävimme tällä kertaa myös kaikki asianmukaisesti suihkussa, koska pujaa varten pitää olla puhdas. Viimeksihän minulla oli se keuhkotauti, ja pesin vain kasvoni. 

Tontille vievä lyhyempi tie oli edelleen suljettu, ja jouduimme kiertämään taas pidemmän kautta. Perillä meitä odottivat talonvahti ja pari muuta ukkoa, mutta pappia ei vielä näkynyt, joten saatoin dokumentoida, mitä ystäväni perheen tontilla oli tapahtunut sitten viime näkemän (eli viime lauantain). 

Puut oli istutettu tasaisesti pitkin tonttia, ja talon perustassakin oli tapahtunut huomattavaa edistystä. Olin ihmetellyt lauantaina, miksi työmiehet mittasivat naapurin pihaa mittanauhalla ja piirsivät maahan pyöreitä rinkuloita senttimetrin tarkkuudella, mutta nyt tämäkin asia selvisi: puiden istuttamista varten. Ihmettelimme anopin kanssa myöhemmin kotona, että mitä järkeä on istuttaa koko piha täyteen puita. Eikö olisi kivempi, jos puut olisivat pihan reunoilla, ja keskellä olisi tyhjää tilaa. Meillähän on anopin kansssa aina hyvin selvät mielipiteet joka asiasta – sellaisistakin asioista, joista emme ymmärrä mitään. 🤭 

Porakaivomme löytyi tonttimme perältä eli ihan päinvastaisesta suunnasta kuin se ensimmäinen porakaivoyritelmä. 

Talonvahti oli tehnyt pihalle paikan, jossa puja voitaisiin suorittaa, ja hän esitteli sitä ylpeänä. 

Puja-paikka näkyy vasemmassa reunassa harmaana alueena, ja sen vieressä ovat rautakanki ja kuokka, jotka osoittautuivat hyvin keskeiseksi osaksi pujaa. Kuinkas muutenkaan, koska on maatöistä kyse. 😅

Pujassa tarvittavia esineitä.

Siihen loppuivatkin ihmettelyni, sillä paikalle päräytti pappi mopedillaan. 

Seuraavaksi maahan piti levittää matot minulle ja ukkelille sekä papille, jotta meidän olisi mukavampi istua maassa.

Pappi oli tarkkana mattojen sijoittelun kanssa, sillä minun ja ukkelin tuli istua kasvot itään päin. 

Matoista (jotka ovat kai jonkinlaisia olkimattoja) tuli mieleeni, että ne toimivat ainakin entisaikaan (uskon että nykyäänkin) intialaisissa kodeissa vieraspatjoina. Täällähän nukkumismukavuus on toissijainen asia silloin, kun talo on täynnä vieraita. Kukaan ei oleta, että jokaiselle vieraalle olisi tarjota jokin kymmenen sentin paksuinen vaahtomuovipatja, vaan ihmiset sopeutuvat nukkumaan kuka missäkin. Minusta intialainen sopeutuvuus on hieno asia, ja olen yrittänyt itsekin oppia tätä taitoa intialaisilta. 

Seuraavaksi otettiin mittanauha esiin ja ruvettiin mittailemaan. Mitattuun pisteeseen iskettiin myöhemmin rautakanki. 

Tuo sinipaitainen on arkkitehti, joka on suunnitellut talon, mutta toista ukkoa en tunnistanut.

Arkkitehdistä puheen ollen, laitanpa tähän talon pohjapiirustuksenkin. 

Tämä pohjapiirustus on alkuperäinen suunnitelma joulukuun lopusta, ja taloon on tullut sen jälkeen joitakin muutoksia. Master bedroom eli suurin makuuhuone on kasvanut pituudeltaan kuuteen metriin; makuuhuoneen vaatekaapit on poistettu, ja niiden tilalle on tehty walk-in closet eli vaatehuone tuohon kylpyhuoneen jatkeeksi. Vasemmanpuolimmainen sivu avautuu järvelle päin, ja ikkunat ovat suurentuneet niin, että lähes koko seinä on nyt lasia. Intiassa harrastetaan melko suuria huoneita, mikä on minusta kiva asia. Inhoan suomalaista nykyarkkitehtuuria, kun ihmisten oletetaan nukkuvan vaatekomeron kokoisissa makuuhuoneissa. Laskin pikaisesti, että tässä kahden makuuhuoneen talossa olisi 178 neliötä, eli onhan tämä aika kookas kahden makuuhuoneen taloksi. 

