Loput Lapit

Minulla oli viimeisenä iltana Levillä seuraavan päivän suunnitelmat edelleen auki, ja jahkailin pitkään, mitä tekisin. Vaihtoehtoja oli kaksi: Lähteä ajelemaan kohti etelää ja käydä paluumatkalla Hossassa, jossa käynnistä olin haaveillut niin pitkään kuin muistin. Toinen vaihtoehto oli pidentää matkaani yhdellä yöllä, ajaa Nuorgamiin ja Utsjoelle ja palata etelään vasta sen jälkeen. Olen käynyt päälaen Lapissa ennenkin, eikä se ole jäänyt mieleen sellaisena paikkana, jonne haluaisin palata uudestaan (Käsivarren Lappi kiehtoo enemmän), mutta Pikku Kepposen kirjoitus Pulmankijärvestä oli jäänyt kaivelemaan mieltäni, sillä Pulmankijärvi oli jäänyt minulta aiemmin näkemättä.   

Lopulta tulin siihen tulokseen, että jättäisin menemättä Utsjoelle ja Nuorgamiin ja lähtisin ajelemaan kohti etelää. Minun ei todellakaan tarvitse kiertää koko Lappia yhdellä kertaa, ja äitikin tuntui kaipailevan minua Savonlinnaan. Minulle iskee Lapissa aina jonkinlainen hulluus, ja kadotan suhteellisuudentajuni. Harkitsin jopa semmoistakin, että tekisin Leviltä Kilpisjärvi-päivän sijaan yhden yön reissun Tromssaan, koska olin kerran "tässä lähistöllä". 🤭 Leviltä on Tromssaan vajaan kuuden tunnin ajomatka, mutta sehän ei tuntunut miltään, kun olin kerran vauhtiin päässyt. 

Kaaresuvannon kirkko, jonka bongasin, kun keksin lähteä ajamaan Kilpisjärveltä takaisin Leville Ruotsin kautta. Tie oli kuitenkin niin karmeassa kunnossa tietöiden takia, että jouduin palaamaan kiltisti takaisin Suomen puolelle. 

Saatan vaikuttaa jonkun mielestä sekopäiseltä ja impulsiiviselta ihmiseltä, ja varmasti olen jossain määrin kumpaakin. Suurin syy päähänpistoihini on kuitenkin se, että minulle on kirkastunut viime aikoina hyvin selvästi elämän rajallisuus. Jos haluaa tehdä jotain, haaveet pitää toteuttaa heti, jos se vain on mahdollista. Miksi en siis lähtisi valloittamaan Saanaa, jos sille ei kerran ole mitään estettä? 

Sama pätee myös pienempiin ja arkisempiin asioihin. Jos jumittuu suorittamaan arkeaan ja antaa itselleen luvan nauttia vasta sitten, kun kaikki työt on tehty, ihminen ei nauti koskaan, koska aina tulee jotain tärkeämpää tekemistä, eivätkä työt lopu ikinä, tai sitten hän on kaikki työt valmiiksi saatuaan niin väsynyt, ettei pystykään enää nauttimaan siitä, mikä voisi muutoin tuottaa hyvinkin suurta iloa. 

Tästä kuvasta tuli mieleeni, että vaikka matkustelen yksin, en tunne oloani koskaan yksinäiseksi. Tämä johtuu varmasti siitä, etten keskitä ajatuksiani matkoilla(kaan) itseeni, vaan elän ikään kuin ulospäin ja havainnoin koko ajan ympäristöäni. Tekemäni havainnot synnyttävät kaikenlaisia ajatusketjuja, jotka tuottavat minulle välillä suurtakin hupia, ja unohdan itseni kokonaan.  

Esimerkiksi kuvan Buenos Aires Dog -mainos herätti minut pohtimaan, millaisia hodareita maailmassa voisi olla. Millainen olisi esimerkiksi Hyderabad Dog, Tampere Dog tai Paris Dog? Hyderabad Dogin välissä olisi jotain kanakastiketta, joka olisi niin tulista, että syöjä ei tietäisi, jääkö henkiin vai ei. Tampere Dogin välissä olisi tietysti mustamakkara ja Paris Dogin välissä Camembert-juustoa ja kittana salaatinlehti, ja sämpylä nautittaisiin punaviiniä siemaillen. 

