Kamelin selkä

Muistatteko vielä Post Cardin, jossa kävimme ukkelin kanssa viime vuonna ja jossa pysäköintipalvelun ukko varasti autonkuljettajan kakkospuhelimen, joka oli jäänyt auton käsinojan säilytyslokeroon? Autonkuljettaja sai ihmeellisten käänteiden jälkeen puhelimensa lopulta takaisin (koko tarina löytyy täältä), mutta suivaannuimme varkaudesta sen verran, ettemme ole käyneet Post Cardissa sen koommin.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin lähteä yli vuoden tauon jälkeen Post Cardiin taas olusille ja syömään. Autonkuljettaja oli lähtenyt perjantaina vihdoinkin kotikaupunkiinsa muutamaksi päiväksi, joten lähdimme matkaan ukkelin kanssa kaksistaan. Tutkimme auton kaiken varalta ennen lähtöämme anoppilan parkkipaikalla läpikotaisin ja varmistimme, että missään ei ollut mitään varkaalle kelpaavaa. Post Cardin eteen päästyämme jätimme auton taas pysäköintipalveluun ja menimme sisään.

Etualalla on meidän loosi.

Keema podi idli. 

Oluet olivat ihanan kylmiä, ruoka hyvää (toki öljyistä, kuten kaikissa muissakin ravintoloissa) ja musiikkikin sopi meikäläisen makuun (vaikka volyymit olivatkin intialaiseen tapaan aivan liian kovalla).

Illan aikana soi muun muassa tämä: 

Someday I'll come home...

To the place I remember... ❤️ 

Post Card oli siis kaiken puolin hyvä kokemus, joten uusintakäynti kannatti. 

Seuraavana päivänä ukkeli rupesi kaivelemaan auton käsinojan säilytyslokeroa, kun hän meinasi suihkuttaa autohajustetta. Spraypullo oli ollut lokerossa vielä edellisenä iltana tutkiessamme auton, mutta nyt pullo oli kadonnut. Ukkeli soitti vielä autonkuljettajalle varmistaakseen, että pullo oli ollut varmasti autossa, ja silloin meille viimeistään valkeni, että pysäköintipalvelun ukko oli tonkinut jälleen auton ja varastanut tällä kertaa hajustepullon. Kuinka epätoivoinen ihmisen pitää olla, että jopa tuollainen autospray kelpaa saaliiksi?

Hajuste oli kuulemma maksanut 1500 rupiaa (14 euroa), ja hinta oli lukenut pullossa, joten voro oli ilmeisesti katsonut tuotteen sen verran arvokkaaksi, että se kannatti varastaa. Kun ukkeli kertoi puhelimessa autonkuljettajalle, että olimme käyneet jälleen Post Cardissa, jossa hänen kännykkänsä oli varastettu, ja että nyt autosta oli varastettu autospray, autonkuljettajan naurusta ei meinannut tulla loppua. 😅

Olen ikävöinyt omaa kuntosaliani Espoossa ihan hirveästi ja odottanut kuumeisesti, että pääsisin taas omalle salille treenaamaan. Treenit täkäläisellä Anytime Fitnessin salilla alkavat lähestyä loppuaan, enkä ole asiasta todellakaan pahoillani. 

Nämä fiilikset kruunasi se, että perjantaina tapahtumat hieman eskaloituivat salilla.

Salille oli ilmestynyt uusi valmentaja, jonka olin nähnyt jo edellisellä treenikerrallani. Mies oli ollut minulle ylitsevuotavan ystävällinen, mikä oli tuntunut jopa hieman vaivaannuttavalta. Perjantaina mies tuli juttusilleni, ja asia oli se, että mies tuli opastamaan minulle kyykkäyksen tekniikkaa. Ylävartaloni kallistuu kuulemma liiaksi eteenpäin, kun selkäni pitäisi olla kyykätessäni pystysuora. 

