Arkisia puuhia

Onpa kiva kirjoitella pitkästä aikaa ihan sekalaisia höpinöitä.

Nyt kun reissut oli ainakin vähäksi aikaa tehty, päätin tehdä kaiken rästiin jääneen pois, ja sain aikaiseksi pitkän listan, jolta rupesin tekemään asioita. Systeemi oli sellainen, että aloitin kaikkein vastenmielisimmästä hommasta (joka oli yksi tilinpäätös ja veroilmoitus), ja siirryin siitä sitten vastenmielisyysasteikolla miellyttävämpiin tehtäviin. Näin sain ne hommat, joiden tekemistä olin vetkutellut kaikkein pisimpään, ensimmäiseksi alta pois, ja systeemi toimi erinomaisen hyvin. 

Listalla oli myös Juvalta auton kylkeen saatujen pikitahrojen putsaaminen. (Mahdollisista vakuutuskorvauksista en osaa vielä sanoa, sillä vakuutusyhtiöltä ei ole tullut päätöstä asiasta.) Olin siis ajellut pikisellä autolla koko kesän. Puhdistusaineen olin ostanut jo kauan sitten, mutta jännästi se aine ei siirry pullosta autoon itsestään, vaan sitä pitää olla avustamassa. 

Olin pelännyt auton putsaamisen olevan kovakin homma, mutta yllättäen piet irtosivat suhteellisen helposti ihan vain pyyhkimällä. Ainoastaan helman alaosassa, jossa pikeä oli paksummin, jouduin hinkkaamaan enemmän.

Suosittelen tätä, jos jollakulla sattuu olemaan samanlaisia pulmia.

Kun puhdistaminen oli kerran näin helppoa, miksi olin vältellyt hommaa koko kesän? Eikö olisi kannattanut ryhtyä putsaamaan autoa heti, kun tahrat olivat vielä suhteellisen tuoreita? Näin voisi toki ajatella, mutta katastrofiajattelu pääsi ottamaan taas vallan, ja alitajunnassa jäyti ajatus, että mitä jos piki ei lähdekään pois. Niinpä välttelin puhdistushommaa ansiokkaasti koko kesän, koska on ilmeisesti parempi elää epätietoisuudessa kuin ottaa asiasta selvää. 🙈 Sekin ärsyttää, että en voi tehdä mitään autonhuoltotoimenpiteitä meidän autohallissa, koska hallin valot toimivat liiketunnistimella, ja meidän auton oikealla puolella on ns. pimeä kohta, johon tunnistin ei reagoi. Pitäisi siis käydä säännöllisin väliajoin auton takana heilumassa ja herättelemässä tunnistinta. 

Tuli pestyä peittoja ja tyynyjäkin pitkästä aikaa. 

Tyynyjä ja peittoja tulee pestyä ihan liian harvoin siitä syystä, että niiden kuivaamiseen pitäisi olla kuivausrumpu, jollaista meillä ei ole. Käynkin pesemässä tyynyt ja peitot itsepalvelupesulassa, jossa on kuivausrumpukin. Pesuloiden käyttäminen on minusta ärsyttävää, koska niitä käyttävät muutkin ihmiset. Ihmisissä itsessään ei ole mitään vikaa, mutta ärsyttää se, jos pesukone tai kuivausrumpu ei olekaan vapaana, ja joutuu odottelemaan vuoroaan. Onneksi keksin, että koska olen tunnetusti aamuihminen, voin hyödyntää aamun varhaiset tunnit pyykkäilyyn. Jos menen pesulaan ennen viittä aamulla, siellä tuskin on kovin suurta ruuhkaa. 🤣 Minuuttien kyttääminen pesulassa ärsyttää muutenkin, sillä pesu- ja kuivausohjelmat kestävät 30 minuuttia. Se on liian lyhyt aika lähteä tekemään jotakin, mutta toisaalta taas liian pitkä aika istua vieressä ja katsella, kuinka tyynyt pyörivät pesukoneessa. 

Meillä on ollut nyt kohta kuukauden verran parvekkeiden käyttökielto. 

