Lääketiede on edistynyt niin valtavasti, ettei terveitä ihmisiä oikeastaan enää ole.


lauantai 21. toukokuuta 2022

Tonava kaunoinen

Yllättävän monta otsikkoa saa revityksi Tonavasta. 😆 

Budapestin-matka siis jatkuu. Sunnuntaina suuntasimme Tonavan keskellä olevalle Margitinsaarelle, kun olin lukenut, että sieltä voisi vuokrata golfkärryn tapaisia kulkuneuvoja, joilla voi huristella ympäri saarta. Koska aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli sunnuntai, muutama muukin näytti suuntaavan saarelle (suomeksi sanottuna käynnissä oli kansainvaellus).

Kansainvaellus Margitinsaarelle. Huomatkaa sillan alla oleva kuntoilupaikka!

Lisää jokialuksia. Margitinsaari on kuvan vasemmassa reunassa.

Missään ei näkynyt golfkärryjä, mutta kyselemällä löytyi tiski, jolta niitä sai vuokrata. 

Tästä niitä kärryjä pitäisi saada.

Kävi ilmi, että kaikki kärryt olivat ajossa mutta että yhden pitäisi palautua kymmenen minuutin kuluttua, joten jäimme odottelemaan. Olisin halunnut ajoneuvon useammaksi tunniksi, jotta olisimme ehtineet tutkia saarta kunnolla, mutta maksimivuokrausaika oli yksi tunti. Siihen oli tyydyttävä. Ajokortti piti jättää pantiksi, ja tuntui vähän nihkeältä, kun vuokrausmies sujautti ajokorttini pöydällä olevan kansion muovitaskuun muiden ajokorttien joukkoon. Sinne jäisi korttini! Hintaa tunnin ajelulle tuli 6700 forinttia eli 17,4 euroa. Tunnin aikarajasta oli syytä pitää kiinni, sillä auto sammuisi automaattisesti tunnin päästä.

Kun auto palautui edellisiltä vuokraajilta, seurasi pieni käyttökoulutus, jonka jälkeen sain istua ratin taakse ja lähteä ajamaan.

Meille oli hieman epäselvää, millä teillä kärryllä sai ajaa (lenkkipoluilla ei kuulemma saanut, mutta muilla sai), joten päädyimme milloin mihinkin lepikkoon tekemään u-käännöksiä. Suurimman osan aikaa onnistuin kuitenkin ajelemaan ihan ajokelpoisilla teillä.

Otin ajaessani pienen videonkin. 

Margitinsaarella olisi ollut paljon mielenkiintoista nähtävää, kuten fransiskaanikirkon ja dominikaaniluostarin rauniot, mutta ne jäivät nyt näkemättä, kun aikaa oli niin vähän. Kaiken lisäksi pelkäsin, että jos pysäköin kärryn johonkin tien vierelle ja jätämme sen vartioimatta, joku tulee ja pöllii sen. Ei kiva.

Vesitorni.

Hippie Island -ravintola.

Vajaan tunnin kuluttua palautimme kärryn lähtöpaikkaan ja hyppäsimme bussiin, jolla pääsimme saarelta pois – kunhan olimme ensin onnistuneet ostamaan kännykkäaplikaatiolla kaksi bussilippua. Lipun ostamisen jälkeen alkoi sitten pähkäily, missä liput leimattaisiin (kaikki liput piti leimata eli aktivoida matkan alkaessa). Tämä selvisi kysymällä bussia odottavalta pariskunnalta: kännykkälippu piti aktivoida lukemalla kännykän kameralla bussin oven ulkopuolella oleva QR-koodi, mikä tuntui minusta hieman hankalalta. Jos kännykkälippulaisia on paljon, eikö se viivytä matkantekoa, kun kaikki jonottavat bussin ulkopuolelle olevalle QR-koodille? Eikö olisi näppärämpää, jos koodi olisi bussin sisäpuolella? 

