Karhu sämpylän välissä

Hautakivet ovat pyörineet Kukkapillin viimeisimpänä postauksena niin pitkään, että nyt on saatava tilalle jotain muuta vaikka väkisin. Heitän tähän väliin taas pitkästä aikaa blogihaasteen, jonka kysymykset olen keksinyt tälläkin kertaa itse. Jospa tämä saisi aikaan myönteisen dominoefektin, ja kirjoitteluhaluni heräisivät taas. 

1. Miten hemmottelet itseäsi? 

Ensimmäiseksi mieleeni tulevat kylpylä ja saunat, vaikka kohdallani on monesti niin, että kylpylä tuntuu ajatuksena houkuttelevammalta kuin mitä se sitten todellisuudessa on. Jos menen uuteen kylpylään, kylpylä ei ehkä olekaan sellainen kuin olin mielessäni kuvitellut, tai sitten kylpylässä on liikaa ihmisiä, ja rentouttava hemmotteluhetki kaatuu siihen.

Kylpylä tuli mieleeni myös viime kuussa, kun mietin, miten hemmottelisin itseäni syntymäpäiväni kunniaksi. Olisin halunnut lähteä yhdeksi tai kahdeksi yöksi Holiday Club Vierumäelle, mutta luettuani paikan arvosteluja tulin toisiin ajatuksiin. Vierumäki oli saanut niin paljon kielteistä palautetta asioista, jotka ovat itselleni tärkeitä, etten uskaltanutkaan lähteä sinne. Kaiken viimeisteli se, että joku kirjoitti arvostelussaan, että ei ole ihmekään, että Vierumäellä ei homma toimi, koska paikka on intialaisomistuksessa. Pikainen googletus paljasti, että paikan pääomistaja on tosiaan intialainen monialakonserni Mahindra & Mahindra. Siihen kariutuivat viimeisetkin haaveeni käydä Vierumäellä. 🫣

Päädyin lopulta päiväkäynnille vanhaan tuttuun Flamingoon. Tarkoitus oli käydä vain saunoissa ja lillua altaissa, mutta homma lähti laukalle, kun sain päähäni, että olisi kiva päästä johonkin hoitoonkin. Kävin kysymässä kylpylän hoitolan vastaanotosta, sattuisiko heillä olemaan mitään hoitoja saatavilla tyyliin nyt heti, ja pääsin kasvohoitoon. Tarjolla olisi ollut muutakin, mutta valitsin kasvohoidon, koska en ollut käynyt koskaan minkäänlaisessa kasvohoidossa ja olin aina haaveillut siitä.  

Tämä kuva ei ole kylläkään Flamingosta vaan Tallinnan-hotellistani viime syksyltä.

2. Mitä kivaa joku on sanonut tai tehnyt sinulle viime aikoina? 

Taannoin Intiassa olimme anopin kanssa yhtenä aamuna keittiössä, kun anoppi katsoi kasvojani epätavallisen pitkään. Kun anoppi avasi suunsa, ajattelin, että mitähän sieltä mahtaa olla tulossa. No sieltä tuli, että "mitä varten sinä oikein laitat sitä meikkiä, kun olet hyvä noinkin". 

3. Millainen matkailija olet? 

Olen aika perusmatkailija siinä suhteessa, että en kaipaa matkoillani mitään erikoisia ohjelmanumeroita, vaan minulle riittää ihan perussetti eli nähtävyydet ja maisemat, rantaelämä ja aurinko sekä ruoka ja drinkit. Olen semmoinen rento chillailija, joka tykkää myös pienestä luksuksesta. En voisi ikinä lähteä reppureissulle tai matkustaa kovin eksoottisiin kohteisiin, joissa palvelujen saatavuudesta ei ole varmuutta. Minusta lomalla pitää olla mahdollisimman mukavaa, enkä halua ottaa sitä riskiä, että joutuisin tinkimään mahdollisesti jostain. Muunlaisia kokemuksiakin on vuosien varrella kertynyt, mutta nykyään haluan pelata varman päälle.

Toki asiaan vaikuttaa myös se, olenko matkalla jonkun kanssa vai yksin. Yksin matkaillessani matkakohteet sekä käyntipaikat ovat omintakeisempia, ja myös liikunnallisuus on vahvemmin läsnä. Omintakeisella tarkoitan siis nyt vaikkapa hylättyä sukellusvenetukikohtaa (täällä) tai hylättyä kaivoskaupunkia (täällä). Miten nyt alkoikin tehdä taas mieli Viroon! Viron-kaipuu ei tosin ole mitenkään yllättävä tunne, vaan tämä on jokakeväinen ongelma. 🤭 Mukavuuksista en tingi yksin matkustaessanikaan, mutta yksin matkaillessani yöpymispaikkani on useammin huoneisto kuin hotellihuone, koska tykkään vapaudesta ja tilasta.  

Tykkäisin lähteä matkalle hyvin spontaanisti (tyyliin seuraavana päivänä), mutta hintojen ja saatavuuden puolesta tämä ei ole valitettavasti useinkaan mahdollista. Näin spontaani matkailu sotisi myös suunnitelmallisuuttani vastaan, sillä selvitän mielelläni mahdolliset käyntipaikat ja nähtävyydet jo etukäteen, jottei niiden etsimiseen tarvitse kuluttaa aikaa enää lomakohteessa. Myös pakkaaminen tulee suorittaa huolella ja taiten, ja tavaralistan laatiminen aloitetaan hyvissä ajoin ennen matkaa, jottei mikään vain unohdu matkasta ja jotta saan otettua mukaan mahdollisimman paljon kaikkea turhaa. 🤣 

Malagassa vuonna 2021. 

