Itä-Viro

Tonttineuvottelut ovat edelleen käynnissä, joten siltä rintamalta ei ole uutta kerrottavaa. Palaankin muistelemaan tässä välissä viimeviikkoista matkaa, jonka tein ystäväni kanssa Itä-Viroon. Olen seikkaillut Virossa aika paljon, ja osa Itä-Virostakin oli minulle jo entuudestaan tuttua, mutta pääkohteemme eli Narva oli minullekin uusi kohde. 

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme Tallinnan jälkeen oli Virun rämeen luontopolku Lahemaan kansallispuistossa. Luontopolun parkkipaikalle ei ole matkaa Tallinna–Narva maantieltä kuin parisensataa metriä, joten luontopolku suomaisemineen on loistava pysähdyspaikka kiireisemmällekin autoilijalle. Parkkialue oli suurentunut sitten viime käyntini (vuonna 2018), ja parkkialueen laidalle oli rakennettu isot huoltorakennukset vessoineen. 

Suomaisemat sykähdyttävät aina. 

Kävelimme näkötornille, josta tämäkin kuva on otettu.

Tykkään perinteisistä virolaisista kievareista (körts), ja Viitna körts oli sopivasti matkan varrella.  

Lounaalle ei voi antaa kovin korkeaa arvosanaa, mutta nälkä lähti, ja pääsin ratsastamaan karhullakin. 

Omat nalleni eivät olleet tällä matkalla mukana, vaan he olivat jääneet iskän seuraksi kotiin. 🤭

Heti alkumatkasta alkoi haikaranpesien ja haikaroiden bongailu. 

Sagadin kartano oli harmillisesti suljettu, sillä kartanossa oli häät. Jouduimme siis ihailemaan kartanoa vain ulkoapäin. 

Virossa on mukava ajella, koska koko ajan näkee jotain mielenkiintoista, ja maisematkin ovat kivan erilaiset Suomeen verrattuna. 

Nämä veijarit kipittivät pellolta aidan viereen, kun luulivat saavansa jotain ruokaa. Kiinnostus lopahti kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, kun eläimet tajusivat, että herkkuja ei ole tulossa. 

Ontikan rantatörmää. 

Valasten vesiputous, joka on Viron korkein (30 metriä). Kuvassa se tosin näyttää pieneltä lirulta.

Orun puistoa Toilassa.

Narva-Jōesuu oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Viron suosituin loma- ja kylpyläkaupunki. Se oli erityisesti varakkaiden pietarilaisten suosiossa, eikä ihme, sillä kaupungissa on Viron pisin meren rannalla oleva hiekkaranta. Narva-Jõesuuta kutsuttiinkin Pohjolan Rivieraksi. Hiekka oli pehmeää, uimarannat matalia, meri-ilma puhdasta ja mäntymetsät kauniita, ja kylpylöitäkin alkoi valmistua vuodesta 1876 alkaen. 

Viron ja Venäjän raja kulkee keskellä jokea.

Narva-Jõesuu sijaitsee Narvajoen suulla, ja siitä kaupunki saa nimensäkin. Joki erottaa Viron ja Venäjän, ja Venäjä on Narva-Jõesuun aallonmurtajalta näköetäisyyden ja kirjaimellisesti kivenheiton päässä.

Joku on uimassa Venäjän puolella. 

Ihmiset uivat ja veneilivät Narvajoessa, ja mietin, kuinka usein joku käy vahingossa toisen maan puolella.

Narva-Jōesuun rantaa loiston päivinä. (Kuva: Idaviru.)

Nykyään Narva-Jõesuun suosiota on vaikea kuvitella, sillä rannat ovat lähes autiot, hotelleja on vähänlaisesti, ja rantapalveluja ei juurikaan ole. 

Rantaa hotellimme edustalla.

Tilaa täällä kyllä olisi, sillä Narva-Jõesuun ranta on noin kahdeksan kilometriä pitkä.

Yksi harvoista rantaravintoloista eli vanhaan ratikkaan perustettu Tramway.

Rannan läheisyydessä voi bongata useita uimakoppivaunuja, jotka ovat sympaattisia muistoja menneestä. 

