Jotkut näyttävät paremmilta röntgenkuvissa kuin valokuvissa.


lauantai 13. elokuuta 2022

Sotamies rannalla

Kuten kaikki varmaan tietävät, USS Kearsage vieraili Suomessa ja oli parkissa tuossa töllistelymatkan päässä. Minua laiskotti, enkä viitsinyt lähteä paikan päälle pällistelemään laivaa, kun tiesin, että sitä olisi vaikea saada kuvaan kokonaisena. (Mutta jos laivan sisään olisi päässyt tutustumaan, olisin ollut paikalla viivana ja ehkäpä vielä suostunut jonottamaankin, vaikka useammankin tunnin. On kyllä epäreilua, ettei Yhdysvaltain laivasto päästä uteliaita suomalaisia tutustumaan aluksiinsa.) 

Nappasin kuitenkin parvekkeelta muutaman kuvan zoomaillen laivan lentokannelle, jossa oli jos jonkinlaista lentävää ja ei-lentävää kulkuneuvoa. 

Osa laivasta jäi harmillisesti tuon pyöreän parkkihallin taakse.

Alimman kuvan lentokoneet ovat Harrier-hävittäjiä, jotka pystyvät kuulemma nousemaan pystysuoraan. Tätähän ei meikäläinen meinannut uskoa, joten oli etsittävä Juutuubi-video todisteeksi. Ja kyllä!


Pääsisipä joskus tuommoisen hävittäjän kyytiin! 

Sotamiehiä rannalla.

Yhtenä iltana kuvasin täysikuuta, mutta siinäkin hommassa tuli laiskuus vastaan, enkä jaksanut hakea kameraan jalustinta, vaan kuvasin käsivaralta. Jälkeenpäin harmitti perhanasti, sillä jalustalla ja ajastimella olisi tullut varmasti paljon parempia kuvia. 

Tuo viiru kuun edessä on pilvi (ei esim. parvekkeen kaide 😆).

Viime viikolla kävin neurologilla Hakaniemen Ympyrätalossa, ja olin tapani mukaan taas paikalla liian aikaisin, ja jouduin hieman köpöttelemään Ympyrätalon ympärillä aikaa tappaakseni. 

Huomasin rakennuksen takana kolme kummallista pömpeliä, joiden tarkoitusta jäin arvailemaan. 

Kopperot näyttivät minusta ihan joltain pikaruokakioskeilta tai lippuluukuilta. Olikohan Ympyrätalossa ollut joskus elokuvateatteri tai vastaava?

Kuukkelointi paljasti, että kumpikin arvaukseni oli mennyt pieleen. Kopperoissa oli nimittäin toiminut 1960-luvulla autopankki, eli drive-in-pankki, josta sai haettua kätevästi rahaa, ilman että tarvitsi irrottaa hanuriaan auton penkistä. 

Siitäkin löytyi video:


Autopankkeja oli Helsingissä ja Turussa, ja niiden kaavailtiin saavuttavan suuren suosion kiireisten kaupunkilaisten keskuudessa. Niiden käyttö jäi kuitenkin vähälle, ja viimeisin autopankki suljettiin 1980-luvulla. Ympyrätalon pankkikopeille ei ole löytynyt sen jälkeen oikein mitään käyttöä, ja ne ovatkin seisseet suurimman osan ajasta tyhjillään hetkellistä nakkikioskitoimintaa lukuun ottamatta.

Ympyrätalon sisäänkäynnin edessä on Hannu Sirenin taideteos Symboli. Onhan tuo ainakin pyöreä. 😆

Neurologi laittoi minut pään magneettikuvaukseen, vaikka itse olisin mielinyt lannerangan magneettikuvaukseen. Neurologin mielestä oli hyvä kuitenkin aloittaa pään kuvaamisesta, koska hän halusi sulkea joitakin vaihtoehtoja pois laskuista. 

Minulla on ollut hirveä pelko magneettikuvausta kohtaan kuvausputken ahtauden takia, mutta viime syksynä yllätin itseni, kun pystyin menemään vatsan magneettikuvaukseen ilman minkäänlaista ongelmaa (kyseinen magneettikuvaus tehtiin sen maksalöydöksen takia). Iskän kuolema oli jollakin lailla koulinut minua, ja minusta tuntui, että magneettikuvaus ei voinut olla kovinkaan karmea kokemus kuolemaan verrattuna. Makasin putkessa kuitenkin koko ajan silmät kiinni, mutta kun sain kuulokkeisiini ilmoituksen, että kuvaus oli päättynyt, avasin silmäni ja katselin, miltä putkessa näytti. Jos panikoisin siinä vaiheessa, ainakin pääsisin pian ulos. Yllättäen putki ei tuntunut oikeastaan lainkaan ahdistavalta paikalta. 