 

4. Mikä kodissasi on parasta? 

Olen sanonut puoliksi vitsillä, että jos toisella puolella on Prisma ja toisella kuntosali, niin mitäpä muuta sitä ihminen voisi kaivata. Vastaan siis sijainti. Kuntosali on tien toisella puolella, ja sinne pääsee noin minuutissa. Näin lyhyt matka salille on minulle parasta arjen luksusta, ja Intia-keikan muunlaisten kokemusten jälkeen arvostan salin läheisyyttä vieläkin enemmän. 

Prismaan on kolmen minuutin kävelymatka (jos kävelee ripeästi), ja myös muut palvelut ovat lyhyen kävelymatkan päässä (uimahalli, leffateatteri, terveyspalvelut, vaatekaupat, intialainen ruokakauppa jne). Asuntommekin on ihan jees muttei mitenkään täydellinen, mutta kaikkea ei voi saada. Olen valmis tinkimään monesta asiasta, jos saan asua kuntosalin vieressä. 

5. Ketä haluaisit kiittää? 

Haluaisin kiittää ukkelia siitä, että hän on sietänyt minua kaikki nämä vuodet. En ole ollut todellakaan mikään helppo kumppani, ja varsinkin seurustelun alkuaikoina (siis 1900-luvun viimeisinä vuosina 🫣) olin hyvin hankala ihminen. Suurin ongelmani oli se, että kaiken olisi pitänyt tapahtua niin kuin minä halusin, ja jos en saanut tahtoani läpi, alkoi paskamyrsky. 

Ukkeli on pysynyt vierelläni ja saanut vuosien saatossa seurata, kuinka pahimmat särmäni ovat hioutuneet pois. Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa ihan jo senkin takia, että käyttäytymiseni on tuskastuttanut ja hämmentänyt itseänikin. Kontrollointihaluni takana oli epävarmuutta ja pelkoa: yritin määrätä kaikesta, jotta välttyisin sellaisilta tilanteilta, joissa saattaisin kokea itseni epävarmaksi tai epämukavaksi. Valitettava totuus on kuitenkin se, että mitä enemmän yrittää pysyä omalla mukavuus- ja turva-alueellaan, sitä kapeammaksi alue kutistuu ja sitä pienemmät mahdollisuudet on päästä itse rakentamastaan vankilasta koskaan pois. 

6. Mikä naurattaa? 

Tilannekomiikka ja oivaltavat sutkautukset. Ihailen estottomia ihmisiä, jotka eivät ota itseään liian vakavasti ja jotka uskaltavat heittäytyä – välittämättä siitä, miltä he toisten silmissä näyttävät. Tykästyin suuresti Suurmestarin viitoskaudella Pirjo Lonkaan, joka oli välillä todella hervoton ja minusta aivan omaa luokkaansa ohjelmassa.  

Myös omat hölmöilyni naurattavat, vaikka eivät aina välttämättä juuri siinä hetkessä. 🤭 Pari päivää sitten olin menossa Prismassa kahvihyllylle, mutta kyseisen käytävän päähän oli tuotu iso lavallinen hyllytettäviä tuotteita, enkä mahtunut menemään ostoskärryineni lavan ja hyllyn välistä. 

Tuosta raosta olisi pitänyt päästä tulemaan. 

Normaali ihminen olisi tietenkin lähtenyt kiertämään kahvihyllylle toista kautta, mutta minun ensimmäinen reaktioni oli se, että nyt raivataan esteet tieltä pois. Ei tässä ruveta mitään ylimääräisiä kierroksia tekemään, kun kerran kulkuväyläni on tukittu tällä lailla törkeästi ja epäinhimillisesti! Nostaisin tuon pahvilaatikon pois tieltä, sujahtaisin raosta kärryineni ja laittaisin laatikon takaisin paikoilleen. Ongelma ratkaistu!

Nostettuani laatikon sen alta paljastui kuitenkin pieni lava, joka olisi pitänyt myös siirtää tieltä pois. Nythän tämä meni ihan siirtelyhommiksi, tuumasin, ja peruin aikeeni. Nostin pahvilaatikon takaisin paikoilleen, mutta laatikkopa ei pysynytkään pystyssä vaan kaatui nokalleen maahan, ja sisällä olleet Dolce Gusto -pakkaukset levisivät iloisesti pitkin käytävää. Keräilin pakkauksia käytävältä posket punaisina ja mietin, että olipa taas hyvä idea.  

7. Jos voisit palkata henkilökuntaa, kenet palkkaisit? 

Palkkaisin kokin, joka kokkaisi eteläintialaista kotiruokaa. Ei haittaisi, vaikka kokki kävisi myös ostamassa intialaiset vihannekset. Oli taas todella outoa (ja vastenmielistä) palata lieden ääreen parin kuukauden tauon jälkeen. Kokkailin toki Intiassakin, mutta olin kuitenkin aina se kakkoskokki, eikä minun tarvinnut miettiä kaikkea alusta loppuun.

