Nyt seuraa Kukkapillin historian ensimmäinen ompeluaiheinen käsityöpostaus. Villasukkia täällä on esitelty ennenkin, mutta ompelutöitä ei koskaan. Eikä niitä nähdä varmaan tämänkään jälkeen. 😆
Ostin Nallelle uuden paidan, koska hänen oli välttämättä saatava uusi kesäpaita. Välttämättömyys tosin on tulkinnanvarainen käsite, sillä Nallella on jo ennestään 28 paitaa, joten niistä olisi varmasti löytynyt jokin paita kesäksi. Nallelle menee kivasti lasten koko 56, mutta ei ihan sellaisenaan, sillä paitojen helmaa (joskus hihojakin) pitää lyhentää sopivaksi. Olin varastoinut ompelukoneen alakerran varastoon, ja kun valitin ukkelille, että en millään jaksaisi käydä hakemassa ompelukonetta alhaalta, ukkeli vastasi, että annapas se nalle paitoineen tänne; hän vähän katsoo.
Ukkeli keksikin, että paitaa ei tarvitsisi leikata eikä ommella, jos laittaisin helmat Nallen tassujen välistä napilla yhteen. Näin paidasta tulisi näppärästi haalari.
Ja voilà: minun ei tarvinnut kuin ommella yksi neppari, ja niin Nallella oli kiva kesähaalari.
Paita onkin haalari.
Mutta eihän se ollut sillä hyvä. Ukkeli kun oli taas sitä mieltä, että myös Pikkunallen oli saatava uusi paita, kun kerran Nallekin oli saanut. Viimeksi sain ukkelin hiljenemään sillä, että väkersin Nallen paidan helman leikkausjämistä Pikkunallelle jonkinlaisen topin.
Nyt päätin kuitenkin, että tekisin oikein kunnon paidan – piirtäisin kaavat ja kaikki! Ei muuta kuin internetiin ja Googleen hakusanaksi 't-paidan kaavat'. Jo ensimmäinen tulos näytti kelvolliselta, joten seuraavaksi piti piirtää kaavat. Sehän onnistuu niin, että laittaa läppärin näytön kirkkaimmalle mahdolliselle ja ruudun päälle jonkin paperin, jolloin kaavat voi kopioida suoraan ruudulta. Kaavapaperiksi sopi erinomaisesti talouspaperi, jota oli taloudessa viljalti (ei siis haitannut, vaikka kaavojen piirtäminen menisi pieleen) ja kaiken lisäksi niin lähellä, ettei tarvinnut edes ahteria penkistä nostaa.
Katselin, että kaava oli sitä kokoluokkaa, että paita saattaisi sopia Pikkunallelle sellaisenaan. Erinomaista! Mitä vähemmän työtä, sitä parempi. Paitakankaaksi valikoitui siivousrättipussista löytynyt ukkelin vanha t-paita.
Tästä se lähtee.
Malli on hyvä olla koko ajan käden ulottuvilla, että saa sovitella. (Huomatkaa alakoulussa tekemäni neuletyyny!)
Olin ajatellut tekeväni vain jonkin hihattoman topin, mutta ahneus iski, ja päätin tehdä paitaan hihatkin, kun nekin näyttivät kaavakuvassa olevan. Jouduin kuitenkin suurentamaan etu- ja takakappaleita, joten hihatkin piti suunnitella uusiksi.
Helppoa kuin heinänteko.
Tässä vaiheessa ukkelin vanha t-paita alkoi näyttää rumalta, ja päätin, että minun oli saatava nätimpää kangasta. Kangaskauppa tuli ensimmäisenä luonnollisesti mieleeni, mutta en kehdannut mennä pyytämään kaupasta niin pientä määrää kangasta kuin tarvitsin (jotain 10 senttiä). Kuka myyjä edes rupeaisi leikkaamaan jättimäisestä kangaspakasta jotain kymmenen sentin suikaletta.
Onneksi keksin, että voisin käydä ostamassa Prismasta seuraavana päivänä halvan t-paidan ja leikata nallen paidan siitä. Lastenosastolta löytyikin yksi kiva poikien paita, joka ei ollut kalliskaan: reilut 8 euroa. Ostin luonnollisesti suurimman koon, mitä löysin, koska sain näin samalla rahalla enemmän kangasta. 😆
Kaavat olivat jo valmiina edelliseltä päivältä, joten homma eteni joutuisasti. Ompelukoneena minulla on äidin ikivanha ompelukone, joka on vedellyt viimeisiään jo kauan. Lankaakin se vetää välillä jotenkin kasaan.