Papin asu.

Pappi rupesi valmistelemaan pujaa ja levittämään tarvikkeita maahan. 

Ensimmäinen hämminkiä aiheuttanut asia oli se, että betelpuun lehtiä oli vain muutama, kun niitä olisi pitänyt olla kolmekymmentä. Anoppi ja autonkuljettaja väittivät kivenkovaan, että pappi ei ollut kirjoittanut lehtiä listaansa, ja pappi taas oli sitä mieltä, että kyllä hän oli ne listannut. Joku ehdotti, että kävisimme hakemassa lisää betelpuun lehtiä, mutta pappi tokaisi, että hän ei jouda odottelemaan, koska hänellä oli kiire. Niinpä jostain riivityt mangopuun lehdet saivat toimia korvikkeina. 🤭

Mitattuun paikkaan iskettiin rautakanki ja sen viereen kuokka.

Lehtien ja pähkinöiden pilkuntarkka asettelu jatkui.

Banaanitkin ilmestyivät kuvaan, kuten myös riisi, diya-lamput ja tuli.

Esivalmistelujen jälkeen se olikin sitten menoa.   

Seuraava kuva minulla on vasta hetkestä, kun kaikki oli jo ohi:

Tähän voisi kirjottaa vaikkapa, että etsi kuvista seitsemän eroavaisuutta. 🤣

Näiden kuvien välissä oli ehtinyt tapahtua paljon. Minä ja ukkeli jouduimme koko ajan tekemään jotain papin ohjeiden mukaan, ja tapahtui muun muassa seuraavaa:

Pappi ripotteli mangopuun lehtien ja banaanien päälle kurkumaa, kumkumia, kahdenlaisia riisejä jyvineen, linssejä ja palmusokeria. Me ripottelimme ukkelin kanssa lehtien ja banaanien päälle kurkumaa ja kumkumia, kahdenlaisia riisejä jyvineen, linssejä sekä kukkia. Pappi sytytti diyat ja suitsuketikkuja ja lausui puoliksi laulaen sanskriitinkielisiä mantroja. Minun piti toistaa sanskriitinkielisiä lauseita papin perässä. Pappi sytytti kamferinpaloja palamaan messinkisessä lusikassa, ja ukkelin piti pyörittää lusikkaa rautakangen ja kuokan ympärillä kolme kertaa. Meidän piti "huiskutella" tulta silmiimme. Pappi sitoi betelpuun lehdistä ja punakeltaisista naruista hauskat paketit ja sitoi ne minun ja ukkelin ranteisiin. Minun piti sivellä sekä kuokkaan että rautakankeen kurkumaa ja kumkumia. Heiluin pienen saviruukun kanssa siellä sun täällä, laitoin ruukkuun kukan ja otin sen hetken päästä pois. Ripottelin ruukusta vettä yhdeksän banaani-lehtikasan päälle. Joku haki talikon viereen kiven, joka kasteltiin. Ukkeli rikkoi kiveä vasten kookospähkinän ja roiskutteli kookosveden yhdeksän lehti-banaanikasan päälle. Ukkeli kaivoi rautakangella maahan (viidellä kaivuukerralla) kuopan, ja me ripottelimme syntyneeseen monttuun ainakin kahta lajia riisejä jyvineen, kurkumaa ja kumkumia. Ukkeli laittoi monttuun myös yhden laddu-makeisen ja peitti montun kuokalla. Minä heittelin isosta kulhosta kaikki kukat peitetyn montun päälle. Pappi piirsi minun ja ukkelin otsaan punaiset kumkum-täplät siunatakseen meidät. Meidän piti heitellä riisinjyviä ilmaan ja toistemme päälle. Lopuksi laitoimme makeiset kiertämään, ja jokaisen tuli ottaa pala makeista.

Tässä on vain osa tapahtumista, enkä todellakaan muista kaikkea. En myöskään muista ihan tarkkaa järjestystä enkä todellakaan tiedä, miksi kaikki nämä suoritettiin.   

Seremonia kesti ehkä kolme varttia, ja koska istuimme kasvot aurinkoon päin, hiki valui noroina kasvoiltani – ehkä kuumuudesta, ehkä jännityksestä johtuen. Tapahtumaa seurasi vierestä kymmenisen silmäparia, autonkuljettaja videoi pujaa kahdella kännykällä ja anoppi huuteli koko ajan minulle sivusta neuvojaan. Anopin huutelut hieman ärsyttivät, koska en tiennyt ketä kuunnella, pappia vai anoppia. En siis ollut ihan omalla mukavuusalueellani, jos näin voi sanoa. 🤣 En kuitenkaan antanut sen haitata, vaan päätin keskittyä pujaan niin hyvin kuin pystyin. 