Idaviru kertoo uimakoppivaunuista: 

"1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Narva-Jõesuun uimarannalla oli vallasväen edustajille tarjolla hevosvetoisten uimakoppivaunujen palvelu. Hienostuneet daamit ja herrat saivat kohtuullista maksua vastaan vaihtaa vaunussa vaatteensa uima-asuun, minkä jälkeen vaunu vedettiin hevosten avulla veteen pulahtamista varten. Näin eivät uhkeat leningit ja puvut likaantuneet suotta rantahiekassa, ja samalla vaunu tarjosi näkösuojaa rannalla käyskennelleiden vastakkaisen sukupuolen edustajien varalta.

Idealtaan alun perin brittiläisen imperiumin maista peräisin olleet uimakoppivaunut ovat säilyneet Narva-Jõesuun epävirallisena symbolina."

Uimakoppivaunuja tositoimissa. Kuva on hotellimme seinältä.

Narva-Jõesuun loiston päivät päättyivät toiseen maailmansotaan, kun suuri osa rakennuksista tuhoutui pommituksissa. Ihmettelin, miksei kaupunkia ollut rakennettu uudestaan ja miksi turismi oli Narva-Jõesuussa niin vähäistä, enkä voinut olla vertaamatta sitä Pärnuun. 

Narva-Jõesuussa on lukuisia tyhjillään olevia hotelleja ja muita rakennuksia.

Kuursaal eli Kaivohuone, joka oli aikoinaan Narva-Jõesuun kesäelämän keskipisteitä. 

Kuursaal vaurioitui pommituksissa ja on sen jälkeen palanutkin, mutta viimeisimpien suunnitelmien mukaan sitä ollaan entisöimässä kouluksi ja päiväkodiksi. 

Mereranna-luksushotelli, joka valmistui 1970-luvulla.

Valtava Mereranna-hotelli on ollut vuosikaudet tyhjillään, mutta pihalla oli autoja, koska ulkona oli jotkin paikallisten bileet. 

Seuraavana päivänä ajelimme Viivikonnan hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa kävin vuonna 2018 (postaus siitä täällä). Huvittava juttu liittyen vanhaan postaukseen: katselin nyt postaukseen laittamaani karttaa paikoista, joissa olin ajellut, ja Narva-Jõesuukin näytti olevan mukana. Olinko muka käynyt Narva-Jõesuussakin? En varmasti ollut! Mutta juttua lukiessani muistin, että olin tosiaan käynyt sielläkin, vaikka olisin voinut vaikka vannoa, etten ollut. 

Viivikonna oli aiemmin parintuhannen asukkaan pikkukaupunki, jonka asukkaat saivat elantonsa kaivostoiminnasta. Kun kaivostoiminta loppui vuonna 1974, kaupunki jäi lähes tyhjilleen. Muutama talo vaikutti vielä asutulta, mutta luulen, että kaupunki tyhjenee lähivuosina kokonaan.

Sisällä taloissa ei ollut enää sitäkään vähää näkemistä, mitä niissä oli vuonna 2018, sillä kaikki paikat oli hajotettu. Lattiatkin näyttivät monin paikoin siltä, että jalat saattavat mennä niistä läpi. 

Arvelen Viivikonnan tulleen tiensä päähän siitäkin syystä, että kaivinkoneet panivat paraikaa rakennuksia maan tasalle. 

Täytyy ehkä käydä taas joskus kymmenen vuoden päästä katsomassa, mitä Viivikonnasta on silloin jäljellä. Outoa oli se, että vaikka kaupunki oli muuten niin edesmennyt, siellä oli tuliterä leikkialue lapsille, uuden näköisiä kuntosalilaitteita ja viimeisen päälle hoidettu grillaus- ja oleskelualue. 

Todella erikoista, että lähes täysin hylätyssä kaupungissa on panostettu näin paljon yleiseen viihtyvyyteen.

