Moottoritie on kylmä

Tämä syksy on alkanut tavallista surkeammin. Normaalistihan tykkään syksystä, ja minusta on ihanaa, kun pimeä tulee illalla aikaisin ja viipyy aamulla pitkään. Sadekaan ei harmita eikä viileys varsinkaan. Nyt olen kuitenkin ollut apea ja synkkämielinen. Mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa innostua mistään. 

Ukkeli lähti taas Intiaan, ja syitä oli tällä kertaa kaksi: Tirupatin kesämökin remontti ja erään sukulaisen kunto. Sukulainen (tarkemmin sanottuna appiukon serkku) sairastaa neljännen asteen vatsasyöpää, ja viime ajat ovat olleet aikamoista taistelua. Nyt keskusteluihin on noussut sellainenkin ajatus, että kannattaisiko sukulaiselle lähteä etsimään hoitoa Intian ulkopuolelta, lähinnä kai Singaporesta. Intialaisessa suvussa parasta on se, että varsinkin silloin, kun jollakulla on hätä, voimat yhdistetään, eikä ketään jätetä yksin. 

Kun se uuden talon rakentamisprojekti päättyi niin kuin päättyi, ukkeli keksi, että laitetaankin nyt sitten Tirupatin kesämökki uuteen uskoon. Jokin rakennusprojekti täytyy näköjään olla koko ajan vireillä. 😅 Ukkelin perheellä on siis Tirupatissa (560 kilometrin päässä Hyderabadista) guest house eli niin sanottu kesämökki, jossa appivanhemmat käyvät nelisen kertaa vuodessa. Samalla he tapaavat kaikki Tirupatin lähistöllä asuvat sukulaiset, joita on paljon, sillä sekä anoppi että appiukko ovat kotoisin niiltä seuduilta. Mekin kävimme aiemmin ukkelin kanssa Tirupatissa useinkin, mutta viimeisimmästä käynnistäni on (ainakin blogin mukaan) jo kymmenen vuotta. Se tarkoittaa myös sitä, etten ole tavannut monia sukulaisiakaan (esimerkiksi anopin sisaria) kymmeneen vuoteen. 

Tässä kesämökki, jonka kuvan kaivoin yhdestä vanhasta postauksestani. Mökkipostauksia löytyy tirupati-tunnisteen alta, jos jotakuta kiinnostaa tutkiskella paikkaa enemmänkin. 

Rakastan kesämökin ympäristön maalaismaisemia. 

Mökki on päässyt vuosien saatossa surkeaan kuntoon, sillä siellä ei ole tehty koskaan kunnon remonttia. Nyt remontti on tarkoitus tehdä kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa laitetaan ainakin kylpyhuoneet uuteen uskoon, uusitaan sähköjärjestelmä ja vaihdetaan lattialaatat. Sama arkkitehti, joka suunnitteli sen kesken jääneen talon Hyderabadissa, vastaa myös kesämökin remontista, ja työmiehetkin tulevat Hyderabadista. Näin jo silmissäni, miten työmiehet köröttelivät avolava-autolla 560 kilometriä Hyderabadista Tirupatiin. 😅 Työt aloitettiin viime viikolla, ja ensimmäiseksi purettiin kylpyhuoneet.

Nyt kun kerran hommiin ryhdyttiin, niin ukkelin aivot rupesivat raksuttamaan, ja hän keksi, että kesämökkiä pitää myös laajentaa. Alakertaan pitää saada iso oleskeluhuone ja yläkertaan suuri makuuhuone kylpyhuoneineen ja walk-in closeteineen. Eipä aikaakaan, kun arkkitehdillä oli piirustukset valmiina. Laajennus tehdään kuitenkin vasta seuraavassa vaiheessa. 

Toki mökillä on tehty pientä pintaremonttia, esimerkiksi vuonna 2012. Olimme tuolloin mökillä appivanhempien kanssa, ja minulla oli tylsää. Joku sattui mainitsemaan, että yläkerran makuuhuoneet pitäisi maalata, ja innostuin: minähän voin tehdä sen! 

Kattoa skrapatessa tuli kamaa niskaan, eikä suojavarusteita ollut, mutta äkkiäkös semmoiset sai tekaistua: muovipussista sai pääsuojan, aurinkolaseista suojalasit ja appiukon nenäliinasta hengityssuojan. Skarapana puolestaan toimii anopin vanha dosa-paistinlasta. 🙈 

Maalikaupassa appiukon kanssa valitsemassa maaleja. Myyjä ja appiukko hoksasivat jutellessaan, että hehän ovat kaukaisia sukulaisia!

Tirupatista on paljon hauskoja muistoja, sillä ukkelin kaverit ovat oikeita velikultia, joiden kanssa saa nauraa vatsa kippurassa. 

Yhdellä kaverilla oli kerran krapula, eikä hän jaksanut lähteä meidän muiden kanssa ostamaan kaupungista televisiota, vaan hän jäi mökille odottelemaan. Kun palasimme takaisin mökille, en meinannut uskoa silmiäni. 

Kaveri oli löytänyt jostakin itselleen hierojan ja makasi nyt hierottavana mökin puutarhapenkillä iho öljystä kiiltäen.  

Tirupatia muistellessani tuli hieman ikävä Intiaan ja varsinkin Tirupatiin, vaikka olin jo päättänyt, etten mene tänä talvena lainkaan Intiaan. 

Olin suunnitellut, että kun ukkeli lähtee Intiaan, minä lähden Lappiin. Tekisin oikein eeppisen matkan ja kiertäisin kaikki paikat Norjaa myöten. Minulla oli suunnitelmat jo niin valmiina, ettei olisi tarvinnut kuin varata majoitukset (jotka olin jo valinnut), pakata auto ja lähteä. En yleensä viitsi kertoa matkasuunnitelmistani kenellekään etukäteen, vaan ilmoitan vasta sitten matkan päältä, jos joku sattuu kyselemään, että täällä ollaan. Tällä kertaa mainitsin kuitenkin suunnitelmistani ukkelille, ja ukkeli sanoi, että älä lähde. Hänellä oli kai tuoreessa muistissa, mitä kävi edellisen Lapin-matkan ja pitkällisen autossa istumisen jälkeen (vanha takapuolivaivani eli ilmeisesti jonkinlainen hermokipu palasi, ja siitä toipumiseen meni useampi viikko). Ehkä ukkeli pelkäsi talvisia kelejäkin.

Ukkelin epäröinti sai minutkin miettimään asiaa realistisemmin. Yleensähän en viitsi miettiä matkalla mahdollisesti ilmeneviä ongelmia etukäteen, vaan ongelmat selvitetään sitten, jos niitä tulee. Ensinnäkin polttoaine on nykyään järkyttävän kallista, ja Lapissa se on käsittääkseni vieläkin kalliimpaa kuin täällä etelässä. Suurempi syy matkan peruuntumiseen olivat kuitenkin polveni, jotka ovat tällä hetkellä aika huonossa kunnossa. Siitä saan syyttää valitettavasti ihan vain itseäni. 

Minullahan on polvissa kondromalasiaa eli kulumaa, ja etureisien voiman ylläpitäminen ja lihasten vahvistaminen ovat polvien kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Minulla nämä treeniasiat tuppaavat kuitenkin lähtemään tunnetusti aina hieman laukalle. Näin jälkiviisaana ajatellen minun olisi pitänyt olla maltillisempi ja tehdä pidempiä sarjoja kevyemmillä painoilla, mutta on vain niin hiton koukuttavaa, kun jaksaa liikutella raskaita painoja. Jos nivelissä on jo ennestään ongelmia, raskaat painot kuormittavat niveliä epätoivotulla tavalla, mikä kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Ilmassa oli ollut ennusmerkkejä jo pitkään, mutta olin kieltäytynyt näkemästä niitä, ja lopulta vastassa oli tilanne, että polveni eivät kestäneet kivuitta juuri mitään – eivät kävelyä, eivät pidempää istumista eivätkä varsinkaan minkäänlaista voimaharjoittelua. 

