Suomi-ajatuksia

Kun palaan pidemmän ulkomailla olon jälkeen takaisin Suomeen, pystyn tarkastelemaan Suomea ja omia ajatuksiani hetken aikaa jotenkin objektiivisemmin. Näen selvemmin ne asiat, jotka täällä ilahduttavat ja jotka ovat mieleeni, mutta huomaan myös ne asiat, joista en suuremmin pidä. Tämän viimeisimmän, reilun parin kuukauden mittaisen, matkan jälkeen mieleeni tuli seuraavanlaisia asioita. 

Ensimmäiseksi asioita, jotka Suomessa ilahduttavat.  

Viileys

Toki jos olisin palannut Suomeen heinäkuun helteillä, tilanne olisi toinen, mutta nyt maaliskuun lopulla vastassa oli ihana viileys. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että kun avaan parvekkeen oven, vastassa on rapsakka kevät, ja sisään alkaa tulvia välittömästi viileää ilmaa. Totuin Intiassa painostavaan lämpöön ja hikoiluun, joka alkoi heti, kun sammutin aamulla ilmastointilaitteen ja astuin makuuhuoneesta ulos. Totuin myös siihen, että kun menin illalla puoli seitsemän aikaan lenkille, oli vielä 32 astetta lämmintä, ja lippis ja alusvaatteet kastuivat aina hiestä märiksi. En edes muistanut, miten ihanalta viileä ilma tuntuu, ennen kuin palasin Suomeen ja pääsin taas nauttimaan viileydestä. 

Ensimmäiset leskenlehdet! (22.3.2026)

Puhdas ja hyvänmakuinen hanavesi

Kaiken lisäksi hanasta tuleva vesi on myös tähän vuodenaikaan jääkylmää, mikä on ihanaa! Ukkeli on kieltänyt minua juomasta anoppilan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä, koska vedestä ei kuulemma tiedä, mitä se sisältää, eikä ukkeli juo itsekään muuta kuin pullovettä. Autonkuljettaja roudaakin meille aina säännöllisin väliajoin pullokeissejä, joissa on ehkä 12 tai 15 isoa vesipulloa. 

Luin jostain, että pullovettä ei pitäisi juoda kuin hätätapauksessa (mikromuovin takia), eikä missään nimessä ainakaan säännöllisesti joka päivä. Olin toki tiennyt aiemminkin, että mikromuovia kertyy muovipulloista elimistöön, mutta tällä kertaa uutinen kolahti erityisen syvälle varmasti sen takia, että satuimme olemaan Intiassa ja juomaan pullovettä päivittäin. Kaiken lisäksi olen varma siitä, että intialainen muovi on jotain ö-luokan muovia, josta irtoaa hiukkasia paljon enemmän kuin vaikkapa suomalaisista pulloista. Ajatus kehooni kertyvistä muovihiukkasista alkoi ahdistaa niin paljon, että rupesin juomaan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä ukkelilta salaa. 🤭

Raikasta suomalaista hanavettä.

Laadukkaat paperituotteet

Tarkoitan nyt siis lähinnä talous- ja vessapaperia, jotka ovat Intiassa aivan kaameaa kuraa. Vessapaperi on niin ohutta, että kun yrittää aloittaa uutta rullaa, paperi hajoaa suikaleiksi, ennen kuin paperista saa irti kunnollisia paloja. Talouspaperi taas on niin kovaa, että jos paperia käyttää niistämiseen, se on sama kuin jos tunkisi nenänsä sirkkeliin. Olen vienyt joskus Intiaan mennessäni mukanani vessapaperia ja talouspaperia, mutta koska ne vievät matkalaukussa ikävästi tilaa, yritän käyttää nykyään intialaisia papereita. Siitä pidän kuitenkin aina huolen, että minulla on mukanani riittävä määrä suomalaisia nenäliinoja flunssan varalta. Intialaiset nenäliinat kun ovat nekin täysin luokattomia, eivätkä ne kestä edes yhtä kunnon niistämistä, kun räkä roiskuu jo sormille.   

Autoilun helppous

On niin mukavaa, kun voi olettaa, että kaikki osaavat (ainakin suurin piirtein) liikennesäännöt ja myös noudattavat niitä. Mitään kovin yllättäviä tilanteita ei tule Suomessa vastaan juuri koskaan, kun taas Intiassa jo pelkkä seitsemän minuutin ajomatka salille pitää sisällään varmasti ainakin parikymmentä riskitilannetta, kun joku koukkaa eteen tai porhaltaa ohi auton sivupeiliä hipoen. 

Parkkipaikkoja on saatavilla täällä ihanan paljon, ja hyvin harvoin tulee eteen sellainen tilanne, että parkkipaikkaa ei kerta kaikkiaan löydy. Hyderabadissa sain joka kerta hermoilla, löytyykö salin kellariparkista parkkipaikka vai ei, ja pari kertaa päädyin maksamaan sata rupiaa parkkihallin vartijalle, joka järjesti minulle erikoispaikan. Sen jälkeen mies rupesikin erityisen ystävälliseksi ja tuli avaamaan minulle aina ovenkin. 🫣 

Suomessa autoilu on niin helppoa, että se on suorastaan tylsää, ja siksi täällä pystyy katsomaan autoa ajaessa hyvin tv-ohjelmia kännykältä. Minulla on erikseen ns. auto-ohjelmat, joita katson pelkästään autolla ajaessani. Nämä ohjelmat eivät ole niin hyviä, että viitsisin oikein katsomalla katsoa niitä kotona telkkarin tai läppärin ruudulta (tyyliin Maajussille Morsian, Olet mitä syöt, Yökylässä Maria Veitola tai Sunnuntailounas). Parasta on, jos auto-ohjelmat ovat suomen- tai englanninkielisiä, jottei tarvitse seurata tekstitystä, sillä tekstityksen seuraaminen häiritsee ajamista ikävästi. Esimerkiksi Espanjan Temptation Island oli turhan haastava auto-ohjelma, sillä en osaa espanjaa kuitenkaan niin hyvin, etteikö pitäisi vilkaista aina välillä tekstityksiä. Kun kääntelin rattia, tekstitys jäi aina mutkissa ratin taakse ikävästi piiloon, ja sitten piti yrittää kuikuilla tekstiä ratin välistä. Tämä ei ole tietenkään kovin viisasta ajokäyttäytymistä ja kuuluu luultavasti kategoriaan "asioita, joita ei kannattaisi kertoa blogissa". 🤣

Temptation Island Suomi.

