Juna män justiinsa

Tähän väliin voisin tunkea muutaman kuvan Riiasta, jossa kävimme ukkelin kanssa. (Postauksen nyt valmiiksi saatuani tulin lisäämään tähän väliin, että "muutama" tarkoittaa näköjään 72 kappaletta. Pieni varoituksen sana siis. 🫣) 

Tämä kesä näyttää olevan yhtä reissaamista, ja kun yksi matka päättyy, niin toista aletaan jo suunnitella. Riikaan lähdimme kuitenkin aika ex tempore, ja lähtöpäätöksen sinetöi se, että Riikaan oli luvattu kolmosella alkavia lämpötiloja, mikä oli erityisesti ukkelin mieleen. Pientä lisäjännitystä lähtöön toi se, että autohuolto (se jarruremontti siis) alkoi kello 12.30, ja laivamme oli määrä lähteä kello 19.30. Jos siis jarruremontissa tulisi jotain yllätyksiä emmekä saisikaan autoa samana päivänä, niin voi voi. Onneksi yllätyksiä ei tullut, ja auto oli valmis neljän maissa. Jäi jopa hieman luppoaikaakin ennen satamaan menoa. 

Jarruista vielä sen verran, että raportoin vahingoista Peab Asfaltille, joka vastasi Juvan-tien asfaltoinnista, mutta yhteydenottooni ei ole reagoitu millään lailla. Yllättyneet parijonoon! Autoilijan asema on tällaisissa tapauksissa siis ilmeisen heikko, eikä asfalttifirmojen tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta siitä, millaista vahinkoa heidän mömmönsä aiheuttavat autoilijoille. 

Laivamatka sujui mm. peliautomaatilla pokeria pelaten.

Ukkeli tapasi pelata peliautomaateilla aiemmin useinkin, mutta viimeisimmästä kerrasta oli kulunut varmaan 15 vuotta – ja se näkyi! Ensiksi oli vaikeuksia päästä edes pelaamaan, kun piti tunnistautua, ja sitten piti muistella, että mitenkäs sitä pokeria pelattiinkaan. 

Riiassa majoituimme samaan hotelliin kuin aina ennenkin eli Radisson Latvijaan. Viimeksi (eli vuonna 2022) marisin muistaakseni paremmat päivät nähneestä hotellihuoneesta, mutta nyt ei ollut valittamisen aihetta, sillä hotellihuoneita oli remontoitu, ja huoneemme oli oikein kiva ja viihtyisä. 

Sohva oli vuodesohva, ja minä petasin siihen itselleni aina iltaisin pedin. Olin tuonut kotoa oman lakanankin. Näin meillä. 🤣 

Huoneemme oli kerroksessa 24, joten näkymät olivat erinomaiset.

Juomavesipolitiikka oli ratkaistu hotellissa mainiolla tavalla. Sen sijaan, että siivooja olisi tuonut huoneeseen päivittäin uudet vesipullot, huoneessa olikin tyhjät (lasi)pullot, ja käytävällä oli vesiautomaatti, jossa pullot sai käydä täyttämässä aina tarpeen mukaan. En ole koskaan nähnyt tällaista käytäntöä missään hotellissa. Erittäin kätevää! 

Olisipa automaatista saanut vielä jäitäkin!

Radisson Latvija.

Hotellissa oli valtavasti porukkaa, mikä näkyi varsinkin aamiaisella. Aina oli jokin loppu, ja palvelu oli ärsyttävän hidasta. 

Yhtenä päivänä hotelliin kirjautui iso lauma sotilaita, jotka ukkeli oli tunnistavinaan Nato-sotilaiksi. 

Meillä ei ollut Riian varalle juuri minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa, sillä olimme käyneet Riiassa monesti aiemminkin ja nähneet kaupungista jo aika paljon. Käymättömiä museoita olisi toki ollut, mutta emme fanita kumpikaan museoita mitenkään erityisesti, ellei sitten aihe satu olemaan sydäntä lähellä. Minä rakastan ilmailu-, rautatie- ja auto- ja muita vastaavanlaisia museoita, ja ukkelia kiinnostaa taide. Ukkeli lähtee toki mukaan mihin vain, kuten viimeksi muotimuseoon (juttua siitä täällä), ja taidetta on minustakin ihan kiva katsella. 