Leviltä minun oli tarkoitus ajaa Kuusamoon, ja ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka oli Auttikönkään vesiputous Rovaniemen ja Posion välissä. Olin alun perin ajatellut kiertää Auttikönkään luontopolun, mutta oli satanut aamusta alkaen. Päätin jättää luontopolun välistä ja kastella itseni vasta päivän päätteeksi Riisitunturin kansallispuistossa. 

Auttiköngäs yllätti! Olen nähnyt Lapissa aika vähän vesiputouksia, ja ehkä siitäkin syystä Auttiköngäs oli minusta niin hieno. Kitsiputouskin oli aikoinaan (täällä) jäänyt osittain sumun taakse piiloon. 

Auttiköngäs on 16-metrinen putouskoski, jossa harjoitettiin aikoinaan tukinuittoa. Auttinkönkään pauhu oli uskomaton, ja paikka oli todellakin pysähdyksen arvoinen. Koska kuvat ei kerro paljonkaan, tässä myös pieni video: 

Veden määrä Auttikönkäässä vaihtelee vuodenajan mukaan, ja taisin sattua paikalle runsasvetisimpään aikaan. 

Tukinuittokouru.

Auttiköngäs on koiraystävällinen kohde.

Matkani jatkui Posiolle, jossa pysähdyin Pentik-mäellä. En ole vähäisimmässäkään määrin kuppi- ja kippo-ihminen tai edes kiinnostunut Pentikin tuotteista, mutta uteliaisuuksissani piti nähdä tämäkin paikka.  

Pentik-mäki on kulttuuri- ja ostosmatkailukeskus Pentikin keramiikkatehtaan kupeessa. Pentik-mäellä on mm. Pentikin kotimuseo, joka on Pentikäisen perheen entinen kotitalo ja Pentik-mäen ensimmäinen rakennus; Anu Pentikin taidegalleria, kahvikuppimuseo, valtava tehtaanmyymälä sekä kahvila. 

Kotimuseota.

Herra ja rouva Pentikäinen.

Kahvikuppimuseota. 

Japanilaisia kahvikuppeja.

Pentik-mäki oli aika vaikuttava kokonaisuus, eikä vähiten siksi, että se sijaitsi Posiolla. 🤭

Vettä satoi Pentik-mäellä ollessani hyvinkin reippaasti, ja pohdiskelin, suuntaisinko Riisitunturille vai en. Sateessa olisi tuskin kiva patikoida. Lopulta päätin, että satakoot vaikka tikku-ukkoja, niin menisin kiertämään ainakin lyhyemmän lenkin eli Riisin rääpäsyn. 

Olin kiertänyt Riisin rääpäsyn aiemminkin, vuonna 2017 äidin kanssa, jolloin matkailimme Rukan seudulla (juttua tuosta reissusta täällä). Nauratti lueskellessani tuota vanhaa postausta, sillä olin kirjoittanut (hyvin tuohtuneen oloisena) seuraavasti: 

"Jäinkin miettimään, onko olemassa jokin sääntö, että kansallispuistossa pitää tervehtiä muita. Mistä johtuu, että kansallispuistossa pitää tervehtiä jokaista vastaantulijaa mutta omalla kotipihalla ei? Ei siinä mitään, ihan kivaahan ystävällisyys on, mutta mieluummin olisin tavannut metsässä vaikka lauman hirviä kuin parisataa reipashenkistä retkeilijää. Kun minä lähden metsään, niin kyllä minun pitää saada olla siellä ihan yksin. Mur mur."

Kylläpä olen yhdeksässä vuodessa muuttunut. 🤭 Toki metsässä on edelleen kiva olla yksin, mutta muut ihmiset eivät häiritse minua enää millään tavalla. Pikemminkin minulle tulee turvallinen olo, kun metsässä on muitakin. Karhut ja muut vastaavatkin pysyvät paremmin loitolla.

Vuonna 2017 Riisitunturilla ja sen parkkipaikalla oli ollut suorastaan tungosta, vaikka pysäköintialue on valtava. Muistelen lukeneeni jostain, että pysäköintialueelle mahtuu 200 autoa.  

En ole nähnyt missään muussa kansallispuistossa näin suurta parkkialuetta. 