Taas on alalanka sumpussa.
Kone toimii sentään sähköllä, että ei se mikään poljettava malli ole. On valot ja kaikki.
Tässähän on oikein kompuutterikin.
Kone saattaisi kaivata myös ehkä jonkinlaista huoltoa – tai ainakin pientä pölyjen pyyhkimistä.
Tämähän alkaa näyttää jo ihan t-paidalta!
Tässä vaiheessa, kun paidasta puuttui enää toinen hiha, tuli mieleeni sellainen ajatus kuin että "nyt ei mikään voi mennä enää pieleen". 😆
Seuraavaksi huomasin, että paita oli hieman liian leveä, joten sitä pitäisi kaventaa. Samalla kavensin hieman hihansuutakin, jotta saisin hihan istuvammaksi. Kun rupesin tarkastelemaan leikkausjälkeä, totesin leikanneeni epähuomiossa myös paidan olkapäätä niin, että siitä ei ollut jäänyt kuin kapea kaistale.
Tässä oli ennen olkapää.
Pyörittelin paidan raakiletta käsissäni aikani ja totesin lopulta, että paitaa ei pelastaisi enää mikään. Vituiksi meni.
Hetken nieleskeltyäni keksin, että teenkin nallelle viitan, kun kangastakin oli vielä ruhtinaallisesti jäljellä. Viitta onnistuisi varmasti minultakin!
T-paita muuttuikin viitaksi.
Ja tadaa – meillä on viitta!
Kun viitta oli valmis, katselin lopputulosta ja mietin, että viitastakin saisi eräänlaisen t-paidan, jos laittaisin hihojen alapuolelle nepparit. Nepparit laitettuani olin lopputulokseen aika tyytyväinen.
Kesämuotia suoraan Matinkylästä. Taidanpa hakea ensi vuonna Muodin huipulle -ohjelmaan.
Viitta onkin minusta paljon kivempi ja omaperäisempi kuin tavallinen t-paita, joten asiat menivät juuri niin kuin pitikin. Tosin olisinhan minä voinut käyttää tähänkin projektiin kuluttamani 4–5 tuntia johonkin järkevämpään, mutta tämä meni nyt näin. On vielä mainittava se, että en kironnut koko ompeluprosessin aikana kertaakaan, vaikka tavallisesti ensimmäinen kirosana tulee viimeistään siinä kohtaa, kun yritän saada lankaa ompelukoneen neulaan.
Nyt kun nallejen vaateasiat on saatu kuntoon, voimmekin lähteä joukolla Barcelonaan. Tarkoitus on tietenkin mennä taas syömään Chennai Malasa Dosaan, ja ehkä tehdä jotain muutakin. Olen lähdössä matkaan hieman epäileväisin mielin, sillä pelkään, että minulle iskee taas jokin tyhjyyden tunne, eikä mikään huvita. Barcelonassa ei ole edes pagodoita, joihin voisin paeta! (Kyllä, olen googlettanut. 😆) En tosin usko, että niin tulee käymään, mutta jos kävisikin, niin ainakin minulla on tällä kertaa keinoja, jotka ehkä helpottavat oloani. On valtavan lohdullista ajatella, että olin missä tahansa ja oli elämäntilanteeni mikä tahansa, minulla on yksi asia (meditointi), jota kukaan ei voi viedä minulta pois.
Mutta nyt rupean pakkaamaan kamoja, koska alkaa olla kiire.