Joskus tosin käy niin, että auto-ohjelma osoittautuukin niin hyväksi, että se saa ylennyksen auto-ohjelmatasolta, ja siitä tulee kotona katsottava ohjelma. Suurmestari on esimerkiksi sellainen. En ollut katsonut kyseistä ohjelmaa aiemmin, ja luulin, etten pitäisi siitä, mutta lopulta katsoin kaikki kaudet (pari viimeistä kautta oikein television kautta). 

Saan pukeutua niin kuin haluan

Eli suomeksi sanottuna: saan kulkea kotona lököverkkareissa, ylisuurissa t-paidoissa ja ilman rintaliivejä! Ei tarvitse koko ajan pelätä sitä, että joku tulee kylään, eikä tarvitse olla suurin piirtein edustuskelpoinen koko ajan. Sitä paitsi minullahan on Suomessa kotiovi kiinni, joten tulijat joutuvat soittamaan ovikelloa, eikä kukaan edes pääse sisään ilman minun lupaani. Eläköön, ihana epäsosiaalisuus!

Suomessa voi luottaa asioihin ja ihmisiin (ainakin pääsääntöisesti) 

Täällä voi luottaa ihmisten sanaan: luvatusta pidetään kiinni eikä ihmisiä yritetä tieten tahtoen vedättää tai suorastaan huijata. Suomessa voi kulkea kadulla rauhassa ilman että tarvitsee pelätä kulkukoiria, äkillisiä monttuja tai sitä, että tulee hengittäneeksi tien vieressä palavasta jätekasasta haitallisia aineita keuhkoihinsa. Täällä voi luottaa siihen, että ruoka ja juoma on turvallista, eikä tarvitse koko ajan epäillä kaikkea. 

Minulta jää Intiassa monta asiaa syömättä (varsinkin hedelmistä) sen takia, koska niissä saattaa olla ainakin anopin mukaan ties mitä myrkkyjä. Suomessa voi myös luottaa siihen, että kaikki toimii sillä lailla kuin pitää, ja elämä noudattaa selkeästi määriteltyjä rajoja, joita kaikki noudattavat. 

Saan syödä mitä haluan 

Koska en halua tehdä syömisestäni numeroa, sopeudun syömään anoppilassa sitä, mitä anoppi on päättänyt kunakin päivänä laittaa. Intialainen ruokavalio on lyhyesti sanottuna erittäin hiilihydraattipitoista, hyvin proteiiniköyhää ja usein myös rasvaista. Anoppilassa syödään enimmäkseen kasvisruokaa, ja vähäiset proteiinit tulevat lähinnä palkokasveista ja kananmunista, joita syödään ehkä pari kertaa viikossa (tyyliin muna per henkilö). Anoppilassa ei käytetä soijaa (jota en kyllä söisikään) eikä paneer-juustoa, joka ovat monelle muulle intialaiselle hyvä proteiininlähde. Palkokasvien osuuskin on päivittäisessä ruokavaliossa niin pieni, että palkokasvilla ei kateta kuin murto-osa proteiinintarpeesta. Valkoista riisiä sen sijaan syödään kahdesti, usein kolmestikin päivässä. Riisi on se, jolla vatsa täytetään, ja siihen päälle tulee sitten kaikki muu. Kasvikset ovat aina kypsennettyjä, eikä raakoja kasviksia syödä lainkaan (tuskin tarvitsee selittää, miksi). 

Sopeudun anoppilan ruokavalioon, koska kuten sanoin, se on helpointa. Suomeen palattuani olen ollut taas vähän järkyttynyt, kun olen miettinyt, millaisella ruokavaliolla olen elänyt viimeiset pari kuukautta. Salipäivinä tilasin sovelluksella kanaa, jota paistelin pannulla, tai sitten tein smoothieta Suomesta tuomastani proteiinijauheesta, mutta siitä huolimatta päivittäinen proteiininsaantini oli varmaankin naurettavan alhainen. Käytän Suomessa paljon raejuustoa ja rahkaa, ja niitähän ei saa Intiassa ollenkaan. Jos jotain samantapaista valmistetta saakin, siinä on jokin outo sivumaku ja koostumus, eikä sitä tee mieli syödä. 

En siis pysty sanoin kuvailemaan, miten onnellinen olin, kun pääsin Suomeen ja sain taas koostaa päivän ateriat täysin oman mieleni mukaan! Ensimmäinen salaattilautasellinen oli kuin pala taivasta, ja teki mieli itkeä, kun tuoreet kasvikset maistuivat niin hyviltä. 

Tosin on pakko sanoa sekin, että intialainen ruokavalio sopii jostain syystä vatsalleni paljon paremmin kuin suomalainen tapani syödä. En tiedä, onko syynä maito, ruisleipä, prosessoitu ruoka (lähinnä eineskeitto lounaalla ja kalkkunaleike leivän päällä) vai raa'at kasvikset, mutta jotakin näistä epäilen. Minulla on Suomessa jatkuvasti ilmavaivoja, ja vatsani turpoaa iltaan mennessä palloksi, mutta Intiassa minulla ei ole oikeastaan lainkaan tällaisia ongelmia. Epäilen eniten raakoja kasviksia, sillä ongelmat ovat pahimmillaan ison salaattiannoksen jälkeen. Täytyisi yrittää muuttaa ruokavaliotani jollakin lailla, mutten oikein tiedä, miten. 