Opin kyykkäystekniikan aikoinaan PT:ltäni, jonka kanssa treenasin vuosikaudet, ja tiedän, että kyykkäysasento voi vaihdella monesta syystä (kuten ihmisen ruumiinrakenteen takia tai sen mukaan, haluaako kyykyn menevän enemmän pakaroille vai etureisille). Päätin silti kuunnella, mitä miehellä oli sanottavaa, koska ehkä hän näki tekniikassani jotain, mitä en itse nähnyt. Asiantuntijan näkemys on aina tervetullut.  

Lopulta ympärilläni oli kolme eri valmentajaa, jotka yrittivät kaikki yksissä tuumin saada minut kyykkäämään tavalla, joka oli heidän mielestään oikea. Ymmärsin hyvin, mitä miehet ajoivat takaa, ja jaksoin kuunnella heidän ohjeitaan aikani. Lopulta kiitin ukkoja neuvoista, jotta pääsisin heistä eroon ja saisin jatkaa treenaamista rauhassa. Oli vähän lannistunut olo, joten jätin kyykkäämiset sikseen ja siirryin seuraavaksi ylätaljaan. (Tykkään tehdä koko kropan treenejä sen sijaan, että noudattaisin jotain jaettua ohjelmaa.) 

Näin silmäkulmastani, että sama valmentaja tarkkaili taas tekemistäni. Sain tehdä rauhassa sentään kaksi sarjaa, ennen kuin mies ilmestyi viereeni. Riisuin taas kuulokkeeni, kun miehellä näytti olevan jotain sanottavaa. Tällä kertaa sain palautetta siitä, että alaselkäni ei ollut kaarella. Minulle tuli tunne, että mies oli päättänyt löytää jokaisesta tekemästäni liikkeestä jotain huomautettavaa, ja minulla alkoi keittää. Mies ei tiennyt mitään taustastani, tavoitteistani ja vaivoistani, ja silti hänellä oli pokkaa tulla jakamaan ohjeitaan ja sotkemaan treenini. Miehellä oli varmaankin ihan hyvät tarkoitusperät, mutta koska hän ei ole eikä tule koskaan olemaan minun valmentajani, miksi hän ei voinut antaa minun olla rauhassa? Sotkeutuuko ukko kaikkien muidenkin treenaamiseen samalla lailla?

Yritin olla ystävällinen ja kuunnella tälläkin kertaa, mitä miehellä oli sanottavaa, mutta silloin kamelin selkä katkesi. Sanoin ukolle, että älä tule väittämään minulle, että on olemassa vain yksi ja ainoa oikea tapa, jolla liikkeitä voi tehdä. Ihmisten kehot ovat erilaisia, ja ihmisillä on erilaisia rajoituksia, jotka eivät näy välttämättä päällepäin. Että tee sinä liikkeet omalla tavallasi; minä teen omallani! 

Mies katseli minua hetken hämmästyneen näköisenä mutta lähti sitten menemään. Sen jälkeen mies ei tullut sanomaan minulle enää mitään. 🤭

En olisi uskonut, että mikään voi ikinä vähentää treenihalujani, mutta perjantain jälkeen on ollut sellainen olo, että olen säälittävä, kun edes yritän mitään. Olen myös alkanut kyseenalaistaa omaa osaamistani. Ehkä en osaakaan oikeasti mitään, vaan teen kaiken väärin. Ehkä pitäisi vain luovuttaa ja antaa kunnon ja kropan rapistua.

Käydään kuitenkin lopuksi vielä appivanhempien tontilla. Ajelimme ukkelin kanssa tontille eilen iltapäivällä, ja tuli vähän haikea olo, koska tämä oli varmaankin viimeinen tonttikäyntini tällä erää. 

Minusta on aina yhtä virkistävää karistaa Hyderabadin pölyt jaloistaan ja päästä maaseutumaisiin maisemiin – jotka ovat kaiken lisäksi vain puolen tunnin päästä anoppilasta. 

Tontille vievä lyhyempi tie oli vihdoin avattu, ja vaikka tie ei ollut mikään sileäksi nuoltu motari, niin kyllä sillä pystyi ajamaan. 

