Itä-Viro, osa 2

Jatketaanpa matka loppuun. 

Victorian linnakkeen bastionit olivat minusta Narvan kiinnostavin kohde. Minulla ei ollut bastioneista sen tarkempaa etukäteistietoa, mutta sen tiesin, että maan alle pitäisi mennä. Lipunmyynnistä, joka oli sekin maan alla, saimme mukaamme (haisevat) peitot, koska bastioneissa olisi kuulemma kylmä, ja katosta tippuisi vettä. Käärittyämme peitot hartioillemme toinen lipunmyynnin miehistä lähti viemään meitä bastioneille niin vauhdikkaasti, että kadotimme ukon näkyvistämme ja jouduimme palaamaan lipunmyyntiin kyselemään suuntaa. 

Saimme neuvon nousta takaisin maan päälle, jossa mies jo odottelikin meitä toisen maanalaisen sisäänkäynnin luona. Ennen kuin mies avasi meille alas bastioneihin johtavan oven, hän antoi paljon ohjeita, joista puolet meni ohi korvien. Jalkoihin piti ainakin katsoa, koska maassa olisi vettä, ja hengissäkin piti yrittää selvitä. Tämähän kuulosti lupaavalta! 

Näyttääkin hyvin lupaavalta. 

Mikäli bastioneja pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi jännittävä. Katosta putoileva ja lattialla lilluva vesi sekä seinistä huokuva kylmyys tekivät bastioneista hyytävän oloiset. Tallinnan bastionit ovat paljon kesymmät Narvan bastioneihin verrattuna! 

Käytävien syvennyksiin oli sijoiteltu hahmoja, jotka olivat sen verran aidon näköisiä, että melkein odotin, milloin ne alkaisivat liikkua. 

Tämä ei kyllä liiku enää mihinkään.

Lepakoiden kuvat saivat kaipaamaan äkkiä takaisin maan pinnalle. Lepakko näyttää olevan viroksi muuten nahkhiir eli nahkahiiri. 😅

Mukaan bastioneihin annettiin ääniopas, mutta en pystynyt kuuntelemaan sitä taas minuuttia kauempaa. Olen miettinyt, miksi minun on niin vaikea kuunnella äänioppaita ja miksi välttelen niitä viimeiseen asti, ja luulen keksineeni syyn. 

Jos saan tutkailla paikkoja omassa rauhassani, tunnen olevani paremmin läsnä, kun joku ulkopuolinen (=äänioppaan ääni) ei tunkeudu koko ajan maailmaani ja riko kokemustani. Minulle on tärkeämpää olla, kokea ja tuntea; ei ajatella ja ymmärtää. En pidä siitä, miten kaikki pitää nykyään sanallistaa, jotta kokemuksesta tulisi hyväksytty ja salonkikelpoinen. Toki monet asiat jäävät selitystä vaille ilman ääniopasta, mutta se on minusta hyvin pieni paha verrattuna äänioppaan väkivaltaiseen tungetteluun. Ääniopas tekee minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Kaikenlaisia ongelmia sitä ihmisellä onkin.   

Etsiessämme isoa Rimi-hypermarkettia törmäsimme erikoiseen autotalliin nimeltään Super Garage. 

Lähikuvaa koristeista.

Olisi kiva tietää, mikä tarina tämänkin autotallin taustalla on.

Ajelimme takaisin Narva-Jõesuuhun jokea ja rajaa myötäilevää tietä pitkin ja näimme tien vieressä valtavan hautausmaan, jota piti pysähtyä tutkimaan. Olemme tykänneet ystäväni kanssa kierrellä hautausmailla jo ihan lapsesta asti, eikä kiinnostus ole hävinnyt vuosien varrella mihinkään. 

Viron hautausmaat ovat yleensä hyvin viehättäviä, sillä virolaiset pitävät haudoista ja hautausmaista todella hyvää huolta. Virolaiset ovat pihaihmisiä muutenkin, ja pihat ovat Virossa yleensä aivan viimeisen päälle hoidettuja. 

Haudoille oli tuotu penkkejä, jotta haudoilla olisi mukavampi istuskella.

Venäläisyys ja venäjän kieli olivat Narvassa ja Narva-Jõesuussa hyvin vahvasti läsnä. Ruokalistat olivat venäjäksi ja viroksi, eivätkä jotkut myyjät osanneet viroa lainkaan. Googlen kääntäjä oli meillä kovassa käytössä, ja saimme aikaan monta hupaisaa tilannetta touhutessamme kääntäjän kanssa. 😅 

Seuraavana aamuna oli aika jättää Viron koilliskulma taakse ja lähteä ajelemaan kohti Peipsijärveä. 

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Pühtitsan nunnaluostari, jossa olin käynyt myös vuonna 2018. Kyseinen luostari on minusta niin ihastuttava paikka, että siellä voisi käydä vaikka joka viikko. 