Ensin ajattelin, että pientä liioittelua ja ylireagointia. Viime aikoinahan on ollut tapauksia, että ihmisiä on pudonnut parvekkeiltaan ja kuollut, ja ajattelin, että tämä on reagointia siihen. Sitten muistin, että vastapäisen talon sisäänkäyntien edessä oli koko viime kesän kiinteistöpuomit, joihin kiinnitetyissä lapuissa varoitettiin putoavista parvekekaiteista. Varoitukset olivat minusta hieman hupaisia, koska mitenkäs niitä putoavia kaiteita oikein varotaan? Hypätään alta pois?

Tänä keväänä tarkastettiin meidänkin talon parvekkeet, ja pari kuukautta sen jälkeen tuli tiedote: "asiantuntijan arvion mukaan kiinteistön parvekekaiteissa on riskejä, jotka edellyttävät tarkempia selvityksiä". Lopulta tuli käyttökielto, ja parvekkeiden ovenpieliin käytiin kiinnittämässä kiellosta kertovat laput. 

Minä en ole kiellosta suuremmin välittänyt, vaan olen jatkanut parvekkeen käyttämistä ihan normaalisti. Käyn availemassa parvekelaseja, makailen divaanilla, istuskelen riipputuolissa ja tuuletan petivaatteita. En näe, että parvekkeen käytössä voisi olla mitään riskejä, jos pysyttelee kaukana kaiteista. Olen ihmetellyt, miten ihmiset ylipäänsä onnistuvat putoilemaan parvekkeiltaan. Eihän parvekelasin läpi voi pudota, ellei suorastaan nojaile lasiin. Huonokuntoiset parvekekaiteet ovat tietysti eri asia, koska kaiteisiin tulee nojailtua, mutta meillä nojailu ei edes onnistu, koska kaiteet ovat niin korkealla ja kaukana lasista. 

Parvekeasiasta ei ole kuulunut mitään uutta kohta kuukauteen, ja mielenkiinnolla odotan, tuleeko meille mahdollisesti jonkinlainen parvekeremontti. Viime viikolla näin, kuinka nosturi irrotteli vastapäisen talon parvekekaiteita ja korvasi niitä uusilla, joten voisin olettaa, että samantyylinen operaatio tehdään meilläkin.

Ukkeli on edelleen Intiassa, ja se Tirupatin tonttisotkukin on saatu selvitettyä – ainakin toistaiseksi. Ongelmana oli siis se, että joku oli keksinyt vallata ukkelin ja sisarustensa omistaman tontin ja väittänyt sitä omakseen. Tyhjien tonttien valtaamisyritykset ovat Intiassa niin tavallisia, että yllättävämpää olisi, jos kukaan ei yrittäisi omia tyhjillään olevaa tonttia. Siksi tyhjien tonttien ympärille pitää rakentaa muuri, joka pitää ulkopuoliset poissa, tai vielä mieluummin palkata tontille vahti, joka asuu tontilla. 

Ukkeli soitti heti tontin valtauksesta kuultuaan kaverilleen, joka asuu Tirupatissa, ja pyysi tätä aloittamaan muurin rakentamisen ja valvomaan projektia. Nyt muuri on saatu valmiiksi, ja tontti saa olla toivottavasti rauhassa. 

Kuvakaappaus ukkelin lähettämältä videolta. 

Ukkeli kertoi, että tontin alue oli aiemmin joutomaata, jota käytettiin lähinnä roskien dumppaamiseen. Nyt alue on alkanut kasvaa, ja lähistölle on noussut useita kerrostaloja (kuten kuvastakin näkyy), mikä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että tontin arvo on noussut ja tulee varmasti vielä nousemaankin. Joku älypää oli bongannut tyhjän tontin, huomannut tilaisuutensa koittaneen ja ryhtynyt väittämään tonttia omakseen. Tonttien valtaukset voivat johtaa Intiassa vuosikausia kestäviin, monimutkaisiin, kalliisiin ja tuskallisiin oikeudenkäyntiprosesseihin, joita kannattaa yrittää vältellä kaikin keinoin. 