Ystäväni perheen rakentama muuri. On muuten vankkaa tekoa. 🤭

Portti sekä ystäväni perheen että meidän tontille.

Tontille päästyämme piti ensimmäiseksi zoomailla ystäväni perheen taloa, mitä sillä oli tapahtunut sitten viime näkemän. 

Edistystä oli tapahtunut.

Meidän tontillamme oli tilanne silloin perustanvalamispujan aikana (eli 26. helmikuuta) se, että tontilla ei ollut muuta kuin porakaivo. Näin jo kaukaa, että meidänkin tontillamme oli tapahtunut jotain. 

Lähemmäs käveltyäni tuumasin, että täällähän on tapahtunut itse asiassa aika paljonkin. 

Ukkeli huuteli, että kävele eteenpäin ja mene katsomaan monttuja, ja minä tein työtä käskettyä. Ukkeli oli käynyt tontilla edellisenä päivänä ja viettänyt koko päivän ystäväni miehen kanssa, kun he olivat käyneet valitsemassa taloihinsa mm. ovia ja ikkunoita. Taloista tosin tulee käsittääkseni aika erilaiset, sillä ukkeli haluaa talostamme modernin ja aika minimalistisen. 

En tiedä perustojen valamisesta yhtään mitään, mutta minusta tämä näytti aika hyvältä. 

Kuvassa näkyy talonvahdin vaimo, joka kastelee betonia. Talonvahti, hänen vaimonsa ja kaksi lasta asuvat pienessä työmaaparakissa ystäväni perheen tontilla, ja heidän tehtävänään on pitää huolta kummastakin tontista. Työmaaparakki on rakennettu metallista, ja talonvahti kertoi, että kuumalla parakissa on todella kuuma ja kylmällä todella kylmä. Ukkeli oli vähän tuohtunut, kun ystäväni perhe ei ollut ajatellut lainkaan talonvahdin perheen asumismukavuutta. 🫣 Parakki olisi voinut olla jotakin muuta materiaalia, tai sitten sen päälle olisi voinut rakentaa jonkinlaisen katoksen.

Talonvahti toi meille tuolit, ja istuskelimme hetken auton vieressä juttelemassa talonvahdin ja hänen vaimonsa kanssa. Minä tosin olin enimmäkseen kuuntelupuolella, koska talonvahti puhuu jotain telugun murretta, jota minun on hieman vaikea ymmärtää. Talonvahti vannoi pitävänsä tonteistamme (ja mahdollisista tulevista kasveistamme 🤭) hyvää huolta, enkä yhtään epäile sitä. Uskollisuus ja luotettavuus ovat Intiassa melkeinpä tärkeimpiä arvoja, ja luotettavista ihmisistä on syytä pitää kynsin hampain kiinni. Autonkuljettaja on tästä hyvä esimerkki, sillä hän on kasvanut kaikkien näiden vuosien aikana melkeinpä osaksi perhettä.  

Kyllä tästä saattaa talo tullakin.

Viimeinen silmäys Himayat Sagar -järveen.

Sitten oli tullut aika lähteä ajelemaan takaisin kohti kaupunkia. Paluumatkalla ajoimme toista kautta, läpi läheisen kylän, joka on kävelymatkan päässä tontista. 

Mietiskelin, mahdanko joskus tulevaisuudessa käydä ostamassa tästä vihanneksia. 😅

Näimme tien varressa sikoja, jotka tonkivat roskakasasta syötävää, ja meinasin hypätä autosta ulos kuvaamaan niitä. Ukkeli kuitenkin kielsi minua, koska saattaisin kuulemma saada Japanin-jonkin. Avasin siis ukkelin puoleisen ikkunan ja kuvasin sikoja ikkunasta. 

