Aina kun luulen löytäneeni avaimen menestykseen, joku vaihtaa lukot.


keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kesäinen sillisalaatti

Nyt en jaksa kirjoitella mitään, mutta kuvia on kertynyt arkistoihin sen verran, että ajattelin rysäyttää eetteriin kesäisen kuvakavalkadin. Silvoplee.







Johanna Oraksen Onnellisuuden polulla.
Punkaharjun harjumaisemissa.
Kuikonniemen taisteluhautoja.


Kemppilän Myllykoski.


Kesän herkullisimmat eväät.
Päivän neliapilasaalis: seitsemän neliapilaa ja yksi viisiapila.

Metsänokiperhonen.
Huussiselfie.
Treffit maitolaiturilla.
Pääskynen kuussa.
Moro! 😘

torstai 11. heinäkuuta 2019

Häpeäisit sinäkin

Kävin jokin aika sitten Lustossa katsomassa Myrskyasema-näyttelyä, kun ajattelin, että se saattaisi olla hyvinkin kiinnostava. No, ei ollut.

Minua kiinnostaneet jutut voi tiivistää pariin kuvaan:

Myrskyn runtelema kottikärry.
Monitorikuvia eri myrskyistä. Tässä Kiira-myrsky vuodelta 2017.
Totta vai tarua? Eli kysymyksiä ja vastauksia ukkosesta.

Olin yllättynyt, että pallosalamaan tunnutaan suhtautuvan vähän nihkeästi. Harva onkin tainnut oikeasti nähdä pallosalaman, mutta meidän äiti kuuluu näiden harvalukuisten joukkoon. Kun olin lapsi, meillä oli parina kesänä vuokralla se ns. kesämökki (eli vanha maatalon rotisko), ja talo oli sellaisella paikalla, että ukkoset osuivat sinne aina todella voimakkaina. Kerran ukonilma oli jo alkanut, ja äiti oli tulossa järven rannasta ylös mökille, kun äidin eteen alkoi lennellä pallosalamia. Minä ja sisko odotimme sisällä mökissä, ja äiti oli vain rukoillut mielessään, että anna hänen päästä tyttöjen luokse. Minulle on jäänyt tuosta tapauksesta pallosalamakammo, vaikka todennäköisyys pallosalaman kohtaamiseen on varmasti häviävän pieni.
 
Myrskyasemaa paljon kiinnostavammaksi osoittautui Metsie-näyttely, joka kertoo nykysuomalaisten suhteesta metsään. Näyttelyyn on kerätty selfieitä, joita ihmiset ovat ottaneet jonkin rakkaan tai itselleen tyypillisen tekemisen parissa ja joissa he kertovat suhteestaan metsään. Näitä kuvia oli minusta mielenkiintoista tutkiskella.


Näyttely sai pohtimaan myös omaa suhdettani metsään, ja tajusin hieman järkyttyneenä, etten oikeastaan pidäkään metsästä, vaikka olen kuvitellut olevani suurikin metsäihminen. En viihdy sellaisessa metsässä, jossa ei ole muuta kuin puita ja kalliota, enkä tunne minkäänlaista vetoa metsää kohtaan sinänsä. Pidän metsästä ainoastaan silloin, jos metsään liittyy jokin toinen elementti, kuten vesi (esimerkiksi järven muodossa), suo tai vaihtelevat maastonmuodot näköaloineen.

Eikä tästä ole monta vuotta, kun suorastaan karttelin, jopa pelkäsin metsiä, mikä johtui suurelta osin eksymisen pelosta. Kännykän myötä eksymisen pelko on onneksi haihtunut. Myös metsän tuntemattomuus ja arvaamattomuus pelotti: metsä kun on luonnon eikä ihmisen luoma, metsänelävien valtakuntaa, joten siellä pätevät eri säännöt kuin kivitalojen keskellä. Metsän tuntemattomuus pelottaa edelleenkin, mutta en ajattele asiaa – ja samalla ruoki pelkoani – samalla lailla aktiivisesti kuin joskus vuosia sitten.