Kävin pitkästä aikaa kameran kanssa möyrimässä pusikossa ja ihastelemassa luontoa, jonka olemassaolo oli päässyt minulta jotenkin ihan unohtumaan. En muista, että olisin käynyt Jätkäsaaren-vuosina kertaakaan missään luonnossa ihan ajan (ja kameran) kanssa, vaikka Espoossa asuessamme tuli käytyä jatkuvasti erityisesti Suomenojan lintulammella, mutta toki muuallakin. Olen aina rakastanut erityisesti makrokuvausta, sillä makrokuvat
paljastavat aivan uuden maailman – sellaisen, jota ei paljaalla silmällä
näe. Tällä viikolla on tullut siis otettua erityisesti makrokuvia. 😊
Näin jälkeenpäin ajatellen en voi kuin ihmetellä, mitä minulle Jätkäsaaressa oikein tapahtui. Eihän se luonto niin kaukana sieltäkään ollut. Jostain syystä lähteminen Jätkäsaaresta minnekään tuntui kauhean vaikealta, ja motivaatio puuttui ihan tyystin. Pakolliset kävelylenkit kävin suorittamassa, mutta kuljin aina samoja reittejä – satamasta Clarionin ohi Hietalahteen ja siitä Ruoholahden kautta takaisin kotiin, tai Lapinlahden kautta Hietaniemeen ja sieltä taas kotiin. Ulkoilu oli siellä yhtä suorittamista, ja ilo puuttui puuhasta täysin.
Olin kuvitellut, että meidän Jätkäsaaren asuntoon löytyisi uudet vuokralaiset heti, mutta jostain syystä asunto ei olekaan mennyt "kaupaksi" (tai minähän olen oikeastaan väärä ihminen ihmettelemään asiaa 😆). Satolla (ja ehkä muillakin vuokrafirmoilla) on semmoinen systeemi, että asuntoa voi esitellä mahdollisille tuleville vuokralaisille joko itse tai sitten voi antaa vuokranantajan edustajan esitellä sitä. Minä päätin esitellä asuntoa itse, vaikka olinkin todella kaukana mukavuusalueeltani. Minusta tuntuu jotenkin hirveän kiusalliselta päästää vieraita ihmisiä töllistelemään kotiamme, ja vaikka ihmiset eivät olisikaan kiinnostuneita meidän sisustus- ym. ratkaisuistamme, niin kyllähän he väkisinkin panevat asioita merkille. Että tuommoinen hirveä sohva, typerästi sisustettu parveke tai onpa ruma päiväpeitto. Mutta päätin siis kiusata itseäni ja toimia asunnon esittelijänä – oikeastaan juuri sen takia, että se tuntui minusta niin epämiellyttävältä.
Tyyppi taitaa kuulua jauhojengiin. 😅
Loppujen lopuksi oli ihan kiinnostavaa nähdä, miten eri tavoin ihmiset vieraassa kodissa käyttäytyvät. Jotkut olivat tosi varovaisia, ja heille piti todellakin esitellä kaikki, kun taas jotkut ryntäsivät ovelta tutkimaan asuntoa omatoimisesti mitään kyselemättä. Yksi mies totesi heti ovella minut nähtyään, että "sä olet ihan Sadun näköinen – ja se on hyvä asia!". En ollut tiennytkään olevani prototyyppisen näköinen Satu, mutta tulinpa nyt tietoiseksi tästäkin. Sama mies oli tokaissut aiemmin puhelimessa minulle – ihan ventovieraalle ihmiselle – että "sä olet kiva". Kaikkea sitä. 😅
Kun kukaan kävijöistä ei halunnut vuokrata asuntoa, rupesin luonnollisesti syyttelemään itseäni (= olen huono esittelijä), vaikka minulla ei ollut edes minkäänlaista velvollisuutta tai pakkoa esitellä asuntoa, tai huonekalujamme ja sitä, miten olimme ne järjestäneet (= liian ahtaasti tungettu kaikki). Ihan hullua, että pitää ottaa tämmöinenkin asia henkilökohtaisesti. Mutta voihan se olla, että asunto oli ihmisten mielestä liian kallis tai että lähistön keskeneräiset rakennusprojektit mietityttivät, tai sitten he eivät vain tykänneet asunnosta jostain muusta syystä. Mutta nythän asia ei ole enää minun ongelmani millään lailla, ja selvisin esittelyistäkin hyvin – ja sain ihmisiltä vielä kivaa palautettakin 😊.
Viime viikonloppuna kävimme Savonlinnassa juhlimassa äidin 80-vuotispäiviä. Ukkeli laskeskeli, että hän oli käynyt Savonlinnassa viimeksi ehkä syksyllä 2021, joten oli jo korkea aikakin näyttää naamaansa Ääslinnassa.
Ukkeli halusi käydä lähtöpäivänä lörtsyillä, joten päädyimme vanhalle tutulle Lippakioskille.
Lörtsy kahdella nakilla ja kaikilla mausteilla. Lihalörtsy siis; ei omena-.
Paluumatkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan keltaisia peltoja.