Tonttien hinnat ovat karanneet Hyderabadissa käsistä, ja tonteista saa pulittaa käsittämättömiä summia. Jos haluaisi Hyderabadin keskusalueilta itselleen samankokoisen (eli yhden eekkerin suuruisen) tontin kuin se pääministerin kaappaama oli, tontista saisi maksaa euroissa kuulemma 40 miljoonaa. Vielä kehätien liepeilläkin, kymmenien kilometrien päässä Hyderabadista, eekkerin kokoiset tontin maksavat pari miljoonaa. Se pääministerin kaappaama tonttikin oli arvoltaan puolitoista miljoonaa euroa. Vasta ehkä kuudenkymmenen kilometrin päässä Hyderabadista tontteja alkaa saada noin 200 000 eurolla.   

Palatkaamme Suomeen, sillä minut pääsi yllättämään pitkästä aikaa kulttuurinnälkä. Olin nähnyt Hesarissa mainoksen Magdalena Abakanowiczin näyttelystä nimeltä Rajojen ylittäjä, ja näyttely vaikutti niin kiinnostavalta, että oli lähdettävä katsomaan sitä Helsingin taidemuseoon eli HAMiin. Pääsylipun hinta (20 euroa) tuntui sen verran suolaiselta, että tulin uusineeksi taas Museokortinkin, vaikka olin päättänyt olla enää tekemättä sitä. Nyt ei tarvitse käydä enää kuin muutamassa museossa, ja kortti on maksanut itsensä takaisin! Ajattelen näin joka kerta korttia uusiessani, ja sitten havahdun vajaan vuoden päästä, että apua, kortti menee kohta vanhaksi – nyt on pakko ruveta käymään museoissa oikein urakalla. 🤭

Puolalainen Abakanowicz herätti jo 1960-luvulla kansainvälistä huomiota tekstiili- ja kuitupohjaisilla teoksillaan, jotka siirtyivät pikkuhiljaa seinältä kolmiulotteisiksi, kokonaisvaltaisiksi installaatioiksi. Kudottuja veistoksia alettiin kutsua – taiteilijan sukunimen mukaan – Abakaneiksi.  

Näyttely mykisti jo heti ensi näkemältä. 

Tilaa hallitsi valtava, katosta lattiaan ulottuva teos, jolla ei ollut sen kummempaa nimeä kuin Monumentaalinen sommitelma. 

Teos on valmistettu sisalista, pellavasta ja villasta, ja se näytti hieman erilaiselta eri kulmista katsottuna. 

Pian sain huomata, että Abakanowicz ei ollut nimennyt muitakaan teoksiaan sen kummemmin, vaan teosten nimet tulivat niiden väreistä. 

Abakan Keltainen (1970).

Turkoosi Abakan (1969).

Musta vaate (1975).

Sarja mustia orgaanisia muotoja (1974). 

Punaruskea (1969).

Olin aluksi hieman hämmentynyt teosten nimettömyydestä, mutta pian hoksasin, että sehän on itse asiassa kiva juttu. Kun teoksen nimi ei ohjaa ajatuksia mihinkään suuntaan, katsoja saa suuremmat vapaudet nähdä teoksessa, mitä haluaa.   

Näyttely oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä näyttelytilassa oli taiteilijan varhaista tuotantoa 1950-luvun lopulta 1970-luvun lopulle – tekstiilipohjaista tuotantoa ja kudonnaisia, köysiteoksia ja Abakaneja. Toisessa näyttelyhuoneessa oli juuuttiveistoksia, joiden pariin Abakanowicz siirtyi 1970-luvun alussa. 

Selät.

Kävelevät hahmot (1999). 

Väkijoukko (1986–96).

Seisovia ja istuvia mutantteja (1994–1996). 

Näyttely oli minusta todella vaikuttava, ja tuli oikein himo käydä muissakin museoissa. Abakanowiczin näyttely on HAMissa vielä ensi viikon loppuun eli 30.8. asti.