Googletin myöhemmin kotona, mitä sioista (hyttysistä) voi muka saada, ja selvisi, että Japanin aivotulehduksen. En välttämättä haluaisikaan kyseistä tautia, koska se voi johtaa kuolemaankin. 🫣

Näimme paluumatkalla karmeassa kunnossa olevia kerrostaloja, ja ukkeli arveli, että nämä olivat jotain valtion köyhille rakentamia taloja. Joku on näköjään maalannut oman seinänsä vaaleanpunaiseksi. 😅

Kaunista sunnuntain jatkoa! Me käytimme tänään anopin hammaslääkärissä, kun hänellä on meneillään paikkojen uusimisoperaatio, ja sen jälkeen menimme koko perhe syömään sen perheen luottoystävän ja hänen äitinsä luokse. He olivat kutsuneet meidät vielä kerran luokseen, koska minä palaan kohta Suomeen. Luottoystävän äiti on ihana, ja joka kerta kun eroamme, vanhus tarttuu minua kädestä ja katsoo lempeästi hymyillen silmiini. 🥰

Semmoinen veneretki

Turistihommat jatkuvat. Tällä kertaa päätin lähteä käymään yhdellä Hyderabadin tunnetuimmista nähtävyyksistä eli Hussain Sagar -järvellä sijaitsevalla Buddha-patsaalla. Kävin patsaalla edellisen ja ainoan kerran melko tarkalleen 15 vuotta sitten eli maaliskuussa 2011. Tuolloin seuranani oli suomalainen perhe, joka asusteli Hyderabadissa puolisen vuotta ja jonka kanssa teimme kivoja retkiä milloin minnekin. Se oli ihan parasta aikaa! 😍

Yllättäen en taas muistanut viidentoista vuoden takaisesta käynnistäni juuri mitään muuta kuin sen, että Buddha-patsas on saarella ja että sitä katsomaan mennään veneellä. Veneet lähtevät Lumbini-puistosta järven rannalta. Anoppilasta on aika pitkä matka Lumbini-puistoon, ja jahkailin pitkään, lähtisinkö matkaan autolla vai metrolla. Metrolla ei tarvitsisi etsiskellä parkkipaikkaa ja jumittaa liikenneruuhkissa, mutta toisaalta autolla pääsisi anoppilan ovelta suoraan Lumbini-puiston viereen, eikä tarvitsisi kävellä noin kuutta kilometriä. Päädyin lopulta autoon.

Käyn Hussain Sagarin suunnalla todella harvoin, koska minulla ei ole sinne mitään asiaa. Paljon oli ehtinyt muuttua sitten viime käynnin.  

Tätä ei ollut ennen. 

Kävi ilmi, että kuvan rakennelma on nimeltään Telangana Martyrs Memorial eli muistomerkki, joka rakennettiin 369 opiskelijan muistoksi. Opiskelijat kuolivat vuonna 1969 Telanganan osavaltion irtaantumispyrkimysten aiheuttamissa levottomuuksissa. Muistomerkki avattiin vuonna 2023, ja se on (ainakin Wikipedian mukaan) maailman suurin yhtenäinen ruostumattomasta teräksestä valmistettu muistomerkki. 

On se erikoinen.

Parkkipaikan löytäminen oli hieman hankalaa, ja ajoin vahingossa ensin jonkin veneilyklubin parkkipaikalle, koska Google opasti sinne. Onneksi seuraava yritys osui kohdalleen ja pääsin pysäköimään. 

Lambini-puiston sisäänkäynnin edustalla oli lista asioista, joita ei saa viedä puistoon. 

Kiellettyjä asioita olivat mm. petivaatteet, eväsrasiat, työkalut, kakku ja urheiluvälineet. Turha siis kuvitella menevänsä puistoon päiväunille, piknikille, juhlimaan synttäreitä, kahvakuulailemaan tai sahaamaan kakkosnelosia. 

Olin hieman järkyttynyt nähdessäni Lumbini-puiston. Muistelen hatarasti, että puisto olisi ollut viimeksi paljon paremmassa jamassa ja että siellä olisi ollut paljon enemmän aktiviteetteja. Nyt kaikki näytti repsottavan enemmän tai vähemmän, ja fiilis oli vähän surkea. 

Yksinään pyörivä härkäkin näytti onnettomalta.

Kivikasoista päätellen jotain on ilmeisesti kuitenkin tekeillä. 