Suomalainen metsä on upea asia, mutta metsä ei taida kuitenkaan olla minun mielenmaisemaani, vaikka luontoa muuten rakastankin. Synkkä metsä jopa hieman ahdistaa, ja olenkin enemmän avoimien näkymien ystävä, olivat näkymät sitten luonnossa tai urbaanissa ympäristössä.

Tällaisista maisemista pidän (kuva parvekkeeltamme Medellínistä).

Lapista pidän erityisen paljon, ja mieli kaihoaisi taas pohjoiseen, mutta taidan kuitenkin jättää Lapin tänä vuonna suosiolla välistä (kai). Reissaamista on ollut ja tulee olemaan lähiaikoina niin paljon, että vietän ihan mieluusti sen ajan, jonka olen Suomessa, tutussa ympäristössä tai ainakin lähialueilla. Tosin lähialueen käsite on hyvin venyvä... Parin viikon päästä pitäisi lähteä käymään Intiassakin, kunhan ukkeli nyt ensin kotiutuu Kolumbiasta.

Ukkelin siskon perhe on tulossa myös samaan aikaan Intiaan, ja on ihana nähdä siskoa ja hänen perhettään. Toisaalta olisi ollut kiva viettää aikaa ihan vain appivanhempien kanssa, kun heitä kumminkin näkee niin harvoin. Mitä enemmän porukkaa, sitä enemmän sählinkiä. En vielä tiedä, tuleeko appivanhempien uusi asunto olemaan valmis siihen mennessä, kun menemme Intiaan, mutta aika näyttää.

Ukkelin sisko ja tyttäret ovat hieman ruokarajoitteisia, mikä tietää anopille lisää työtä ja päänvaivaa. Ukkelin sisko on myös hanakka kritisoimaan äitiään (mm. keittiön siisteydestä, tai lähinnä sen puutteesta), mistä anoppi ei luonnollisestikaan pidä. Anoppi onkin joskus sanonut, että minä olen ainoa, joka kuuntelee häntä ja arvostaa häntä. 😀 Tyttären ja äidin välinen suhde on luonnollisesti hyvin erilainen kuin miniän ja anopin, mutta minä olen kyllä ollut aina sitä mieltä, että jokainen saa elää kodissaan omalla tavallaan – niin siististi tai sotkuisesti kuin haluaa – eikä kenelläkään pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Toki minäkin olen laukonut äidille joskus sellaisia "totuuksia", joista äiti ei ole välttämättä ollut kauhean ilahtunut. Kerrankin sanoin äidille, että "sulla on niin terävä kieli, että sillä voisi melkein leipää leikata". Ai kaamea. 😳  Äiti on muistellut tuota kommenttia huvittuneena ja kertonut sitä hauskana juttuna tuttavilleenkin, mutta eihän tuommoinen varmaankaan kivalta tuntunut.

Törmäsin muuten pari päivää sitten termiin lentohäpeä, joka tarkoittaa siis lentomatkailun synnyttämää häpeää. Varmasti minunkin pitäisi tuntea häpeää omasta lentämisestäni, kun lentelen sinne sun tänne, vaikka minun ei olisi suoranaisesti mikään pakko. En kuitenkaan meinaa ruveta häpeämään lentämistä, vaikka tiedostan varsin hyvin, että lentäminen on ympäristön kannalta todella huono valinta. Samalla se on kuitenkin ainoa keino päästä esimerkiksi Intiaan tai Kolumbiaan. Jos pitää laittaa vaakalaudalle ympäristövaikutukset ja yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa, ei tarvitse kyllä yhtään miettiä, kumman valitsen. Tosin olenhan minä lennellyt muutenkin kuin vain sukulaisia tapaamaan tai ukkelin luokse, joten turha tässä on jeesustella. Oikeastihan minä olen vain itsekäs paska, joka tykkää matkustella. Selityksiä ei ole. 

