Onni on meidän jokaisen sisässä, ei kenenkään vierellä.


keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Ääslinna

Savonlinnan reissu oli kaikin puolin onnistunut. Kerkesin viettämään vanhempien kanssa kivasti aikaa, vaikka jälkeenpäin tuntuukin aina siltä, että asioita jäi tekemättä. 

Talviturkki lensi järveen 23. elokuuta, eli kerkesin sentään heittämään talviturkin ennen jäiden tuloa. 😆 Mistään uimisesta ei voi puhua, mutta tulipahan edes kastauduttua. Onneksi uimapaikka on ihan lähellä vanhempieni kotia, ja äiti oli laittanut saunan valmiiksi lämpenemään.

Vanhempien nykyinen lähiranta.
 

Vanhempieni edellisessä talossa oli uimaranta omasta takaa, ja kun järveen pääsi suoraan rantasaunasta, järvessä tuli piipahdettua joskus jo hyvinkin aikaisin kesällä/keväällä. Vanhemmilla tuli vierailtua ennen muutenkin useammin, kun heillä oli niin paljon tilaa. Varsinaisen asuintalon vieressä oli toinen rakennus, jossa oli iskän (entinen) puuverstas, autotalli, varastotilaa sekä rakennuksen toisessa päässä "yksiö" eli kaksi makuuhuonetta ja vessa. Siellä yksiössä minäkin aina vanhemmillani käydessä majailin. Oma rauha oli niin taattu ja hiljaisuus niin syvä, että jokainen rapsahdus ulkoa kuului varmasti. Vasta ihan viime vuosina opin nauttimaan hiljaisuudesta ja olemaan panikoimatta jokaisen yöllä kuuluneen äänen takia. Paikan upeaa luontoa ja eläimiä on ollut muutaman kerran ikävä, mutta ikävä on kaikonnut hyvin äkkiä, kun olen muistanut, kuinka hankalaksi vanhempien elämä oli isossa talossa ja isolla tontilla viime vuosina muuttunut.

Kaivoin arkistoista muutaman kuvan viime kesältä:

Sama(?) västäräkki palasi joka kevät laiturille.

Sopii arvata, mitä tässä kuvassa tapahtuu. Rumpujen pärinää... ja vastaus alla.
 

No kuvassa avataan tietenkin skumppapulloa, joka oli päässyt syväjäätymään pakastimessa kokonaiset kolme kertaa. Skumppa oli siis ollut tarkoitus juoda jo aiemmin, joten se oli laitettu pakastimeen pikajäähdytykseen, mutta pullo olikin unohtunut sinne ja löytynyt joskus seuraavana päivänä. Ihmettelen vain, miten on mahdollista, että skumppapullo on unohtunut pakastimeen – kokonaiset kolme kertaa! Pukeutumiseni ihmetyttää myös hieman: mikä on tämä supertrendikäs kylpytakki-pitkät housut-"Crocksit"-lippalakki -yhdistelmä?

Yksi toimitettavista asioista viime viikolla oli käydä äidin kanssa heidän entisellä asuinpaikallaan katsastamassa yksi kantarelliapaja sekä mustikkapaikka ja käydä tapaamassa vanhempien entisiä naapureita. Kanterelleja saimme ihan mukavasti, mutta mustikat oli poimittu jo isolla haravalla, eli ulkomaiset marjanpoimijat olivat ehtineet ensin. Meinasin ensin ostaa mustikat Savonlinnasta mukaani, mutta sitten päätin olla ostamatta mustikoita lainkaan. Meillä menee niitä kuitenkin niin vähän, että niitä saa ostettua tarpeen mukaan kaupan pakastealtaastakin. 

Kuulimme, että vanhempien entisen talon uudet omistajat olivat bonganneet pihalla poikkeuksellisen suuria eläimen jälkiä ja asentaneet rantaan riistakameran. Kamera oli paljastanut, että pihalla liikuskeli karhu! Aika hurjaa.