Ihmettelin sitäkin, mikä tekee Riisitunturista niin suositun. Minusta se on aika hankalan matkan takana, ja tiekin sinne on suhteellisen kehno. Toki Riisitunturin maisemat ovat hyvin omaleimaiset, ja Riisin rääpäsy on helppo reitti, joka sopii kaikille. 

Parkkialueelle päästyäni totesin, että sateella on puolensa: sade ei näköjään houkuttele ihmisiä patikoimaan. Paikalla oli vain yksi asuntoauto ja kaksi henkilöautoa. Totuttuun tapaan lisäsin auton vieressä päälleni yhden vaatekerroksen ja vaihdoin jalkaan retkeilykengät. Sitten vain kertakäyttösadetakki reppuun ja sateenvarjo matkaan, ja cityihminen oli valmis sadepatikkaan. 

Riisin rääpäsy on 4,5 kilometrin mittainen reitti Riisitunturille ja takaisin. Heti matkaan päästyäni totesin, että sateessa patikointi olikin itse asiassa superhauskaa. Sade ja pieni tuuli toivat kävelyyn pientä lisämaustetta, ja tunsin olevani paremmin yhtä luonnon kanssa kuin aurinkoisella säällä. Antaa tulla vettä vaan!

Riisitunturi on varmaankin viehättävä paikka säällä kuin säällä ja kaikkina vuodenaikoina. Nyt sade, huonohko näkyvyys ja muiden ihmisten puuttuminen loivat Riisitunturille hieman mystisen tunnelman. 

Riisitunturin laella.

Ikkunalampi.

Palatessani takaisin autolle näin pariskunnan, joka oli lähdössä myös Riisitunturille. Nämä patikoijat olivat pukeutuneet niin kuin sateessa patikoijan kuuluukin, sillä heillä oli maahan asti ulottuvat sadeviitat. Minä en ollut jaksanut kaivaa edes kertakäyttösadetakkiani esiin, joten olin suunnilleen vyötäröstä alaspäin läpimärkä, kun sateenvarjo oli suojannut vain yläkroppaa. Mitäpä sitä sadevarusteisiin  investoimaan, kun ei niitä tarvitse kumminkaan koskaan. 🤭

Olin valinnut yöpymispaikakseni Kuusamon, koska Kuusamosta olisi suunnilleen tunnin ajomatka Hossaan, jonne minun oli tarkoitus ajaa seuraavana aamuna. Kuusamon hotellitarjonta oli kovin vähäistä, joten oli yövyttävä Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Halusin syödä aamulla runsaan aamiaisen, ja kylpyläänkin oli ihan kiva päästä, ja siitä syystä olin hylännyt ajatuksen huoneistomajoituksesta.

Mitään erityisen positiivista sanottavaa minulla ei Kuusamon Tropiikista ole. Pysäköinti oli ilmainen, ja kylpyhuone oli tilava, mutta siinäpä olivat ne hyvät puolet. Kielteisiä asioita löytyi sitten sitäkin enemmän: huoneessani oli aivan liian kuuma, kaikki pinnat olivat hyvin kulahtaneita ja huone kaipasi muutenkin remonttia, kylpylä oli pieni ja vanhanaikainen, kylpylän aikataulut olivat omituiset ja aamiainen oli keskitasoa heikompi. Munakokkeli ei ollut kokkelia nähnytkään (se oli vetinen uunipakissa tehty paksu kakku), ja karjalanpiirakoissa oli omituinen ummehtunut haju, joten piirakat jäivät minulta syömättä. Ihmettelin myös sitä, miten ihmiset saapuivat täällä aamiaiselle sankoin joukoin heti seitsemältä aamiaisajan alettua. En ole nähnyt missään hotellissa näin paljon aamuvirkkuja ihmisiä! Ehkä kaikilla oli kiire päästä hotellista pois. 🤣

Starttasin heti aamiaisen jälkeen kohti Hossaa, ja auton lämpömittari näytti ulkoilman lämpötilaksi huimat kolme astetta. Oltiin sentään plussan puolella! Pieni sateen uhkakin oli ilmassa, mikä ei ollut erityisen tervetullut asia, koska tiedossa oli vaikeakulkuista maastoa kivineen ja juurakkoineen, jotka saattavat olla sateen liukastamina hieman haastavia. 

Meikäläinen painaa tässä aamuvirkkuna menemään tien yli. 