Hoitaja kertoi tuolloin minulle anopistaan, jolla oli aivokasvain ja joka joutui menemään pään magneettikuvaukseen. Se se vasta kamalaa olikin, kun pään ympärille tuli sellainen kehikko, hoitaja päivitteli. Ja minä siunailin, että voi kamala, toivottavasti en joudu koskaan pään magneettikuvaukseen! 

Kuinka ollakaan: vajaa vuosi myöhemmin olin menossa pään magneettikuvaukseen. Haha. Kuvittelin, kuinka pää laitettaisiin ruuvipenkkimäiseen puristukseen jonkin kehikon sisään, ja totesin, että siihen en ehkä pystyisi ilman rauhoittavia, ja niin pyysinkin saada esilääkityksen ennen magneettikuvausta. Hoitaja toi minulle varttitunti ennen kuvausta vaaleanpunaista nestettä pienessä ruiskussa, joka minun tuli ruiskuttaa suuhuni, ja kysyi, oliko Diapam minulle tuttu. Juu ei ollut. Minua huoletti lähinnä se, ehtisikö lääke vaikuttaa ajoissa, mutta hoitaja ei osannut sanoa muuta kuin, että "vaikutus on yksilöllinen". Mitä perkelettä: kyllä esilääkityksen pitäisi olla sellainen, että se rauhoittaa varmasti jokaisen. 

Niinhän siinä sitten kävikin, että lääke ei vaikuttanut minuun oikeastaan millään lailla, mutta se ei onneksi haitannut, sillä se pään ympärille tuleva kehikko ei edes koskettanut päätä, vaan se tuli ikään kuin pään ympärille kehäksi. Varjoainettakaan minulle ei annettu, ja sitä olin pelännyt ehkä vieläkin enemmän kuin tuota kehikkoa. Mietin, että jos minusta vielä joskus tuntuu siltä, että tarvitsen magneettikuvausta varten esilääkityksen, niin lääkitys on parasta hoitaa itse. Esimerkiksi pari lasia viiniä toimii varmasti paremmin kuin surkeat Diapamit. 😆

Sen verran sekaisin kuitenkin olin kuvauksen jälkeen, että unohdin maksaa operaation (olin siis Mehiläisellä kuvattavana). Ukkeli oli ollut henkisenä tukena mukanani, mutta hänkään ei muistanut maksua (ukkeli taisi tosin hermoilla kuvausta minuakin enemmän). Muistin asian vasta seuraavana yönä, kun heräsin aamuyön pimeinä tunteina ja tajusin, että olin käynyt pummilla kuvauksessa! Aamuinen soitto Mehiläiselle toi kuitenkin lohdun: lasku tulisi kyllä perästä! Eikä minun täytyisi muutenkaan maksaa kuin omavastuu, kun vakuutusyhtiö oli suostunut ystävällisesti korvaamaan operaation. LähiTapiola ei petä koskaan (pieni mainos tähän väliin 😜).

Parin kuukauden lähes totaalinen liikkumattomuus on ollut minulle todella kova pala, enkä taida pystyä vieläkään kirjoittamaan asiasta. En myöskään pysty katsomaan treenikuvia salilta enkä edes treeniaiheisia videoita tai Insta-/blogijuttuja, kun se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Toivon vain, että pystyn vielä joskus treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, vaikka tällä hetkellä tunnelin päässä ei ole minkäänlaista valoa, eikä tunnelin päätäkään vielä näy (pientä dramatisointia taas...). Sen lisäksi, että identiteettini on mennyt uusiksi (->aktiiviliikkujasta sohvaperunaksi), moni muukin asia ahdistaa. Kun en pysty samaan kuin ennen, herää pelko siitä, etten enää kelpaakaan niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun en täytä vaadittuja normeja, olen hylkiö, jonka voi viskata sivuun tarpeettomana.

Sohva on siis kutsunut kesän aikana enemmän kuin koskaan, ja rupesinpa katselemaan pitkän tauon jälkeen taas Masterchef Australiaa. Minähän otin nokkiini, kun tuomarit vaihdettiin, sillä Gary, George ja Matt olivat minusta ainoat oikeat henkilöt Masterchefin tuomareiksi. Nyt tätä uusinta kautta katsoessani olen edelleen samaa mieltä, sillä nämä uudet tuomarit jättävät minut täysin kylmäksi.