On raivostuttavaa tajuta, miten typerä olen ollut ja miten helposti olisin voinut välttää ongelmat, jos vain olisin toiminut toisella tavalla. Mutta ei auta kuin niellä kiukkunsa ja yrittää miettiä, miten tästä eteenpäin. Kuinka saan polveni ensin kivuttomiksi ja sitten taas sellaisiksi, että pystyn treenaamaan salilla täysipainoisesti – toivottavasti kuitenkin hieman järkevämmin tällä kertaa? Tuhansien kilometrien istuskelu autossa ja kiipeilyt Norjan vuorilla tuskin olisivat olleet oikea ratkaisu tähän pulmaan. 🙈 Salasin polvivaivani ukkelilta (kyllä, olen hyvä salailemaan asioita), koska en ensinnäkään halunnut huolestuttaa ukkelia, ja toiseksi en halunnut kuulla, että oletko ihan pösilö, kun kuvittelet lähteväsi Lappiin tuossa kunnossa. 

Nyt kun rupesin valittamaan terveysongelmistani, niin jatketaanpa vielä vähän. Oikeasti en tiedä, kannattaisiko näistä edes kirjoitella, koska uskon vakaasti siihen, että ihminen pystyy itse vaikuttamaan kokemuksiensa voimakkuuteen. Jos siis antaa valtaa kielteisille asioille puhumalla niistä ja ajattelemalla niitä, se on ikään kuin merkki universumille, että tätä lisää kiitos. Ja sitähän saa, mitä tilaa. Toisaalta en kannata sitäkään, että ihmisen pitäisi pakottaa itsensä olemaan positiivinen, koska se taas on tunteiden kieltämistä, mikä on luultavasti vieläkin huonompi asia kuin ikävistä asioista puhuminen. Jos pahan olon yrittää sivuuttaa, se jää muhimaan mieleen ja tulee aiheuttamaan myöhemmin lisää henkistä pahoinvointia, jonka alkuperää ei pysty siinä vaiheessa enää edes jäljittämään. 

Polvien lisäksi toinen ongelma on oikea olkapääni tai oikeastaan koko olkapään, kainalon ja kaulan seutu. Tuokin alue on varmasti rasittunut salilla raskaiden nostelujen seurauksena, mutta vieläkin pahempi asia tuntuu olevan tämä läppärillä näpyttely. Olkapääni oli tänäkin aamuna ihan jees, mutta minun ei tarvinnut istua kauan tietokoneella, kun kivut olivat sellaiset, että särkylääkepakkaus alkoi kangastella mielessäni. Pitäisi varmaan olla jokin aika kokonaan ilman läppäriä, mutta mitenkäs se onnistuisi. 

Palapelien kasaaminen sentään onnistuu, kun käsi ei ole jumittuneena koko ajan samaan asentoon, kuten läppärillä. Tämä valmistui viimeksi.

Uskon, että fyysiset rajoitukseni ovat suurin syy siihen, että mieleni on tällä hetkellä niin musta. Treenaaminen ja varsinkin salitreeni kun on minulle niin tärkeää, että ilman sitä on vaikea olla. Toisaalta tämä on taas hyvä muistutus siitä, että ihminen ei saisi kiintyä liiaksi mihinkään tai kehenkään, sillä kaikki voidaan ottaa pois hetkenä minä hyvänsä. Mutta mitä elämää se sellainen olisi, että eläisi menetyksen pelossa puolivaloilla ja varovaisesti, ilman että kiintyisi mihinkään tai rakastaisi ketään?

Olen aina luullut, että syy siihen, että minäkin lähden reissuun ukkelin lähdettyä Intiaan tai jonnekin muualle, on se, että tykkään reissaamisesta niin paljon. Nyt kun Lapin-matkani peruuntui ja tyhjyys valtasi ukkelin lähdettyä kodin, tajusin yhtäkkiä, mikä todellinen syy on: yksinäisyyden aiheuttama ahdistus. 

Olin nuorempana hyvin yksinäinen, ja sinkkuajat ennen ukkelia olivat vaikeita. Tyhjä koti tuntui niin painostavalta paikalta, että joskus romahdin kotiin tultuani eteisen lattialle itkemään. Luulen, että näin äärimmäinen yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunne on syntynyt joskus lapsuudessani ja jäänyt elämääni sieltä. Tunne on liian voimakas ollakseen ns. aikuisen ihmisen tunne. Ajattelen (syyttämättä tai syyllistämättä ketään), että minulta on jäänyt jossakin kohtaa jokin lohtu saamatta, ja kokemus on ollut niin voimakas, etten ole päässyt tunteesta koskaan eroon, vaan se on varjostanut minua koko elämäni ajan. 

Olen jossain määrin yksinäinen edelleen, mutta saan syyttää tästäkin suureksi osaksi itseäni. Olen todella huono pitämään yhteyksiä ihmisiin, ja toisaalta viihdyn loistavasti yksinäni, enkä kaipaa ihmisiä ympärilleni pelkästään seuran vuoksi. Kuten jo totesinkin, yksinäisyydessäni on kyse jostakin muusta kuin seuran puutteesta, sillä ihmisten läsnäolokaan ei aina poista sitä kalvavaa ja pohjatonta yksinäisyyden tunnetta, joka sisälläni on. Onneksi viime vuosina, kun olen oppinut olemaan paremmin läsnä, yksinäisyys ei ole enää vaivannut, sillä osaan nauttia ihmisten seurasta paremmin, ja elän muutenkin pääni sisällä vähemmän.

Teki mieli ostaa tämä tänään Prismasta, kun olisi saanut halvalla. 

Mutta nyt ukkelin lähdettyä tunnistin jälleen saman yksinäisyyden tunteen. Mistä se nyt yhtäkkiä ilmestyi, vuosien tauon jälkeen? Miten tämä on edes mahdollista: olin kuvitellut olevani vapaa ja riippumaton sielu, ja nyt olenkin sitten joku läheisriippuvainen, joka ei pärjää ilman ukkoaan? Olinko onnistunut huijaamaan itseänikin näin hyvin vai olenko muuten vain ihan kujalla?

Sokos-hotelleilla on menossa tarjouspäivät, ja vanhasta muistista menin tutkiskelemaan netistä hotelleja. Seuraavaksi huomasinkin varanneeni hetken huumassa ensi viikon lopulle pariksi päiväksi pienen hotelliloman. Pakkohan se oli, kun halvalla sai! Heti seuraavassa hetkessä kaduin tekoani. Eihän minua edes huvita lähteä mihinkään, vaan mieluiten piiloutuisin kaappiin. Nyt on kuitenkin pakko saada itseni liikkeelle, kun varaus on jo maksettu, enkä saa enää rahojani takaisin. Idiootti.

Loppukevennyksenä voisin vielä todeta, että olen vanhentunut lyhyessä ajassa tosi paljon, ja naamani näyttää nykyään vielä enemmän perseeltä kuin aiemmin. Ei paljon huvittaisi esitellä sitä missään. Googletinkin jo realistiselta näyttäviä naamioita, jollaisen voisin vetää naamalleni aina ulos lähtiessäni. Tämä seuraava vetosi minuun syvästi, koska näytän jo muutenkin melkein samalta: 

Kiitos, anteeksi ja näkemiin. 

En ole rasisti, mutta... 🙈

Olen tehnyt viime aikoina epämiellyttäviä havaintoja itsestäni. 

Viime viikolla, kun olin varaamassa aikaa kolesterolilääkärille, selailin lääkärikeskuksen vapaita aikoja ja silmäilin vapaana olevia lääkäreitä. Minulla on yksi hyväksi todettu luottolääkäri, mutta seuraava vapaa aika hänelle olisi ollut vasta kahden viikon päästä. Koska en halunnut odotella niin pitkään, oli valittava summamutikassa joku toinen lääkäri. Mehiläisen varausjärjestelmässä näkyvät lääkäreiden nimet ja kuvat, ja lääkärin nimeä klikkaamalla avautuu lisää tietoa lääkärin koulutuksesta, työkokemuksesta, erityisosaamisalueista, kielitaidosta – jopa hänen omista harrastuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Lääkäreille voi myös antaa arvosteluja, ja jos arvosteluita on tullut riittävästi (yli 25 kappaletta), arvostelupisteiden keskiarvo näkyy myös asiakkaalle.

Jotkut lääkärit ovat intoutuneet kuvailemaan itseään hyvinkin monisanaisesti. Suora lainaus erään henkilön omakuvauksesta:

"Lääkärinä koen vuorovaikutussuhteen potilaan kanssa hoitosuhteen tärkeimmäksi tekijäksi. Huolellinen kuuntelu, potilaan asiaan perehtyminen, kysymykset ja potilaalle osoitettu empatia ja ymmärrys ovat ne asiat, joihin henkilökohtaisesti uskon. Suhtaudun jokaiseen potilaaseen yksilönä omine erityispiirteineen ja pyrin nämä ottamaan aina mahdollisimman hyvin huomioon.