Loppukevennyksenä hissistämme bongattu taideteos.

Askartelu on kyllä mukavaa puuhaa.


lauantai 6. heinäkuuta 2019

Ei mikään pannukakku

On tullut näköjään pideltyä jonkinlaista kesätaukoa. Nyt tauko katkeaa kuitenkin ainakin hetkellisesti, sillä tuli käytyä (ensimmäistä kertaa elämässäni!) Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa ansaitsee sanasen jos toisenkin sekä tietysti "muutaman" valokuvan. 😝

En oikein ymmärrä, miksi en ole koskaan aiemmin käynyt Ahvenanmaalla, kun Ahvenanmaa sijaitsee niin lähelläkin: pari tuntia autolla Turkuun ja siitä reilun viiden tunnin laivamatka Maarianhaminaan. Ehkä suurin syy Ahvenanmaa-boikotilleni on ollut kieli, sillä ruåtsin kieli ei oikein tahdo taittua meikäläiseltä. Eihän se taittunut nytkään, mutta suomella, englannilla ja kökköruotsilla pärjäsi oikein hyvin, ja jäi vielä henkiinkin. Kökköruotsin sekaan tosin pääsi livahtamaan espanjan sanoja, mutta väliäkö tuolla. ¡Sí! ¡Vámonos!

Enpä ole ennen ajanut laivaan sivuluukun kautta, mutta nyt tuli tämäkin koettua.
Ahvenanmaalla asuu vajaat 30 000 ihmistä, joista 11 000 asuu pääkaupungissa Maarianhaminassa. Pienuus onkin yksi Ahvenanmaan valteista. Kaikki on helposti hahmotettavaa ja helposti lähestyttävää, sellaista ihmisen kokoista.

 







Pienimmätkin tiet ovat Ahvenanmaalla erinomaisessa kunnossa, ja välimatkat ovat lyhyitä, joten Ahvenanmaa on ihanteellinen kohde sekä autoilijalle että pyöräilijälle.



Tai sitten ei...

Maarianhaminan pienuus tosin yllätti, ja voisin jopa moittia Maarianhaminaa hieman tylsäksi. Heti perään on toki myönnettävä, että Maarianhaminaan tutustuminen jäi aika vähälle, emmekä käyneet esimerkiksi merenkulkumuseossa tai museolaiva Pommernissa. Merikorttelissa (Sjökvarteret) tuli kuitenkin pikaisesti käväistyä.







Ahvenanmaata sanotaan Suomen omenatarhaksi, eikä suotta: peräti 70 prosenttia Suomen omenoista tulee Ahvenanmaalta.

Finströmin kirkko ja omenaviljelmiä.

Ilmasto suosii omenanviljelyä, sillä kevät tulee Ahvenanmaalle myöhään, jolloin halla ei enää uhkaa kukintaa, ja kesät ovat aurinkoisia ja syksyt pitkiä ja lämpimiä. 

Omenaviljelmiä näkee erityisesti matkalla Maarianhaminasta kohti pohjoista. Pohjoisella Ahvenanmaalla sijaitsikin meidän pääkohteemme, Geta-vuori.


Mikään oikea vuori Geta ei ole, sillä sillä on korkeutta vain 107 metriä. Meren rannalla tuommoinenkin korkeus tuntuu kuitenkin paljolta, kun vuoren laelta näkee niin kauas.

Getalle hurautti Maarianhaminasta reilussa puolessa tunnissa, eikä matkaa kertynyt kuin 40 kilometriä. Tarkoituksenamme oli kiertää Getalla noin viiden kilometrin mittainen luontopolku, Grottstigen (Luolapolku), jonka varrella luvattiin olevan muun muassa luolia, rotkoja ja kallionhalkeamia. Kuulosti varsin lupaavalta!

Getan laelle pääsee autolla, ja laella olevasta kahvila-ravintola Soltunasta saa luontopolun karttoja.

Maisemat Getan huipulta ovat huikeat.