Yhtä asiaa olen aina Masterchefissä miettinyt: kun kilpailijat saavat annoksensa valmiiksi ja aika päättyy, tuomarit eivät suinkaan säntää heti maistelemaan ruokia, vaan ruoan valmistumisen ja maistamisen välillä kuluu ilmeisen paljon aikaa, kun kilpailijoiden työpöydätkin on siivottu siinä välissä. Miten voi olla, että jäätelöt eivät sula, vaan ne saapuvat tuomareiden eteen täydellisinä kvenelleinä, kuin ne olisi juuri laitettu lautaselle? Ja eivätkö lämpimät ruoat jäähdy? Minusta ainakin intialaisen ruoan maku muuttuu todella paljon riippuen siitä, minkä lämpöisenä sen syö, ja ruoan tulisuuskin laimenee, mitä viileämpänä ruoan syö. Miten tuomarit voivat arvostella ruoat kunnolla, jos niitä ei tarjoilla oikean lämpöisinä? En ymmärrä. 

Tein eilen illalla pienen källin ukkelille ja piilotin leluhiiren hänen tyynyjensä väliin. Ukkeli ei edes säikähtänyt. Höh.

Lopuksi vielä pari liikenteessä bongattua rekisterinumeroa. Näitä Reissumies-kuormureita näkee usein suhaamassa Helsingin keskustassa, ja ilokseni sain kesän aikana ikuistettua kummankin kameralle.

Kivaa viikonlopun jatkoa!

😘

torstai 4. elokuuta 2022

Savonlinnaa ja vähän muutakin

Nyt makoilen taas kotisohvalla – yksinäni. Ukkelin piti tulla Amerikasta kotiin eilen, mutta hänelle (ja monelle muullekin) häävieraalle tuli korona. Yllättyneet parijonoon. Tällaista se on näköjään edelleenkin, kun paljon porukkaa kokoontuu yhteen. Onneksi korona ei ole monellekaan enää mikään iso juttu, ja ukkelikin taisi selvitä taudista muutamassa päivässä.

Häät olivat ainakin kuvista päätellen huikea kolmen päivän spektaakkeli, mutta siltikään ei harmita, että ne menivät minulta sivu suun. Olisin tuntenut oloni varmasti suurimman osan aikaa taas oudoksi ja epämukavaksi. Onnistun kehittelemään isoissa sukujuhlissa aina hirveät ulkopuolisuuskompleksit, vaikka mukana olisikin paljon minulle läheisiä ja tuttuja ihmisiä. 

Intiasta viime vuoden lopulla hankkimaani sariakaan ei siis tarvinnut käyttää, kuten ei myöskään haldi- ja mehendi -tilaisuuksiin ostamiani kolttuja. Jälkimmäiset tilasin netistä, Ogaan-nimiseltä nettisivustolta, jossa on ihan mahtava valikoima intialaisia vaatteita. Koko tilausprosessi oli helppo ja luotettava, ja se toimi alusta loppuun loistavasti, eli siinä mielessä voin suositella Ogaania, jos intialaiset vaatteet miellyttävät.

Itse vaatteet olivat kuitenkin pettymys. Vaatteet eivät vastanneet ollenkaan sitä mielikuvaa, jonka olin kuvien perusteella päässäni muodostanut.

Mielikuva.

Tämä haldi-tilaisuuteen tilaamani kurta-setti näytti kuvissa ihanan kevyeltä ja laskeutuvalta, mutta todellisuudessa vaate oli tönköttävä ja niin paksu, että olisin varmaankin hikoillut kuin pieni sika New Yorkin kuumuudessa.

Todellisuus. Onko tämä sama vaatekaan? 😆 (Sori, en jaksanut silittää enkä kuvata setin mukana tulleita palazzo-housuja tai dupatta-huivia.)

Ukkelin sisko sivisti minua, että kurta näytti ja tuntui niin erilaiselta todennäköisesti siksi, että siihen oli ommeltu vuori. Pieni syynäys paljasti, että niin oli tosiaan tehty. Miksi ihmeessä? Siksi, koska asun jääkarhujen keskellä Suomessa?

Mielikuva.