Tämä bussin ikkunasta otettu kuva on vissiin se parempi kuva Parlamenttitalosta. 😆

Budapestin Nyugati-rautatieasema osui matkan varrelle, ja sitä piti tietysti käydä pällistelemässä. Asema muistutti todella paljon Helsingin rautatieasemaa!

 

Myöhemmin rautatieasemasta lueskellessani kävi ilmi, että asemalla on myös McDonald's, jonka sanotaan olevan maailman elegantein. Eipä olisi tätä sisäänkäynnin perusteella osannut arvata!

Näyttää tosin siltä, että tässä on jokin remontti meneillään.

Tämmöinen kuva kyseisestä Mäkkäristä löytyi Tripadvisorista.

Värikäs matkalaukku.

Sitten piti päästä näkemään Budapestiä yläilmoista, eli suuntasimme maailmanpyörään. 

Maailmapyörälle ei ollut jonoa!

Maailmanpyöräselfie.

Hotellimme aamiaista oli ylistetty Tripadvisorissa, mitä vähän ihmettelin, sillä olen nähnyt paljon parempiakin aamiaisia. Tarjolla oli perusvalikoima tuotteita, ja leipävalikoima oli jopa suppea (tarjolla oli vain kahta laatua). Sunnuntaiaamuna, kun hotelli oli aivan täynnä, moni tuote oli loppu, ja vaikka tavaraa tuotiin toki lisää, välillä joutui kyselemään ja odottelemaan. 

Jos sunnuntaiaamuna halusi munakasta, sai jonottaa 15 minuuttia.

Tämmöistä hunajakennoa en kyllä muista nähneeni aikaisemmin missään.

Minä aina haaveilen aamiaisbuffeteista (aamiainen/brunssi on lempiateriani), mutta sitten kun pääsen aamiaiselle johonkin, otan kuitenkin aina ne samat munakokkelit, hedelmät ja jogurtit, leivät ja leikkeleet. Näistäkin tulee jo niin täyteen, että nälkä tulee aikaisintaan vasta joskus myöhään iltapäivällä. Vohvelit ovat kuitenkin minun heikkouteni, ja niitä tulee aina välillä otettua, vaikka maha ei oikein vetäisikään. 

Aamiaisdekadenssi.

Marriottin vohveli oli muuten täydellinen, mutta siirappia oli aivan liian vähän. Minun mielestäni kun vohvelin pitää uida siirapissa. Siirapin vähyydestä saan toki syyttää itseäni, sillä siirappia sai ottaa ihan niin paljon kuin halusi. Siirappikannu oli kuitenkin munakkaita paistavan miehen edessä, enkä kehdannut kaataa kannusta lautaselleni niin paljon siirappia kuin olisin halunnut. Kaiken lisäksi kannu oli niin pieni, että koko kannullinen olisi mennyt minun lautaselleni!

Hotellissamme – ja Budapestissä yleensäkin – oli yllättävän paljon turisteja, mitä vähän ihmettelimme. En ollut mieltänyt Budapestiä miksikään suosituksi turistipaikaksi, eikä ajankohtakaan ollut minusta vielä mitään matkailusesonkia. Amerikkalaisia oli hotellissa paljon, siitä huolimatta, että heidän piti vielä testauttaa itsensä koronan varalta ennen paluumatkaa. Koronatesti oli järjestetty näppärästi, sillä hotellin eteen tuli pakettiauto, jossa testaus tehtiin, eikä testauspaikkaa tarvinnut siis lähteä etsimään mistään.

Joku on woltannut hotelliin. 😆

Näin Woltin ruokalähetin hotellissa useammankin kerran, mikä ensin vähän huvitti. Minä en kyllä ikinä kehtaisi woltata hotelliin! Mutta toisaalta jos hotellissa asuu pidemmän aikaa, wolttaaminen voi alkaa hyvin äkkiä kiinnostamaan, kun ottaa huomioon paikallisen ruoan laadun. 