Ihmisenä olen valoisa, optimistinen, hyväntuulinen ja huumorintajuinen. Vaikka asiat usein ovatkin vakavia, positiivinen ja tulevaisuuteen uskova asenne vie niitä aina hyvään suuntaan."

Kukapa ei haluaisi asioida tällaisella lääkärillä? 

Suuret puheet eivät kuitenkaan suuta halkaise. Eräs lääkäri kehui kerran esittelytekstissään itseään maasta taivaaseen, ja minä lankesin myyntipuheisiin. Kävi ilmi, että sama oman navan ympärillä pyöriminen jatkui vielä vastaanotollakin, sillä lääkäri puhui suuren osan vastaanottoajasta (joka oli hulppeat 45 minuuttia) itsestään. 

Seuraavassa on suora lainaus vanhasta postauksestani (täältä), jossa kerroin kyseisestä lääkärikäynnistä ja voivottelin silloista olotilaani hyvinkin perusteellisesti: 

"Lämminhenkinen ja paneutuva vastaanotto sai aivan uuden merkityksen, sillä lääkäri puhui ainakin puolet vastaanottoajasta itsestään. Vastaanoton aikana selvisi mm. lääkärin poliittinen kanta, hänen mielipiteensä Trumpista, hänen asuinpaikkansa sekä se, miten hän tulee töihin (sähköpotkulaudalla); hänen harrastuksensa (sukellus) ja perhetaustansa (lääkäri oli kasvanut neljän naisen kanssa ja piti kuulemma aina naisten puolia). Lisäksi lääkäri kertoi seikkaperäiset kuvaukset kahdesta asiakkaastaan, joiden kohdalla ikä oli todellakin vain numero, sekä selkävaivan takia peruuntuneesta Italian-matkastaan. Muistipa lääkäri suositella minulle vielä Perseilevän Pertin Instagram-tiliäkin. Kaksi kertaa vastaanoton aikana lääkäri huudahti minulle yllättäen, että "aivokasvainta sinulla ei ole!". Ensimmäisellä kerralla jätin huudahduksen noteeraamatta, kun se tuli niin puskista, mutta toisella kerralla vastasin, että "eipä ole tullut mieleenikään, että olisi, mutta kiitos kumminkin tiedosta". Vastaanoton lopuksi lääkäri totesi vielä tapaukseni olevan monimutkainen mutta mielenkiintoinen ja vannoi löytävänsä syyn vaivoihini."  

Tuon kokemuksen jälkeen olen suhtautunut hyvin varauksellisesti lääkärien kaunopuheisiin omakuvauksiin. Mitä asiallisempi linja, sitä parempi. Arvostelupisteisiinkään en enää luota, sillä tuokin huru-ukko oli saanut 9,8/10. 

Minusta koko varausjärjestelmä on vähän huono, ja voisin kuvitella, että joillakin lääkäreillä riittää asiakkaita ja sitten taas toisilla on jatkuvasti vapaita aikoja. Huomasin itsekin arvottavani lääkäreitä tietyn kaavan mukaan. Mieslääkäri ei käynyt, vaan lääkärin piti olla nainen. Nainen ei käynyt, jos hänen nimensä kuulosti ulkomaalaiselta. Supisuomalaista naislääkäriä ei kumminkaan löytynyt kyseiselle päivälle, joten oli palattava tutkimaan mieslääkäreitä, joihin pätivät samat säännöt kuin naisiinkin: lääkärin piti näyttää ja kuulostaa suomalaiselta. Arvottaminen ei loppunut vielä tähänkään, vaan viimeisen päätöksen tein sillä perusteella, miten ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä lääkäri kuvassa näytti. 

Ei ole kiva huomata harrastavansa rotusyrjintää, eikä tällaista käytöstä voi oikein mitenkään hyväksyä eikä perustella. Suurin syy, miksi haluan supisuomalaisen lääkärin, ovat mahdolliset kieliongelmat. Terveysasiat kun ovat sellaisia, että niissä toivoisi ymmärryksen toimivan kumpaankin suuntaan sataprosenttisesti. Minulla on sekä omakohtaisia että muilta kuultuja kokemuksia, kuinka kaikki ei ole mennyt ulkomaalaistaustaisen lääkärin kanssa ihan putkeen, ja syynä ovat olleet suurimmaksi osaksi juuri kieliongelmat. Toisaalta tuosta huru-ukosta voi päätellä, että eipä kaikki ole mennyt ihan putkeen suomalaisten lääkärien kanssakaan. Sitä paitsi olenhan minä käynyt lääkärissä lukuisia kertoja ulkomaillakin ja asioinut englanniksi ja jopa espanjaksi, eikä ymmärrys tai sen puute ole ollut mikään ongelma. Mitenkäs se sitten täällä Suomessa on? 

Lääkärin saama koulutuskin (jos se on suoritettu ulkomailla) hieman epäilyttää. Vastaako se kaikilta osin suomalaista lääkärikoulutusta, ja näkyvätkö koulutuksen tai kulttuurien eroavaisuudet vastaanottotilanteessa jotenkin? Jos nyt ajattelen omaa tilannettani, niin olisiko ulkomaalaistaustainen lääkäri määrännyt minulle kolesterolilääkkeet yhtä hanakasti kuin suomalainen lääkäri teki, vai olisiko hän halunnut kokeilla ensin jotain muuta? Entäpä sitten vaikka masennus? Lähestyisivätkö suomalainen ja ulkomaalaistaustainen lääkäri masennusta samalla tavoin, ja jos eivät, niin miten hoidot eroaisivat toisistaan? 

Rotusyrjinnän lisäksi harrastan näköjään vielä sukupuolisyrjintääkin, joka on tosin paremmin perustelua. Mieleeni ei nimittäin tule kovinkaan monta myönteistä kokemusta mieslääkäreistä. Miehillä on hyvin asiakeskeinen ja suorasukainen tyyli, joka tuntuu vastaanottotilanteessa epäystävälliseltä töksäyttelyltä. Naislääkäreistä huokuu usein edes jonkinlainen empatiakyky, joka puuttuu miehiltä lähes täysin.  

Toivoisin pääsevän eroon kaikenlaisesta syrjinnästä, mutta sitä ei kai tule tapahtumaan niin kauan kuin on valinnanvaraa. Tosiasiahan on se, että jos Suomessa ei olisi ulkomaalaistaustaisia lääkäreitä, olisimme kusessa. Sama pätee moneen muuhunkin ammattikuntaan, kuten siivoojiin, hoitajiin, taksikuskeihin sekä rakennus- ja ravintola-alan työntekijöihin. Minulla ei ole mitään vaikeuksia hyväksyä ulkomaalaistaustaisia muilla aloilla, vaan olen päinvastoin sitä mieltä, että ulkomaalaistaustaisia saisi olla töissä Suomessa enemmänkin, jos vain ammatillinen osaaminen on kohdallaan. Raja kulkee kuitenkin näköjään terveydessäni: sitä hoitamaan kelpaavat vain harvat ja valitut. 

Toinen asia, johon olen itsessäni pettynyt, on se, että puhun lähes aina ulkomaalaiselta näyttäville ihmisille englantia. En nähnyt asiassa mitään ongelmaa, ennen kuin luin kerran Hesarista artikkelin, jossa ulkomaalaiselta näyttävät mutta koko ikänsä Suomessa asuneet ja suomea äidinkielenään puhuvat ihmiset kertoivat, miten ärsyttävää on, kun heille puhutaan koko ajan englantia. Olen saanut itse nolostua hyvinkin monta kertaa, kun olen puhunut englantia esimerkiksi aasialaisessa ruokakaupassa, ja myöhemmin on käynyt ilmi, että kyseinen henkilö puhuu sujuvampaa suomea kuin minä itse. 

Ajattelin aiemmin, että on varmempaa lähestyä ulkomaalaiselta näyttävää ihmistä englanniksi, koska on todennäköisempää, että hän osaa englantia kuin suomea. En osannut kuvitellakaan, että joku voisi loukkaantua siitä. Ajattelin englanniksi puhumisen olevan jopa hyvä asia, jos kävisikin ilmi, että toinen ei osaakaan suomea. Sillä tavalla kenenkään ei tarvitsisi nolostua, ja kommunikointikin olisi tehokkaampaa, kun ei tuhrautuisi aikaa yhteisen kielen etsiskelemiseen. 