Mukavaa viikonloppua!  

Leijonan luola

Tulipa käytyä taas Virossa, kun en ole vielä tänä kesänä käynytkään Virossa. 🙈 Tämä oli siis kesän neljäs matka Viroon, ja vaikka kuinka tykkään Virosta, niin ennustanpa nyt, että tämän vuoden Viron-matkat on tehty. 

Tällä kertaa suuntasimme äidin kanssa Saarenmaalle, jossa en ollut vielä koskaan aiemmin käynyt mutta jonka olen aina halunnut nähdä. Saarenmaahan on saari, ja sinne meneminen on tuntunut minusta etukäteen ajateltuna hieman vaikealta, kun sinne pitää mennä lautalla. Ajattelin ensin, että en osta lauttalippua etukäteen, vaan ostaisin lipun vasta satamassa. Minähän en tykkää matkoilla yhtään siitä, että pitää olla tiettyyn kellonaikaan jossakin, vaan matkustaisin mieluummin ilman aikatauluja. 

Etukäteen ostettava lauttalippu kuitenkin houkutteli, koska olin lukenut, että satamassa olisi kameratunnistimet, jotka tunnistaisivat auton rekisterinumeron, eikä tarvitsisi muuta kuin ajaa lauttajonoon. Kun sain selville, että lipun voisi muuttaa vielä 15 minuuttia ennen lautan lähtöä, päätinkin ostaa lauttalipun etukäteen. Henkilöauto sekä yksi normaali henkilölippu ja yksi alennuslippu (yli 65-vuotiaille) kustansivat 17,8 euroa suuntaansa. 

Lauttamatkaa ennen piti päästä Tallinnaan, ja koska äiti oli matkassa, helpotin menomatkaa ottamalla sekä Priority Car -paikan (joka takaa sen, että laivaan ja laivalta pois pääsee ajamaan ensimmäisten joukossa) ja istumapaikat Comfort Loungesta. Pääsimme Comfort Loungeen melkein ensimmäisinä ja saimme parhaat istumapaikat ihan laivan keulasta. 

Huomatkaa karhujen mätsäävät paidat. Enskakin sai ennen lähtöä Team Hai -paidan. 

Ukkeli kutsuu Enskaa nimellä Boneless (eli Luuton) sen letkeän ruumiinrakenteen takia. Kun laitoin yllä olevan kuvan ukkelille, ukkeli kysyi, onko Luuton ensimmäistä kertaa Virossa. 😂 Ei ollut, sillä tämä oli jo Luuttoman toinen Viron-reissu! 

Comfort Loungen hintaan kuuluu myös pientä syötävää ja juotavaa. Tässä on jo ns. jälkiruoka menossa.

Ajomatka Tallinnasta Virtsun satamaan oli tylsä. Emme pysähdelleet parin tunnin ajomatkalla hirveästi, koska se etukäteen ostettu lauttalippu. Suurinta viihdykettä matkalla olivat vanhat autot, joita oli roudattu pelloille mainostarkoituksessa.

"Etsitkö uutta saunaa, kesämökkiä tai kotia?"

Olimme Virtsun satamassa liian aikaisin, ja edellinen lautta oli vielä satamassa. 

Valkoiset kaistat ovat e-ticket -kaistoja niille, jotka ovat ostaneet lipun etukäteen, ja siniset taas kassallisia kaistoja, joilta voi ostaa lipun vasta satamassa.

En voinut ajaa jonoon, koska arvelin, että kamera ei tunnistaisi rekisterinumeroani, koska minullahan oli lippu vasta seuraavalle lautalle. Käytimme lyhyen odotusajan luovasti satamaa töllistellen. Heti kun e-ticket -jonoon vaihtui lauttamme lähtöaika, ajoin puomin eteen, ja puomi nousikin nätisti ylös. 

Lauttamme on saapunut satamaan, ja edelliset matkustajat lähtevät ajamaan lautalta pois. 

