On miellyttävämpää elää kurjuudessa kuin odottaa, milloin se alkaa.


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Aina väärässä paikassa

Tulin joulukuun alussa Suomeen, koska alkoi näyttää siltä, että vanhempieni talo saattaisi mennä kaupaksi. Vanhempani olivat yrittäneet myydä taloaan jo monta vuotta, ja kiinnostuneita oli ollut, mutta kukaan ei ollut kuitenkaan innostunut kaupantekoon. Talossa ei ollut sinänsä mitään vikaa, ja sijainti kirkasvetisen Pyhäjärven rannalla oli ihanteellinen, joskin hieman syrjäinen. Tilaa ja rakennuksia oli tavallisen perheen tarpeisiin kuitenkin aivan liikaa, ja se tuntui olevan suurin ongelma.  


Iso omakotitalo kaikkine lisärakennuksineen oli alkanut olla vanhemmille melkoinen haaste, ja tuntui ahdistavalta, että huonokuntoisten ihmisten oli pakko asua sellaisessa paikassa, vaikka muualla olisi ollut niin paljon parempi. Iskällä oli alkanut muisti pettää, ja muitakin vaivoja oli. En siis halunnut kuulla enää yhtään tarinaa lumen pudottamisesta katolta tai kallellaan olleen puun kaatamisesta. Äidillä oli omat terveydelliset haasteensa.

En ollutkaan toivonut moneen vuoteen mitään muuta niin paljon kuin sitä, että vanhemmat saisivat talonsa myytyä ja että he pääsisivät muuttamaan jonnekin muualle. Olin toivonut sitä joka kerran neliapilan löytäessäni, ja olin toivonut sitä jopa Liman Huokausten sillalla Perussa (siltaanhan liittyy uskomus, että jos pystyy ylittämään sillan henkeään pidättäen, saa yhden toivomuksen). Olisin varmaan rukoillutkin, jos olisin uskonnollinen, mutta en ole oikein sen alan ihmisiä.

Joulukuussa ihme kumminkin tapahtui, ja kauppakirjat allekirjoitettiin. Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä iloitsemaan, sillä uusi omistaja halusi talon olevan tyhjä tammikuun 15. päivään mennessä. Alkoi hirvittävä kuukauden mittainen karsimis-, lajittelu- ja pakkausprojekti, jonka tarkoitus oli vähentää vanhempien vuosikymmenien aikana keräämä tavaramäärä sellaiseksi, että tavarat mahtuisivat kerrostalokolmioon tai -neliöön. Homma tuntui ensimmäisinä päivinä niin toivottomalta, että ahdistus iskee vieläkin, kun ajattelen asiaa. Onneksi meitä oli hommassa kolme (minä, sisko ja siskon mies), eikä tarvinnut hoitaa hommaa yksin.

Projekti koetteli kaikkien hermoja, eikä vähiten iskän, jolle tuli yhdellä kertaa kaikkea aivan liikaa. Tavaroista (ja samalla menneisyydestä) luopuminen oli vaikeaa kummallekin vanhemmalle, mutta iskän hämmennystä lisäsi vielä se, ettei hän muistanut aina seuraavana päivänä, mitä edellisenä oli sovittu. Pikkuhiljaa tavara alkoi kuitenkin vähentyä ja löytää paikkansa jostain muualta  – joko uuden omistajan luota tai jätepisteestä.

Jos muuttopuuhissa ei ollut vielä tarpeeksi, pihaan tehtiin viime metreillä uusi jätevedenpuhdistusjärjestelmäkin.

On sanomattakin selvää, että joulua tai uuttavuotta ei meillä hirveästi vietetty. Hain toki kuusen metsästä ja koristelin sen, mutta jouluaterian ulkoistimme Punkaharjulle. Mitään joulutunnelmaa oli kuitenkaan turha tavoitella, sillä muuttoasiat pyörivät koko ajan kaikkien mielessä. Jos muutto on stressaava kokemus yleisesti ottaenkin, tämän muuton erityistekijät (iskän muistisairaus, järkyttävä tavaramäärä ja tiukka aikataulu) tekivät hommasta erityisen raskaan.