Koska puisto ei houkutellut viettämään aikaa, riensin suorinta tietä lippuluukulle, josta ostetaan liput venematkalle.  

Kyltin mukaan venematkalla tulisi käyttää pelastusliivejä tai veneeseen ei olisi tulemista, mutta arvelin, että kenelläkään tuskin olisi liivejä päällä.

Väärässäpä olin. Melkein kaikilla oli kaikilla liivit. 🫣

Eipä auttanut minunkaan muu kuin ruveta tonkimaan pelastusliivilaatikkoa, josta sai valita valioyksilöiden joukosta itseään miellyttävän liivin. 

Liivit näyttivät sellaisilta, että ne olivat seilanneet Hussain Sagarilla Jeesuksen ajoista, ja yritin löytää laatikosta epätoivoisesti ehjän liivin. Kaikista oli joko vetoketju tai soljet rikki – tai molemmat. Takana vasemmalla näkyvät jäbät (joilla ei muuten ollut itsellään edes liivejä päällä) seurasivat sovitteluoperaatiotani hyvin kiinnostuneina. Ulkomaalaisen pelastusliivinäytös! Aikani laatikkoa kaiveltuani totesin, että sieltä tuskin löytyisi ehjää liiviä ja heitin päälleni jonkin liivin. Vedin narut umpisolmuun ja toivoin, ettei vene uppoaisi ainakaan tällä reissulla. Haararemmiä en edes yrittänyt sitoa, koska siinä sitä olisikin ollut pojilla ihmettelemistä. Ulkomaalainen varmistaa, ettei piisami lähde omille teilleen! 

Yritin olla miettimättä, millaisten ihmisten päällä liivit olivat mahdollisesti olleet ja mitä kaikkea niistä voisi saada. Syyhyn? 😱  

Laatuliivejä vene täynnä. 

Veneen lähtöä odotellessani tiirailin järven keskellä odottavaa Buddhaa. 

Miesten lastattua mukaan kaikki saarelle menevät vesipullot oli aika lähteä liikkeelle. 

Vasemmalla on vartija, jolla oli kimakkaääninen pilli, ja takana keskellä on veneen ohjaaja. 

Tämähän kelluu.

Olin valinnut istumapaikan taktisesti keskeltä venettä, jotta voisin liikuskella ympäriinsä ja ottaa kuvia. Ensimmäiseksi nousin kuvaamaan koko ajan suuremmaksi muuttuvaa Buddhaa. 

Samassa alkoi kuulua korvia vihlova pillin vihellys. Käännyin ympäri ja näin, että vartija viittilöi minua istumaan. Jaahas. Tämän veneen turvallisuus perustuu näköjään siihen, että kukaan ei liiku matkan aikana mihinkään. 

Enpä ole vielä koskaan nähnyt kenenkään hukkuvan pelastusliiveihinsä. 

Hussain Sagar on kuuluisa tuoksuistaan, joten venematkalla sai kokemuksia koko rahan edestä. Onneksi matka ei kestänyt kuin ehkä 10 minuuttia, jos sitäkään. Pian rantauduimme saarelle, jolla Buddha-patsas on.

Olin kuvitellut, että saarella olisi jotain palveluita, kuten ruokakojuja, mutta siellä ei ollut yhtään mitään. Oli vain patsas ja muutama suihkulähde, joissa ei ollut vettä. 

Siinä sitten ihmettelimme, että mitäs nyt. 

Löysin Buddha-patsasta esittelevän kyltin, jonka mukaan Buddha on ollut täällä vuodesta 1992. Patsas on 17 metriä korkea ja painaa 320 tonnia.

Päätin kiertää patsaan tappaakseni hieman aikaa. 

Birla Mandirin valkoinen marmoritemppeli. 

Melkein kuin Haminan lipputanko.

Lipputanko näytti niin korkealta, että tämä piti oikein googlettaa jälkeenpäin. Selvisi, että lipputangon korkeus on reilut 88 metriä (Haminan 100 metriä), ja lipun koko on 22x33 metriä. Aikamoinen rätti.

