Vihaamme kaikkea sitä, mitä emme tunne, ymmärrä tai hallitse.


keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Käsilaukkujen arvoitus

Maanantaiaamu alkoi mielenkiintoisesti, sillä kahdeksan aikaan sisään asteli kaksi ukkoa, jotka ilmoittivat tulleensa kiillottamaan keittiön lattiaa. Keittiön lattiaa ei ollut tehty remontin aikana kunnolla loppuun, vaan kaappien eteen oli jätetty rumat raidat. Kukaan ei ollut viitsinyt tulla tekemään hommaa myöhemminkään, sillä kiillotettava alue oli niin pieni, että sen takia ei viitsinyt edes vaivautua paikalle. 

Nyt työmiehet olivat kuitenkin saapuneet, sillä heillä oli kuulemma jokin toinenkin työ lähistöllä. Miehet antoivat kymmenen minuuttia aikaa tyhjentää keittiön, koska enempää he eivät joutaisi odotella. Tämä on niin tyypillistä Intiassa, että työmiehet saattavat tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, ja silloin on parasta olla paikalla, koska muuten työt siirtyisivät taas hamaan tulevaisuuteen. 

Anoppi oli ollut juuri valmistamassa pongalia (aamiaista), mutta pongal jäi nyt kesken, kun kaikki tasot piti saada kiireellä tyhjiksi ennen miesten takaisin tuloa. Kun miesten koneet sitten kymmenen minuutin päästä käynnistyivät, keittiöön ja koko huusholliin (koska keittiössä ei ole ovea) alkoi levitä hirveä pölypilvi. Suljimme makuuhuoneiden ovet ja pakenimme appivanhempien ja ukkelin kanssa ulos etuhuoneeseen odottelemaan työn valmistumista.

Siinä odotellessani huomasin, että talon edessä olevissa puissa kävi melkoinen suhina. Lintubongausta pitkästä aikaa! Oli uhmattava pölypilveä ja haettava sisältä kamera.

Purppuramedestäjät syövät puiden kukista mettä.

Purppuramedestäjä jäikin sitten ainoaksi linnuksi, jonka tunnistin, sillä en löytänyt näkemilleni parille muulle linnulle nimiä, vaikka kuinka yritin kuukkeloida. 

Yritin ehdottaa anopille, että olisiko tämä papukaija, mutta näenhän minä nyt itsekin, ettei tämä mikään papukaija ole.

Ite oot.

Intialainen rastas?

Kyllä mä luulen, että avaruudessa on elämää...

Pois mun oksalta!

Puolen tunnin päästä työ oli tehty, ja keittiö oli saanut pölykuorrutuksen. Lattiasta noussut pöly oli tunkeutunut aivan joka paikkaan, ja keittiön siivoamiseen meni kaksi päivää. Koska autonkuljettaja ei ole auttelemassa anoppia, anoppi oli värvännyt apupojakseen autonkuljettajan nuoremman veljen, joka on ilmestynyt paikalle aina aamuisin kymmenen maissa hyvin vastentahtoisen oloisena. Veli on aivan erilainen kuin autonkuljettaja, sillä veljeä kiinnostivat aiemmin vain uskonasiat ja kirkossa käyminen (autonkuljettaja ja veljensä ovat kääntyneet kristinuskoon). Autonkuljettajakin turhautui veljeensä, kun veli vain ravasi kirkossa eikä käyttänyt aikaansa mihinkään järkevään (sen sijaan veli halusi ruveta itsekin papiksi). 

Lopulta ukkeli soitti kerran autonkuljettajan veljelle ja sai tämän ymmärtämään, että pojan tulisi hankkia kunnon ammatti ja työpaikka. Niinpä poika on nyt yrittänyt opiskella kirjanpitäjäksi mutta ei ole päässyt läpi tärkeimmästä kokeesta, vaikka on yrittänyt jo kolme kertaa. Kaksi kertaa poika on reputtanut ja kolmannen kokeen tulosta vielä odotellaan. Pitäkäämme peukkuja! Nyt pojalla on ainakin aamupäivisin jotain puuhaa, kun hän käy anoppilassa auttelemassa. Pojan naamasta tosin näkee, että anopin kaappien putsaaminen ei ole hänelle mikään toiveiden täyttymys.