Sitten ei muuta kuin matkaan! Polun alku löytyi helposti, ja reitillä pysyi helposti seuraamalla valkoisia puissa olevia nuolia.

Jo ensimmäinen nähtävyys polun varrella oli sellainen, että Getalle kannattaa tulla ihan jo pelkästään sen takia.

5000 vuotta sitten Geta oli pieni saari meren keskellä, ja ranta sijaitsi juuri tällä kohtaa. Hiekka, sora ja simpukankuoret huuhtoutuivat kaikki pois, ja jäljelle jäivät vain paljaat kivet, jotka muodostivat tämän muinaisrannan eli pirunpellon. Näitä kiviä ihmiset ovat sitten vuosien saatossa kasailleet erikorkuisiksi torneiksi.



Kivitorneilta polku laskeutui hiljalleen alaspäin, ja matkalla näkyi toinen toistaan uskomattomampia kalliomuodostelmia, luolia ja halkeamia.



Nämä muinaiskallioiden terassit syntyivät 1600 miljoonaa vuotta sitten, jolloin punainen graniitti pulppusi esiin maan syvyyksistä ja jähmettyi kallioksi.

Sissipäällikkö Tapani Löfving piileskeli Getan luolissa isonvihan (1700–1721) aikaan peräti viisi vuotta. Geta tarjoaakin paljon erinomaisia piilopaikkoja.




Käynti salaiseen puutarhaan, Linnatarhaan.
Salainen puutarha.

Djupvikinluolassa (tai noidankirkossa) on pidetty monet jumalanpalvelukset.

Tunnetuin jumalanpalveluksista taitaa olla vuonna 1714 isonvihan aikaan pidetty jumalanpalvelus. Getalaisilla oli tapana piiloutua mellakoivilta venäläisiltä luoliin ja pitää siellä sunnuntaisin pienimuotoisia jumalanpalveluksia. Kerran jumalanpalveluksen aikana getalaiset kuulivat venäläisten lähestyvän, ja luolan ovelle ilmestyi venäläisten jälkikoira. Koira alkoi haukkua ilmoittaakseen löydöstään, ja getalaiset luulivat loppunsa koittaneen. Yksi getalaisnainen keksi kuitenkin irrottaa sukkanauhansa ja kuristaa sillä koiran. Niin venäläiset eksyivät jäljiltä, ja hartaushetki jatkui yhteisellä Isä meidän -rukouksella: "Varjele meitä kaikelta pahalta!"

Tarina kertoo, että lämpiminä kesäöinä luolan yläpuolella voi vieläkin kuulla mystistä huminaa. Se on tuon venäläiskoiran siunaamaton sielu, joka siellä suhisee rauhattomasti ja ihmettelee, miksi sen hajuaistin piti olla niin hyvä kesäsunnuntaina vuonna 1714. (Lainaukset polun varrella olleesta kyltistä.)

Getan suuret kivilohkareet ja halkeamat jättivät kutakuinkin sanattomaksi.






Kivilohkareet ovat ajautuneet tänne sisämaanjään mukana 15 000 vuotta sitten. Osa lohkareista on pudonnut kallionrinteiltä, sillä ahvenanmaalaiselle graniitille on tyypillistä, että se hajoaa vaakasuoriksi levyiksi. Jään ja lämmön vuorovaikutuksesta jotkin kalliourat laajenevat, ja suuria lohkoja irtoaa "emäkalliosta". Viimeksi näin on käynyt vuonna 1996.


Lopulta polku laskeutui kallioilta alas Djupvikenin luonnonsatamaan. Poukamassa oli mukava istahtaa hetki ihailemassa upeita maisemia ja vihertävää vettä.

(Veden väri ei ole näissä Bloggerin kuvissa taas lainkaan sellainen kuin se luonnossa ja minun kuvissani on. Taidan kohta vaihtaa blogialustaa, kun kuvien värien laimeneminen suututtaa niin.)










Sitten olikin aika jättää meri taakse ja heittää vielä viimeinen silmäys Pohjanlahdelle avautuviin maisemiin.