Lauttamatka Virtsusta Muhun Kuivastuun ei kestä kuin 27 minuuttia, mutta siinäkin oli riittävästi. Tuuli nimittäin aivan valtavasti! Jos matka olisi kestänyt parikin tuntia, olisin tullut luultavasti merisairaaksi. Meidät oli ajatettu aivan laivan keulaan ylärampin loppupäähän, ja auto oli jäänyt niin sanotusti alamäkeen. Vinosti edessämme keikkui pakettiauto aaltojen voimasta iloisesti puolelta toiselle, ja pelkäsin, mahtaisiko se tulla päällemme. Jännitystä elämään!

Lautalla sai istua autossakin, mutta uteliaana piti tietysti käydä tutkimassa lauttaa, joka oli yllättävän iso ja monipuolinen. 

Ylhäällä oli tilava ravintola, jossa myytiin sekä buffetruokaa että vitriinievästä.

Lisäksi lautalla oli pari pienempää kioskia ja erilaisia istuskelupaikkoja niin sisällä kuin ulkonakin. 

Autoja oli kahdessa tasossa: alhaalla olivat raskaat ajoneuvot (toki henkilöautojakin), mutta yläramppi oli sen verran matala, että siellä oli vain henkilöautoja. 

Lautalla ollessamme rupesi satamaan, ja sadetta riittikin sitten loppuillaksi. Yritin ottaa kuvan Muhun ja Saarenmaan yhdistävästä maasillasta, ja tässä on paras yritys: 

Olin varannut majoituksen Kuressaaresta, joka on Saarenmaan maakunnan pääkaupunki. Kuressaareen on Kuivastun satamasta suunnilleen tunnin ajomatka. 

Tilasimme illalla huoneeseen ruokaa, ja vaikka tilaamisen kanssa oli pieniä ongelmia (alakerran ravintolan ukko ei ollut tajunnut kuitata tilausta, ja piti käydä selvittelemässä asiaa), ruoka oli kuitenkin odottelemisen arvoista. 

Kalakeitot ja tapaslautanen.

Tapaslautanen oli ihan uskomattoman kaunis. 

Majailimme Ö Seaside Suites & Spa -huoneistohotellissa, jonka paras puoli oli hieno merinäköala parvekkeelta. 

Kuressaaren linnakin näkyi.

Kokonaisuudessaan en kuitenkaan suosittelisi kyseistä majapaikkaa mm. siksi, että huoneen siisteydessä oli puutteita, tyynyt olivat surkeat ja suihkusta tuli vettä vain onneton liru. Maksamallamme hinnalla (378 euroa/3 yötä) pitäisi saada parempaa. 

Seuraavina päivinä oli onneksi aurinkoisempaa (joskin myös erittäin tuulista), ja kiertelimme hieman katselemassa Saarenmaan tärkeimpiä nähtävyyksiä. 

Pangan rantatörmä on Länsi-Viron korkein kallioperäpaljastuma, joka kohoaa enimmillään 21 metriä merenpinnan yläpuolelle. 

Pangan rantajyrkänne mereltä päin nähtynä. Kuva: Imt. 

Olin kuvitellut Pangan autioksi kallionkielekkeeksi, joten oli yllätys, että rantatörmän ympärille oli värkätty monenlaista turistihoukutetta – ja jotain rakennettiin paraikaakin. Rannalla oli kioskikin, josta sai ylihintaisia ruokia ja juomia sekä matkamuistoja. 

Yhtä naista nauratti kovasti, kun asettelin nalleja kuvattavaksi. 🤣

Vieressä laidunsi suloisia lampaita, jotka sanoivat kukin omalla nuotillaan "mää".

Pangalla tuuli niin, että äiti meinasi lähteä lentoon. 

Saarenmaalla viljellään todella paljon maissia. 

Myös omenapuita on aivan valtavasti. Näin monen talon edessä koreja tai laatikoita, joista sai ottaa omenoita. 

Anglan tuulimyllymäellä on viisi vanhaa tuulimyllyä – neljä saarenmaalaista pukkituulimyllyä sekä yksi hollantilaistyyppinen – museo, kahvila sekä ihania eläimiä pihassa. 