Kuusenpalloselfie vm. 2019.
Kas tämmöiseenkin löytyi aikaa.


Muuttopäiväksi oli päätetty tammikuun kahdeksas, ja pakkaamisen oli tarkoitus alkaa toden teolla vuodenvaihteen jälkeen, kun muuttolaatikot tulisivat uudenvuodenaattona. Olin käymässä ennen vuodenvaihdetta pikaisesti Espoossa, kun maanantaiaamuna 30. joulukuuta puhelimeni soi. Soittaja oli ukkelin kollega ja kaveri, joka ei ollut soitellut minulle moneen vuoteen ja joka soitti nyt Intiasta. Aavistin heti pahaa. Mies kierteli ja kaarteli eikä tuntunut pääsevän asian ytimeen ikinä, mutta sitten se tuli: ukkeli oli saanut edellisenä iltana Kolumbiassa aivoverenvuodon. Ukkelille oli tullut ensin kaamea päänsärky, ja sitten hän oli alkanut oksennella. Ukkeli oli soittanut toisen kollegansa hätiin, ja tämä oli vienyt ukkelin sairaalaan.

Kun puhelu päättyi, romahdin. Soimasin ensimmäiseksi tietenkin itseäni siitä, etten ollut ollut Kolumbiassa, kun tämä tapahtui. Olisin tunnistanut ukkelin oireista välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, ja ukkeli olisi saattanut päästä pikaisemmin lääkäriin. Ajatus ukkelista makaamassa kolumbialaisessa sairaalassa tiedottomana tuntui niin sietämättömältä, että toivoin, että minä olisin saanut aivoverenvuodon ukkelin sijasta.

Minun oli ollut tarkoitus lähteä ajamaan iltapäivällä Itä-Suomeen, mutta nyt kaikki suunnitelmat peruuntuivat ja vaihtuivat epätietoiseen odotteluun. Jäin Espooseen odottamaan tietoja ukkelin tilasta ja valmistauduin lähtemään Kolumbiaan ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Pian sain ukkelin toiselta kollegalta Medellínistä kuitenkin hyviä uutisia. Vuoto oli ollut kohtalaisen pieni, eikä pysyviä neurologisia vaurioita ollut tullut. Huonomminkin olisi siis voinut käydä.

Olin tiennyt jo aiemmin, että ukkelilla on ihan huippukollegoita, mutta nyt sain todeta tämän ihan omakohtaisesti. Kollegat istuivat vuoroissa ukkelin sängyn vieressä ja perustivat WhatsApp-ryhmän, jonne he päivittivät tuoreimmat kuulumiset ukkelin tilasta. Oli suuri helpotus, kun tiesin ukkelin olevan hyvissä käsissä, kun en voinut olla itse paikalla. Perhettäkin saatiin paikalle jo samana iltana, kun ukkelin veli ja siskon mies lensivät New Yorkista Medellíniin.

Koska ukkelin vierellä oli niin paljon muita läheisiä, ja ukkelin tilassa tapahtui koko ajan parannusta, päätin lopulta suunnata Kolumbian sijasta Itä-Suomeen. Oli raastavaa puntaroida, missä minua tarvittaisiin enemmän, Medellínissä vai vanhemmillani. Lopuksi järkeilin, että minusta ei olisi ukkelin sängyn vieressä juurikaan hyötyä, mutta muuttopuuhissa minusta olisi paljonkin apua. Vuosikymmenen paskimman vaimon palkinnon voi siis ojentaa minulle.

Muuttopuuhat jatkuivat, ja ukkelin kuntokin kohentui onneksi koko ajan. Voi sitä riemua, kun sain jutella ukkelin kanssa puhelimessa ensimmäisen kerran. Tervehtymisen askelet olivat kuitenkin pieniä ja varovaisia. Kävely ei onnistunut vielä tuettunakaan, sillä ukkelia alkoi huimata, ja oli mentävä takaisin pitkälleen. Istuminen kuitenkin onnistui jo, ja pian ukkeli jaksoi istuskella nojatuolissa useamman tunnin.