Koko seremonia oli hyvin nopeatempoinen – ilmeisesti papin kiireestä johtuen – eikä mistään hartaasta tunnelmasta ollut tietoakaan. Ilmeisesti sellaista ei tavoitellakaan, vaan tärkeintä on saada puja suoritetuksi.  

Makeisrasiasta puuttuu yksi laddu, koska se on uhrattu Bhuumi Deville eli Äiti maalle.

Lopuksi maksoimme papille hänen liksansa eli 2000 rupiaa (18,5 euroa), keräsimme kaikki pujatarvikkeet maasta pois ja lähdimme kotiin.

Kaivuuhommia ei tarvitse aloittaa välittömästi pujan jälkeen, kuten porakaivopujan jälkeen alettiin heti porata vettä, mutta työt alkoivat kuitenkin jo heti samana päivänä.  

Vielä hengissä. 🤣

Kuljimme ukkelin kanssa koko päivän nuo betelpuunlehtinyytit ranteissamme, koska ne olivat meistä niin hauskat. Illalla saimme kuulla, että nyyttejä ei saisi heittää menemään, koska se tuottaisi huonoa onnea, vaan nyytit pitäisi ripustaa puuhun. Autonkuljettajan mukaan puun tulisi olla pyhä basilika eli tulsi-puu, mutta anopin mukaan mikä tahansa puu kävisi. 

Niinpä leikkasin saksilla ukkelin ja oman nauhani poikki ja kävin ripustamassa nauhat anopin tulsiin. 

Päivän huipennus.

P.S. Tämänkin postauksen kirjoittaminen oli hyvin pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka sisälsi monenlaisia keskeytyksiä. Hupaisin keskeytys oli se, kun anoppi pelmahti makuuhuoneemme ovelle eilen ja kysyi, oliko hänellä värit päässään silloin, kun minä tulin salilta. "Väriä pitää pitää päässä puoli tuntia, ja mitäs se kello sinun tullessasi olikaan?" Olin tullut kotiin kello 16.10, ja koska kello oli nyt 17.05, anoppi päätti, että hänpä menee pesemään värin pois. 🤭

Texmex-lääkkeitä, kookoksia ja drooneja

Olen kirjoitellut monesti aiemminkin appivanhempien tontista, jonka he hankkivat vuonna 2012. Tontti on ollut siitä lähtien tyhjillään, mitä siellä nyt on joskus laitettu tietä ja muuta pientä. Mitään rakennusaikomuksia tontilla ei ole kuitenkaan ollut. 

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus rakentaa tontille talo. Tontti on Hyderabadin laitamilla Himayat Sagar -järven lähellä, ja aika on nyt ilmeisesti otollinen, sillä alue on alkanut kasvaa. Toisaalta Hyderabadin saasteet, melu ja pöly ovat alkaneet tympiä yhtä sun toistakin. 

Ensimmäisenä tontille pitää saada tietenkin vettä, ja se onnistuu poraamalla tontille porakaivo. Intialaiseen tapaan porakaivon poraaminenkaan ei ole sillä tavalla yksinkertaista, että tilattaisiin vain työmiehet ja ruvettaisiin poraamaan. Ensin pitää selvittää kalenterista suotuisa päivä, joka sopii porakaivon poraamiseen, sillä jos päivä valitaan väärin, se voi tuoda mukanaan kaikenlaista epätoivottua. Sen jälkeen pitää suorittaa  ns. porakaivopuja eli rituaali, jonka tarkoituksena on muun muassa taata tasainen vedentulo ja estää kaivon kuivuminen.

Suotuisasta puja-ajankohdasta oli hieman epäselvyyttä, mutta ukkeli päätti kysyä tämänkin ChatGPT:ltä, jonka mukaan seuraava suotuisa ajankohta oli maanantaina aikaisin aamulla. Niinpä laitoimme maanantaiaamuna kellot soimaan puoli viideltä, jotta olisimme tontilla kuuteen mennessä. Maanantai sattui olemaan Intiassa pyhäpäiväkin, koska silloin juhlittiin tasavallan päivää. Pujaa ennen pitää puhdistautua, eli meidän olisi pitänyt käydä aamulla suihkussa, mutta anoppi antoi minulle tautini takia vapautuksen ja sanoi, että riittäisi, jos pesisin kasvoni. 