Hajuttomuus ja puhtaus

Täällä eivät haise jätteet, järvivedet, viemärit, pakokaasut tai lehmänpaska, vaan kaikkialla on puhdasta ja hajutonta. Hajut ovat tuoreessa muistissa senkin takia, että viimeisinä päivinä anoppilan kulmilla ja varsin Durgam Cheruvun eteläkulmassa haisi kammottavalle, eikä asunnon ovia pystynyt pitämään auki lainkaan. Appiukon ystävä, joka asuu ihan järven vieressä, kertoi, että haju lähti vesihyasintin jäänteistä, jotka olivat jääneet veteen mätänemään. Kun ystävä oli soittanut kaupungille ja pyytänyt siivoamaan jätteet, kaupunki oli vastannut, että ei ole varaa. 🙄  

Loppuun vielä muutama epämiellyttäväksi kokemani asia Suomessa.

Hiljaisuus

Jos yläkerrasta ei kuulu tavanomaisia ääniä – lasten tömistelyä, ravaamista ja kiljumista – meillä on kotona hiirenhiljaista, eikä kuulu mitään. Ei siis kertakaikkiaan mitään. Ulkonakin on hiljaista ja rauhallista, ja kun katselen tätä maisemaa, tuntuu siltä kuin joku olisi painanut kaukosäätimen pysäytysnappulaa ja pysäyttänyt koko Suomen. Kaikki vaikuttaa jotenkin niin kuolleelta, että minusta tuntuu kuin minut olisi haudattu elävältä. Hiljaisuus tuntuu Intian jälkeen todella oudolta, jopa epämiellyttävältä, vaikka asian voisi luulla olevan päinvastoin. Voisi myös kuvitella, että minulla olisi Intiaan mennessäni ongelmia sopeutua meteliin, mutta sitä ongelmaa ei koskaan ole, vaan totun meluun heti. 

On todella outoa, että hiljaisuus häiritsee minua Suomeen palattuani näin paljon, sillä viihdyn kyllä hiljaisuudessa noin muuten. Tykkään olla suomalaisessa metsässä, jossa ei nyt mitään varsinaista torimeininkiä ole, tai kasata palapelejä, jolloin seuranani on vain omat ajatukseni. Minun pitäisi olla siis tottunut hiljaisuuteen. Siitä huolimatta tämä pysähtyneisyyden tunne yllättää joka kerta. Miten täällä voi olla näin kuollutta? Missä ovat kaikki ihmiset? Missä on kaikki elämä?

Olen yrittänyt miettiä, miksi hiljaisuus ärsyttää ja ahdistaa, ja paras arvaukseni on se, että melun ja härdellin keskellä tunnen olevani itsekin jotenkin paljon enemmän elossa. Menetän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä osan vireydestäni, ja minustakin tulee hiljainen, taantunut ja vetäytyvä. En tykkää siitä yhtään. 

Toisaalta on myös pakko myöntää, että kun kotiinpaluusta on kulunut kohta viikko, hiljaisuudesta on alkanut löytyä myös miellyttäviä puolia. Oli ihana meditoida tänäkin aamuna, kun oli ihan hiirenhiljaista. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut koko sieluuni. Ensimmäiset päivät hiljaisuuden kanssa ovat kuitenkin aina vaikeita, mutta sitten alkaa löytyä se metsän keskellä kasvanut suomalainen, joka nauttii rauhasta. 

Outo negatiivinen ilmapiiri

Suomessa on aistittavissa minusta ihan omanlaisensa tunnelma, joka leijuu kaiken yllä. Tunnelmaa on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta ensimmäisiä mieleen tulevia sanoja ovat jonkinlainen kireys tai kyräily. Tuntuu siltä kuin suomalaiset tarkastelisivat asioita negatiivisuuden kautta ja haluaisivat koko ajan löytää kaikesta jotain kielteistä, jotta voisimme sitten paheksua sitä ja tuntea itsemme sitä kautta pikkuisen paremmiksi kuin muut. Suomessa vallitsee minusta sellainen yleisen paheksunnan ilmapiiri. Pitää koko ajan paheksua jotain, ja toisten onnistumisista on vaikea iloita, koska onnistuminen ei osunut omalle kohdalle. 

Täällä kiinnitetään hirveästi huomiota huvittavan pieniin asioihin, ja niistä tehdään iso numero. Ikään kuin monet ihmiset suorastaan eläisivät sillä, että saavat päivitellä jonkun toisen tekemisiä. Mediat nostavat milloin kenetkin tikun nokkaan, ja sitten tämä ihminen ja hänen toimintansa lynkataan yhteistuumin. Virheitä ei suvaita, mutta silloin jos joku niitä tekee, niistä iloitaan salaa: löytyipä taas uusi kohde, josta saa olla taas jotain mieltä ja johon purkaa omaa pahaa oloaan. 

Ehkä kaikki tämä selittyykin sillä, että olemme niin sanotusti maailman onnellisin kansa. Ehkä meillä on Suomessa niin vähän vakavia ja perustavanlaatuisia ongelmia – kuten sotiminen, korruptio, turvattomuus, epätasa-arvo – että "ongelmia" pitää kehitellä muilla tavoin. Ehkä suomalainen ei osaa eikä uskalla olla tyytyväinen ja onnellinen, koska onnihan voidaan ottaa hetkessä pois. On parempi olla koko ajan pikkuisen varuillaan, valittaa ja vahtia muiden tekemisiä, jottei tarvitsisi keskittyä omaan elämäänsä ja yrittää parantaa sitä.  

Koettelemusten kotimatka

Ennen kuin lähdetään kotimatkalle, sitä ennen kuitenkin vielä pari kuvaa Intiasta. 