Toisaalta jos kuvittelen itseni sellaisen ihmisen asemaan, joka on asunut koko ikänsä Suomessa ja joka puhuu äidinkielenään suomea, niin olisihan se nyt pirun ärsyttävää, jos joku yrittäisi koko ajan tyrkyttää englantia ihan vain siksi, että satun näyttämään erilaiselta kuin kantasuomalaiset. Olisin varmasti hyvin turhautunut ja tuntisin itseni jollakin tapaa ulkopuoliseksi, kun en tule koskaan olemaan joidenkin ihmisten silmissä suomalainen, vaikka puhuisin kuinka täydellistä suomea ja olisin tavoiltani kuinka suomalainen. 

Suomalainen yhteiskunta muuttuu koko ajan monestakin syystä, ja se pitäisi vain itsenikin hyväksyä. Uskon, että nykynuorison ei tarvitse pohtia tällaisia asioita lainkaan, vaan he luovivat sujuvasti kaikenlaisten ihmisten kanssa. Toista on tämmöisellä pystymetsässä varttuneelle kääkälle. Toisaalta en voi puolustautua iälläni tai kasvuympäristölläni, koska olen kuitenkin matkustellut ja nähnyt maailmaa sen verran, että minun pitäisi osata käyttäytyä toisella tavalla.

Kolesterolipohdinta jatkuu

Blogger on temppuillut viime aikoina kovasti. Ensin oli ongelmia kommentoinnin kanssa, eikä blogeja päässyt kommentoimaan, ja nyt blogilistat eivät ole päivittyneet, eivätkä uusimmat postaukset ole näkyneet lukijoille. Toivottavasti ongelmat saadaan pian ratkaistua, ja pääsemme taas lukemaan ja kommentoimaan blogeja normaalisti. Jos tykkäät lukea jotain blogilistallani olevaa blogia, käyhän kurkkimassa blogissa, onko se päivittynyt, vaikkei se tuossa sivussa olevassa blogilistassa siltä näyttäisikään. 

Muistanette, kun kirjoittelin keväällä kolesteroliarvoistani (täällä). Olin käynyt mittauttamassa kolesterolini kolmen viikon sisällä kahdesti – jälkimmäisen kerran siksi, että ukkeli patisti minua käymään laajemmissa verikokeissa, ja kolesterolit kuuluivat kyseiseen tutkimuspakettiin. Ihmettelin verikokeiden jälkeen LDL- ja triglyseridiarvojeni dramaattista muutosta, joka oli tapahtunut vain kolmessa viikossa, enkä keksinyt sille muuta selitystä kuin syömisen (ensimmäinen verikoehan oli otettu iltapäivällä ilman paastoa ja jälkimmäinen paastoarvona). 

Tässä vielä silloiset kolesteroliarvoni:  

Päätin käydä mittauttamassa nyt syksyllä kolesteroliarvoni uudestaan, mikä ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu. Labrakäynti vaati laskelmointia lähinnä sen takia, että labra aukeaa vasta kahdeksalta. Herään joka aamu neljän ja puoli viiden välillä enkä pysty enää nukkumaan sen, koska tunnen itseni pirteäksi. Kyllä tulee ankea aamu, jos pitää odotella ilman kahvia ja aamupalaa kahdeksaan asti! Syömättä oleminen ei arveluttanut niinkään, mutta neljä tuntia ilman kahvia kuulosti ihan utopistiselta ajatukselta. Kaiken lisäksi aamun piti olla sellainen, ettei minun tarvitsisi lähteä heti aamusta mihinkään, jotta ehtisin kahvitella ja syödä labran jälkeen. 

Sain kuningasidean, että yritänpä valvoa labraa edeltävänä iltana myöhempään. Jos pystyisin valvomaan edes kymmeneen, saisin ehkä nukuttua aamulla vähän pidempään. Kävin ystävälläni kylässä ja join kahviakin vielä kolmen aikaan iltapäivällä, mitä en normaalisti tee, jotta pysyisin illalla hereillä. Suunnitelmani epäonnistui kuitenkin totaalisesti, sillä silmäluomeni alkoivat painua kiinni puoli yhdeksältä, kuten muinakin iltoina, ja varttia vaille yhdeksän oli pakko kömpiä sänkyyn, kun en pysynyt enää hereillä. Seuraavana aamuna olinkin sitten taas neljältä pirteänä ylhäällä ihmettelemässä, että mitäs nyt. 🤣

Olen tiennyt olevani koukussa aamukahviin, mutta sitä en osannut arvata, kuinka pahasti. Kun en saanut aamukahvia, nukahdin viiden jälkeen uudestaan sohvalle, ja nukuin kuin tukki yli tunnin. Sen jälkeen olikin sitten todella flegmaattinen olo, ja suunnittelemani kävelylenkki sai jäädä tekemättä, kun en jaksanut raahata puoliunista ruhoani ympäri Espoota. 

Labrassa minut vastaanotti harvinaisen lennokas nuorimies, mikä oli piristävää vaihtelua. Kun kävi ilmi, että olen mittauttamassa kolesterolejani, mies totesi, että on se ihanaa, kun tämä sydänmarkkerikin otetaan. Minä jäin ihmettelemään, mikä se sellainen sydänmarkkeri on. Ei minulta ole ennen sellaista otettu, edes täällä Mehiläisellä, jossa kävin otattamassa ensimmäiset kolesterolini silloin huhtikuun alussa. (Tekoäly tiesi kertoa myöhemmin, että Mehiläinen uudisti käytäntönsä 8. kesäkuuta 2026 alkaen ja alkoi sisällyttää apoB mittauksen automaattisesti ja veloituksetta kaikkiin tilattuihin lipidipaketteihin.)

Verikokeiden tulokset tulivat iltapäivällä, ja ne menivät aika hyvin yksiin 23.4. otettujen paastomittausten kanssa. 

LDL oli täysin sama kuin huhtikuussa eli 5,0 mmol/l, ja myös triglyseridiarvo oli lähes sama (nyt 0,76 mmol/l; huhtikuussa 0,78). Hyvä kolesteroli eli HDL oli noussut, mikä tietysti ilahdutti. 

P-lipoproteiini eli apoB on siis se näytteenottajan mainitsema sydänmarkkeri, josta voi lukea lisää esim, täältä. 

LDL-kolesteroliarvo ei kerro välttämättä koko totuutta, vaan ihminen voi sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin, vaikka LDL-arvo olisi alhainenkin. Suora lainaus Duodecim-lehdestä: 

"Nykyinen kolesteroliin perustuva sydän- ja verisuonitautien riskin arviointi lähtee siitä perusoletuksesta, että suurin osa verenkierrossa olevasta kolesterolista on LDL-hiukkasissa: mitä suurempi on LDL-kolesterolin pitoisuus, sitä suurempi on sydän- ja verisuonitautien riski. Tämä pitääkin suurelta osin paikkansa. On kuitenkin mahdollista, että verenkierrossa on tavallista enemmän pienikokoisia LDL-hiukkasia ja niiden lisäksi myös muita, erityisesti runsaasti triglyseridejä sisältäviä haitallisia hiukkasia, vaikka seerumin kokonaiskolesteroli ja LDL-kolesterolipitoisuus ovat normaaleja tai jopa tavallista pienempiä. Tätä aterogeenistä dyslipidemiaa havaitaan erityisesti ylipainoisilla, metabolista oireyhtymää sairastavilla tai tyypin 2 diabeetikoilla. Jos mitataan vain kokonaiskolesterolia tai LDL-kolesterolia, suurentunut sydän- ja verisuonitautiriski ei tule näissä tapauksissa esille. ApoB:n määrityksellä onkin mahdollista arvioida haitallisten lipoproteiinihiukkasten määrää ja lisääntynyttä sydän- ja verisuonitautien riskiä myös niissä tilanteissa, joissa LDL-kolesteroli ei anna oikeaa tietoa riskin suuruudesta."  

Minun tuloksissani ei ole kuitenkaan mitään jossittelemista, sillä sekä LDL että apoB viittaavat samaan suuntaan. Varasinkin ajan lääkärille heti seuraavaksi päiväksi ja marssin kysymään, pitäisikö minun aloittaa kolesterolilääkitys. 