Ukkeli tekniikan asiantuntijana kehitteli minulle köyhän miehen navigaattorin kännykän ja Waze-sovelluksen avulla.
Köyhän miehen navigaattori: kännykkä mukitelineessä.
Automme on taas tarjonnut jännittäviä aikoja. Kaksi varoitusvaloa (ABS- ja ESP-järjestelmien valot) on palanut kojelaudassa jo jonkin aikaa.
Kävin esittelemässä autoa viime viikolla huoltoliikkeessä, ja ne perhanat veloittivat pelkästä vian määrittämisestä 255 euroa. Saivat sentään tuolla rahalla vian selville, ja se on kuulemma se, että oikean takarenkaan pyörimisnopeusanturi on rikki. Osia ei saa Suomesta eikä Ruotsista, vaan osa pitäisi tilata Saksasta, ja se pitäisi tuoda maitse, koska ilmateitse ei tuoda enää mitään ja plaa plaa. Osa maksaisi nelisensataa euroa ja korjaus töineen noin 700 euroa. Oikein kiva, kun ottaa huomioon, että autolla on ajettu muutama tuhat kilsaa vajaa 300 000 kilometriä, eikä siihen viitsisi tehdä enää mitään kalliita korjaustöitä. Niinpä jäimme harkitsemaan asiaa, ja kävimme siis autolla Savonlinnassakin. Eilen kun kävin yhdellä retkellä, huomasin, että ohjaus jotenkin "tärisi", mutta en tiedä, liittyikö se tuohon vikaan vai ei. Jännitystä elämään, keinolla millä hyvänsä!
Olin ajatellut, että jos ja kun ukkeli lähtee ensi kuussa Intiaan, minä lähden taas road tripille Viroon, mutta saa nyt nähdä. Kovasti tekisi mieli, sillä Virosta on vielä monta kolkkaa näkemättä! Toisaalta tuon auton kanssa ajaminen on kuin venäläistä rulettia pelaisi... Mutta ainahan sitä voi ruveta jo suunnittelemaan matkaa, varmuuden vuoksi. 😜
Näin eilen tämän jäniksen/rusakon/tms., joka oli niin iso, että olisin ehkä luullut sitä hirveksi, jos ei sillä olisi ollut noita korvia. 😅
Meinasin kirjoitella vielä Suomenojan lintulammestakin, jossa kävin taas pitkän tauon jälkeen, mutta taidankin siirtää sen tuonnemmaksi, kun olihan tätä jo tässäkin. Äsken tulin salilta, joka sijaitsee aivan tien toisella puolella. Ei ole kuulkaa suurempaa onnea kuin se, että kuntosali on niin lähellä, että ei tarvitse kuin tien yli kävellä! Kuka mistäkin onnensa löytää. 😆 Luulenpa, että niillä minun omilla kuntoiluvälineillä ei olekaan lähiaikoina hirveästi käyttöä, ja mietinkin, pitäisikö kaupitella niitä jossain Tori-palstalla. Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka tulisi taas jokin covid24. Ehkä on hyvä olla varautunut pahan päivän varalle...
Lupasin kirjoitella seuraavaksi muuttojutuista, joten niitä olisi nyt tulossa. Olen jo moneen kertaan todennut, että tämä blogi on niin hyvä juttu siitä(kin) syystä, että voi käydä tarkistamassa vuosien takaa, mitä mieltä on asioista kulloinkin ollut. Keväällä 2020, jolloin tuli korona ja jolloin olimme juuri allekirjoittaneet Jätkäsaaren asunnon vuokrasopimuksen, päätin 7.3.2020 päivätyn postauksen seuraavasti: "Jos nyt kävisikin niin, että Jätkäsaari osoittautuu aivan kamalaksi
paikaksi, niin ainahan sieltä pääsee pois. Esimerkiksi takaisin
Espooseen."
No arvatkaapa huviksenne, mihin Jätkäsaaresta muutimme?! Kyllä vain: takaisin Espooseen ja vieläpä entisille kotikulmille Matinkylään. 😂 Mutta tulipahan pyörähdettyä Helsingin puolella ja käytyä ihmettelemässä vähän urbaanimpaa elinympäristöä, jossa vihreyttä näkee lähinnä Lidlin salaattipussissa.
Puistosta ei tullut kolmessa vuodessa tämän valmiimpaa.