Vaikka tuulimyllyt olivatkin kivoja, minua vetivät puoleensa taas eniten eläimet. Minähän jaksan riemastua jokaisesta lehmästäkin pellolla, ja olen joskus varmasti aika rasittavaa matkaseuraa. 🤭

Paljon rennommin ei voisi enää ottaa. 🤭

En ollut tiennyt, että mustia sorsiakin on olemassa! 

Kaalin kraatteri – tai tarkemmin sanottuna meteoriittikraatterikenttä – lienee pakollinen nähtävyys jokaiselle Saarenmaan kävijälle. Noin 7500–7600 vuotta sitten meteoriitti lähestyi Maata ja hajosi kappaleiksi 5–10 kilometrin korkeudessa Saarenmaan yllä. Kappaleet satoivat maanpinnalle paloina, joista suurin aiheutti Kaaliin kraatterin, joka on 110 metriä leveä ja 22 metriä syvä. 

Tähän se putosi. 

Alueella on muitakin pienempiä kraattereita, jotka on merkitty alueen karttaan. 

Kaalin maisemansuojelualue.

Kaalin kraatteri ylhäältä päin. Kuva on Kaalin opastaulusta.

Virossa ruokakaupoissa käyminen on aina yhtä hupaisaa. 

Ostinkin lihapalleja, mutta en pastan vaan perunamuusin kanssa.

Löysimme Kuressaaren keskustasta varsin hyvän ruokakaupan, Kaubamajan, jossa ehdimme vierailla parikin kertaa. Kaubamaja ei yleensäkään petä Virossa, vaikka hinnat ovat tietysti tyyriimmät kuin muissa kaupoissa. 

Leivonnaiset houkuttelivat taas – sekä ulkonäöllään että hinnoillaan. 

Äiti ostikin pari leivonnaista mutta totesi, että niiden maku ei vetänyt vertoja suomalaisille. Vanha sanonta – moni kakku päältä kaunis – pitänee siis paikkansa. 😅

Ajelin yksinäni Saarenmaan eteläkärkeen Sääreen katsomaan Sõrven majakkaa. 

Matkalla Sääreen. 

Myös Sõrven majakan ympärille oli kehitetty runsaasti turistipalveluja ravintoloineen ja kahviloineen. Niemenkärjessä on myös museo sekä labyrintti, jossa voi harrastaa esimerkiksi meditatiivista kävelyä. En harrastanut. 

Huomasin, etten ollut oppinut edelliseltä päivältä mitään, sillä minulla oli päälläni taas sama leveähelmainen mekko. Sellainenhan on ihan paras vaate tuulisella säällä, kun ei tiedä, mistä suunnasta tuuli milloinkin hyökkää. Pikkuhousuni saattoivat vilahtaa useamman kerran, ennen kuin tajusin kääriä mekon helman kasaan ja sitoa sen reiden korkeudelle isoon solmuun. Tämän jälkeen helma lyheni melkoisesti ja kävelykin hankaloitui, mutta ainakin alushousuesittely oli siltä päivältä ohi. 

Tuonne pitäisi päästä!

Portaita riitti oikein kiivettäväksi asti, mutta aina välillä saattoi kuikkia ikkunasta maisemia, jotka muuttuivat askel askeleelta hienommiksi.

Labyrintti ylhäältä päin katsottuna.

Huipulla TUULI, joten oli laitettava kaikki mahdollisesti lentoon lähtevä tavara käsilaukun suojiin piiloon. Ulkoalue oli toki suojattu metalliverkolla, mutta ei siltikään huvittanut jahdata omaisuutta siinä tuulessa ja tuottaa hupia muille paikalla olleille.   

Tulosuunta niemenkärkeen. Vasemmalla näkyy parkkipaikka, ja sen vieressä oli hyvin viehättävä kahvila. Valkoisessa rakennuksessa oli kivannäköinen kalaravintola ja punaisessa rakennuksessa museo.

Saarenmaan eteläisin kärki. 