Jouluviikolla oli tapahtunut muutakin ikävää, sillä ukkelin passi oli kadonnut. Ukkeli oli lähettänyt passinsa Bogotaan bisnesviisumin uusimista varten, ja passi oli löytänyt tiensä hyvin perille.  Paluumatkalla oli tapahtunut kuitenkin jotain kummallista, sillä ukkeli sai passinsa sijaan paketillisen outoja nesteputkiloita.


Tapaus oli harmillinen siinäkin mielessä, että ukkelin oli ollut tarkoitus matkustaa joulukuun 28. päivänä kollegansa kanssa muutamaksi päiväksi jonnekin, ehkä Cartagenaan tai Santa Martaan. Ukkeli odotti vain sitä, että saisi passinsa, jotta hän pääsisi lähtemään sen jälkeen. Passia ei kuitenkaan löytynyt mistään, vaikka ukkeli ja kollegat kuinka tekivät selvitystyötä.

Jälkeenpäin järkytyin, kun tajusin, että jos ukkelin passi ei olisi kadonnut, ukkeli olisi ollut aivoverenvuodon alkaessa jossakin Pohjois-Kolumbiassa tai pahimmassa tapauksessa lennolla. Kuinka nopeasti lentokoneesta pääsee hoitoon? Ukkeli itse puolestaan mietti, että jos hän olisi ollut vuodon sattuessa Boliviassa, hän olisi nyt todennäköisesti kuollut. Kolumbialaiset sairaalat kun ovat niin huippuluokkaisia, että bolivialaisista sairaaloista ei voi edes puhua samana päivänä.

Tammikuun kahdeksas päivä saapui lopulta, ja uskomatonta mutta totta, kaikki oli valmiina ja pakattuna puoli tuntia ennen muuttomiesten saapumista. Iskä ja äiti lähtivät ajelemaan kohti Savonlinnaa (sisko oli löytänyt heille kivan rivitalokolmion Savonlinnasta), ja minä jäin odottelemaan muuttomiehiä. Muuttomiehet olivat aivan käsittämättömän tehokkaita, ja kaikki tavarat oli lastattu kuorma-autoon tunnissa ja vartissa. Kun muuttoauto lähti pihasta ja jäin yksin tyhjään taloon, olo oli äärettömän huojentunut ja epäuskoinenkin: Onko talo tosiaankin tyhjä? Eikö ihan varmasti tarvitse enää pakata mitään? Kuinka ihmeessä saimme tämän aikaiseksi?

En tuntenut minkäänlaista haikeutta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran. Edeltävät viikot olivat kai olleet niin rankkoja ja vanhempien elo talossa jo niin pitkään hankalaa, että tunsin vain helpotusta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran.

Rantasaunan seinät ovat kuulleet monenlaisia juttuja.




Ja tällä veneellä oli tullut soudettua monet lenkit.
Heippa.
Nalle ja Enska pakenivat muuttotohinoita uuden asunnon hyllylle.

Se kyllä hieman huolestuttaa, miten iskä tottuu täysin uuteen paikkaan ja elinympäristöön. Löytääkö hän kotiin, jos lähtee yksinään jonnekin? 

En ehtinyt jäädä auttelemaan enää tavaroiden purkamisessa, sillä lähdin ajelemaan samana iltapäivänä takaisin Espooseen. Lento Kolumbiaan lähtisi perjantaiaamuna, joten aika oli taas vähän kortilla.