Koska ukkeli on Marriottin jäsen, saimme käyttää hotellin M Clubin Loungen palveluja. Juomia ja pikkupurtavia oli tarjolla koko päivän, ja illalla 17.30 alkoi hors d'oeuvre -tarjoilu, eli tarjolla oli kaikenlaista pientä syötävää sekä alkoholijuomia.

Valikoima oli erinomainen!

Kävimmekin istumassa joka ilta loungen terassilla ja nauttimassa tarjottavista, kun ne kerran olivat "ilmaisia". 

Erilaiset kulkuvälineet ovat minusta jostain syystä valtavan kiehtovia, vaikka en tekniikasta mitään ymmärräkään. Olin nähnyt Budapestin lentokentän vierellä jonkinlaisen ulkoilmamuseon, jossa oli näytteillä vanhoja lentokoneita, joihin olisi päässyt sisällekin. Aikamme ei riittänyt näyttelyssä käymiseen, ja sydämeni vuotaa melkein verta, kun harmittaa niin paljon, että Malevin vanhat lentokoneet jäivät näkemättä! (Kyseessä oli siis Aeropark Aviation Museum.)

No mutta metrolla pääsin onneksi ajelemaan. Kävin koeajamassa metrolinjan 1, joka on Budapestin vanhin metrolinja, avattu jo vuonna 1896. Linja on samalla maailman toiseksi vanhin maanalainen rautatie Lontoon Metropolitan Linen jälkeen, ja se kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin. 

En ihan heti tajunnut, että tässä on metroasema.

Linjan pääteasema Vörösmarty tér oli kivenheiton päässä hotellistamme, vilkkaan aukion laidalla. Otin aukiolta videonkin, joka tulee tässä: 

(Videolla näkyy myös hieno Café Gerbeaud, kohdasta 1m50s alkaen, jonka joku lukija mainitsikin).

Lippua minun ei tarvinnut ostaakaan, kun oli käynyt ilmi, että olimme leimanneet aiemmin Margitinsaaren bussiin pyrkiessämme vahingossa vain toisen lipun. Toinen oli siis matkustanut pummilla. 😆 

Retro-metroasema.

Metroasemilla voi ostaa paperisia lippuja joko automaateista tai lipunmyyntikopeista, joita ei ollut kuitenkaan joka asemalla. Paperiset liput piti leimata tuollaisella oranssinvärisellä laitteella. 

Lipunmyyntikoppi.

Retro-metro tulee!

Siistiltä näyttää.

Linjan asemat on merkitty katossa olevaan tauluun.

Ajoin metrolla linjan pääteasemalle Mexikói útiin ja kävin ihmettelemässä, miltä ulkona näyttää. 

Asemalta löytyi Döner Kebab ja Burger King. 😆

Sitten piti ostaa lippu paluumatkaa varten, ja päätinkin ostaa kymmenen lipun sarjan, jotta lippuja nyt sitten olisi. (Yhden kertalipun hinta Budapestissä on 350 forinttia eli 90 senttiä.) Jotenkin vanhanaikaiset paperiliput tuntuvat helpommilta ja luotettavimmalta kuin kännykkäliput. 

Ostotapahtuma on onnistunut. Tadaa!

Matkalla pysähdyin Oktogonissa ihmettelemässä, miltä siellä päin Budapestia näytti. 

Tämmöisiä kukkakioskeja näkyi Budapestissa paljon.

Paikallinen karavaanari.

Paleo- ja vegaaniherkkuja.

Sparin vihannesvalikoimaa.

Sitten ajoin takaisin lähtöpisteeseen. Loppumatkasta keksin ruveta tutkimaan ostamiani lippuja, ja rupesin ihmettelemään, kuinka minulla oli vielä kymmenen leimaamatonta lippua jäljellä. Kun tutkin leimaamaani "lippua" tarkemmin, kävi ilmi, että olinkin leimannut vahingossa kuitin – se kun oli saman muotoinen ja kokoinen kuin liputkin!

Tunari on leimannut kuitin ja ajanut pummilla. 😆

Melkein harmitti, että lipuntarkastajat eivät olleet osuneet kohdalleni, koska siitä olisi saattanut kehkeytyä mielenkiintoinen show. 