Appivanhempien asuinalueella on paljon kissoja, mutta yhtä kisuparkaa oli kohdannut tragedia, kun se oli jäänyt auton alle. Autonkuljettaja, joka oli vielä silloin töissä, on valtavan eläinrakas, ja hän rupesi tuon tapahtuman jälkeen nostelemaan kaduilla kulkevia kissoja turvaan sivummalle. Vähän hyödytöntähän kissojen nostelu tieltä pois on, koska kissat kulkevat sinne minne haluavat, mutta ajatus on kuitenkin kaunis.

Bongasin ison sammankonkin yhtenä iltana, kun olimme iltakävelyllä.

Liskoja ilmestyy aina illan pimennyttyä talojen seinille kiipeämään, enkä ymmärrä, miten olen voinut joskus pelätä liskoja. Nehän ovat oikeastaan aika suloisia. Tietysti jos niitä tulee sisään (joskus harvoin voi käydä niinkin), niin silloin liskot eivät olekaan enää niin kauhean suloisia.

Anoppi kertoi Hyderabadiin tultuamme, että täällä asuu myös joogaopettaja, vanha herra, joka pitää ilmaisia joogatunteja kaikille alueen asukkaille joka päivä kello puoli kuusi. Anoppi ehdotti, että minäkin voisin mennä muiden kanssa puistoon joogaamaan, ja innostuin asiasta välittömästi. Mitään vaativaa jooga ei kuulemma ole, vaan kaikki pystyvät osallistumaan, vanhuksetkin. Ne jotka eivät jaksaneet seisoa, tekivät sen minkä pystyivät tuolissa istuen. Ajattelin mennä ainakin kerran katsomaan ja kokeilemaan, koska olisihan se ainakin erilaista joogailla tuommoisen sekalaisen joukon kanssa. Mietin, että anopin kanssa se vasta olisikin hauska joogata, ja kysäisin, oliko anoppi koskaan osallistunut tunnille. Anoppi vastasi, ettei hän ehtinyt siihen aikaan mihinkään mennä, kun hänellä oli niin paljon tekemistä. Rupesin kummastelemaan mielessäni, että eihän anopilla ole siihen aikaan mitään tekemistä, muuta kuin ehkä rukoushetki pooja-huoneessa tai telugusarjojen katselua telkkarista. Mieleeni juolahtikin ajatus, että ei kai joogahetki vain ollut aamulla puoli kuudelta eikä illalla, kuten olin kuvitellut. Ja aamullahan se olikin! Voin siis melkoisella varmuudella sanoa, että minua ei tulla näkemään puistossa joogaamassa. En ikinä saisi itseäni puoli kuudelta ylös joogaamaan!

Intiassa joogalla on paljon laajempi merkitys kuin meillä länsimaissa. Meillä joogaa pidetään lähinnä liikuntamuotona, mutta täällä jooga on osa kulttuuria ja hyvinvointia. Eräs perhetuttu ehdotti, että minun pitäisi ottaa joitakin joogatunteja yksityisopettajalta, koska jooga pystyisi parantamaan astmani. Suhtauduin ideaan vähän varauksella, koska arvasin, että kyseinen jooga sisältäisi runsaasti erilaisia hengitysharjoituksia. Koen hengitysharjoitukset ahdistavina, kiusallisina ja vastenmielisinä, ja kun kävin aikoinaan Hyderabadissa talomme naisille järjestetyillä joogatunneilla, tykkäsin joogatuntien liikunnallisesta osiosta, mutta kun piti tehdä hengitysharjoituksia, mieleni teki liueta paikalta minkä tahansa tekosyyn varjolla. Mutta siitä huolimatta ajattelin, että jos minulla kerran on mahdollisuus kokeilla, millainen vaikutus joogalla olisi astmaani, niin tietenkin kokeilisin. Tuttava lupasi etsiä minulle sopivan opettajan, mutta mitään ei ole kuitenkaan sen jälkeen kuulunut. Ehkäpä asia on unohtunut? En tiedä, olisinko kovin pahoillani, jos niin olisi käynyt...