Kuunlasku pilvien yllä.
Erikoinen valoilmiö.
Olin perillä Medellínissä paikallista aikaa perjantai-iltana ja treffasin asunnollamme siskon miehen, joka oli vielä täällä ja joka oli majoittautunut meille. Lähdimme tänä aamuna yhdessä katsomaan ukkelia sairaalaan, ja vietimmekin sairaalassa koko päivän. Päivä oli merkittävä siinäkin mielessä, että ukkeli siirrettiin tänään teho-osastolta normaalille osastolle, joten toipumistahti näyttää oikein hyvältä. Istuskelen nytkin tässä ukkelin huoneen sohvalla, sillä meinaan olla sairaalassa yötä. Siskon mies tulee sitten aamulla vuorostaan ukkelin seuraksi.

Elämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa varmasti aika paljon, mutta en vielä tiedä, mihin suuntaan. Suuret kiitokset kaikille lukijoille yhteisistä vuosista ja kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle. 😘

maanantai 9. joulukuuta 2019

Lentävä kukko

Palasin Suomeen aiemmin kuin oli tarkoitus, koska minua tarvitaan nyt täällä kotimaan kamaralla. Ukkelikin jatkoi Medellínistä matkaansa Boliviaan, joten tiemme olisivat erkaantuneet taas joka tapauksessa.

Matka Medellínistä Helsinkiin ei sujunut ihan kommelluksitta. Kaikki sujui hyvin Bogotaan asti, ja sain vaihdettua Bogotan-lennonkin tuntia aikaisempaan. Tosin ihmettelin, kun lähtöselvitysvirkailija ei voinut antaa minulle Medellínissä tarkastuskortteja Bogotasta eteenpäin, vaan minun piti käydä hakemassa loppumatkan tarkastuskortit Lufthansan tiskiltä Bogotassa. Se oli kuulemma ihan normaali käytäntö.

Medellínin lähtöselvitystiskillä havahduin yhtäkkiä yllättävään ääneen: kukko kiekui. Kun katselin ympärilleni, huomasin, että yhden lähtöselvitystiskin edessä oli punainen laatikko, ja ääni tuli sieltä. Joku oli ilmeisesti lähdössä matkalle kukkonsa kanssa. Kukko kiekui tasaisin väliajoin, ja vieressäni seisoneen pariskunnan koira meinasi ratketa innosta, kun se olisi halunnut päästä niin kovasti tutkimaan omituisen äänen aiheuttajaa.

Joulukuusi Medellínin-talon aulassa.
Bogotan lentokentällä suuntasin siis ensimmäiseksi Lufthansan tiskille hakemaan tarkastuskortteja  Bogota–Frankfurt- ja Frankfurt–Helsinki -lennoille. Lähtöselvitysvirkailija tutki hetken tietokonettaan ja pyysi sitten toisenkin virkailijan paikalle. Sitten virkailija totesi minulle, että minulla ei ollut lippua Bogotasta Suomeen. Minulla oli ollut lippu vain Medellínistä Bogotaan mutta ei siitä eteenpäin. 

Miten niin minulla ei muka ollut lippua? Virkailijan täytyi olla väärässä. Totta kai minulla oli lippu! Kirjauduin Lufthansan tililleni ja näytin hänelle todisteen siitä, että minulla todellakin oli lippu sille päivälle.

Pitkällisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että muutosmaksu, jonka olin maksanut lennon aikaistamisesta, ei ollutkaan mennyt jostain syystä perille. Minulla ei siis tosiaankaan ollut lippua sille päivälle. Volyymit saattoivat hieman kohota, kun tajusin, etten pääsisikään jatkamaan matkaani. Onneksi asia järjestyi, ja sain lunastettua itselleni liput jatkolennoille maksamalla puuttuvan muutosmaksun siinä tiskillä.

Matkalla sattui kaikenlaista muutakin, ja tuntui, että tämä ei ollut ihan paras päivä matkustamiseen. Maastapoistumistiskille jonottamiseen meni 45 minuuttia, ja kun vuoroni vihdoin tuli, virkailija rupesi kyselemään minulta kaikenlaista. Lopulta virkailija otti passini ja käski minua seuraamaan häntä. Kävelimme tiskille, jossa luki Supervisor, ja kyseisen tiskin takana istunut nainen rupesi vuorostaan tutkimaan passiani. En tiedä, mikä passissani vaati lisätutkintaa, eikä ongelman laatu selvinnyt kyselemälläkään. Onneksi sain passin pian takaisin ja pääsin jatkamaan matkaani.