Tällä kertaa matkamme ottikin yllättävän suunnan, sillä siitä muodostui oikein kunnon gourmetmatka. Söimme joka ilta jossain kolmen ruokalajin aterian ja otimme siihen kylkeen vielä aina viinipullonkin. Ukkelin viinimaku on hyvin tarkkaan rajattu, joten hän saa valita aina viinin. Minultahan menee alas mikä vain. En varmaan huomaisi korkkivikojakaan. 🤣

Kempinskin Stage22:n viini.

Syömme Riiassa aina varsinkin mereneläviä, sillä ne ovat siellä jostain syystä niin hyviä. Kaikkien aikojen parhaat merenelävät olemme saaneet Aqua Lunassa, ja sinne oli tarkoitus mennä tälläkin kertaa, mutta harmiksemme paikka olikin sulkenut ovensa. 

Kaupunki oli muuttunut neljässä vuodessa muutenkin, ja moni kauppa tai ravintola oli joko kutistunut tai lopettanut kokonaan. Venäläisten turistien puute näkyy Riiassakin. Myös toinen lempipaikkamme, Galleria-ostoskeskuksen kattoterassi, oli kutistunut säälittäväksi, yhden ravintolan "terassiksi", eikä sinne tehnyt mieli mennä enää toistamiseen. Gallerian sivuilla luki kyllä, että kattoterassia meinataan uusia entistä ehommaksi, mutta kun kyselin asiasta tarjoilijalta, hän kertoi, että remontointi oli ollut määrä aloittaa tämän kesän jälkeen, mutta aloittaminen oli siirtynyt, eikä heillä ole mitään tietoa alkamisajankohdasta. Luulen, että tässä käy niin, että kattoterassin uudistaminen jää haaveeksi, ja viimeinenkin ravintola sulkee ovensa pian. 

Gallerian jälkeen sanoin ukkelille, että nyt unohdetaan kaikki vanhat lempipaikat ja etsitään uudet suosikit. Niin teimmekin, mutta Kempinskin kattoterassilla piti käydä, koska siellä oli ollut viimeksi täydelliset pöperöt.  

Pitelen tässä tätä tolppaa pystyssä. 

Ruoka ei pettänyt tälläkään kertaa. Yhtään moitetta en keksinyt! Tykkäämme aina jakaa ukkelin kanssa annokset, koska sillä tavalla pääsee maistelemaan eniten asioita. 🤭

Tartarpihvi.

Osterilautanen.

Minähän en ole syönyt ostereita sen jälkeen, kun sain Vietnamissa osterista ruokamyrkytyksen (täällä), mutta arvelin Kempinskin ostereiden olevan niin laadukkaita, että niissä ei olisi ruokamyrkytyksen vaaraa. 

Ostereista tuli mieleeni yksi juttu. En pystynyt aiemmin syömään hyydytettyjä juustokakkuja, kun niiden hieman tytisevä olomuoto tuntui niin epämiellyttävältä. Ystäväni ihmetteli minulle kerran, että miten ihmeessä et pysty syömään juustokakkua, mutta pystyt syömään kuitenkin jotain ostereita. 😂 Ihan perusteltu kysymys! Nykyään pystyn kyllä syömään juustokakkujakin, kunhan syön ne riittävän hitaasti, ettei tule ällötysreaktiota.

Mustekalaa.

Tiikerikatkarapuja.

Kempinskin tiikerikatkaravut olivat niin jättimäisiä, että en ole eläessäni nähnyt yhtä isoja. Ukkeli kysyi tarjoilijalta katkarapujen kokoluokkaa ja sai kuulla, että "6 to 8" – eli kiloon mahtuu 6–8 kappaletta. Yksi katkarapu saattaa painaa siis jopa 167 grammaa! 

