Jos pää on mennyttä, ei kannata murehtia kampauksesta.


keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Valoa pimeyteen

Kun etsiskelin dosakuvia edelliseen postaukseen, uppouduin katselemaan Intia-kuvia muutenkin, ja tuli taas mieleeni, että olisipa kiva päästä käymään Intiassa. Sitten ajattelin, että kun tässä nyt ei pääse matkustamaan, huvitellaan sitten kuvia katselemalla, ja päätin tehdä pienimuotoisen Intia-muistelukoosteen. Suurimman osan kuvista olen julkaissut joskus aiemmin, mutta julkaisusta on niin kauan, että kukaan ei luultavasti muista kuvia kumminkaan. Yritän olla mahdollisimman vähäsanainen, koska kuvia on paljon, mutta varoitan silti, että postauksesta tulee pitkä. Saatanpa joutua tekemään vielä toisenkin samantyylisen postauksen, koska mieluisia kuvia on niin paljon. 

Tykkään katsella ja kuvata ihmisiä erityisesti silloin, kun he ovat uppoutuneet johonkin tekemiseen tai kun heillä on jokin arkinen askare meneillään. Kauhea kyylä.

Riisipeltoa kyntämässä.

Riisintaimien istuttamista.



Palmuviinin eli toddyn pullotusta.


Mango chaat -kauppias.


Vada-linssikakkusten paistaja.

Rannerenkaiden tekijöitä Hyderabadissa.

 
Puhtaaksikirjoitustoimisto.

Ukkelin edesmennyt taata ayurveda-lääkkeidensä kanssa.


Ganesha-patsaiden tekijä ja hänen poikansa.



 
Kookoksia Keralan takavesillä.

Kuorma kulkee näppärimmin pään päällä.


Sormihirssipellossa.

Verkkojen vetämistä.





Turistipoliiseja Goassa.

Ihmisistä siirrymmekin sitten sujuvasti eläimiin. Koiria Intiassa näkee valtavasti, ja vaikka suuri osa koirien on kohtaloista kovia, eikä koiria halua ikuistaa kameralla tai edes katsoa, myös hellyttäviä otuksia näkee. 





Apinat ovat toisaalta hassuja ja toisaalta pelottavia. Itse pysyttelen apinoista mieluusti turvallisen välimatkan päässä! 









Kaduilla kuljeskelevat lehmät ovat tuttu näky jokaiselle Intian-kävijälle, ja nämä katulehmät ovat usein äärimmäisen surkean näköisiä. Lehmä on intialaisille pyhä eläin, mikä tarkoittaa myös sitä, että sitä ei saa tappaa. Kun lehmä tulee vanhaksi eikä tuota enää maitoa, köyhille usein ainoa vaihtoehto on jättää lehmä kaduille kuljeskelemaan, koska heillä ei ole varaa ylläpitää tuottamatonta eläintä. 

Eläimiä on Intian kaduilla muutenkin, ja mieleeni tuli yksi kerta Hyderabadissa, kun tätini oli meillä käymässä. Eksyimme autolla jonkin muslimialueen pienille kujille, ja lopulta tie oli niin kapea, että autolla pääsi hädin tuskin eteenpäin. Paniikki melkein iski, kun mietiskelin, miten pääsisimme sieltä ikinä pois, jos tie loppuisi. En ikimaailmassa pystyisi peruuttamaan koko matkaa takaisin ihmisten ilmoille. Eläimetkään eivät välittäneet siirtyä auton tieltä, ja piti olla tosi tarkkana, ettei osunut niihin. Yhdessä kohtaa jouduin sanomaan tädilleni, että "katso sinä siltä puolelta sitä lehmää, niin minä katson tältä puolelta tätä vuohta". Etenimme hitaasti mutta varmasti päät kummaltakin puolelta autoa ikkunasta roikkuen, ja pääsimme kuin pääsimmekin siitäkin paikasta läpi. Luojan kiitos eteemme tuli hylätty tontti, jonka edustalla sain auton käännettyä, ja pääsimme takaisin ihmisten ilmoille. Sen jälkeen päätin, etten enää ikinä lähtisi ajelemaan summamutikassa minnekään pikkukujille. 

Takaisin lehmiin. Maitoa tuottavista eläimistä pidetään kumminkin hyvää huolta, ja erityisesti kylässä, jossa anopin nuorempi sisko viljelee maata, oikein sydäntä lämmittää, kun eläimistä pidetään niin hyvää huolta. 



Heiniä säilytetään karjasuojien katoilla.


Tämä kuva on kylläkin Tirupatin läheltä kylästä, jossa ukkelin perheellä on "kesämökki".

Intialaisella oravalla on selässään kolme viirua, ja anoppi kertoi minulle kerran kivan tarinan, jonka mukaan viirut ovat tulleet oravan selkään Rama-jumalan sormista. Tarinan voi halutessaan lukea esimerkiksi täältä


En itse ole rantalomailun suuri ystävä, varsinkaan Intiassa, jossa intialaiset tulevat rannoille töllistelemään vähäpukeisia turisteja, mutta kyllä Intiastakin löytyy rantalomailuun ihan kelpo paikkoja. 

Kerala.

Goa.





Junamatka intialaisessa junassa on Kokemus, joka ei hevillä unohdu. Omasta (ainoasta) pitkästä junamatkastani on aikaa jo jonkin verran (muistaakseni noin 15 vuotta), enkä tiedä, kuinka paljon junat ja junamatkat ovat tässä ajassa mahtaneet muuttua. 

Suurinta hupia minulle oli roikkua avoimessa oviaukossa junan ollessa täydessä vauhdissa ja ottaa kuvia. Suomessahan junien ovet ovat visusti kiinni junan ollessa liikkeessä, joten junan oviaukossa roikkumisesta piti ottaa Intiassa kaikki ilo irti, kun se oli kerrankin mahdollista.

Tämän sillan ylitys oli tavallista jännittävämpi paikka, sillä toisella raiteella tuli juuri vastaan kolisteleva tavarajuna, ja pudotus alas jokeen oli melkoinen. 


Kun päivä kääntyi iltaan, kuvaushommelit oli lopetettava, sillä pimeässä ei nähnyt enää mitään.



Tämä postaus loppuu ihan justiinsa, mutta laitan loppuun vielä muutaman sekalaisen kuvan. 


Runoilija Kalidasan muistomerkki Ramtekissa.


Tämä kuva on Nelloresta vuodelta 2005, jolloin Nokia oli vielä jotain.





Ramoji Film Cityssä.





Swami Vivekanandan muistomerkki manner-Intian eteläisimmässä kärjessä Kanyakumarissa.
Intia loppuu Kanyakumariin, ja edessä on vain aava meri.


Lyhyestä virsi kaunis ja pitkästä vielä kauniimpi. 😆 

Nyt poistun takavasemmalle ja toivottelen jaksamista kaikille. 😘