Muutto ei tullut mitenkään puskista, vaan sitä oli mietitty jo jonkin aikaa. Tosin rupesimme katselemaan asuntoja tosissamme vasta Intiasta palattuamme. Sitten hommat etenivätkin (meille tyypilliseen tapaan) aika nopeasti, ja muutamassa viikossa sopiva asunto oli löytynyt ja vuokrasopimus allekirjoitettu. Olen edelleen samaa mieltä kuin kolme vuotta sitten, että en ole varma, haluanko asua enää koskaan omistusasunnossa. Vuokralla asuminen on ihan superhelppoa, ja kytkintä voi nostaa suhteellisen vähällä vaivalla aina silloin kuin huvittaa. Sopii meikäläisen luonteenlaadulle!
Jätkäsaari-pyörähdys ei kaduta millään lailla, päinvastoin. Se vain vahvisti sen, mitä olin epäillytkin, eli että meikäläisestä ei ole cityihmiseksi. Luontoa ei meidän kotikulmilla Jätkäsaaressa ollut yhtään, mutta rakentamista – sitä riitti! Kivenheiton päässä oli alettu juuri paaluttaa yhtä taloa, ja talomme vieressä oli tyhjä alue, jolle on nousemassa lähitulevaisuudessa kokonainen kortteli. Korttelin rakentaminen on kuitenkin viivästynyt rahoitusongelmien vuoksi (asiasta voi lukea lisää täältä).
Tulevan korttelin paikkaa on käytetty lähinnä parkkipaikkana. Tämä oli näkymä meidän kolmannesta makuuhuoneesta eli ns. äidin makuuhuoneesta.
Kun kävin alkuviikosta tekemässä loppusiivousta asunnossa, otin parvekkeelta pienen videon. Nauttikaa Jätkäsaaren luontoäänistä. 😆
Luonnon puuttumisen lisäksi saasteet ja pöly ärsyttivät, ja sateettomina kausina hiekkapölypilvet saattoi oikein nähdä. Ei tehnyt mieli pitää parvekelaseja auki. Jätkäsaaressa tuulee aina, ja silloin kun siellä ei tuule, ulkona on 30 astetta lämmintä, ja tuulta nimenomaan kaipaisi. Tuulen takia Jätkäsaaressa on aina useamman asteen viileämpää kuin esimerkiksi Espoossa. Meidän asunnossamme oli myös ongelma auringonvalon kanssa, sillä valoa tuli aamulla asuntoon ihan liikaa. Oli shokki herätä ja siirtyä makuuhuoneesta keittiöön, kun vastassa oli niin kirkas auringonpaiste, että tajunta melkein räjähti. En olisi ikinä uskonut, että valoa voi tulla asuntoon liikaa, mutta nytpähän tiedän tämänkin. Huonoja puolia oli muitakin, mutta en nyt jaksa luetella niitä, kun Jätkäsaari on ollutta ja mennyttä – meidän osalta siis. 😆
Ainoa, mitä jään Jätkäsaaresta ehkä hieman kaipaamaan, on taivas (siis lähinnä iltataivas) kaikkine väreineen ja valoineen – ja ehkä vähän laivatkin.
Viimeinen täysikuu 5. toukokuuta.
Muutamaa päivää myöhemmin kuu oli jo hieman vajaa ja nousi hienon punaisena meren ylle.
Toki Jätkäsaaresta on hyviäkin muistoja, ja yksi parhaista on ehkä vuoden 2021 Kaivopuiston lentonäytös, jota saatoimme katsella omalta parvekkeelta (kuvia ja videoita siitä täällä). Vitsit, että olikin hieno kokemus!
Muutto on aina kiva pikku operaatio, joka takaa sen, että aktiviteetteja riittää ja että tylsiä hetkiä ei elämässä hetkeen ole. Pyysin muuttotarjousta viideltä eri firmalta, mutta päädyimme lopulta Viktor Ekiin, jonka palveluja käytimme myös kolme vuotta sitten. Tykkään siitä, että muuttofirmasta tulee joku paikan päälle katsastamaan muuttokohteen ennen tarjouksen antamista, koska voisin olettaa sellaisen tarjouksen olevan realistisempi kuin kohdetta näkemättä annetun. Me tarvitsimme vielä tavaroiden kantamisen lisäksi joitakin lisäpalveluita, kuten tv-tason ja telkkarin suojauksen, parisängyn ja sohvan osien irrottamisen ja laittamisen paikoilleen, ruokapöydän jalkojen irrottamisen jne.