Hossa on kummitellut mielessäni lapsesta asti jotenkin salaperäisenä paikkana. En muista, olinko vielä koulussakaan, kun perheemme vuokrasi asuntovaunun, jolla kiertelimme Suomea. Myöhemmin hankimme (tai siis vanhempani hankkivat 😅) oman asuntovaunun, ja matkamme pitenivät niin, että kävimme Marokossa ja Jugoslaviassa asti. Marokossa käydessämme asuntovaunu odotti tosin Espanjassa Tarifan leirintäalueella. 

En muistanut Hossasta lapsuudestani mitään muuta kuin jonkin mustan ja synkän lammen, mutta lampi oli ollut ilmeisen vaikuttava, koska Hossan perään on pitänyt haikailla läpi elämän. Nyt toiveeni toteutuisi vihdoinkin ja pääsisin Hossaan!

Hossassakin oli hulppean kokoinen pysäköintialue, mutta ruuhkaa ei ollut. Muutamat asuntoautoiijat näyttivät yöpyneen parkkipaikalla, ja mikäpä siinä oli yöpyessä, kun vieressä oli vessatkin. 

En tiennyt vielä lähtöportillakaan, kiertäisinkö lyhyemmän Ölökyn ylityksen (5,3 km) vai pidemmän Ölökyn ähkäsyn (9,4 km), mutta se ei haitannut, sillä alkumatka oli reiteille yhteinen. Ölökyn ähkäsy kiertää koko Julma-Ölkyn kanjonijärven, kun taas Ölökyn ylitys kiertää järven vain puoliksi ja kääntyy riippusillalta takaisin. Olin lukenut Ölökyn ähkäsyn kiertäneiden kokemuksia, ja kaikki olivat varoitelleet, että Ölökyn ähkäsy on vaativa reitti, jonka kulkemiseen kannattaa varata aikaa 5–6 tuntia. Päätin siis katsella, miten matkani lähtisi sujumaan, ja tehdä vasta polkujen erkanemiskohdassa päätöksen, kiertäisinkö koko järven vai palaisinko takaisin lyhyempää reittiä.

Kuva: Luontoon.fi.

Lähtöpaikasta ei voinut erehtyä, ja kun polkuja oli vain yksi, minäkään en voisi tällä kertaa eksyä. Näin siis luulin. 🫣

Julma-Ölkky on kanjonijärvi, joka on syntynyt maan halkeamasta yli 2 miljardia vuotta sitten, kun maapallon pinta muodostui. Se on suurin Suomen kanjonijärvi, ja sillä on pituutta on noin 3 kilometriä ja syvyyttä 50 metriä. Kallioiden korkeus korkeimmalla kohdalla on noin 50 metriä. Maisemat ovat siis huikaisevat – aina silloin, kun järvi näkyy puiden välistä. 

 

Eipä mennyt aikaakaan, kun riippusilta tuli näkyviin. Polut erkanivat, ja lyhyempi Ölökyn ylitys laskeutui alas ja lähti ylittämään riippusiltaa. Piti tehdä päätös, jatkaisinko Ölökyn ähkäsylle vai kääntyisinkö takaisin.  

Tuumasin, että en todellakaan käänny vielä takaisin. Vastahan olin päässyt vauhtiin! Ölökyn ähkäsylle siis.

Matka jatkui vaihtelevassa maastossa. Paikoin piti katsoa hieman tarkemmin, mihin jalkansa laittoi, mutta toisinaan polku kulki suhteellisen tasaisessa metsämaastossa. 

Olin huomannut Saanan huipulla, että kännykän kompassisovellus sisältää myös koordinaatit, mikä on hieno juttu, jos tulee jokin hätätilanne ja tarvitsee pyytää apua. Toki verkkoa ei välttämättä aina ole, ja silloin ei kompassisovelluksestakaan ole mitään hyötyä. Hossassa oli todella huono kuuluvuus – koko matkani huonoin – eikä verkkoa ollut monesti lainkaan. 

Sitten kävikin taas perinteisesti eli polkumerkinnät (punaiset pallot) katosivat. Kävelin sinnikkäästi eteenpäin epätietoisena, olinko oikealla reitillä vai en. Kännykästä ei ollut mitään apua, sillä verkkoa ei ollut. Vaihtoehtoina oli joko palata takaisinpäin niin pitkälle, että löytäisin taas polkumerkit, tai jatkaa eteenpäin toivoen, että punaiset pallot ilmestyisivät joskus näkyviin. Valitsin tietenkin jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Laskeuduin yhdeltä jyrkänteeltä hyvin kivikkoista rinnettä alas, koska alhaalla näytti kulkevan pitkospuut. Pitkospuiden oli pakko olla osa Ölökyn ähkäsyä, koska tuskin pitkospuita olisi tänne turhan päiten rakennettu. 