Lääkärin vastaus oli yksiselitteinen: kyllä. Kolesteroliarvoni olivat sen verran huonot, että lääkitys pitäisi aloittaa. Lääkäri lisäsi vielä, että "kun ruumiinrakennettasi katsoo, niin elintapamuutoksista ei ole varmaan mitään hyötyä". Olin kiitollinen, että lääkäri ei edes yrittänyt ehdottaa elintapojen muutosta, koska ruokavalioni ja elintapani ovat jo niin hyvät, etten tiedä, miten radikaali muutos tarvittaisiin, jotta kolesteroliarvoni paranisivat. Uskon muutenkin kolesteroliarvojeni johtuvan perinnöllisistä tekijöistä, jolloin niille ei ole hirveästi mitään tehtävissä. 

Toki voisin vaihtaa suodattamattoman pressopannukahvin suodatinkahviin ja kevytmaidon rasvattomaan, mutta en usko näiden muutosten vaikuttavan ainakaan kovin paljon, koska juon kahvia maksimissaan kaksi kuppia päivässä, ja maitoa menee aamulla Weetabixien kanssa ehkä 4 desilitraa (ja kahvissa pieni tilkka). 

Ihmettelin lääkärille huhtikuun alun korkeaa triglyseridiarvoani, mutta lääkäri totesi, että se tuskin johtui siitä, että olin syönyt. Kolesteroliarvot elävät kuulemma hyvin vähän päivän mittaan, minkä tiesin jo toki itsekin. Ensimmäisen mittauskerran korkeat triglyseridit taitavat siis jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Aloitin heti samana iltana statiinien – tarkemmin sanottuna Rosuvastatinin – käytön. En ole ollut koskaan lääkevastainen, sillä sitä vartenhan lääkkeitä kehitetään, että niistä olisi ihmisille apua. Minulla ei ole myöskään tapana lueskella lääkkeiden mahdollisista haittavaikutuksista etukäteen, koska pelkään, että etukäteistieto vaikuttaa olooni ja rupean kuvittelemaan oireita. Luen haittavaikutuksista vasta sitten, jos jotain epätavallista ilmenee. 

Vatsani alkoi temppuilla heti ensimmäisen lääkkeen ottamisen jälkeisenä aamuna. Päätäni on särkenyt lievästi aina silloin tällöin, ja välillä on ollut jotenkin kuvottava olo. Seurailin tilannetta pari päivää, ja sitten oli pakko kaivaa Rosuvastatinin pakkausseloste esiin: kuuluivatko tämmöiset oireet lääkkeen haittavaikutuksiin?   

Kuuluivathan ne. Päänsärky, ummetus ja pahoinvointi ovat kaikki yleisiä haittavaikutuksia, ja niitä voi esiintyä enintään yhdellä käyttäjällä kymmenestä. Ummetus raivostuttaa, koska vatsani toiminta vaihtelee muutenkin rajusti, enkä kaipaisi enää mitään lääkkeen aiheuttamaa lisätulppaa hanuriini. Mutta ei kai tässä auta muu kuin napostella kiltisti lääkkeitä ja toivoa, että oireet helpottavat ajan mittaan. Kuukauden päästä on kontrolliverikokeet, ja silloin katsotaan, miten lääke on alkanut vaikuttaa.

Tämmöistä on viisikymppisen elämä. 🤪 

Ystäväkirja

Nimeni:   Nalle tai Naltsa

Syntymävuosi ja -paikka:   Joulukuu 1999, Itäkeskuksen Anttila 

Mun 20-vuotissynttärit, joita taidettiin juhlia vähän myöhässä...

Paras luonteenpiirteeni:   Mä olen maailman viisain, lempein, ystävällisin ja komein. Ja vaatimattomin. 

Ensimmäinen kuva minusta:  Eka kuva minusta on mun ekalta ulkomaanmatkalta Larnakasta vuodelta 2001. 

Siivooja oli peitellyt mut hotellihuoneen sänkyyn.

Ai kauheeta! Mullahan ei ollut edes paitaa päällä, vaan olin ihan nakkina! Kuka muu on käynyt etelässä pelkkä rusetti kaulassa?

Ensimmäinen ulkomaanmatkani:  No se oli just tuonne Kyprokselle. Se taisi olla myös iskän ja äitin eka yhteinen etelänmatka. Äitiltä katosi sillä matkalla hotellihuoneen vaatekaapista pikkuhousuja. Toivottavasti ne oli edes puhtaita.

Haluaisin tulla isona:  Jalkapalloilijaksi. Se on ollut mun haave jo lapsesta asti. 

Paras kaverini:  Enska. Enskakin on jo 18-vuotias, ja me ollaan käyty yhdessä vaikka missä. Jopa Intiassa! 

Tässä ollaan mummun kanssa Kyproksella.

Me ja mummun pekonit.

Mitä pelkään:  Vettä, koiria ja imuria. Mä olin ihan järkyttynyt, kun kuulin, että Enska oli joutunut kerran koiran hampaisiin.

Mistä tykkään eniten:  Pötköttelystä ja nukkumisesta. Mun lempiaika päivästä on yö, ja toiseksi paras aika on siesta, varsinkin viikonloppuisin, kun iskäkin viettää siestaa ja nukkuu päikkärit. 

Ikävin muistoni:  Se, kun jouduin matkustamaan kerran matkalaukussa lentokoneen ruumassa. Äiti oli ihan paniikissa, kun se pelkäsi, että mitä jos mä katoan, ja sen jälkeen olen saanut matkustaa aina käsimatkatavaroissa. Sekin oli ihan hirveää, kun yksi tullimies paineli kerran Kolumbian lentokentällä mun mahaa tosi kovakouraisesti.

Ei enää ruumassa matkustamista.

Mitä tekisin, jos saisin yllättäen paljon rahaa:  Ostaisin oman jalkapallon.

***** 

Nimeni:   Pikkis, joka on lyhenne mun oikeasta nimestä Pikkunalle

Syntymävuosi ja -paikka:   Äiti ei muista vuotta, mutta mä olen melkein yhtä vanha kuin Nalle. Mutta mä vietin monta vuotta tungettuna varaston laatikkoon, ennen kuin pääsin vapauteen vuonna 2022. Mä saatan olla kotoisin Kiinasta. Mikään Temu-karhu mä en kuitenkaan ole.

Paras luonteenpiirteeni:   Mä olen tosi utelias, reipas ja aktiivinen. Joskus oikea hyrrä!

Ensimmäinen kuva minusta:  Se on otettu vuoden 2022 joulukuussa. 

Mun eka kuva.

Kattokaa, kuinka valkoinen mä olen! (Äiti ei ole vieläkään pessyt mua, kun se ei ole uskaltanut.) Kuvassa on myös Vanha setä, joka on melkein yhtä vanha kuin meidän äiti. Siis melkein fossiili. 

Ensimmäinen ulkomaanmatkani:  Kävin Intiassa, Thaimaassa ja Vietnamissa vuonna 2023. Oli kyllä jännää. Hunajakin maistui siellä ihan erilaiselta kuin kotona. 

Thaimaassa.

Haluaisin tulla isona:  Rekkakuskiksi. Isot autot on jänniä. Mä haluaisin oppia ajamaan rekkaa ja tuoda rekalla hunajaa Espooseen. 

Paras kaverini:  Kaikki. Mutta jos pitää valita, niin ehkä iskä.

Mitä pelkään:  Imuria ja pesukonetta. Ja koiria. 

Mistä tykkään eniten:  Somettamisesta. Meillä on Insta-tilikin, mutta homma on ollut jäissä siitä lähtien, kun Saksa tuli perheeseen. Kolmen karhun kanssa on kuulemma liian vaikea operoida. Tanssiminenkin on kivaa. Heti kun kuulen musiikkia, on pakko alkaa hytkyä. 

Tässä mä olen kiivennyt banaanikasviin.

Ikävin muistoni:  Se, kun jouduin olemaan monta vuotta laatikossa. Ja sitten se, kun kaaduin kerran lentokoneessa nenälleni äitin kalacurryyn, ja mun nenä oli sen jälkeen ihan punainen ja haisi kalalle. Ja se, kun äiti yritti ommella mulle ekaa paitaa, ja mun piti toimia mallina. 

Meneekö tässä vielä kauan?

Mitä tekisin, jos saisin yllättäen paljon rahaa:   Menisin Marco Bjurströmin tanssikouluun. 

***** 

 

Nimeni:   Saksa. Mun nimi tulee siitä, että mun ekassa paidassa luki Saksa tai siis Germany.