Tämä mehendi-tilaisuuteen tilaamani sharara-asu vastasi enemmän todellisuutta, vaikka kokonaisuus oli luonnossa jotenkin halvan näköinen verrattuna siihen, miltä asu kuvassa näyttää – ja kumminkin tuokin setti maksoi 485 euroa. 

Todellisuus (sharara-housut ja dupatta jäivät taas kuvaamatta).

Ehkä jos asusta maksaisi useamman tonnin, voisi saada jotain hienostuneemman oloista, mutta itse en todellakaan aio maksaa tuollaisia summia asusta, jota käytän todennäköisesti vain kerran. 

Varsinaiseen häätilaisuuteen olisin laittanut sen sarin, ja häävastaanotolle kaavailin pukevani koltun, jonka ostin vuoden 2018 häitä varten (nekin olivat New Yorkissa) mutta jota en kuitenkaan käyttänyt silloin. 

Kuva on vuodelta 2018 (en jaksanut ottaa uutta kuvaa).

Jännä juttu, että vaikka painoa on tullut lisää sitten vuoden 2018, niin ei ollut mitään ongelmia pukeutua tuohon neljä vuotta vanhaan mekkoon. (Paitsi että nyt sitä painoa on taas lähtenyt, ja painoni on laskenut 64 kiloon, kun viime vuoden alussa painoin 69 kiloa. Oletan, että lihasta on lähtenyt, kun en ole pystynyt harrastamaan oikeastaan minkäänlaista liikuntaa (= siis painoharjoittelua) pariin kuukauteen.) 

Ennen kuin jätetään häät taaksemme, on pakko laittaa yksi kuva, jonka sain WhatsAppiin. Kuvassa on anoppi siskoineen, ja repesin ihan totaalisesti, kun näin tämän huikean MIB-toisinnon. 

Sitten siirrymmekin sujuvasti Savonlinnaan pienen tiivistelmän muodossa.

Ensin muutama ötökkäkuva. Mietin, miksi ihmeessä en enää kuvaile öttiäisiä, vaikka se on niin kivaa puuhaa. Ennen olin jatkuvasti jossain pusikossa kameran kanssa! Mutta ehkä se johtuu siitä, että sitä varten pitäisi vaivautua ulos, härregud sentään! Meillä tosin on luontoa lähempänäkin, sillä hämähäkit ovat saartaneet talomme. 

Kävimme tutustumassa paikallisen kirppiksen tarjontaan.

Tämä mukaan paluulennolle. 😆

Torille oli tullut uusi viiniravintola. 

Meikäläisen talviturkki lähti 25. heinäkuuta äiteen lähirannalla. 

Minähän en tykkää läträtä vedessä (muuta kuin uimahallissa ns. uintia harjoittaessa), joten minulle on ihan sama, vaikka talviturkki ei lähtisi koko kesänä. Nyt oli kuitenkin niin aurinkoinen ja lämmin ilta, että järvi melkeinpä houkutteli. 

Tein Saimaan antikvariaatista ihan mielettömän löydön – vanhoja lehtiä vuosilta 1952–1972! Näitä lähti mukaan 18 kappaletta, ja olin ihan liekeissä löydöstäni. Näistä on ehkä tulossa juttua jossakin vaiheessa. Lehtien haittapuoli oli se, että niissä oli aika voimakas ominaistuoksu, ja jouduin säilömään lehdet äidin terassilla, kun emme kestäneet hajua. Kun lueskelin muutamaa lehteä sisällä, äiti ihmetteli, että "mikä täällä palaa", tai "mistä tulee ihan sellainen maatuneen haju".

Hieno ovi antikvariaatin lähellä.

Yhtenä päivänä lähdimme käymään äidin kanssa vanhempien entisellä asuinpaikalla Kiteellä sekä Tohmajärvellä mummon ja ukin haudalla. Pystyin ajamaan ja istumaan autossa yllättävänkin hyvin, vaikka matkaa kierrokselle tuli jonkin verran. Jippii!

Ensimmäinen pysähdys oli Pivangassa, jossa on tullut syötyä monet, monet kerrat. 

Pivanka kaipaisi ehkä pientä kasvojenkohotusta, vaikka toisaalta, ehkä paikan viehätys piileekin juuri sen omalaatuisuudessa ja retrossa ilmeessä. Otimme nytkin lounaspöydät, ja ruoka oli ihan yhtä hyvää kuin aina ennenkin. Keittona oli sellaista harvinaista herkkua kuin perunavelliä! Kuinka monesta lounaspöydästä saa perunavelliä? Ei ABC:ltä ainakaan!

The Velli.

