Meinasin kirjoittaa, että minulle on vahvistunut viime päivinä ja viikkoina tunne siitä, että minulla ei ole blogille enää mitään annettavaa ja että on tullut minun aikani poistua blogistaniasta. Koska en ole kuitenkaan ihan satavarma siitä, että en tulee koskaan enää palaamaan blogin pariin, otan ehkä vain aikalisän ja palaan kirjoittelemaan, jos/kun siltä tuntuu. Asiaan ei liity mitään suurempaa dramatiikkaa, mutta elämässä on nyt niin paljon kaikenlaista, että en jaksa, eikä paljon kiinnostakaan.
Jos nyt kävisi kuitenkin niin, että tämä jää viimeiseksi postauksekseni, kiitän sydämestäni kaikkia teitä ihania lukijoita, jotka olette jaksaneet mukanani kaikki nämä vuodet. Kaikkea hyvää ihan jokaisen elämään! 💖
Kävinpä sittenkin taas kurtakaupoilla, vaikka olin päättänyt, että en enää mene. (Uusille lukijoille tiedoksi: kurta on siis tunikamainen, kapeahko yläosa, jota käytetään erityyppisten alaosien, mm. legginsien, kanssa.) Tylsistyminen kuitenkin yllätti, ja koska en ollut vielä ihan varma voinnistani, päätin pysytellä lähimaisemissa. Suuntasin siis kävellen Inorbitin ostoskeskukseen, jonne ei ole anoppilasta kuin ehkä kilometrin matka.
Inorbitiin oli tullut ilmainen kuljetuspalvelu metroasemalta. Mahtava idea!
Vaan eipä ollut Inorbitissa sen kummoisempi kurtavalikoima kuin AMB Mallissakaan. Tai valikoimaa siis oli, mutta jotenkin kaikki kurtat näyttivät rumilta, vanhahtavilta ja oudoilta.
Löytyi sentään jotain sovitettavaakin, ja pääsin testailemaan sovituskoppeja. Oli ihan yhtä kauheat olosuhteet (elleivät vielä kauheammat) kuin Suomessa. 😆
Tilaisin yhden pizzan.
Sovitettujen vaatteiden palautusrekki ja -korit.
Kurtakauppojen lisäksi toinen paikka, jossa halusin käydä, oli kirjakauppa. Inorbitissa on Crossword, joten sinne siis!
Etsiskelin erityisesti jotain kirjallisuutta Sadhgurulta, mutta en löytänyt kaupasta kuin yhden Sadhgurun kirjan, eikä se oikein inspiroinut.
Kirja nimeltä Kuolema. Ostaako vai eikö ostaa – siinäpä vasta pulma.
Ihania kirjanmerkkejä. Tuollainen autoriksa minulla jo onkin.
En ostanut uusia kirjanmerkkejä, sillä lukuharrastukseni ei ole edennyt yhtään. Otin ennen Intiaan lähtöäni kokeeksi sekä BookBeatin että Nextoryn ilmaisjaksot (ensiksi mainittua sai kokeilla ilmaiseksi 30 päivää; jälkimmäistä 45 päivää), ja latailin maksimimäärät kirjoja tileilleni, jotta voisin kuunnella niitä ilman nettiä esim. lentokoneessa. Taisin kuunnella lennolla yhtä kirjaa ehkä noin kymmenen minuuttia, enkä ole sen jälkeen edes koskenut äänikirjapalveluihin. Ilmaisjaksotkin ovat varmaan jo päättyneet, ja joudun maksamaan palveluista. Myös kierrätyskeskuksesta ostamani oikeat kirjat ovat koskemattomia, muutama täällä Intiassa, loput Suomessa.
Iso osa vapaa-ajasta onkin kulunut blogin parissa, ja jos tätä blogia ei olisi, ehkä lukuharrastuskin olisi houkutellut toisella tapaa. Loppuaika – lähinnä siis viimeiset hetket ennen nukkumaankäymistä – on mennyt läppäriltä jotain ohjelmaa katsellessa, enkä usko, että lukeminen rupeaa innostamaan jatkossakaan sen enempää.
Mutta jos kirjoja pitäisi ostaa, niin Intia olisi siihen oivallinen paikka, sillä esimerkiksi tuo Sadhgurun kirja maksoi vain 299 rupiaa (3,4 euroa), ja kirjat ovat täällä muutenkin ihan älyttömän halpoja. Itse asiassa ostinkin Crosswordilta yhden kirjan.
Kirjan nimi ei sinänsä houkutellut, sillä en ole lainkaan murehtijatyyppiä, mutta se oli tuo 'achieving calm', joka vetosi. 😆
Tuokin kirja maksoi vain 599 rupiaa eli 6,8 euroa.
Housukauppa, joka myy kurtiin sopivia housuja kaikissa mahdolllisissa väreissä ja malleissa.
Paluumatkalla Inorbitista poikkesin Ratnadeepiin, kun piti ostaa mm. tuorejuustoa. Tarkoitus oli nimittäin testata anopin kanssa porkkanakakun leipomista. Joku toivoi aiemmin kauppakuvia, ja koska en ole käynyt tällä reissulla missään muussa ruokakaupassa kuin tuossa lähi-Ratnadeepissä (joka on tosi pieni), laitan muutaman kuvan sieltä.