Syntymävuosi ja -paikka:   Äiti ei muista vuotta, mutta mun syntymäpaikka on Frankfurtin lentokenttä. Äiti kotiutti sieltä sekä mut että mun kaksoisveljen, joka muutti Savonlinnaan. 

Paras luonteenpiirteeni:  Mä olen aika hyvä nukkumaan. Ja piiloutumaan.  

Ensimmäinen kuva minusta:  On maaliskuulta 2025. Iskä oli silloin Intiassa, ja täällä tapahtui sillä aikaa iloinen perhetapahtuma. 

Meikä on tullut perheeseen! Eka yhteispotretti. 

Ensimmäinen ulkomaanmatkani:  Se oli Albaniaan viime syksynä. Mä näin siellä hevosen! Ja meren. 

Haluaisin tulla isona:  Isoksi. Ainakin yhtä isoksi kuin Pikkis.

Paras kaverini:  Mun kaksoisveli Saksa II, joka asuu mummulassa. 

Mitä pelkään:  Sitä, että tulee aamu, ja hyvä uni jää kesken. 

Mistä tykkään eniten:  Ihmettelystä. Maailmassa on niin paljon ihmeellisiä juttuja, että mun pää menee joskus ihan pyörälle. 

Ikävin muistoni:  Se kun sain selville, että mun kaksoisveli toimii Savonlinnassa avaimenperänä ja joutuu roikkumaan avaintaulussa yötä päivää. Tosin olinhan mäkin aluksi avaimenperä, mutta se homma loppui siihen, kun mun päästä katkesi naru.

Mä ja mun veli. 

Mitä tekisin, jos saisin yllättäen paljon rahaa:   Mitä se semmoinen raha on?

Ystävällisin terveisin, 

Karhukopla

Gubbröraa korkeuksissa

Pyhä-Häkin kansallispuistosta jatkoin matkaani kohti Salamajärven kansallispuistoa, jonne oli reilun tunnin ajomatka. Hieman ennen Salamajärveä riemastuin, kun näin tien vieressä jolkottelevan eläimen: poro! 

Samassa kuitenkin tajusin, että eihän eläin voinut olla poro, koska en ollut lähelläkään poronhoitoaluetta. Ajelin hiljaa eläimen vierellä, mutta kun lähdin kiihdyttämään sen ohi, se lähti hetkeksi kilpajuoksuun, ennen kuin rymisteli pusikkoon. 

Myöhemmin kuvahaku paljasti, että tuo taisi sittenkin olla peura. Salamajärven alueella kun liikkuu muutenkin paljon peuroja.

Olin arponut pitkään, minkä lenkin kiertäisin Salamajärvellä, ja päätynyt lopulta 4,4 kilometrin mittaiseen Pakosuon kierrokseen, koska suo houkutteli jälleen. Toinen vaihtoehto olisi ollut vähän pidempi Pahapuron lenkki.    

Pakosuon kierros on luontopolku, joten polun varrella oli opastauluja, mikä oli erinomainen asia senkin takia, että sain selityksen jo Pyhä-Häkissä näkemilleni mustuneille puille. 

Tällaisia puita näkyi sekä Pyhä-Häkissä että Salamajärvellä.

Opastaulu kertoi mustuneiden kohtien olevan palokoroja eli jäänteitä menneistä metsäpaloista. Taulu ei selittänyt asiaa sen tarkemmin, mutta myöhemmin lueskelin, että alueella on ollut suuria metsäpaloja 150–400 vuotta sitten. En vieläkään ihan ymmärrä, miten jotkin puut ovat jääneet pystyyn metsäpaloista huolimatta ja jopa kasvaneet palon jälkeen, kun muut puut ovat palaneet maan tasalle. 

Nuorempaa metsää Salamajärvellä.

Varsinaista pitkospuilla kävelyä oli reitillä yllättävänkin vähän, mistä olin hieman pettynyt. Toisaalta johan kierroksen nimikin (Pakosuon kierros) kertoo, että suon ympäri kierretään. 

Pirunpelto matkan varrella.  

Olin ihan täpinöissäni, kun bongasin kaukaisuudessa yhden metsäpeuran. Otus oli kumminkin niin vikkeläliikkeinen, että se ehti juosta pois, enkä saanut siitä kuvaa. 

Sitä harmitellessani havahduin: mikä tuolla on?

Peuran takalisto! 

Jäin seisomaan paikoilleni ja tarkkailemaan peuran touhuja. Peura ei tuntunut ensin huomaavan minua, koska se ei ollut moksiskaan. 

Harmittelin, kun minulla ei ollut mukanani kunnon kameraa, vaan jouduin zoomailemaan kännykällä. Toisaalta jos olisin ruvennut kaivamaan repustani kameraa, peura olisi varmasti havahtunut ja ehtinyt juosta karkuun. Ehkä huonokin kuva on parempi kuin ei kuvaa ollenkaan?

Peura tuntui aistineen läsnäoloni, sillä se näytti ruvenneen tarkkailemaan.  

Onko siellä joku?

Paljasta itsesi!

Lopulta peura lähti jolkottelemaan puiden taakse. Olipa kiva kohtaaminen. 😊

Mutta ei siinä vielä kaikki. Näin nimittäin vielä toisenkin peuran. 

Tämäkin näytti kuuntelevan, että kuka siellä. Oletko mun lajitoveri vai joku kaksijalkainen?

Viimeinen silmäys Pakosuon maisemiin.

Olisin voinut patikoida Salamajärvellä vielä toisenkin reitin, kun nyt kerran olin tullut tänne asti, mutta seuraava kohde poltteli jo mielessäni. Menninkäinen oli käynyt kesällä Ikaalisten kylpylässä, ja minä olin kehitellyt itselleni pakkomielteen, että minunkin on päästävä sinne. Oikeastaan koko ajoreittini kehittyi tuon ajatuksen ympärille: miten pääsen sekä patikoimaan kansallispuistoihin että Ikaalisten kylpylään. 😅

Olin katsellut jo pitkään Ikaalisten sivuja ja jahkaillut, lähtisinkö vai en, ja jos lähtisin, millaisessa huoneessa yöpyisin. Ikaalisten kylpylä on remontoinut loft-huoneet uusiksi, ja ne näyttivätkin tosi kivoilta verrattuina vanhahtavan oloisiin päärakennuksen huoneisiin. Niiden hintakin oli edullisempi kuin päärakennuksen huoneiden. Loft-huoneen varaamista jarrutti kuitenkin se, että minä tykkäisin, jos kaikki palvelut olisivat saman katon alla, ja pääsisin kylpylään kylpytakki ylläni. Sehän ei onnistu loft-huoneistoista, jotka sijaitsevat 300 metrin päässä päärakennuksesta. 

Sitten huomasin kylpylän etusivulla äkkilähtötarjouksen, jota en voinut mitenkään sivuuttaa, ja tein pikaisen lähtöpäätöksen. Sain 109 eurolla/yö päärakennuksessa sijaitsevan Superior lake -huoneen, jonka normaalihinta olisi ollut 174 euroa. Ei mielestäni huono diili ollenkaan, sillä hintaan kuului myös aamiainen, kylpylän rajaton käyttöoikeus, kuntosali, rajaton pääsy UTU-saunamaailmaan sekä tervetulodrinkki (joka jäi minulta kyllä juomatta, koska unohdin). 

Salamajärven jälkeen suuntanani oli siis Ikaalisten kylpylä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon vielä, että löysin illan mittaan päästäni neljä hirvikärpästä, joita vihaan yli kaiken. Ilmeisesti hirvikärpäset tykkäävät myös peuroista eivätkä vain hirvistä. 

Säästyin Ikaalisten keskustassa kuin ihmeen kaupalla ylinopeussakolta, kun poliisi nappasi sivuun edelläni ajaneen auton.

Ikaalisten kylpylässä on sekä tavallinen kylpylä, Vesitropiikki, että ulkona sijaitseva UTU-saunamaailma, jossa on kolme saunaa ja yksi lämmitetty ulkoallas. Itseäni kiinnostivat erityisesti saunarituaalit, joihin olin tutustunut viime vuonna Tallinnan Elamus Spa:ssa. 