Voisin palkata myös autohemmon, joka hoitaisi kaikki auton huoltotoimenpiteet. Autoasioilla on tapana kasaantua, ja viime viikkoina on ollut ohjelmassa jarrunesteiden vaihto, tuulilasin kiveniskemän korjautus, renkaiden vaihto, ilmanpaineiden säätäminen, jälkikiristys sekä auton pesu ja sisäsiivous. 

Renkaiden jälkikiristys kiristää erityisesti hermoja, koska se pitää suorittaa 100–200 kilometriä renkaanvaihdon jälkeen. Eli juuri kun on päässyt rengasliikkeestä ulos, pitääkin kurvata sinne uudelleen. Skippasin muutamana vuotena koko jälkikiristyksen, kunnes satuin viime vuonna pohtimaan asiaa rengasliikkeen ukolle. Mies sanoi, että renkaat kannattaa ihan ehdottomasti käydä jälkikiristyttämässä. Heillä oli kuulemma käynyt juuri asiakas, jonka rengas oli ollut niin löysällä, että sillä ei olisi enää monta kilometriä ajeltu. Pultin ja renkaan väliin saattaa kuulemma jäädä joskus kivenmuru, joka pikkuhiljaa löysyttää pulttia ajossa, ja rengas saattaa lopulta jopa irrota. Irtoava rengas ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta, joten sain uutta motivaatiota puuhaan. 

8. Mikä on vetänyt sinua viime aikoina puoleensa? 

Sänky. 😅 On vaikea uskoa, että minä, entinen ongelmanukkuja, tykkään nykyään nukkumisesta, eikä minulla ole mitään ongelmia nukahtamisen kanssa. Suurin syy tähän on tietysti se, että opin tyhjentämään pääni ja lopettamaan ajattelemisen nukkumaan käydessäni, mutta varmasti myös liikunta tukee nukkumista paremmin, kun en vedä itseäni joka treenissä enää ihan piippuun. 

Unirytminikin on palautunut Intian jälkeen taas samanlaiseksi kuin se oli ennen matkaa, eli menen nukkumaan puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä ja herään neljän aikoihin. Intiassa en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin käynyt nukkumaan tai varsinkaan herännyt noin aikaisin, vaan sekä nukahtamiseni että heräämiseni siirtyivät aikaeron verran (= kolme ja puoli tuntia) myöhäisemmiksi. Tämä on kai luontainen unirytmini, enkä kerta kaikkiaan pysty nukkumaan kuin korkeintaan puoli viiteen tai jaksa sinnitellä valveilla paljon yli iltayhdeksän. Joskus kieltämättä harmittaa, että illalla alkaa väsyttää niin aikaisin, mutta toisaalta on ihana herätä aamulla aikaisin. Salipäivinä olen jo viideltä salilla, ja aamut ovat minulle muutenkin terävintä aikaa.

Viime yönä näin unta, että löysin käsilaukustani sämpylän, jonka välissä oli kurkkua, tomaattia, juustoa, porkkanaa – ja Pikkis. Ukkeli oli piilottanut Pikkiksen sämpylän väliin ja leikannut siltä toisen kädenkin irti. Pikkis oli värjäytynyt porkkanasta oranssiksi, ja olin ihan kauhuissani. 🫣

9. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

Mielialani on nykyään sillä lailla paremmin omassa hallinnassani, etten tarvitse mitään ulkoapäin tulevaa asiaa tekemään minua hyväntuuliseksi. Vastaavasti kielteiset ärsykkeet saavat minut entistä harvemmin huonolle tuulelle. Toki kivat asiat ovat edelleen kivoja, mutta mielentilani ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä.  

Olin aiemmin melkoinen tuuliviiri, ja mielialani vaihtelivat rajusti päivittäisten tapahtumien mukaan. Kun tapahtui jotain kivaa, olin seitsemännessä taivaassa, mutta kun kivan tapahtuman aiheuttama huuma oli haihtunut, elämä tuntuikin äkkiä synkältä ja tyhjältä. Olin kuin huumeriippuvainen, joka etsi koko ajan seuraavaa euforiapiikkiä toivoen, että euforia kestäisi tällä kertaa ikuisesti.

Ongelma on kuitenkin se, että elämässä mikään ei ole pysyvää – ei euforia eikä toisaalta alin alhokaan – ja jos jahtaa ikuista onnea, saa pettyä pahan kerran. Elämän tarkoitus ei ole tehdä meitä onnelliseksi vaan haastaa meitä jatkuvasti. Tämän kun sisäistää, eläminen helpottuu huomattavasti, ja vastoinkäymiset on helpompi hyväksyä osaksi elämää. Jos antaa ulkoisten tapahtumien vaikuttaa mielialaansa, on jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa, mikä on äärimmäisen kuluttavaa.  

Vastaukseni kysymykseen on siis tämä: kaikki ja ei mikään. 

10.Millaisia ajatuksia kevät sinussa herättää? 

Minulle tulee aina keväisin hirveä into siivota ja karsia tavaroita. Tänä keväänä into on ollut kuitenkin tavallista laimeampi, sillä tein viime keväänä niin perusteellisen karsimisoperaation, että karsittavaa ei hirveästi enää ole. Toki aina löytyy jotakin kierrätykseen vietävää, joten enköhän minä taas aktivoidu ja käy ainakin varastokopin laatikot läpi. Nyt kun katselin laatikoiden sisältöjä (minulla on siis luetteloitu varastokopin laatikoiden sisältö Exceliin 🤭), niin löytyisihän sieltä vielä vaikka mitä karsittavaa, mm. kaksi riisinkeitintä, juomalaseja, palapelimatto, kirjoja, kenkiä...