Kello tuli viisi ja sitten puoli kuusi, eikä autonkuljettajaa näkynyt eikä kuulunut. Anoppi soitti autonkuljettajalle vaikka kuinka monta kertaa, mutta autonkuljettaja ei vastannut. Hän vastasi vasta ukkelin puheluun, ja kävi ilmi, että hän oli nukkunut pommiin. Tämähän alkoi lupaavasti! 

Lähtömme tontille siis hieman myöhästyi, mutta onneksi tontille on vain noin puolen tunnin ajomatka. 

Tasavallan päivä on tärkeä juhla intialaisille, ja sitä juhlitaan siksi, että Intian perustuslaki astui voimaan ja maa muuttui itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1950. Intialaiset tuntuvat suhtautuvan tasavallan päivään hyvin intohimoisesti, sillä silloin näkee kaikkialla upeita Intian lipun värisiä koristeita ja valoja sekä Intian lippuja. Kuvassa näkyvä rakenteilla oleva talokin oli valaistu Intian lipun värein.

Ukkeli oli tilannut tontille aamuksi porakaivofirman, koska porakaivon poraaminen pitäisi aloittaa heti pujan jälkeen. Olin 150-prosenttisen varma, että tontille ei tulisi tähän aikaan ketään, vaan jäisimme nuolemaan näppejämme. Automme kipusi pilkkopimeässä tontille johtavaa tietä ylös mäelle, enkä ollut uskoa silmiäni, kun näin, että mäen laella odotti jo kaksi porakaivofirman kuorma-autoa ja lauma työmiehiä valmiina aloittamaan poraustyöt. Jumankekka sentään!

Täällä ollaan.

Tontilla oli käynyt edellisenä päivänä joku paikallinen mies merkkaamassa porakaivolle sopivan paikan ja jättänyt merkiksi ison kiven. Emme kuitenkaan löytäneet kiveä, vaikka kuinka etsimme kännyköiden taskulamppujen valossa. Ei siis auttanut muu kuin kilauttaa samaiselle kaverille, joka saapui paikalle kookospähkinänsä kanssa. 

Ihastelin sillä välin aamuista näkymää kukkulan laelta. 

Porakaivon paikkahan löytyy sillä tavalla, että käsissä pidetään kookospähkinää, ja sitten kävellään ympäriinsä. Kun kookos nousee pystyyn, porakaivon paikka on siinä.

Tässähän tämä, sanoo kookos. 

Kiviä merkiksi, ettei paikka huku.

'Drill king' nauratti. Poraamisen kuningas. 🤣

Hindupujissa on tärkeää, että siinä on mukana kaikki viisi elementtiä – maa, vesi, tuli, ilma ja avaruus. Maata edustavat esimerkiksi kumkum-jauhe ja hedelmät; vettä vesi tai maito; tulta diya-öljylamput tai tulenliekki; ilmaa suitsuketikut, ja avaruutta kukat tai kellon ääni.

Kookoksen rikkominen on käsitykseni mukaan melkeinpä tärkein osa puja-seremonioita, ja kookoksen kanssa oli meinannut käydä vähän huonosti, sillä anoppilassa huomattiin sunnuntai-iltana yhdeksältä, että kookos oli unohtunut. Appiukko kävi sitten hakemassa kookoksen iltamyöhällä jostain, ja anoppi käski vielä autonkuljettajaakin tuomaan aamulla mukanaan kookoksen. Porakaivon paikantajakin oli tuonut kookoksen, joten lopulta kookoksia oli vaikka muille jakaa. 

Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että jumalille tarjottavat puja-kookokset ovat eri asia kuin juotavat kookokset. Puja-kookokset ovat karvaisia ja kovakuorisia, ja niiden sisällä on vain vähän nestettä, kun taas juotavat kookokset ovat vihreitä tai kellertäviä, isoja, ja niiden sisällä on runsaasti kookosvettä ja syötäväksi kelpaavaa hedelmälihaa. Kyseessä on sama hedelmä, mutta karvainen kookos on täysin kypsä, kun taas vihreä kookos on vielä nuori. 

Nuoria kookoksia, joita autonkuljettaja toi yhtenä päivänä anoppilaan juotavaksi. 

Kookosvesi tuntuu olevan ihmelääke, joka auttaa moneen vaivaan. Tällä kertaa anoppi pyysi tuomaan kookoksia, koska hänen silmiään poltteli. En kyllä tiedä, millä mekanismilla juotu kookosvesi auttaa silmien poltteluun, mutta ehkä anoppi on asiassa viisaampi?