Ratnadeepin ovella on edelleenkin vartija, joka pysäyttää liian isojen kassien kanssa sisään pyrkijät (isommat kassit pitää jättää ulos säilytykseen) ja joka leimaa ostoskuitin ulos mennessä. Tuo ostoskuitin leimaaminenhan on yksi järjettömimmistä asioista, jonka tiedän, mutta ei ole auttanut muu kuin alistua siihen.
Kuvassa näkyvistä muroista tuli mieleeni, että monet tuotteet eivät ole täällä todellakaan samanlaisia kuin länsimaissa, vaikka tuotemerkki olisi täysin sama. Esimerkiksi nuo Special K -murot ovat kamalaa sokerimössöä verrattuna Suomessa myytäviin samannimisiin muroihin. Lemppariaamiaistuotettani Weetabixia saa metsästää täällä kissojen ja koirien kanssa, ja jos sattuu löytämään sitä jostain, paketti maksaa järjettömästi (aiemmin hinta liikkui 300 ja 400 rupian välillä eli 3,4 ja 4,5 euron välillä), eikä tuotteen laatu ole verrattavissa todellakaan Suomesta saatavaan. Onpa käynyt joskus niinkin, että ostamissani Weetabixeissa on ollut ötökäitä, mutta koska olin etsiskellyt niin epätoivoisesti Weetabixeja ja sitten vihdoin löytänyt niitä, en jaksanut enää välittää ötökäistä, vaan nostelin niitä vain syödessäni lautasen reunalle. Jokunen saattoi mennä mahaankin, mutta tulipahan proteiinit siinä samalla. 😆
Oikealla on hyllyjen täyttö meneillään.
Vihanneksia ja hedelmiä ei tarvitse punnita itse, vaan ne punnitaan kassalla.
Yksi tuttavapariskunta kehui taannoin kylässä käydessään valmischapateja (ohuita pannuleipiä), ja me päätimme kokeilla niitä anopin kanssa yhtenä päivänä.
Totesimme, että leivät (kuvassa vasemmalla) ovat ihan ok erityisesti silloin, jos tarvitsee vain muutaman leivän, mutta muuten omat, kotona paistetut leivät (anoppilassa tavallisimmin phulkat) vievät ehdottomasti voiton. Kotileivissä ei ole mikään iso hommakaan, sillä leipien teko sujuu meiltä anopin kanssa kahdestaan näppärästi: toinen kaulii ja toinen paistaa.
Mausteita.
Valmiita shrikhand-jälkkäreitä.
Tuoremaito myydään täällä pusseissa.
Otsatäpliä eli bindejä, jotka eivät todellakaan ole mitään kastimerkkejä, vaikka monet niin luulevat. Nykyään niitä käytetään lähinnä koristautumistarkoituksessa.
Paneer-juustoa ja jogurttia (curd).
Pari iltaa sitten näin puistossa suloisen koiraperheen, jota jotkut syöttivät.
Hyderabadissa on valtavasti kulkukoiria, ja olen aina suhtautunut niihin suurella varauksella ja pienellä pelollakin, vaikka en yleensä koskaan pelkää koiria, päinvastoin. Kerran Nelloressa lauma kulkukoiria kävi ärhentelemään minulle, ja sen jälkeen olen hieman pelännyt intialaisia katukoiria.
Koirapelkoni ei ole viime aikoina ainakaan vähentynyt, sillä pari viikkoa sitten kulkukoirat purivat neljävuotiaan pikkupojan kuoliaaksi (uutinen täällä), ja toinen samankaltainen tapaus oli sattunut jo aiemmin. Syitä koirien käytökseen ei tiedetä, mutta yhdeksi syyksi on epäilty nälkää. Eräs vanhempi nainen tapasi syöttää koirille lihaa, mutta jostain syystä naista ei ollut näkynyt pariin päivään, eivätkä koirat olleet saaneet ruokaansa.
Durgam Cheruvun kävelyreitilläkin näkyy usein koiria, ja minua on ruvennut ahdistamaan koirien kohtaaminen entistä enemmän. Yleensä koirat eivät ole millään lailla kiinnostuneita ihmisistä, mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin jokin raivopäinen yksilö osuu kohdalle. Joku kyseli aiemmin lemmikkikoirista, ja kyllä täällä ihmiset pitävät koiria lemmikkeinäkin, mutta ei tietenkään siinä määrin kuin esimerkiksi Suomessa. Omasta mielestäni lemmikkikoirien määrä on lisääntynyt Intiassa huomattavasti viime vuosina, ja ehkä korona sai täälläkin monen hankkimaan koiran.