Pään peittäminen unohtui taas, mutta tästä olisi saanut lainahuiveja ja -hameita. 

Minä tosin olisin vetänyt päähäni mieluummin vaikka kangaskassin kuin lainannut tuosta huivia (koska syyhy ja muut syöpäläiset 🫣). 

Pühtitsan luostari (viralliselta nimeltään Pühtitsan jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari) on perustettu vuonna 1891, ja se on ainoa Virossa toimiva ortodoksinen nunnaluostari. Luostarin syntyyn liittyy kiinnostava tarina (Ylen sivuilta): 

"Kerrotaan, että paimen näki tammen luona aamuvarhaisella valoa hohtavan naishahmon. Hän näki sen myös lähellä läheistä lähdettä. 

Mies haki kyläläiset katsomaan näkyä, ja he löysivät tammen alta vanhan ikonin. Jumalanäidin nukkumista kuvaava ikoni on yhä luostarin suurin aarre. 

Ikonin löytymisen kunniaksi asukkaat rakensivat mäelle kappelin. Venäjän ortodoksikirkko päätti, että paikka on pyhä ja alkoi rakentaa Jumalanäidin nukkumisen nunnaluostaria vuonna 1891." 

Nykyään luostarissa asuu noin 160 nunnaa, jotka hoitavat kaikki luostarin työt restauroinnista peltotöihin ja halonhakkuusta ikonimaalaukseen. Luostarin kasvit kukoistavat, rakennukset ovat kuin eilen remontoituja, ja alueella henkii tunnelma, jota on vaikea kuvailla. 

Rollaattorien suuri määrä pisti silmään. Pohdin, mikä mahtaa olla nunnien keski-ikä, ja tekoäly tiesi kertoa, että se on 60 vuotta. Mahtaakohan luostari houkuttaa enää nuoria naisia, ja mikä mahtaa olla luostarin kohtalo joskus vuosikymmenien päästä? 

Luostarin lähellä on pyhä lähde, püha allikas – se sama, jolla paimen näki aikoinaan valoa hohtavan naishahmon. Lähteen vettä pidetään parantavana, ja lähde on hyvin suosittu vedenhakupaikka. Paikalle saavutaan isoin kanisterein, jotka täytetään pyhän lähteen vedellä. 

Mekin olimme ottaneet mukaan pari tyhjää pulloa, jotka täytimme. Lähteen vesi oli hyvää ja raikasta – ja kylmää!

Lähteellä on myös pieni uimapaikka, jossa voi kastautua pyhän lähteen vedessä. Uimapaikka on piilossa kopin seinien suojassa, ja sisälle mennään kukin vuorollaan. Myös uimapaikka on suosittu, ja paikalla oli oikein jonoa. 

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa ihana Peipsijärvi ja Kauksin ranta, joka on Viron pisin hiekkaranta. Narva-Jõesuussahan oli Viron pisin merihiekkaranta, mutta Kauksin ranta on vielä sitäkin pidempi. Päivä oli poikkeuksellisen lämmin – suorastaan kuuma – joten järven ranta tuntui oikein houkuttelevalta ajatukselta.  

Peipsijärvi on Euroopan viidenneksi suurin järvi, jota voisi rannalta katsottuna erehtyä luulemaan mereksi. 

Olin käynyt vuonna 2018 hieman patikoimassa Kauksin maisemissa, ja hämmästelin nyt, miten paljon paikka oli muuttunut kahdeksassa vuodessa. Ranta-alueelle oli tullut runsaasti erilaisia palveluita, kuten Kauksin rantakeskus, myyntikojuja, wc-tilat, näköalatasanteita ja paljon muuta. 

Rantakeskus.

Jääkahvi oli superhyvää!

SUP-lautojen vuokrausautomaatti.

Parasta Kauksissa oli kuitenkin ranta. 

Peipsijärven vesi tuntui uimalämpöiseltä ainakin kädellä kokeilemalla, mutta en käynyt tälläkään kertaa uimassa. Kuten olen monesti kertonutkin, en tykkää luonnonvesissä uimisesta, ja yleensä kastaudun pikaisesti vain silloin, jos on aivan pakko, eli jos rannalla on niin kuuma, että siinä ei pysty muuten olemaan. En tykkää myöskään vaatteiden vaihtamisesta rannalla enkä märkien vaatteiden kuljettelusta automatkoilla. 

Ostimme ukkelin kanssa keväällä tuommoiset taitettavat tuolit autotuoleiksi, jotka kulkevat koko ajan autossa mukana. On tosi kiva, kun voi napata autosta tuolit mukaan esimerkiksi juuri rannalle, eikä tarvitse istua maassa – tai vaihtoehtoisesti etsiä jostakin istumapaikkaa. Pitäisi ehkä investoida vielä pöytäänkin, niin saisi jääkahvit ja sen semmoiset näppärästi käden ulottuville. T. nimimerkki "Mukavuudenhaluinen keski-ikäinen matkailee". 🤣

Tarkoitus oli ajella seuraavaksi Mustveehen, mutta katselin Google Mapsista, että koko Mustveen alue oli suljettu autoliikenteeltä. Kävi ilmi, että Mustveessä oli meneillään vuosittaiset kaupunkipäivät, joille mekin päädyimme.