Jälkiruoaksi otimme matcha-tiramisun puoliksi, vaikkemme olisi jaksaneet periaatteessa enää mitään. 

Jälkiruoka aiheutti ensin pientä hämmennystä: miten tämä kuuluu syödä?

Vihreä osuus oli kakkua, ja kakku tarjottiin tuommoisessa puulaatikossa. En voinut olla pohtimatta, miten kakku oli saatu laatikkoon, vieläpä noin siististi.

Stage22:n sisätiloja.

Näkymät kattoterassilta.

Toinen mainitsemisen arvoinen ruokailukokemus oli hotelli Gutenbergin kattoravintola. Olimme bonganneet paikan edellisenä päivänä kadulta ja katsoneet, että kappas vaan, tuollakin on jokin kattoterassi. 

Gutenbergin terassille ei kannata tulla näköalojen takia, sillä sieltä ei näe juuri mitään. 

Erikoisen näköinen rakennus kuvan oikeassa laidassa on Latvian kansalliskirjasto, jossa pääsin vihdoin ja viimein käymään (viimeksi kirjasto oli remontissa). Siitä kuitenkin lisää hetken päästä.

Gutenbergin terassilla.

Gutenbergin lautasliinat ottivat heti luulot pois. Täällä on hienoa, ja täällä pitää osata käyttäytyä!

 

Miestarjoilija oli hieman liian topakka omaan makuuni ja selvästi ärsyyntyi siitä, kun ukkeli vain puhui puhelimessa eikä ollut valmis tekemään viinitilaustaan. Minä viheltelin mielessäni ja katselin muualle. Elämä on. 😅

Tonnikalatartar.

Kampasimpukoita.

Pääruoalla päätinkin siirtyä mereltä maalle ja ottaa kerrankin pihvin. 

Tämäkin oli 10/10.

Lautasella ollut keltainen hedelmä askarrutti, ja kysäisin tarjoilijalta, mikä hedelmä mahtoi olla kyseessä. Tarjoilija vastasi nokkavasti, että aataminomena. Anteeksi mitä?

Koska tarjoilijan vastaus oli yhtä tyhjän kanssa, oli ruvettava googletuspuuhiin. Kävi ilmi, että kyseessä on (ilmeisesti) Mirabelle-luumu.

Vessaan oli Gutenbergissä mentävä hissillä, sillä vessa oli kerrosta alempana. 

Käytävän vasemmalla puolella oli kaksi hotellihuonetta, ja niiden ovia vastapäätä sijaitsivat vessat. Mietin, että varmaan kiva asustella noissa huoneissa, kun porukka ravaa jatkuvasti kusella.

Vielä yksi mainitsemisen arvoinen ruokapaikka, ennen kuin siirrymme muihin aiheisiin. 

Löysimme jokirannasta Kolonaden, vaaleanpunaisen rakennuksen, jonka ohi olemme kävelleet varmasti kymmeniä kertoja.

Kerran – olisiko ollut viime reissulla – yritimme käydäkin Kolonadessa, mutta paikka oli jostain syystä suljettu. 

Nyt ehdimme käymään Kolonadessa kahdesti, ja kummallakin kerralla ruoka oli niin hyvää, että Kolonadesta tuli varmasti vakipaikkamme Riiassa. 

Carpaccio.

Carpaccio aiheutti aluksi hieman hämmennystä (miksi lihan päällä on noin valtavasti juustoa?), mutta parmesaani oli niin höyhenenkevyttä, että se sopi annokseen erinomaisesti. 

Ruijanpallasta. Annos oli hieman mauton, ja piti pyytää tarjoilijalta suolapurkki pöytään. Ärsyttävää, kun niin harvassa ravintolassa on nykyään suola- ja pippuripurkit pöydässä.

Creme brulee. 