Tämä onkin viimeinen Intia-postaus hetkeen, sillä lähdemme ukkelin kanssa ensi yönä pienelle turneelle Vietnamiin ja Thaimaahan. Lento kohti Bangkokia lähtee yöllä 1.30, ja koko yö menee matkustaessa, joten tuskin tarvitsee nukkua silmänräpäystäkään. Mutta onhan minulla niitä äänikirjoja, joita voin kuunnella vaikka yön läpeensä. 😆
Oman haasteensa matkustamiseen tuo se, että vatsani meni uudestaan sekaisin eilen, ja tänä aamuna heräsin 5.30, kun posliini-istuin kutsui useampaan otteeseen. Ilmeisesti se saamani bakteeri jyllii vatsassa edelleen eikä jätä rauhaan. Nyt olemmekin siirtyneet kotikonsteista apteekin tavaraan, ja toivottavasti selviän lentomatkasta kunnialla. Keuhkoissa on edelleen melkoiset rohinat, mutta kai sekin osasto joskus tervehtyy. Kohta pitäisi ruveta pakkailemaan, vaikkei nyt olisikaan oikein energiaa semmoiseen.
Jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäin, eli olin palannut keskiviikkona kaupunkikierrokselta kotiin. Meillä oli ollut suunnitelmana mennä saman päivän iltana appivanhempien kanssa ulos syömään, ja suunnitelma toteutettiinkin. Minullekin oli tullut taas nälkä, vaikka olin syönyt raskaan ja myöhäisen lounaan. Appivanhemmat eivät käy mielellään ulkona syömässä, varsinkaan illalla, sillä ravintolaruoat ovat usein raskaita ja tulee syötyä enemmän kuin oli aikomus, mikä tarkoittaa sitä, että ruoansulatus joutuu koville ja yöunet kärsivät. Se on melkeinpä poikkeustapaus, jos appivanhemmat lupautuvat illalliselle.
Suunnistimme ravintolaan nimeltä Subbayya Gari Hotel, joka on tunnettu butta bhojanam -aterioistaan. Ateria on ikään kuin buffet, mutta ruokalajit tuodaan jokaisen eteen banaaninlehden päälle, ja eri ruokalajeja on yli 30. Ravintola on kasvisravintola, joten se sopi myös appiukolle, joka syö lähes pelkästään kasvisruokaa (myös munaa ja joskus harvemmin kalaa). Ravintolan nimessä olevasta hotelli-sanasta pitää selventää sen verran, että täällä myös ravintolat ovat joskus "hotelleja". Hotel ei siis välttämättä tarkoita sitä, että siellä olisi yhtään huonetta tarjolla, eikä esimerkiksi Subbayya Gari Hotelista kannata mennä kyselemään petipaikkoja. 😆
Ensin tarjoilija pesi banaaninlehdet ja levitti ne jokaisen eteen.
Tästä se lähtee.
Sitten tarjoilija alkoi tuoda banaaninlehdille ruokia yksi kerrallaan.
Nyt on kattaus tältä erää valmis.
Ruokia tuli aina vain lisää, ja söimme minkä jaksoimme. Appiukko putosi pelistä ensimmäisenä, sitten anoppi ja ukkeli, mutta minä yhä sinnittelin. En tiedä, miten minulla lähtikin taas niin lapasesta ja miten edes pystyin syömään niin paljon, vaikka olin syönyt raskaan, myöhäisen ja lihapitoisen lounaan. Imuroinkin naamaani lähes kaiken, ja ukkeli vitsaili, että et sentään sitä banaaninlehteä syönyt. 😆
En kuvannut kaikkia ruokalajeja jo siitäkään syystä, että oikea käteni oli kaiken maailman soosseissa, eikä silloin viitsi oikein räplätä kännykkää. Podit eli jauheet piti kuitenkin kuvata, koska niille piti tehdä riisiin "pesät".
Erilaiset jauheet, joita syödään riisin (ja gheen) kanssa, ovat hyvin tavallisia täällä päin Intiaa. Kuvassa vasemmalla on eräänlaista linssijauhetta ja oikealla currylehtijauhetta. Jos ei ole mitään muita ruoka-aineita, riisistä, jauheesta ja gheestä saa pienen aterian vähällä vaivalla.
Anoppi ei ollut oikein tyytyväinen ravintolaan, sillä ruoat eivät olleet kuumia, ja moni ruokalaji tuntui olevan lopussa, kun tarjoilija kaapi astiasta ruoan viimeisiä rippeitä. Anoppi kysyikin, ovatko nämä jotain lounaalta jääneitä jämiä, mutta tarjoilija vakuutti, että eivät todellakaan. Illaksi tehdään aina uudet ruoat!
Söin vielä dahi vadankin, jota muut eivät enää jaksaneet. Dahi vada on normaalisti suurta herkkuani, mutta tämä ei maistunut kovinkaan kummoiselta.
Seuraavana päivänä minulle tuli iltapäivällä vähän huono olo, mutta koska se meni ohi, lähdin ukkelin ja autonkuljettajan mukaan hakemaan biryania katumyyjältä, jonka autonkuljettaja tiesi hyväksi.
Minähän oli syönyt biryania Charminarin lähellä juuri edellisenä päivänä, mutta nyt ukkelin teki mieli biryania, eikä minullakaan ollut mitään sen syömistä vastaan.
Biryania ja sen tyypillisiä lisukkeita: mirchi ka salania, raitaa, sipulia ja sitruunaa.
Illalla omituinen olo palasi taas, ja siitä se sitten alkoikin. Ripuli siis. Ripulia pahempi oli kuitenkin huono olo, sillä en pystynyt makaamaan sängyssä missään muussa asennossa kuin selälläni, koska jos käännyin kyljelleni, tuli entistä huonompi olo, ja pelotti, että oksentaisin.