Ensinnäkin se onneton lintu. Sehän rupesi hautomaan muniaan palattuamme Dubaista eli joskus 21. helmikuuta, ja lintu hautoi edelleen samoja munia lähtiessäni Intiasta 18. maaliskuuta. Aasianturturikyyhkyn hautomisaika on 13–16 päivää, mutta tuossahan on mennyt jo melkein kuukausi. Olisiko ilmastointilaite kuitenkin pilannut munat jotenkin? Ja missä vaiheessa lintu tajuaa lopettaa hautomisen? 🫣

Juttelin linnulle aika usein, ja loppuaikoina lintu alkoi jutella minulle takaisin. Tai niin ainakin ajattelin, kun se sopotti suullaan sillä lailla jännästi. Voi lintunen. ❤️

Yhtenä aamuna olimme anopin kanssa keittiössä, kun huomasin ikkunasta, että nyt se naapurin kissa seisoi anopin istutuslaatikossa. 

Lähtiessäni vähän myöhemmin keittiöstä kohtasin hupaisan näyn: kissa ja appiukko juoksivat peräkanaa meidän makuuhuoneestamme ulko-ovelle päin. Kissa oli käynyt vähän tutkiskelemassa makuuhuonettamme, ja appiukko oli ryhtynyt hätistelypuuhiin. Minä olisin tehnyt mielelläni kissan kanssa lähempää tuttavuutta, mutta koska anoppilassa ei tunnuta oikein välittävän kissoista, niin en viitsinyt minäkään innostaa kissaa tulemaan useammin anoppilaan.

Yhtenä päivänä näin pöydällä pakkauksen, joka näytti kaukaa katsottuna ihan koronatestipakkaukselta. Menin tutkimaan uteliaana pakkausta lähemmin.  

Kyseessä olikin testipakkaus, jolla voidaan tutkia, onko maito aitoa vai onko sitä väärennetty lisäämällä siihen terveydelle haitallisia aineita. 

Testillä pystytään selvittämään, onko maitoon sekoitettu pesuainetta, vetyperoksidia, ureaa tai boorihappoa. Olen pyrkinyt rajoittamaan maidon juomisen minimiin Intiassa, ja tämän jälkeen meni viimeisetkin maidonjuontihalut. 

Näin KBR-puiston pysäköintialueella siisteimmän pysäköintilaitoksen ikinä. Koska en jaksa selittää, miten parkkisysteemi toimi, tässä video: 

Oma Durgam Cheruvun ympäri kulkeva kävelyreittini oli uudistumassa, ja moskeijan lähelle oli tulossa uusi ulkokuntosali. Laitteet olivat vielä muoveissa, mutta sepä ei haitannut ihmisiä, jotka olivat jo innokkaina testaamassa laitteita. 

Hyvästi, Durgam Cheruvu!

Keskiviikkoaamuna oli tullut kauan odotettu hetki, kun lähdin kohti Hyderabadin lentokenttää ja aloitin kotimatkan. Edessä oli kolme lentoa: ensin Air Indialla Delhiin ja sitten Amsterdamiin ja lopuksi vielä KLM:llä Helsinkiin. Olin varannut koko matkan Air Indian kautta, ja pisimmän lennon Delhistä Amsterdamiin piti kestää kymmenen tuntia. Minulla oli Amsterdamissa vaihtoaikaa 1 tunti ja 50 minuuttia, ja sen piti olla ihan riittävästi.

Lähtöä edeltävällä viikolla rupesin katselemaan FlightAwaresta Amsterdamin lennon tilastotietoja, ja silloin huomasin, että lentoaika olikin pidentynyt yhteentoista ja puoleen tuntiin. Katselin lennon reittiä, jolloin tajusin, että lento joutui kiertämään Arabian niemimaalla pidemmän kautta, mikä pidensi matkaa. Kun lento näytti vielä lähtevän Delhistä melkein joka päivä myöhässä, olisi hyvin todennäköistä, etten ehtisi viimeiselle lennolleni Amsterdamissa. Pakkasin siis käsimatkatavaroihin perusyöpymistarpeet siltä varalta, että niin kävisi. 

Lento Hyderabadista Delhiin lähti ajallaan, ja istuimet olivat mukavat. 

Kävi vielä niin onnekkaasti, että viereeni ei tullut ketään, joten pääsin vessaan kätevästi ketään häiritsemättä. 

Aamiaismenu. 

Eteläintialainen aamiaislautanen. Olisin ottanut vaihteeksi pohjoisintialaisen aamiaisen, mutta sitä ei ollut saatavilla. 

Lueskelin joutessani lentoyhtiön lehteä.

Lehdessä oli juttua Delhin uudesta Maharaja-loungesta, joka oli avattu vasta helmikuussa. Luin jutun kiinnostuneena, sillä lippuni mukaan minulla oli pääsy samaiseen loungeen.

 

Parin tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Delhiin, jossa minulla oli vaihtoaikaa ruhtinaalliset kolme tuntia.

Maharaja-lounge ei ollut yhtään niin luksus kuin olin Air Indian lehden jutun perusteella kuvitellut. 

Ruoka näytti kyllä todella hyvältä, mutta harmillisesti minulla ei ollut yhtään nälkä. Tykkään muutenkin säästää ruokailut lentokoneeseen, koska syöminenkin on mukavaa ajankulua pitkillä lennoilla. 

Latasin kännykkääni Amsterdamin Schipholin lentokentän sovelluksen, jotta saisin heti laskeuduttuani ajantasaista tietoa Helsingin-lennon lähtöportista ja koneeseennoususta. 

 

Nykyaikaisissa businessluokan istuimissa panostetaan todella paljon yksityisyyteen, jotta matkustajilla olisi oma rauha työskennellä, nukkua tai vain rentoutua. Tässä hyvä esimerkki Etihadilta lennoltamme Hyderabadista Abu Dhabiin tammikuun lopussa. 

Etihadilla sai vedettyä sermin oman istumapaikan ja naapurin väliin, jolloin naapuria ei nähnyt lainkaan. Myös yhteyden käytävään sai suljettua eteen vedettävällä ovella, joten matkustaja sai halutessaan matkustaa aivan omassa kopissaan. 