Vaatekaapit pitää käydä myös läpi joka kevät, koska on saatava kesävaatteet esille ja talvivaatteet laatikoihin. Uusia vaatteitakin olisi kiva saada, mutta kaupoissa myytävät vaatteet ovat nykyään jotenkin ihan omituisia, ja kaikissa on jotain vikaa. 

Kävin yhtenä päivänä sovittelemassa vaatteita Isossa Omenassa ja ihmettelin jälleen kerran, miten kaupat eivät edelleenkään tajua sitä, miten iso merkitys sovituskopilla on asiakkaan ostopäätökselle. Sovituskoppien pitäisi olla tarpeeksi suuria, jotta vaatetta voi tarkastella peilistä riittävän välimatkan päästä. Jos peili on puolen metrin päässä ja valo tulee suoraan ylhäältä, vaate kuin vaate näyttää ainakin minun päälläni karmealta, enkä taatusti osta mitään. Tilavammassa sovituskopissa ja paremmassa valaistuksessa vaate saattaisi näyttää ihan toisenlaiselta ja lähtisi kaupasta ehkä kotiinkin. Miksi ihmeessä sovituskopit ovat siis edelleen pieniä ja ankeita koppeja, joissa ei ole aina edes jakkaraa tai toista peiliä?

Ison Omenan Kappahl oli muuttanut uusiin tiloihin, ja kaupan koko oli kasvanut, mutta sovituskopit olivat suorastaan vitsi. Meinasin viedä sovitukseen nappaamani puseron takaisin hyllyyn, kun näin, millaisessa "kopissa" vaatteita oli tarkoitus sovittaa.

Toivon todella, että tämä on jokin väliaikaisratkaisu, ja kauppaan on tulossa kunnolliset sovituskopit.

Keväässä on myös se kiva puoli, että maailma avartuu, kun pystyy oleskelemaan taas ulkona. Pääsee patikoimaan, istuskelemaan terassille, rannalle, puistoihin tai kiipeilemään kallioille. En tee yleensä mitään bucket list -juttuja asioista, jotka pitää tehdä tai kokea, mutta nyt mietin, pitäisikö kirjoittaa jonkinlainen lista kesää varten. 

Yleisesti ottaen minulla on tänä keväänä hyvin positiivinen fiilis, ja elämä tuntuu kaikin puolin mukavalta.  

Bonuskysymys: Jos olisit auto etkä pääsisi katsastuksesta läpi, mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy?

Liian korkeat pakokaasupäästöt; jäykät ja joustamattomat iskunvaimentimet sekä reikä polttoainetankissa (tai ainakin epäily siitä, koska polttoainetta kuluu niin paljon). 🤭

Mikäli innostuit haasteesta, nappaa haaste mukaasi (tai vastaa kysymyksiin vaikka kommenttikentässä)! 

Näkemisiin.

Hautakivien aatelia

Vuorossa olisi taas vaihteeksi hautausmaakeikka.

Kirjoittelin viime syksynä (täällä) käynnistäni Savonlinnan Talvisalon hautausmaalla ja ihmettelin silloin sitä, miten moneen hautakiveen oli kirjoitettu vainajan ammatti. Jäin postauksen jälkeen pohtimaan sitä, mahtaako pääkaupunkiseudun hautausmaiden hautakivissäkin olla ammatteja, vai onko kyseessä vain jokin paikallinen tapa laittaa ammatit näkyville. Oli siis lähdettävä tekemään empiiristä tutkimusta, ja päädyin Espoon kirkon hautausmaalle, joka on Espoon vanhin hautausmaa. 

Hautausmaan parkkipaikalla minua oli vastassa mustarastas. 

Mustarastas on varma kevään merkki – ja melkeinpä meikäläisen lempilintu. Mustarastaan laulelussa on jotain tavattoman lohdullista. ❤️

Mustarastaasta tuli mieleeni Intian Lintunen. Kysyin ukkelilta viime viikonloppuna, vieläkö lintu on parvekkeella, ja siellä se kuulemma oli edelleen pesässään. 

Nyt ukkelikin on palannut Suomeen, joten en saa enää lintupäivityksiä, mutta ehkä on tullut jo aikakin jättää hyvästit Lintuselle.

Espoon tuomiokirkko. 

Tuomiokirkon pihalla oleva kyltti väitti tuomiokirkon olevan pääkaupunkiseudun vanhin säilynyt rakennus, vaikka olin luullut sen olevan Pyhän Laurin kirkko Vantaalla. Aika erikoinen väite, sillä Pyhän Laurin kirkko on valmistunut 1450-luvulla, kun taas Espoon tuomiokirkon vanhimmat osat ovat peräisin (samaisen kyltin mukaan) 1480-luvulta. Tuomiokirkko on remontissa jouluun 2027 asti, joten en päässyt pällistelemään sitä sisältä. Mutta hautojahan minä olin tullut tänne katselemaankin. 