Meidän karhu on onneksi varsin lempeä tapaus. ❤🐻 Nalle sai viettää kokonaisen viikon parhaan kaverinsa Enskan kanssa. 😊

Viikon ohjelmaan kuului myös muun muassa vanhempien auton katsastuksessa käyttäminen, mikä jännitti hieman etukäteen. Vanhemmille tuli äkillinen auton tarve viime vuoden kesän lopulla, kun heidän autonsa pohja oli ruostunut ihmeellisesti vuodessa puhki. Auton ostaminen ei ollutkaan mikään helppo nakki, kun kaikkia kriteerejä täyttävää autoa ei meinannut millään löytyä, ja iskäkin muutti mielensä tuon tuosta. Lopulta löysin yhden potentiaalisen ehdokkaan täältä Helsingistä, ja vanhemmat tulivat junalla Itä-Suomesta katsomaan autoa. Keskikaupungilla kellaritiloissa sijainnut autoliike ei herättänyt luottamusta, ja automyyjä herätti sitä vielä vähemmän. Auto vaikutti kuitenkin semmoiselta kuin oli luvattu, ja vaikka vaistoni sanoi, että auto pitäisi jättää ostamatta, vaihtoehtoja ei juuri ollut, ja teimme kaupat. 

Muistan, kun ajoin vanhemmat kotiin Itä-Suomeen kaameassa kaatosateessa ja olin varma siitä, että olimme ostaneet jonkin pommin, jonka hajoaminen olisi vain ajan kysymys. Kaiken lisäksi olin itse lähdössä Kolumbiaan, enkä olisi Suomessa selvittelemässä mahdollisia ongelmia, vaan ongelmat jäisivät jonkun toisen harteille. Pääsimme kuitenkin ongelmitta perille, ja ahdistuskin helpotti huomattavasti seuraavana päivänä, kun automyyjä soitteli perään ja varmisti, että olimme päässeet hyvin perille ja että auto miellytti. Ehkä mies ei ollutkaan mikään huijari? 

Nyt käytin siis samaisen auton vuoden käytön jälkeen ensimmäisessä katsastuksessa, ja riemu oli rajaton, kun auto meni heittämällä läpi. Tai no, ei ihan heittämällä, sillä rekisterikilven toinen valo oli palanut, mutta siitä ei tullut edes korjauskehotusta. Taisi tulla tehtyä kumminkin ihan hyvä ostos?

Siskon perhe asuu kivenheiton päässä vanhemmista, ja kerkesin viettämään hieman aikaa siskon kanssakin. Yhtenä iltana kävimme kakuttelemassa siskon ja tämän nuoremman tyttären kanssa Seurahuoneen Aulassa.

Osui ja upposi.

Siskon perheeseen kuuluu myös koiruli, jonka edesottamuksia on hauska seurailla. Pörre-otus on kyllä kertakaikkisen rakastettava tapaus, ja jänisten pyydystämisleikki taitaa olla hänen mielestään parasta mahdollista ajanvietettä. (Innostuin vähän kuvailemaan...)

Leiki mun kanssa!
Hee, koppi!
Tää jänis saa nyt kyytiä...
Mullon jänis, mutta mistäs saatais sulle?
Heitä taas!

Ukkelikin saapui Savonlinnaan torstaina junalla. 

Sieltä se ukkelin kiskobussi tulee!

Kiskobussista astui ulos vain kourallinen ihmisiä, ja kaikilla taisi olla maski naamalla (yhdellä visiirikin). Ukkelikin käyttää maskia erittäin tunnollisesti julkisissa liikennevälineissä, mutta en tiedä, miten itse mahtaisin toimia, jos liikkuisin julkisilla. Toistaiseksi olen vain kokeillut yhtä maskia ja ahdistunut jo sen vajaan minuutin mittaisen kokeilusession aikana. Taidankin kuulua valitettavasti niihin jästipäihin, jotka eivät suostu laittamaan maskia naamalleen, ennen kuin maskin käyttämisestä tehdään pakollista. Ahdistun jotenkin ihan hirveästi siitä, jos minusta tuntuu, että en pysty hengittämään kunnolla. 