Loungessa vaihdoin Telian SIM-kortin takaisin kolumbialaiseen SIM-korttiin, ja SIM-luukun avaamiseen tarkoitettu tikku lipsahti kädestäni ja putosi jonnekin pöydän alle. (Nettisaldoni oli loppunut juuri sopivasti Lufthansan tiskillä, kun minun olisi pitänyt kirjautua Lufthansan tilille ja näyttää, että minulla oli lippu, joten jouduin käyttämään Telian SIM-korttia.) Konttailin pöydän alla, ja viereisessä pöydässä istunut nainen huusi, että mitä kadotit. Nainen neuvoi käyttämään kännykän taskulamppua ja sanoi tulevansa auttamaan etsinnöissä, kunhan saisi puhelunsa lopetettua.

Bogota–Frankfurt -lennon jälkeen naismatkustajille jaettiin ruusut. Enpä ole tällaistakaan ennen nähnyt.

Kävi ilmi, että nainen oli venezuelalainen mutta asui nykyään Yhdysvalloissa. Koska mikään lentoyhtiö ei enää lentänyt Yhdysvalloista suoraan Venezuelaan, nainen joutui kiertämään aina Venezuelaan mennessään jonkin toisen maan kautta, ja tällä kertaa tuo maa oli Kolumbia. Nainen oli joutunut odottelemaan lentokentällä kuusi tuntia ja oli siitä syystä hieman tuohtunut. Minusta kuusi tuntia ei ollut kovin pitkä aika, mutta kyllähän se varmaan ottaa pattiin lennellä ympäri Etelä-Amerikkaa, kun aiemmin pääsi suoralla lennolla.

Pitkällä Bogota–Frankfurt -lennolla viereeni sattui mies, jonka kanssa juttua riittikin moneksi tunniksi. Mies oli nimittäin sukeltaja, joka tykkäsi sukeltaa erityisesti laivojen hylyille, ja sehän oli minusta äärettömän kiehtovaa. Tenttasin miestä hänen harrastuksestaan niin, että mies oli varmasti riemuissaan, kun pääsi minusta lopulta eroon. 😆

Turkkilaisen SunExpressin kone Frankfurtissa.
Ostin Frankfurtin lentokentältä pitkästä aikaa pari kirjaa (mikä mielenhäiriö lienee iskenyt). Jotenkin tuntui sellaiselta, että voisin yrittää lukea taas pitkästä aikaa jotain.

Ostin tuon Murakamin kirjan siitä huolimatta, että se on novellikokoelma. En oikein pidä novelleista, vaikka onhan niissä se hyvä puoli, että jos tarina on paska, sitä ei tarvitse sietää koko kirjan mitalta. Mutta jos tarina on hyvä – kuten useimmiten kumminkin on – sen pikainen loppu harmittaa, ja jään miettimään päähenkilöiden kohtaloa. Novellit ovat minusta vähän sellaisia pintaraapaisuja, helppoa kirjallisuutta niin lukijalle kuin kirjoittajallekin. Voin toki olla väärässäkin. Kehtaisin jopa väittää, että minäkin saisin kyhätyksi kasaan jonkinlaisen novellin. Romaanin kirjoittajaksi minusta ei taas koskaan olisi, koska kärsivällisyyteni ei riittäisi saman asian vatvomiseen siinä määrin kuin romaania kirjoittaessa vaaditaan. Tietokirjallisuuden kirjoittaminen kiinnostaisi sen sijaan kovastikin – ensin pitäisi vain olla sitä tietoa jostakin aiheesta. 😆