Sohva on jo paloiteltu ja ruokapöydästäkin on jalat irti.
Muuttolaatikoita tilasin 80 kappaletta, ja olinkin arvioinut määrän harvinaisen osuvasti, sillä pakkaamiseen meni 79 laatikkoa. Yksi laatikko jäi siis tyhjäksi. Mietin, enkö löytäisi laatikkoon enää mistään mitään kamaa, mutta sitten asia unohtui, ja ilmeisesti se yksi laatikko seilasi tyhjänä Espooseen. Voi poloista.
Muuttolaatikkoselfie. (Pahvilaatikot ovat menossa varastoon.)
Viime muutossa kritisoin Viktor Ekiä hieman siitä, että muuttomiehiä oli mielestäni liian vähän, ja nyt sovimme firman edustajan kanssa, että miehiä tulisi neljä. (Viimekertainen miehistöpula johtui todennäköisesti koronasta.) Näin tapahtuikin, ja muutto sujui alusta loppuun tosi näppärästi. Olin niin iloinen siitä, miten hyvin kaikki sujui, että sanoin suosittelevani Viktor Ekiä kaikille tutuille, joten suosittelenpa firmaa nyt sitten vielä tässäkin. 😇
Ennen kuin pääsimme muuttamaan, piti käydä kuitenkin hoitelemassa uudessa kodissa yksi velvollisuus. Intiassa on olemassa suotuisia ja epäsuotuisia päiviä erilaisille tapahtumille, ja satuin ehdottamaan ukkelille muuttopäivää pohtiessamme, että kysytään anopilta, mikä olisi hyvä päivä muuttaa. (Espoon vuokrasopimus alkoi toukokuun alusta ja Jätkäsaaren asunnon päättyi vasta toukokuun lopussa, joten valinnanvaraa muuttopäivän suhteen oli.) Tarkoitin muutolla ihan tavaroiden siirtämistä, mutta anoppi käsitti, että tarkoitimme maidonkeittoseremoniaa, joka suoritetaan Intiassa aina ennen uuteen kotiin muuttamista, joten anoppi rupesi etsimään kalenterista sopivaa päivää seremonialle. Olen kirjoitellut maidonkeittoseremoniasta kahdesti, ennen kumpaankin Intian-kotiin muuttoamme, ja nuo postaukset voi lukea täältä ja täältä. Anoppi oli hoitanut Intiassa nuo seremoniat, eikä minulla ollut mitään käsitystä, kuinka seremonia tulisi suorittaa. Sen kuitenkin tiesin, että seremonian tärkein vaihe oli keittää maitoa kattilassa niin kauan, että maito kiehuisi yli liedelle. Tämä toisi onnea uuteen kotiin.
Mietin, että muuttopäivän suunnittelu lähtikin nyt yllättäville raiteille. Jos ei perinteisissä pakkaamistouhuissa ole riittävästi puuhaa, niin käydäänpä keittämässä vielä maito liedelle! Kaiken lisäksi maito piti keittää auringonlaskun ja auringonnousun välisenä aikana, mikä tarkoitti siis tähän vuodenaikaan Suomessa joko myöhäistä iltaa tai tosi aikaista aamua. Jotenkin kummassa huomasin itsekin olevani pian sitä mieltä, että maito olisi ehdottomasti käytävä keittämässä, ja niin sopivat maidonkeitto- ja muuttopäivät tuli päätettyä. Koska 14. päivä oli anopin mukaan suotuisa maidonkeittopäivä, päätimme käydä keittämässä maidon heti puolenyön jälkeen kolmannentoista päivän vaihduttua neljänneksitoista. Otin selvää, kuinka seremonia piti suunnilleen suorittaa, hommasin tarpeet, ja niin suuntasimme kohti Espoota myöhään lauantai-iltana, kun muu kansa istui kotona jännittämässä Euroviisuja.
Seremoniaan kuului myös kookospähkinän rikkominen, ja kookospähkinän hakkaaminen vasaralla on oikein mukavaa puuhaa kerrostalossa puolenyön jälkeen. Kukaan tuskin kiinnittäisi asiaan mitään huomiota.
Kookospähkinä on saatu rikki, ja nyt odotellaan maidon kiehumista.