Hotellimme Sky Lounge oli avoinna vain keskiviikosta lauantaihin, joten oli löydettävä jokin muu paikka drinksutteluun. Sellainen löytyikin ihan läheltä, sillä joen rannassa oli kivannäköinen laivaravintola (tykätään ukkelin kanssa myös laivaravintoloista). 

Rannassa kulkeva tie on rauhoitettu viikonloppuisin jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön.

Boat Anic osoittautui oikein kivaksi paikaksi, ja musiikkikin oli hyvää. Kuulin yhden biisin, joka kolahti ja kovaa, ja onneksi Shazam pelasti taas pulasta. (Shazam on siis applikaatio, jonka voi laittaa "kuuntelemaan" jotakin biisiä, ja Shazam kertoo, mikä biisi on kyseessä. Näin on ratkaistu monta pulmaa äiteenkin kanssa, kun ollaan ajeltu Savonlinnan ja Helsingin väliä ja kuunneltu radiota ja mietitty, että mikähän se tämäkin biisi on. Shazam tietää aina!)


Boat Anicin kannella.

Helvetin ruma Marriott-hotelli joelta nähtynä.

Tässä kävi kuulkaas nyt sillä tavalla, että joudutte lukemaan vielä kolmannenkin Budapest-postauksen. En voi enää tunkea enempää tavaraa tähän postaukseen, koska eiköhän tässäkin ollut jo enemmän kuin tarpeeksi. Kuinka paljon jaariteltavaa sitä löytyykin muutaman päivän reissusta... Taivas varjelkoon minua ikinä lähtemästä jollekin maailmanympärimatkalle. 😆

Tulossa on vielä ainakin elämäni ensimmäinen käynti synagogassa sekä elämäni hirvein ravintola-ateria. Nyt poistun takavasemmalle.

😘

torstai 19. toukokuuta 2022

Ajatusten Tonava

Pääsin tutustumaan Helsinki-Vantaan uuden kakkosterminaalin lähtöaulaan pikemmin kuin luulinkaan, sillä käväisimme ukkelin kanssa pienellä matkalla Budapestissä. En yhtään tiedä, miten juuri Budapest valikoitui matkakohteeksemme, mutta näin kuitenkin kävi. Unkarihan on yksi niistä maista, joista on jäänyt lapsuuden asuntovaunumatkoista hieman karvas maku suuhun, enkä olisi siitä syystä kuvitellut ikinä matkustavani Unkariin uudestaan. 

Yhdeksän vuotta sitten kirjoittelin asuntovaunukertomuksessani pätkiä vanhoista matkapäiväkirjoistani ja myös Unkarin-muistoista. Tässä pieni lainaus vanhan postauksen Unkari-osiosta:

"Balatonilta jatkoimme Budapestiin, ja heti alkumatkasta meillä oli epäonnea.

"Ei päästy pitkää matkaa, kun ajettiin kolari. Tien reunalla ajoi polkupyörä, ja pyöräilijältä levisi lompakko tielle. Setelit lentelivät lompakosta edellä ajavan auton tuulilasiin, jolloin tyyppi pelästyi ja iski jarrut pohjaan, ja me pamahdetiin perään. No meidän vikahan se oli, kun liian lähellä ajettiin. Typerin onnettomuuden syy ikinä: setelit tuulilasissa. Kohta tuli poliisit ja sitten tuli englantia osaava eukko, jonka avulla asia selvisikin aika hyvin. Ei siinä mitään: a) kenellekään tyypille ei käynyt mitään, b) autossa ei ole muuta vikaa kuin näkö, eikä sekään kovin pahasti, c) vakuutus korvaa melkein kaiken."

Emme ihastuneet Unkariin.

"Viimeinen ilta Unkarissa, eikä mitenkään itketä, päinvastoin."

Ruokakin oli usein pettymys.