Palatkaamme tontille. 

Kun puja oli suoritettu, oli aika siirtää porausauto oikealle kohdalle eli pujapaikan päälle. 

Päiväkin oli jo valjennut tässä vaiheessa. 

Pora on aseteltu tarkalleen oikeaan kohtaan.

Sitten oli aika aloittaa poraaminen. Tarkoitukseni oli ottaa poraamisen aloituksesta video, mutta säikähdin äkillistä meteliä ja laajalle lentävää pölypilveä niin, että säpsähdin, ja sormeni tökkäsi nauhoituksen poikki. Seuraavassa kuitenkin pätkä poraamisesta ja kukkulalta näkyvistä maisemista. En voinut mennä kovin lähelle tapahtumien keskipistettä, koska anoppi ja ukkeli olivat sitä mieltä, että hiekkapöly saattaisi pahentaa tautiani. 

Katselimme poraamista hetken ja lähdimme sitten ajelemaan takaisin kaupunkiin. Aamut ovat Intiassa parasta aikaa, varsinkin maaseudulla, kun luonto ja pikkukylät heräävät uuteen päivään. Näin paluumatkalla pelloilla tepastelevia riikinkukkoja, ja se näky veti variksiin tottuneen suomalaisen hiljaiseksi. 

Aamupäivällä anoppi keksi, että lähdetään käymään Sai Baba -temppelissä. Anoppi oli halunnut viedä minut temppeliin Intiaan tulostani lähtien, mutta sopivaa ajankohtaa ei ollut löytynyt, kun aina oli tullut jotain muuta. Anoppi halusi, että temppelissä suoritettaisiin seremonia, jolla pyydetään minulle terveyttä (erityisesti sen ihosyöpäkeissini jälkeen).

Anoppi pakkasi muovikoriinsa kaiken tarvittavan, kuten kukkia, kookospähkinän ja uhrilahjoja (ruokatuliaisia) jumalalle. Tavallisimmin ruokatuliaiset ovat hedelmiä, mutta tämä temppeliin lähtö oli niin spontaani, että anoppi nappasi mukaansa vain keksejä, jotka hän pakkasi metallirasiaan. Hauska yksityiskohta on, että minä olin tuonut kyseiset keksit Suomesta. Suomalaiset keksit päätyivät siis Sai Baba -temppeliin. 

Portaat Sai Baba -temppeliin.

Ensiksi menimme tiskille, jossa nimemme kirjoitettiin lapulle, ja käsitin, että kyseessä oli jonkinlainen esirukouspyyntölipuke. Lappu annettiin myöhemmin pujarille eli papille, joka suoritti rituaalin.

Tämän jälkeen anoppi lähti ostamaan kadun varresta kukkia, ja minä jäin odottelemaan anoppia temppelin pihalle. Toisella puolelle tietä oli meneillään jotain kiinnostavaa, joten ei muuta kuin kamera esiin. 

Menossa oli patsaan kukitusseremonia, ja veikkaisin, että kyse oli jonkin puolueen tasavallan päivän juhlaseremonioista. 

Tuiman näköinen täti. En lähtisi haastamaan riitaa tuon kanssa. 🤭

Tekoäly tiesi kertoa, että patsas esittää Chakali Ilammaa, joka oli kärkihahmo Telanganan vallankumouksessa vuosina 1946–1951.

Anopin palattua kukkaostoksilta aloitimme temppeliseremoniat. Ensin piti tervehtiä kaikkia temppelin ulkopuolella olevia jumalhahmoja ja kukittaa ne. 

Nandi-härkä.

Krishna-jumala. Krishnan tunnistaa huilusta.

Kolmipäinen Dattatreya-jumala, jonka kolme päätä edustavat Brahmaa, Vishnua ja Shivaa.

Sitten siirryimme sisälle temppeliin. En viitsinyt ottaa sisällä kuin muutaman kuvan (nekin pujarin huomaamatta), kun en ollut varma, saako sisällä kuvata. En halunnut, että esirukous kaatuisi hääräilyyni kameran kanssa.    

Takana keskellä on temppelin pääjumala Sai Baba.

Ensiksi kävimme tervehtimässä ja kunnioittamassa Sai Babaa, ja koristelimme hänetkin kukilla. Tässä vaiheessa huomasin, että anoppi oli leikannut upeat ruusunsa, joita olin ihaillut aiemmin anopin parvekeella, ja tuonut nyt ne minun takiani Sai Baballe. 🫣 Anoppi muisti mainita tämän pujarillekin: ihan omia ruusuja toin! 