Seisoin pitkospuilla hyvän tovin katsellen kumpaankin suuntaan ja miettien, että mitäs nyt. Vihdoin silmäni erottivat metsän laidassa olevassa puussa punaisen pallon: sitä kohti siis. Samalla tajusin, mitä oli todennäköisesti tapahtunut: olin luultavasti missannut polun kääntymispaikan ja jatkanut suoraan, kunnes olin havainnut kadottaneeni reittimerkit. Oikea polku olisi lähtenyt laskeutumaan jo aikaisemmin ja tullut kuvan pitkospuita pitkin. 

Hyvinkäällä muuten tajusin syyn, miksi todennäköisesti eksyn niin helposti. En katsele patikoidessani juurikaan sivuilleni, vaan posotan vain menemään eteenpäin. Jos siis jossain pusikossa on reittimerkki, se jää kyllä minulta huomaamatta. Pitää siis kai ruveta pälyilemään enemmän ympärilleni.  

Järven hävittyä näkyvistä reitti kulki yllättävän pitkään metsäisissä maisemissa. 

Julma-Ölkyn palattua taas näkyviin oli kivempi kävellä, kun sai katsella maisemia. 

Riippusillan kupeessa Ölökyn ähkäsy ja Ölykyn ylitys yhtyivät taas, ja tästä eteenpäin muita patikoijia oli huomattavasti enemmän, lapsiperheitäkin. 

Takaisin pysäköintialueelle päästyäni en voinut olla ihmettelemättä, miksi Ölökyn ähkäsyä pidetään niin vaativana reittinä. Toki maasto oli paikoitellen vaihtelevaa, mutta mäkisiä osuuksia oli minusta kuitenkin aika vähän suhteessa reitin kokonaispituuteen. Jos omaa jonkin verran patikointikokemusta ja hyvän peruskunnon, Ölökyn ähkäsy ei ole minusta mitenkään erityisen haastava, kuten olin itse lukemani perusteella etukäteen kuvitellut. 

En voinut olla myöskään vertaamatta Ölökyn ähkäsyä ja Saanan polkua, koska Saana oli minulla tuoreessa muistissa (pohkeetkin olivat vielä sen jäljiltä kipeät). Itse en koe kivistä ja juurakkoista maastoa sinänsä mitenkään haastavana, koska olen mielestäni aika ketterä ja nopea reagoimaan. Minulle pahinta on jatkuva nousu, ja nousuahan Saanalla riitti – kokonaiset neljä kilometriä. Saana ja Ölökyn ähkäsy eivät ole sinänsä edes vertailtavissa, koska ne ovat luonteeltaan niin erilaisia, mutta koska kumpikin on luokiteltu vaativaksi, ne voi siinä mielessä asettaa samalle viivalle. Vaatimustasot eivät ole poluille minusta todellakaan samat, vaan Ölökyn ähkäsy tuntui leppoisalta sunnuntaikävelyltä Saanan polkuun verrattuna. 

Toinen, mitä ihmettelin, oli Ölökyn ähkäsyn kiertämisen aikasuositus eli 5–6 tuntia. En mitenkään kiirehtinyt eteenpäin, istuskelin kuvaamassa useampaan otteeseen ja pidin pari lyhyttä juomataukoa, mutta siitä huolimatta kiersin lenkin hieman alle kolmessa tunnissa. Pari viimeistä kilometriä kuljin tosin melko reippaasti, koska minua alkoi jo hieman kyllästyttää. En saisi mitenkään menemään reitillä viittä tuntia, vaikka grillaisin laavulla kaksi pakettia makkaraa. 🤭

Hossasta lähdin ajelemaan suorinta tietä kohti Savonlinnaa. 

Heippa porot! Ehkä näemme taas pian? 

Suomussalmen ja Hyrynsalmen välissä matkani tyssäsi, sillä tiellä oli keltainen leveästä kuljetuksesta ilmoittava varoitusauto, ja sivutieltä oli tulossa jotain kummallista. 