Normaalisti en tykkää lainkaan creme bruleesta (samasta syystä kuin en tykännyt juustokakuistakaan), mutta Kolonadessa vanukaskerros oli niin ohut, että pystyin syömään sen ongelmitta. Päällä oleva sokeripinta oli täydellisen rapea, enkä voinut kuin huokailla, että miten creme brulee voi olla näin hyvää. 

Satuimme palaamaan illalla hotellille aina siihen aikaan, kun aurinko oli laskemassa. Auringonlasku näkyi kivasti käytävällemme. 

Loppuun vielä yksi epäonnistunut ravintolakokemus. Olin bongannut kartalta, että Riikaan oli tullut Dosa House, eli eteläintialainen ravintola, josta saa dosa-lättyjä. Ukkelia ei tarvinnut kahta kertaa houkutella Dosa Houseen. 

Ukkeli rupesi tapansa mukaan juttusille tarjoilijan kanssa, ja kävi ilmi, että tarjoilija oli Hyderabadista. Kielikin vaihtui tämän jälkeen teluguksi. 

Tilasimme kumpikin dosat sekä yhden yhteisen idli-lautasen. 

Toivoisin, että voisin sanoa ruoasta jotain positiivista, mutta en mitenkään voi. Dosassa oli pielessä aivan kaikki, ja lisukkeetkin olivat aivan hirveitä. Kuka edes tarjoaa dosan kanssa jogurttia? Idlit olivat kovia kuin kivi, ja yhdessä oli jokin musta läntti, joka ei todellakaan kuulunut idliin. Olin niin järkyttynyt, että unohdin ottaa idleistä kuvan. Jätimme ruoat osaksi syömättä, ja ukkeli antoi tarjoilijalle asiankuuluvaa palautetta, minkä jälkeen ajoimme pois paikalta renkaat vinkuen. 

Minulla väänsi syömisen jälkeen vatsaa ankarasti, mutta onneksi ei tullut sen kummempia jälkiseuraamuksia. Totesin ukkelille, että eiköhän jätetä nämä intialaiset ravintolakokeilut Riiassa sikseen. (Edellinen Banana Leaf oli ollut melkein yhtä karmea kokemus.)  

Emme kierrelleet juurikaan katselemassa Riian nähtävyyksiä, mutta kansalliskirjastossa kävimme siis vihdoinkin. Olimme aiemmin ihailleet sitä vain ulkoapäin. 

Pölähdimme ukkelin kanssa kirjastoon ja päädyimme tiskille ihmettelemään, miten pääsisimme kirjastoon sisään, kun sinne piti näköjään mennä kulkuporttien kautta. Minulta meinasi mennä herne nenukkaan, kun sain kuulla, että käsilaukkukin piti viedä säilytyslokeroon. Entä jos tarvitsisin kierroksen aikana nenäliinaa, huulirasvaa, topsypuikkoa tai Mäkkäristä pöllittyjä suolapusseja? Onneksi sain pidettyä herneen kaukana nenästä, joten kiikutin veskani kiltisti säilytykseen. Sitten piti vielä hakea kulkulätkät tiskiltä, ennen kuin pääsimme vihdoin ajamaan hissillä – virkailijalta saamiemme ohjeiden mukaan – yhdenteentoista kerrokseen. 

Kirjastosta pois lähtiessämme huomasimme, että kaikki toimintaohjeet oli kirjoitettu selvästi pääoven vieressä olevaan kylttiin. Kyltin lukeminen olisi helpottanut kirjastokäyntiä huomattavasti. 🤭 

Ylhäältä avautui hienot näköalat, mutta siellä oli myös tosi lämmin, koska lämpötilat olivat lähemmäs 30 astetta. 

Ikkunassa oli pallokuvioinen kalvo, joka haittasi valokuvaamista. 

Ensivaikutelmani kirjastosta olivat, että kirjasto oli massiivinen, vaikuttava ja uskomaton – ja omaan makuuni myös ehkä hieman liian pimeä ja sokkeloinen. 