Vajaan kolmen tunnin samoilun jälkeen olimme takaisin Soltunassa. Kierrokseen olisi saanut menemään helposti huomattavasti kauemminkin, jos olisi tutkinut kaikki luolat läpikotaisin.

Getan näkötorni.
Bomarsundin linnoituksen rauniot sijaitsevat itäisellä Ahvenanmaalla, eikä matka Maarianhaminasta Bomarsundiin kestänyt sekään puolta tuntia kauempaa.


Bomarsundissa aika tuntui pysähtyneen. Linnoituksen raunioituneet seinät sojottivat pystyssä maantien molemmin puolin, lampaat määkivät raunioiden keskellä olevalla niittyalueella ja paikalliset miehet metsästivät perhosia.


Toki nykyaikakin oli Bomarsundissa läsnä.

Bomarsundin kiinnostavin nähtävyys. 😎
Bomarsundissa järjestetään 10.8. Bomarsund Trail Run, ja nämä herrat saattoivat olla harjoittelemassa sitä varten.

Venäläiset aloittivat Bomarsundin linnoituksen rakentamisen vuonna 1832, kun Venäjä halusi vahvistaa uuden länsirajansa puolustusta (Venäjä oli saanut Suomen itselleen vuonna 1808 Suomen sodassa). Päälinnake oli linnoituksen mahtavin rakennus ja samalla myös Ahvenanmaan kaikkien aikojen suurin rakennus.

Päälinnake sellaisena kuin se joskus oli.

Päälinnakkeessa oli tilaa 18 000 neliömetriä, ja huoneita oli 246. Linnake oli kuin pieni kaupunki kirkkoineen, virastoineen, leipomoineen, vankiloineen, kaivoineen ja käymälöineen.

Linnake kohtasi loppunsa jo vuonna 1854, jolloin englantilais-ranskalaiset joukot hyökkäsivät Bomarsundiin. Päälinnake räjäytettiin muutama päivä hyökkäyksen jälkeen, eikä linnaketta koskaan jälleenrakennettu.


Bomarsund oli paljon hienompi paikka kuin olin osannut kuvitella varsinkin tuollaisena kauniina kesäpäivänä.

Bomarsundin silta.
Prästön luotsitupa.
Ahvenanmaan ainoa keskiaikainen linna, Kastelholman linna, sijaitsee kivenheiton – tarkemmin sanottuna noin kymmenen kilomterin – päässä Bomarsundista.



Linna pienoiskoossa.
Kastelholman linnan tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä, mutta linna on rakennettu joskus 1300-luvulla. Linnassa ovat asuneet sekä Kustaa Vaasa että herttua Juhana III. Linna rakennettiin aikoinaan pienelle luodolle, mutta maankohoamisen takia vettä on nykyään enää kahdella puolella linnaa. Linnan viimeisin käskynhaltija, Stellan Otto Mörner, yritti saada linnaa kuntoon vuoden 1619 tulipalon jälkeen, mutta siitä huolimatta linna menetti vähitellen merkityksensä.

Vuoden 1745 tulipalo tuhosi linnan lähes täysin, mutta 1800-luvun lopulta linnassa on tehty useita laajoja korjaustöitä. On siis vaikea sanoa, mikä linnassa on alkuperäistä ja mikä on jälleenrakennettua.


Hauskinta linnassa oli vanhoilla puvuilla leikkiminen.



Kyllikki Yrjänäntytär.
Olisin halunnut pukea päälleni myös 12 kiloa painavan metalliverkkohaarniskan, mutten jaksanut nostaa hökötystä edes päälleni.

Samalla lipulla pääsi myös lähistöllä sijainneeseen Vita Björnin vankilamuseoon, joten sekin piti käydä katsastamassa.


Vankila oli pieni, ajalleen tyypillinen maaseutuvankila. Rakennuksen toisessa päässä sijaitsivat sellit, ja toisessa päässä oli vanginvartijan ja tämän perheen asunto. Näin vangit eivät olleet koskaan liian kaukana vartijan silmistä.