Sain Telialta viestin, että tervetuloa Latviaan. Täältä ei olekaan kuin 25 kilometriä Latvian rannikolle. 

Laskeuduttuani alas (ja kontattuani lippujen skannauspuomin alitse, kun se ei suostunut aukeamaan minulle) käveleskelin vielä hetken niemenkärjessä. 

Rannalla oli toisen maailmansodan aikainen bunkkeri.

Paluumatkalla bongasin Salmen kylässä hauskan tienvarsimyymälän. 

Myös Kuressaaren linna lukuisine portaineen olisi ollut liian haasteellinen äidille, joten kävin tutkimassa sitäkin itsekseni.  

Kuressaaren piispanlinna rakennettiin 1300-luvulla suojaamaan Kuressaaren silloista kylää. Nykyään linnassa on todella monipuolinen museo. 

Linnaa ympäröi joka puolelta vallihauta sekä korkeat maavallit, ja kiersinkin ensin linnan ympäri maavalleilla hyppien. Näytti nimittäin siltä, että kohta alkaisi sataa, joten ulkotoiminnot oli hyvä suorittaa ensin. 

Linnaan pääsee useampaa siltaa pitkin, ja kuvassa näkyy niistä yksi. Etualalla on Ekesparre-putiikkihotelli ja takana Kuursaal-ravintola.

Heinienkerääjämies siivosi vallia erikoisella laitteellaan.

Seuraavaksi menin tutkimaan linnaa sisältä käsin. 

Linnan koko ja monipuolisuus yllättivät minut totaalisesti. Kerroksia oli seitsemän, joista ylimmässä oli tornikahvila. Linna oli hyvin sokkeloinen, eikä koskaan tiennyt, mikä seuraavan kulman takana odotti. Tarjolla olisi ollut taas ääniopastusta ja karttoja, mutta arvatkaapa, jaksoinko kiinnostua semmoisista. 🫣

Neuvostokamaa.

Piispan pakohuone, jonne piispa pakeni joko vaaraa tai muita ihmisiä. Olikohan piispa introvertti? 

Tornikahvila. Meinasin ryystää täällä kaljan, mutta jonossa edellä oleva teki niin isoa tilausta, että päätinkin olla ryystämättä mitään.  

Katollekin jätin menemättä, kun rupesi satamaan kaatamalla. Kaksi poikaa juoksee juuri sadetta pakoon. 

Sekalainen näyttelyesineistö ei minua suuremmin kiinnostanut, vaikka näyttely varmasti hieno olikin, vaan keskityin ihailemaan itse linnaa, joka oli yllättävänkin vaikuttava rakennus. Minulta jäi varmasti jotain näkemättäkin, kun kaikenlaisia käytäviä ja portaikkoja oli niin paljon, eli siinä mielessä kartta olisi ihan hyvä olla. 

Minneköhän tämäkin vie...

Karmivin ja siksi myös kiinnostavin paikka oli Pitkän Hermannin torni, jonka pohjalla oli kymmenen metrin syvyinen kuilu, joka tunnetaan leijona-kuoppana. 

Piispan tehtävien joukossa oli myös tuomioiden langettaminen, ja kuolemantuomiot pantiin täytäntöön saman tien ja hyvinkin omaperäisellä tavalla. Käräjäsalin päätyseinästä avautui ovi kuiluun, jonka pohjalla pidettiin nälkäisiä leijonia. Kuolemaantuomittu viskattiin suoraan oikeussalista kuiluun leijonien ruoaksi. Leijonat repivät lakia vastaan hairahtuneen välittömästi kappaleiksi. 

Nykyään tornissa on ääni- ja valoshow: leijona ärjyy ja murisee hyvinkin todentuntuisesti, ja jos katsoo reunalta alas kuiluun, voi nähdä kuilun pohjalla nälkäisen leijonan odottamassa. 

Karmea loppu niillä, jotka ovat tätä kautta lähteneet. 

Kuressaaren linna on eittämättä yksi hienoimmista linnoista, jonka olen nähnyt, ehkä jopa hienoin! 