Olin kuvannut ruusuja aiemmin anoppilassa.

Seuraavaksi oli vuorossa pujarin suorittama rituaali, johon kuuluivat taas tutut elementit, kuten kukat, tuli ja kookospähkinä. Anoppi tai pujari neuvoivat minulle koko ajan, mitä minun piti kulloinkin tehdä, mutta tunsin silti itseni kömpelöksi tumpeloksi. 

Sitten oli vuorossa kävelykierrokset temppelin ympäri. Anoppi neuvoi, että minun pitäisi kävellä temppelin ympäri yhdeksän kierrosta. Tulisin kiertäneeksi tällä tavalla siis Sai Babankin ympäri yhdeksän kertaa, koska Sai Baba oli temppelin keskellä. Anoppi sanoi kävelevänsä vain kolme kierrosta, koska hänellä oli ollut polvikipuja.

Temppelin ympäri kiertämisellä (= Pradakshina) on runsaasti erilaisia merkityksiä, mutta erityisesti se symboloi sitä, että jumala on elämän keskipiste. Kävely on meditatiivista toimintaa, jolla kävelijä osoittaa antautumista ja kunnioitusta jumalaa (tai muuta pyhää kohdetta) kohtaan, luopuen samalla omasta egostaan ja kiintymyksestään materiaan. On tärkeää kiertää temppeliä myötäpäivään, koska sillä tavalla jumala jää itsen oikealle puolelle. Vastapäivään kierretään vain hautajaisseremonioissa, jolloin vainaja jää kiertäjän vasemmalle puolelle. 

Anoppi neuvoi minua kävelemään omaan tahtiini ja toistelemaan kävellessäni Om Sai Ram -mantraa. Minulta ei tullut maanantaina ääntä juuri lainkaan, ja mietin, että aikamoinen rasitus äänelle, jos pitää vetää yhdeksän kierrosta koko ajan jotain höpöttäen. Varmistin anopilta, että oikeinko minun pitää toistella mantraa ääneen, mutta sain kuulla, että sydämessä toistelu riittää. 

Om Sai Ram unohtui kuitenkin varsin pian, kun piti pällistellä ympäristön tapahtumia.

Ihmettelin esimerkiksi näitä viereisellä tontilla olevia pyykkejä. Mietin, liittyivätköhän pyykit jollakin tavalla temppelin toimintaan, kun naruilla oli niin paljon samanväristä pyykkiä.

Jossain kuudennen tai seitsemännen kierroksen kohdalla menin sekaisin laskuissa, enkä ollut varma, oliko kierros kuudes vai seitsemäs. En siis tiedä, kiersinkö lopulta kahdeksan vai yhdeksän kierrosta. 

Temppelin vieressä näkyi olevan jonkinlainen tori. 

Anoppi ei lopettanutkaan kolmeen kierrokseen, vaan hän jatkoi kiertämistä yhtä kauan kuin minä. Anoppi ihmetteli myöhemmin, kuinka hänkin oli jaksanut yhdeksän kierrosta. Ehkä hän oli saanut jotain jumalallista voimaa? Anoppi ei tosin ainakaan kiertänyt yhdeksää kierrosta, sillä ohitin hänet kierroksella jossain vaiheessa. Mutta pääasia oli kai ajatus eikä kierrosten tarkka määrä. 

Lopuksi kävimme vielä sisällä temppelissä tervehtimässä uudestaan Sai Babaa ja istuskelemassa hetken hänen edessään. 

Joku toinen nainen tervehtimässä Sai Babaa. 

Sai Baballa oli hyvin lempeä ja ystävällinen katse, kuten hindujen jumalilla yleensä on. Tärkeintä temppelikäynneissä onkin darshan eli katseyhteyden saaminen jumalaan. Ymmärrän tämän hyvin, sillä katseyhteyden avulla jumalasta saa varmaan jonkinlaista lempeää energiaa. Toisaalta samanlaista lempeää energiaa voi saada myös katsomalla esimerkiksi nallea tai vaikkapa parvekkeella pesivää lintua. 🤭   

Anoppi ehti jutustella pujarin kanssakin kaikenlaista ja saada selville esimerkiksi sen, mitä pujari syö lounaaksi (riisiä ja linssejä) ja päivälliseksi (chapatileipää). 