Ukkelilla oli ollut myöhäinen puhelu, joten hän oli mennyt nukkumaan toiseen huoneeseen, eikä hän tiennyt huonosta olostani mitään. Minulle käy usein oksentaessani niin, että menetän tajuntani, ja pelkäsin nytkin, että jos pitää lähteä vessaan oksentamaan, saatan pyörtyä ja iskeä pääni jonnekin. Minulle on käynyt kerran Suomessa (norovirusta sairastaessani) niin, että iskin oksennusreissulla pyörtyessäni pääni varsin pahasti kylpyhuoneen lattiaan, ja sairaalavisiittihän siitä tuli. Kävin sen takia hakemassa nyt varmuuden vuoksi kylppäristä vesisaavin sängyn viereen, jottei tarvitsisi pyörtyillä matkalla oksentamaan. Kahden aikaan yöllä saavia sitten tarvittiinkin, kun biryanit tulivat ylös. Onneksi oksentaminen helpotti hieman oloa, ja sain torkuttua kolmen jälkeen ehkä muutaman tunnin.
Yö oli siis melkoisen villi, ja oloni oli seuraavana aamuna aika heikko. Mutta ei auttanut itku markkinoilla, sillä fysioterapeutti tuli taas kahdeksan jälkeen. Pakarat esiin ja sähköhoitoon. 😆 Vähän jännitti, kutsuisiko posliini-istuin kesken session, mutta selvisin kunnialla hoidon loppuun asti.
Olo oli perjantaina ja lauantaina sellainen kuin minulla olisi ollut kamala krapula. Välillä olo tuntui kohtalaisen hyvältä, ja välillä taas olin niin huonovointinen, etten pystynyt oikein edes seisomaan. Todennäköisin syy tautiini taisi olla ruokamyrkytys, ja syyttävä sormi osoittaa kaikkien mielestä Subbayya Gari Hoteliin. Anopin vaistot taisivat olla oikeassa, eikä kaikki ruoka ollut todellakaan ihan tuoretta. Ukkeli tosin ehdotti tautini syyksi ylensyömistä ("söit yhden päivän aikana niin paljon, että ruoansulatuksesi ei kerta kaikkiaan pystynyt handlaamaan sitä kaikkea"), ja toki tämäkin mahdollisuus on olemassa.
Uskaltauduin kuitenkin perjantai-iltana ukkelin ja autonkuljettajan mukaan randomajelulle Kukatpallyyn. Alkumatkasta tosin tuntui, että ei ehkä olisi kannattanut lähteä. 😆
Kookosvesi on kova sana ruokamyrkytyksissä, koska siinä on elektrolyyttejä ja mineraaleja, joten kookosvettä tuli juotua useampi lasillinen. Lisäksi anopilta löytyi jotain C-vitamiinijauhepusseja, joita yritin saada myös alas.
Eikä tässä vielä kaikki. Lauantaiaamuna heräsin siihen, että minulla oli kurkku kipeä. Päätäkin särki (välillä pahastikin), ja päivän aikana alkoi nuha. Illalla nousi hieman lämpöäkin, vaikka minulla ei tule koskaan lämpöä, saati sitten kuumetta. Lauantai-ilta oli siis oikea hyvinvoinnin riemuvoitto, kun en ollut selvinnyt vielä ruokamyrkytyksestäkään, ja sitten minuun oli iskenyt ilmeisesti jokin flunssakin. Koronan mahdollisuuskin kävi mielessä, mutta ei ollut testejä eikä semmoisen tekeminen edes kiinnostanut, koska se ei muuttaisi kuitenkaan mitään. Täällä ihmiset eivät välitä pitää mitään välimatkaa, koska "me ollaan kaikki sairastettu korona jo moneen kertaan". Fysioterapeutti kävi lauantainakin (hän käyttää onneksi koko ajan maskia, vaikka maski onkin välillä leuan alla 😆), mutta sunnuntai oli onneksi sentään fysioterapeutin vapaapäivä, ja olisin saanut periaatteessa nukkua kerrankin vähän pidempään.
Lauantaina kävimme taas randomajelulla (minun on näköjään pakko tunkea kaikkialle mukaan, puolikuntoisenakin). Minua huvittavat nämä jättimäiset autokoulujen plakaatit autojen katoilla: plakaatti näkyy varmasti kaikille, joten kaikki tietävät varoa. 😆
Perjantai-iltana kylään oli tullut Tirupatin kesämökin
talonvahti, joka oli tullut Hyderabadiin joihinkin häihin. Hän viipyi
anoppilassa sunnuntai-iltaan asti, jolloin hänen bussinsa lähti takaisin kohti Tirupatia. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että bussi oli
hajonnut kesken matkan, ja matkustajille oli pitänyt lähettää uusi
bussi, joten matka oli hieman venähtänyt.) Talonvahti kailotti varhain sunnuntaiaamuna puhelimeensa niin suurella antaumuksella, että uneni kaikkosivat, ja
päätin nousta ylös.