Jos vieressä istuu tuttu naama, niin silloin välisermiä voi olla kiva pitää auki.

Air Indian Amsterdamin kone oli todella vanhanaikainen, ja koko businessluokka oli yhtä avonaista tilaa. Minkäänlaisesta yksityisyydestä ei ollut siis tietoakaan.

Tämä oli kyllä erikoisin businessluokka, jonka olen ikinä nähnyt! Kaikki näytti jotenkin tosi minikokoiselta, ja minusta vaikutti siltä, että businessluokka oli tehty perheiden tarpeita ajatellen.

Lentoemännän sarimainen asu.

Koneessa olikin pari lasta, jotka olivat juuri löytäneet oman äänensä. Lapset kokeilivatkin äänilahjojaan kiitettävästi koko matkan ajan lukuun ottamatta ihan viimeisiä tunteja, jolloin he nukkuivat.

Lataan kaikki laitteet aina ennen koneeseennousua, mutta nyt en ollut viitsinytkään ladata kännykkääni loungessa, koska "lataisin sen sitten koneessa". Puhelimen lataaminen koneessa osoittautui hankalaksi, sillä laturini ei toiminut pistorasiassa. Tarvittiin adapteri, jota minulla ei tietenkään ollut. Onneksi lentoemäntä löysi jostain adapterin ja toi sen minulle. Siitä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä, koska adapteri ei pysynyt pistorasiassa vaan lähti aina irti. Koneessa ei ollut USB-latausmahdollisuuttakaan, joten päätin laittaa kännykkäni kiinni. 

Viihdesysteemi oli todella vanhanaikainen ja jäi jumiin kaksi kertaa. Lentoemännän piti käynnistää järjestelmäni aina uudelleen. Kolmannella kerralla luovutin ja päätin olla katsomatta laitteesta mitään, kun se jumittuisi kuitenkin. Luojan kiitos minulla oli neuletyö mukanani, koska muuten tunnit olisivat saattaneet olla aika pitkiä. 🫣

Arvioitu saapumisaikamme Amsterdamiin oli 20.19, ja kun Helsingin-lento lähtisi 20.45, myöhästyisin lennolta, ellei jotain ihmeellistä tapahtuisi.

Ruuissa ei ollut kyllä valittamista, ja alkuruoka oli suorastaan erinomainen. Lohta!

Suurimman osan lennosta tuijottelin tätä näkymää, kun viihdesysteemini oli jäänyt jumiin kielivalintakohtaan.

Menin kysymään lentoemänniltä pari tuntia ennen Amsterdamiin saapumistamme, miten toimia, jos (kun) myöhästyisin lennoltani. Lentoemännät lupasivat järjestää tuloportille jonkun vastaanottamaan ja neuvomaan eteenpäin. Keksin myös pyytää, voisivatko lentoemännät ladata puhelimeni jossakin, koska lataaminen ei onnistunut omalla paikallani, ja se onneksi järjestyi. Ensin heidän täytyi kuitenkin aukaista penkkini ja kaivaa esiin adapteri, joka oli vierähtänyt penkkini alle, kun olin laittanut istuimen makuuasentoon. 🫣

Lentomatka oli pitkä ja piinallinen, mutta niin vain tämäkin lentomatka oli lopulta ohi. Laskeuduimme Amsterdamiin hieman ennen puolta yhdeksää, ja koska näin kännykästäni, että Helsingin-lento oli lähdössä ajallaan, tiesin, etten ehtisi lennolle. Minunhan piti mennä vielä passintarkastuksen läpikin, koska olin saapunut Schengen-alueelle. 

Melko tarkalleen samalla hetkellä kun astuin koneesta ulos, Schiphol-sovellus kertoi, että Helsingin-lennon lähtöportti oli sulkeutunut. 

Se siitä sitten.

 

Tuloportilla oli vastassa lentoaseman työntekijä, joka neuvoi minua jatkamaan T2:een Transit Deskille. Matka lentoaseman läpi sinne tuntui loputtoman pitkältä, mutta lopulta KLM-kyltein varustettu vaihtomatkustajien palvelupiste löytyi. Siellä ei kuitenkaan pystytty auttamaan minua, koska lentoni oli varattu Air Indian kautta. Ainoastaan Air India pystyisi varaamaan minulle korvaavan lennon. Sain ohjeen mennä Air Indian lähtöselvitystiskille, joka löytyisi lähtöhallista numero 3. 

Niin seurasi toinen pitkä vaellus läpi lentokentän. Saapuessani lähtöhalli kolmoseen pahat aavistukset alkoivat vallata mieleni, sillä lähtöhalli oli lähes tyhjä, ja vain muutamien tiskien takana istui virkailijoita. Haeskelin aikani Air Indian tiskiä, mutta en löytänyt sitä, joten menin kysymään neuvoa toisen lentoyhtiön tiskiltä. Siellä istunut nainen viittilöi, että tuossahan se Air Indian lähtöselvitystiski on, mutta se on jo suljettu tältä päivältä. Tiski oli sulkeutunut ehkä kymmenen minuuttia aiemmin ja avautuisi taas huomenna puoli viideltä. Sain naiselta myös puhelinnumeron Air Indian asiakaspalveluun, josta voisin tiedustella uutta lentoa, jos en haluaisi odottaa huomiseen asti. 

Istuskelin väsyneenä ja hikisenä tyhjässä lähtöhallissa miettimässä seuraavaa siirtoani. En halunnut soittaa Air Indian asiakaspalveluun Intiaan, koska sehän tulisi hirveän kalliiksikin, joten päätin odotella huomisaamuun. Mutta missä viettäisin yöni? Kermaperse kun olen, yön viettäminen lentokentällä ei houkuttanut, mutta onneksi heti lentokentän ulkopuolella ja lentoaseman sisälläkin näytti olevan hotelleja. 