Saunarituaalit (tai Aufguss-saunarituaalit) ovat ohjattuja löylyrituaaleja, joilla tuodaan saunomiseen uudenlaista syvyyttä ja kokonaisvaltaisuutta. Seremoniassa koulutettu löylymestari eli saunamestari heittää kiville eteerisillä öljyillä maustettua vettä ja ohjaa syntyvää höyryä käsiliikkein tai pyyhkeellä. Seremoniassa on tavallisesti myös musiikkia ja ehkä muitakin elementtejä (Elamus Spa:ssa osallistuin esimerkiksi vihtasaunarituaaliin, jossa myös vihdottiin). Saunarituaali ei ole mikään show, vaan se on hyvin rauhoittava ja miellyttävä kokemus. Rituaali tuo saunomiseen mielestäni myös mukavan sosiaalisen ja yhdistävän aspektin, kun lauma toisilleen tuntemattomia ihmisiä istuu saunan lauteilla ja osallistuu samaan rituaaliin. 

Luin Ikaalisten alueen matkailulehdestä, että Ikaalisten kylpylässä kisataan nyt tulevana viikonloppuna ensimmäistä kertaa koko Suomessa saunamestareiden SM-tittelistä. Kilpailussa ratkaisevat paras pyyhetekniikka, lämmön hallinta, eteeriset öljyt ja saunarituaalin kokonaisuus ilman teatteria tai rekvisiittaa. Voittaja lähtee edustamaan Suomea Aufgussin MM-kilpailuihin Norjaan lokakuussa. 

Osallistuin Ikaalisissa kahteen eri saunarituaaliin, tunnelmarituaaliin ja teema-Aufgussiin, jonka aiheena oli metsä. Rituaalit olivat aivan loistavia, ja saunamestari Enni osasi todellakin asiansa. Ainoa ongelma omalla kohdallani oli se, että 13 minuuttia putkeen kuumahkossa saunassa on minulle liikaa. Vaikka tykkään kuumistakin löylyistä, en pysty istumaan saunassa yhtäjaksoisesti muutenkaan noin kauaa, vaan välillä on päästävä vilvoittelemaan. Varsinkin jälkimmäisen päivän rituaalissa oli todella hilkulla, etten paennut saunasta viimeisten minuuttien aikana ulos (mikä olisi sekin ollut täysin sallittua). Epätoivoni tasosta kertoo se, että kun halukkaat saivat rituaalin päätteeksi päälleen kiulullisen kylmää vettä, tartuin tarjoukseen, vaikka kammoan yleensä kylmää vettä. 

Ihmettelen, kun minulla ei ollut Virossa mitään lämmönkestävyysongelmia, mutta ehkä siellä saunat eivät olleet yhtä kuumia kuin täällä.

Nallet nauttimassa järvinäköaloista huoneemme parvekkeelta. 

Seuraavana päivänä kävin tutustumassa heti aamusta Vesitropiikkiin. Tykkään niin tällaisista kylpylöistä, joissa pääsee jo kahdeksan jälkeen aamusaunaan ja poreisiin. 

Ikaalisten kylpylä on kohtalaisen pieni, joten vilkkaimpina päivinä siellä on varmasti tungosta. Myöhemmin illalla kuuntelin korvat höröllään paikallisten jutustelua saunan lauteilla, ja tulin tietämään sellaisenkin asian, että kylpylässä järjestetään tiistaisin kymppitiistai, jolloin kylpylään pääsee kympillä sisään. Ilmankos sinä iltana kylpylässä olikin niin paljon porukkaa (oli siis tiistai). Aamulla kahdeksan jälkeen sain kuitenkin olla kylpylässä lähes yksinäni. Parhautta! 

Oli myös hauska kuunnella kahden rakennus- tai kiinteistöalalla olevan miehen keskustelua, kun he tekivät havaintoja saunasta ja kylpylän uudistuksesta, joka toteutettiin viisi vuotta sitten. Miesten juttelua kuunnellessa tuli varsin kotoisa olo, kun meidän iskähän oli rakennusmies, ja hänellä oli aina tapana katsella paikkoja kirvesmiehen silmin ja kertoa havainnoistaan muillekin. 🤭

Koska olin Ikaalisissa vielä toisenkin yön, kävin päiväretkeilemässä Seitsemisen kansallispuistossa, jonne on Ikaalisista vain noin neljänkymmenen minuutin ajomatka. 

Olin ajatellut kiertää 6,3 kilometrin mittaisen Torpparintaival-reitin, mutta lähtöpaikalla huomasin huomattavasti pidemmän Uittajanpolun, joka alkoi houkutella suuresti. Jahkailin pitkään, lähtisinkö sittenkin 18 kilometrin mittaiselle Uittajanpolulle, mutta torppasin lopulta idean, koska tuommoiselle matkalle olisi tarvinnut mukaan jo jotain syötävääkin, ja juotavaakin olisi pitänyt olla matkassa enemmän. Minullahan on patikoilla aina semmoinen periaate, että eväät kulkevat parhaiten vatsassa, eli lähden matkaan mieluummin täydellä vatsalla kuin kanniskelen mukanani eväitä.  

Nyt on pakko tunnustaa, että Seitseminen ei jostain syystä oikein sykähdyttänyt. Sekä Torpparintaival että Harjupolku (5,2 km), jonka kiersin vielä Torpparintaipaleen päälle hetken mielijohteesta, olivat minusta jotenkin yksitoikkoisia. En tarkoita, että metsässä pitäisi olla sirkus tai muuta vastaavaa, mutta metsässä tuli kai tarvottua sen verran, että kiintiö alkoi täyttyi. 

Torpparintaipaleen kiinnostavin osuus olikin mielestäni Koveron perinnetila, jonka pihasta reitti lähti. 

Tila oli auki vain torstaista sunnuntaihin, joten oli tyydyttävä ihailemaan sitä vain ulkopuolelta.

Pihalla oli kanojakin sekä Pietari-niminen kukko.

Harjupolun päätepisteessä oli valtava Seitsemisen luontokeskus, joka on suljettu pysyvästi.

Luontokeskus on ollut suljettuna jo kohta parisen vuotta, kun keskuksesta vastaava yritys lopetti toimintansa lokakuussa 2024. Surullista nähdä näin suuret rakennukset tyhjillään. 

Olin nähnyt Seitsemiselle kääntyvän tien risteyksessä niin kiinnostavan näköisen kahvilan, että siellä oli pakko pysähtyä paluumatkalla. Kahvilan piha oli täynnä vanhoja autoja ja muuta romua, enkä voinut vastustaa kiusausta tehdä pihalla pieni kierros. En kuitenkaan kehdannut pyöriä alueella ostamatta kahvilasta mitään, joten ostin kahvin ja unelmatortun palasen. 

Syön leivonnaisia aika harvoin, ja olisikin ollut kiinnostavaa maistattaa unelmatorttua leivosasiantuntija Rouva Kepposella ja kuulla hänen mielipiteensä siitä. 🤭

Pihalla oleva romu herätti väkisinkin kysymyksiä. Kuka näitä on kerännyt ja miksi? 

Googletin myöhemmin paikasta, ja löysin kymmenen vuotta vanhan vanhan lehtiartikkelin (täältä), josta löytyikin vastaukset kysymyksiini. 

Päivän hyvin myöhäisen lounaan (kello 16) söin Ikaalisen kylpylän lähellä sijaitsevassa Tei-Tuvassa, josta sai buffetlounasta peräti kuuteen asti, eikä hintakaan huimannut päätä (14 e). Ruokalajeja oli tarjolla aivan valtavasti, mutta ihmettelin, söinkö minä eri ruokia kuin muut, kun useampikin ruokailija kuului kiittelevän tarjoilijaa lähtiessään hyvästä ruoasta. Minusta maut eivät olleet lainkaan kohdallaan, ja ne tuoksuivatkin jotenkin omituiselle. Paikassa oli selvästi panostettu määrään, ei laatuun. 

Miljöö oli kyllä kohdallaan.

Ilta meni taas kylpylässä ja muuten vain chillaillessa. Huomasin vasta seuraavana päivänä kotona, että kylpylältä oli tullut minulle sähköposti, jossa oli tarjous: olisin saanut halutessani lisäyön puoleen hintaan. Jos ukkeli ei olisi ollut tulossa kotiin, olisin saattanut tarttuakin tarjoukseen. 🤭

Hotellihuoneiden ovet ovat erikoisten kaarirakennelmien takana.

Viimeinen aamu Ikaalisissa valkenee. 