Jurmalan rantakaupungissa käynti kuuluu aina Riika-ohjelmistoon. Jurmalaan oli tullut viiden euron suuruinen sisäänpääsymaksu, joka jokaisen moottoriajoneuvolla kaupunkiin pyrkivän pitää maksaa joko jollakin kaupungin maksuautomaateista, verkossa tai sovelluksella. Aiemmin tällaista maksua ei ole ollut, emmekä viitsineet maksaa sitä nytkään, koska kukaan ei kysellyt mitään. Ihmettelin, miten maksun maksamista ylipäänsäkin valvotaan, vai onko maksaminen omantunnon kysymys: se maksaa, jonka omatunto kolkuttaa. 

Koska oli sunnuntai ja koska oli myös pahin hellepäivä, kaikki muutkin olivat päättäneet lähteä Jurmalaan, eikä parkkipaikkaa löytynyt mistään. Lopulta jätin ukkelin lähelle rantaa ja lähdin etsimään parkkipaikkaa kauempaa. Hermokin taisi jossain vaiheessa mennä. 🤭 Lopulta löysin pysäköintipaikan 20 minuutin kävelymatkan päästä rannalta. Yritin nähdä asian positiiviselta kannalta ja ajatella, että sain kävellessäni katsella Jurmalan kauniita taloja, ja samalla tuli hieman liikuntaakin. 

Aurinkotuolit olivat aivan järkyttävän hintaisia (40–60 euroa per tuoli), ja koska emme kuitenkaan jaksaisi maata tuoleilla kuin korkeintaan tunnin, pari, jätimme tuolit suosiolla muille ja menimme vain rantaravintolaan juomaan mehut. 

Otin vahingossa ananasmehun, kun unohdin, että ananas tekee minulle suupieliin ja suuhun haavoja. Ananaksessahan on bromelaiinia, joka rikkoo proteiinia ja mureuttaa lihaa. Minulla se mureuttaa näköjään koko suun. 

Taivas meni pilveen, ja päätimme, että eiköhän tämänkertainen Jurmala-käyntimme ollut tässä. Kävelin takaisin auton luokse radanvartta, kun yhtäkkiä tasoristeyksessä kellot alkoivat kilkattaa. Tätä ääntä en ollut kuullutkaan aikoihin!

Latvian junat oli uusittu sitten viime näkemän. Olemme ajaneet kerran Jurmalasta Riikaan junallakin, ja se oli oikein hauska kokemus. 

Seuraavan päivän iltana teki mieli taas rannalle, ja katselimme kartasta, löytyisikö lähistöltä jotakin muuta kivaa rantaa. Löysimme Riian pohjoispuolelta Vecakin rannan, jonne oli noin puolen tunnin ajomatka.

Matkalla bongasimme kadunkulmassa maalaavan vanhuksen. Maalaus esitti läheistä kirkkoa, ja se oli tosi hieno. 

Jos Jurmalan rannalla voi aistia entisajan kylpyläkaupungin tunnelman, niin Vecakin ranta on pelkistetympi, mutta kuitenkin ihan hyvin palveluin varustettu. On vessat, lukuisa määrä pukukoppeja sekä muutama rantaravintola. Ranta itsessään on pitkä ja matala. En käynyt uimassa, mutta katselin muita uimareita, että he saivat kävellä aika pitkälle, ennen kuin saavuttivat uimasyvyyden. 

Nyt on työasento kohdillaan!

Kävimme Vecakissa vain hieman istuskelemassa ja juomassa yhdet oluet, ennen kuin palasimme takaisin Riikaan. 

Emme tällä matkalla pyöriskelleet juurikaan Riian vanhassakaupungissa, paria lyhyttä visiittiä lukuun ottamatta.  

Päivän keitto: olut.

Kaupunki tarjosi viilennystä. 

Tuomiokirkon lasimaalauksia. 

Tuomiokirkosta tämäkin.