Ylös noustuani huomasin, että taloon oli
ilmestynyt joskus illan ja aamun välissä muutakin porukkaa. Se sukulaistyttö, jonka kanssa olimme
käyneet aiemmin Starbucksissa ja joka oli lähtenyt käymään kotikaupungissaan, oli palannut takaisin Hyderabadiin.
Häneltä lähtisi illalla lento Sharjahiin, jossa hän on töissä
sairaanhoitajana, ja hänen isänsä oli tullut saattamaan tytärtään. Anopilla
oli keittiössä täysi tohina päällä, sillä hänen piti ruokkia vieraat (plus
tietysti oma väki sekä autonkuljettaja ja kotiapulainen, jotka kuuluvat
päivittäiseen ruokakuntaan). Intiassa kun ei jätetä ketään ruokkimatta,
ellei kyseinen henkilö ihan välttämättä sitä halua. Jos joku sattuu
tulemaan kylään ruoka-aikaan, tulijalle etsitään lautanen, ja ruoka
laitetaan riittämään useammalle.
Ruoka ei maistunut vielä sunnuntainakaan, mutta sain sentään päivän aikana alas lautasellisen valmiskeittoa, kaksi palaa paahtoleipää ja yhden banaanin.
Sunnuntaikin meni minulta vielä lepäillessä, sillä kurkkuni oli ihan hemmetin kipeä (nieleminen oli tosi hankalaa), päätä särki edelleen, ja lämpöäkin oli vielä aamulla. Vatsakaan ei ollut vielä ihan täysin kunnossa, mutta ei sentään ollut enää krapulainen olo. Lääkkeeni olivat vaihtuneet sairauteni muuttuessa lennossa kookosvedestä kuumiin juomiin ja Vicksiin. Anoppi näytti, kuinka tunkea Vicksiä sieraimiin, jos nenä on tukossa, ja kuinka levittää sitä rintaan, jos rintaa ahdistaa.
Tirupatin talonvahtia katsellessani mietin, kuinka erilaista elämää ihmiset voivatkaan elää. Talonvahti rakastaa telkkarin katselemista, ja telkkari on hänelle oikea taikalaatikko. Siellä on koko maailma. Mies istuu telkkarin edessä kuin transsissa ja nauraa kuuluvasti kaikille hauskoille telugusarjojen kohtauksille. Talonvahti ei osaa lukea eikä laskea eikä tiedä edes omaa ikäänsä. Kun ukkeli varasi miehelle bussilippua netistä ja tarvitsi varaamiseen hänen henkilöllisyystodistustaan eli Aadhaar-korttia, miehen syntymävuodeksi oli merkitty 1975, vaikka hänen ikänsä lähentelee varmasti kuuttakymppiä. Jos syntymää ei rekisteröidä, syntymäpäivä ja -vuosi jäävät arvoitukseksi, ja jos henkilöllisyystodistusta hakee myöhemmin, syntymäpäiväksi merkitään vain jokin umpimähkäinen päivä.
Kun kävin lauantaina hakemassa keittiöstä leipää ja asetuin lautaseni kanssa ruokapöydän ääreen, säikähdin, kun olohuoneen lattialla telkkarin edessä liikahti jokin. Sitten muistin, että talonvahti on käymässä, ja hänhän se siellä katselee lattialla telkkaria. Kaikkien näiden Intian-vuosien jälkeenkin minun on edelleen vaikea hyväksyä Intian eriarvoisuutta ja sitä, että yhdellä on oikeus istua tuolilla tai nukkua sängyssä ja toisella taas ei. Palvelusväki saa toki tehdä kotonaan, mitä haluaa, mutta työpaikalla, yhteiskuntahierarkiassa korkeammalla olevien luona, on eri säännöt. Ei siis puhettakaan siitä, että talonvahdille pedattaisiin yöksi sänky, vaan hänen paikkansa on lattialla, sellaisen ohuen rantamaton tapaisen kaislamaton päällä. Tarkoitukseni ei ole moittia ketään, ja ymmärrän erinomaisen hyvin, että tässä yhteiskunnassa vallitsee eri säännöt kuin vaikkapa meillä Suomessa, mutta silti minun on yhä edelleenkin vaikea ymmärtää, että toista ihmistä saa kohdella kuin koiraa.
Lopuksi vielä muutama taivaallinen kuva, sillä kuuhan on Intiassa hieman eri asennossa kuin Suomessa. Bongasin viime viikon alussa järvellä kävellessäni vain reilun vuorokauden ikäisen kuunsirpin, jota tuskin edes näkyy kuvassa.
Sunnuntai-iltana oli puolestaan jo melkein puolikuu.
Kuun, Jupiterin ja Venuksen kohtaaminen meni minulta ihan ohi, mutta eilen satuin näkemään Jupiterin ja Venuksen parvekkeelta. Sattui vielä niin huvittavasti, että planeetat olivat Mindspace-rakennuksen yläpuolella, ja kun se Mind-osuus ei näy kuvassa (tuo pallo on liian kirkas), kuvasta tuli aika erikoinen.
Space: the final frontier. (Kuka tietää, mistä tämä lause on?)
Tänään vointi on muuten ihan jees, mutta flunssa meni näköjään keuhkoihin, ja jos yskäisen, keuhkoista kuuluu aivan valtavaa rohinaa, ja limaa tulee niin, että pää meinaa räjähtää. Onneksi otin reilusti astmalääkkeitä mukaan, vaikka ajattelin, että enhän minä mitään ylimääräisiä tarvitse.