Tässä vaiheessa ukkeli viestitteli minulle Intiasta, vaikka kello oli siellä jo vaikka mitä, ja sain yhteyden ukkeliin. Tiukassa paikassa on niin huojentavaa, kun pääsee juttelemaan tutun ihmisen kanssa, vaikkei toinen pystyisi edes auttamaan mitenkään. Ukkelikin oli sitä mieltä, että minun kannattaisi mennä nukkumaan ja tulla aamulla uudestaan lentokentälle, kun tänään ei kuitenkaan lähtisi enää lentoja Suomeen. 

Kävelin siis lentokentän vieressä olevaan hotelliin, josta löytyi minulle huonekin. Pääsin suihkuun ja nukkumaan, ja kiitin mielessäni sitä, että olin pakannut käsimatkatavaroihin yöpaidan, hammasharjan ja sen sellaiset. Matkalaukkunihan olivat missä olivat.

Hyvää yötä!

Heräsin seuraavana aamuna jo neljältä, joten kävin pikaisesti suihkussa ja join kupin kahvia, ja lähdin ennen viittä lentokentälle. Air Indian väkeä ei kuitenkaan vielä näkynyt, joten menin varmistamaan lähtöselvitystiskin tarkan sijainnin toisen lentoyhtiön tiskiltä. Nainen oli jostain syystä todella töykeä, ja annoin naiselle asiasta palautetta. Selvisi kuitenkin, että Air Indian tiski oli rivissä 24 ja että se avautuisi tosiaan puoli viideltä – illalla! Siis vasta 16.30 eikä 4.30, kuten olin edellisiltana ymmärtänyt. 🫣

Ei siis auttanut muu kuin palata hotellille ja soittaa Air Indian asiakaspalveluun. Maksoi mitä maksoi.

Hyvää huomenta, Amsterdam!

Ennen puhelua kävin kuitenkin syömässä hotellin aamiaisen, joka oli ihana. En muista, että minulla olisi ollut koskaan aamiaisella niin nälkä kuin nyt. Valikoima ei ollut ehkä runsain mahdollinen, mutta kaikki oli priimaa, ja leipä oli suorastaan taivaallista. Siitä oli niin kauan, kun olin saanut kunnollista leipää!

Inhoan soitella ulkomaisiin palvelunumeroihin, koska minulla on vaikeuksia ymmärtää englannin erilaisia aksentteja, mutta onneksi ymmärsin langan päähän osunutta naista suhteellisen hyvin. Pitkän puhelun tulos oli se, että minun pitäisi käydä etsimässä lentokentältä matkalaukkuni, ennen kuin Air India voisi varata minulle uuden lennon, koska muuten matkalaukkuni saattaisivat kadota. Toinen vaihtoehto oli odotella puoli viiteen, jolloin Air Indian lähtöselvitystiski aukeaisi. Koska laukkujen katoaminen eikä toisaalta odotteleminenkaan kuulostanut kivalta, alkoi projekti nimeltä matkalaukkujen metsästys. 

En jaksa selostaa etsintäprojektin joka vaihetta, mutta kerrottakoon, että monessa paikassa tuli käytyä. 

Laukkasin niin monta kertaa lentokenttää edestakaisin, että varmaan joku ihmetteli valvontakamerasta, mikä on tämän kukkaverkkariin pukeutuneen naisen agenda. 🤭

Tuli ilmi sellainenkin seikka, että eri lentoyhtiöiden matkatavaroita käsittelevät eri firmat. Dnata käsittelee Air Indian matkatavarat, ja tässä olen juuri löytänyt heidän palvelutiskinsä.

Lopulta löytyi mystinen huone numero 16, josta ihmiset voivat käydä hakemassa laukkunsa. Virkailija ei voinut kuitenkaan päästää minua sisään laukkuvarastoon, koska minulla ei ollut mitään todisteita siitä, että laukkuni olivat Schipholilla. Ehdotin, eikö mies voisi käydä etsimässä laukkujani tuntomerkkejä vastaan, mutta mies ei voinut jättää tiskiä valvomatta, koska hän oli siellä töissä yksin. 

Etsiskelin laukkujani Air Indian sivustolta laukkujeni tunnistenumeroilla, ja sain selville, että järjestelmän viimeisin tieto laukuistani oli Delhistä, jossa ne oli käsitelty koneeseen lastaamista varten. Olivatko laukkuni siis vielä Delhissä? 

Löysin jostain Schipholin palvelunumeron, ja sain sieltä neuvon kysyä Dnatalta sähköpostitse, olivatko laukkuni Schipholilla. Oli kuitenkin niin aikainen aamu, että kukaan ei ollut vielä vastailemassa sähköposteihin, ja vastauksen odotteleminen ärsytti. En nähnyt kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin odotella varmistusta tai sitten odottaa Air Indian lähtöselvitystiskin avautumista. Lentokentältä käsin laukkuni voitaisiin liittää uuteen lentooni – jos laukkuni nyt edes ylipäänsä olivat Amsterdamissa – mikä ei onnistunut puhelinpalvelussa.

Tulipahan nähtyä Amsterdamin lentokenttää. 

 

Amsterdamin lentokentältä pääsisi junalla Pariisiin! 

Ukkeli neuvoi minua käymään vielä KLM:n toimistossa, koska ehkä KLM pystyisi jäljittämään laukkuni. Olin hieman vastahakoinen, koska olin nähnyt jo useampaan kertaan, että KLM ei pystynyt tekemään mitään, koska matkani oli varattu Air Indian kautta. Ukkeli kuitenkin väitti, että KLM pääsisi näkemään järjestelmistään, olivatko laukkuni Schipholilla, joten lähdin KLM:n toimistoon. Toimistoa ei tarvinnut etsiskellä, sillä tiesin tasan tarkkaan, missä se oli, koska olin kävellyt sen ohi niin monta kertaa. 🤣

KLM:n toimistossa vuoronumerolaitteen vieressä oli kaksi naista, jotka tiedustelivat asiaani. Naiset näkivät laitteeltaan, että laukkuni näyttivät olevan Schipholissa. Laukkuni oli kuulemma lastattu edellisiltana Helsingin-koneeseen mutta otettu lopulta koneesta pois, koska minä en ollut ilmestynyt lennolle. Ihmettelin mielessäni, miten nopeasti laukut voidaan lastata koneesta toiseen, kun laukkuni olivat ehtineet käydä jo Helsingin-koneessakin. Aikamoista! Sitten naiset rupesivat ihmettelemään Air Indialta saamaani neuvoa hakea matkalaukut itselleni, ja he menivät kysymään neuvoa kollegoiltaan.