Savonlinnassa ei ole ollut yhtään koronatapausta sitten toukokuun, joten siinä mielessä kaupungissa saattoi liikkua turvallisin mielin. Savonlinnan koronattomuus tuntuu suorastaan ihmeeltä, kun ajattelee, miten paljon kaupungissa on liikkunut kesällä matkalaisia. Mutta hyvä niin! 

Käsityötaidetta Savonlinnan kiskobussiaseman alikulkutunnelissa.


Ilmat olivat huikean kauniit lähes koko viikon, ja ukkelin tultua kaupunkiin meille tulikin tavaksi treffata Waahdon terassilla sen jälkeen, kun ukkelin työpäivä oli täysi. Perinteisiä Savonlinna-kuvia ei tullut oikein otettua, kun kuvaajaa laiskotti. Olavinlinnaa piti toki käydä kuvaamassa, vaikka aurinko oli jo painumassa mailleen.

Päivitetäänpä samalla myös pitkästä aikaa ukkelin kännykän lukemattomien sähköpostien tilanne. Viimeksi kun tarkistimme tilanteen, sähköpostien määrä lähenteli muistaakseni kolmeakymmentätuhatta. 

Nyt sähköposteja näyttää olevan jo melkein 50 000.

Äiteen kanssa lörtsyillä torikahvilassa.


Olemme ukkelin kanssa aivan hullaantuneita tähän paikalliseen jyväleipään, jonka päällä on suolahiutaleita. Leipää piti ostaa kolme pakettia kotiin pakastimeen, kun tätä saa käsittääkseni vain Savonlinnasta. 

Viikko oli kiva, vaikka tavaroiden pakkaaminen ja purkaminen on niin syvältä kuin olla ja voi. Vannoinkin ukkelille, kun pääsimme sunnuntai-iltana kotiin, että en matkusta ikinä enää mihinkään. Toisaalta helpommallakin pääsisi, jos ei kuljettelisi mukanaan niin hirveää määrää tavaraa kuin minulla on tapana. Onneksi olen sentään luopunut kotitreenaamisesta, niin ei tarvitse enää roudata mukana levypainoja, kahvakuulia jne. Voi luoja sentään, miten hullu olen joskus ollut.

En tiedä, olenko kyllästynyt matkustamiseen noin yleisesti, vai onko koronan aiheuttama pakollinen pysähdys jotenkin laiskistanut minut, mutta en voi ymmärtää, miten olen joskus pystynyt elämään sellaista matkalaukkuelämää kuin viime vuodet – ja jopa vielä nauttinut siitä. Muistan yhdenkin kerran, kun palasin Kolumbiasta tai Boliviasta, jatkoin muutaman päivän päästä Intiaan, palasin sieltä Suomeen, ja sitten lähdin taas takaisin Etelä-Amerikkaan. Olen kai nyt jotenkin taantunut ja kiitän onneani, kun saan olla ihan vain tässä.

lauantai 22. elokuuta 2020

Makkaran perässä metsään

Olen katsellut nyt kaksi jaksoa Sadhgurun Inner Engineering -kurssista, ja vielä olisi viisi jäljellä. Ensi viikolla tuskin ehdin katselemaan yhtäkään, joten tiukkaa tekee, jos meinaan saada kaikki katsotuksi ennen kuukauden määräajan päättymistä.

En ole tullut vielä hullua hurskaammaksi. Toistaiseksi Sadhguru on pyöritellyt samoja teemoja ja yhtä epämääräisesti kuin Youtube-videoissakin. Mitään selviä työkaluja sisäiseen insinöröintiin ei ole vielä tullut, ellei manifestointia ja hengitysharjoituksia lasketa niiksi. Koen kaikenlaiset "huuhaa"-harjoitukset muutenkin vaikeina, mutta tuo hengitysharjoitus teki suorastaan tukalan olon. Piti kuvitella kiipeävänsä jyrkälle vuorelle ja hengittää nopeasti mutta syvään. Aluksi hengitykseni kulkikin samaan tahtiin kuin Sadhgurulla, mutta sitten minulle tuli hirveä hiki, alkoi pyörryttää ja tuli muutenkin huono olo. Oli pakko jättää harjoitus kesken, koska muuten olisin todennäköisesti pyörtyä kupsahtanut.