"Alkuruoaksi salaatit+kastikkeet, sitten gulassikeitto+leipä, pääruoaksi täytetyt paprikat perunoilla ja jälkiruoaksi espressokahvia. Hinta vaivaiset reilut 300! Ja paprikat oli gulassikeitossa niin mausteisia, ettö Kekkutia (=kivennäisvesi) meni useita pulloja. Illalla käytiin syömässä huoltoasemalla, hinta oli taas reilun kympin per annos (wienerleike). No, sitä wienerleikkeen makua saikin sitten maistella koko loppuillan."

Kirjoittelin myös syömistäni ruoista nasevia arvioita.

 

"Maistettuja unkarilaisia ruokia:
1. Täytety paprikat (töltött paprika, "kuin kaalikääryleitä")
2. Gulassikeitto ("tosi mausteista")
3. Kalaa ("no meni")
4. Paprikoita ("ihan itketti")
5. Espressokahvi ("väkevää")"

*****

Nämä 16-vuotiaana kirjoitetut muistot takaraivossani oli hyvä lähteä katsastamaan, vieläkö Unkari tökkisi ja vieläkö unkarilainen ruoka olisi yhtä pahaa kuin aiemminkin! 

Ennen Unkaria kuitenkin muutama kuva siitä uudesta lähtöterminaalista.

Istuskelimme odottamassa koneeseen pääsyä Schengen-alueen Finnair Loungessa, joka oli ihan asiallinen.

Tuskin kukaan käytti enää kentällä tai lennoilla maskia, ja menomatkalla vain yhdellä naisella taisi olla minun ja ukkelin lisäksi maski.

Kuvasinpa sitten lentokoneenkin, joka oli tyypiltään Embraer E190LR, eli varsin pieni kone.

Lennolla tarjottu aamiainen.

Unkarissa näyttää vihreältä!

Lukemani mukaan unkarilaiset taksit ovat äärimmäisen epäluotettavia, ja ne yrittävät huijata turisteja mennen tullen, joten otimme Budapestin lentokentältä ns. virallisen taksin kentän ulkopuolella olevasta kopista. 

Systeemi on näppärä, sillä virkailijan tulostamasta kuitista näkyy taksin rekisterinumero sekä matkan hinta.

Meidät hotellille kyydinnyt kuski varoitteli hänkin kaupungin takseista ja kehotti käyttämään aina mahdollisuuksien mukaan taksiapplikaatiota eikä ottamaan taksia kadulta. Hän neuvoi myös meille luotettavan firman, jota emme kuitenkaan käyttäneet, sillä käytimme Boltia. Uberia ei ole ollut Unkarissa sitten vuoden 2016. Taksikuski neuvoi välttämään taksin tilaamista jopa hotellin vastaanotosta, sillä "hotellivirkailija soittaisi kumminkin jollekin kaverilleen". Kokemuksemme mukaan Budapestin taksit ovat varsin kalliita, mutta julkiset kulkuneuvot ovat edullisia ja helppoja käyttää. Toki julkisten kulkuvälineiden kanssakin onnistuu mokaamaan, jos on oikein tunari (nimimerkillä kokemusta on, mutta siitä lisää myöhemmin). 😆

Hotellimme (Marriott Budapest) oli kaupunkia halkovan Tonavan rannalla, ja kaikista hotellihuoneista oli näköala joelle.

Ulkoapäin hotelli ei ollut mikään arkkitehtuurin tyylinnäyte, kuten ei ollut moni muukaan kaupungin hotelli, ja vähän ihmettelin, miksi hotelleista oli tehty niin rumia. Muuten Budapest tarjosi arkkitehtuurin ystävälle paljon kaunista katseltavaa.  

Konserttitalo.

Dunacorso-ravintolaa.

Budan linna iltavalaistuksessa.

Hotellin hissit (joista toiminnassa oli vierailumme ajan kaksi kappaletta) tarjosivat jännittäviä hetkiä ja kysyivät hermoja, kun hissejä oli aivan liian vähän suhteessa hotellivieraisiin. Yksi mies, joka oli asunut hotellissa jo kuukauden, kertoi, että hissiongelmat olivat jatkuneet jo pidempään.