Telanganan Secretariat-rakennus valmistui myös vasta pari vuotta sitten.

Secretariat on eräänlainen valtion virasto, ja se näyttää pimeässä valaistuna upealta. Näin sen viime vuonna metron ikkunasta, kun kävin Numaish-markkinoilla, ja olen haaveillut siitä lähtien, että pääsisin kuvaamaan sen iltavalaistuksessa. 

Patsaan kiertämisessä ei kestänyt kauan, ja sitten olinkin jo valmis lähtemään saarelta pois. Muilla ei näyttänyt olevan kiire. 

Päätin olla tällä kertaa ensimmäisten joukossa valitsemassa pelastusliivejä, jos liivien joukosta löytyisi vaikka jokin helmi, ja painelin takaisin veneelle. Jouduin kuitenkin odottelemaan veneeseen pääsyä tovin, kun sitä vesipullolastia purettiin nyt veneestä. 

Veneeseen päästyäni hyökkäsin tutkimaan liivikasaa, mutta koska valioyksilöä ei löytynyt, puin taas päälleni yhdet risat liivit ja vedin narut jo tottuneesti umpisolmuun. Kun vartija oli saanut koottua koko porukan veneeseen (viimeiset hätyyteltiin kyytiin pilliin kimakasti viheltäen), lähdimme paluumatkalle. 

Secretariat vielä lähempää.

Toinen paatti irtautui satamasta meidän lähestyessämme rantautumispistettä.

Ihmettelin, kun toisessa paatissa yhdelläkään ei ollut pelastusliivejä. Taitaakin riippua veneestä, tarvitseeko matkalla liivejä vai ei.

Tervetuloa maihin!

Niin selvisimme hengissä tästäkin venereissusta. Onneksi oli ne pelastusliivit päällä.

Näin mukavan matkan päätteeksi oli pakko jäädä vielä hetkeksi fiilistelemään venesataman tunnelmaa. 

Nämä ovat sareja.

Ja tämän naisen päällä on kurta, suorat housut ja dupatta-huivi. Tämmöinen pikku tietoisku tähän väliin. 

Miesten pukeutumisesta kyseltiin jonkin aiemman postauksen yhteydessä, ja miehet pukeutuvat täällä lähes aina samalla lailla, iästä riippumatta. Housut ovat joko suorat housut tai farkut, ja paita on joko kauluspaita tai t-paita. Tavallisin yhdistelmä on ehdottomasti suorat housut ja kauluspaita.

T-shairts. 🤣

Hussain Sagarilla olisi tarjolla muutakin kuin perus-venekyytejä.

Pikaveneen kyytiin pääsisi 500 rupialla (4,7 e), luksus-perheveneen kyytiin 700 rupialla ja tanssiveneen 150 rupialla. Tanssivene kuulostaa kyllä hieman epäilyttävältä. 🫣

Luksusvene.

Pikaveneitä.

Vielä ennen alueelta poistumistani huomasin rannassa kiinnostavan paikan, joka näytti olevan jonkinlainen korjaamo. 

Istuinmukavuus huipussaan.

Parkkipaikalla oli yhtä tyhjää lähtiessä kuin tullessakin. 

Olin tullut Lumbini-puistoon tarkoituksella arki-iltana, koska arvelin, että viikonloppuna Buddha-patsaalla saattaisi olla hyvinkin ruuhkaista. 

Muistomerkki vielä toisesta suunnasta.

Paluumatka kotiin kiristi hermoja sitten senkin edestä. Iltaruuhka oli alkanut, mikä tiesi sitä, eteenpäin ei joko päässyt tai pääsi hyvin hitaasti. Nykyään ei tee mieli lähteä Hyderabadissa autolla yhtään mihinkään, kun liikenteessä jumittaminen on niin ärsyttävää. Sunnuntait ovat ainoita päiviä, jolloin ajeleminen on suhteellisen mukavaa, kun tiet ovat tyhjempiä. 