Löysin kuvakulman, josta katsottuna vanhakin näyttää melkein rypyttömältä, kun liha ei roiku mistään. 🤣

Tuo viiksekäs ukko nauratti, koska hän näytti ihan siltä kuin hänet olisi tempaistu suoraan jostain entisajan intialaiselokuvasta.

Yhtenä iltapäivänä ukkelilla oli muita hommia, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin kävelemään rautatieasemalle. Piti päästä tutkimaan niitä uusia junia lähempää!

Riian rautatieasema.

Riiassa pääsee sentään asemalaiturille ilman lippuakin! Malagassa olin jäänyt nuolemaan näppejäni, kun olin yrittänyt päästä näkemään junia lähtölaitureilta ilman lippua. 

Junat kiinnostivat sen verran paljon, että mietin hetken, pitäisikö ostaa lippu ja ajaa summamutikassa jonnekin, mutta koska aikaa ei ollut paljon, tyydyin katselemaan junia vain laiturilta. 

Onhan se hieno. 

Vanhemman mallinen juna.

Yksi juna saapui juuri laiturille, ja ihmiset astuivat pois sen kyydistä. Kun juna ei tuntunut olevan lähdössä mihinkään, hyppäsin sisään ja pääsin näin tutkimaan junaa sisältäpäinkin. 

Juna oli oikein moderni sisältäkin.

Pyöriskelin junassa aikani, mutta sitten ovi päästi sulkeutumisesta kertovan äänimerkin, ja hyppäsin vaistomaisesti laiturille. Samassa juna lähtikin menemään. Tuumasin, että tämähän meni täpärälle. Olisipa ollut kiva olla kohta jossain varikolla ihmettelemässä, miten pääsen sieltä pois. 🫣

Pyöriskelin myös viereisessä Origo-kauppakeskuksessa ja ihastelin taas, miten Baltian maissa osataan leipomispuoli. Valinnanvaraa on, ja hinnat ovat hyvin kohtuulliset!

Kirjakaupassa piti käydä tarkastelemassa palapelitarjontaa, mutta palapelit jäivät kauppaan, koska ne maksoivat 17–21 euroa. 

Kenelleköhän lähettäisi tämmöisen postikortin? 

Viinakaupasta lähti tuliaisiksi pari pulloa Riian kuuluisaa mustaa balsamia. 

Loppukaneettina voisin tiivistää, että Riika ei pettänyt tälläkään kertaa, ja säätkin suosivat koko matkan ajan. Riika on siis edelleen yhtä ihana kuin ennenkin – mutta Jurmalaan ei ole välttämättä enää ihan joka kerta pakko päästä.

Paluumatkamme ensimmäinen pysähdys oli huikea Vitrupen ranta.

Tuuli kuitenkin niin paljon, ettemme viihtyneet rannalla valokuvan ottamista kauemmin. 

Koska meillä oli reilusti aikaa laivan lähtöön, päätimme etsiä pikkuteitä, joita pitkin ajella, kun isommalla tiellä ajaminen kyllästytti. Päädyimme kuitenkin ensin jonkun takapihalle ja sitten sellaiselle kärrypolulle, että sille ei ollut autolla menemistä (vaikka se oli Googlen mukaan ihan ajokelpoinen tie). Päätimmekin pysyä sen jälkeen kiltisti isolla tiellä.

Se joku oli kerännyt takapihalleen kaikenlaisia ajoneuvoja. 

Vanha junanvaunukin siellä oli.

Lounastimme Pärnussa, jossa rannan kupeeseen ilmestynyt jättimäinen rakennustyömaa aiheutti pientä hämmennystä. Olimmeko tulleet edes oikeaan paikkaan? 

Kävi ilmi, että rannalle oli nousemassa valtava kylpylähotelli sekä konferenssikeskus oheispalveluineen. En ole oikein varma, mitä mieltä olen tästä, sillä Pärnun parhaita puolia on mielestäni ollut vähän sellainen kotikutoisuus ja rauhallisuus. 

Tässä oli tämänkertainen Riian-matkamme. Onnittelut, jos selvisit tänne asti! 

Kesäisiä päiviä!