Leijonan luolasta päivänvaloon eli tutkimaan Kuressaaren kaupunkia. (Kyllästyneille tiedoksi: tämä loppuu ihan kohta. 🤭)

Kuressaare oli hyvin viehättävän oloinen ja kaunis pikkukaupunki. Kaduilla oli mukava vaellella ja tehdä löytöjä. 

Arensburg-putiikkihotelli.

Tässä muistin taas neulovat blogiystäväni. 😊 

Kuressaaren keskusaukio. Nuo kukkapallot ovat ihan uskomattomia Virossa!

Kävimme testaamassa Kuursaalin sapuskat ja söimme päivän kala-annokset. 

Annokset olivat sinänsä ihan jees, mutta onneksi minulla ei ollut iso nälkä, sillä tällä ei olisi kyllä nälkä lähtenyt.

Jälkiruoaksi otimme Vana Tallinn -kahvit.

Kolmen yön jälkeen matka oli tullut päätökseensä ja oli aika lähteä ajelemaan takaisin Kuivastun satamaan. Tämä olikin matkallamme ensimmäinen aamu, kun tuuli ei riepotellut joka suuntaan, vaan oli lähes tyyntä.

Sain kuvattua Saarenmaan ja Muhun välisen maasillankin ilman tuulilasinpyyhkijää.

Olin ostanut lipun myös paluumatkan lautalle etukäteen (edellisenä päivänä ennen lähtöä), mutta olimme taas hieman liian aikaisin satamassa. Odottelimme jälleen syrjässä, että lähtötauluun ilmestyisi lauttamme lähtöaika, ja sen tapahduttua ajoin satama-alueelle jonon ensimmäiseksi. 

Edellinen lautta oli vielä satamassa, ja hämmästyin suuresti, kun satamatyöntekijä alkoi huitoa minua kohti lauttaa. Enhän minä nyt tälle lautalle voi ajaa, kun minulla on lippu vasta seuraavalle! Sitten huomasin, että lautallakin kahden työntekijän kädet huitoivat kuin tuulimyllyt. Kyytiin vain sieltä! 

Eihän siinä sitten auttanut muu kuin ajaa lauttaan, vaikka oman lautan lähtöön olisi ollut vielä yli puoli tuntia. Ilmeisesti se ei ole niin tarkkaa, onko juuri sen lautan kyydissä, jolle on ostanut lipun. 😅 Mutta eipähän tarvinnut ainakaan odotella satamassa puolta tuntia!

Meidän jälkeemmekin tuli vielä kaksi autoa (olemme tuon sinisen auton edessä). 

Ilmeisesti lautta ei viitsinyt lähteä ajamaan vajaana, kun kerran tulijoita oli, ja niin pääsimme matkustamaan ikään kuin pummilla. 

Olin kuvitellut Saarenmaan lauttasysteemin olevan hankalampi, mutta lautallahan oli helppo matkustaa. Ainoa ärsyttävä asia on se – mikäli siis sattuu omistamaan raskaanpuoleisen kaasujalan – jos pääsee lauttaan vasta viimeisten joukossa. Silloin pääsee luonnollisesti myös lautasta ulos viimeisten joukossa ja joutuu ajelemaan satamasta ties minne asti koko letkan perässä. Meille kävi paluumatkalla juuri noin, mutta kävimme välillä ajelemassa sivupoluilla, joten letka meni menojaan. 

Tallinnan satamassa!

Ai niin. Pikkis tarvitsee apua! Pikkis haluaisi päästä pesulle, mutta tyhmä äiti ei tiedä, miten karhulapset pestään. Osaisiko joku neuvoa? Pesukonetta ei kannata ehdottaa, koska se ei käy missään nimessä. 😨

Paluumatkalle otin hytin, jotta äiti pääsi pitkälleen ja karhut pääsivät tarkkailemaan laivaliikennettä.

Saarenmaa oli ihan kiva, mutta ei niin kiva, että lähtisin sinne toistamiseen. Ennemmin ajelen Manner-Virossa – mutta en kylläkään enää tänä kesänä!