Peipsijärven rantaa Mustveessä.

Matkalla näimme runsaasti tienvarsimyymälöitä, jotka mainostivat myyvänsä suitsukalaa eli savukalaa. Peipsijärven kalahan on hyvin tunnettua, ja tärkeimmät saalislajit ovat kuha ja ahven, jotka muodostavat yli 60 prosenttia kokonaissaaliista. 

Mustveen kaupunkipäivät näyttivät hyvin monipuoliselta tapahtumalta. 

Torialueella oli myynnissä kaikenlaista. 

Rannassa oli juuri päättynyt jokin urheilukilpailu, ja luulin ensin, että kyseessä oli hyrox-kisa, kun välineistö (mm. SkiErg-hiihtolaite, kelkka ja kahvakuulat) viittasi siihen. Rannalla makaavat nuket ja läjässä olleet palomiesten tms. puvut kuitenkin sekoittivat pakkaa, ja tapahtuma jäi arvoitukseksi. 

Mustveen kaupunkipäivien mainos Mustveen sivuilta. 

Ostin kaupunkipäiviltä hatun. Taitaa olla hieman hikinen naama. 🤣

Päivän viimeinen kohteemme ennen Tarttoa oli Alatskiven linna, joka on ehkä kaunein linna, jonka olen nähnyt. 

Tämäkin linna oli entisöity komeasti.

Laitan linnasta vain muutaman kuvan, mutta jos linna kiinnostaa enemmän, käy lukaisemassa vanha postaukseni vuodelta 2023 (täällä). Ajelimme tuolloin Peipsijärven rantoja äidin kanssa ja lähestyimme Alatskiveä etelästä päin. Koska oli elokuu, Peipsijärven kuuluisat sipulit oli nostettu pelloilta myyntiin, ja tienvarret olivat täynnä sipulikauppiaita. 

Alatskiven linnassa voi myös majoittautua, ja huoneet näyttävät ainakin kuvissa oikein kotoisilta räsymattoineen (kuvat Booking.comin sivuilta).

Kahden hengen huone.

Sviitti.

Söimme hyvin myöhäisen lounaan Mõisa Talli Pubissa, joka oli havaittu hyväksi jo vuonna 2023, eikä ruoka pettänyt tälläkään kertaa. 

Peipsijärven kalasta valmistettu kalakeitto oli äärimmäisen maukasta– ja tulikuumaa, kuten keiton kuuluu ollakin. 

Mõisa Talli Pub. 

Meillä oli aikaa Tartossa vain yksi ilta, sillä seuraavana aamuna piti lähteä ajelemaan kohti Tallinnaa ja laivasatamaa, joten olin varannut hotellihuoneen ihan vanhankaupungin keskustasta, jotta mielenkiintoisimmat kohteet olisivat kävelymatkan päässä. 

Hurjat ukkossateet panivat kuitenkin suunnitelmamme uusiksi, ja vanhakaupunki jäi näkemättä. Minähän olen nähnyt Tarton vanhaakaupunkia yhden elämän tarpeiksi, kun vietin Tartossa viime keväänä viisi päivää, mutta olisi ollut kiva näyttää Tarttoa ystävällenikin. 

Kun sade taukosi hetkeksi, pääsimme livahtamaan autoon ja ajamaan Lõunakeskukseen, joka on Tarton suurin ostoskeskus. 

Kuvittelin, että pääsisimme parkkihallista ostoskeskukseen näppärästi kuivin jaloin, mutta toisin kävi. 🤣

Videolla näkyy myös, kuinka ostoskeskukseen saapuu perhe, joka on pukeutunut roskapusseihin ja jätesäkkeihin. 😅  

Ilmaisia kirjoja Lõunakeskuksessa. Kiva idea!

Seuraavana aamuna ei ollut aikaa juuri muuhun kuin ajella Tallinnaan, mutta ehdimme sentään pysähtymään pikaisesti Põltsamaan linnassa, jota on alettu restauroida.

Linnan vieressä oli Nikolauksen kirkko.

Ajelimme takaisin Tallinnaan, ja matka oli tullut päätökseensä. 

Suomi-poijjaat Tallinnassa. 

Nauratti, kun zoomasin Suomi-poikien autoa ja bongasin sen kyljestä tekstin "ei riemulla rajaa, kun rengas palaa". 🤣 Näinhän se vähän on. 

Kiitos matkaseurasta – sekä ystävälleni että teille lukijoille!