Kaikki temppeliseremoniat suoritettuamme laskeuduimme portaat ja siirryimme temppelin pihalle, jossa oli tarjolla prasadamia eli temppelin tarjoamaa ja jumalan siunaamaa ruokaa. Prasadam oli tällä kertaa makeaa riisipayasamia, jota sai ottaa itse teräskulhosta. Kulhon kimpussa olikin jo pari poikaa, jotka olivat kipaisseet kadulta nauttimaan temppelin antimista. 

Anoppi jakoi pojillekin keksejä.

Semmoinen oli se temppelikäynti.

Lopuksi ostimme vielä kaksi pussillista kukkia kadun varresta – tällä kertaa kotiin vietäväksi.

Jumalkuvat koristellaan päivittäin tuoreilla kukilla, ja siksi kotona pitää olla aina kukkia. 

Iltapäivällä anoppi tuli makuuhuoneeseemme, kuunteli röhisevää yskääni ja katseli minua huolestuneen näköisenä: pitäisiköhän sinun lähteä lääkäriin? Tuohon olisi varmasti hyvä saada antibiootteja? Minä toppuuttelin ja kerroin, että tämä oli minulle tuttua. Minulla oli ollut keuhkoputkentulehdus sen verran monta kertaa, että tiesin, että vaiva paranisi itsekseen noin kahdessa viikossa. Lääkkeitä ei tarvittaisi, eikä niitä taideta Suomessa oikein enää antaakaan. Tosin vaikka keuhkoputkentulehdus oli tuttu juttu, minulla ei ollut koskaan ollut semmoista tautia, joka vie äänenkin. Äänen katoaminen kuitenkin kuulemma kuului tällä hetkellä liikkeellä oleviin viruksiin, ja monelta appivanhempien tutultakin oli lähtenyt ääni. 

Anoppi oli kauhistuneen näköinen, kun kuuli, että paranemiseen menisi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa! Eikö paranemista voisi nopeuttaa hakemalla antibiootteja? Yritin väittää vastaan, mutta annoin lopulta periksi. Pian anoppi ja appiukko istuivat taas sohvalla vierekkäin järjestelemässä asioita ja soittelemassa sille samaiselle luottoystävälle, joka lupasi kysellä minulle aikaa perhelääkäriltään. Lääkäriaika järjestyikin vielä samalle päivälle, iltaseitsemäksi. 

Ukkeli oli lähtenyt autonkuljettajan kanssa iltapäivällä takaisin tontille, sillä poraajat eivät olleet löytäneet vieläkään vettä. Ukkeli palasi auringon laskettua tontilta kotiin ja kertoi, että vettä ei ollut löytynyt, vaikka porakaivomiehet olivat poranneet 800 jalan eli 243 metrin syvyyteen. 🫣 Työmiehet olisivat halunneet lopettaa poraamisen jo paljon aiemmin, mutta ukkeli oli ollut toiveikas ja käskenyt jatkamaan. Luottoystävä sanoi myöhemmin lääkärille mennessämme, että poraaminen olisi tosiaan pitänyt lopettaa paljon aiemmin, koska porakaivofirman ukot ovat kokeneita ja osaavat tulkita merkkejä siitä, onko vettä mahdollisesti löytymässä vai ei. Mutta ukkeli-parka ei ole mikään porakaivojen asiantuntija, ja hän oli tehnyt siitä syystä väärän ratkaisun. Meni siis aikamoinen summa rahaa kankkulan kaivoon. Kankkulan kaivo onkin harvinaisen sopiva sanonta tähän yhteyteen. 🤣

Poraamista jatkettiin eilen illalla neljän jälkeen – kun kookosmies oli käynyt ensin tontilla kookoksensa kanssa paikallistamassa uuden porauspaikan. Kysyin ukkelilta, eikö porakaivon paikantamiseen olisi olemassa mitään luotettavampaa keinoa kuin kookospähkinä, mutta ukkeli vastasi kookoksen olevan yksi luotettavimmista keinoista. Porauspaikalla piti tehdä tietysti myös taas uusi puja, jonka suoritti eräs tuttava. Saimme toimenpiteestä videomateriaalia todisteeksi. Puja näytti hyvin erilaiselta kuin anopin suorittama.

Ukkelin palattua tontilta kotiin lähdimme ajelemaan kohti klinikkaa ja nappasimme matkalla luottoystävän kyytiin. 

Vastaanottohuoneen tiski.