Seurasin sivusta KLM:n virkailijoiden keskustelua, ja naamat olivat sen verran vakavat ja äänenpainot kiihkeät, että kerkesin jo hieman huolestua. Lopulta yksi virkailija pyysi minut tuohtuneena luokseen ja rupesi päivittelemään minulle, miksi ihmeessä Air India oli käskenyt minua hakemaan laukkuni itselleni, ennen kuin Air India voisi varata minulle uuden lennon. Sehän oli ihan naurettava ajatus! Laukkujen saamisessa kestäisi monta tuntia! 

Lopulta samainen virkailija neuvoi minua soittamaan Air Indialle ja käskemään Air Indiaa varaamaan minulle välittömästi uuden lennon. KLM:llä hoidettaisiin kyllä laukkuni uudelle lennolle! En ehtinyt liikahtaa paikaltani, kun virkailija keksi, että hänpä soittaakin itse Air Indialle, ja pyysi minua valitsemaan kännykästäni saman numeron, johon olin aiemmin soittanut. Kun olin päässyt alkuvalikosta ohi, ojensin puhelimeni virkailijalle, ja nainen antoi Air Indian kuulla kunniansa: Miksi asiakkaalla pitää olla matkalaukut, ennen kuin voitte varata hänelle uuden lennon? Eihän siinä ole mitään järkeä! Teidän olisi pitänyt hoitaa tämä asia jo yöllä, eikä jättää asiakasta yksin! Nyt asiakas on joutunut maksamaan itse hotellinsa ja viettämään koko yön lentokentällä! Businessluokan asiakas vielä! Miten voitte kohdella asiakkaitanne näin huonosti! Nyt tehdään sillä tavalla, että te varaatte asiakkaalle uuden lennon tälle päivälle, ja me täällä hoidamme asiakkaan matkalaukut uudelle lennolle!  

Puhelu jatkui ja jatkui, kun Air India ei olisi millään suostunut varaamaan minulle uutta lentoa, koska KLM operoi Amsterdam–Helsinki väliä. Minustakin on päivänselvä asia, että jos asiakas on varannut lentonsa yhden ja saman lentoyhtiön kautta ja jää lennolta lentoyhtiön myöhästymisen takia, lentoyhtiön tulee varata asiakkaalle uusi lento. En ymmärrä, miten tämä oli niin vaikea asia Air Indialle. 

Välillä KLM:n virkailija odotti pitkiä aikoja, kun linjan päässä ollut Air Indian työntekijä kävi ilmeisesti kysymässä neuvoja ylemmiltään, ja sitten puhelu jatkui taas. Puhelu kesti kokonaisuudessaan 35 minuuttia, ja lopputulema oli se, että Air India varasi minulle lopulta paikan saman päivän iltapäivälennolle Helsinkiin. Tämäkään ei tullut helpolla, sillä Air India olisi halunnut varata minulle jostain syystä lennon vasta seuraavaksi päiväksi, vaikka KLM:n virkailija sanoi selvästi, että tälle päivälle – ja businessluokkaan! 

Kun puhelu oli päättynyt, virkailijakin oli niin riemastunut, että hän tuli halaamaan minua. Melkoinen väsytystaistelu! 😂 

Viimeiseksi KLM:n virkailija laittoi vielä eteenpäin tiedot laukuistani, jotka piti yhdistää uuteen lentoon, ja tulosti minulle koneeseennousukortin. Niin minulla oli vihdoin ja viimein kädessäni lentolippu ja tieto siitä, että laukkuni saattaisivat tulla samalla lennolla kuin minä. En tiedä, missä olisin ilman tätä naista, joka otti tapaukseni hoitaakseen, vaikkei hänen olisi todellakaan tarvinnut tehdä sitä. Kyllä maailmassa on ihania ihmisiä. ❤️

Kävin hotellissa pakkaamassa vähäiset tavarani, kirjoittauduin ulos ja palasin taas lentokentälle. Harvoin on yhtä lyhyt matka lentokentälle! 🤣

Laitoin hyvän kiertämään, ja jätin siivoojalle pienen tervehdyksen.

Hollanti on tunnettu tulppaaneistaan ja hollannikkaistaan, ja näistä osattiin ottaa kaikki ilo irti lentokentälläkin. 

Olin ehtinyt jossain vaiheessa googlettaa Amsterdamin nähtävyyksiäkin, jos en pääsisikään lähtemään Amsterdamista saman päivän aikana, ja Amsterdam vaikutti niin kivalta kaupungilta, että haluan sinne pian uuudestaan. Siis muuallekin kuin lentokentälle!

Juuri kun olin menossa turvatarkastukseen, puhelimeni soi. Numero näytti sellaiselta, että päätin vastata. Linjan päässä oli Air Indian virkailija, ilmeisesti sama henkilö, joka oli aiemmin keskustellut KLM:n virkailijan kanssa. Mies puhui todella selvää englantia, pahoitteli tapahtunutta ja kävi vielä läpi edellisillan tapahtumia. Mies oli äärimmäisen kohtelias ja sanoi varmistavansa, että laukkuni olisivat lähdössä samalla lennolla kuin minä ja lupasi ilmoittaa asiasta minulle vielä myöhemmin (minkä mies tekikin). Air India korvaisi hotelliyöpymiseni sekä ruokakustannukseni, ja mies auttaisi minua tarvittaessa korvauspyyntöni tekemisessä. 🤭

Kukkaverkkaritäti on löytänyt tiensä KLM:n loungeen.