Sopiva kuntosali löytyi sen sijaan jo toisena päivänä – kävelymatkan päästä!

Olin käynyt jo aiemmin katsomassa yhtä kuntosalia, joka sijaitsee ihan anoppilan asuinalueen portin vieressä ja todennut salin aneemiseksi. Kehtasivat kuitenkin pyytää moisen paikan jäsenyydestä 4990 rupiaa eli 59 euroa kuukaudessa!

Tämä ei kelvannut.

Käyttämäni sali ei ole mikään erityisen pramea, mutta treeniin löytyy (melkein) kaikki tarvittava. 

Hieman huvitti, kun kaksi minulle salia esitellyttä tyttöä sanoi, että heillä on myös pienempiä, naisille sopivia parin kilon käsipainoja. Intialaisten mielestähän isojen painojen nostelu ei ole naisille sopivaa puuhaa, vaan naisten liikunta-aktiviteeteiksi sopivat lähinnä jooga ja kävely. Olen vääntänyt asiasta kättä jopa ukkelin kanssa, ja jos vaikkapa anoppi tietäisi, mitä salilla puuhailen, hän varmaankin pyörtyisi. 

Metro menee ihan salin ikkunoiden edestä.

Näkymä toiseen suuntaan.

Salin suurin ongelma on se, että siellä ei ole ilmastointia, joten treenatessa on melkoisen trooppiset olosuhteet. Käsipainonurkassa on yksi pieni tuuletin, mutta muita tuulettimia en ole saanut toimimaan, vaikka kuinka olen räplännyt nappeja. Mutta eipä lämpötilallakaan ole loppujen lopuksi väliä; pääasia on, että pääsen treenaamaan. Treenin jälkeen olenkin sitten niin punainen ja räjähtäneen näköinen, että melkein hävettää liikkua kadulla.

Hissin oven vieressä oleva lappu huvittaa: soita vain Baba Shah Ji:lle ja ongelmasi ratkeavat.

Salimatkoilla on tullut näpsäistyä muutama epäkiinnostava kuva. Jonkin postauksen kommenteissa ihmeteltiin talon seinällä roikkuvia rumia sähköjohtoja, ja Intia onkin oikein sähköjohtoviritelmien luvattu maa. 

Perussettiä.

Kadut olivat vielä viime viikolla varsin tyhjät, mutta nyt kun koronatilanne on niin hyvä ja ihmiset ovat alkaneet palata toimistoihinsa, kadunvarsien pikkukauppiaatkin ovat alkaneet ilmestyä takaisin katukuvaan. 

Viime viikolla tämä katu oli näin tyhjä.

Tällä viikolla olen nähnyt samalla katuosuudella ainakin tämän luutakauppiaan, kookoskauppiaan ja useampia ruoka- ja teekojuja.

Jokin korjaamokin tienvarteen oli avautunut. Ehkäpä rengasliike?

Autoriksojen takana on joskus huvittavia tekstejä, kuten "mum is my heart beat; dad is my blood".

Nellorelainen ravintola, jossa kiinnostaisi käydä (ukkeli on Nelloresta kotoisin).

Eilen illalla kävin uudestaan Durgam Cheruvulla, ja nyt päätin kiertää koko järven niin pitkälle kuin vain pääsisin. Olin kuullut, että polku koko järven ympäri ei ole vielä valmis ja että tie päättyisi johonkin moskeijaan. Tilanne piti lähteä itse tarkistamaan. 