Ensivaikutelma oli se, että ammatteja oli hautakivissä vähänlaisesti, ja nekin vähäiset olivat enimmäkseen ruotsiksi.  

Joitakin suomenkielisiä ammattejakin löytyi. 

Ammattien sijaan joissakin hautakivissä luki, mitä sukua vainajat olivat keskenään, mikä oli mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Sisarukset Amalia ja Sofia.

Serkukset Martin ja Wiljam.

Serkukset kuolivat samana päivänä ja huomattavan nuorina, 21- ja 19-vuotiaina. Jos pitäisi arvata kuolinsyy, veikkaisin hukkumista. 

"Sinulla oli kultainen sydän." 🥲

Äiti-Lundell eli vain vajaan vuoden tyttärensä syntymän jälkeen ja kuoli 22-vuotiaana. Ennen muinoin ihmiset saattoivat kuolla hyvinkin nuorina, mutta nykyään nuorena kuoleminen on onneksi harvinaista. 

Tämä hauta herkisti eikä vähiten nallejen takia. 

Nalleista tuli mieleeni, että kysyin kerran ukkelilta, että jos minusta aika jättäisi, huolehtisiko hän nalleista, ja hän lupasi tehdä sen. Tosin saattaisi olla, että nallejen jatkuva näkeminen vain pahentaisi ukkelin surua, joten siinä mielessä voisi olla parempi ottaa nallet mukaani roviolle. 

Minä haluaisin selvittää kaikki kuolemaan liittyvät käytännön asiat selviksi jo etukäteen, koska fakta on se, että kukaan ei jää tänne ikuisesti pyörimään, vaan meille kaikille tulee lähtö ennemmin tai myöhemmin. Minusta tuntuisi kauhealta ruveta miettimään surun keskellä sellaisia  käytännön asioita, jotka olisi voinut selvittää toisen kanssa vielä tämän eläessä. Kuolemaan liittyviä käytännön asioita on joka tapauksessa valtava määrä, joten kaikki mahdollinen pitäisi tehdä etukäteen selväksi. Ukkeli kuitenkin torppaa keskusteluyritykseni heti alkuunsa, sillä aihe on hänelle selkeästikin kiusallinen. En tiedä, miten saisin asian puheeksi, kun eihän toista voi pakottaakaan keskustelemaan kuolemasta. En pystynyt itsekään vielä jokin aika sitten edes ajattelemaan kuolemaa, saati sitten puhumaan siitä, ja olisi ollut aika tuskastuttavaa, jos joku olisi pakottanut keskustelemaan aiheesta.

Mielenkiintoisin piirre Espoon kirkon hautausmaalla oli minusta se, miten paljon siellä oli erikoisia ja tavallisuudesta poikkeavia hautakiviä. En ole nähnyt millään suomalaisella hautausmaalla näin paljon vaihtelua kivien muodossa ja koossa. 

Tämä oli minusta hauska – jos nyt hautakivestä voi näin sanoa. 🫣

Hautakivi voi olla upotettu maahankin. Eipä ole tullut aiemmin mieleeni.

Tiedätte varmaan, miten käy, kun kävelee metsässä ja etsii kantarelleja: kaikki keltainen alkaa näyttää lopulta kantarelleilta. Minulle kävi nyt hautausmaalla niin, että kaikki alkoi näyttää hautakiviltä. 🤣

Aika erikoinen hautakivi. 

Tykkäsin siitä, että hautakiviä oli ryhmitelty muutenkin kuin tiukkoihin riveihin. 

Uurnalehto (arvatenkin). 

Tykkäsin myös uurnalehdon laattojen omaperäisestä asettelusta. 

Kevät on tullut hautausmaallekin. 

Viimeiseksi vielä Korsikan rallissa vuonna 1986 menehtyneen Henri Toivosen hauta.

Elämäniloa! ❤️

Suomi-ajatuksia

Kun palaan pidemmän ulkomailla olon jälkeen takaisin Suomeen, pystyn tarkastelemaan Suomea ja omia ajatuksiani hetken aikaa jotenkin objektiivisemmin. Näen selvemmin ne asiat, jotka täällä ilahduttavat ja jotka ovat mieleeni, mutta huomaan myös ne asiat, joista en suuremmin pidä. Tämän viimeisimmän, reilun parin kuukauden mittaisen, matkan jälkeen mieleeni tuli seuraavanlaisia asioita. 

Ensimmäiseksi asioita, jotka Suomessa ilahduttavat.  

Viileys

Toki jos olisin palannut Suomeen heinäkuun helteillä, tilanne olisi toinen, mutta nyt maaliskuun lopulla vastassa oli ihana viileys. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että kun avaan parvekkeen oven, vastassa on rapsakka kevät, ja sisään alkaa tulvia välittömästi viileää ilmaa. Totuin Intiassa painostavaan lämpöön ja hikoiluun, joka alkoi heti, kun sammutin aamulla ilmastointilaitteen ja astuin makuuhuoneesta ulos. Totuin myös siihen, että kun menin illalla puoli seitsemän aikaan lenkille, oli vielä 32 astetta lämmintä, ja lippis ja alusvaatteet kastuivat aina hiestä märiksi. En edes muistanut, miten ihanalta viileä ilma tuntuu, ennen kuin palasin Suomeen ja pääsin taas nauttimaan viileydestä. 