Jaksaa, jaksaa.

Kuvittelin, että 90 minuutin paikallaanolo ja keskittyminen olisi vaikeaa, mutta se on ollutkin ihan hemmetin vaikeaa. Olin valmistautunut ensimmäisen videon katseluun omasta mielestäni hyvin, eikä mitään häiriöitä pitänyt tulla. No, eipä mennyt aikaakaan, kun avoimesta ikkunasta alkoi tulvia makkaran tuoksu. Joku grillaa! Samassa tajusin, että en ollut syönyt koko kesässä yhtään makkaraa. Kylläpä on ollut ankea kesä. 

Seuraavaksi läppäristä meinasi loppua akku, ja oli lähdettävä hakemaan laturi olohuoneesta. Kun olin kerran lähtenyt liikkeelle, päätin käydä samalla vessassakin. Sitten ukkeli tuli kotiin, ja oli noustava sulkemaan makuuhuoneen ovi ja yrittää olla kuuntelematta ukkelin rapisteluja.

Ennen toista videota olin jo huomattavasti viisaampi, sillä olin huomioinut edellisen kerran mokat: nyt sanoin ukkelille, että minua ei saisi häiritä seuraavaan puoleentoista tuntiin, ja läppärin akkukin oli täyteen ladattu. Katselusessio käynnistyikin lupaavasti, mutta sitten silmäluomeni alkoivat painaa vastustamattomasti, ja ajattelin, että oikaisenpa ihan vähäksi aikaa sohvalle pitkäkseni. (Videot pitäisi katsoa istuma-asennossa, selkä suorana, kädet reisien päällä leväten, kämmenet ylöspäin.) Vaikka kuinka yritin olla skarppina, nolo tosiasia on, että ehkä puolet toisen videon sisällöstä mennä sujahti ohi korvien. 

Kolmas video oli tarkoitus katsella eilen, mutta päivästä ei sitten löytynytkään Sadhgurun mentävää aukkoa. 

Pitkä on tie.

Mutta se makkara. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleen.

Mikään sähkö- tai kaasugrillattu makkara ei kelvannut, vaan oli saatava mustaa nokimakkaraa. Oli siis lähdettävä jonnekin kunnon tulille, kun parvekkeelle ei luonnollisesti voi oikein virittää nuotiota.

Olin lukenut vastikään Lopella sijaitsevasta poikkeuksellisen kirkasvetisestä järvestä, jota olin mielinyt päästä katsomaan, ja kun googlettelu paljasti, että järvellä oli myös kaksi tulipaikkaa, ei muuta kuin kamat reppuun ja menoksi. 

Päätinpä kumminkin ennen lähtöäni tarkistaa autosta öljyt, kun en ollut tarkistanut niitä pitkään aikaan, ja matkaa järvelle oli kuitenkin reilut sata kilometriä suuntaansa. Avasin konepellin ja totesin, että kyllähän tänne voisi öljyä lisätä. Autohallissa oli sen verran pimeää, etten nähnyt millään sitä reikää, johon öljyn mittatikku laitetaan, ja sohin tikulla umpimähkään. Kyllä se sinne menisi, kun tarpeeksi tökkisi! Sitten kuulin, kuinka konepellin alta irtosi jotain ja putosi moottorin sisään. Ei ole todellista.

Huusin ukkelille (joka oli autossa, kun oli tarkoitus heittää hänet matkalla töihin), että tule näyttämään kännykällä valoa. Ukkeli teki työtä käskettyä, mutta mittatikun putken päätä ei edelleenkään näkynyt. Tungin tikun kuitenkin sinne, missä arvelin putken olevan, ja tikku jäi sojottamaan hassusti vinoon, johonkin moottorin osaan tukeutuen. Oli ilmeisesti käynyt niin, että se tikkuputken yläpää oli irronnut ja pudonnut jonnekin moottorin sisään. 