Vita Björniä käytettiin vankilana vuosina 1784–1975, minkä jälkeen rakennus entisöitiin ja avattiin yleisölle vuonna 1985 maamme ensimmäisenä vankilamuseona.

Vanginvartijan asuntoa.
Sellejä eri aikakausilta.
Oli mielenkiintoista huomata, miten vankien asuinolot olivat parantuneet vuosien kuluessa.

Kun 1800-luvulla tämänkokoisessa huoneessa asui yhdestä kuuteen vankia,



1950-luvulla tällaisessa huoneessa asui vain kaksi vankia:

Erilaisia kahleita.
Kävimme myös Vita Björnin vieressä olevassa kivassa kahvilassa testaamassa paljon kehuttua Ahvenanmaan pannukakkua.

Pannukakku oli ihan syötävää, mutta ei minusta kuitenkaan mikään mieleenpainuva makuelämys. Suurin puute pannukakussa oli se, että se ei ollut tarpeeksi makeaa. 😆

Kokonaisuutena matka oli erittäin onnistunut, sillä säät suosivat, ja seurakin oli mitä parhainta (olin matkalla ystävän ja kummipojan kanssa). Ahvenanmaa oli siis todella myönteinen yllätys, ja paljon tuntui jäävän vielä näkemättä. Ahvenanmaalle on siis matkustettava joskus toistekin!

Palasimme Turkuun M/S Gracella, joka olikin paljon isompi ja uudenaikaisempi laiva kuin menomatkan Amorella.

Täällähän on autoja ihan sikin sokin.

Gracella oli selvästi panostettu yleisiin tiloihin, sillä oleskelupaikkoja hytittömille matkustajille oli runsain mitoin, ja lemmikitkin oli huomioitu kivasti.

Koiran käymälä.
En tosin nähnyt yhdenkään koiran käyttävän tuota käymälää, vaan useampikin karvainen kaveri näytti ruikkaisevan laivan kannelle. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän kannelle ilmestyi pissalammikoita. 

Gracen ravintolat sen sijaan aiheuttivat hieman päänvaivaa. Emme halunneet syödä à la cartessa emmekä buffetissa, joten vaihtoehdoiksi jäi kaksi ravintolaa, Frank's ja Café Sweet & Salty. Frank'sin konsepti tuntui ihan liian monimutkaiselta, joten päädyimme jälkimmäiseen. (Frank'sissa ruoat tilataan eri tiskeiltä riippuen siitä, mitä haluaa syödä. Pizza tilataan siis pizzatiskiltä, nuudeliannokset nuudelitiskiltä jne. Juomat haetaan omasta pisteestään. Ruokien valmistumista odotellaan tiskin edessä, ja kaikkien ostettujen ruokien ja juomien hinnat ladataan kortille, joka käydään luetuttamassa poislähtiessä kassalla, jossa suoritetaan maksu. Kiitos, mutta ei kiitos.)

Café Sweet & Saltyssa sai ruokaa buffetperiaatteella sillä erotuksella, että ruoasta maksettiin ruoan painon mukaan. Hinta oli varsin kohtuullinen, mutta kahvila oli minusta aivan liian pieni ihmismäärään nähden, ja istumapaikkoja sai hakemalla hakea. Kaiken lisäksi kahvila sijaitsi aivan lasten leikkipaikan vieressä, jotta aikuiset voisivat istua kahvilassa ja vahtia samalla leikkipaikalla olevia lapsiaan. Vaikka tilojen välissä oli läpinäkyvä seinä, meteliä oli aivan liikaa minun makuuni.

Mutta jälkiruoaksi nautittu baakkelssi oli hyvää – ja tarpeeksi makeaa. 😆 (Vihreä väri johtuu kahvilan omituisesta valaistuksesta.)

Oletko sinä käynyt Ahvenanmaalla? Jos olet, mitä pidit?