Kaikki sujui erinomaisesti siihen asti, kunnes maidon oli aika kiehua yli, sillä maito ei ollut lainkaan yhteistyöhaluinen.
Ei se perkele tule yli.
Maito nousi kattilan reunoihin mutta ei vain kerta kaikkiaan kiehunut yli, vaikka levy oli suurimmalla mahdollisella ja vaikka odottelimme ainakin varttitunnin. Iso musta pilvi alkoi kasautua yllemme: olisiko meillä tiedossa nyt ankeat ajat ja kasapäin huonoa onnea, kun maitokaan ei suostu kiehumaan yli?! Tunnelmaa kohotti mukavasti se, että eteisen palovaroittimesta oli ilmeisesti patterit lopussa, kun palovaroitin piippasi iloisesti kerran minuutissa. Ai miten mukava oli kuunnella sitäkin ääntä maidon kiehumista odotellessamme.
Lopulta ukkeli otti ohjat omiin käsiinsä ja kaatoi maitoa liedelle, jotta saatoimme sanoa seremonian suoritetuksi.
Näin se maito kiehuu yli.
Kotiin palatessamme mietin hieman surkeana pieleen mennyttä seremoniaa ja pohdiskelin, oliko tämä nyt huono enne. Ukkeli tokaisi siihen, että asiaa ei kannattanut surra: Intiassa tämäkin käännettäisiin kuulemma jotenkin voitoksi! Kookospähkinähän oli mennyt rikki suorastaan poikkeuksellisen helposti, mikä oli varmasti erityisen hyvä enne!
Loppuhuipennukseksi kerrottakoon vielä, että maito oli palanut kattilan pohjaan niin pahasti, että sain liottaa kattilaa kaksi vuorokautta, ennen kuin sain kattilan puhtaaksi. Pohjaan paloi, mutta yli ei kiehunut. Sellaisia ovat nämä fysiikan lait nykyään.
Ennen varsinaista muuttopäivää kuljettelin Espooseen omalla autolla monta kuormallista sellaista tavaraa, joiden etukäteissiirtämisen arvelin nopeuttavan varsinaisen muuttopäivän etenemistä. Näihin etukäteen siirrettäviin tavaroihin lukeutuivat esimerkiksi kuntoiluvälineeni, joita on siunaantunut meille harmillisen paljon. Muutenhan kuntoiluvälineiden paljous ei harmita, mutta muuttotilanteessa, jossa kaikki välineet joutuu siirtämään paikasta A paikkaan B, kaikki ylimääräinen ottaa kupoliin. Laskin huvikseni, kuinka monta kiloa minulla on treenivälineitä, ja kun laskin yhteen kaikki levypainot, kahvakuulat ja käsipainot, sain tulokseksi 248 kiloa. Miten niitä onkin kertynyt tuolla tavalla. Mutta eipähän tuuli vie autoa mukanaan, kun on kunnon lasti kyydissä.
Viimeisenä iltana ennen muuttoa taivas tarjosi parastaan, ja fiilistelin viimeistä auringonlaskua, jonka näin Jätkäsaaren asunnosta. Taivas ei ollut ihan noin oranssinpunainen kuin kuvat antavat ymmärtää, mutta kamera vääristi harmillisesti.
Sinne meni. Kiitos auringonlaskuista, Jätkäsaari! 💛
Satamassa oli illalla myös Queen Victoria, ja seuraavana eli muuttopäivän aamuna viereen änkesi vielä Mein Schiff 6.
Qiueen Victoria.
Mein Schiff 6 peruuttelee satamaan.
Uusi kotimme on vähän Jätkäsaaren asuntoa pienempi (neliöitä on 87), mutta makuuhuoneita on edelleen kolme. Omaa saunaa ei ole, mutta se tuli Jätkäsaaressa todettua, että sauna on meillä käytössä lähinnä vain silloin, kun äiti on kylässä, sillä kumpikaan meistä ukkelin kanssa ei ole saunojaihmisiä. Kuvittelin tosin itseni kovaksikin saunojaksi, mutta väärässä olin! Sauna oli kyllä siitä hyvä, että siellä oli näppärä säilyttää jumppapalloa.