Viivikonnasta jatkoimme Sillamäen kaupunkiin, jonka yllä leijui pitkään salaperäisyyden verho. Sillamäe oli vuosina 1947–1991 ns. suljettu kaupunki, jonne virolaisilla ei ollut asiaa. Sillamäessä rikastettiin uraania ja sotilaallisesti tärkeitä kemikaaleja, ja kaupungissa asui ja työskenteli vain muista neuvostotasavalloista tulleita ihmisiä. Sillamäen kaupunkia ei löytynyt edes kartalta, vaan se tunnettiin vain nimellä "kaupunki numero seitsemän". Kaupunki avautui vasta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua. 

Sillamäen asukkaiden elämä oli hyvin erilaista verrattuna virolaisten arkeen. Kaupungissa oli saatavilla tuotteita, joita pidettiin ylellisyystuotteina, kuten appelsiineja. Toisaalta työntekijät altistuivat säteilylle, ja moni kuoli ennenaikaisesti. 

Sillamäen viehättävältä rantapromenadilta löytyi hieman erikoisempi riippusiltakin. Ei ollut edes pelottava!

Narvan kaupunki on Viron kolmanneksi suurin kaupunki Tallinnan ja Tarton jälkeen, ja siellä asuu vajaat 54 000 asukasta. Narva ei ole siis kuin hieman Porvoota suurempi, mutta silti se vaikutti minusta isommalta kuin olikaan. 

Narva on rajakaupunki, ja sama Narvajoki erottaa täälläkin Viron Venäjästä. 

Ilmassa leijui Venäjän valvontapallo.

Saavuttuamme Peetri-aukiolle huomiomme kiinnittyi ensimmäiseksi raja-asemaan ja ihmisiin, jotka jonottivat rajalla matkalaukkuineen. 

Jonottamisessa saattaa kestää.

Joen toisella puolella eli Venäjän puolella on Ivangorodin kaupunki, ja aina silloin tällöin joku pääsi kävelemään sillan yli ja ylittämään rajan jomminkummin päin.

Rajan pääsee ylittämään nykyään ainoastaan jalkaisin, joten sillalla ei ole minkäänlaista autoliikennettä.

Kummallakin rajakaupungilla on oma linnansa, Viron puolella Hermannin linna ja Venäjän puolella Iivananlinna. 

Viiden kruunun näköalapaikalta näkyivät kivasti molemmat linnat.

Iivananlinna Hermannin linnasta nähtynä.

Taloja Venäjän puolella.

Venäläiset talot olivat minusta oikein kivan näköisiä.

Uudempi asuintalo Narvassa.

Hermannin linna.

Hermannin linna oli entisöity komeasti ja oli omaan makuuni ehkä liiankin fiini. 

Parasta linnassa olivatkin minusta tornista avautuvat näköalat Narvan kaupunkiin ja Venäjän puolelle.

Narvan ortodoksinen katedraali.

Linnan pihalla oli karavaaniparkki, mikä oli minusta hupaisaa. Olisiko vähän komeaa yöpyä asuntovaunussa tai -autossa linnan pihalla!

Jos ruokapaikan nimi on Muna, niin siellähän täytyy ehdottomasti käydä. Narvan Muna löytyi Tarton yliopiston Narvan rakennuksesta, jossa oli kiinnostava katto. Katon muoto näytti vaihtelevan riippuen siitä, mistä suunnasta kattoa katsoi. 

Vieressä oli Narvan raatihuone. 

Muna tarkoittaa ilmeisesti samaa sekä viroksi että suomeksi (siis kananmunaa; ei sitä toista 🤣), koska kahvila oli hyvin kananmunateemainen.

Munan terassia.

Valitsin ruoakseni grillattua lammasta, ja lammas olikin annoksen paras osa. 

Harmaa mössö puistatti jo ulkonäöltään, mutta maku se vasta kamala olikin. Piti oikein käydä hakemassa ruokalista uudestaan, jotta pääsin tutkimaan, mitä olin tilannut. Mössö osoittautui peruna-tryffelisoseeksi. En ole varma, olenko syönyt koskaan aikaisemmin tryffeliä, mutta siitä olen varma, että toistamiseen en tule sitä syömään.

Vaikka kuinka haluaisin saada matkan kerralla purkkiin, niin nyt on kuitenkin tehtävä semmoinen ratkaisu, että katkaisen tähän ja kirjoitan loput joskus toiste. 

Näkemisiin!