Hoitaja otti vastaanottohuoneessa tietoni ja mittasi verenpaineeni, joka oli huomattavan korkea eli 157/97. Selitin, että minulla on aina lääkärin vastaanotolla korkea verenpaine, mutta siitä huolimatta hoitaja halusi ottaa verenpaineen hetken päästä uudestaan. Syke oli hoitajan mielestä liian matala, kun se oli "vain" 47. Verenpaine oli toisella kerralla hieman matalampi mutta edelleen korkea, mutta kolmatta mittauskertaa ei onneksi enää tarvittu. Vaa'allakin piti käydä, mikä hieman ihmetytti ja ärsytti, mutta sain pidettyä mölyt mahassani. Sitten piti maksaa lääkärikäynti, joka kustansi 500 rupiaa eli 4,5 euroa. 

Lääkäri oli oikein miellyttävä naisihminen, ja kerroin hänelle oireeni ääni pihisten. Lääkäri kuunteli keuhkoni, ja hoitaja mittasi happisaturaation. Koska mitään hälyttävää ei ollut, lääkäri määräsi minulle antibiootteja ja jotain perusflunssalääkettä ja neuvoi jatkamaan astmalääkkeen ottamista saamieni ohjeiden mukaan. Lääkäri takertui jostain syystä sykkeeseeni, joka oli hänen mielestään epätavallisen alhainen. Kerroin hänelle, että 47 ei ole minulle edes mikään alhainen lukema, vaan leposykkeeni on tavallisesti neljänkymmenen tienoilla ja usein sen allekin. Lääkäri ihmetteli, olenko urheilija ja harrastanko paljon esimerkiksi juoksua. Eikö sinua pyörrytä koskaan, kun sykkeesi on noin alhainen, hän tiedusteli, mutta minusta kysymys oli hassu. Oloni kun tuntuu päinvastoin rauhalliselta ja levolliselta, kun leposykkeeni on minulle normaali eli noin 40 lyöntiä minuutissa. 

Autonkuljettaja kävi hakemassa paluumatkalla apteekista lääkkeet, jotka myydään täällä irrallisina liuskoina, ilman minkäänlaisia pahvipakkauksia. 

Ukkeli kysyi eilen, oletko muistanut ottaa Texmex-lääkkeesi. 🤣

Lääkkeiden vanhenemispäivämäärät on sentään merkitty liuskoihinkin. Mitään erillisiä lääkereseptejä täällä ei myöskään ole, vaan lääkäri kirjoittaa lääkemääräykset samaan paperiin kuin hän kirjoittaa potilaan taustatiedot ja oireetkin. 

Tämän lapun kanssa sitten marssitaan apteekkiin, jossa ei tehdä lappuun mitään merkintöjä, että nyt asiakas on hakenut lääkkeensä. Periaatteessa saman paperin kanssa voisi siis käydä apteekissa vaikka kuinka monta kertaa. En tiedä, toimitaanko täällä kaikkien lääkkeiden (kuten esim. keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden) kanssa samalla tavalla, että niitäkin voisi hakea useamman kerran, mutta luulen niin. Täällä ei ole siis mitään "Omakantaa" tai vastaavaa rekisteriä, jonne reseptit ja lääkkeiden ostotapahtumat kirjautuisivat. Ajatuskin huvittaa. 

Yhden päivän aikana kerkesi tapahtumaan siis aika paljon, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun istuin illalla kirjoittamassa päiväkirjaan, ulkoa alkoi kuulua yhtäkkiä niin omituista ääntä, että oli pakko mennä parvekkeelle katsomaan, mitä ulkona tapahtui. 

Jos olisi pitänyt arvata äänen lähde, olisin veikannut kaikkea muuta, mutta en tätä. Parvekkeemme edessä surrasi neljä isoa droonia, joista roikkui valotauluja, ja meneillään oli lähtölaskenta johonkin. 

Hieman pelotti, mitä lähtölaskennan päätyttyä tapahtuisi, mutta otin kaiken uhallakin videon. 

Kävi ilmi, että kyseessä oli jonkinlainen tasavallan päivän droonishow. Aika kätevää, että pystyin katselemaan showta omalta parvekkeelta, vaikka alhaalta show olisi näkynyt tietysti vieläkin paremmin. 

Sanoisinko, että aika moniulotteinen ja tapahtumarikas päivä. 

Eilen illalla kymmenen aikaan ukkelin kännykkään kilahti toivottu video tontilta: vettä tuli, ja sitä tuli reippaasti! Tällä kertaa oli saatu porata 400 jalkaan (121 metriin) asti, mutta mitä väliä, kun lopputulos oli toivottu!