Nälkäisinä suuntasimme ensimmäisenä päivänä hotellin vieressä olevaan ravintolaan, jossa pääsinkin heti tilaamaan unkarilaista ruokaa. Kaalikääryleet ovat yksi lempiruoistani, ja kun nyt oli tarjolla unkarilaista kaalikäärylettä, kuola alkoi valua suupielistäni, ja päätin tilata kaalikääryleannoksen.

Alkupalaksi otimme unkarilaisen tapas-lautasen, joka osoittautui hyvin lihaisaksi.

Kaalikääryleiden aiheuttama kuolan tulokin tyrehtyi, kun sain annoksen eteeni. 

Missä se kaalikääryle on?

Annoksessa oli minun makuuni aivan liian paljon lihatuotteita, ja varsinkaan tuo läskinen lihanpala ei houkutellut yhtään (makkara kyllä aina kelpaa!) Kaalikääryle löytyi lopulta tuon rehukasan alta. Syön kyllä lihaa, mutta syön sitä tosi harvoin, ja kotioloissa syömme punaista lihaa ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Näiden kahden annoksen jälkeen minusta tuntuikin, että lihakiintiöni oli tälle kuukaudelle täynnä, eikä unkarilainen ruokakaan oikein enää houkutellut. Lyhyeksi jäi tämä kokeilu! 😆

Ratikka kulki aivan hotellin edestä.

Mehu- ja struudelimyyjiä.

Tonavan toisella puolella kukkulalla sijaitseva Kalastajanlinnake (eli Fisherman's Bastion eli unkariksi Halászbástya) oli nähtävä, koska se oli näyttänyt kuvissa niin kauniilta. Unkarilaisia paikannimiä ja muita unkarinkielisiä sanoja tavatessani ihmettelin suuresti, miten muka suomi ja unkari voivat olla sukulaiskieliä (vaikka ilmeisesti hyvin kaukaisia sellaisia). Unkari ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään suomelta, ja suurin osa kirjoitetuista sanoista oli niin vaikeita, että ei ollut toivoakaan, että niitä olisi pystynyt lausumaan jotenkin. Puhe taas kuulosti minun korvaani joltain venäjän ja kreikan sekoitukselta. 

Lapsuudenaikaiselta asuntovaunumatkalta minulle ei ollut jäänyt Budapestistä mieleen mitään muuta kuin se, että kaupungissa oli tosi paljon siltoja. Niitä kaupungissa tosiaan oli, sillä Tonava halkaisee kaupungin kahtia, ja joen toisella puolella sijaitsee Buda ja toisella Pest. Hahaa, ihan älynystyröitä hyväili tämäkin oivallus.

Kalastajanlinnakkeella.

Kalastajanlinnake on tyyliltään lähinnä uusgoottinen tai uusromanttinen, ja se rakennettiin vuosina 1895–1902. Nimestään huolimatta Kalastajanlinnaketta ei ole koskaan käytetty puolustustarkoituksiin, vaan se rakennettiin koristeeksi ja näköalapaikaksi. 

Kassi-Alma on lähtenyt taas liikenteeseen.

Linnakkeesta avautuivat hienot näköalat Tonavalle. 

Vastarannalla, kuvan keskellä näkyvä rakennus on muuten Unkarin parlamenttitalo. Rakennus oli huikean kaunis, ja minulla on rakennuksesta jossain parempikin(?) kuva, ja laitan sen myöhemmin, kun löydän sen. Parlamenttitalo oli jostain syystä suljettu, eikä sinne päässyt tavanomaisille turistikierroksille, mikä jäi vähän harmittamaan.

Kalastajanlinnakkeen edessä oleva aukio.

Tuo ruma möhkälemäinen rakennus linnakkeen vasemmalla puolella on Hilton-hotelli.