Pivangassa oli ennen vanhojen autojen näyttelykin, mutta nyt siellä oli jostain syystä vain yksi Mersu, ja sekin näytti olevan sellaista vuosimallia, jolla minä olin opetellut ajamaan 18-vuotiaana. Eli ei todellakaan mikään vanha. 😆

Tämä lasten menopeli näytti paljon asiallisemmalta.

Sitten kävimme katsastamassa tutun kantarellipaikan, mutta metsä näytti tosi kuivalta, eikä sieniä löytynyt kuin yhden kastikkeen verran. Seuraava pysähdys oli sitten vanhempien entisillä naapureilla, joilla kahvittelimme. Maalla on kyllä toisaalta niin kivaa, kun kylään voi mennä milloin vain ennalta ilmoittamatta, ja aina tuntee olevansa tervetullut. Toki maallakin on monenlaista porukkaa, eivätkä kaikki ole sielläkään ottamassa satunnaista ohikulkijaa riemumielin vastaan (meikäläinen olisi varmaan just sellainen tyyppi – kirveen kanssa vieraita ovella vastassa 😆).

Naapureiden suloinen kissa.

Kupiaisen supermarketti Kiteen keskustassa oli ottanut merkittävän edistysaskeleen, sillä sinne oli ilmestynyt itsepalvelukassa.

Self-checkout.

Kassa oli vain niin erikoisen mallinen, että minulla olisi saattanut kestää hetki pohtiessa, että mitenkäs tässä oikein toimitaan.

Tohmajärveltä olisi saanut tontteja eurolla.

Nyt kaivetaan luurangot esiin.

Tohmajärven kirkko.

Kellotapuli.

Ihania pallerolampaita.

Yhtenä päivänä kävimme myös syömässä Cafe Rantakivessä Punkaharjulla. 


Olen ajanut kyseisen paikan ohi vaikka kuinka monta kertaa, ja olen joka kerta luullut paikkaa vain joksikin kesäkioskiksi. Sisko kuitenkin tiesi, että paikasta sai myös hyvää ruokaa, joten suunnistimme sinne siskon perheen kanssa lounaalle. 

Herkkulautanen oli ihan jees.

Oma pääruokani, uunissa haudutettu karitsanpotka, oli ihan napakymppi. Paras ravintola-annos pitkään aikaan!

Myös tiramisu hipoi täydellisyyttä.

Lopulta oli kumminkin aika suunnistaa kohti lentokenttää. Saavuin paikalle (taas!) liian aikaisin, eikä kentällä ollut vielä ketään, ei edes työntekijöitä. Kannattaa uskoa ohjeita, että lähtöselvitys aukeaa vasta 45 minuuttia ennen koneen lähtöä. 

Meikä taas ekana paikalla.

T. nimim. Moottorisaha käsilaukussa.

Onneksi minun ei sentään tarvinnut lentää yksin, vaan muita matkustajia oli tälläkin kertaa kolme: brittiläinen mies, ranskalainen nainen sekä mies, jonka kansalaisuus jäi epäselväksi (ei ollut kuitenkaan suomalainen). Olin päättänyt änkeä itseni tällä kertaa etupenkkiin, jotta voisin tarkkailla ohjaamon tapahtumia, mutta etupenkki olikin jo varattu, sillä kapteeni ja perämies(?) olivat heittäneet kyseiselle penkille takkinsa ja laukkunsa. Harmillinen takaisku. Mutta onneksi toiselta penkkiriviltäkin näki ihan hyvin ohjaamoon. 

Valmiina lähtöön!

Tällä kertaa videoin nousun ohjaamon näkökulmasta. Tämä ei kestä kuin minuutin. 😆

Pilvien yllä.

Lentokoneen lentäminen näyttää olevan helpompaa kuin autolla ajaminen, kun käsiäkään ei tarvitse pitää koko ajan ratissa. 😆

Alkumatka sujui yllättävän tasaisesti, mutta sitten alkoi melkoinen pomputus. Kerran irtosi takapuolikin penkistä, kun tuli niin iso kuoppa, ja siinä vaiheessa mietin, että tässähän saa Linnanmäki-kokemuksen samalla rahalla. Ei kuitenkaan tarvinnut laatoittaa tälläkään kertaa.

Toki laskeutuminen Helsinki-Vantaalle piti myös videoida:

Lopuksi vielä pari kuvaa kesäisestä Savonlinnasta. 

Nauttikaahan loppuviikosta ja -kesästä! 

😘