Unirytmini on edelleen täysin sekaisin, sillä jostain syystä itään päin matkustaminen on minulle nykyään melkoista kärsimystä. Tuntuu ihan hirveän vaikealta päästä uuteen rytmiin, vaikka aikaeroa Suomen ja Kolumbian välillä ei ole kuin seitsemän tuntia. Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla, sillä ensimmäinen tehtäväni oli lähteä viemään autoa huoltoon yhden tunnin yöunien jälkeen. Olin käyttänyt auton määräaikaishuollossa juuri ennen Kolumbiaan lähtöäni, ja huollossa oli tullut ilmi pitkä lista vikoja, jotka pitäisi korjata mahdollisimman pian. En ymmärtänyt listalta muuta kuin pakoputken äänenvaimentimen (tms.) ja jakohihnan, "joka on vaihdettu viimeksi vuonna 2012 ja jonka hajoaminen aiheuttaisi massiivisen moottorivaurion". Kiitos, mutta ei kiitos, eli suorinta tietä huoltoon.

Sen jälkeen pääsin kuitenkin ajalemaan tänne Itä-Suomeen.






Tämmöisiä ajatuksen riekaleita tässä yön pimeinä tunteina.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Lampun henki asuu pullossa

Medellín on kuuluisa jouluvaloistaan, jotka tunnetaan täällä nimellä Alumbrados, eli yksinkertaisesti vain "valot". Jouluvalojen sanotaankin olevan yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. En nähnyt valoja viime vuonna, sillä ajattelin, että on niitä jouluvaloja nähty ennenkin, enkä jaksanut raahautua paikalle. Vähänpä tiesin!

Tänä vuonna tuo virhe piti kuitenkin korjata. Olin lukenut, että suurin jouluvaloalue olisi Parque Nortessa Medellínin keskustasta pohjoiseen ja että valot sytytettäisiin perjantaina 29.11. kello 18.00. Päätin siis pyhittää perjantai-iltani jouluvalojen sytyttämistapahtumalle. Olin käynyt Parque Norten liepeillä aiemminkin (päivänvalossa tosin), sillä kasvitieteellinen puutarha sijaitsee melkein Parque Norten vieressä, ja tiesin alueen varsin turvalliseksi, joten uskalsin lähteä sinne illalla yksinäni.

Parque Norten viereen pääsee metrolla, mutta ensin pitää päästä jotenkin metrolle. Täältä kukkuloiltakin pääsee metroasemalle onneksi näppärästi metron liityntäbusseilla, joita kulkee varsin tiuhaan. Päätin lähteä matkaan hyvissä ajoin, puoli viideltä, sillä tiesin metron olevan erittäin ruuhkainen tuohon aikaan päivästä.

Kyyti tulee!
Odottelen normaalisti bussia tuossa talomme alapuolella olevalla epävirallisella bussipysäkillä, jota moni muukin tykkää käyttää. Bussit pysähtyvät täällä ihan missä tahansa, mitä minun oli aluksi vaikea uskoa. Eihän sitä nyt voi mitenkään pysäyttää bussia missä tahansa, vaan on käveltävä oikealle pysäkille! Virallisia bussipysäkkejäkin on siis olemassa (niissä on katokset ja kaikki), mutta ihmiset käyttävät niitä vain silloin, jos ne sattuvat olemaan sopivassa paikassa tai jos sataa vettä. Nyt on minunkin mukavuudenhaluni kai voittanut, kun uskallan hypätä kyytiin ja kyydistä pois muuallakin kuin virallisella pysäkillä.

Bussimatkaa ei ollut kestänyt kuin muutama minuutti, kun liikenne puuroutui täysin. En tiedä, johtuivatko massiiviset ruuhkat Black Fridaysta, vai seisooko Medellínin liikenne aina yhtä pahasti tuohon aikaan illasta, mutta meikäläisen v-käyrä alkoi pikkuhiljaa nousta. Kun olin istunut bussissa 25 minuuttia, ja matkasta oli kuljettu vasta kolmasosa, päätin tehdä samoin kuin yksi mies muutama minuutti aiemmin: hyppäsin ulos ja rupesin jalkamieheksi. Kahdessakymmenessä minuutissa olin asemalla. Metroon ei kumminkaan noin vain käveltykään, sillä asemallekin oli jonoa.