Näistä kuvista saa Kalastajanlinnakkeesta aivan liian seesteisen kuva, joten laitan tähän videon, josta saa paremman käsityksen siitä, millainen tunnelma paikalla oikeasti oli. Yhdessä linnakkeen osassa oli klubi, jossa bileet olivat jo alkaneet, musiikki raikasi ja jengi bailasi. Onhan se tietysti hienoa päästä bailaamaan sellaiselle paikalle, että sieltä näkee Tonavalle, mutta mielestäni tällainen historiallinen ja kaunis paikka ei oikein sovellu biletoimintaan.


Hotellimme katolla oli terassi, Sky Lounge, joka oli kuitenkin täyteen buukattu. Ukkeli rakastaa kattoterasseja (toki minäkin), joten päätimme käväistä lauantai-iltana kysymässä, josko ihan vain yksien drinkkien ajaksi löytyisi pöytä – ja sehän löytyi! 

Tullessamme oli vielä aika tyhjää.

Kaiken lisäksi satuimme tulemaan paikalle juuri auringonlaskun aikaan, joten näimme, kun aurinko laski Budan linnan taakse.

Se yksi drinkki.

Jokea piti tietysti taas kuvata, kun valaistuskin oli erilainen kuin päivällä. 

Olin ihmetellyt joella kulkevia, yli sata metriä pitkiä mutta hyvin matalia laivoja ja kuvannutkin niitä pariin otteeseen.

Alusten bongaaminen taitaa olla minulla verissä, sillä nyt seuraa taas hieman laivatietoutta. Pahoitteluni!

Kuukkeloituani laivoja kävi ilmi, että nämä alukset tekevät jokiristeilyjä, jotka saattavat kestää jopa 25 päivää! Laivat risteilevät Tonavaa pitkin (tai pidemmällekin), ja tässä on yhden, 16 päivää kestävän risteilyn reitti Budapestista Amsterdamiin, Tonavaa sekä Main- ja Rein-jokia pitkin. 

Jälkimmäisessä laivakuvassani näkyvä SS Maria Theresa oli lähdössä kahdeksan päivää kestävälle risteilylle Budapestista Passauhun, Saksaan. Kävin nyysimässä muutaman kuvan laivan sisätiloista yhtiön nettisivuilta, eikä ulkoapäin laivaa katsellessa voisi kyllä ikinä uskoa, että on samasta aluksesta kyse! 

Perushytti.

Sviitti.

Laivan portaikkoa.

Kahvila.

Loungea.

Uteliaana piti käydä katsomassa hinnatkin, mitä esimerkiksi tuommoinen kahdeksan päivän risteily maksaisi. Kävi ilmi, että mitään ilmaista touhuahan tämä ei ole. Halvimmassa perushytissä matka maksaa 3 799 euroa ja suurimmassa sviitissä 8 499 euroa. Tosin hintoihin kuuluvat kaikki ateriat, juomat (myös hienoimmat viinit), retket, gaalaillalliset ja paljon kaikkea pientä sälää (kuten polkupyörien ja kävelysauvojen käyttöoikeus 😆).

Tonavalla tehtiin myös lukematon määrä lyhyempiä risteilyjä, kuten sightseeing-risteilyjä, illallis- ja lounasristeilyjä ja hanaoluiden maisteluristeilyjä. Viimeksi mainittu kiinnosti niin paljon, että melkein menimme sellaiselle, mutta lopulta ukkeli totesi, että risteilyllä saattaisi käydä aika pitkäksi (risteilyn kesto oli siis kaksi tuntia!). Kun minäkään en hinkunut hirveästi risteilylle, jätimme sen välistä. Ukkeli ei ole yhtään risteilyihminen, ja muistan vieläkin, miten tuskissaan hän oli Panaman kanavaristeilyllä (juttu siitä täällä), joka kesti seitsemän tuntia, eikä laivalla ollut edes wifiä. 😆

Tässä näkyy käyvän taas perinteiset, eli postaukseni paisuu kuin pullataikina, ja vielä olisi paaaaaaljon kuvia jäljellä. Lopetan siis tähän ja jatkan toisella kertaa.

😘