Liikenneruuhkat ovat sellaisia, että en voi muuta kuin ihmetellä, että pikkunaarmuja ja -kolhuja ei tule autoihin sen enempää. Ajoneuvot ovat niin lähellä toisiaan, että ympärillä ei ole yhtään senttiä ylimääräistä tilaa, ja jos onkin, niin eiköhän sieltä välistä porhalla jokin mopedi. Keksin taannoin semmoisen jutun, että käännän oikein tiukassa ruuhkassa sivupeilit sisään ja saan sillä tavalla sivuille monta senttiä lisää tilaa. Kuinka en ole keksinyt tätä aiemmin! 

Sivupeileillähän ei ole muutenkaan mitään käyttöä, koska takana tulevien tekemisistä ei tarvitse välittää. Intialaisessa liikenteessä on kaksi sääntöä, jotka keksin joskus kauan sitten mutta jotka pätevät edelleen. Sääntö 1: Älä tee äkkinäisiä liikkeitä sivusuuntaan. Jokin mopedi tai autoriksa on taatusti ihan muutaman sentin päässä autosta, ja jos ei ole, niin viimeistään sekunnin päästä on. Sääntö 2: Älä oleta, että kukaan katsoo muualle kuin eteenpäin. Kuten sanoin, sivupeileihin ei ole tarvetta vilkuilla, koska jos takaa tuleva meinaa mennä ohi, hän tavallisesti ilmoittaa asiasta soittamalla torvea. Torven soittaminen ei siis merkitse täällä samaa kuin Suomessa ("vitun urpo"), vaan äänimerkillä vain yksinkertaisesti varoitetaan edellä menijää, että täältä tullaan. 

Raskaiden ajoneuvojen takana lukeekin tavallisesti 'blow horn' eli soita torvea. Rekkakuskit on hyvä herätellä, ennen kuin lähtee ohittamaan. 

Jos pitäisi valita, ajanko mieluummin Intiassa vai Dubaissa, valitsisin ehdottomasti Intian. Ajaminen täällä on paljon rennompaa, ja ratin takana saa tehdä luovia ratkaisuja. Jos ei esimerkiksi osaa päättää, millä kaistalla ajaisi, niin ei hätää: kaistaviivojen päälläkin voi ajaa. Harrastan tätä itse todella paljon, koska kun ajaa keskellä tietä, voi siirtyä tarpeen mukaan näppärästi kummalle kaistalle tahansa. 🤭 Täkäläinen ajotyyli sopii itselleni erinomaisesti, sillä inhoan tiukkoja sääntöjä ja liiallista kyttäämisestä. 

Toki intialainen ajotyyli myös ärsyttää, varsinkin silloin, jos itsellä on olevinaan kiire. Raivostuttaa, kun ihmiset koukkivat auton eteen ilman että he vaivautuvat katsomaan ympärilleen, tai kun joku ajaa keskellä tietä (siis joku muu kuin minä), tai kun joku tulee vastaan väärään suuntaan ajaen tai kun tiellä on yllättäviä esteitä, kuten pysähtynyt koulubussi tai lauma puhveleita. Puhveleita ei ole muuten näkynytkään pitkään aikaan, mutta aiemmin tällä viikolla salimatkani tyssäsi hetkeksi siihen, että tiellä oli lauma puhveleita. 

Olisi kiva tietää, mistä puhvelit olivat tulossa, sillä ne olivat yltä päältä mudassa. Hyvä etteivät niiden silmänvalkuaisetkin olleet mutaiset!  

Liikenteessä on kuitenkin paras olla ärsyyntymättä, koska sillä tavalla joutuu hyvin nopeasti väärille taajuuksille. Tientukkijoita ilmestyy eteen entistä enemmän, ja tilanteet saattavat eskaloitua. Rattiraivosta kärsivälle ihmiselle Intia onkin oikea korkeakoulu. 🤣

Sivupeilit kannattaa pitää auki ihan senkin takia, että niistä saattaa nähdä joskus jotain hyvinkin mielenkiintoista.  

Tämä näky sai vilkaisemaan peiliin kerran jos toisenkin.

🤗