Olen joskus erehtynyt Medellínin metroon ruuhka-aikana, ja se oli semmoinen kokemus, että olen yrittänyt vältellä sen jälkeen kaikin keinoin ruuhka-aikoina metrolla liikkumista. Olin käynyt silloin kaupassa, ja minulla oli kangaskassissa muun muassa muropaketti ja sekä paahtoleipää. Järkytyin, kun metro tuli asemalle, ja tajusin, että jos halusin kyytiin, minun oli pakko tunkea itseni väkivalloin ihmismassan keskelle. Kun minun piti jäädä muutaman aseman päässä pois metrosta, ja vieressäni seisonut nainen tajusi tämän, hän katsoi minua myötätuntoisesti ikään kuin sanoen: onnea yritykseen. Jotekin kummassa sain tungettua itseni ihmisten läpi ovelle ja ovesta ulos. Sitten olikin aika tarkistaa vahingot: muropaketti oli hajonnut ja paahtoleipäpaketti oli litistynyt tortillaksi, mutta muuten kaikki näytti olevan hyvin.

Eilinen ei tehnyt poikkeusta, vaan metrot olivat yhtä täynnä kuin ennenkin.

Sisään vaan! Kyllä tänne mahtuu aina yksi, joka käyttää Rexonaa.
Nyt jäin suosiolla ensimmäisen metron kyydistä odottelemaan seuraavaa metroa, joka tulikin heti perässä, ja kuin ihmeen kaupalla se oli puolityhjä. Kaikki ihmiset olivat kai ängenneet sen ensimmäisen metron kyytiin. Jäin miettimään, onkohan muualla maailmassa näin ruuhkaisia metroja. 

Kun vihdoin olin perillä Parque Norten metroasemalla, kello oli tasan kuusi. Totesin, että minulta taisi jäädä valojen sytyttäminen näkemättä, mutta ei se mitään: sytytettyjä valojakin olisi ihan kiva katsella.

Kun pääsin metroasemalta ulos, tajusin heti, että olin hätäillyt ihan turhaan. Valot olivat vielä ihan pimeät, ja tienvarsikojujakin vasta pystytettiin.

Kolme tietäjää, joiden korkeus on yhdeksän metriä (tässä siis vielä ilman valoja).
Kameramiehet valmiina hommiin.

Medellínin jouluvalot olivat työllistäneet kokonaisen vuoden ajan 220 ihmistä, jotka olivat luoneet kaupunkiin yhteensä 32 000 erilaista valohahmoa. LED-valoja oli kulunut 27 miljoonaa kappaletta ja valonauhaa lähes 810 kilometriä. Kyse ei siis ollut mistään pienimuotoisesta näpertelystä. 

Kun portilla olevalla lavalla ei tapahtunut mitään, menin alueen portista sisään, ja löysin sisältä lisää valohahmoja sekä kaikenlaisia esiintyjiä.

Poliiseja oli paikalla varsin paljon, joten olo oli erittäin turvallinen.

Läheltä tarkastellen näkee hyvin, kuinka valoteokset on tehty.
Pyöriskelin alueella aikani, mutta koska valot eivät edelleenkään syttyneet, palasin takaisin portille katsastamaan, josko siellä olisi jotain ohjelman tapaista. Olihan siellä.



Kun lavaesitys loppui, eikä lisää näyttänyt olevan tulossa, palasin takaisin portista sisälle. Ihmisiä oli jo huomattavasti enemmän, ja pientä väentungostakin pukkasi.



Tämä herra pyöri melkoisen taidokkaasti.



Näyttää varsin helpolta, mutta ei taatusti ole!