Auto käynnistyi kuitenkin normaalisti, ja kun mitään ongelmia ei ensimmäisten kilometrien aikana ilmennyt, matka saattoi jatkua. Auto täytyy kai viedä taas lähiaikoina korjaamolle, kun katsastuskin on tulossa kohta. Ei kyllä yhtään huvittaisi. Kiva mennä taas korjaamolle selittelemään, että tarkistin vain öljyjä, ja sitten kävi näin.

Pysähdyin matkalla makkaraostoksille, ja seuraava pysähdys olikin sitten Iso-Melkuttimen parkkipaikka.

Parkkipaikalle ei ollut sen kummempaa opastusta, mutta ei tästä oikein voi vahingossa ohikaan ajaa.

Iso-Melkuttimen ympäri kiertää 5,3 kilometrin pituinen reitti, Iso-Melkuttimen kierto, mutta jos jättää auton tähän Tauluntien varressa olevalle pysäköintialueelle, matkan kokonaispituudeksi tulee Luontoon-sivuston mukaan 7,1 kilometriä. Lähistöllä on kaksi muutakin parkkipaikkaa: toinen on itäpään laavun ja toinen länsipään laavun läheisyydessä. Jälkimmäistä suosivat erityisesti sukeltajat.

Ensimmäiseksi vastaan tuli kaunis suolampi, jonka nimi oli (enteellisesti?!) Makkaralampi. 

Ensimmäiselle laavulle tulipaikkoineen ei ollut matkaa juuri mitään, enkä viitsinyt jäädä heti grillailemaan, joten päätin jatkaa matkaa. Laavu oli muutenkin vähän synkän oloisella paikalla metsikössä, eikä se houkutellut istuskelemaan. Iso-Melkutin näkyi laavulle, ja pian järvi olikin silmien edessä. 

Tässä näytti olevan monen suosima uimapaikka.

Polku kiertää aika lailla järven rantoja mukaillen, joten eksymisen vaaraa ei ole. Reitti on merkitty sinisin vinoneliöin.

Järven ympäristö näytti olevan myös pyöräilijöiden suosiossa, sillä ohi sujahti useampikin sähköpyöräilijä. Heillä oli sen verran paljon vauhtia, että oli parempi antaa suosiolla tilaa ja hypätä polun viereen. Melkein piti vetää herneet nenään, että onko keskellä metsääkin pakko vetää tuollaista vauhtia. Mutta sitten kun mietin itseäni pyörän selässä, niin taidan itsekin ajaa usein sellaista vauhtia, että jotain kävelijää saattaa ärsyttää. Kummasti sama asia muuttuu ihan toiseksi, kun vaihtaa näkökulmaa. 

Kuva: Retkikartta.

Iso-Melkutinta kutsutaan harrastajasukeltajien paratiisiksi kirkkaan vetensä ja hyvän näkyvyytensä ansiosta. Paikka on ilmeisesti sekä snorklaajien että laitesukeltajien suosiossa.

Vedessä oli nytkin muutama snorklaaja. 

Länsipuolen parkkipaikalta on tehty järveen vievät portaat, joten painavampienkin sukellusvarusteiden kanssa pääsee veteen varsin helposti. 

Järvi on Suomen oloissa varsin poikkeuksellinen, sillä vesi näyttää vihertävältä, paikoin turkoosilta. 

Tosin tämäkin riippuu, mistä kohtaa katsoo. Välillä järvi näyttää ihan tavalliselta järveltä (liikoja ei siis kannata odottaa).

En oikein tykkää luonnonvesissä uimisesta, mutta olin silti harkinnut, että voisin ottaa uikkarin mukaan ja pulahtaa järveen, jos tulisi oikein hiki. Uimahalut katosivat kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun joku kertoi nähneensä järvessä iilimatoja.