P.S. Huomasin juuri, että helmikuussa taisi tulla postausennätys pitkään aikaan. Enpä muista, milloin olisin viimeksi postannut kuukaudessa kymmenen postausta (ja helmikuussa on kaiken lisäksi vain 28 päivää).
Heti alkuun pieni varoituksen sana: tästä postauksesta tulee ihan hirvittävän pitkä. Varaa siis lukemiseen riittävästi aikaa tai vaihtoehtoisesti skippaa koko postaus. 😆
Vietin todella pitkästä aikaa oikein kunnon turistipäivää Hyderabadissa. Lähdin aamupäivällä matkaan – kävellen ja metrolla – ja palasin vasta viiden aikaan illalla. Kun olin koko päivän jaloillani ja lähes koko ajan paahtavassa auringossa, olo oli illalla hieman nuutunut. Mutta sellaista se on, kun pohjoisen ihminen lähtee talven keskeltä yhtäkkiä auringonpaisteeseen!
Päivän agendana oli käydä läpi kolme keskeistä Hyderabadin vanhassa keskustassa sijaitsevaa nähtävyyttä: Charminar, Mecca Masjid ja Chowmahalla Palace. Nämä kaikki sijaitsevat ihan lyhyen matkan päässä toisistaan, ja arvelin, että voisin nähdä ne helposti yhden päivän aikana.
En käy juuri koskaan Hyderabadin vanhassa keskustassa, koska minulla ei ole sinne mitään asiaa. Vanha keskusta on hyvin muslimivoittoista aluetta, joten telugulla ei pärjää, sillä Hyderabadin muslimit
puhuvat pääasiassa urdua. Hyderabadista löytyy paljon erilaisia alueita – on vanhempaa ja rähjäisempää aluetta, mutta myös modernimpaa aluetta, kuten tämä jossa päivittäin liikuskelen. Vanha keskusta on ihan oma maailmansa, joka on täynnä ihmisiä, melua, saasteita ja säpinää, ja se ehkä vastaa paremmin monen mielikuvaa Intiasta kuin uudet ostoskeskukset ja modernit palvelut. Toki uusi ja vanha elävät Intiassa rinta rinnan, ja kontrasti näiden välillä voi olla monelle liikaa. Viiden tähden loistohotellin vieressä saatetaan elää kädestä suuhun, eikä Intian monia kasvoja pääse pakenemaan minnekään.
Kierrokseni alkoi Charminaria lähimmältä metroasemalta (Osmania Medical College), josta oli reilun parin kilometrin kävelymatka Charminariin, jossa olin ajatellut käydä ensiksi.
Ehkä pienin näkemäni toimisto ikinä. Silti sisään mahtui hyvin kolme ihmistä!
Nyt kaikki kotiäidit herätys: olisi ompelukoneita tarjolla!
Olin jättänyt tarkoituksella ottamatta vesipullon mukaani, sillä ainakin ennen vesipullojen vieminen nähtävyyspaikoille tuotti ongelmia. En tiedä, mitä olin oikein ajatellut, sillä minulla oli jo hetken kävelyn jälkeen aivan valtava jano, eikä missään näkynyt kauppaa, jossa myytäisiin juomista. Ilahduinkin valtavasti, kun näin tien vieressä ilmaisia vesipusseja, ja melkein jo otinkin itselleni yhden.
Onneksi järki vei voiton janosta ja tajusin, että tuommoisen vesipussin juominen tuottaisi suurella todennäköisyydellä jonkin sortin ongelmia. Jätin siis vesipussit ämpäriin.
Seuraavaksi näin kookosmyyjän. Voisin ostaa kokonaisen kookoksen ja juoda sen sisällä olevan kookosveden. Kookosvesi ei ole mitään suurta herkkuani, mutta janoisena sekin tuntui hyvältä ajatukselta. Kookosvesi olisi myös täysin turvallista juotavaa, koska kookos leikataan auki asiakkaan edessä, ja vesi on siis "korkkaamatonta" tavaraa.
Kysyin myyjältä yhden kookoksen hintaa, joka oli 50 rupiaa. Arvelin, että tuossa oli taas pientä ulkomaalaislisää, joten totesin kookokset liian kalliiksi ja lähdin menemään. Myöhemmin kysyin autonkuljettajalta, paljonko hän maksaa yleensä kookoksista, ja vastaus oli 50 rupiaa. Ei ehkä kannattaisi aina automaattisesti olettaa tulevansa huijatuksi, vaikka ulkomaalainen onkin. 😆
Charminar on entinen moskeija, nykyinen monumentti ja kaupungin symboli,
joka rakennettiin vuonna 1591. Hyderabadin kaupunki perustettiin
tuolloin, Qutb Shahi -dynastian ollessa vallassa, ja Charminarista tuli
kaupungin keskuspaikka. Jos joku lähettää Hyderabadista postikortin, kortissa on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Charminarin kuva.