Ensimmäiset leskenlehdet! (22.3.2026)

Puhdas ja hyvänmakuinen hanavesi

Kaiken lisäksi hanasta tuleva vesi on myös tähän vuodenaikaan jääkylmää, mikä on ihanaa! Ukkeli on kieltänyt minua juomasta anoppilan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä, koska vedestä ei kuulemma tiedä, mitä se sisältää, eikä ukkeli juo itsekään muuta kuin pullovettä. Autonkuljettaja roudaakin meille aina säännöllisin väliajoin pullokeissejä, joissa on ehkä 12 tai 15 isoa vesipulloa. 

Luin jostain, että pullovettä ei pitäisi juoda kuin hätätapauksessa (mikromuovin takia), eikä missään nimessä ainakaan säännöllisesti joka päivä. Olin toki tiennyt aiemminkin, että mikromuovia kertyy muovipulloista elimistöön, mutta tällä kertaa uutinen kolahti erityisen syvälle varmasti sen takia, että satuimme olemaan Intiassa ja juomaan pullovettä päivittäin. Kaiken lisäksi olen varma siitä, että intialainen muovi on jotain ö-luokan muovia, josta irtoaa hiukkasia paljon enemmän kuin vaikkapa suomalaisista pulloista. Ajatus kehooni kertyvistä muovihiukkasista alkoi ahdistaa niin paljon, että rupesin juomaan vedenpuhdistimesta tulevaa vettä ukkelilta salaa. 🤭

Raikasta suomalaista hanavettä.

Laadukkaat paperituotteet

Tarkoitan nyt siis lähinnä talous- ja vessapaperia, jotka ovat Intiassa aivan kaameaa kuraa. Vessapaperi on niin ohutta, että kun yrittää aloittaa uutta rullaa, paperi hajoaa suikaleiksi, ennen kuin paperista saa irti kunnollisia paloja. Talouspaperi taas on niin kovaa, että jos paperia käyttää niistämiseen, se on sama kuin jos tunkisi nenänsä sirkkeliin. Olen vienyt joskus Intiaan mennessäni mukanani vessapaperia ja talouspaperia, mutta koska ne vievät matkalaukussa ikävästi tilaa, yritän käyttää nykyään intialaisia papereita. Siitä pidän kuitenkin aina huolen, että minulla on mukanani riittävä määrä suomalaisia nenäliinoja flunssan varalta. Intialaiset nenäliinat kun ovat nekin täysin luokattomia, eivätkä ne kestä edes yhtä kunnon niistämistä, kun räkä roiskuu jo sormille.   

Autoilun helppous

On niin mukavaa, kun voi olettaa, että kaikki osaavat (ainakin suurin piirtein) liikennesäännöt ja myös noudattavat niitä. Mitään kovin yllättäviä tilanteita ei tule Suomessa vastaan juuri koskaan, kun taas Intiassa jo pelkkä seitsemän minuutin ajomatka salille pitää sisällään varmasti ainakin parikymmentä riskitilannetta, kun joku koukkaa eteen tai porhaltaa ohi auton sivupeiliä hipoen. 

Parkkipaikkoja on saatavilla täällä ihanan paljon, ja hyvin harvoin tulee eteen sellainen tilanne, että parkkipaikkaa ei kerta kaikkiaan löydy. Hyderabadissa sain joka kerta hermoilla, löytyykö salin kellariparkista parkkipaikka vai ei, ja pari kertaa päädyin maksamaan sata rupiaa parkkihallin vartijalle, joka järjesti minulle erikoispaikan. Sen jälkeen mies rupesikin erityisen ystävälliseksi ja tuli avaamaan minulle aina ovenkin. 🫣 

Suomessa autoilu on niin helppoa, että se on suorastaan tylsää, ja siksi täällä pystyy katsomaan autoa ajaessa hyvin tv-ohjelmia kännykältä. Minulla on erikseen ns. auto-ohjelmat, joita katson pelkästään autolla ajaessani. Nämä ohjelmat eivät ole niin hyviä, että viitsisin oikein katsomalla katsoa niitä kotona telkkarin tai läppärin ruudulta (tyyliin Maajussille Morsian, Olet mitä syöt, Yökylässä Maria Veitola tai Sunnuntailounas). Parasta on, jos auto-ohjelmat ovat suomen- tai englanninkielisiä, jottei tarvitse seurata tekstitystä, sillä tekstityksen seuraaminen häiritsee ajamista ikävästi. Esimerkiksi Espanjan Temptation Island oli turhan haastava auto-ohjelma, sillä en osaa espanjaa kuitenkaan niin hyvin, etteikö pitäisi vilkaista aina välillä tekstityksiä. Kun kääntelin rattia, tekstitys jäi aina mutkissa ratin taakse ikävästi piiloon, ja sitten piti yrittää kuikuilla tekstiä ratin välistä. Tämä ei ole tietenkään kovin viisasta ajokäyttäytymistä ja kuuluu luultavasti kategoriaan "asioita, joita ei kannattaisi kertoa blogissa". 🤣

Temptation Island Suomi.

Joskus tosin käy niin, että auto-ohjelma osoittautuukin niin hyväksi, että se saa ylennyksen auto-ohjelmatasolta, ja siitä tulee kotona katsottava ohjelma. Suurmestari on esimerkiksi sellainen. En ollut katsonut kyseistä ohjelmaa aiemmin, ja luulin, etten pitäisi siitä, mutta lopulta katsoin kaikki kaudet (pari viimeistä kautta oikein television kautta). 