Länsipään laavu oli kivalla paikalla niemen kärjessä. Laavulta tuli savua, ja lähestyin paikkaa toiveikkain mielin. Pääsisinköhän valmiille tulille? 

Ryhmä naisia istui kuitenkin makkaranpaistopaikan ympärillä niin tiiviisti, etten viitsinyt mennä siihen väliin heilumaan makkarani kanssa. Mutta onneksi hätä ei ollut tämän näköinen: olin menossa retkeilemään vielä toiseenkin paikkaan, Saaren kansanpuistoon, ja sielläkin olisi pari tulipaikkaa, joten voisin grillata makkarani siellä. Söin siis muut eväät Iso-Melkuttimella ja jätin makkarat Saaren kansanpuistoon. 

Samoojien silta.

Saaren kansanpuistoon ei ollut matkaa kuin vajaat 20 kilometriä, joten se sopi tähän retkipäivään vallan mainiosti.

Hämeen Härkätie -kylttejä nähdessäni muistin laulun, jota äiti tapasi laulaa minulle lapsena. "Tuu tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin turuntietä, hämäläisten härkätietä." Yhtäkkiä laulun sanat avautuivat ihan uudella tavalla. Härkätie onkin olemassa ihan oikeasti! Mutta mikä ihme on tupakkarulla?

Matkalla taivaalle alkoi kasaantua pilviä, ja perillä alkoi näyttää jo siltä, että saattaisin saada vettä niskaani. 


Olin ajatellut kiertää kansanpuiston luontopolun, mutta siitä ei ollutkaan opastaulussa mitään mainintaa. 

 

Valitsin siis pienen arpomisen jälkeen rantareitin. Kierretään nyt sitten rantoja oikein urakalla! 

Pian jostain alkoi kuulua vienoa laulua, ja näin hämmästyksekseni jonkinlaisen kesäteatterin tapaisen, jossa oli lauluesitys meneillään. Eläkeläisten laulukerho tai jotain?

Ensimmäinen tulipaikka oli heti reitin alkupäässä, ja valmistauduin jo kaivamaan makkarat esille. Mutta mitä näinkään laavun seinässä? Siellä komeili iso kieltokyltti, että tulenteko oli metsäpalovaaran aikana ehdottomasti kielletty. Ja metsäpalovaroitus oli voimassa, kun olin sattunut huomaamaan sen aamulla lehdestä. Eipä ollut tullut mieleen, että kansanpuistossa saattaisi olla tulenteko kielletty virallisilla tulentekopaikoillakin, mutta näin nyt kumminkin oli. Makkara jäi haaveeksi. Kaamea takaisku.

En tykännyt Saaren kansanpuistosta (tai ainakaan rantareitistä) yhtään. Reitin varrella oli minun makuuni aivan liian paljon ryteikköä, tiivistä metsää, kivikoita ja ötököitä.


Muutama kuva tuli kumminkin räpsäistyä, vaikka en muuten paljon pysähdellytkään. 

 

Minkäköhän eläimen luu mahtaa olla?
 

Lähellä olisi ollut myös Kaukolanharjun näkötorni, mutta en viitsinyt mennä katsomaan sitä ulkoapäin, kun sisälle ei enää kesäsesongin jälkeen arkena päässyt. 

Nokimakkara jäi siis odottelemaan parempia aikoja. Saa nähdä, onnistunko saamaan sitä tänä kesänä, vai meneekö makkara ensi kesälle. Mielenkiintoista, että yksi Sadhgurun kurssin aikana ikkunasta tulvinut makkaran tuoksu saa aikaan tämmöisen tapahtumaketjun. Minulla ei taida olla kovin hyviä edellytyksiä kehittyä ihmisenä, sillä kurssin tarkoitus tuskin on, että ihminen kehittää pakkomielteen saada makkaraa. Tämmöistä se henkistyminen joidenkin kohdalla on. 😆

Huomenna lähden viikoksi Savonlinnaan. Toivokaamme, että auto pelittää ja että Savonlinnasta saa makkaraa. Heippa taas tältä erää!