Kuorma näytti jatkuvan aina vain, jolloin tajusin, että tämänhän voisi videoidakin. 

Ihmettelin, mikä kyydissä oleva esine mahtoi olla ja pitäisikö minun nyt körötellä erikoiskuljetuksen perässä. Onneksi varoitusautosta nousi ylös mies, joka viittilöi minua ajamaan kuljetuksen ohi, ja tein työtä käskettyä. Kuormaa ohittaessani ja esineen muotoa silmäillessäni tajusin, että kyseessä taisikin olla tuulivoimalan siipi. 

Mukavaa juhannusta, jos joku sattuu lukemaan tätä juhannuksen aikaan! Meidän pitäisi ukkelin kanssa ruveta kohta päättämään, mitä teemme juhannuksena (nyt on siis juhannusaatto ja kello on 12.45), tai kohta se on myöhäistä. 🤣

Tonttikuulumisia ja heppoja

Täytyy muistaessani päivittää hieman Intian tonttikuulumisia. Kerrottakoon nyt heti alkuun, että yllätyksistä ei ole ollut puutetta. 

Rinteellä on kolme tonttia: alimpana eli ihan tien vieressä on ystäväni perheen tontti, keskellä appivanhempien tontti ja ylimpänä kukkulan huipulla erään perhetuttavan tontti. 

Etualalla eli puolivälissä rinnettä on appivanhempien tontti, ja alempana rinteessä on ystäväni perheen tontti.

Kukkulan laella (tuolla, missä kasvaa puita) on perhetuttavan tontti. Olkoon tuttavan nimi tässä nyt vaikkapa Hari.

Kaikki kolme ostivat tonttinsa vuonna 2012 samaan aikaan yhteisellä päätöksellä. Tuntui mukavalta ajatukselta, että naapureina olisi tuttuja ihmisiä. Kenenkään tontilla ei ollut kuitenkaan tapahtunut ostamisen jälkeen yhtään mitään, vaan tontit olivat olleet tyhjillään. Tämän vuoden alussa aika oli ilmeisesti kypsä, kun ystäväni perhe ja appivanhemmat rupesivat rakennuttamaan tonteilleen taloa. Kun appivanhempien rakentaminen oli jo hyvässä vauhdissa, Hari keksi, että talostamme tulee liian korkea, ja talo tulee peittämään häneltä näköalat. Eihän semmoinen käy! 

Rakennuspuuhat keskeytettiin naapurisovun säilyttämiseksi, ja ukkeli, arkkitehti sekä Hari ryhtyivät neuvottelemaan ja pääsivätkin lopulta yhteisymmärrykseen: talostamme tulisi sen korkuinen kuin oli suunniteltukin, mutta perustasta tulisi matalampi. Talon sisäänkäynnille tulisi siten vähemmän portaita kuin oli alun perin ajateltu, mikä olikin loppujen lopuksi hyvä asia, kun ajattelee appivanhempien ikää.  

Ukkeli oli juuri palannut maaliskuun lopulla Intiasta Suomeen, kun Hari otti yhteyttä ukkeliin ja kolmanteen tontinomistajaan eli ystäväni mieheen. Herrat joutuivat pitämään pikaisen kriisipuhelun. Syynä oli se, että Hari oli vaarassa menettää tonttinsa, koska Telanganan pääministeri (Chief Minister) oli ilmoittanut Harille haluavansa tämän tontin itselleen, tarkemmin sanottuna tyttärelleen. Telanganan pääministeri (jonka nimeä en viitsi kirjoittaa tähän, mutta googlettamalla se löytyy) on Telanganan osavaltion vaikutusvaltaisin ihminen, joka hallitsee osavaltion lainsäädäntöä ja hallitusta ja päättää keskeisistä poliittisista linjauksista. Harilla ei ollut siis mitään mahdollisuutta kieltäytyä myymästä tonttiaan herra pääministerille, sillä Intiassa tämän tason poliitikot ottavat haluamansa tavalla tai toisella. Parempi antaa suosiolla kuin ryhtyä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. 

Herra pääministeri ei olisi halunnut maksaa tontista käypää hintaa, vaan hän olisi halunnut tontin pilkkahinnalla. Ukkelia stressasi tietenkin Harin tilanne mutta myös se mahdollisuus, että herra pääministeri haluaa itselleen muitakin tontteja. Joutuisivatko appivanhemmatkin luopumaan tontistaan? 