Olin saanut aamulla idean, että ajaisin kotiin Puurijärven ja Isonsuon kansallispuiston kautta. Hotellin aamiaispöydässä rupesin tutkimaan kännykän kartasta, olisiko matkalla sinne jotakin muutakin nähtävää, ja bongasin Ritajärven luonnonsuojelualueen. Katselin alueen reittejä, lueskelin muutamia arvioita ja muutin suunnitelmani kertaheitolla: jättäisinkin Puurijärven ja Isonsuon väliin ja menisin sen sijaan Ritajärven luonnonsuojelualueelle Sastamalaan.

Ajatuksenani oli lähteä kävelemään sinistä reittiä Valkeajärven rantoja pitkin, siirtyä siitä keltaiselle reitille ja kiertää Alinen Ritajärvi ja palata sen jälkeen joko lähtöpisteeseen tai kiertää vielä punainen reittikin eli Ylinen Ritajärvi, jos siltä tuntuisi.

Aamu oli niin upea, ettei alkusyksyn aamu voisi enää upeampi olla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, oli täysin tyyntä, eikä ketään näkynyt missään. Parkkipaikallakaan ei ollut tullessani (hieman ennen yhdeksää) yhtään autoa. Edes linnut eivät laulaneet, vaan oli aivan hiirenhiljaista. Hiljaisuus oikein korosti Ritajärven erämaisuutta.

Heti saavuttuani Valkeajärven rantaan tiesin, että tämä kierros pitäisi kulkea hitaasti nautiskellen. Tarjolla oli kerrassaan upeita järvimaisemia.

Sinisestä reitistä oli tehty kävelysiltojen avulla varsin helppokulkuinen.

Paavinhatun kota.

Paavinhatun kohdalla erosin sinisestä reitistä ja jatkoin keltaiselle, ja maasto muuttui haastavammaksi. Oli juurakkoa, kivikkoa, polulle kaatuneita puita sekä pari aika ikävää pusikkoa, joiden läpi oli vain pakko mennä, ellei halunnut kääntyä takaisin. Kameraan on kuitenkin tarttunut jostain syystä lähinnä järvimaisemia. 

Joku oli pudottanut polun viereen ostoslistansa. 

Ihmisten ostoslistat ovat minusta jostain syystä hyvin kiinnostavia, ja tämä oli erityisen mielenkiintoinen, koska ostokset olivat niin sekalaisia. Käsiala näyttää minusta sellaiselta, että se saattaisi kuulua ikäihmiselle. 

Toinen pusikoista. 

Pusikot ovat minulle hieman haastavia, sillä pelkään, mitä kaikkia ötököitä niistä voi tarttua mukaan. Ensimmäisessä pusikossa heinät ulottuivat vain vyötäröön, ja koska kasvit olivat täynnä aamukastetta, housuni olivat sukelluksen jälkeen aivan märät. Jälkimmäisessä pusikossa oksat ulottuivat pahimmillaan kaulaan asti. 🙈

Yksi tulipaikoista. Ritajärvien ja Valkeajärven rannoilla on yhteensä kahdeksan tulipaikkaa.

Alisen Ritajärven eli keltaisen reitin ja Ylisen Ritajärven eli punaisen reitin risteämiskohdassa päätin jatkaa vielä viimeisenkin järven ympäri, jotta alue tulisi varmasti kunnolla nähtyä. Punainen reitti oli taas vähän mukavampaa käveltävää kuin keltainen, ja polku liikkui enemmän rannan tuntumassa.

Ensimmäisen ihmisen koko matkalla tapasin ihan viimeisillä metreillä, kun olin päässyt jo takaisin siniselle, Valkeajärveä kiertävälle reitille. Kaiken lisäksi sattui niin, että tämä ihminen oli juuri huussissa, jonne minäkin olin pyrkimässä. Huussiin oli siis tunkua. 🤣 Tällä välin ihmismäärä Valkeajärvellä oli muutenkin lisääntynyt, ja polulle oli ilmestynyt monenlaista kulkijaa. 

Tälläkin puolella oli kävelysiltoja. 

Olin takaisin parkkipaikalla hieman ennen kahtatoista. Aikaa koko kierrokseen oli kulunut kaksi tuntia ja 57 minuuttia, ja matkaa oli kertynyt kelloni mukaan 9,47 kilometriä. 

Kulkemani reitti.

Jälkiviisaana mietin, että jos lähtisin Ritajärvelle uudestaan ja haluaisin maksimoida nautinnon ja minimoida kärsimyksen (eli ne pusikot ja vaikeakulkuisimman maaston), kiertäisin vain Valkeajärven ja Ylisen Ritajärven. Mutta kierros oli hieno näinkin!

Katselin kännykästä, mitä kautta minun kannattaisi lähteä ajamaan kohti Espoota, ja kappas vain: nopein reitti kulkisi Tampereen kautta. Jos minun kerran pitäisi ajaa Tampereen kautta, niin voisin käydä taas katsomassa siellä jotain. 

Tälläkään kertaa kohdetta ei tarvinnut kauan miettiä, sillä halusin yläilmoihin: Näsinneulaan siis!

Tuonne pitäisi päästä.

Hissi vei ylös näköalatasanteelle yhdessä hujauksessa, ja pian eteeni avautuivatkin upeat näköalat Näsijärvelle ja Tampereelle. 

Särkänniemi näytti ihan joltain miniatyyrimaailmalta. 

Näköalatasanteen yläpuolella näytti olevan ravintola, ja koska nälkä kurni vatsassani, pinkaisin portaat ylös kyselemään vapaata pöytää. Sellainen järjestyi helposti.

Harvoin on lounaalla näin upeat näköalat.

Toivoin mielessäni, että päälläni olisi ollut jotain muuta kuin patikkavaatteet, mutta niillä nyt mentiin. En ole edes mikään katu-uskottava retkeilijä, sillä en jaksa panostaa patikointivaatteisiin yhtään. Kuljeskelen patikoilla tyypillisimmin vanhoissa treenitrikoissa, ja takkikin on niin vanha, etten edes muista, milloin olen sen ostanut. Kengät ovat sentään kunnolliset retkeilykengät. Ainoastaan kylmällä ilmalla on pakko vetää jalkaan vanhat vaellushousut ja pitävämpi takki.

Pian ravintolaan saavuttuani tein hämmentävän havainnon: tämähän pyörii. Näsinneula onkin pyörivä ravintola! Maisemat vaihtuivat hitaasti mutta varmasti, ja sain katsella omalta paikaltani sekä järvinäkymiä että kaupunkimaisemia. 

Pyörivät ravintolat ovat minusta hauskoja, ja viimeksi olin semmoisessa helmikuussa, kun kävimme Abu Dhabin Le Méridien-hotellin Stratos-ravintolassa. Näsinneulassa pyöri tuo koko reunaosa (vaaleanruskean lattian päällä oleva osuus), kun taas Abu Dhabissa ikkunan vierellä oleva taso (ns. ikkunalauta) pysyi paikoillaan. Se saattoi aiheuttaa varomattomalle hupaisia tilanteita: jos asetti drinkkinsä ikkunalaudalle ja unohti sen siihen, drinkki kulkeutui naapuripöytään. Sitten vain sinne kyselemään, että oletteko nähneet mun gin tonicia. 🤣

Tiedustelin Näsinneulan tarjoilijalta, kauanko yksi kierros kestää, ja sain kuulla, että 45 minuuttia. Ehdin tekemään ruokailuni aikana siis yhden kokonaisen kierroksen ja hyvän matkaa toistakin. 

Tarjolla oli kolmen ruokalajin lounasmenu, ja alku- ja pääruoissa oli kaksi vaihtoehtoa. 

Alkuun otin siika-gubbröran ja kirjolohenmätiä. 

Pääruoaksi valitsin luomukaritsaa kahdella tavalla ja timjamikastiketta.

Makeaksi lopuksi oli suklaata ja vadelmaa.

Ruoka oli taivaallista ja palvelu 10/10, joten tornista alas lähti erittäin tyytyväinen ruokailija.

Näköaloista innostuneena keksin, että käynpä vielä ennen kotiin palaamista toisessakin näkötornissa, nimittäin Aulangolla Hämeenlinnassa. En ollut käynyt koskaan aiemmin sielläkään. 

Aulangon näkötorni on siitä kiva kohde, että sinne saa kiivetä ihan ilmaiseksi. 

Komeat on näköalat täältäkin. 

Tutkin kännykästä Aulangon aluetta ja havaitsin kartasta, että alhaalla on jokin Karhuluolakin. Pakkohan se oli käydä karhutkin katsomassa. 

Näin tämäkin reissu oli tullut päätökseensä.