Verkkarini sai taas matkalla huomiota. 🫣 Loungessakin yksi mies tuli sanomaan, että onpa hieno asu, ja näytti peukkua. 

 

Julkisella paikalla ei pitäisi selata Instagramia, koska on vaara, että siellä tulee vastaan jotain, mikä saa aikaan hirveän naurunhörötyksen. 

 

 

Olin lähtöportilla harvinaisen ajoissa, etten vain myöhästyisi koneesta. Paikalleni istuuduttuani vilkaisin ulos, ja mitä näinkään! 

 

Laukkuni odottivat kärryssä koneeseen lastaamista (punainen ja ruskea).

Siinä tulee isompi kaveri. Pienempi sujahti jo koneen uumeniin.

Hetken päästä koneen henkilökunta kuulutti useampaa aasialaiselta kuulostavaa nimeä, että jos tämän nimiset henkilöt ovat koneessa, ilmoittautukaa henkilökunnalle. Kyseisiä henkilöitä ei ilmeisestikään ollut koneessa, koska laukkuhihna alkoi pyöriä toiseen suuntaan, ja koneesta jääneiden henkilöiden laukkuja otettiin ulos koneesta. 

 

Sama oli tehty edellisiltana varmaan minun laukuillenikin. Olen aina pohtinut, keitä ovat nämä tyypit, joiden laukut ovat koneessa mutta jotka eivät itse ilmesty lennolle, ja sitten heidän laukkujaan pitää onkia takaisin ulos koneesta. Nytpä tiedän tämänkin. 🫣

 

Sinne jäivät.

Ennen lentoa tuli vielä toinenkin erikoisempi kuulutus: matkustajia kiellettiin kuvaamasta tai videoimasta henkilökuntaa ilman henkilökunnan lupaa. Ihmettelin tätä aluksi, mutta ehkä syynä oli se, että yksi stuerteista oli poikkeuksellisen komea. Hän muistutti ulkonäöltään jalkapalloilija Ronaldoa mutta oli nuorempi ja paljon komeampi – oikea mieskarkki. 🤭

 

Parin tunnin lento Suomeen sujui leppoisasti, ja hymyilin varmaan koko lentomatkan. Olisin kohta kotona, ja laukkunikin olivat koneessa! 

 

Lunta ei näyttänyt olevan muualla kuin Vihdin laskettelurinteessä. 

Suomi-maisemia. ❤️

Kiitos KLM! Ensiluokkaista palvelua. 

Ruskea laukkuni tuli hihnalta aika pian, ja jäin odottelemaan punaisen laukun saapumista. Siinä odotellessani huomasin, että matkalaukussani oli "short connection" -lappunen (= lyhyt vaihto).  

Ihmiset poistuivat laukkuineen yksi kerrallaan, kunnes jäljellä olin vain minä ja pari muuta. Sitten laukkuhihna pysähtyi ja keltaliivinen lentoaseman työntekijä ilmoitti, että kaikki laukut olivat tulleet. Lisää ei enää tulisi. 

Hihna tyhjeni.

Anteeksi mitä? Missä oli punainen laukkuni, jonka olin omin silmin nähnyt tulevan koneeseen? 

Minä ja muut ilman laukkuaan jääneet kokoonnuimme yhteen ihmettelemään. Kävi ilmi, että olimme kaikki tulleet edellisenä päivänä Air Indian lennolla Delhistä ja myöhästyneet kaikki samalta Helsingin-lennolta. Olinkin katsellut, että muut laukuitta jääneet näyttivät intialaisilta. Lentoaseman työntekijä neuvoi meitä menemään lentoyhtiön palvelutiskille ja tekemään ilmoituksen puuttuvista matkalaukusta. Samassa kännykkääni kilahti viesti, jossa KLM pahoitteli sitä, että toinen laukuistani ei ollut päässyt lennolle. Sama ilmoitus tuli vielä sähköpostiinkin. 

Tämän oli pakko olla vitsi. Minulla oli kuvakin todisteena siitä, kun laukkuni lastattiin koneeseen! Laukku oli ihan satavarmasti minun laukkuni, koska minulla on matkalaukussa sininen nallen pään muotoinen matkalaukkutägi, ja olin bongannut senkin lentokoneen ikkunasta. 

Eihän siinä auttanut kuitenkaan muu kuin mennä muiden perässä palvelutiskille raportoimaan puuttuvasta laukustani. Kuulin, kuinka viereisellä tiskillä intialainen pariskunta oli jatkamassa matkaansa Rovaniemelle ja pyysi toimittamaan laukkunsa Airbnb-asuntoon, jonka osoitetta nainen rupesi etsimään. Minun edelläni ollut mies ei puolestaan edes muistanut, minkä värinen hänen laukkunsa oli. Vähän hankala löytää laukkua, jos ei tiedä, miltä se näyttää. 🤣

Esitin asiani virkailijalle, joka soitti johonkin numeroon. Hetken päästä nainen ilmoitti minulle ykskantaan: "hihna yksi". Hetkinen. Ymmärsinkö oikein? Oliko laukkuni jollakin toisella hihnalla?

Ja sieltähän se laukkuni löytyi, ykköshihnan päästä!   

Onneton jätetty tänne yksinään. 

Niin olimme vihdoin päässeet Suomen maan kamaralle – sekä minä että laukkuni! Olin asiasta niin tohkeissani, etten osannut lähteä edes lentokentältä ulos, vaan jäin vielä juomaan lasillisen viiniä lentokenttäravintolaan. 

Viinikin on vinossa. 🤣

Pelkäsin, että taksimatkalla kotiin ilmenisi vielä jotain vastoinkäymisiä (kuten että taksin rengas puhkeaisi), mutta pääsin kuin pääsinkin kotiin ongelmitta. 

Olen ollut Suomessa nyt kokonaisen päivän, ja on jo alkanut tuntua siltä, että tässähän voisi vaikka taas lähteä jonnekin.