Lopulta herra pääministeri suostui kuitenkin maksamaan tontista käyvän hinnan, mikä sinetöi sen, että Harille tuli lähtö tontiltaan ja että meille tulisi vaikutusvaltaisia naapureita. 🫣 Minun ei ole varmaankaan hyvä kirjoitella asioista kovin yksityiskohtaisesti, mutta mainittakoon vielä se, että kaupankäynti intialaisten poliitikkojen kanssa on ongelmallista, sillä poliitikot haluavat maksaa yleensä käteisellä. Pahvilaatikot täynnä setelitukkoja kuuluvat kiinteästi intialaiseen politiikkaan. 

Havainnekuva appivanhempien tulevasta talosta. En tosin tiedä, kuinka ajankohtainen kuva enää on, kun suunnitelmat ovat muuttuneet niin monta kertaa. 

Appivanhempien talon päällä piti olla katto ennen monsuunia eli toukokuun loppuun mennessä, mutta taas tuli mutkia matkaan: Hyderabadin rakennusmiehet menivät lakkoon. Lakkoilu koski erityisesti niitä, jotka valavat tukirakenteita, joten appivanhempien kattokin jäi valamatta. Työntekijät olivat lakossa käsittääkseni kuukauden päivät, mutta viime viikolla ukkelilta tuli hyviä uutisia: lakko oli päättynyt ja kattovalmistelut aloitettu. 

Viimeisin tonttipäivitys eiliseltä. Kuten kuvasta näkyy, Hyderabadissa on satanut rankasti. 

Palatkaamme kotimaan kamaralle. 

Minä olen kotiutunut Savonlinnasta, ja jo heti kotiinpalun jälkeisenä päivänä rupesin miettimään, että tekisi (taas!) mieli patikoimaan jonnekin. Patikkakärpänen on siis purrut tänä kesänä – ja pahasti! Kaipasin hieman pidempää lenkkiä ja muistelin lukeneeni, että Hyvinkäällä on runsaasti pidempiä patikkareittejä. Reitikseni valikoitui lopulta 12,3 kilometrin pituinen Mustan kiven kierros, jolla oli kuitenkin minun kelloni mukaan pituutta 13,15 kilometriä. 

Reitti oli pääosin hyvin merkitty. Toki onnistuin harhautumaan reitiltä muutaman kerran.

Reitin alkupuoli kulki ihastuttavissa peltomaisemissa ratsastuskoulujen tuntumassa. Hevosia! 

Hevoset vaikuttivat hieman aamu-unisilta, ja yksikin köllähti maahan pötköttelemään. 😅 Toinen taas nuokkui turpa maassa kiinni. 

Reitti oli mukavan monimuotoinen ja piti sisällään monenlaista metsää ja maastoa. Vesistöä ei matkan varrelle osunut, lukuun ottamatta muutamaa lampea.

Kaksoislammit.

Iso-Karhu.

Ison-Karhun vieressä oli entinen kivilouhos, josta louhittiin aikoinaan tummaa ja lujaa kiveä, joka sai nimen Hyvinkään Musta. 

Hyvinkään Mustaa.

Kaksoislammin laavu.

Ihmettelin keskellä metsää olevia, heinittyneitä roskiksia. Uteliaana ihmisenä piti tietenkin raottaa kantta ja katsoa, mitä ne olivat syöneet. Roskia! Miten yllättävää. 🤭

Loppureitti kulki samoissa maisemissa kuin alkureittikin. Hevosetkin olivat jo virkeitä ja syömäpuuhissa. 

Hevosella on pelottava... katse. 🤭

Loppuun vielä muutama öttiäiskuva reitin varrelta. 

Neidonkorennot ovat hyvin arkoja, ja niistä on lähes mahdoton saada lähikuvaa, koska ne lähtevät lentoon heti, jos yrittää lähestyä niitä. Tämä yksilö oli kuitenkin sen verran luottavainen, että se antoi minun hivuttautua hyvinkin lähelle, ja sain kerrankin kelvollisia kuvia. 😊 

Jospa saisin kirjoitettua seuraavaksi loput Lappi-höpinät, jotteivät nekin taas unohdu. 🫣

Kesäistä viikonloppua!