Saan pukeutua niin kuin haluan

Eli suomeksi sanottuna: saan kulkea kotona lököverkkareissa, ylisuurissa t-paidoissa ja ilman rintaliivejä! Ei tarvitse koko ajan pelätä sitä, että joku tulee kylään, eikä tarvitse olla suurin piirtein edustuskelpoinen koko ajan. Sitä paitsi minullahan on Suomessa kotiovi kiinni, joten tulijat joutuvat soittamaan ovikelloa, eikä kukaan edes pääse sisään ilman minun lupaani. Eläköön, ihana epäsosiaalisuus!

Suomessa voi luottaa asioihin ja ihmisiin (ainakin pääsääntöisesti) 

Täällä voi luottaa ihmisten sanaan: luvatusta pidetään kiinni eikä ihmisiä yritetä tieten tahtoen vedättää tai suorastaan huijata. Suomessa voi kulkea kadulla rauhassa ilman että tarvitsee pelätä kulkukoiria, äkillisiä monttuja tai sitä, että tulee hengittäneeksi tien vieressä palavasta jätekasasta haitallisia aineita keuhkoihinsa. Täällä voi luottaa siihen, että ruoka ja juoma on turvallista, eikä tarvitse koko ajan epäillä kaikkea. 

Minulta jää Intiassa monta asiaa syömättä (varsinkin hedelmistä) sen takia, koska niissä saattaa olla ainakin anopin mukaan ties mitä myrkkyjä. Suomessa voi myös luottaa siihen, että kaikki toimii sillä lailla kuin pitää, ja elämä noudattaa selkeästi määriteltyjä rajoja, joita kaikki noudattavat. 

Saan syödä mitä haluan 

Koska en halua tehdä syömisestäni numeroa, sopeudun syömään anoppilassa sitä, mitä anoppi on päättänyt kunakin päivänä laittaa. Intialainen ruokavalio on lyhyesti sanottuna erittäin hiilihydraattipitoista, hyvin proteiiniköyhää ja usein myös rasvaista. Anoppilassa syödään enimmäkseen kasvisruokaa, ja vähäiset proteiinit tulevat lähinnä palkokasveista ja kananmunista, joita syödään ehkä pari kertaa viikossa (tyyliin muna per henkilö). Anoppilassa ei käytetä soijaa (jota en kyllä söisikään) eikä paneer-juustoa, joka ovat monelle muulle intialaiselle hyvä proteiininlähde. Palkokasvien osuuskin on päivittäisessä ruokavaliossa niin pieni, että palkokasvilla ei kateta kuin murto-osa proteiinintarpeesta. Valkoista riisiä sen sijaan syödään kahdesti, usein kolmestikin päivässä. Riisi on se, jolla vatsa täytetään, ja siihen päälle tulee sitten kaikki muu. Kasvikset ovat aina kypsennettyjä, eikä raakoja kasviksia syödä lainkaan (tuskin tarvitsee selittää, miksi). 

Sopeudun anoppilan ruokavalioon, koska kuten sanoin, se on helpointa. Suomeen palattuani olen ollut taas vähän järkyttynyt, kun olen miettinyt, millaisella ruokavaliolla olen elänyt viimeiset pari kuukautta. Salipäivinä tilasin sovelluksella kanaa, jota paistelin pannulla, tai sitten tein smoothieta Suomesta tuomastani proteiinijauheesta, mutta siitä huolimatta päivittäinen proteiininsaantini oli varmaankin naurettavan alhainen. Käytän Suomessa paljon raejuustoa ja rahkaa, ja niitähän ei saa Intiassa ollenkaan. Jos jotain samantapaista valmistetta saakin, siinä on jokin outo sivumaku ja koostumus, eikä sitä tee mieli syödä. 

En siis pysty sanoin kuvailemaan, miten onnellinen olin, kun pääsin Suomeen ja sain taas koostaa päivän ateriat täysin oman mieleni mukaan! Ensimmäinen salaattilautasellinen oli kuin pala taivasta, ja teki mieli itkeä, kun tuoreet kasvikset maistuivat niin hyviltä. 

Tosin on pakko sanoa sekin, että intialainen ruokavalio sopii jostain syystä vatsalleni paljon paremmin kuin suomalainen tapani syödä. En tiedä, onko syynä maito, ruisleipä, prosessoitu ruoka (lähinnä eineskeitto lounaalla ja kalkkunaleike leivän päällä) vai raa'at kasvikset, mutta jotakin näistä epäilen. Minulla on Suomessa jatkuvasti ilmavaivoja, ja vatsani turpoaa iltaan mennessä palloksi, mutta Intiassa minulla ei ole oikeastaan lainkaan tällaisia ongelmia. Epäilen eniten raakoja kasviksia, sillä ongelmat ovat pahimmillaan ison salaattiannoksen jälkeen. Täytyisi yrittää muuttaa ruokavaliotani jollakin lailla, mutten oikein tiedä, miten. 