Kävin ennen Intiaan lähtöäni Stadiumissa, ja siellä jaettiin kaupanpäällisiksi Suomi-paitoja. Otin paidan mukaani Intiaan, kun minusta paita on näissä olosuhteissa hyvä läppä. Paidassa tosin pitäisi lukea edessä ja takana isolla Finland. Pieni Suomen lippu ja mikroskooppisen pienin kirjaimin rintamukseen kirjoitettu "Suomi" eivät ole läheskään tarpeeksi edustavia. 

Kävelin vanhan tutun puiston läpi ja pian olin taas sillan alla. 

Nousin viimeksi ylös sillalle, mutta nyt jatkoin matkaani sillan alta eteenpäin. 

Polku oli tässä kohtaa vielä erittäin keskeneräinen.

Jooganurkkauskin löytyi lopulta, mutta eipä ole kovin kummoinen jooganurkkaus. Jos tarkoitus on joogata tuossa kivilevennyksellä, niin paikka ei ole todellakaan viihtyvyydellä pilattu. 

Näin polun varressa useammankin käsilaukun roikkumassa puussa, mutta laukkujen omistajia ei näkynyt mailla halmeilla. Kuka kumma ripustaisi käsilaukkunsa puuhun ja katoaisi sitten itse paikalta? Melkein teki mieli kurkata yhteen laukkuun sisälle, mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut.

Biovessa.

Tämä oli kartan mukaan näköalapaikka, mutta vähän ihmettelin, mitä näköaloja tästä oli tarkoitus katsella. Rakennelma ei ollut järven puolella, joten siitä ei avautunut näköalaa järvelle, ja toiselta puolelta näkymä oli tämmöinen:

Onhan se tietysti näköala tämäkin.

Tämä kaunis perhonen paljastui kuukkeloinnin jälkeen Delias eucharis -perhoseksi (en löytänyt suomenkielistä nimeä).

Intiassa on paljon erikoisia luonnon muovaamia kivimuodostelmia, ja Durgam Cheruvullakin oli niitä pari. 


Taloja järvinäköalalla.

Päästyäni järven toiseen päähän moskeijasta alkoi kuulua rukouskutsua(?), ja siitä tiesin, että olin tullut lähelle moskeijaa. 

Tämä ei vastannut ihan käsitystäni moskeijasta, mutta pakko oli uskoa, että tämä oli moskeija, kun kerran seinässä niin luki. Ulkona penkillä istui kolme ukkoa, enkä viitsinyt siitä syystä tutkia paikkoja niin tarkkaan kuin olisin muussa tapauksessa ehkä tutkinut, mutta kävin kuitenkin kurkkaamassa rakennuksen taakse, kun siellä näytti olevan jonkinlaiset rauniot. 

Minusta näytti siltä, että nämä saattoivat olla vanhan moskeijan rauniot, ja uusi moskeija oli rakennettu vanhan viereen. Vanha oli ehkä joko sortunut, tai sitten se oli purettu uuden kävelytien alta pois. Rantaan kun selvästi rakennettiin jotakin.

Koska kävelypolku ei tosiaankaan jatkunut enää tästä pidemmälle, oli palattava suosiolla samaa reittiä takaisin. 

Polusta puuttuu vielä aika paljon, jotta koko järven pääsee kiertämään.

Järven pohjukassa näkyi paljon kalastajia, ja teki mieli kysyä, onko tullut saalista, mutta en kehdannut.

Paluumatkalla nappasin vielä muutaman kuvan.

Olin sillan alla juuri sopivasti auringonlaskun aikoihin. 

Viime päivinä on ollut kyllä kauniita auringonlaskuja! Tänäänkin komea punainen aurinko laski Ikean taakse, ja harmitti, kun en voinut jäädä kuvaamaan sitä, kun olin keskellä liikenneruuhkaa.

Täytyy varmaankin ruveta yrittämään, josko saisin unen päästä kiinni. Toivon itselleni huomiseksi mahdollisimman tapahtumaköyhää ja tavallista päivää. 😆 Kaikille muille toivon mukavia yllätyksiä! 

😘