Charminar oli muuttunut sitten viime näkemäni (joka oli muistaakseni vuonna 2009), sillä Charminarin ympäristö oli muutettu kävelykaduiksi. Mikä ihana rauha, kun autoriksat eivät pörränneet joka puolella! Autoriksoilla tarkoitan siis kolmipyöräisiä ajoneuvoja, jotka tunnetaan jossain päin maailmaa myös nimellä tuk tuk. Täällä niitä kutsutaan yleensä vain autoiksi.
Etualalla näkyy Char Kaman -portti, ja Charminar näkyy sen takana.
Koska valokuvat ovat niin pliisuja (Intiassa pitää saada äänet mukaan 😆), otin Charminarin ympäristöstä videon. Nauratti, kun rupesin ihmettelemään videon alkupuolella takaani kuuluvaa vimmaista pillin vihellystä. Kun käännyin katsomaan, mitä takana oikein tapahtui, tajusin, että vihellys olikin tarkoitettu minulle: takaani oli tulossa poliisiauto, ja minun piti väistää alta pois.
Videon kuvaamisen jälkeen puhelimeni meni hetkeksi aikaa tilttiin, koska se oli ylikuumentunut auringossa. Puhelimella ei voinut tehdä muuta kuin soittaa hätäpuheluja. Onneksi se rupesi toimimaan taas kohtuullisen pian.
Esimerkki intialaisesta hinnoittelusta. Jos vaivauduit tulemaan Intiaan asti, saat maksaa sisäänpääsyistä moninkertaisesti intialaisiin turisteihin verrattuna. (25 rupiaa on 28 senttiä; 300 rupiaa 3,4 euroa.)
Leidit ovat lähteneet Charminariin.
Portaat ylös näköalatasanteelle.
Näkymiä Charminarista etelän suuntaan.
Näkymiä tulosuuntaani.
Charminar-selfie.
Minulla on tapana laittaa käsilaukkuni tällaisilla kierroksilla kangaskassiin, joka pysyy paljon paremmin turvassa kuin ohuen hihnan päässä heiluva käsiveska. Lisäksi kulahtanut kangaskassi on huomattavasti epäkiinnostavamman näköinen mahdollisille voroille kuin käsilaukku.
Charminarin vieressä olevasta ruokapaikasta löytyi vesipullokin, ja kylläpä vesi maistui hyvältä!
Seuraava käyntikohteeni oli Mecca Masjid -moskeija, joka sijaitsee melkein Charminarin vieressä. Mecca Masjid on yksi Intian suurimmista moskeijoista, joka valmistui mogulien hallintakaudella vuonna 1693. Moskeijaan mahtuu lähes 10 000 ihmistä.
Vaatetukseni ei läpäissyt moskeija-testiä, vaikka olin kuvitellut olevani riittävän peittävästi pukeutunut. Kävi ilmi, että kaulani ja niskani piti saada peittoon, joten portilla ollut nainen kaivoi isosta pussista minulle dupatta-huivin. Hän sentään valitsi vaatetukseni väriin sopivan huivin. 😆
Mecca Masjid -selfie.
Kengät piti jättää taas säilytykseen, mutta hinnat eivät olleet tässä paikassa kiinteät, vaan asiakkaiden tuli maksaa omantunnon mukaan. Annoin kenkäsäilytysnaiselle 20 rupiaa, kun ajattelin sen olevan enemmän kuin riittävästi, mutta nainen ei ollut tyytyväinen vaan näytti kädellään syömistä kuvaavan eleen. Närkästyin ja tokaisin, että temppelissä kenkäsäilytys oli maksanut vain 5 rupiaa!
Päivän aikana sattui useamman kerran niin, että joku nainen tuli pyytämään, voisiko hän saada kanssani selfien.
Tällä kertaa kanssani kuvaan halusi tuo kuvan oikeassa laidassa näkyvä nainen. Selfieiden jälkeen pyysin, niin tältä kuin muiltakin selfien pyytäjiltä, voisinko minäkin ottaa selfien heidän kanssaan. Kysymykseni sai aikaan hieman hämmentyneitä reaktioita, mutta eiväthän naiset voineet muuta kuin suostua.
Tämänkertainen selfie. Charminarkin tuli kivasti taustalle.
Mecca Masjid oli minusta vähän mitäänsanomaton moskeija, vaikka se tietysti suuri olikin.
Pesuhommia täälläkin ennen moskeijakäyntiä.
Moskeijan edessä olevalle aukiolle oli levitetty matot, jotka helpottivat hieman kävelemistä, sillä kivi oli paljasta jalkaa vasten tulikuuma. Tosin mattokin oli kuuma, mutta ei sentään yhtä kuuma kuin kivi.
Kun lähestyin moskeijan sisäänkäyntiä, oven vieressä istunut vanha ukko alkoi sähistä minulle ja näyttää jotain käsimerkkejä. En tajunnut, mitä mies tarkoitti, mutta sitten yksi moskeijaan menossa ollut mies selitti, että naisilla ei ollut pääsyä moskeijaan. No tästähän piti vetää taas herneet nenään, vaikka olin aavistellut, että näin saattaisi ollakin. Otin verkkoaidan takaa kuvan moskeijan sisätiloista ja tulin siihen tulokseen, että ei niissä mitään näkemistä olisi ollutkaan.
Enpä olisi halunnutkaan tuonne.