Hajuttomuus ja puhtaus

Täällä eivät haise jätteet, järvivedet, viemärit, pakokaasut tai lehmänpaska, vaan kaikkialla on puhdasta ja hajutonta. Hajut ovat tuoreessa muistissa senkin takia, että viimeisinä päivinä anoppilan kulmilla ja varsin Durgam Cheruvun eteläkulmassa haisi kammottavalle, eikä asunnon ovia pystynyt pitämään auki lainkaan. Appiukon ystävä, joka asuu ihan järven vieressä, kertoi, että haju lähti vesihyasintin jäänteistä, jotka olivat jääneet veteen mätänemään. Kun ystävä oli soittanut kaupungille ja pyytänyt siivoamaan jätteet, kaupunki oli vastannut, että ei ole varaa. 🙄  

Loppuun vielä muutama epämiellyttäväksi kokemani asia Suomessa.

Hiljaisuus

Jos yläkerrasta ei kuulu tavanomaisia ääniä – lasten tömistelyä, ravaamista ja kiljumista – meillä on kotona hiirenhiljaista, eikä kuulu mitään. Ei siis kertakaikkiaan mitään. Ulkonakin on hiljaista ja rauhallista, ja kun katselen tätä maisemaa, tuntuu siltä kuin joku olisi painanut kaukosäätimen pysäytysnappulaa ja pysäyttänyt koko Suomen. Kaikki vaikuttaa jotenkin niin kuolleelta, että minusta tuntuu kuin minut olisi haudattu elävältä. Hiljaisuus tuntuu Intian jälkeen todella oudolta, jopa epämiellyttävältä, vaikka asian voisi luulla olevan päinvastoin. Voisi myös kuvitella, että minulla olisi Intiaan mennessäni ongelmia sopeutua meteliin, mutta sitä ongelmaa ei koskaan ole, vaan totun meluun heti. 

On todella outoa, että hiljaisuus häiritsee minua Suomeen palattuani näin paljon, sillä viihdyn kyllä hiljaisuudessa noin muuten. Tykkään olla suomalaisessa metsässä, jossa ei nyt mitään varsinaista torimeininkiä ole, tai kasata palapelejä, jolloin seuranani on vain omat ajatukseni. Minun pitäisi olla siis tottunut hiljaisuuteen. Siitä huolimatta tämä pysähtyneisyyden tunne yllättää joka kerta. Miten täällä voi olla näin kuollutta? Missä ovat kaikki ihmiset? Missä on kaikki elämä?

Olen yrittänyt miettiä, miksi hiljaisuus ärsyttää ja ahdistaa, ja paras arvaukseni on se, että melun ja härdellin keskellä tunnen olevani itsekin jotenkin paljon enemmän elossa. Menetän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä osan vireydestäni, ja minustakin tulee hiljainen, taantunut ja vetäytyvä. En tykkää siitä yhtään. 

Toisaalta on myös pakko myöntää, että kun kotiinpaluusta on kulunut kohta viikko, hiljaisuudesta on alkanut löytyä myös miellyttäviä puolia. Oli ihana meditoida tänäkin aamuna, kun oli ihan hiirenhiljaista. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut koko sieluuni. Ensimmäiset päivät hiljaisuuden kanssa ovat kuitenkin aina vaikeita, mutta sitten alkaa löytyä se metsän keskellä kasvanut suomalainen, joka nauttii rauhasta. 

Outo negatiivinen ilmapiiri

Suomessa on aistittavissa minusta ihan omanlaisensa tunnelma, joka leijuu kaiken yllä. Tunnelmaa on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta ensimmäisiä mieleen tulevia sanoja ovat jonkinlainen kireys tai kyräily. Tuntuu siltä kuin suomalaiset tarkastelisivat asioita negatiivisuuden kautta ja haluaisivat koko ajan löytää kaikesta jotain kielteistä, jotta voisimme sitten paheksua sitä ja tuntea itsemme sitä kautta pikkuisen paremmiksi kuin muut. Suomessa vallitsee minusta sellainen yleisen paheksunnan ilmapiiri. Pitää koko ajan paheksua jotain, ja toisten onnistumisista on vaikea iloita, koska onnistuminen ei osunut omalle kohdalle. 

Täällä kiinnitetään hirveästi huomiota huvittavan pieniin asioihin, ja niistä tehdään iso numero. Ikään kuin monet ihmiset suorastaan eläisivät sillä, että saavat päivitellä jonkun toisen tekemisiä. Mediat nostavat milloin kenetkin tikun nokkaan, ja sitten tämä ihminen ja hänen toimintansa lynkataan yhteistuumin. Virheitä ei suvaita, mutta silloin jos joku niitä tekee, niistä iloitaan salaa: löytyipä taas uusi kohde, josta saa olla taas jotain mieltä ja johon purkaa omaa pahaa oloaan. 

Ehkä kaikki tämä selittyykin sillä, että olemme niin sanotusti maailman onnellisin kansa. Ehkä meillä on Suomessa niin vähän vakavia ja perustavanlaatuisia ongelmia – kuten sotiminen, korruptio, turvattomuus, epätasa-arvo – että "ongelmia" pitää kehitellä muilla tavoin. Ehkä suomalainen ei osaa eikä uskalla olla tyytyväinen ja onnellinen, koska onnihan voidaan ottaa hetkessä pois. On parempi olla koko ajan pikkuisen varuillaan, valittaa ja vahtia muiden tekemisiä, jottei tarvitsisi keskittyä omaan elämäänsä ja yrittää parantaa sitä.