Kello läheni seitsemää, ja valot olivat edelleen pimeinä. Ärsytti, mutta v-käyrä ei lähtenyt nousuun, sillä olin huomannut, että alueelta sai kaljaakin. Voisin aina ruveta kaljoittelemaan, jos tässä ei tapahtuisi mitään muutakaan. Kävinkin asioimassa yhdessä kojussa, sillä mitäpä sitä ihminen muutakaan osaa joutohetkinä tehdä kuin juoda kaljaa.

Se kyllä ihmetytti, että oluen kanssa sai kävellä minne tahansa, eikä kukaan tullut urputtamaan. Kun on koko ikänsä elänyt anniskelualueiden tiukassa suojeluksessa, tämmöinen vapaus tuntuu ihan järisyttävältä.

Suuntasin istuskelemaan alueelle, jossa oli muitakin istuskelijoita (ja kaljoittelijoita).






Ja voilà! Kahden oluen jälkeen valot vihdoinkin syttyivät.

Nyt kun valot paloivat, eikä tarvinnut enää käyskennellä pimeässä, tajusin, että valoteoksia oli ihan kaikkialla: alueen keskellä olevassa järvessä, järven rannoilla, järven kiertävän kävelypolun molemmin puolin sekä tietysti siellä pääportin tuntumassa.

Erityisesti järvessä olevat valoteokset ihastuttivat, sillä en ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa.




Toki muutkin teokset olivat upeita, ja erityisesti eläinhahmot miellyttivät.

Maatilan pihapiiriä:

Tässä vielä pieni videonpätkä järven takaosan valopolusta: 


Taas on herkkuja tarjolla.
Pääportilla olevat hahmotkin näyttivät nyt valaistuina aivan toisenlaisilta kuin tullessani.



Sitten rupesikin olemaan jo kiire kotiin, sillä minun piti tarkistaa kotona yksi juttu, ennen kuin ukkeli lähtisi Espoosta Helsinki-Vantaalle, ja kello oli jo kahdeksan (Suomessa siis kolme aamuyöstä). Olut alkoi kuitenkin pyrkiä ulospäin, ja oli pakko käydä ennen metromatkaa yhdessä tienvarteen tuoduista bajamajoista. On pakko myöntää, etten olisi välttämättä halunnut tutustua kolumbialaiseen bajamajaan, jos olisin voinut valita, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vessa oli kuitenkin yllättävän siisti (naisille ja miehille oli eri kopit) – ja paperiakin oli! Onneksi on tullut kyykkäiltyä salilla sen verran, että ei tarvitse istua pöntölle, vaan suoriudun hommasta kyykkyasennossakin (joo tiedän: liikaa tietoa). Salilla rehkiminen kannattaa aina.  😆

Portaat ylös, ja sitten olenkin jo metrolla.
Metroasemalla oli pakko ottaa taas kuvia, kun jossakin hospitaalissa oli ilmeisesti päättynyt juuri työvuoro.


Paluumatka sujuikin joutuisasti, eikä bussimatka metroasemalta kotiin kestänyt sekään kuin reilut kymmenen minuuttia, vaikka bussi joutui kiipeämään koko matkan ylämäkeen.

Kotiovi näkyy jo (vasemmalla).
Ukkelikin on päässyt Kolumbian maaperälle, mutta hän on tällä hetkellä jumissa Bogotassa, kun lento Frankfurtista oli myöhässä, ja ukkeli jäi Medellínin-koneesta. Muisti ilmeisesti kuitenkin ottaa mukaansa toisen passin, kun kerran pääsi maahan!

Raketit rupesivat juuri paukkumaan täällä hullun lailla, enkä minä tiedä edes, mikä juhlapäivä tänään on. Onko vähän noloa?

Loppuun vielä yksi kuva, josta ei voisi joulutunnelma olla kauempana. Medellínin oma poika J. Balwin konsertoi tänään Medellínissä, ja ihmiset jonottivat iltapäivällä stadionille.



Ja ratsupoliisit piileskelivät pusikossa.