Joku saattaa ihmetellä, tarvitseeko kaksi ihmistä noin paljon tilaa, ja vastaus on, että ei tarvitse. Maailmalla asuessa tuli kuitenkin totuttua hyvinkin tilaviin asuntoihin, ja onhan meillä noita karvaisia karhulapsia, jotka ovat aivan valtavan tilaavieviä. 😅
Nalle on tutustumassa ensimmäistä kertaa uuteen asuntoon.
Nyt lähtee tulemaan tavaraa sisään.
Yksi asia, joka on ilahduttanut minua uudessa kodissa aivan erityisesti, on se, että talossa ei ole mitään Rööri-putkia, jonne jätteet pitää tunkea, vaan aivan tavalliset jäteastiat.
Sekajätehuone.
Kierrätyshuone.
Ette kuulkaa usko, miten ihanaa on, kun pahvilaatikoita ei enää tarvitse repiä tuhannen palasiksi, vaan riittää, että vain litistää ne!
Jätkäsaaressa pääsi harjoittamaan sorminäppäryyttä.
Tosin ihan viimeisinä päivinä Jätkäsaaressa näin, kun joku nainen vei pahvilaatikoita Rööriin pahvit jotenkin rullalle käärittyinä, joten ehkä laatikoita ei olisi tarvinnutkaan repiä, vaan ne olisivat menneet järjestelmästä läpi muutenkin. En halunnut kuitenkaan olla se, jonka laatikot tukkivat koko systeemin, joten päädyin aina repimään laatikot. Lisäksi uuden kodin kierrätyshuoneessa on jäteastiat myös lasille ja metallille, joten näitä ei tarvitse kiikuttaa enää kotia kauemmas. Voi tätä ihanuutta!
Toinen ihmetyksen ja ihanuuden aihe on ollut se, että parvekkeelta ja ikkunoista näkyy ruohoa ja puita – siis luontoa! Se vaikuttaa kuulkaas yllättävän paljon ihmisen mielialaan, onko ympärillä jotain luonnoksi tunnistettavaa vai pelkkää rakennustyömaata.
Pihalla kasvaa oikein kirsikkapuita! (Tai näin olin ainakin tunnistavani.)
Kolmas ilonaihe on ollut se, että en ole tavannut uudessa asunnossa vielä yhtään hämähäkkiä! Miten ihanaa olikaan pestä ikkunoita, kun ei tarvinnut pelätä ikkunanpielissä piileskeleviä lihavia jättiläishämiksiä. Jätkäsaaressa ikkunoiden ja parvekelasien peseminen vaati aina melkoista psyykkausta, jotta pystyin tekemään homman.
Kuten jo kirjoittelinkin, kävin tekemässä alkuviikosta Jätkäsaaressa loppusiivouksen, ja keskiviikkona luovutin asunnon avaimet pois.
Tyhjä parveke. Jäljellä on enää pölyhuiska, jonka olin ostanut ihan vain hämähäkinseittien raivaamista varten.
Kiitos ja näkemiin. Ei tule ikävä.
Inhosin asunnon liesituuletinta yli kaiken, sillä se oli todella iso, ja iskin siihen varsinkin alkuaikoina pääni tosi monta kertaa. Koostaan huolimatta liesituuletin oli täysin hyödytön kapistus, sillä se ei tuntunut vetävän ilmaa sisäänsä lainkaan.
Paska laite.
Olemme viihtyneet Espoossa ihan hyvin, vaikka mitään massiivisia "olen palannut kotiin" -tunteita ei ole tullutkaan. Elämä on kuitenkin helpottunut huomattavasti, sillä hoitelin Jätkäsaaressa asuessakin kaikki kauppa- ja muut asiat edelleen Espoossa, ja nyt kaikki palvelut sijaitsevat mukavan lähellä. Jos ei tämä asunto miellytä, niin ainahan voimme muuttaa tästäkin muualle. Tämä muutto tuntui muutenkin edelliseen muuttoon verrattuna kovin helpolta ja vaivattomalta (vaikka työtä oli vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerrallakin), joten en traumatisoitunut yhtään, ja voisin muuttaa vaikka taas ensi vuonna. Mutta en Jätkäsaareen. 😆
Olarin seurakunta toivotti meidät (tai siis lähinnä minut, sillä ukkeli ei kuulu kirkkoon) tervetulleeksi seurakuntaansa.
Oikein jännitti, mitä lahjakortti piti sisällään, ja tadaa...
Enpä tiedä vaikka kävisin vielä hakemassakin ilmaisen kahvipaketin!
.JPG)