Kaiuttimesta alkoi kuulua rukouskutsu, ja otin moskeijan edessä pienen videon. Sen loppupuolella näkyy myös, millainen paikka naisilla oli rukoilla.
Kun kuvasin lähtiessäni moskeijan jyhkeää ovea, takanani istunut vartija
kysyi, mistä maasta olin kotoisin. Kun mies oli saanut vastauksen, hän
jatkoi: "so you are single, nobody's with you?" Vastasin, että mieheni
odotteli minua Madhapurissa, johon mies naureskeli, että ok.
Seuraava ja viimeinen käyntikohteeni oli Chowmahalla Palace, joka oli 1800-luvun puolestavälistä lähtien nizamien hallinta- ja asuinpaikka. Hyderabadissahan on ollut monenmoista muslimihallitsijasukua: ensin oli Qutb Shahi -dynastia (1518–1687), sitten mogulit (1687–1724) ja vielä ennen Intian itsenäistymistä nizamit (1724–1948).
Chowmahalla-palatsiin kävellessäni otin videon New Ladbazar -kadulta, jolla myydään monenmoista vaatetta.
Olen käynyt Chowmahalla Palacessa kerran ystäväni kanssa, mutta käynti oli tosi pikainen, sillä paikka oli menossa kiinni, emmekä ehtineet näkemään juuri mitään. Chowmahalla Palace oli isompi kuin muistinkaan, joten aikaa siellä sai menemään.
Kuva Chowmahalla Palacen loiston päiviltä vuodelta 1892. Taustalla näkyvät Mecca Masjid ja Charminar. (Kuva Wikipediasta.)
Chowmahalla-selfie. Huomasin tuon takana seisovan naisen vasta jälkeenpäin kuvaa katsoessani.
Lepotauko. Tyynyinä on, mitä keneltäkin on sattunut löytymään.
Palatsissa oli monenmoista näyttelyä (oli astioita, huonekaluja, aseita, vaatteita jne.), mutta olin tullut paikalle taas lähinnä arkkitehtuurin takia, ja upeaa arkkitehtuuria palatsissa todellakin riitti.
Palatsin pihat olivat viihtyisät, ja hieman viileämmällä ilmalla tuolla olisi viihtynyt vaikka kuinka pitkään. Palatsin arvosteluissa Tripadvisorissa oli lukenut, että paikka on päästetty ränsistymään, ja kulahtaneisuutta olikin paikoitellen nähtävissä. Minusta rapistuneisuuskin on kuitenkin kaunista, joten kuluneiden vuosien näkyminen ei haitannut minua. Toki olisi kiva, jos paikka säilyisi kunnossa mahdollisimman pitkään, jotta mahdollisimman moni pääsisi fiilistelemään Hyderabadin historiaa.
Tietokilpailukysymys: kuinka monta intialaista tarvitaan leikkaamaan nurmikko?
Vastaus:
Kolme: kaksi työntää konetta ja yksi pitelee sähköjohtoa.
Loppuun vielä muutama kuva näyttelytiloista.
Astioita.
Aseita.
Huonekaluja.
Upea sali, jota sai ihastella vain köysien takaa.
Päivä oli jo pitkällä ja mietin, että jotain ruokaakin pitäisi kai saada. Katsoin Googlesta, että lähellä pitäisi olla eteläintialainen ravintola, mutta yllätys ei ollut kovin suuri, kun ravintolaa ei enää ollutkaan olemassa. Miettiessäni seuraavaa siirtoani huomasin yhden rakennuksen yläkerrassa viihtyisän näköisen ravintolan nimeltä Arabiana. Suuntasin sinne.
Ylös päästyäni kummastelin ravintolasalin ulkopuolella ollutta kenkäkasaa: pitikö täälläkin muka jättää kengät ulkopuolelle? Siinä asiaa pähkäillessäni tarjoilija tulikin jo ohjaamaan minua ravintolaan, joten ei muuta kuin kengät muun kasan jatkoksi. Yllätys oli melkoinen, kun astuin ravintolaan.
Fysioterapeutti oli kieltänyt minua istumasta lattialla, mutta hätä ei lue lakia. Kyllä kai minä nyt voisin yhden aterian ajan istua ilman tuoliakin.
En edes koskenut tuohon valkoiseen kastikkeeseen, kun nuo ovat aina vähän riskaabeleita juttuja Intiassa.
Pääruoaksi tilasin Mutton Biryania, ja biryani olikin yksi parhaista, joita olen syönyt.
Syömistä lopetellessani autonkuljettaja soitti ja kysyi, missä olin. Hän sanoi tulevansa hakemaan minut Durgam Cheruvun metroasemalta, ja olin jo niin väsynyt, että otin tarjouksen ilolla vastaan.
Takaisin Osmania Medical Collegen metroasemalle talsiessani otin vielä pari videota, ja jäin miettimään, kuinkakohan monta autoriksaa Hyderabadissa on. Ainakin videoilla niitä tuntuu olevan loputtomiin.
P.S. Qutb Shaheista tuli mieleeni, että olen kirjoitellut aiemmin myös Qutb Shahien hautamausoleumeista, joita kävin katsomassa vuonna 2015. Postaus niistä löytyy täältä.
